perjantaina, joulukuuta 30, 2005

Koirat jäävät henkiin

Tuli tuossa katsottua Dogville toisen kerran. Trier ei todellakaan ole lempiohjaajani, mutta hänen elokuvissaan sentään uskalletaan huutaa täyteen ääneen se mistä muut vain vaivaantuneina supisevat.

Ensimmäisestä Dogvillen katsontakerrasta elokuvateatterissa jäi mieleen vahvimmin se, että suurimman osan siitä kolmesta tunnista minua oksetti. Oli pakko pitää välillä silmiä kiinni. Ei niinkään elokuvan henkisen kuvottavuuden takia, vaan siksi että jouduin katsomaan sitä suurelta valkokankaalta ensimmäisestä penkkirivistä. Käsivarakameralla kuvattu elokuva aiheutti minulle kunnon matkapahoinvoinnin tai merisairauden, miten vaan. En koskaan enää mene etupenkkiin, vaikka kuinka haluaisin johonkin muuten täyteen myytyyn näytökseen. Tulipahan ainakin maksimoitua elokuvan painostavuus myös fyysisellä öllötyksellä.

Ja kissa vieköön, että tuo elokuva herättääkin minussa vihaa. Huomasin puristavani käsiäni nyrkkiin kotisohvallani ja miettiväni ketä Dogvilleläisistä olisin ensimmäisenä motannut kuonoon. Minusta ei nimittäin tiettyjen elämänkokemusten jälkeen saa toisen posken kääntämisen kannattajaa enää kirveelläkään. Gracen lammasmainen laupeus oli NIIN perseestä ja NIIN ahdistavaa, vaikka olikin juonenkulun ja lopun katharsiksen kannalta olennaista. Huhhuh, kylläpäs tuo elokuva imaisikin sisäänsä. Tapa, jolla Trier rääkkää ja nöyryyttää naisia elokuvissaan, inhottaa minua aina yhtä paljon. Hänen sadisminsa saa suremaan ja raivostumaan siitä, miten maailma viattomia kohtelee. Se pakottaa avaamaan silmät sille, että moni toimii vähintään yhtä julmasti jos vain saa tilaisuuden. Entä minä? Entä sinä? Pystyykö kukaan katsomaan Dogvilleä, häpeämättä syvästi sitä että kuuluu ihmisrotuun?

Trierin elokuvat kertovat usein pyhimyksistä ja pahimuksista vastakkain aselteltuina. Trier tonkii ihmisen ulkokultaisen pinnan alta niin paljon saastaa, että tekisi mieli olla tietämättä siitä mitään. Hyville ja toisten ihmisten hyvyyteen uskoville naiiveille lampaille käy hänen teoksissaan huonosti. Sudet huomaavat hennoilla jaloillaan hoipparoivan lampaan ja syövät elävältä. Tosin eläinvertaus lienee elokuvan suhteen melko huono, sillä susien ei tietääkseni ole havaittu pitävän lampaita orjinaan tai huorinaan. Joten unohdetaanpas eläinvertaukset ja puhutaan suoraan ihmisistä.

Näinhän se tosielämässäkin menee. Itsensä kovettamisen unohtanut jees-ihminen on vilauksessa toisten orjana. Jos ei vedä itsensä ympärille vain harvat portista päästävää muuria jonka laella on piikkilankaa, kaiken maailman paskapäät tulevat jonossa ulostamaan rappusille. Rakkautta ja hyväksyntää epätoivoisesti etsivillä on monesti yhtä surkea kohtalo kuin narkkareilla ja he päätyvät kyynikkojen ja hyväksikäyttäjien huoriksi. Jos erehtyy olemaan ystävällinen väärälle ihmiselle, muttei kuitenkaan valmis ottamaan elämäntehtäväkseen täyttä vastuuta tästä, saattaa joutua kuuntelemaan eepoksen täydeltä syyllistämistä. Väninää siitä, että on pilannut tämän elämän, kun ei annakaan kaikkea pyydettyä vaikka kuinka kiristettäisiin. Jos ei senkään jälkeen anna periksi vaan pitää kiinni itsemääräämisoikeudestaan ja vapaudestaan, alkaa haukkuminen (vrt. koirat), joka muuttuu pahimmissa tapauksissa uhkauksiksi ja väkivallaksi. Ihmisen intohimo toisten alistamiseen ja rääkkäämiseen kun on pohjaton.

Ja sitten vielä viimeinen elokuvan herättämä huomio, jota olen mietiskellyt aiemminkin. Olen havainnut, että elokuvissa koirat jäävät (lähes?) aina eloon. Niin Dogvillessäkin, kissoista siellä ei jostain kumman syystä näkynyt vilaustakaan. Jos elokuvassa puolestaan on kissa, se mieluusti tapetaan.

Kissat esitetään usein paholaisina, koirat pyhimyksinä. Näinköhän tästä olisi vedettävissä johtopäätös, että tottelevaiset mielistelijät (koirat ovat ihan liian usein kovalla kurilla alistettuja perseennuolijoita, toki miellyttäviä poikkeuksiakin löytyy), pahaa melua pitävät haukkujat ja hierarkian sekä tiukat säännöt jo äidinmaidostaan imevät laumasielut, ovat joidenkin mielestä parempia ja arvokkaampia olentoja kuin hiljaiset oman tiensä kulkijat, rakkautensa harvoille ja valituille antavat ja yksinäisyyttä arvostavat.

Olen sitä mieltä, että kissoja arvostavia elokuvia pitäisi tehdä enemmän.

torstaina, joulukuuta 29, 2005

Valkoinen Peura

Aika harvoin sitä tulee vakuututtua suomalaisten elokuvantekijöiden taidoista, mutta kun kerran eräs täydellinen helmi on sattunut vastaan, se herättää sitäkin suurempia tunteita.

Vuonna 1952 valmistunut mustavalkoinen elokuva Valkoinen Peura on yksi parhaita koskaan näkemiäni elokuvia. Se on ansainnut useita kansainvälisiä palkintoja: Cannesissa vuonna 1953, Karoly Varyssa 1954 ja Hollywoodissa 1957. Lisäksi se on ansainnut Amerikassa vuonna 1958, Foreign Leader Award -palkinnon vuonna 1958. Sille riittää kysyntää edelleenkin, kun halutaan esitellä suomalaisen filmiteollisuuden parasta antia. Odotan innolla, että siitä joskus tehdään dvd. Ostan sen varmasti omakseni.

Vaikutuin Valkoisesta Peurasta valtavasti katsottuani sen ensimmäisen kerran ala-asteikäisenä. Silloin elokuvan pelottava tunnelma sekä kiehtoi tavattomasti, että sai minut näkemään hyytäviä painajaisia joissa valkoinen sarvipää juoksi pimeyden halki. Pidän edelleenkin elokuvan visuaalista estetiikkaa ja äänimaailmaa voimakkaasti tunteisiin vetoavana. Saan siitä edelleenkin kylmiä väreitä selkäpiihini.

Elokuva on kuvattu Lapissa, Törmäsen kylässä. Esittelen seuraavaksi sen juonenkulun loppuratkaisuineen. Ei kannata lukea jos ei ole elokuvaa vielä nähnyt. Elokuvassa Kalervo Nissilän esittämä poromies Aslak rakastuu kauniiseen lapinneitoon, Mirjami Kuosmasen esittämään Piritaan. He menevät naimisiin ja ovat onnellisia yhdessä. Poronhoitajan työ pitää kuitenkin Aslakin pitkiä aikoja pois kotoa, jossa Pirita ikävöi miestään liikaakin. Pitääkseen Aslakin lähellään Pirita käy pyytämässä apua shamaanilta. Vanha, rappiolle joutunut shamaani, Tsalkku-Nilla käskee uhrata ensimmäisen Piritan näkemän elollisen olennon seidalle. Sen jälkeen kukaan mies ei kuulemma voi häntä enää vastustaa.

Epätoivoinen Pirita tekee julman valinnan ja uhraa mieheltään lahjaksi saamansa valkoisen poronvasan, koska se tulee ensimmäisenä häntä kotipolulla vastaan. Uhrauskohtaus uhkaavien, luiden ympäröimien seitojen koristamalla lumilakeudella nostaa kylmät väreet selkäpiihin. Lemmentaika osoittautuu kuitenkin petolliseksi. Pirita alkaa muuttua aina täyden kuun aikaan valkoiseksi peuraksi eikä taikaa voi perua, koska vanha shamaani on kuollut. Noitapeura houkuttelee miehet peräänsä ja tappaa nämä kurussa. Ajan kuluessa Piritan pimeät piirteet alkavat nousta entistä enemmän esille. Kohtauksessa, jossa Pirita menee kristilliseen jumalanpalvelukseen, hänen outo auransa erottuu uskovaisten joukosta ja hän pakenee pahoinvoivana. Pakoon juostessaan hän muuttuu jälleen kerran peuraksi.

Tapahtumat saavat myös Aslakin lähtemään peuran perään. Aslakin hiihto noidutun vaimonsa perässä johtaa traagiseen loppuratkaisuun: Aslak tappaa Valkoisen Peuran tarkoitusta varten tekemällään keihäällä ja yhtäkkiä lumella makaakin hänen jumalaisen kaunis vaimonsa keihäs rinnassaan. Piritan kuoleman ylimaallinen estetisoiminen ja taustalla soiva valittava joiku saavat ainakin minulle kyyneleet silmiin.

Vaikka elokuva on mielestäni upea, sen pohjavirtana kulkevat kuitenkin asenteet, joita en voi kritisoimatta hyväksyä. Elokuvassa on selkeästi havaittavissa naisen seksuaalisuuteen kohdistuva kielteinen ennakkoluuloisuus. Metamorfoosi peuraksi viestii siitä, että naisen seksuaalisuus halutaan esittää eläimellisenä, hallitsemattomana viettinä, joka raivaa kaikki esteet tieltään. Voimakkaasti omia intohimojaan noudattava nainen osoittautuu tämän vuoksi koko yhteisölle kuolemanvakavaksi uhkaksi, josta on päästävä eroon. Ikivanha vitsi, miehethän eivät tietenkään ole yhtään eläimellisten viettiensä vietävissä...

Tätä elokuvaa voin suositella kaikille tragedian ja myyttien ystäville. Elokuvan Lapin maisemat ja musiikki ovat kauneudessaan vertaansa vailla.

Kun vaelsin Lapissa vuonna 2003, tuntureilla vastaamme sattui upea valkoinen poro. Olin innosta nyrjähtämäisilläni ja laukkasin pää kolmantena jalkana sen perässä kamerani kanssa. Tein siitä ottamastani valokuvasta ja Valkoisen Peuran loppukohtauksesta ottamastani still-kuvasta ohessa olevan kuvakollaasin.

tiistaina, joulukuuta 27, 2005

Onni on...

Osallistuin valokuvauskilpailuun, jossa aiheena oli ”Onni on…”

Laitoin sinne kuvan (ohessa hieman kuvakäsiteltynä), jossa veljeni meditoi Kuusiston linnanraunioiden korkeimman pystyyn jääneen kohdan päällä. Se on aika korkea paikka ja sinne kiipeäminen vähintään vaarallista. Siellä veljeni kuitenkin kökötti meditointiasennossa pitkän tovin liikkumatta. Tuuli vain liehutti hänen mustia hiuksiaan. Annoin kuvalle nimen ”Onni on löytää mielenrauha.”

Itselleni onni on sitä, että mieli on tasapainossa, eikä ajatus ryntäile hysteerisesti mieltä askarruttavasta asiasta toiseen. Onni on huolten ja tarpeiden puutetta. Onni on lepoa ja pysähtymistä. Sitä että on lämmin, ravittu, hyvänä pidetty ja tyydyttynyt olo. Onni on nukahtaa ilman huolia oman rakkaan lämpimään syliin. Onni on myös sitä kun saa väsyttää itsensä äärirajoille, kävellä jalkansa puhki ja kuluttaa energiatasonsa nollille. Onni on rääkin jälkeen kaikista toiveista tyhjentyneenä, täydellisessä harmoniassa maailman kanssa, istua tai tarpeen tullen jopa maata vuoren päällä maailman kauneutta katsellen. Onni on myös kuumassa kahvimukillisessa, jonka saa nuotion ääressä käteensä silloin kun ei jaksa enää edes katsettaan kohottaa.

Onni on kissan kehräyksessä, pään silityksessä, ihmisen iholla kasvavissa untuvakarvoissa ja sateen pesemän metsän tuoksussa. Se piileskelee sileän kiven sisällä, maalaa taivaalle järkyttävän upeita auringonlaskuja ja kimaltelee kahdenkymmenen asteen pakkasessa lasimurskeena hangella. Onni on kuulla shamaanirummun ja panhuilun ääni. Onni on laulaa ystävien kanssa yöllä laavulla Päivänsädettä ja Menninkäistä. Onni on rakastaa niin palavasti että sydän savuaa.

On ihmisiä, jotka onnen sirpaleen löydettyään viiltävät sillä ranteensa auki. Toiset ruokkivat onnen murusilla pikkulintuja. Eräät eivät huomaa onnea vaikka se löisi heitä päähän pesäpallomailalla tai tanssisi heidän edessään kukkamekossa kansantansseja. Jotkut pitävät onnea petollisena heilana ja ylenkatsovat sitä koska huomenna se kuitenkin lähtee jonkun toisen matkaan. Ennen muinoin uskottiin, että oli mahdollista varastaa onnea ja maallista hyvää toisilta laittamalla para asialle. Paralla tarkoitetaan kansanperinteessä erilaisista tykötarpeista kokoon väsättyä pientä olentoa, joka on mahdollista herättää henkiin antamalla sille osa omasta sielustaan.

