torstaina, maaliskuuta 30, 2006

Irusan - Kissojen Kuningas



Kirjoittaessani aiemmin Brittein saarten kissalegendoista, mainitsin ohimennen Kissojen Kuninkaan. Kyseessä on lukuisissa Irlantilaisissa kansantarinoissa ns. Ossiaanisessa perinteessä esiintyvä olento nimeltä Irusan, jota kuvaillaan härän kokoiseksi kissaksi. Arusanin poika Irusan asusteli Clonmacnoisen lähellä olevassa luolassa vaimonsa Tulensylkijän (Spit-fire), tyttärensä Terävähampaan (Sharp-tooth), veljiensä, Kehrääjän (Purrer) ja Ärisijän (Growler) kanssa. Tähän hirviökissaan liittyy mielenkiintoinen tarina, jolla on melkoisen merkillisellä moraalilla varustettu loppu saduksi, ottaen huomioon että saduissa kusipäät saavat yleensä aina rangaistuksensa.

Bardit eli runonlaulajat olivat Irlannissa arvostettua väkeä. Eräänä päivänä bardien päärunoilijaksi kohotettu Seanchan saapui Connaughtin kuninkaan Guairen linnaan, seurassaan kaikki Irlannin silmää tekevät runoilijat. Kuningas kestitsi heitä ruhtinaallisesti ylenpalttisilla pidoilla niin, että muinaista linnalle johtavaa polkua kutsutaan vieläkin Tiskien tai Ruokakippojen tieksi (The Road of the Dishes).

Seanchan oli kuitenkin ahne ja kateellinen linnan aatelisille. Aatelisilla oli hänen mielestään kaikki niin paljon paremmin, kuin hänellä. Hän ei ollut tyytyväinen mihinkään kuninkaan tarjoomuksiin, vaan antoi ymmärtää odottavansa koko ajan parempaa ja parempaa. Joka päivä kuningas kysyi hemmotelluilta vierailtaan , kuinka nämä viihtyvät, mutta sai vastaukseksi vain tyytymätöntä murinaa ja moitteita.

Joka tapauksessa juhlat kestivät kolme päivää ja kolme yötä. Vieraat ryyppäsivät ja elämöivät hilpeästi. Koko bardien arvoisa joukko viihdytti kuninkaan linnan aatelisia mieluisalla musiikilla ja korkealuokkaisilla esiintymistaidoillaan. Yleisesti ottaen kaikilla, paitsi yhdellä oli oikein hauskaa. Pääbardi Seanchan oli vetänyt ison herneen nenäänsä ja jaksoi vain murjottaa. Kun hän näki kuinka paljon aatelisiin upposi ensiluokkaisia liharuokia ja viiniä, hän ilmoitti ettei söisi murustakaan ennen kuin kaikki aateliset palvelijoineen olisi lähetetty linnasta tiehensä. Kun kuningas taas kyseli hänen ja vieraiden vointia, Seanchan valitti ettei ollut eläessään kokenut näin kurjia päiviä ja öitä tai syönyt huonompia aterioita, kuin kuninkaan vieraana ja oli sitten syömättä kaikki kolme päivää.

Kuningasta murehdutti, että kuuluisa bardi paastosi ja kuihtui muiden juhliessa. Hän lähetti oman palvelijansa tarjoilemaan Seanchanille erityisiä herkkuja, mutta tämä ajoi palvelijan tiehensä solvaten törkeästi tämän isoisää ja sanoen, ettei söisi mitään mikä on käynyt moisen iljetyksn jälkeläisen käsissä. Kuningas yritti uudelleen lähettämällä ihanan neidon tarjoilijaksi, mutta Seanchan torjui kaiken solvaten neitoa rumaksi ja väittäen tämän isoäidillä olleen tapana paiskata kättä spitaalisten kanssa. Kuningas suuttui tästä ja kirosi ylimielistä Seanchainia ennustaen tämän huulten vielä suutelevan spitaalista ennen kuolemaansa.

Nuori palvelijatyttö ehdotti Seanchainille, että tämä voisi syödä edes kananmunan, joka oli säästetty häntä varten. Munan nirso bardi sitten lopulta kelpuuttikin ja käski tuoda sen syötäväkseen. Mutta muna olikin kadonnut. Bardi suuttui ja syytti palvelustyttöä munan syömisestä. Tyttö kiisti jyrkästi ja epäili hiirten vieneen sen.

Seanchan suuttui hiirille kovin ja sepitti hiiristä niin ilkeämielisen ja kitkerän runon, että kymmenen hiirtä heitti henkensä välittömästi. Seanchan ei kuitenkaan ollut tähän tyytyväinen, vaan virkkoi, että ensisijainen syypää munavarkauteen olikin kissa, joka oli laiminlyönyt tehtävänsä pitää hiiret aisoissa. Hän alkoi sepitttää solvaavia säkeitä kissoista ja erityisesti näiden vastuunalaisena pitämästään kuninkaasta Irusanista. Irusan oli hänen mukaansa kaikkine hirviön kynsineen ja hampaineenkin vetelä surkimus, joka päästi heikkouksissaan hiirenkin karkuun käpälistään. Solvauksiinsa Seanchan lisäsi vielä muutaman ivallisen huomion kissojen ulkonäöstä.

