keskiviikkona, huhtikuuta 12, 2006

Valkoinen vuori - Mont Blanc





Mont Blanc - Monte Bianco - La Dame Blanche. Valkoinen vuori, joka on Kaukasuksen Elbrus poislukien Euroopan korkein huippu - noin 4808m. Mont Blancia kuvaava opaskirja hehkuttaa laittoman hienojen kuvien säestyksellä: "kukapa ei olisi joskus haaveillut kiipeävänsä Mont Blancille?"

Minä en tietääkseni ollut, ennen kuin viime kesänä eräät ystävämme kiipesivät sinne ja näyttivät meille matkaltaan otettuja valokuvia: Kapean harjanteen päällä köysistössä kulkeva ihminen ympärillään lumiset vuoret ja aamuauringon huikea halo. Sormet nilellä kiipeämistä jyrkkää kivirinnettä pitkin ja vuoristotautista oksentelua matkan varrella. Niin kaunista, karua ja ankaraa. Syttyi valtava innostus ja pakottava tunne, että tuonnehan on päästävä itseään rääkkäämään.

Talven aikana käyty jäätikkövaelluskurssi ja kiipeilyharjoittelu olivat alkusoittoa matkalle. Lueskelimme matkakuvauksia ja tarinoita Valkoisesta vuoresta sekä sen lukuisista vaaroista. Totesimme, että on siellä yksi jos toinenkin henkensä menettänyt. Hankimme vähä kerrassaan sopivia vaatteita, köyden ja valjaat sekä sulkurenkaita ja liinoja. Koska hankinnat olivat erittäin hinnakkaita, jätimme suosiolla osan varusteista vuokrattavaksi paikan päältä.

Heinäkuun kymmenes päivä minä, suklaasilmäinen siippani Jänismies, Tiikeritoveri ja Piikkisika hyppäsimme uskollisen Transit Helmen kera FastFerries-lauttaan ja matkasimme Saksaan. Kävimme ensin viemässä Pariisiin Gobeliineille Tiikeritoverin muuttokuorman ja suuntasimme sieltä Lyonin kautta Chamonixiin.

Se hetki, kun Mont Blancin massiivi ensimmäisen kerran kohosi näkyviimme Chamonixiin johtavalla tiellä, oli kuin suoraan jostain unesta tai maalauksesta. Valtava valkoinen vuori oli aivan kuin jokin tähän maailmaan kuulumaton valtava kummitus tai trikkikuva. Sillä hetkellä oli vaikeaa uskoa, miten pian tuohon maisemaan tottui niin, että siitä tuli lähes arkipäiväinen.

Vietimme Chamonixissa, Les Rosiersin leirintäalueelle asettuneena useita päiviä, kiipeämisajatukseen totutellen ja viimeisiä hankintoja tehden. Akklimatisoitumisen aloittaaksemme ja kroppaa vaativaan reissuun herätelläksemme teimme reippaan ja hikisen päiväreissun Albert I:n majalle, josta oli hienot maisemat jäätikölle, Glacier du Tourille. Reissusta en valitettavasti voinut ottaa kuvia, sillä kameramme muistikortti oli täynnä Pariisin ja alkumatkan kuvia, joita emme saaneet tyhjätyksi, kun kaapeli oli unohtunut kotiin. (Asian ikävä laita tosin korjaantui myöhemmin erään umpitumpelon ensiapuna käytetyn Chamonixilaisen valokuvausliikkeen avulla ja myöhemmin kokonaan matkalla ostamallamme muistikortin lukijalla.) Tiikeritoverilla sentään lienee filmikamerassa muutamia otoksia, joiden kehittämistä odottelen innolla.

Päiväreissun aikana saimme ensimmäiset maistiaiset täkäläisten vuorten oikullisuudesta, kun vähän ennen perille pääsyä tajuton auringonporotus vaimeni, ylitsemme hönkäisi kylmä rintama, saimme niskaamme muutamia nasahtelevia rakeita ja ärjyvän ukkospuuskan. Oli kiva käkkiä vuorenharjanteella, kun näki salamojen leiskahtelevan lähellä ja ukkosen kumina kuulosti siltä kuin koko vuori aikoisi lohjeta. Pääsimme kuitenkin enemmittä kommelluksitta majalle sateensuojaan. Ihmiset tulivat ukkosen hiljennyttyä hetkeksi patsastelemaan majan pihalle, mutta hilpaisivat rasvattuna salamana sisälle kun jyrähtikin yhtäkkiä lujaa. Olo oli melkoisen mitätön luonnonvoimien edessä.

Nopeasti lakanneen kuuron jälkeen lähdimme kiipeämään toista, hivenen mutkikkaampaa ja kinkkisempää reittiä pitkin takaisin lähtöpaikalle, vaikka joku ylhäällä huomauttikin, ettei kannataisi mennä sieltä vaan samaa reittiä mitä tulimmekin. Hyvin selvittiin takaisin, vaikka vähän jouduttiin kiipeilemäänkin ja olaskemaan kivistä pyllymäkeä.

Tästä päiväkävelystä minä sain maksaa kalliin hinnan, sillä patonkien urheilukaupasta ostamani kengänpohjalliset olivat vanhoihin rakkaisiin ja täysin sisäänajettuihin vaelluskenkiini täysin sopimattomat. Ne aiheuttivat minulle järkyttävät rakot kantapäihin. Rakot ilmaantuivat melkein heti, kun lähdimme liikkeelle ja sen jälkeen kävelyni oli aika tuskaisaa etenkin nousukohdissa. Liimasin kantapäihini kesken kävelyn ensiavuksi Compeed-laastaria ja kun leirialueelle palattuamme raastoin Compeedit väkivalloin irti (mitä ei ikinä kuuna päivänä pidä tehdä) puhkaistakseni ja puhdistaakseni rakot, lähti rakkojen pinta laastarin mukana irti, paljastaen kantapäistäni kahden euron kokoiset läntit verta ja kudosnesteitä tihkuvaa kirkuvan arkaa vereslihaa. Ajoitus oli pahin mahdollinen. Pystyin tuskin kävelemään ja jo ylihuomenna oli lähtö kohti Mont Blancia.


Välipäivänä kävimme vuokraamassa puuttuvat varusteet, eli hakun, kypärän, jääraudat ja jäärautojen kanssa sopivat kengät. Vuokrausliikkeen pitäjä oli tyypillinen patonki: katseli meitä nenänvarttaan pitkin ja teki selväksi, ettei uskonut meidän pääsevän huipulle asti.