Onni ei olekaan vain vaaleanpunaista huulikiiltoa ja pöfföisiä haaveita. Se voi tuskallisimmillaan ja täyteläisimmillään olla pakahduttavaa kuin legendojen joutsenen kuolinlaulu. Sellaisen onnen päättyessä edessä on usein vain vajoaminen tuonen kylmään virtaan.

Onni on Eino Leinon runon mukaan viisasta kätkeä:

Laulu onnesta

Kell' onni on, se onnen kätkeköön,
kell aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit' ihmisten. Kell' onni on, se käyköön korpehen ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

Totta toinen puoli, katkerimmat kateelliset sanat olen saanut kuulla niiltä joille olen erehtynyt onnestani lavertelemaan. Mielestäni onni on kuitenkin niin kallisarvoinen ja riittoisa lahja, ettei sitä kannata vain itsellään pitää. Lähimpiensä unelmia ja toiveita kannattaa kuunnella korvat höröllä ja auttaa niiden toteuttamisessa, jos se vain on mahdollista.

maanantaina, joulukuuta 26, 2005

Maantiekiitäjät kojootinruuaksi

Olisi pitänyt toivoa joulupukilta lahjaksi bazookaa. Aivan. Juuri sellaista isoa sinkoa jolla sotaelokuvissa räjäytellään kaikenlaisia juttuja tuusan nuuskaksi. Tyyliin Worms ja ”haaahaa, first blood!” Luulen, että toiveeni jakaa joku muukin, joka on joululiikenteessä joutunut katselemaan maantiekiitäjistä geneettisesti periytyvien lajitovereidensa verratonta etevyyttä.

Olen pienestä pitäen inhonnut syvästi niitä penteleen tööttäileviä töyhtöpäisiä maakäkiä, jotka kaahasivat kuin mielipuolet pitkin autiomaata ja ruhjoivat säälittävää Kelju K. Kojoottia mitä sadistisimmilla tavoilla. Nuo pieniaivoiset roadrunnerit olisivat minun puolestani saaneet kaikin mokomin päätyä laihan kojoottiparan pataan. Aikuisena sympatiani ovat edelleen jostain syystä kojootin puolella.

Onneksi minulla on sentään hyvä mielikuvitus varalla niitä tilanteita varten, kun tosielämä käy liian verta kiehuttavaksi. Toisilla taas mielikuvitus tuntuu sekaantuvan vähän liikaakin tosielämään. Tarkoitan niitä tyyppejä, jotka tuntuvat pitävän rataa pitkin autolla päristäviä kimiräikkösiä ja mikahäkkisiä jumalina. Juuri niitä heppuja, joille formulakisoja tärkeämpää asiaa on vaikea kuvitella olevan olemassakaan ja joiden pitää vahdata kaulaheltta tutisten joka helvetin kisaa ja joilta pääsee ensisynnyttäjääkin pahempi parku, jos suomalainen ei voita.

Henkilökohtainen mielipiteeni on, että miljoonakalojen uimisen katseleminenkin on kiinnostavampaa kuin formula.

Näille kimikojen palvojille elämän pääasia puolestaan tuntuu olevan se, että jonkun perseen alla on mahdollisimman tykki auto jolla pääsee sikapaljon lujempaa kuin muut. Mikäs siinä, jos heidän pyhä mielipiteensä on voimassa vain silloin kun he katsovat formuloita kotonaan neljän seinän sisällä. Mutta sen jälkeen kun he ottavat tuon samaisen asenteen kyytiläiseksi omaan autoonsa ja pyyhkäisevät renkaat sutien maanteille juhlapyhien ruuhkaan, heidät pitäisi julistaa bazookanomistajille vapaaksi riistaksi.

Lähes aina pitkillä matkoilla, joulun tai juhannuksen liikenteessä ja etenkin pimeän aikaan näkee edustavia esimerkkejä näistä maanteiden läskipäistä. Nämä ylimieleiset idiootit tunnistaa siitä, että heillä on satasen sijasta kaksisataa lasissa, suuri intohimo henkeä salpaaviin läheltäpitiohituksiin ja armolahja aiheuttaa muille liikkujille tilanteita, joissa nämä voivat hioa refleksiensä nopeutta. Pistetäänpäs tähän ajan kuluksi freudilainen vittuilu ja uumoillaan, että jos kerran auto on kyrvän jatle, niin kenties nämä lähes poikkeuksetta miehistä sukupuolta edustavat lerppakyrvät korvaavat joko pilinsä pienuutta tai impotenssinsa tuomaa mieliharmiaan sillä, että leikkivät omalla, kyytiläistensä ja muiden liikenteessä olijoiden hengellä lupaa kysymättä. Että kannattaa vähän miettiä mitä ajotyylillään viestii!

Olin erittäin rauhallisen, tunnetusti taitavan ja maltillisen kuskin kyydissä palatessamme joulunvietosta. Hänen kyydissään uskaltaisin tulla vaikka potkukelkalla vuorelta alas. Kuski otti huomioon tien liukkauden, piti turvaväliä ja ohitti yli kuudensadan kilometrin matkalla vain pari tarkoituksella hidastelevaa autoa. Hän ajoi tunnollisesti nopeusrajoituksien ylärajoilla. Silti ohitsemme vedettiin törkeää ylinopeutta niin että lumi pöllysi. Myös alueella jolla oli isot peuravaroituskyltit. Ohittajista olisi varmaan ollut mukavaa saada Petteri Punakuono tuulilasin läpi syliinsä.

Kyydittäjäni ei kärkkynyt tai painostanut letkassa, vaan ajoi mahdollisimman kohteliaasti. Silti, kun pitkässä jonossa edellämme oli juuri ja juuri auton mentävä TURVAVÄLI, useampikin riskeistä nauttiva paskapää siksakkasi törkeästi siihen niin että sydäntä kylmäsi. Täytyypä myöntää, että jos tuollaisesta tempusta olisi aiheutunut ketjukolari ja vahinkoja ihmisille, olisin mielelläni mennyt vetämään siksakkaajaa turpaan. Tie oli sentään sen verran liukas, ettei hitaassakaan vauhdissa auto pysähtynyt nopeasti liukumatta. Ohituksen tuoma ajansäästö oli varmaan mieletön kun ottaa huomioon, että niitä ohitettavia autoja näkyi "vain" silmänkantamattomiin.

Huoltoaseman parkkipaikalla puolestaan eräs lapsia kuskaava mies kaahasi autolla sen verran lujaa kohti ulosmenoväylää, että kylkeen olisi rysäyttänyt jos emme olisi ehtineet ensin pysähtyä. Perheen lapsilla näytti olevan rajaton luottamus siihen, että isi ajaa hiljaa, kun riekkuivat ilman turvavyötä naama takalasissa. Eivät tainneet kersat tietää että äkkipysäyksen sattuessa irtotavara jatkaa matkaa samalla vauhdilla millä auto on liikkunut. Olisi varmaan perheen kannalta ollut kovin antoisaa vaihtelua viettää Uusi Vuosi ilman sitä perheenjäsentä, joka lensi auton ikkunasta taivaaseen. Muistin tuon perheen nähdessäni lämmöllä erästä asennekoulutustaitoista ihmistä jolla oli tapana rytkyttää autoaan hitaassa vauhdissa holtittomasti puolelta toiselle niin kauan kunnes kaikkein tyhmimmätkin kyytiläiset tajusivat pistää sen turvavyön kiinni.

Itse en ainakaan tahtoisi kuolla vain sen takia, että olen erehtynyt idiootin kyytiin, jättänyt turvavyön kiinnittämättä tai joutunut jonkun kaahaavan idiootin kukkoilun aiheuttamaan onnettomuuteen. Kaikkien huippukuskeina itseään pitävien olisi hyvä muistaa, että kimikat ajavat radalla ilman kyytiläisiä ja saavat henkensä vaarantamisesta niin törkeästi palkkaa, että kuoleman kanssa leikkiminen todella kannattaa. Tavalliset, maanteillä ajavat ihmiset sen sijaan eivät ole kuolemattomia maantiekiitäjiä tai Kelju K. Kojootteja, jotka keräävät luunsa kallionleikkaukseen täysillä paiskauduttuaan ja jatkavat hetken tähtiä nähtyään täysin ehjinä matkaansa.

keskiviikkona, joulukuuta 21, 2005

Kemikaalikylpy

Verkossa toistuvan väittämän mukaan Science -lehden numerossa 31.8.1990 kahvissa kerrottiin olevan noin 800–1000 eri kemikaalia. Näistä kemikaaleista kuulema 26 on testattu ja puolet testatuistakin aineista on aiheuttanut syöpää rotilla. Ja minä kun olen ajatellut eläväni niin riskitöntä elämää, heh heh.

Tiedon paikkansapitävyyttä tai ajankohtaisuutta en osaa punnita suoralta kädeltä. Huomioon kannattaa tietysti ottaa se, että lausahdusta tuntuvat käyttävän erityisesti marihuanan laillistamisen innokkaat vaatijat. Tältä aasinsillalta pääsen kuitenkin hipsimään kätevästi aiheeseen, jonka niin henkilökohtaisuudesta kuin ajankohtaisuudestakin loistavan Siiveniskuja-blogin lauryylisulfaatin vastainen ärähdys minua muistutti.

Ei sitä ihan joka päivä tulekaan ajateltua, millaisessa kemikaalien liemessä nykyihminen suurimman osan elinajastaan marinoituu. Onneksemme (?) me ihmiset olemme torakkamaisen sitkeitä tuholaisia, joita ei ihan tuosta noin vain saakaan hengiltä. Kemikaalitiedotteita ja uutisia lueskelemalla löytyy mm. seuraavanlaisia mieltäylentäviä tietoja siitä mille kaikelle kivalle altistummekaan:

Aikavälillä 1930–2000 kemikaalien tuotannon määrä on noussut miljoonasta tonnista 400 miljoonaan tonniin. Euroopan kaupallisten kemikaalien luettelossa oli 1990-luvun lopulla noin 100 000 nimekettä. Nykyisin eniten käytetyistä kemikaaleista kuitenkin vain neljästätoista prosentista on julkisesti saatavissa edes jonkinlaisia tietoja, joiden perusteella voidaan tehdä arvioita niiden turvallisuudesta. Tulipas heti kumman turvaton ja hauras olo tuonkin tiedonmurusen nauttimisesta.

Ihmisistä on tavattu tutkittaessa jopa 300 eri kemikaalia. Erityisen ikäviä kemikaaleja ovat sellaiset, jotka kertyvät elimistöön eivätkä hajoa, häiritsevä hormonitoimintaa ja lisääntymismekanismia, aiheuttavat syöpiä tai vioittavat DNA:ta. Kemikaalialtistuksella arvioidaan olevan osansa myös astman ja allergioiden huomattavassa lisääntymisessä, synnynnäisissä epämuodostumissa, keskenmenoissa, immuunijärjestelmän heikentymisessä, murrosiän aikaistumisessa ja jopa tietynlaisissa persoonallisuuden häiriöissä.

Kun jokapäiväisessä ruuassa tosiaan saattaa olla sen tuhannen kemikaalia, sähkölaitteet ja kodin tekstiilit on kyllästetty sellaisilla aineilla, että pahaa tekee edes tietää ja kodin siistinä pitämiseen tarvittavilla aineilla lopettaisi vaikka Independence Dayn alieneiden maailmavalloituksen lyhyeen, alkaa askeettinen erakkona eleleminen jossain asumattomalla seudulla kuulostaa varsin mukavalta vaihtoehdolta. Lohdutonta tässä on se, ettei sellaista kolkkaa maapallolta enää löytyne, jonne ihminen ei olisi myrkkyjään muiluttanut. Arktisten alueiden eläimetkin ovat saaneet osansa tästä etuoikeudesta. Jääkarhun rasvaiseen kankkuun ja valaiden ihroihin on kertynyt tutkimusten mukaan ennätyksellisiä määriä esim. PCB:tä, torjunta-aineita ja palonestoaineita. Mahtaa jääkarhuja moinen vituttaa, kun niillä ressukoilla ei edes ole palonkestäviä televisioita.

Kun haittavaikutuksia ei oikein enää saa lakaistua vuorenkorkuiseksi kuprunneen maton alle tai ongelmajätteitä kärrättyä järjestään kehitysmaihin, kemikaalien aiheuttamat ongelmat ovat alkaneet köyhiksien lisäksi uhata vakavasti myös länsimaalaisten kermaperseiden hyvinvointia. Jollekin on jopa juolahtanut mieleen, että jottain pitäis vissiin teherä.

Kemiallisten aineiden tunnistamiseksi, rekisteröimiseksi, arvioimiseksi ja haitallisimpien vähitellen käytöstä poistamiseksi EU:n alueella, on luonnosteltu REACH-järjestelmä. Euroopan parlamentin täysistunto äänesti tästä kemikaalilainsäädännöstä 16.11.2005 ja ministerineuvosto marraskuun lopulla. Ajatus ja tavoitteet olivat kyllä oikein hyvät, kerkesin jo hihkua innosta uutisia seuratessani, että nyt alkaa sentään jotain tapahtua. Mutta kuten arvata saattaa, suurin osa ylevistä suunnitelmista kusi pahasti Pyhän Teollisuuden etujen joutuessa uhatuksi. Heikennyksiä ja porsaanreikiä saatiin muilutettua ankaraksi kaavailtuun lainasäädäntöön kotitarpeiksi. Perusteluina oli useimmiten se, että kun ei ole varaa ja kun meidän kilpailu muuten kärsii. Esimerkiksi semmoisten pikkuriikkisten kemikaalimäärien vuosituotantomäärien kuin 1-10 tonnia, perusturvallisuustietoihin ei tämän takia tarvitse juurikaan kiinnittää huomiota. Kemianteollisuuden jättiläisedustajilla ei tämän lisäksi ole minkäänlaista velvollisuutta jakaa kemikaalitietouttaan muille pienemmille, kun niillä köyhillä reppanoilla ei tosiaan ole varaa moiseen… On se mukavaa kun aikaa ja resursseja säästetään oikein järjen kanssa!

Mitäpäs tuosta REACH:ista sitten muuta voi ajatella, kuin että kivaa pintaehostusta. Odotellaanpas vain vielä muutama kymmenen vuotta ja katsotaan mitä lystiä siitä seuraa. Lanseerataankohan vuonna 2025 uusi muoti synnynnäisistä epämuodostumista tai kisataankohan sen aikaisissa tositv-sarjoissa siitä kenen kroppa kestää eniten ympäristömyrkkyjä ilman että henki menee.

Tässä kulutushysterian ja keinotekoisten tarpeiden valtaamassa maailmassa täytynee sitten vain nurkua happamesti ja koettaa selvitä jotenkuten hengissä. Hanttiin voi tietysti laittaa henkilökohtaisesti. Purkkiruokaa ei kuulema kannata juuri syödä, kasvikset on edelleenkin hyvä kuoria ja luomutuotteita pitäisi suosia. Ilmanraikastimia ja voimakkaasti lemuavia pesuaineita on syytä välttää kuin ruttoa ja tekstiilienkin valinnassa hyvä kiinnittää huomiota niiden ekologisuuteen ja turvallisuuteen.

Lisäksi voi ottaa esimerkiksi selvää miten edesvastuuttomalla tolalla jokapäiväisessä käytössä olevan kosmetiikan, pesuaineiden ja hygieniatuotteiden turvallisuustaso saattaa pahimmillaan olla. Haluaako kukaan järkevä ihminen todella tukea innokkaasti myrkkykauppiaita vain ostaakseen itselleen valheellisia lupauksia kauneudesta. Jos olet sattumalta suihkussa käynnin jälkeen, ihmeitä tekevää kosteusvoidetta levitettyäsi tai aerosolituotteita suihkuteltuasi huomannut punoittavasi, kuumottavasi ja kutisevasi kummasti kauttaaltaan tai poikaystäväsi henkeäsi pakahduttaa, ei kyseessä välttämättä olekaan se tuotteen ”iholle syttyvää ruusuista hehkua ja tyrmäävää vaikutusta” lupaava vaikutus, vaan tyly altistuminen ja herkistyminen jollekin haitalliselle kemikaalille. Jatkossa se saattaa aiheuttaa sinulle vakavampiakin ongelmia kuin ruusuisen punotuksen.

Itseäni ei esimerkiksi paljoakaan hymyilyttänyt kun kasvoilleni jo pidemmän aikaa ilmaantuneet mystiset pienet vesirakkulat ja kipeät näpyt osoittautuivatkin pitkän jahkaamisen ja testailun jälkeen kemikaaliallergiaksi. Oireet helpottivat heti kun lopetin hiusten värjäämisen, parfymoitujen tuotteiden käytön ja siirryin allergiaystävällisempiin vaihtoehtoihin. Kaikkea sitä oppii kantapään kautta. Kemikaaliallergia ei kerran ilmaannuttuaan kuitenkaan katoa, vaan ikävimmissä tapauksissa vain pahenee. Pienet vesikellot ilmestyvät naamaani heti jos esimerkiksi siivoan vääränlaisella pesuaineella. Eikä minun tarvitse nykyään kuin joutua joidenkin pesuaineiden tai parfyymien hajulle alttiiksi, niin alan jo yökkiä ja voida pahoin.

Eipä mikään ihme, että yököttää, kun kosmetiikka ja hygieniatuotteet saavat vapaasti sisältää melkein mitä vaan. Esimerkiksi syöpävaarallista formaldehydiä löytyy shampoista ja kynsilakoista. Luomiväreissä käytetään raskasmetalleja, kuten kromia, nikkeliä ja kobolttia. Ihoa ärsyttävän ja munuaisia vaurioittavan fenyylielohopean suoloja käytetään säilöntäaineena meikinpoistovalmisteissa. Tunnettuja allergeeneja, kuten luonnonhartsia, perunbalsamia, parafenyleenidiamiinia ja metyylidibromoglutaronitriilia, lotrataan huoletta joka toiseen purnukkaan. Bakteerien vastustuskykyä lisäävää ja syöpävaarallisiksi dioksiineiksi auringonvalossa muuntuvaa triklosaania tai vaikkapa alussa mainittua tarpeetonta, aftoja aiheuttavaa vaahdotusainetta layryylisulfaattia, löytyy sitten lähes kaikista pesuaineista ja hammastahnoista. Onpahan ainakin puhtaat valkoiset hampaat, joilla hymyillä, jos sattuu vielä hymyilyttämään.

Suomessa ja Eu:ssa ei valitettavasti ole sellaista virallista ja kattavaa rekisteriä kosmetiikan sivu-ja haittavaikutuksista kuluttajalle, josta voisi napata itselleen puolueettoman älä-käytä-boikottilistan. Helsingin Allergia- ja Astmayhdistyksellä on sivuillaan jonkun verran kosmetiikkakemikaaleja koskevaa tietoa ja neuvontaa kuluttajille. Taitava surffaaja kuitenkin löytää verkosta melkein mitä vain tarpeellista tietoa, kunhan muistaa olla myös lähdekriittinen. Suosittelen lämpimästi pientä tiedonhankintamatkaa mainosten tuijottelun sijasta.

Aina voi tietenkin miettiä onko se uusi kirkuvan villi kynsilakka, neonvihreä hiusväri, betoniakin kovempi hiuslakka, kärpäsetkin katosta pudottava jymäkkä uutuusparfyymi, hiuksiasi tuhatkertaisesti ihan aikuisten oikeasti tuuhentava shampoo tai kilometrin päähän tuoksuva suihkusaippua todella tuote jonka käyttö tekee sinusta taatusti puoleensavetävämmän ja kauniimman ihmisen. Se nimittäin voi olla myös arvaamattomia kemikaaleja yllätysbonuksena sisältävä tuote, jonka säännöllinen käyttö saa sinut jonain päivänä näyttämään hemaisevammalta kuin Frankenstainin morsian. Kannattaa myös miettiä onko sopivaa antaa rakkaalleen joululahjaksi pullollinen myrkkyä, kuten parfyymeja koskevassa uutisessa huomautetaan.

Kemikaaleleilta ei ikävä kyllä voi välttyä, vaikka eläisi Viivin ja Wagnerin tuttavien lapsen lailla muovikuplassa. Nimittäin yhdysvaltalaisten tutkimusten mukaan pehmeissä muoviesineissä, mm. ilmapalloissa, käytetään ftalaatteja jotka ovat hormonihäiritsijöitä.

Lienee lohdullista päättää tämä juttu sarkastiseen toteamukseen, että onhan jopa leivän syömisenkin todettu johtavan ennen pitkää kuolemaan.

LÄHTEET:
WWF: Vaaralliset kemikaalit
WWF: Tiedotteet
Kansanterveyslaitos: selvitys elinympäristön kemikaaliriskeistä
Kuluttajat - Konsumerterna ry
Pallo hallussa

sunnuntaina, joulukuuta 18, 2005

Maalaamisen sietämätön keveys


Taiteellinen inspiraatio tuli pitkästä aikaa kylään toissapäivänä. Se on aina tervetullut, mutta sietämättömän vaativa ja hankala vieras. Se tulee yleensä kutsumatta ja valvottaa ylivilkkaudellaan emäntäänsä yötä päivää, niin kauan kunnes tästä on tiristetty irti viimeinenkin pisara luovuutta.

Se pakottaa juomaan seurakseen punaviiniä ja kahvia. Syöminen sen sijaan tuppaa unohtumaan, kun on niin paljon muuta puuhasteltavaa. Pois lähtiessään inspiraatio jättää huushollin kaaokseen. Kämppä löyhkää maalille, maalitahroja roikelehtaa joka paikassa, kahvimukeista ja viinilaseista koostuva tiskivuori kaatuu niskaan ja pesemättömiä pensseleitä on vessan lavuaari puolillaan. Maalia on naamassa, vaatteissa, jalanpohjissa, kynsien alla ja auttamisintoisissa kissoissa. Inspiraation vierailun jälkeen hautan pensselit ja maalit kaapin pohjalle, vannoen etten ala moiseen urakkaan enää ikinä. Sitten taas jonain päivänä mieleen juolahtaa jokin toteuttamiskelpoinen idea ja hullunkiilto syttyy silmiin, kun ovikello soi pään sisällä.

Kissoillanikin näyttäisi olevan piileviä taiteellisia taipumuksia. He ovat sitä mieltä, että työni arvo lisääntyy huimasti siitä että he menevät märän maalauksen päälle kävelemään, pudottelevat maalin sekaan karvojaan ja signeeraavat sen tassunjäljillään. Eräs kauan ja poikkeuksellisella huolella väkertämäni vesivärityö koki karmean kohtalon kun sateesta sisälle päästämäni Lokkikissa lätysteli kuravarpaillaan suoraan työn vaikeimman ja eniten aikaa vieneen yksityiskohdan yli. Työ suttaantui juuri siitä kohdin epämääräiseksi tahraksi. Korjaaminen kesti monta päivää ja vaati niin monta ääneen lausuttua kirosanaa, että kurkku tuli kipeäksi.

Korjasin ja maalasin juuri toiseen asuntoon muuton edellä toisen, ilkiömmän karvaisen lapseni tuhoaman ikkunapuitteen suurella työllä ja vaivalla kuntoon. Jätin sen kuivumaan kauppareissun ajaksi. Kun tulin kotiin, ikkunanpieli oli täynnä kissan raapimajälkiä ja pitkin asuntoa kipittivät ruskeat pienet maalitassunjäljet. Tietokoneen näyttöönkin oli sipaistu lennokas maalirantu. Kämpän ja kissan varpaiden pesemisessä vierähtikin sen jälkeen hienoinen tovi. Puuhassa kului paljon saippuaa ja jokunenkin hermosolu. Kissa laittoi hanttiin kuin pieni perkele. Otti aivan helvetisti päähän, kun kuulin että muuttomme jälkeen asuntoon oli marssitettu saman tien maalarit tekemään kämpän kuntoa ylläpitävä maalaus uusiksi.

Mieleni on tehnyt jo pidemmän aikaa maalata kaksi hyisessä lumimaisemassa toisiinsa nojaavaa pingviiniä. Kyseessä ei ole mikään muotivillitys. Pingviinit ovat olleet mielestäni tosi cooleja otuksia jo ennen tätä Pingviinien matka -leffabuumia.

Ryhdyin viimein tuumasta toimeen ja kävin ostamassa 1m x 1,5m kankaan, akryylivärejä, liituja, hopeahilettä, kangastussin ja tukipuut. Nyt räpeltämisen, suttaamisen ja aina vain uudelleen maalaamisen tuloksena makuuhuoneen lattialla on lähes valmis pingviinimaalaus, joka odottaa loppuun hiomistaan. Perfektionismini tuntien poikaystäväni arvuutteli, että ehkäpä se valmistuu jo kolmen vuoden kuluttua. Viimeksi tekemäni maalaus nimittäin odotutti valmistumistaan viisi vuotta ja oli sitä ennen kytenyt ideana mielessäni peräti kahdentoista vuoden ajan. Olen hieman hidas taiteilija. Tosin pingviinit olen päättänyt saada seinälle ennen joulua. Se tietää sitä, että ensi yönä en paljoa nuku, vaan heilutan pensseliä ja kuuntelen Skildan lumoavaa Airfailarinia nonstoppina.

torstaina, joulukuuta 15, 2005

Kalorinvartijoiden kauhistuksia.

Kalorinlaskijat älkööt edes vaivautuko lukemaan tätä. Luvassa on nimittäin ruokaohjeita, joita jo pelkästään vilkaisemalla painonne saattaa nousta pykälän verran.

Suuni ei ole tuohesta enkä hyvää ruokaa tahtoessani kermaa säästele, näpertele myrkyllisten sokerinkorvikkeiden parissa tai laske taskulaskimella jokaista kaloria. Terveystarkastuksen mukaan kolestrolini, verenpaineeni, rasva- ja sokeriarvoni ovat kaikki hyvässä kunnossa, joten "Hakuna ma tata!" Jatkan siis samalla hyväksi havaitsemallani tiellä.

Kevennyksenä tai mieluumminkin suloisena raskastuksena haluaisin esitellä pari taivaallista leivonnaista ja yhden jäätelöäkin paremman jälkiruoan. Kun itse olen aivan hurmaantunut marjaisen kermaunelmaiseen Vadelmatorttuun, suklaan ja kahvin onnistuneesta avioliitosta syntyneeseen Mokkatorttuun ja kookoskermaa, limeä ja mangoa kirpsakasti yhdistelevään Mangopannacottaan, pistänkin niiden ohjeet tänne. Nämä ovat myös isommissa kekkereissä saaneet kehuja ja reseptejä on pyydelty sinne ja tänne. Marjapiiras on anopin aarrelöytö, Mokkatorttu on viisi vuotta kadoksissa ollut lempireseptini jonka lopulta löysin verkosta ja Mangopannacotasta kiitos kuuluu Santa Marian reseptisivuille.