Kenkiä sovittaessani sattui niin, että hyvä kun sain ne jalkaani. Pystyin juuri ja juuri nilkuttamaan avosandaaleissa sen jälkeen kun olin tuskaisesti pessyt, desinfioinut, compeedannut ja urheiluteipannut kantapääni, jotka olivat aivan kaamean näköiset ja helvetin kipeät. Murisin pessimistisesti, että näihin kantapäin meikäläisen reissu nyt sitten varmaankin kaatuu. Todella ironista, sillä en ollut koskaan aiemmin vaellusreissuja tehdessäni saanut moisia kauhurakkoja, vaikka olen esim. viettänyt parhaimmillaan yhdeksän päivää vuorilla, tarpoen surkeilla halpiskengillä, jotka hädin tuskin pysyivät kasassa reissun ajan. 

Minimoidakseni muita epäonnistumisen mahdollisuuksia, suostuin viimein ottamaan vuoristotautia ehkäisevää lääkettä ja sain sen ansiosta juosta koko yön vessassa. Jänismies kieltäytyi dopingista ja päätti pitää luomulinjan testatakseen elimistönsä sietokykyä.

ENSIMMÄINEN PÄIVÄ 20.7.2006

Lähtöpäivän koittaessa, leirissämme oli vakava tunnelma, vaikka aurinko paistoi ihanasti kuten muinakin päivinä. Pakkasimme kamoja ja sovittelimme jäärautoja lainakenkiin. Kun huomautin leikilläni painostavasta apeudesta pojille, Tiikeritoveri (joka ei ollut lähdössä Blancille) muistutti, että syytä on ollakin naamat peruslukemilla kun on tuommoinen koitos edessä. Toki minuakin pelotti ja jännitti sekä kaikenlaiset ikävät asiat pyörivät mielessä. Moni kokenutkin kiipeilijä on kuollut Blancille yrittäessään, eikä meillä tuota vuorivaelluskokemusta ollut mitenkään rehvasteltavaksi asti. Toisaalta hyvällä tuurillakin ja erityisesti oikeaan saumaan osumisella on kiipeillessä suuri merkityksensä, arvaamattomia luonnon ilmiöitä ja muita sattumuksia kun on mahdotonta täysin sataprosenttisesti ennustaa.

Ajoimme Chamonixista Saint Gervais - Le Fayet nimiseen kylään, josta hyppäsimme Tramway Mont Blanciin, junaan, joka puksutteli huimien maisemien halki Bionnassay-jäätikön lähellä olevalle Nid d`Aiglen eli Kotkanpesän pysäkille. Matkan aikana ikkunoista saattoi katsella auringonvalossa kylpeviä huikaisevanvalkoisia vuoria ja alempana rehottavaa metsien ja niittyjen vehreyttä. Niityt olivat juurikin sellaisia kukkakuohuisia rinteitä, joilla olisi tehnyt mieli mennä juoksemaan letit liehuen ja metsät naavaa roikkuvia satumetsiä. Ne jäivät nyt kuitenkin toiseen kertaan.

Saavuttuamme päätepysäkille lähdimme heti kiipeämään, sillä olimme melko mattimyöhään liikenteessä emmekä halunneet äreää iltaukkosta matkaseuraksemme. Reitti kulki karun nousevan kivikon halki ja toi mieleen Norjan loppumattomat kivimeret. Siellä täällä ympärillämme märehti ihmisiin tottuneita väkkäräsarvisia vuorikauriita. Ne eivät paljon korviaan lotkautelleet, vaikka päkätimme niille ja otimme kuvia. Hah, toisi fiksua - joku niistä olisi voinut ihan hyvin provosoitua päkkäisemään. Jo heti alkuun tuli kunnon hiki ja pidimme pienen tauon puolimatkan parakeilla, jossa pari kaurista dyykkasi tottuneen oloisesti roskiksen virkaa toimittavia tynnyreitä. Kantapääni Compeedien alla kirahtelivat silloin tällöin kivusta, mutta lähes unohtuivat kun keskityin vain kiipeämään ja tarpomaan.

Illan suussa saavuimme Tetè Roussen majan edustalla olevalle jäätikönkaistaleelle ja kun lumella kulkeva polku näytti niin helpolta ja kuljetulta, emme laittaneet edes jäärautoja jalkaan. Helppous oli kuitenkin petollista ja aliarvioiminen anteeksiantamattoman typerää, sillä polku kulki aika lähellä pudotuksen reunaa ja oli kuin jäänliukas, vetinen kalju. Kahlasimme varovasti mossosohjossa ja jouduimme varmistamaan hakulla askeleitamme. Pääsimme kuitenkin tälle "Punapään majalle" laskematta hengenvaarallista jäätikköpyllymäkeä.

Mentyämme tiedustelemaan huonevarauksiamme, kävi ilmi että varaustamme ei löytynyt vaikka puhelimessa oli vuorenvarmasti vakuutettu että "no problem". Juu, ranskalaisilla ei ole ongelmaa kun kaikki on "pas ma faute". Epäilin, että isäntä ei vain ollut osannut kirjoittaa varauksen tehneen Jänismiehen nimeä oikein, sillä huomasin varauslistassa nimen, joka muistutti siippani sukunimeä englantilaisittain äännettynä. Saimme kuitenkin nukkumapaikat ilman jankkaamista Dome -nimisestä huoneesta, päärakennuksen alakerrasta.

Majalla oli iso turrikoira, joka tuli heti kerjäämään rapsutusta ja omistajan mukaan etenkin illallistamme. Ruuan tasoa en voi ihmeemmin ylistää, todennäköisesti saimme viimeiset kattilasta kaavitut rääppeet ja luut jostain kanasörsselistä kun tulimme niin myöhään. Emme näet tienneet patonkien fanaattisista ruoka-ajoista tuon taivaallista. Toisaalta, vaeltaessa uppoaa melkein mikä vaan, millä saa nälän hiljaiseksi. Vuorilla ei ole varaa tuhlata energiaansa pilkkuvikojen murehtimiseen.

Auringonlasku oli utuisen kaunis ja ihailimme sitä hetken aikaa tuvan pihaparvekkeella. Sitten vetäydyimme huoneeseemme, jossa oli jo nukkumassa niitä jotka aikoivat käsittääkseni hilpaista Teteltä suoraan Blancille. Heillä olisi aikainen yölähtö, me puolestaan saisimme nukkua aamuseitsemään. Unta ei tarvinnut juurikaan houkutella. Jänismies valitti kovaa päänsärkyä ja huonovointisuutta, epäillen että saisi vuoristotaudin. Minulla ja Piikkisialla ei ollut lääkityksen ansiosta sormien nipistelyä ihmeempiä oireita. Piikkisika tosin jatkoi hillitöntä vessassaramppaamista, lääkkeet kun poistavat tehokkaasti nestettä. Nukuin kuin murmeli, vaikka majan ikkuna oli auki ja petivaatteet viileännihkeitä. Aamuyöstä punkka olikin jo lämmennyt mukavaksi murmelinkoloksi, josta lähtö karuun aamuun tuntui todella vastenmieliseltä.