Kokeilkaa ja joutukaa tärviölle, älkääkä unohtako houkutella kulinarismin syntiin muitakin.

VADELMATORTTU

POHJA

125 g voita

½ dl sokeria

1 muna

3 ½ dl vehnäjauhoja

1 ½ tl leivinjauhetta

½ dl kuohukermaa

TÄYTE

1 ½ dl kuohukermaa

1 prk smetanaa

2 munaa

½ dl sokeria (tai hillosokeria, jos haluaa täytteestä kiinteämmän)

½ l vadelmia ja muita marjoja

VALMISTUS

Sekoita pehmeä voi ja sokeri. Vatkaa joukkoon muna. Lisää jauhoseos ja kerma. Levitä taikina pyöreään paistovuokaan (halkaisija n. 28 cm) pohjalle ja reunoille. Sekoita täytettä varten kerma, smetana, munat ja sokeri. Kaada seos pohjataikinalle. Ripottele päälle marjat. Paista 200 asteessa 30-40 min. Anna jähmettyä jääkaapissa.


MOKKATORTTU

POHJA:

150 g Digestive-keksejä
75 g sulatettua rasvaa

TÄYTE

4 liivatelehteä tai tai noin ruokalusikallinen liivatejauhetta
½ dl vahvaa kahvia
150 g tummaa sulatettua suklaata tai maitosuklaata, jos haluaa miedomman suklaan maun
150 g ranskankermaa
½ dl sokeria
2 munaa
2 dl vispikermaa
(1-3 rkl konjakkia, kahvilikööriä tai mitä nyt sattuu herkullisimpana pitämään)

Murenna keksit esim. monitoimikoneessa tai survimella. Lisää joukkoon sulatettu rasva. Levitä muruseos vuoan pohjalle ja reunoille. Liota liivatelehtiä n. 10 min kylmässä vedessä. Vatkaa muna ja sokeri kovaksi vaahdoksi. Vatkaa kerma vaahdoksi. Sekoita pehmenneet liivatelehdet kuumaan kahviin. Seuraavaksi sekoita sulatetun suklaan joukkoon ranskankerma, sitten konjakki ja kahvi-liivateseos. Sekoita joukkoon muna-sokerivaahto ja kermavaahto. Kaada massa murupohjan päälle ja anna vetäytyä noin 3 tuntia jääkaapissa.
Voit koristella tortun esim. kermavaahdolla, veistetyillä suklaahippusilla, suklaaströsseleillä, mariannemurskeella tai mitä nyt vain sattuu mieleen juolahtamaan.

MANGOPANNACOTTA

2 dl kuohukermaa
200 ml Creamy Coconut Milk 200ml
3 rkl sokeria
1 tl liivatejauhetta
puolikkaan limen mehu sekä raastettu kuori koristeluun
1 mango, siivuina tai paloina

VALMISTUS
Sekoita kerma, kookosmaito ja sokeri kattilassa ja anna kiehua noin 5 minuuttia aina välillä sekoittaen. Sekoita liivatejauhe limemehuun ja lisää seos lämpimään kerma-kookosliemeen. Sekoita huolellisesti. Kaada liemi annosmaljoihin, noin 1 dl/henkilö. Anna jähmettyä jääkaapissa noin 3-5 tuntia (riippuen maljan syvyydestä).
Aseta Pannacotan päälle mangoviipaleita ja raastettua limenkuorta. Mangoviipaleet voi myös pilkkoa halutessaan liemen sekaan, niin pannacotassta ainakin minun mielestäni tuli parempaa.

tiistaina, joulukuuta 13, 2005

Kahvihullun kahvinpuutospäiväkirja

Kävelimme Rakkaani kanssa Aurajoen rannalla täysikuun ja tähtien loisteessa yölenkin. Kirpeässä pakkasessa ajatustoiminta virkistyi kuin kahvia juodessa konsanaan. Katselimme silmää miellyttäviä koteja ja kadehdimme niitä onnekkaita, jotka ovat aikoinaan lunastaneet itselleen asuinpaikan Virnamäen, yhden Turun kauneimman paikan liepeiltä. Siinäpä sitten virisi pieni keskustelu, missä sitä olisi onnellisinta asua.

Erakkouteen taipuvaisena pohdiskelin, että olisipas mukavaa asua jossain kaukaisessa saaressa, jossa naapureita tai muita ihmisiä ei olisi mailla halmeilla, mutta josta pääsisi kuitenkin hilpaisemalla kauppaan, töihin tai treeneihin. No, niin kauan kun teleportaatio on pelkkää kuvitelmaa, vaatimattomat toiveeni tuskin täyttynevät.

Rakkaani siinä naureskeli, että hän haluaisi nähdä minut siinä vaiheessa sen erakkosaaren rannalla, kun olen palannut ruuanhankintareissulta ja huomaan, että unohdinkin ostaa kahvia. Joka on viimeistä murua myöten loppu. Jatkoimme ajatusleikkiä olettamalla, että ainoa kulkuyhteys mantereelle, eli laiva jolla juuri rantaan saavuin, etääntyy parhaillaan kohti horisonttia. Tähän sopisi mitä mainioimmin elokuvamainen kohtaus, jossa hidastettuna filminä juoksen kädet siirappimaisen hitaasti viuhtoen kohti vesirajaa ja huudan (tietysti myös hidastettuna, siten kuin junnaava nauhuri)

NÖÖÖÖYYYYY!!!

Seuraavaksi pohdiskelimme rakkaani kanssa meikä-kahvinarkomaanin mahdollisia siirtoja ja elämää tukalassa tilanteessaan. Tästähän tuli melkein yhtä hauskaa kuin juoppohullun päiväkirjasta. Oikea kahvirobinson.

PÄIVÄ 1. Ensimmäisenä päivänä kiristelen hampaitani ja tunnen kuvitteellisen kahvin tuoksun leijuvan silloin tällöin kiusoittelevasti nenääni. Siihen aikaan kun minulla on normaalisti tapana keittää kahvia, pyörin tuskaisena ja turhautuneena keittiössä ja kurkistelen verhojen raosta merelle, josko se laiva tulisi jo nyt eikä vasta viikon päästä. Illalla istun kiikkustuolissa ja kiikkua naristan tuntikaupalla niin, että kissoiltani Latelta ja Mokalta sekä mieheltäni menee hermot. Nukkumaan menen huonotuulisena ja imppaan korvikkeeksi mieheni kainalohien tuoksua, jonka saatan kuvitella etäisesti muistuttavan kylmää sinihappoista kahvia. Näen yöllä unta pulskasta kahvimukista, joka koostaan huolimatta juoksee minua vikkelämmin karkuun.

PÄIVÄ 2. Seuraavana päivänä herään vielä huonotuulisempana ja keittiöön mennessäni tarkistan kahvipurkin, josko tontut olisivat käyneet sen täyttämässä. Huonoja tonttuja! Täytyy muistaa irtisanoa niiden työsopimus, mokomat tyhjänpanttina lorvivat partaturjakkeet! Ei-niin-kahviriippuvaisen mieheni juodessa tyytyväisenä aamuteetään pidän mielenosoituksen kantaen kylttiä jossa lukee Coffee no War! Teapags Go Home! Illalla alan nyyhkyttää hysteerisesti ja koetan nuolla kahvipurkin pohjalta viimeisetkin kahvinhiukkaset. Harmi, ettei kieleni ole yhtä pitkä kuin muurahaiskarhulla. Perkeleen evoluutio, kun ei ole viitsinyt ottaa huomioon eloonjäännin kannalta oleellisia seikkoja. Dyykkaan biojätepussin ja muistan että veinkin täyden juuri ennen kaupunkiinlähtöä kompostiin. Näen unta siitä, että olen Veikka Gustafsson ja kiipeän valjaiden sekä hakun kanssa vuorenkokoisen, MtCoffeeksi nimetyn kahvimukin kylkeä ylös.

PÄIVÄ 3. Pyörin koko aamun ympyrää keittiössä kuin häkkiin ilman aamukahvia tungettu tiikeri. Tallaan vahingossa ruokaa kinnaavan Mokan hännälle. Mokka raapaisee minua nilkkaan ja kiipeää lämmitetyn uunin päälle tuijottamaan minua ivallisesti. Ilmassa alkaa leijua samantien selvä kahviaromi. Tuijotan Mokkaa epäluuloisesti ja se alkaa nuolla nautinnollisen näköisenä vaaleapaahtoista turkkiaan. Huomaan roikottavani kieltäni samalla tavoin kuin koirat. Annan periksi ja menen tonkimaan kompostia. Huomaan, että kahvinporot ovat homeessa ja jo hyvän matkaa kompostoitumassa mullaksi. Nuuhkin hajujen sinfoniaa ja koetan löytää kahviaromin hienon basson sen joukosta. Pohdin voisiko saaren yli lentävän lentokoneen pudottaa kivilingolla, lentokoneissahan tarjoillaan aina kahvia. Illalla kävelen rantaan, lähetän pullopostia ja toivon, että joku löytää sen. Toivon mukaan se joku lähettää takaisin pullopostia jossa on kirjeen sijasta kahvia. Nukun tosi huonosti, sillä sänkyni laidalla istuu iso karvainen kahvinpapu, joka itkee sydäntäraastavasti ja sopertelee että kaikki sen sukulaiset ovat kuolleet sukupuuttoon. Lopulta se haihtuu savuna ilmaan. Arvatkaa vaan miltä sen jälkeen tuoksuu?

PÄIVÄ 4. Mieheni virnuilee aamulla, että teeainekset eivät autioltakaan saarelta kesken lopu. Aina on kanervia, mustikanlehtiä ja koivunlehtiä joista läträtä maittavia juomia. Muistan yllättäen että katajat ja muut havupuut maistuvat tosiaan aika muikealle. Käyn katkomassa oksia ja imeskelen niitä surkean näköisenä kivenlohkareella istuen. Kiroan miksei kahvi voisi ihan yhtä hyvin kasvaa katajapensaassa, onhan siinäkin marjoja. Hyräilen Myrskyluodon Maijaa nuotin vierestä. Lähistöllä loikkiva rusakko vetää partaansa jotain huistupsukkia ja virnuilee minulle selvästi. Jahtaan sitä hetken aikaa kirves kourassa. Sen nenä puputtaa samalla tavalla kuin omani, kun haistan kahvin tuoksun. Ehkä sillä on kahvijemma jossain, kun se sykyilee ja näyttää noin hyperaktiiviselta. Yritän ahtaa itseni jäniksenkoloon, kun mieleeni juolahtaa, että jänistä koloon seurannut Liisakin päätyi jossain vaiheessa Hullun Hatuntekijän ja kumppaneiden kahvikutsuille. Sitten muistan, että ne perkeleen hipit joivatkin teetä! Ilmankos se lobotomoitu murmelikin vain veteli sikeitä! Palaan multaisena kotiin ja huomaan, että vaatteistani ja saappaistani kariseva multa näyttää itse asiassa ihan kahvinporoilta. Loput tätä oivallusta seuraavasta ajatusketjusta arvannettekin ilman rautalangasta vääntämistä. Näen unta murmelista, joka juo kahvia, soittaa balalaikkaa, laulaa Frank Sinatran Coffee Songia (
Why, they put coffee in the coffee in Brazil) ja tanssii ripaskaa. Kaikkea näitä yhtä aikaa. Peittoaa sen kahvikuppi kädessä keikkuneen ballerinan mennen tullen.

PÄIVÄ 5. Käyn noutamassa homehtuneet kahvinporot kompostista ja keitän niistä sumpit. Oudon näköinen vaahtorengas kelluu kahvin pinnalla. Vinkeä maku, pitäisiköhän ehdottaa uutuudennälkäisille kahvinpaahtimoille homekahvin lanseeraamista. Miksi ei, onhan niitä homejuustojakin? Poroihin limaksi mossaantuneesta reilun kaupan luomubanaaninkuoresta tulee myös aika eksoottisia vivahteita. Minun ei tarvitse nukkua seuraavan yönä, sillä homekahvin nautiskelu aiheuttaa mielenkiintoisia hallusinaatioita. Päädyn olohuoneen lattialle tekemään uimaliikkeitä, kuvittelemaan että olen kidukset omaava Kevin Costner ja hokemaan pikkuoravan äänellä, Studio Julmahuvin Toukopoukon Kreikan Meri -biisiä mukaillen: ”Kahvimeri, Meri Kahvin, Kahvimeri, Meri Kahvin…”

PÄIVÄ 6. Alan vakavasti pohtia saarelta löytyvien jäniksenpapanoiden paahtamista. Mitä? Papuja kuin papuja. Taatusti tulisi ainakin luomukahvia. Reilusta kaupasta käyköön se, etten räjäyttänyt eilisen pitkäkorvan koloa dynamiitilla. No hyvä on, myönnetään etten edes omista dynamiittia. Saisikohan dynamiitista hyvää kahvia? Sillä ainakin uni karisisi silmistä. Epäilen ettei meiltä löydy kahvia mistään siksi, että tontut ovat vieneet viimeisenkin hätävaran. En tosin muista, että meillä olisi joskus ollut kahvihätävaraa. Se johtuu siitä, että alienit ovat kahvilla käydessään pyyhkineet muistini, etten muistaisi että ne käyvät kahvilla joka päivä eivätkä kutsu minua koskaan vastavierailulle. Sängyssä odotan nukahtamista innokkaana ja tuijotan rintani päällä kehräävää Latte-kissaa. Laten turkki vivahtaa itse asiassa aika mielenkiintoisella tavalla maitokahville. Herään keskellä yötä siihen, että minulla on kissan häntä suussani ja lussutan sitä autuaana, kuola poskelle valuen.

PÄIVÄ 7.
Aamulla Latte on kadoksissa ja tiedustelen vaivihkaa mieheltäni mistä tietää, jos on vaikka vahingossa sattunut nukkuessaan nielaisemaan jonkun ison karvaisen eläimen. Mokka syö kaikki Laten ruuat ja kehrää tyytyväisenä. Tuijotan tiskipöydällä orpona lojuvaa. kahvinpaahdinta ja mietin voisiko kissanmuroja paahtaa. Olen kiitollinen siitä, ettei minulla ole Kahvinpapu-nimistä lemmikkiä. Saan neronleimauksen ja siirrän tiskipöydän paikoiltaan samalla tyylillä kuin Chef Yksi Lensi Yli Käenpesässä. Jätän tosin heittämättä sen ikkunasta, mutta nypin sen väliin pudonneet kahvinporot, kuolleet muurahaiset ja sipulinkuoret suuhuni. Istun nenä ikkunalasiin liimattuna kunnes näen laivan horisontissa. Soudan laivaa vastaan vesisaavilla, kiipeän sen kylkeä pitkin kannelle ja ryntään silmät kiiluen keittiöön kahvipusseista ompelemani ja silmäreillä varustettu kauppakassi päässäni. Käyn kahvivaatimuksiani vastustelevan kokin kimppuun ja heitän hänet käsivarsiheitolla ulos laivan keittiöstä. Sulkeudun kahvipussin kanssa siivouskomeroon ja syödä maiskutan siellä puoli pussia kahvinporoja yhtä soittoa. Virkistyneenä uin kahvipussi hampaissani takaisin saarelleni nopeammin kuin laiva. Keitän ja juon kahvit. Käyn vaihtamassa kaupunkikuteet niskaan, lähden laivan mukana kaupunkiin, juon matkan aikana kaksi pannullista laivakahvia epäluuloisesti mulkoilevan ja käsivarttaan hierovan laivakokin silmien alla. Kaupungissa tyhjennän tilini ja ostan kerralla reilun kaupan luomukahvia seuraavan kolmen vuoden tarpeiksi. Palkkaan kamelikaravaanin kuljettamaan niitä ja saan maksaa laivassa törkeästi ylikuormasta. Palattuani kotisaarelleni ja laivan lähdettyä laiturista, mieheni tulee riutuneesti hymyillen minua sekä kahvipyramidia vastaan ja kysyy ”Kai muistit tuoda sokeria sun omalle sokerihiirelle? Mä kuolen jos en heti saa jotain makeeta, tiskipöydän takaisin paikalleen siirtäminen kun otti niin voimille…”

Paholaisen juoma

Jos päättäisin jonain päivä ryhtyä uskomaan johonkin ja pystyttää vieläpä alttarin, saattaisin hyvinkin asettaa jumalkuvan paikalle kahvikynttilöiden ja suitsukkeet korvaavan kahvinpaahtimen väliin täyden Kahvimukin. Jumalanpalvelukseeni kuuluisi luonnollisesti rituaali, jossa ryystäisin Kahvijumalani joka aamu hartain mielin naamaani. Tätä seuraisi haltioitunut hetki, kun lämmin piristävä Jumala täyttäisi nöyrän palvelijansa pyhällä hengellä. Tämä innoittaisi levittämään ilosanomaa niille hapannaamoille pakanoille, jotka eivät pyhään Kahviin usko.

No mitä? Syöväthän kristitytkin hyvällä ruokahalulla jumalaansa ja juovat vielä tämän verenkin kaupan päälle. Kaikenlaisia kannibaaleja sitä…

No niin, tämä on tietenkin sisäpiirivitsailua, joka liittyy ystävieni hyvin tuntemaan kahviaddiktiooni. Ollessani kolmivuotias, mummoni kuulemma juotti minulle lusikalla kahvia ja minä olin myyty. Siitä jo 28 vuotta kestänyt rakkaustarina alkoi ja loppua ei näy. Mummoni siis teki minusta kahvinarkomaanin, mutten ole siitä edes yhtään pahoillani.

Yleisesti ottaen suhtaudun addiktoitumiseen epäluuloisesti. Luimistelen ja sähisen ihmisille, jotka rakastavat viinapulloa enemmän kuin mitään muuta tai antavat röökinhimon tanssittaa itseään kuin tahdotonta marionettia. Koska en voi sietää, että lähelläni poltetaan tai joku mäntti aiheuttaa joutumiseni savupilveen, vittuilen mielelläni avoimesti tupakoijille. Joskus tekisi mieli mennä läimäyttämään tupakka suusta sellaiselta, joka menee likeltäni vetäen perässään savulaahusta, josta kaikki muutkin saavat armollisesti osansa.

Olen ansainnut lempinimen tupakkanatsi, enkä pidä sitä ollenkaan loukkaavana. Ravintolassa vaadin aina kun mahdollista leiriytymistä savuttomaan pöytään. Jos muut eivät halua, istun mieluummin vaikka yksin kuin menen voimaan pahoin tupruttelurinkiin. Mielestäni on naurettavaa, että suurimmaksi osaksi tupakoimaton ja tupakkaan muutenkin kielteisesti suhtautuva lähipiirini menisi tupakoijien puolelle kärsimään vain siksi että yksi tai kaksi ihmistä seurueesta haluaa polttaa. On ihan oikein, että ne jotka haluavat saastuttaa keuhkonsa kuvottavanhajuisilla syöpäkääryleillään, näkevät hieman vaivaa ja hilaavat sen perseensä sinne savulliselle puolelle. Odotan innolla päivää, jolloin ravintoloihin tulee täysi savuttomuus, eikä tarvitse enää herätä raflaillan jälkeen vaatteet ja hiukset jätteenpolttolaitokselta löyhkäten ja keuhkorakkulat armoa vinkuen.

Ja tämä ei sitten ole mitään terveysterroristin yksisilmäistä länkytystä. Tiedän kyllä miltä tupakka maistuu ja miten sitä voi tehdä mieli, sillä olen itsekin polttanut teini-ikäisenä. Tupakkaa en silti ikävöi milloinkaan, viimeisin muistikuvani tupakasta on, että se tosiaan maistuu pahalle ja tekee olon huonovointiseksi. Jos nyt kohtaisin teini-ikäisen itseni naamasta naamaan, haukkuisin itseni pystyyn ja antaisin itselleni niin kovan selkäsaunan, ettei enää koskaan tekisi mieli polttaa. Lopettaminen EI todellakaan OLE NIIN vaikeaa. Pitää vain tajuta etteivät ne keuhkosairaudet oikeasti ole seksikkäitä, keuhkosyöpään kuoleminen mitenkään romanttinen kohtalo tai tuhkakupilta haiseminen osoitus boheemista taiteilijuudesta. On todella idioottimaista uskoa olevansa röökiä vetäessään jotenkin cool. Todellisuudessahan se coolius tarkoittaa sitä että löyhkäät monen metrin päähän ja podet jatkuvaa limaisen räkäistä tuberkuloottista yskää. Päivästä toiseen pelkkää ryystämistä, räkimistä ja köhää. Sätkää kääriessäsi tai syöpökäärylettä laatikosta kaivaessasi, ajattele edes hetken verran huononevaa kuntoasi, impotenssia, ulkonäön rapistumista, sairauksia jne. Aika nekrofiilista touhua ajatella tupakoimisen olevan jotenkin puoleensavetävää tai sosiaalista asemaa korottavaa toimintaa.

Vaikka itse olenkin totaalisesti koukussa kahviin, kahvin juomiseni ei sentään pakota läheisiäni kärsimään siitä tai aiheuta sosiaalisia ongelmia, taloudellista haittaa ja suruja kanssaihmisilleni. Päinvastoin, kahvi tekee minusta hilpeämmän, onnellisemman, toimeliaamman ja ihmisrakkaamman kuin mitä todennäköisesti muuten olisin. Jo kahvin tuoksu saa harmaan työaamun muuttumaan valoisaksi ja hetkeä aiemmin epäilyttäviltä örkeiltä vaikuttaneet ihmiset tuntumaan niin mukavilta, että tekisi mieli halata. Kahvin puute tosin aiheuttaa minussa vieroitusoireita, kuten päänsärkyä ja saa minut tuntemaan oloni haudasta kaivetuksi. Se ei kuitenkaan tee minua vihaiseksi tai murhanhimoiseksi, vaan lähinnä tylsistyneeksi ja uneliaaksi. Kirjoittaminen on turhaa ilman kahvia, parilla kupillisella taas saatan paukuttaa inspiraation vallassa näppäimistöä vaikka koko yön.

Kahvi on valitettavasti eettisestä ja ekologisesta näkökulmasta surullisen arveluttava tuote. Kyllä minä sen tiedän. Raakaöljyn jälkeen se on maailmankaupan tärkein perushyödyke. Sen tuottamiseen liittyy työläisten häpeämätöntä riistoa, törkeän huonoja palkkoja, keinottelua ja ympäristön saastuttamista. Tämä on nautintoaineen ruma kääntöpuoli, jonka on syytäkin aiheuttaa omatunnontuskia. Itse olen käyttänyt edes hiukan näitä varjopuolia vähentääkseni reilun kaupan luomukahvia jo kauan ja suositellut sitä ahkerasti muillekin. Sen verran itsekäs kuitenkin olen, etten ole suostunut luopumaan kahvista lopullisesti. Olen puolustellut tätä pahaa tapaani sillä että olen minimoinut kulutustani muualta. En aja autoa, en polta, vältän turhien kemikaalien käyttöä (dödöt, hiuslakat, hiusvärit, ärjyt pesuaineet jne.), ostan vaatteeni suurimmaksi osaksi kirpputoreilta, en ostele turhaa krääsää ja elektronisia vimpaimia kovinkaan usein ja pyrin välttämään öky-yhtiöiden tuotteita ja ostamaan sen sijaan luomutuotteita sekä kotimaista ruokaa.

Kahvin tarjoama nautinto on elämän pieni ilo, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä että se olisi mitenkään neutraali nautintoaine. Tähän Paholaisen Juomaksikin kutsuttuun elämäneliksiiriin on historian varrella liittynyt sellaisia intohimoja, että pois tieltä mummot ja männynkävyt.

Kahvin on arkeologisissa tutkimuksissa todettu olevan kotoisin Afrikasta, josta se kulkeutui Jemeniin. Sieltä kahvi levisi Arabiaan ja Turkkiin sekä myöhemmin Etelä-Persiaan. Tarinoiden mukaan kahvi keksittiin kun huomattiin erään pensaan marjojen napostelun aiheuttavan kummaa piristymistä ja jalalla koreasti panemista niin vuohissa kuin ihmisissäkin. Koska moinen epäluuloja herättävä hilpeys tulkittiin paholaisen metkuiksi, moiset pirivieterimarjat nakattiin lähimpään nuotioon. No, jokainen joka on koskaan kahvia paahtanut saattaa arvata millainen taivaallinen tuoksu nuotiosta sen jälkeen nousi. Ja se oli sitten menoa…

Kahvipensaan marjoa on käytetty mitä vinkeimmillä tavoilla, paahtaminen ei ole suinkaan ollut ensimmäinen ja ainoa keino. Marjoja on syöty sellaisenaan, murskattu ja sekoitettu eläinten rasvaan sekä keitetty ja uutettu alkoholiin.

Ensimmäinen luotettavana pidettävä maininta kahvista löytyy arabialaisesta lääkeluettelosta 800-luvun lopulta. Marjan sisällä olevan kahvinpavun paahtaminen ja liuottaminen juomaksi keksittiin 1200-luvulla arabiassa, jossa kahvista tuli hyvin suosittu juoma 1400-luvulla. Vuonna 1554 perustettiin maailman ensimmäinen kahvila Istanbuliin. 1600-luvulla tarkoin salaisuutena varjeltu kahvi levisi Eurooppaan ja 1700 luvulla viimein tänne Suomeenkin.

Suomalaiset ovat kuuluisia poikkeuksellisesta kahvinhimostaan. Kiskomme vuodessa noin 160 litraa kahvia per nenä, mikä on keskimääräisesti laskettuna kansallinen maailmanennätys. Katajainen kansamme onkin saanut vääntää hampaat irvessä kättä oikeudestaan plörömukilliseen. Kahvin tuonti, juonti ja kauppaaminen oli 1700-luvulla kielletty neljään eri otteeseen koko Ruotsi-Suomessa, kunnes Kustaa IV Aadolf tuli järkiinsä 1802 ja totesi että:


"Koska te, minun alamaiseni, olette sellaisia lurjuksia, ettette voi tulla toimeen ilman kahvia, niin tahdon sallia tämän juoman käyttämisen toistaiseksi."


Viisas päätös Kustaalta meidän lurjuksien onneksi. Jos kahvin juominen kiellettäisiin lailla, olisikin jo viimeistään aika ruveta suunnittelemaan vallankumousta.

Kahvin juomiseen on liittynyt minunkin elämänhistoriassani monta muistorikasta hetkeä. Sana kahvi saa suuni vettymään ja mieleeni tulvimaan toffeen, tervan, savun, kerman, paahdetun sokerin ja vaahtokylvyn (cappuccino?) kaltaisia miellyttäviä assosiaatioita.