TOINEN PÄIVÄ 21.7.2006

Aamulla meille oli varattu hiukopalaa seitsemäksi: Pullaleipää, jotain kakun tapaista, marmelaadeja ja kulhollinen kahvia. Taisipa olla jotain syömäkelpoista juustoakin tarjolla. Kurjanoloinen ja kalpea Jänismies piristyi aamupalasta ja sanoi olevansa kunnossa jatkamaan. Se olikin hänen ainoa syntymäpäivälahjansa, sillä suhteemme alussa aloitteestani solmittu molemminpuolinen syntymäpäivien juhlimattomuus- ja lahjomattomuussopimuksemme on edelleenkin voimassa.

Lähdimme Tete Rousselta liikenteeseen melko vilkkaasti, sillä otimme vakavasti varoitukset Grand Couloirin kivivyöryistä ja sen suositeltavasta aikaisesta ylittämisestä. Alkutaipaleella eteen tuleva kouru ei aiheuttanut meille ihmeempiä ongelmia, vaikka saimmekin katsella silmät pyöreinä kuinka lujaa viheltävä kananmunan kokoinen kivi tulee rinnettä alas. Sen kanssa ei todellakaan halunnut törmäyslinjalle, olisi vielä tehnyt reiän massuun. Kourun yli kulkevan talvivaijerin käyttö ei tullut kyseeseenkään, se oli aivan liian kaukana polulta. Hilpaistuamme apinanravia toiselle puolelle, aloitimme pystysuoralta näyttävän 600 metriä korkean seinämän kapuamisen. Polku tosin menee rinteillä aina siksakkia, joten illuusio seinää pitkin nousemisesta häviää melko nopeasti. Taakse katsellessa tuli välillä aika huima olo, kun Tete Rousse pieneni vähä kerrassaan tulitikkulaatikoksi.

Hikinen kiipeäminen kohti Gouterin majaa sujui onneksemme suurimmalta osin varjossa. Aurinko ei ollut vielä noussut niin, että se olisi paistanut rinteeseen. Kiipeämisessä riitti itsessään lämmikettä ja sai pitää itsensä tarkkana, ettei astunut vierimään lähtevien kivien päälle jo senkään takia, etteivät takanamme tulevat saisi niitä niskaansa. Ylempänä alkoi ihmetyttää se, kun polun kivillä oli selviä veriroiskeita monissa kohtaa. Syykin selvisi kirpaisevalla tavalla. Vaikeammissa kiipeilykohdissa oli varmistuksena metallivaijereita. Vaijereista oli paikka paikoin purkautunut kivien nirhaamia "lankoja" ja yhdessä kohtaa tällainen törröttävä neula upposi suoraan etusormeeni. Verta tuli sen verran, että siitä riitti uhriksi kivillekin ja piti kaivaa laastaria ensiapulaukusta.

Vähän ennen Refuge de l'Aiguille du Goûterille pääsyä aurinko sai meidät kiinni ja alkoi korventaa. Olin todella tyytyväinen siihen, että olimme saaneet kiivettyä karhunosan varjossa, sillä nyt joutui riisumaan teepaidalle ja kuorihousut puolestaan olivat ihan liian kuumat, joskin hyvin kolhuilta suojaavat. Valkoiset pumpulipilvet ajelehtivat kohti ja näkyvyys heikkeni melkoisesti. Pääsimme kuitenkin hyvissä ajoin majalle. Pian sen jälkeen maailma alapuolella muuttui pilvenvalkoiseksi.

Gouterilla varauksemme olivat kunnossa ja saimme hyvillä mielin rötvätä loppupäivän torkkuillen, eväitä nakerrellen ja huonosti pilvestä näkyviä maisemia sihtaillen. Mustat vuorikorpit lentelivät kirahdellen sumuisessa maisemassa, rinnettä pitkin rahjustavia ihmisiä kenties toiveikkaasti päivällisekseen tiiraillen. Nauroimme, että viisaina lintuina ne varmaan käyvät tiputtelemassa vyöryn laukaisevia kiviä Couloiriin ja käyvät sitten nokkimassa raadoilta silmät päästä...

Ihmettelimme kovasti myös sitä, että jäätiköltä palasi patikoijia vielä hyvinkin myöhään iltapäivällä. Tietääksemme se oli erittäin vaarallista ja epäsuotavaa sulavien railojen, iltapäivämyrskyjen ja näkyvyyden vievien pilvien takia, mutta niin vain paluuliikenne jatkui iltaan saakka. Oli muuten hassua huomata, kuinka juuri Gouterin nurkalla sulava, kaiketikin hitaasti liikkuva jäätikkö toi mukanaan kaikenlaista menneiden vuosien ryönää ehkäpä juuri hieman kauempana olevalta teltta-alueelta. Jäätikön reunasta roikkui mm. nuudeleita, jotka joku oli jättänyt syömättä ties kuinka kauan sitten.

Gouterin vessa oli melkoinen ilmestys. Kaikki pöntöstä menevä lopsahteli alapuolella olevalle jäätikölle, papereita ei tosin saanut heitellä perästä. Ihmetytti hiukan, että turisteista syntyvän valtavan sontakuorman kippaaminen sellaisenaan suoraan luontoon on ilmeisesti Ranskan ympäristölakien mukaista. Luulisi moisesta jo pohjavesienkin ennen pitkää saastuvan. Alemmallakin mökillä oli sentään toimivat kompostivessat, täällä ei puolestaan mitään muuta kuin tuulinen reikä. Tottakai tajuan, että mikään helikopteri ei noita jätteitä kävisi alas rahtaamaan, mutta silti tuli sellainen fiilis, että mikäli ranskalaiset haluavat itseään kutsuttavan sivistyneeksi kansaksi, Gouterin vessajärjestelyt olisi syytä laittaa uusiksi. Onhan ranskiksilla ydinasekin, joten ei luulisi vessateknologian käyvän ylivoimaiseksi. Se on ainakin vissi, etten enää koskaan osta pullovettä, joka on pullotettu *puhtailta* jäätiköltä tai *raikkaista* alppipuroista.