Silloin kun en ollut vielä vähäisimmässäkään määrin tajunnut, että kahvi on nautintoaine, jota tulee käyttää kohtuudella, saatoin käyttää sitä todella väärin. Saatoin kiskoa tuosta noin vain pannullisen kahvia ja ihmetellä sitten miksi oloni on vielä seuraavanakin aamuna jokseenkin sekava, angstinen ja huono puhumattakaan siitä, ettei ollut edellisenä yönä saanut nukutuksi silmällistäkään. Enpähän tuolloin tiennyt, että esimerkiksi kirjailija Honore de Balzacilla kirjoittamista suuresti innoittanut megalomaaninen kahvinkittaus meni todella överiksi ja koitui lopulta hänen kohtalokseen. Hän kuoli lorpotettuaan jotain 50-60 kupillista päivässä…

Parhaalta kahvi on suussani maistunut merellä purjehtiessa ja erämaassa trangialla kiehautettuna tai metsään viritetyllä leirinuotiolla. Kahvin lämpö, tuoksu ja maku ovat ulkona aivan omaa luokkaansa. Kun sekaan lorauttaa vielä tilkan Baileysia tai muuta sopivaa likööriä niin a vot. Melkein yhtä hyvää kuin seksi! Paras kahvilakahvi on tullut juotua Itävallassa, se oli suorastaan jumalten juomaa. Kahvilakulttuuristaan kuuluisan Pariisin kahveista minulle ei ole puolestaan jäänyt oikein mitään mielikuvaa. Surkeinta kahvia maailmassa keittivät aikanaan legendaarisen rockklubi Kerubin baarimikot. Koskaan ei voinut olla varma maistuiko kahvi astianpesuaineelta, viemärinaukaisunesteeltä vai kardemummalta. Paljon sitä kuitenkin tuli juotua. Surullisimmat omat kahvikokeiluni liittyvät kaapissa ikuisuuden muumioituneeseen kahviin, vessapaperista väsättyyn kahvinsuodattimeen ja maitoon, joka oli todennäköisesti elossa.

Koomisin juomani kahvi eksyi suuhuni Ateenassa, jossa sain kahvia tilattuani eteeni pikkuriikkisen sormustimellisen. Tosi Kahvinjuojana tuhahdin pettyneesti. Kulautin lilliputtikupillisen yhdellä ranneliikkeellä kitusiini, jonka jälkeen sain huomata suuni olevan puolillaan kitkeriä kahvinporoja. Mitäs siinä muuta kuin mutustelemaan, kun en keksinyt mihin ilkeäisin ne pukeltaakaan. Muut seurueesta nauroivat itsensä pöydän alle.

Kahvittomuus ja kahvirahan puute on ottanut päähän eniten Galdhøpiggenin huipulla. Kyrsi hieman tajuttoman raskaan kiipeämisen jälkeen tajuta että juuri sen huipullahan (eikä Glittertindin, niin kuin olimme virheellisesti muistaneet) olikin muuten avoinna oleva kahvila, mutta meillä ei tietenkään killinkiäkään rahaa taskussa. Onneksi maisemat olivat niin käsittämättömän upeat, että harmitus unohtui tuota pikaa.

Venäläiset ovat oivaltaneet Ison Kahvin merkityksen pohjamutia myöten. Otsenj harasoo! Moskovassa olen räntäsateessa laahustettuani ollut varsin otettu puolen litran törpöstä jonka sain kouraani. Kalleimman kahvini toistaiseksi olen juonut Kehlsteinhausin eli Hitlerin kotkanpesän kahvilassa. En muista tarkkaa hintaa, mutta silloin kyllä kirpaisi varsinkin kun matkakassan pohja alkoi häämöttää. Sinne kannattaa kahvinarkkarin ottaa ehdottomasti oma termospullo mukaan!

LÄHTEITÄ:
KAHVI WIKIPEDIASSA
KOFEIINITIETOISKU
HONORE de BALZACIN ESSEE KAHVISTA
KAHVIN TERVEYSVAIKUTUKSET
KUPPI KAHVIA
KAHVI NATIONAL GEOGRAPHICISSA

maanantaina, joulukuuta 12, 2005

Lumileopardin jäljillä


PETER MATTHIESSEN

Jos minulla olisi tilaisuus valita yksi kirjailija, jonka ehdottomasti haluaisin tavata, valitsisin todennäköisesti Peter Matthiessenin.

Hän on yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka ovat vakuuttaneet minut siitä, ettei ihminen ole pelkästään surullinen, omaa kuoppaansa kaivava arkkivitsaus. Kunnioitan ja rakastan Matthiessenin tapaa kirjoittaa ja olen syvästi vaikuttunut, vaikka olen lukenut vain kaksi hänen teostaan: The Snow Leopard ja Tigers in the Snow. Suunnitelmissani on hankkia kaikki hänen teoksensa omikseni.

Peter Matthiessen syntyi vuonna 1927 New Yorkissa. Hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa vuonna 1954 Pariisissa, jossa asuessaan hän toimi myös Paris Reviewin toimittajana. Palattuaan samana vuonna Amerikkaan, hän ryhtyi kalastajaksi ja laivan kapteeniksi. 50-luvun loppupuolella Matthiessen aloitti huikean matkojen sarjan, jotka pitkälti määräsivät koko hänen elämänsä suunnan ja kirjojensa sisällön.

Tämä karismaattinen mies on intohimoinen luonnontutkija ja suojelija, jonka sydäntä lähellä ovat erityisesti sukupuuton partaalla olevat lajit. Hän on myös poliittinen aktivisti, joka kritisoi ja vastustaa äänekkäästi sotaa, länsimaista ahneutta, ekologista lyhytnäköisyyttä ja niiden ikäviä seurauksia, sekä armoitettu luonnonesteetikko ja ihmisen sielunelämää syvällisesti pohdiskeleva Zen-opettaja. Matthiessenin teosten tematiikka käsittelee katoavia kulttuureja, sorrettuja kansoja, luonnon ainutlaatuisuutta, eksoottisia ja uhanalaisia villieläimiä sekä ihmisen henkistä kehitystä. Kirjoituksissaan hän pystyy yhdistämään sekä tietokirjoittamisen kurinalaisen faktatiedon, että lyyrisen tyylin jolla hän kuvailee poikkeuksellisia luontokokemuksiaan.

THE SNOW LEOPARD

Matthiessen kirjoitti teoksensa The Snow Leopard vuonna 1978. Se voitti National Book Award -palkinnon. Kirja on kertomus Matthiessenin matkasta Tiibetiin, jossa hän vaelsi erittäin vaikeissa olosuhteissa luonnontutkija George Schallerin kanssa. Miehet tutkivat matkansa aikana ns. sinisiä lampaita ja yrittivät saada havaintoja salaperäisistä lumileopardeista, joista oli tuohon aikaan hyvin vähän tietoa.

Snow Leopardin voi jakaa kolmeen eri kerronnan tyyliin, jotka limittyvät toisiinsa. Teos on ensinnäkin romanttinen ja luonnon kauneudesta hurmioitunut matkakertomus. Toisekseen se on tieteellisen dokumentoivaa luonnontutkimusta. Kolmanneksi se on eräänlainen henkisen mietiskelyn ja filosofisen pohdinnan kirja, jossa kysellään ihmisen paikkaa maailmankaikkeudessa. Kirjoittaja on onnistuneesti yhdistänyt nämä kolme tasoa kertomukseksi, jossa ei tunnu olevan notkahduksia tai mielenkiinnottomia kohtia lainkaan.

Olen joskus kiinnittänyt matkakirjoja lukiessani huomiota siihen, että miesten kirjoittamista matkakuvauksista saattaa puuttua lähes kokonaan tunteiden esittäminen ja sisäinen pohdinta. Henkeäsalpaavissakin paikoissa käyminen saatetaan helposti kuitata parilla kilroymaisella rivillä tyyliin "nonni, kävin siellä ja siellä ja tulin takaisin kottiin". Pienten yksityiskohtien havainnoiminen jää usein suurpiirteisen kerronnan ja kertojan suorittamien, omahyväisesti kuvattujen sankaritekojen varjoon (Esim. Henrik Wrede: Jokilaivalla ja tarantassissa. Siperiassa 30 vuotta sitten). Kyseiselle, hieman tekopyhältä haiskahtavalle Wredelle on tärkeämpää lätistä kirjassaan myytyjen raamattujen määrästä, kuin kertoa uteliaisuudesta kihisevälle lukijalle edes muutamalla lauseella niistä taatusti huikeista maisemista ,joiden halki hän pääsi kulkemaan.

Tähän verrattuna Matthiessen on jotain aivan muuta. Hän kertoo matkastaan eräänlaisena pyhiinvaelluksena ja suodattaa kokemuksensa zen-buddhalaisen elämänkatsomuksensa läpi. Kirjoittajan tyylissä korostuvat tähän liittyen syvällinen tunne-elämä, häikäisevä kauneuden tajua, totuuden etsiminen ajattelemalla ja nöyryys sekä syvä kunnioitus luontoa ja kaikkea elävää kohtaan.

Matthiessen kuvailee kertomuksessaan itseään tarkkanäköisesti ja kaunistelematta. Hän tuo ylevään kertomukseensa mukaan hyvin arkisia aineksia, kuten melkoisen ristiriitaisia tunteita aiheuttavat menneisyyden huumekokeilunsa ja hajonneen avioliittonsa sekä vaimonsa traagisen kuolemisen syöpään. Hän ei tuo itseään tai saavutuksiaan esille minään poikkeusyksilönä, vaan päinvastoin karuihin olosuhteisiin joutuneena lapsenomaisena ihmettelijänä, jolle koko elämä on yhtä suurta arvoitusta. Teoksessa on pääosin äänessä itse kertoja, mutta hän antaa äänen myös matkatovereilleen ja kuvaa oivaltavasti heidän käyttäytymistään ja tunteitaan. Esimerkiksi matkakumppani Schaller vaikuttaa olevan juro ja äkeä suurimman osan ajasta, mutta kuoren alta paljastuu lopulta kirjattujen sitaattien ja Matthiessenin luonnehdinnan mukaan ihminen, jonka käsiin hän koska tahansa luottaisi henkensä. Paikallisväestön ja kahden länsimaalaisen erilaisuus tulee kirjassa hyvin esille, sillä Matthiessen kuvaa retken kantajina toimivien tai kylissä kohtaamiensa paikallisten ihmisten reaktioita pääosin vain heidän käyttämänsä alkeellisen englannin ja ilmeikkään elekielen kautta. Teoksen humoristiset kohdat koostuvat lähes tyystin hyväntahtoisesta virnistelystä alkuperäisasukkaiden (tai eläimien) joskus koomiselta vaikuttavalle reagoinnille ja käyttäytymiselle. Tämän lievän rasismin Matthiessen kuitenkin kiertää, antamalla ymmärtää, että alkuperäiskansojen elämäntapa ja lapsenomainen ajattelumaailma päihittävät hänen mielestään mennen tullen länsimaisen laskelmoinnin ja kyynisyyden.

Kun Matthiessen kuvaa matkallaan tapahtuvia pysähtymisen ja hiljentymisen hetkiä, jolloin hänellä on aikaa tarkkailla ympäristöään, hänen kielensä on hurmioituneen kaunista. Hän kuvaa Tiibetiläistä maisemaa ja luonnonilmiöitä aivan kuin maalaisi sadunomaista taulua.

In high spirits, we continue down through alpine pastures to dry slopes of oak and pine. Below, the Bhri Valley can be seen, winding down out of dark canyons to the north and east. Camp is made on a sunny ledge near shadow stream; here spruce and fir and pine all live together. At the fire, we cook rice before dusk falls; and afterward I climb the hill and sit under a pine and watch the stars appear over Tibet. Then the planet Mars, bright orange-gold, rises swiftly over night snows in the north east. How clear it is, how imminent! An owl hoots, deep in the black needls. Whooo-ooo.


Lyyrisessä kerronnassaan hän kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, joille saattaa halutessaan
antaa laajemman, henkisen merkityksen:

Disputing the path is a great copper-coloured grasshopper, gleaming like amber in the sun, so large is it, and so magical its shimmer, that I wonder if grasshopper is not some old naljorpa, advanced in the art of taking other forms. But before such a "perfect one" can reveal himself, the grasshopper springs carelessly over the precipice, to start a new life hundreds of feet below. I choose to take this as a sign that I must entrust my life, and thanking the grasshopper, I step out smartly on my way.


Matthiessenin tyyli tuo runsaassa adjektiivien viljelyssään, myyttisissä assosiaatioissaan ja ihmisen syvimpien tunteiden kuvauksessaan jollain tapaa mieleen romanttiset naistenkirjat, mutta myös science fiction- ja fantasiakirjallisuuden. Tässä teoksessa sanojen tuhlaaminen on hyve, jossa ei kuitenkaan mennä liiallisuuksiin. Kieli on niin kaunista, että minua harmittaa mahdollisuus, etten ole välttämättä ahneesti lukiessani tajunnut teoksen kaikkia nyansseja. Matthiessenin englanti on kuitenkin selkeää, eikä siinä ole havaittavissa paljoakaan hankalasti kääntyviä sanaleikkejä tai piilomerkityksiä.


Matthiessen ei kuitenkaan keskity vain kauneuden kuvaamiseen. Hän kuvaa viiltävällä tavalla vaimonsa traagista sairastumista, menehtymistä ja eloon jääneen surua. Lukija saa kouriintuntuvalla tavalla vihjeitä siitä, miten arkinen tapahtuma kuolema voikaan olla myyttien takaa paljastuessaan ja miten avuton ihminen on sen kohdatessaan. Myötätunnon kyyneleet nousevat väistämättä silmiin.

Lainausmerkeissä kaiken nähneelle ja kokeneelle kirjailijalle ei myöskään tuota mitään vaikeuksia siirtyä yhtäkkiä ihannemaiseman taivastelusta luonnontieteelliseen pikku yksityiskohtaan. Lumisten vuorenhuippujen ja kimaltelevan Tiibetin taivaan lumoamalle lukijalle tarjoutuu mm. tilaisuus sivistää itseään aiheessa ”miksi vuohet haisevat niin pahalle”:

But the blue sheep stops short of certain practices developed by the markhor of Pakistan and the wild goat, both of which take their penises into their mouths, urinate copiously, the spit on their own coats; the beard of the male goat is an adaptive character, a sort of urine sponge that perpetuates the fine funky smell for which the goats are known.


Kirjoittajalle on selvästi tärkeää loihtia mahdollisimman tarkasti lukijan silmien eteen mitä hän on kokenut ja saada lukija tuntemaan mitä hän on tuntenut. Matthiessen ei näytä kaihtavan tabuinakaan pidettyjen asioiden kuvausta, mikä on aika hyvä vakuus hänen rehellisyydestään.

Matthiessenilla on ilmiömäinen kyky välittää lukijalle elämää suurempia kokemuksia. Olen syvästi kiitollinen siitä, että sattumalta löysin hänen teoksensa.


LÄHTEET:
PETER MATTHIESSEN
SNOW LEOPARD

sunnuntaina, joulukuuta 11, 2005

Reissunainen ja kissa

Pienestä pitäen yksi lempipuuhistani on ollut metsissä ja muissa mielenkiintoisissa paikoissa samoilu. Samoilulla ei ole päämäärää, kunhan vain kuljeskelen ja pidän onnenkantamoisena, jos eksyn miellyttäviin paikkoihin, joiden olemassaolosta en ole ennen tiennyt. Jos olisin elänyt jollain muulla aikakaudella ja sääolosuhteiltaan lauhkeammassa maassa, minusta olisi helposti tullut kulkuri.

Lapsena minulla oli kissa nimeltä Hani. Sillä oli tapana seurailla minua näillä metsäretkilläni, liikuinpa sitten kävellen tai hiihtäen. Tuo turkiltaan vaalean ja tumman hunajan sekoituksen värinen eläin oli rakastettava pieni päivänsäde. Sitä ei tarvinnut pyytää tai kutsua, se lähti kipittämään perääni aina, kun näki minun poistuvan pihapiiristä. Kouluaamuina se oli pakko teljetä navettaan, ettei se olisi seurannut minua autotielle asti.

Eräänäkin talvena lähdin hiihtelemään ja Hani loikki perässäni ladulla niin kauan kunnes väsähti. Se jäi surkeana istumaan hämärtyvän metsän poikki kulkeville suksenjäljille ja alkoi maukua. Sen puolipitkiin mahakarvoihin oli takertunut rastoiksi lunta. Rämmin takaisin sen luo ja annoin sen tehdä lempitemppunsa eli kiivetä vaatteitani pitkin niskaani istumaan. Kun se oli jo siihen aikaan aikuinen kolli, eikä enää mikään pieni kissanpentu, vaatteeni olivat tuon temppuilun takia aina vekeillä ja nahkani naarmuilla.

Palasimme kotiin niin, että Hani roikkui terävillä kynsillään olkapäälläni ja minä koitin sivakoida rauhallisesti ettei se putoaisi. Minusta se oli tavattoman hassua. Kuinka kissa hiihtää...

Kesällä retkeily oli Hanistakin antoisampaa. Se sinkoili mättäiden takana ja kiivetä rosuutti puiden runkoja pitkin. Yleensä siitä näki vain pienen vilahduksen villliintynyttä kultaista salamaa. Minä olin paljasjalkainen Tarzaniina ja Hani minun kultaleijonani. Mieluusti sammalella tanssin, kun metsien humina se soi! Metsätemppelin juovuttava puuntuoksu, niissä vallitseva pyhä rauha sekä luonnon jumalainen kauneus olivat ja ovat edelleen minulle sitä mitä uskonto ja kirkossa käyminen jollekin hartaalle uskovaiselle.

Minulla on nytkin kissa joka mielellään kulkee pitkiä matkoja perässäni ilman talutushihnaa. Käymme joskus sumuisina aamuina joenrannassa kävelyllä tai kallioilla kiipeilemässä. Tämä pikkuruinen varjoni on musta ja nimeltään Mörkö. Kuka voisikaan toivoa itselleen parempaa ystävää kuin kissan, jonka kanssa voi jakaa hetken keskellä täydellistä rauhaa. Kun istun kivelle, viereeni tulee hetken kuluttua pehmein tassuin hissuttava varjo joka kehrää hiljaa, siristää keltaisia silmiään ja tuuppaa minua päällään kuin huomauttaakseen: eikö elämä olekin ihanaa? Haudatessani nenäni sen pöfföiseen, miedosti tuhkalta tuoksuvaan turkkiin, en voi olla kuin samaa mieltä.

Kesällä Krimmlin putouksille kiivetessäni vastaani tuli mies joka kantoi sylissään pientä kissaa. Siis hän oli vienyt kissansa katsomaan tuota valtavaa 400 metriä alaspäin putoavaa jyrisevää vedenpaisumusta! Ei aavistustakaan, mitä kissa jatkuvasti ympärillä leijuvasta vesihunnusta tykkäsi, mutta olipahan päässyt reissumiehen matkassa näkemään jotain aivan uutta. Minua hymyilytti vielä pitkän matkaa ylöspäin kävellessäni.

Olen viime aikoina ollut enenevässä määrin ihastunut Tapio Rautavaaraan. Tykkäsin hänestä paljon jo lapsena ja vielä tänäkin päivänä hänen äänensä saa minut liikutuksen ja ilon valtaan. Niin tumma ja kaunis äänen väri, ihastuttavan ruisleipäinen tapa lausua r-kirjain ja pohjalla sokerina määrittelemätön villi kaiho, joka saa minunkin sydämeni sykkimään.

Tässä sanat yhteen hänen lauluunsa, joka välittää tunnelmallisen, romanttisenkin kuvan kulkurin elämän pienestä onnen hetkestä. Kissa on laulussa, kuinkas muutenkaan, kulkurin rakkain seuralainen.

- Reissumies ja kissa -
(sävellys ja sanoitus Reino Helismaa)

On iltamyöhä taipaleella muuan reissumies, hän viheltelee kulkeissaan.

Hän mistä tulee, minne menee, taivas yksin ties, on musta kissa seuranaan.

Mut kylmä alkaa ahdistella miestä hilpeää,
hän kaipaa varmaan kotia ja lieden lämpimää.

On iltamyöhä taipaleella muuan reissumies, hän viheltelee kulkeissaan.

Tien laidassa hän näkee mökin pienen, aution ja ovi sen on raollaan.

Se turvapaikkaa tietää siinä kylmän suoja on, ja reissumies on iloissaan.

Hän kissaansakin kutsuu - mihin mirri häipyi, hei!
Mut poissaolo kissan häntä kauaa vaivaa ei.

On oma nahka lähinnä ja lämpö tärkeää - kai kissa hiirtä pyydystää.

On liedessä - voi ihme - pari hiiltä hehkuvaa, hän takan ääreen hapuilee.

Ei uskalla nyt heikkoon hehkuun edes puhaltaa, se sinälläänkin riittänee.

Hän käsiänsä ojentelee lieden lämpimään,
ja jokin kaunis muisto lämmittävi sydäntään.

Niin tuli aamu, arjen koura utulinnan kaas, on reissumiehen kylmä taas.

On päällä kylmän tuhkan kissa yötään viettänyt ja kiilusilmät hehkun loi.

Sen minkä luuli hiillokseksi kissa onkin nyt, kun aamu valon tupaan toi.

Mut reissumies ei moista jouda ajattelemaan,
vaan vihellen tielle työntyy kissa mukanaan.

Hän mistä tulee, minne menee, taivas yksin ties, on taipaleella reissumies.

keskiviikkona, joulukuuta 07, 2005

"Eye for a tooth, and a life for an eye.”

Haluaisin esitellä erään, varmaan joidenkin mielestä aiheeltaan jo pois muodista menneen kirjan sekä siihen pohjautuvan elokuvan. Suosittelen lämpimästi iltalukemiseksi tai iltakatsomiseksi liian kilteille naisille ja liian ilkeille miehille. Ennen kuin kiihtyy aiheesta liikaa sopii muistaa, että:

"Jokainen terve ihminen voi kuvitella mielessään surmaavansa vihollisensa kiduttamalla, vain sairas ihminen toteuttaa sen
."



HELEN ZAHAVI: DIRTY WEEKEND



Helen Zahavin ensimmäinen romaani, vuonna 1991 julkaistu Dirty Weekend sai sisältämänsä väkivallan ja seksikohtausten takia osittain väärinymmärretyn ja paheksuvan vastaanoton kirjallisuusarvosteluissa. Vuoteen 1999 mennessä kirja oli kuitenkin käännetty jo kolmelletoista eri kielelle. Kirjan pohjalta tehtiin vuonna 1993 Michael Winnerin ohjaama ja tuottama, samanniminen elokuva.


Dirty Weekend keskittyy suoraviivaiseen fantasiaan naisvihan kitkemisestä. Laajemmalti tulkittuna se on raju kannanotto kaikkien olonsa turvattomaksi tuntevien, väkivaltaa tai sortoa kokeneiden ihmisten puolesta. Kirja kertoo häpeilemättä siitä, mitä luultavasti jokainen päähän potkittu ihminen haluaisi ainakin mielikuvituksen tasolla tehdä sortajalleen.


Kirjailijan mukaan Dirty Weekendin tapahtumat liittyvät hänen omiin kokemuksiinsa. Asuessaan Brightonissa, joka on myös Dirty Weekendin tapahtumapaikka, Zahavi kertoo nähneensä useita kadulla tapahtuneita pahoinpitelyjä ja joutuneensa rajoittamaan niiden takia ulkona liikkumistaan. Hän mainitsee myös, että vuonna 1998 Brunswickissa tapahtui sarja rikoksia, joissa käytiin nuorten naisten kimppuun. Tämän jälkeen poliisi varoitti erityisesti yksinäisiä naisia pitämästä kotinsa ikkunoita auki. Zahavi sai kotiinsa pelottelusoittoja ja kertoo jonkun tarkkailleen häntä ikkunasta. Kokemukset aiheuttivat hänelle vahvoja pelon ja voimattoman raivon puuskia. Nämä kokemukset ruokkivat myös murhaavia kostofantasioita, joita hän alkoi kirjoittaa muistiin. Väkivaltaiset mielikuvat ruumiillistuivat paperilla viimein Bellaksi, Dirty Weekendin päähenkilöksi.


Zahavi muistuttaa, ettei hänen tarkoituksenaan ole esiintyä miesvastaisesti tai miesvihamielisesti. Hän haluaa vain asettua mahdollisimman hätkähdyttävällä tavalla kulttuurin naisvihamielisyyttä vastaan ja tuomita ne ihmiset, jotka teoillaan ja asenteillaan edistävät sitä.


Dirty Weekend voidaan luokitella tyylilajiltaan psykologiseksi trilleriksi. Se on kertomus jokanainen Bellasta, jonka elämänlankaan punoutuu lukuisia esimerkkejä naisiin kohdistuvasta negatiivisista asenteista, vihasta ja sorrosta.


Mitäänsanomattoman, aran ja päämäärättömän Bellan elämä on aluksi arkisen harmaata. Arkipäivä muuttuu painajaiseksi, kun hänen häiriintynyt naapurinsa (elokuvassa Rufus Sewell) aloittaa ahdistelun. Bella saa uhkaavia soittoja, joissa naapuri kertoo aikovansa pahoinpidellä ja raiskata Bellan. Hän myös uhkaa tappavansa Bellan, jos tämä ilmoittaa häirinnästä poliisille. Aluksi arka Bella käpertyy vain entistä enemmän itseensä ja piileskelee kellariasunnossaan kuin hiiri kolossaan. Sen jälkeen kun pöyristyttäviä uhkauksia esittävä naapuri käy Bellaan käsiksi tämän ollessa kävelyllä puistossa, Bella ymmärtää, että selän takana on vain seinä. Hän hakee epätoivoisena apua tilanteeseensa iranilaiselta maahanmuuttajalta, selvännäkijänä toimivalta Nimrodilta, jota on kotimaassaan kidutettu ja pahoinpidelty sananvapauden puolustajana. Enemmän psykologista tarkkanäköisyyttä, kuin selvännäkijän lahjoja omaava Nimrod neuvoo Bellaa etsimään ratkaisua sisältään. Hän kerii esille Bellan vastarinnan langanpäätä raivostuttamalla ja yllyttämällä naista tarkoituksellisen naisvihamielisillä kommenteillaan. Nimrod toimii erityisesti satujen klassiseen juonenkulkuun kuuluvana auttajana ja antaa Bellalle lahjan, jolla on keskeinen merkitys loppuratkaisussa.