Iltaruoka jatkoi ranskalaisen kulinarismin maineen liioitelluksi todistamista. Kasviskeitto maistui tiskivedeltä ja oli tasan yhtä laihaa. Tosin sitä piti kiskoa runsaasti, että saisi nestettä nahan alle. Pääruuaksi saimme eteemme kulhot, joissa oli jotain couscous-muna-juustokokkelia ja huutavan suolaisen makkaran, joka taatusti marinoi syöjänkin tönkkösuolaiseksi. Lisukkeena oli hyvin epäilyttävää ja untelon makuista juustoa, jossa oli harmaa homekuori. Söimme kaiken pienen mukinan säestyksellä, tosin joukkueessamme oli kyllä yksi hotkotti (Piikkisika) jolle kaikki kelpasi ja maistui erinomaisesti. Jälkiruoka jatkoi pateettisten makuelämysten sarjaa vaalenapunaisenharmaan liisterin muodossa. Tämän jälkeen en kyllä enää ikinä kuuntele naama peruslukemilla moitteita suomalaisen arkiruuan surkeudesta tai ranskalaisen keittiön suvereenista ylemmyydestä.

Ruuan jälkeen ei ollut muuta tavoitetta kuin tarkistaa, että varusteet ovat lähtövalmiit ja käydä nukkumaan. Majalla oli isot plakaatit, joiden mukaan hiljaisuus laskeutuu kello kahdeksan. Tyypilliseen ranskalaiseen sääntöjä rikkovaan tyyliin kauhea älämölö jatkui ruokasalin puolella ainakin toista tuntia tämän jälkeen. Koska en ole meluherkkä ihminen, en tästä juurikaan häiriintynyt. Ärsytti vain moinen omahyväinen röyhkeys, jolla toisten nukkumarauhaa rikottiin. Minua nukutti kyllä hyvin, mutta kaikkia ei. Jossain vaiheessa yötä huoneessa oli levotonta, ikkuna avattiin ja joku kävi hajusta päätellen oksentelemassa vuoristotaudin iskettyä.

KOLMAS PÄIVÄ 22.7.2006

Kun kello sitten kahden aikoihin aamuyöstä piippasi, olo oli jotakuinkin hyvin levännyt ja valpas. Tosin heti kun lähti sängystä liikkeelle, pulssi nousi huomattavasti ja tuntui hivenen höttöiseltä. Majalla alkoi kiivas kuhina. Aamupalan kalastaminen luukulta oli tukalaa aamuäreiden ja kivinaamaisten kiipeilijöiden joukossa, mutta harkitun tylyllä röyhkeydellä Jänismies sai persauksensa penkkiin ja meillekin sapuskat eteen. Jälleen leipäsiä ja marmeladeja, jotka piti pusertaa väkisin kurkusta alas. Ruokahalu oli kadonnut taivaan tuuliin, eikä muu kuin kahvi maistunut hyvältä.

Syömisen jälkeen viipelsimme kamojen kimppuun ja aloimme pukeutua. Joku yli-innokas opas sai minut sanattomaksi kesken jäärautojeni sitomisen polvistumalla jalkoihini ja alkamalla kiivaasti selittää, että jäärautani on puettu väärin päin. Yritin täysin ällikällä lyötynä huomauttaa, että non, non, ei todellakaan ole, mitä sinä nyt oikein höperehdät (kyllä kai minä nyt tiedän miten jääraudat jalkaan laitetaan!), mutta äijä kävi nauhoihini kiinni ja ropelsi niitä, kunnes Jänismies ärähti, että stop it, those are correct! Vasta silloin äijä tajusi, että oli käynyt hämärässä eteisessä kiinni väärään naiseen, eikä omaan opastettavaansa ja nolostuneita anteeksipyyntöjä ladellen kaikkosi takavasemmalle. Tarkistin vielä, että rautani olivat tasan oikein ja pyörittelin päätäni. Kaikenlaisia hippiäisiä sitä... Mies taisi tosin olla ihan huumorintajuinen, sillä hän nyhjäisi minua kyynärpäällä ja hymyili leveästi myöhemmin ohitse mennessään. Toivottavasti hän ei laitattanut omalla opastettavallaan rautoja niin kuin koitti minulle neuvoa.

Sitten olikin edessä valjastautuminen ja köysistön muodostaminen. Kypärä päähän, reput selkään, hakut käteen ja otsalampun valokiila kohti öistä jäätikköä. Pääsimme lähtemään noin kolmen-puoli neljän välillä. Tarvoimme pimeässä lamppukiiltomatojen kansoittamalle reitille. Valojen letka oli kuin muinainen uhrikulkue matkalla julmien lumijumalten kansoittamalle vuorelle. Yö oli huomattavan lämmin ja taivas lasikirkas. Taivaankannella tuikkivat tähdet lähempänä kuin koskaan elämässäni ja kaukana kaukana alhaalla kaupunkien ja kylien valot. Tiesin turhaksi kaivaa digikameraa esille, sillä sen kapasiteetti ei olisi kuitenkaan riittänyt tallentamaan tuota ylimaallista tunnelmaa.

Ensimmäinen nousu osoitti, että olimme täysin ylipukeutuneita ja oli saman tien pakko vähentää yksi paitakerros. Käveleminen oli ensimmäisistä askeleista lähtien tosi raskasta ja pisti puuskuttamaan. Pulssi tikitti tiuhempaan kuin vyökokeessa. Usein piti pysähtyä paikalleen kiskomaan happea, että saisi sitä tarpeeksi. Alussa edessämme jäkitti oppaan vetämä pitkä letka ohuella pyykkinarulla, erittäin lyhyin välein toisiinsa sidottuja vanhempia naisia. Yritimme useaan otteeseen muiluttautua heidän ohitseen, sillä jouduimme jatkuvasti odottelmaan, mutta kuntomme ei riittänyt juoksuspurttiin poluttomalla lumella, eikä jäkittäjille tullut pieneen mieleenkään antaa tietä vaikka teimme ohitusaikeemme hyvinkin selväksi. Tämä oli vain yksi esimerkki ranskalaisten huonosta käytöksestä ja ylimielisyydestä vuorilla. Me itse sen sijaan annoimme tietä jokaiselle joka sitä takanamme hetkenkin kärkkyi tai tuli matkan aikana vastaan, niin kuin hyviin tapoihin vuorilla kuuluu. Tavat eivät vain tunnu koskevan kaikkia.