Nimrodin tapaamisen jälkeen kertomukseen tulee käännekohta. Bella saa soiton, jossa naapuri uhkaa heittää happoa hänen kasvoilleen. Tämä uhkaus viittaa esim. Bangladeshissa esiintyvään sairaaseen kulttuuriseen tapaan rangaista miesten sekopäisiä määräyksiä ja ylivaltaa vastaan rikkovia naisia. Bella kuitenkin aloittaa vastarinnan ja tappaa naapurinsa ennen kuin mitään ehtii tapahtua. Murha sekä rikkoo Bellan ahdasta elämänpiiriä ympäröivät rajat, että johtaa hänet hurjalle kostomatkalle. Hiirimäinen Bella muuttuu kylmäveriseksi ja tunteettomaksi sarjamurhaajaksi, jonka uhreiksi joutuvat erittäin huonosti käyttäytyvät miehet. Bella ottaa väkivallan avulla symbolisesti takaisin niin henkisesti kuin fyysisestikin kolonialisoidut alueet, joilla naisia tunnetusti kyykytetään.


Toinen Bellan kohtaama misogynian karikatyyri on poikkeuksellisen lihava ja ruma mies, Norman. Bella on pukeutunut provosoivasti ja hänen yksin yöelämässä liikkumisensa ymmärretään viestiksi siitä, että hän on kaikille vapaata riistaa. Norman pitää aivan luonnollisena sitä, että yrittää iskeä häikäisevän kauniin naisen, vaikka hänellä ei ole sen enempää ulkonäöllisiä, kuin taloudellisia tai älyllisiäkään avuja. Ei siinä mitään, sillä tämähän ei itsessään ole mitenkään tuomittavaa. Mutta ajatellaanpas asetelman kääntämistä toisinpäin, -tilannetta jossa vanha, tyhmä, lihava, pröystäilevä ja rupsahtanut nainen yrittää vongata nuorta, huikean komeaa miestä sänkyään lämmittämään. Tämä tietenkin tuomittaisiin enemmän tai vähemmän näkyvästi irvokkaaksi ja luonnottomaksi. Norman tiivistyy myytiksi, jonka mukaan maskuliininen arvokkuus on loukkaamatonta, olipa se sitten millaista hyväänsä. Esimerkiksi maskuliinisuuden symbolista, peniksestä ei saa missään nimessä laskea leikkiä, vaikka naisen sukupuolielimet ovat aina olleet yleisen kulttuurisen herjanheiton ja halventamisen kohteena. Kun Bella julkeaa nauraa kikkelinsä lerpahtamisesta kiihtyvälle Normanille, mies käyttää miettimättä väkivaltaa Bellan hiljentämiseen. Tämän jälkeen hän kuitenkin luottaa niin paljon naisen alistumiseen, että antautuu omaa alistumisfantasiansa toteuttaakseen avuttomana Bellan käsiin. Aijai... mitäs se äiti varoittelikaan vieraiden naisten mukaan lähtemisestä? Ai ei mitään? Too bad.


Kolmas tapaus on rikas hammaslääkäri Reginald, kliseinen diktaattori-isä. Hän hallitsee kotiaan ja perhettään itsevaltiaan elein ja vaimo sekä tytär ovat hänen määräysvaltansa alaista omaisuutta, samoin kuin hänen kallis ja hieno autonsa. Reginaldin voimakkaimmin esille tuleva naisvihamielinen piirre on hänen silmitön inhonsa naisen hajua ja eritteitä kohtaan. Reginald kertoo, miten raivokkaasti hän kontrolloi perheensä naisten puhtautta ja miten paljon hän inhoaa naisasiakkaittensa hajua. Miesasiakkaat eivät kuulemma haise. Naisen ruumiin ja sen eritteiden esittäminen likaisena, onkin juuri yksi perinteisistä symbolisen vallankäytön keinoista, jolla pyritään vangitsemaan nainen toiseuteen. Sillä, että naisen ruumiin tai sukupuolielinten annetaan ymmärtää olevan jotenkin miehen vastaavia likaisempia, pönkitetään luonnollisesti vain maskuliinisen paremmuuden valhetta. Zahavi muistuttaa, että tämäkin myytti on pelkkää paskan jauhamista, kuvailemalla miten Bella haistaa häntä oraalisesti raiskaavan Reginaldin pesemättömän peniksen löyhkän. Lisäksi tässä kohtaamisessa alleviivataan sairasta ajatusta siitä, että vieraan miehen mukaan lähteminen tarkoittaa että on vapaata riistaa raiskattavaksi. Lienee turha mainita, että Reginald ei selviä tekosestaan ehjin nahoin.


Neljäs konflikti kertoo heikkouteen, vanhuuteen ja köyhyyteen kohdistuvasta julmasta halveksunnasta. Kohtauksessa on selkeä viite Amerikan Psykoon, joka murhasi laitapuolen kulkijoita säälittä. Vihaajina ovat kolme hyvin menestyvää juppinuorukaista ja vihan kohteena säälittävä, vanha puliakka. Tässä esimerkissä toistuu naisen ruumiin saastaisuutta osoitteleva käyttäytyminen ja esiin tuodaan naisen ruumiin vanhenemiseen kohdistuva poikkeuksellisen voimakas inho. Kolme nuorta juppia aikoo iltansa päätteeksi polttaa elävältä roskien seassa öitsevän naisen, jota he nimittelevät syyläiseksi noidaksi. Mielestäni tämä on ensinnäkin kriittinen viittaus hyvinvointikulttuurissa kasvaneiden, itsekkäiden ja empatiakyvyttömien ihmisten jääkylmään maailmankuvaan: elä ja nujerra heikommat jos vaan voit. Kohtaus viittaa selvästi myös noitavainoihin.


Viimeinen tilanne, jossa Bella joutuu uhatuksi, linkittyy historian kuuluisimpaan naissarjamurhaajaan, Viiltäjä Jackiin. Jack the Ripper oli Lontoossa nuoria naisia tappanut ja silponut psykopaatti, josta tuli kuuluisa huolimatta siitä, ettei hänen henkilöllisyyttään koskaan varmasti saatu selville. Bellakin joutuu vastakkain sarjamurhaajan kanssa, mutta selviytyy tilanteesta voittajana. Tilanne on kuvitelma suurimmasta mahdollisesta symbolisesta voitosta misogyniaa vastaan käydyssä sodassa, sillä naisia tappavien sarjamurhaajien teoissa tiivistyy äärimmilleen koko yhteiskunnan naisviha. Näistä psykopaateista ja heidän yksityiskohtaisista teoistaan ollaan yhteiskunnassa suunnattoman kiinnostuneita, heistä kirjoitetaan kirjoja, tehdään elokuvia ja jopa tieteellisiä tutkimuksia. Sarjamurhaajia on joissakin tapauksissa jopa korotettu sankaripalvonnan kohteiksi.


Perinteisesti rikos- ja jännityspainotteisessa populaariviihteessä väkivallan esittäminen perustuu silmiinpistävän usein sille, että nainen on väkivallan passiivinen uhri, joka osaa puolustautua pelkästään kirkumalla tai pakenemalla ja näitäkin molempia vain mahdollisimman avuttomalla ja räpelöivällä tavalla. Väkivaltainen, melkein poikkeuksetta miespuolinen toimija taas on naispuolisiin hahmoihin verrattuna lähes vahingoittumaton. Naisen ainoa mahdollisuus selviytyä vaaratilanteista riippuu useimmiten väkivaltaa tottuneesti käyttävästä miespuolisesta sankarista. Tällainen säälittävä asetelma, jossa naispuolisen uhrin mahdollisuudet ovat kuin suoraan tilanteesta jossa kissa leikittelee hiirellä, herättävät ainakin itsessäni naiskatsojana kerta toisensa jälkeen ärtymystä ja turhautumista.


Väkivaltaviihteessä on selvästi havaittavissa lähes välttämättömänä teemana sadistinen viehtymys naisen kärsimyksen ja naiseen kohdistuvan väkivallan estetisoimiseen. Naisten raiskaamisia, ahdistelua, pahoinpitelyä ja murhia kuvataan monesti pitkään ja suorastaan voyeristisesti nautiskellen. Rikoselokuvissa toistuu kliseenä tilanne, jossa murhattu, alaston nainen makaa katseiden kohteena kuin jokin näyttelyesine. Uhrille tosin saatetaan myöntää muutama kunnioituksen tai myötätunnon osoitus passiivisesti kannetun marttyyrinkruunun takia, mutta sen jälkeen hänet unohdetaan kuin rikki mennyt nukke.


90-luvun aikana alkoi ilmestyä huomattavan paljon kirjallisuutta ja elokuvia, joissa naiset olivat väkivaltaisia, uskalsivat tapella ja tappaa sen sijaan että jättäytyivät aina miespuolisten sankareiden pelastettaviksi tai avuttomiksi uhreiksi. Aggressio ja fyysinen väkivalta ovat tulleet esimerkiksi feministisen rikoskirjallisuuden saralla luontevammaksi osaksi naispuolisten henkilöhahmojen käyttäytymistä. Silti naishahmot turvautuvat väkivaltaan melko harvoin. Dirty Weekendiä voidaan pitää ääriesimerkkinä, perinteisen roolijaon rajusti päälaelleen kääntävänä kirjana.

Perinteisesti populaarikulttuurilla on tuntunut aiemmin riittävän kiinnostusta vain naisten pelkojen lietsomiseen ja hyväksikäyttämiseen. Vastalauseena tälle on ollut silmiinpistävän rajujen vaihtoehtojen kirjoittaminen. Dirty Weekendin tarjoama fantasia on hätkähdyttävää, mutta toisaalta myös hyvin vapauttava. Se, että hennoksi ja avuttomaksi luonnehdittu päähenkilö päättääkin tarpeeksi periksi annettuaan antaa monin verroin takaisin, tuntuu arveluttavan hyvältä, vaikka hänen keinonsa ovatkin kammottavat. Sydämensä jääksi muuttaneen Bellan tunnuslauseeksi muodostuukin Hammurabin lain uusi ja julmempi muunnelma:


”She wants an eye for a tooth, and a life for an eye.”


Ensisijaisesti Bella tekee murhat suojellakseen itseään tai kostaakseen itseensä kohdistuneet nöyryytykset, toissijaisesti ”siivotakseen” naisvihamielistä maailmaa paremmaksi paikaksi elää. Bella kertoo eräälle tulevalle uhrilleen, Normanille työskentelevänsä puhtaanapidon puolesta, jolloin tämä olettaa automaattisesti Bellan olevan siivooja. Bellan oletettu ammattivalinta on ironinen viittaus naisiin kohdistuvasta sorrosta työelämän sektorilla. Siivoojan työ on yksi naisvaltaisimmista, vähiten arvostetuista ja huonoiten palkatuista raskaista ammateista. Toiseksi Bellan ja Normanin vuoropuhelu on mustaa huumoria tihkuva metafora Bellan ristiretken tavoitteille:

B: The trouble is, people get so used to the dirt they forget it’s there.
And that’s a big mistake. That’s very big mistake. You let the rubbish pile up, and sooner or later it’ll take over. If you don’t control the garbage, the garbage will control you.

N: I must say you sound incredibly dedicated.

B: I am, Norman. Incredibily it’s more of a vocation, really. A kind of calling. I feel I’ve been called to clean up the mess.

N: A sort of one-woman crusade?

B: A holy war. [...] And I take no prisoners.

They both laughed at little Bella´s little joke. (DW, s. 98)


Rikosuutisia lukiessaan joutuu väistämättä myöntämään, että käytännön elämä toimii valitettavan usein viidakon lakien mukaan. Zahavi muotoilee tämän seuraavalla tavalla:


She thought you could live a life without pain. It was a flaw in her character. A weakness. She thought if you didn’t hurt other people, they wouldn’t hurt you. She thought you could be gentle in the jungle. She knew nothing.
She really knew nothing. (DW, 14)


Kertomuksesta tekee hieman ymmärrettävämmällä tavalla moraalitarinan se, että päähenkilö ei vapaaehtoisesti valitse tapaansa toimia väkivaltaa käyttäen, vaan hänen pakotetaan siihen, kun kukaan muukaan ei puolusta hänen oikeuksiaan (vrt. Michael Winner: Death Wish). Kirjailija viittaa ohimennen myös siihen, että Bella ei voi taipua tai alistua ahdistelun edessä, vaan hän särkyy, menee mieleltään rikki. Mahdollista on myös sellainen tulkinta, että Bella on alun perin häiriintynyt ja taantunut vikiseväksi uhriksi, jolle väkivalta on lopulta ainoa terve tapa toimia, mikäli vaihtoehtona on ikuinen alistuminen tai kuolema. Väkivallan valitseminen esittäytyy täten luonnollisena keinona pysytellä hengissä urbaanissa viidakossa.

Väkivaltaisten naisten on nähty edustavan kyynistä feminismiä yhteiskunnassa, jossa vallitsee kilpailukykyisimmän ja vahvemman oikeus. Humaanit ja pehmeät piirteet ihmisessä kun tuntuvat usein houkuttelevan hyväksikäyttäjiä ja pahantekijöitä puoleensa kuin ruuanmuruset torakoita.


Ristiretken lopuksi esitetään sekä kirjassa, että elokuvassa yhteenvetona manifesti, pyyntö ja varoitus, jossa kirjan sanoma tiivistyy:


If you see a woman walking, if she’s stepping quietly home, if you see her flowing past you on the pavement. If you’d like to break her little bones, and you want to hear the hopeless pleading, and you want to feel the pink flesh bruising, and you want to taste the taut skin bleeding. In fact you see her and you want her. Think on. Don’t touch her. Just let her pass you by. Don’t place your palm across her mouth and drag her to the ground. For unknowingly, unthinkingly, unwittingly you might have laid your heavy hand on Bella. And she’s woken up this morning with the knowledge that she’s finally had enough.
(DW, 185.)