Matka taittui unenomaisessa mielentilassa. Tunnit kuluivat huomaamatta. Ylitimme isoja railoja, joiden kansissa oli reikiä. Pohjaa ei näkynyt, mutta kauempana saattoi nähdä miten railon musta hirviökita oli avautunut lumen keskeltä ammolleen. Välillä pysähdyimme juomaan ja vetämään henkeä, jolloin saattoi luoda silmäyksen ympärilleen. Valojen letka haalistui aamuauringon alkaessa värjyä horisontissa ja utuun kääriytyneiden sinertävien vuorten taustalle ilmaantui vienon oransseja ja vaaleanpunaisia pastellisävyjä. Ensimmäisen pidemmän, ihanan alamäen koittaessa vedimme kiukkuravia ohitse karavaanareista ja muutamasta muustakin kupeksijasta. Tämän jälkeen saatoimme päättää itse vauhdistamme ilman turhia odotustaukoja. Pysähdyimme hetkeksi Vallotin hätämajan pihalla ja murustelimme naamaamme pahvilta maistuvia energiapatukoita ennen pikaista matkan jatkamista. Emme sentään halunneet ohittamiamme, tietä antamattomia etanoita loppumatkaksi eteemme.





Sää oli tosi leppeä ja ensimmäiset kylmät viimat alkoivat riepottaa vasta Bosses Ridgen tietämillä. Harjanteiden kävely oli vähintäänkin mielenkiintoista, kun molemmilla puolilla oli jyrkkä monen sadan metrin pudotus. Korkeanpaikankammoni ei oireillut jostain syystä laisinkaan, taisi elimistölläni olla tärkeämpääkin puuhasteltavaa nirkoisen hapen kuljetuksen ja verenkierron järjestelyn parissa. Ensimmäiset huiputtajat alkoivat tulla vastaamme ja väistimme kiltisti niin kuin etikettiin kuuluu. Polulla oli runsaasti vaaleanpunaisia läikkiä, joiden tajusimme olevan oksennettua urheilujuomaa.

Todella hitaan raahustuksen ja noin kahdenkymmenen askeleen välein pidettävän hapenhaukkuutaukojen loputtomalta tuntuvan vuorottelun jälkeen pääsimme viimein kapoiselle polulle, joka johti Mont Blancin laakealle, lukemattomien askelten tamppaamalle huipulle. Olimme perillä 08.20. Siellä tuuleminen loppui kuin seinään, en tiedä mistä ihmeen syystä. Oli huikea tunne astella muiden ylös asti päässeitten joukkoon ja kuunnella ihmisten ilonkiljahduksia. Aamu oli kauneimmillaan ja näkyvyys melkoisen hyvä. Pikkupakkanen tuntui hikisen kipuamisen jälkeen vain raikkaalta. Satumaiset maisemat levisivät joka puolella ja oli henkeäsalpaavaa katsella, kuinka pilvet purjehtivat reippaasti alapuolellamme. Aguille du Midin neulankerävä kärkikin näytti täältä katsottuna kovin pieneltä, vaikka Chamonixista katsottuna se näyttää korkeammalta kuin itse Mont Blanc.



Hilluin kamerani kanssa ympäriinsä ja yritin saada mahdollisimman hyviä ja kattavia kuvia kaikesta ympärillä näkyvästä. Kuvista muuten huomaa aika hyvin vanhan taipumukseni vältellä visusti ihmisten tulemista maisemakuviini, vaikka ihmishahmo etualalla antaisikin hiukan perspektiiviä. Jänismies otti minusta muutaman poseerauskuvan ja pyysimme sitten vielä jotain tuntematonta ottamaan meistä kolmesta huiputuskuvan. Sitten sormet alkoivatkin jo kohmettua ja muuttua kärjistään valkoisiksi. Muutenkin alkoi tulla sen verran kylmä, että piti vastahakoisesti kasaantua alaslähtöä varten.

Alaspäin mentäessä kapealla harjanteella tuli useita porukoita vastaan eikä KENELLEKÄÄN tullut mieleenkään antaa meille tietä. Hampaita kiristellen ankkuroimme itseämme tuon tuosta rinteen sivuun ja päästimme moukan toisensa jälkeen ohi. Erään ryhmän jäsen kompuroi ja kolhaisi minua ohimennessään turhan vaarallisesti ja tyrmistyyneenä äsähdin hänelle lontooksi että voisi hiukan varoakin. Tulihan sieltä sentään jonkinlaista anteeksipyyntöä ja syytä olikin: horjahtaessani olisin todennäköisesti vienyt koko porukkamme jyrkännettä alas, kun olimme samalla puolella rinnettä. Siksakankkuroiminen ei oikein houkuttanut kun ohittajat olisivat tarponeet kuitenkin köytemme päälle jääraudoillaan, mikä oli jo nähty aiemmin. Tämän jälkeen ymmärsin hyvin tarinat rinteellä sattuneista, väistämisvelvollisuutta koskevista sanaharkoista. Voisivat täkäläiset mennä vähän itseensä ja ottaa mallia pohjoismaisesta kohteliaisuudesta. Jos olisi ollut enemmän kokemusta niin olisi voinut rähjätä niille, että voisitte idiootit hiukan laskelmoida tarkemmin missä kohtaa lähdette vastaan tulemaan.

Alaspäin meno oli huomattavasti vähemmän voimia vaativaa, joskin otti rankasti reisiin, kun en ihan täysin luottanut jäärautoihin. Paluumatkalla levittäytyi katseltavaksemme toinen toistaan hienompia, auringonvalossa läikehtiviä lumi- ja jäärinteitä. Niitä olisi voinut jäädä ihailemaan vaikka koko päiväksi, ellei huoli sulavasta lumesta ja auringon korvennuksesta olisi saanut meitä laittamaan vipinää kinttuun. Viimeisten kilometrien matka oli kuin saunassa istumista. Valkoinen lumikenttä oli auringonsäteille kuin foliopaperia, eikä aurinkolaseja kestänyt ottaa pois hetkeksikään. Riisuin teepaitasilleni ja Jänismies makasi välillä hangessa vilvoittelemassa. Piikkisika kompuroi jäärautojensa kanssa ja onnistui niukauttamaan polvensa. Ohitimme ylöspäin matkalla olevan kolmen hengen seurueen, joista yksi makasi sikiöasennossa, naama irveessä lumella. Kun tiedustelimme mitä oli sattunut, maassa makaava nuori mies ähisi tuskaisen näköisenä, että hän vain vähän lepää. Vuoristotauti oli ilmeisesti iskenyt ja tuossa vaiheessa hänellä ei olisi ollut enää kuin yksi järkevä suunta: alaspäin. En usko että hänellä oli mitään mahdollisuuksia päästä tuossa tilassa huipulle asti, vaikka kuinka olisi uhmaa riittänyt. Miehet... ei tarvinne sanoa enempää.

Palasimme takaisin Gouterin majalle puolen päivän tienoilla. Piikkisan polvi alkoi olla niin kipeä ja jäykkä, että alas kapuaminen alkoi vaikuttaa hullujen hommalta. Alkuperäinen suunnitelmamme suoraan alas menosta siis meni myttyyn. Kysyin Gouterin työntekijältä mahdollista yöpaikkaa, mutta maja oli buukattu tietenkin täyteen. Hän sentään suostui soittamaan Tete Roussen majalle, jossa oli onneksi tilaa. Ongelmana oli kuitenkin alaslaskeutuminen, joka ei todellakaan sujuisi käden käänteessä. Iltapäiväksi oli lisäksi luvattu ukkosmyrskyjä.

Ei auttanut muu kuin laittaa rensselit selkään ja lähteä kipuamaan alas. Jänismies tarvitsi ensimmäistä kertaa kypäräänsä, sillä hän löi päänsä laskeutumisen alussa olevaan, todella typerästi sijoitettuun metalliputkeen niin että kajahti. Ei kuulema edes sattunut. Hyvä kypärä.

Kiivetessäni alaspäin kadehdin hämähäkkien monia jalkoja. Reitti oli sellaista, ettei uskaltanut juuri laisinkaan irrottaa käsiä kalliosta. Koko ajan piti olla kunnon sormiote jostain lohkareesta. Minäkään en päässyt kovin vilkkaasti eteenpäin, sillä varottavanani oli krooninen polvivammani, joka estää ketterän kyykkyyn menemisen tehokkaasti ja pakottaa koko ajan varomaan askeleitani. Vastaan tuli muuten monenmaalaisia ihmisiä, esim. ruotsalaisia, jotka tervehtivät sekä rupattelivat iloisesti ja antoivat kohteliaasti tietä. Eräs englantia puhuva tyttö jopa ojensi kätensä auttaakseen minua ohi menemisessä. Minusta se oli hienoa. Euroopan tylyimmiksi äänestetyillä kansalaisilla eli patongeilla olisi tässä peiliin katsomisen paikka, sillä heiltä ei juuri hymyjä irronnut. Vaikka vuoret ovat vaativa ja karu paikka, ei siellä silti tarvitse elukan asteelle taantua, vaan voi pienillä eleillä ottaa muutkin huomioon!

Kiipeäminen tuntui kestävän loputtomiin. Kun aloimme lähestyä viimein Grand Couloiria, mysky sai meidät kiinni. Niskaan alkoi sataa avecpastillin kokoisia rakeita, jotka hittovie sattuivat paljaisiin sormiin nasahdellessaan kipeästi. Heti sen jälkeen salama iski ja ukkonen möyrähti kaamealla volyymilla. Ryömimme suojaan kalliolipan alle ja tarkkailimme kuinka rinteeseen hakkaavat rakeet saivat Couloirin kuilun täyttymään vierivistä pikkukivistä. Kiviä tuli taukoamatta. Salamojen iskupaikat näki valitettavan hyvin, sillä ukkonen möyrisi jokseenkin suoraan päällämme. Myrskyn vetäessä henkeä, edellämme ollut venäläisseurue teki salto mortalen ja yksi heistä juoksi kourun yli polulle vierineessä kivisohjossa pelottavasti liukastellen. Hänen tovaritsinsa oli epäonnisempi ja kaatui polulle, alkaen liukua kauhuissaan räpistellen pudotusta päin. Ensimmäinen sai kuitenkin häntä kädestä kiinni ja molemmat olivat jäädä kohti pomppivien kivien uhriksi. Viime hetkessä ja kauhean huutamisen saattelemana molemmat pelastautuivat kallionlohkareen taakse. Näimme myös ylityksen, jossa mies raahasi toiselle puolelle neljällä tassulla vastaan haraavan koiransa, joka oli kauhuissaan ukkosen ja vyöryjen kumusta. Pöyristyttävin oli heppu, joka hilpaisi huolettomasti kurun poikki LIPPALAKKI päässä. Tuskinpa siellä lippalakin alla sitten oli paljoakaan menetettävää tuolla asenteella, veikkaan muuten kansallisuudeksi natiivia.

Me odotimme ja punnitsimme. Se oli ihan viisasta, sillä hetken hiljaisuuden päästä kuului jostain ylhäältä ilkeä KRAK-ääni ja kaksi tykinkuulamaista kiveä lensi kurusta viheltäen VUIIIIII, vaakasuoraan ilmassa pitkälle alas asti. Kesti hetken tajuta, että mitä helvettiä ne olivat, näky oli sen verran yliluonnollinen. Ilmeisesti salama oli iskenyt lohkareet irti ja antanut niille kunnon vauhdit. Osuessaan moiset olisivat menneet ujeltamalla läpi ihmisestä. Kylmäsi sydäntä kiitettävästi. Ukkonen jatkoi mielipuolista jyristämistään ja sullouduimme entistä syvemmälle kallionkoloon toivoen, ettei salama vain iskisi lähellemme. Tilanteen pelottavuutta lisäsivät silloin tällöin liepeille napsahtelevat kivenmurikat.

Kun Couloir hetkeksi tyyntyi, Piikkisika lähti menemään uhmalla yli. Polku oli enää pelkkä polun muisto, sillä virtaava kivivyöry oli peittänyt sen alleen. Ylittäminen oli näillä veden lailla liikkuvien kivien muodostamassa mössössä kahlaamista, jossa tarvittiin kaikkia neljää raajaa. Piikkisika pääsi hyvin yli, joten seuraavaksi yritin minä. Puoleen väliin asti hiivin kourun yläpäätä epäluuloisesti tiiraillen, sitten annoin parin irtokiven pomppia ohi ja vedin kauhealla haipakalla toisen puoliskon yli kivien liukuessa koko ajan askelten alta. Yli päästyäni veressäni oli varmaan litra adrenaliinia, kieleni roikkui maahan asti ja Piikkisika virnuili huvittuneena, että oliko jännää.

Jänismies lähti tulemaan viimeisenä ja Piikkisika tiedotti, ettei näkynyt kiviä. Kun Jänismies oli ehtinyt puoleen väliin saakka, kuului ylhäältä taas pahaenteinen KRAK-ääni  ja näytti siltä, kuin kouru olisi lohjennut yläpäästään. Seuraavien minuuttien kauhua on vaikea sanoin kuvailla. Seurannut kivivyöry oli valtava. Ylhäältä tuli isoja lohkareita ja pieniä murikoita sellaisena mylläkkänä, etten ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Nopearefleksinen Jänismies ehti juuri ja juuri huutomme säestyksellä juosta takaisin lähtöpisteeseensä kalliolipan alle. Kuru täyttyi seinämistä poukkoilevista kivistä, jotka tasaisen kurun pohjaa pitkin vyörymisen sijasta lentelivät joka suuntaan kuin pommit. Myös sinne, missä kyyhötimme. Couloir oli kuin jättimäinen flipperi täynnä kuulia. Tajusin, ettemme olleet ollenkaan turvassa ja kiipesin kauhuissani poispäin polun kohdasta. Piikkisika jäi paikoilleen. Sulloin itseni kolmion muotoiseen kallionkoloon ja vilkaisin järkyttyneenä kouruun päin. Kiviä lenteli korkealla ja vyöryi koko Couloirin pohjan täydeltä. Näky oli niin kaamea, että epäilin maallisen vaelluksemme päättyvän saletisti tähän paikkaan. Vähintään jonkun meistä saavan osuman. Silmäkulmastani näin, että Jänismies oli sentään turvassa, pienenä punaisena pisteenä toisella puolella. Piikkisikaa ei näkynyt. Oli kauheaa pelätä sekä itsensä, rakkaansa että ystävänsä puolesta. Pusertauduin syvemmälle kallionkoloon ja pistin kädet niskan taakse suojaksi. Vyöry vain jatkui ja jatkui. Sinä hetkenä olisi tehnyt mieli rukoilla jotakin jumalaa, mutta jumalattomana ei tullut yhtäkään mieleen. Mielessäni huusin vuorelle, että LOPETA nyt, lopeta jo, äläkä tapa meitä, ole kiltti! Tuli jo ihan selväksi, että olemme pieniä surkeita muurahaisia, sori kun tultiin tänne haahuilemaan! Ihan kuin nyt luonnonvoimilla jokin sääliä tunteva tajunta olisi. Ihmisenä sitä kai vain taantuu primitiivisen ajattelun tasolle katsellessaan kuolemanvaaraa niin läheltä.

Lopulta vyöry alkoi niukkenemaan ja taantui vähä kerrassaan pomppukivien klopsahteluksi. Kuulostelimme epäluuloisina koloistamme, josko sopisi nostaa päätä. Huomasin hädissäni kiivenneeni jokseenkin hankalaan kohtaan ja oli aika työlästä peruuttaa sieltä alas. Kurun hiljennyttyä, Jänismies lähti tulemaan yli ja pääsi tällä kertaa. Piikkisika totesi, että yksi kivi oli osunut siihen kiveen jonka takana hän kyyhötti. Hän sanoi myös nähneensä kuinka salama iski kourun yläosaan. Jänismies totesi onnekkaana kuulleensa ja huomanneensa kuinka suuri vyöry lähti ilmeisesti juuri kyseisestä iskusta liikkeelle.

Painelimme ylen liukkaasti Tete Rousselle johtavaa polkua kohti, sillä ukkonen murahteli vielä harvakseltaan. Kuolemankourusta halusi kauas ja vähän äkkiä. Piikkisika virnuili vättymäiseen tapaansa minulle, että teikäläisestäpäs löytyi yllättävää kiipeilylahjakkuutta hädän hetkellä ja liikuin kuulema parhaillaankin ketterästi kuin vuorikauris. Sillä adrenaliinimäärällä, joka suonissani kiersi olisinkin varmaan kiivennyt vaikka takaisin Blancille samana iltana. Minua ei tosin sillä hetkellä naurattanut yhtään, eikä edes hymyilyttänyt ennen kuin pääsimme Tete Roussen pihalle asti. Uhkarohkeat venäläiset tulivat kivikossa vastaan peukalot pystyssä ja virnistellen. Kerrankin minulla oli sana kielen päällä ja totesin sarkastisesti että "Oh, what a nice and frisky weather !"

Jäimme hetkeksi seuraamaan kivikkoon helikopteria, joka pörräsi kiivaasti Gouterin mökin ja Teten edustalla olevan jäätikön väliä. Emme saaneet selville mitä he puuhasivat, vaikka epäilimme onnettomuutta tai sitä, että kopteri toi alas jotain porukkaa. Sitten menimme mökille, riisuimme kamat ja menimme isolle kulholliselle kahvia. Että se maistuikin taivaalliselle. Ruuasta ja aamupalasta kieltäydyimme, sillä päätimme viimein syödä eväät, eli kuivahedelmät, leipäkuutiot sun muut, joita olimme jokseenkin turhaan ulkoiluttaneet Mont Blancin huipulla asti. Minkäs sille voi, että ruokahalu teki täydellisen tenän ylös mentäessä, eikä mikään hääppöisempi maistunut vieläkään. Pitkin hampain natustelimme äiteliä Flapjack-siirappikakkuja, jotka olin hölmöyksissäni ostanut houkuttelevan ulkonäön perusteella Punnitse ja Säästä -kaupasta. Eivät ne varsinaisesti pahoja olleet, mutta joku niissä tökki ja raskaasti.

Illan suussa oli aikaa partioida kivilohkareisella pihamaalla ja meille selvisi, mitä mökillä kävijät pitivät television korvikkeena. Pihalle oli kertynyt runsaasti sakkia jännäämään mattimyöhäisten Couloirin ylittäjien kohtaloa. Kivivyöryjä tuli edelleenkin ja oli todella riipaisevaa seurata, miten pienet väriläikät kipittivät Kuolemankurun poikki. Voin kuvitella, että mekin tarjosimme ylityksellämme seuraajille melkoisen jännitysnäytelmän. Joku vanhempi mies oli käynyt jopa kysymässä huolestuneena Piikkisialta, oliko tämä kunnossa. Jänismies otti minusta kuvan istumassa takapihan lohkareilla. Juuri kuvan hetkellä Couloirissa jälleen kerran jyrähti ja kuvaan tallentui rennon hymyn sijasta kurjaan kuruun päin kääntynyt vauhko katseeni.


Auringonlasku oli lempeä ja kaunis. Sitä kelpasi seurata lämpimässä tuvassa isoista ikkunoista "valkoista" Blanche du Mont Blanc-olutta siemaillen. Bisse kipsahti päähän ja rentoutti päivän pahimmista traumoista. Säikkyalertti äkillisiä ääniä kohtaan näytti kuitenkin jääneen päälle, sillä olin hypätä kattoon, kun samassa pöydässä korttia pelaava italialaisneitokainen yhtäkkiä iski kämmenellään lujaa pöytään ja kiljahti riemusta. Kivivyöry- ja ukkostraumoista puheen ollen, saimme myöhemmin nauraa makeasti moneen otteeseen sille kun kameran salamavalon välähdys ja äkillisten kovien äänien kuuleminen meinasivat saada ainakin minut ja Piikkisian ryömimään välittömästi Transitin alle piiloon. Uhkaavista kivivyöryistä olen nähnyt unta lukuisina öinä reissun jälkeenkin.

Ennen nukkumaan menoa purin kolme päivää jalassa olleet compeedit ja yököttelin alla olevia rakkokraatereita, jotka eivät olleet onneksi tulehtuneet. Hulautin makeasti kirvelevää Propolista niihin ja tein teippaukset uusiksi. Hyvin toimi. Muita kolhuja tutkiessani huomasin, että Couloir oli merkannut minut hämmästyttävästi muotoisellaan ruhjeen ja verinaarmun sekoituksella, joista jäi reiteeni arpi muistoksi.

Uni Tete Roussella oli ihanaa ja ansaittua. Jostain syystä sitä ei riittänyt väkiselläkään aamukahdeksaa pidemmälle. Kahvia ja kuivahedelmiä taas naamariin aamupalaksi. Lähdimme majalta liikenteeseen yhdentoista aikoihin patikoimaan kohti Nid d´Aiglea. Tällä kertaa käytimme jääkaljun ylityksessä viisaasti jäärautoja. Siitä eteenpäin olikin taas kevyttä kivimäkeä silmänkantamattomiin. Kesken laskun näimme, kuinka Gouterille päin katsottuna vasemmalla puolella sijaitsevalla rinteellä tapahtui valtava lumivyöry. Yhtä aikaa sen kanssa Couloirin ränniä pitkin romahti taas julmettu määrä kiveä. Toivoimme, ettei kukaan jäänyt vyöryihin kylmien väreiden vipeltäessä selkärankaa pitkin.


Polulla vastaan tulivat ensimmäiset suomalaiset matkalla huiputtamaan. Toivotimme heille hyvää reissua ja varoitimme erityisen ilkeästä Couloirista. Jakelin muutenkin ilokseni bonjour:ia, buongiorno:a, ciao:ta, hello:a, hi:ta, hej:ta jne. puolelle ja toiselle vastaantulijan kansallisuuden mukaan. Ohitimme myös venäläisporukan, joille hihkaisin привет! saaden muutaman pään kääntymään hämmästyneenä. да, да. я тоже говорю русский язык! Ainaskin vähäsen, silloin kun olen näin hyvällä tuulella .

Pääsimme Nid d´Aigleen ja näimme kuinka juna puksutteli juuri pois laiturilta. Koska oli siesta-aika, jouduimme odottamaan seuraavaa TMB:a puolitoista tuntia. Leiriydyimme kukkulan harjanteelle, josta oli upeat näkymät laaksoon, vuorille ja likaisenharmaalle Bionnassay-jäätikölle. Jälleen kerran mutustelimme leipäkuutioita ja kuivahedelmiä sekä suolakeksejä monipuolisena lounaana. Sitten hyppäsimme junaan, köröttelimme sillä Le Fayetiin ja ajoimme sieltä saunankuumaksi parkkipaikalla lämminneellä Transitilla takaisin Chamonixiin. Alhaalla helle oli jotain aivan sanoinkuvaamattoman järkyttävää. Ei pienintäkään vuorituulen viriä. Paikallaan seisoessaan meinasi sulaa lätäköksi asfaltille. Transitin mustat muoviosat olivat polttavan kuumia. Laakso vuorten jälkeen oli kuin helvetin esikartano. Suihkulähteet näyttivät lumoavan houkuttelevilta.

Palautimme ensin vaelluskamppeet takaisin kauppaan. Kävimme Chamonixin onneksi sunnuntainakin auki olevassa Championissa ostamassa isot säkilliset kaikenlaista herkkuruokaa, mutta leirissä huomasimme, että kukaan muu kuin itseään soikeaksi ahmiva Jänismies ei saanut juuri muruakaan alas. Olo oli huonovointinen ja teki vain mieli maata vetelänä maassa ilmapatjan päällä. Kaipa se oli jonkinlainen olosuhdeshokki ja vuoristoilman jälkitepponen. Muutaman tunnin makoilun jälkeen alkoi helpottaa. Hämärän tullen pystyi jo mussuttamaan munilla ja juustolla täytettyä patonkia sekä nautiskelemaan ansaitusta maitokahvista Mont Blancin pilviin, kuin untuvapeittoon kääriytyviä rinteitä katsellen.

Valkoisen vuoren reissu oli siinä. Muisteltavaa riittäisi vielä vanhanakin.

3 kommenttia:

Miss Foxy kirjoitti...

*tuntee olevansa täällä hmmmm liian usein, ihan melkein häirikkö, mutta tän kommentointikynnys onkin kovin matala*

musta se Pinkin video on epäuskottava. just sen takia, että se on itse timmissä atleettisuudessaan *täydellisempi* kuin yksikään, joita se parodioi. et ei mene todista. niillä vatsalihaksilla on tosi helppo paradioida. katos uudestaan se kohta, missä se juoksee juoksumatolla. siin vartalos ei o mitään korjattavaa.

paremmin onnistuu musta Madonnan kahdella uusimmalla videolla esiintyvä tuhti tumma tyttö, joka tanssii siinä missä muutkin, ja uhittelee kundeillekin vielä.

Ta-Miit kirjoitti...

Eiiiikä! Ihanaa, että käyt täällä ja kommentoit! Anna palaa vaan!

Sitähän se P!nk just kritisoi videollaan, että vaikka sen kroppa on ihan Übertäydellinen (ei mitään korjattavaa) ja muija kuvankaunis, niin silti se on hysteerisenä juoksemassa itseään hengiltä juoksumatolla, tuijottaa kateellisena inan verran laihempaa kanssasisartaan ja on kohta leikkauspöydällä joka kohdasta leikeltävänä. Koen sen olevan itseironiaa parhaimmillaan ja viesti siitä, että vaikka kuinka tiedostaisi kauneusfasismin sairaalloisuuden, siltä ei taida olla kukaan täydellinenkään turvassa. Pelottavaa!

Ihan totta tietysti on se, että kyllä se vähän sanoman uskottavuutta syö, kun kuvankaunis ihminen julistaa, että ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä...

tiikeritoveri kirjoitti...

Folies Bergère(s), "Paimentytön hullutukset", tässäpä yksi linkki enkuksi: http://en.wikipedia.org/wiki/Folies_Berg%C3%A8res

Pinkistä ja kauneusfasismista kommenttia myöhemmin.