Hyväkuuloinen Irusan sattui kuitenkin kuulemaan bardin solvaukset, jotka kantautuivat hänen luolaansa. Hurja kissa kertoi perheelleen, että heitä oli loukattu ja että hänen täytyi lähteä kostamaan. Irusanin perheenjäsenet vannottivat häntä, ettei hän surmaisi runoilijaa, vaan toisi hänet heidän eteensä vastaamaan sanoistaan. Irusan lupasi tehdä niin ja lähti laukkaamaan kohti kuninkaan linnaa.

Kun Seanchan kuuli, että Irusan oli tulossa kostamaan, häntä alkoi pelottaa ja hän vaati että kuningas ja kaikki aateliset asettuisivat suojaamaan häntä. Pian kuului hurja, raivoavaa myrskyä muistuttava ääni ja härän kokoinen kissa, Irusan loikkasi väkijoukon keskelle. Irusan läähätti ja näytti murhanhimoiselta. Sen korvat olivat repaleiset, naama halveksivassa irveessä, kyntensä viiltäviksi teroitetut ja hampaat toraiset. Kissan silmät kiiluivat vihasta ja kostonhalusta.

Kehenkään muuhun vilkaisematta se ryntäsi Seanchanin luo, riuhtaisi tämän selkäänsä ja häipyi ennen kuin kukaan ehti sormeansa liikauttaa.

Ryöstetty Seanchan osoitti olevansa ruskeakielisyyden mestari ja alkoi heti liehitellä Irusania säästääkseen henkensä. Hän kehui kuinka suurenmoinen olento kissojen kuningas olikaan hänen mielestään. Kuinka vahva juoksija, erinomainen loikkaaja, niin voimakas, ihmeellinen ja notkea! Sitten hän alkoi viattomana kysellä, että miksi Irusan oli hänet ryöstänyt ja tällä tavalla resuutti raivon vallassa ties minne. Seanchan väitti, ettei tiennyt miksi Irusan on vihainen ja aneli tätä säästämään henkensä. Lopuksi hän toivoi pyhimystä avukseen.

Irusan ei kuunnellut hänen höpinöitään, eikä päästänyt häntä menemään. Juostessaan kohti Clonmacnoisenia, he sattuivat vastakkain pyhimys St.Kieranin kanssa. Pyhimys oli työstämässä rautaa ahjon ääressä. "Mitä ihmettä," pyhimys parahti kaksikon rynnätessä paikalle. "Olenko näkevinäni Erinin suuren bardin hirviökissan selässä? Onko kuningas Guairen kuuluisa vieraanvaraisuus tullut tiensä päähän?" Näin sanottuaan hän tempaisi ahjostaan tulenhehkuisen rautapalkin ja lävisti sillä Irusanin kyljen. Iso kissa kaatui elottomana maahan.

"Olkoon kirottu käsi, joka teki noin," bardi sanoi ryömittyään ylös maasta. "Miksi niin," St.Kieran kysyi ihmeissään, kun luuli tehneensä hyvänkin työn. "Siksi," sanoi äkäinen Seanchan, "että olisi ollut parempi kun Irusan olisi tappanut minut ja syönyt minut viimeistä murua myöten. Silloin kurja kuningas Guaire olisi saanut vielä lisää häpeää kontolleen minun huonosta kohtelustani, sillä on täysin hänen surkeiden sapuskoidensa syytä että jouduin tähän jamaan."

Kun muut kuninkaat kuulivat Seanchanin kohtalosta he lähettivät tälle kilvan kutsuja hoveihinsa. Mutta suurelle bardille ne eivät kelvanneet ja hän palasi nenä pystyssä runoilijoiden palatsiin. Siitä saakka kaikki kuninkaat pelkäsivät kuollakseen Seanchainin loukkaamista. Kuningas Guairo ja Seanchan onnistuivat kuitenkin pääsemään sopuun ja bardi kutsuttiin jälleen kerran kuninkaan juhliin. Häntä ja hänen seuruettaan kohdeltiin juhlissa kuin puolijumalia. Lopulta kuninkaan ylitsevuotavalle vieraanvaraisuudelle alkoi herua kiitosta ja suitsutusta bardienkin taholta ja Guairon nimestä tuli kuolematon bardien säkeiden ansiosta.

Tarinassa on kieltämättä outo vire, jota en oikein tajunnut. Lukijaa ärsytetään inhoamaan sydämensä pohjasta nirppanokkaista ja kiittämätöntä bardia. Tämä saa sättiä ja halveksia seuraamuksitta kaikkia muita, jotka eivät todellakaan ole edes sitä ansainneet. Lukija odottaa kieli pitkällä, saako häijyläinen ansionsa mukaan, mutta mitä vielä: Mitä inhottavampi, ahneempi ja vaativaisempi Seanchan on, sen avokätisemmin hänet palkitaan ja sen suuremmassa arvossa häntä pidetään. En tiedä olenko oikeilla jäljillä, mutta minusta tuntuu, että tässä tarinassa saattaisi pohjimmiltaan olla kyse sananvapaudesta.

IRUSANIN LEGENDA


tiistaina, maaliskuuta 28, 2006

Laiskan ihmisen paradoksi

Mielestäni olen hyvin laiska ihminen. Oikea pikku laiskiainen. Rakastan lonkanvetoa kovasti ja olen sitä meltä, että ihmisen pitää levätä paljon ja nukkua yönsä hyvin. Yksi parhaimmista asennoista maailmassa, on hyvän seksin, ruuan ja kahvin jälkeinen raukeus punkassa lämpimän huovan alla sykkyrällä, kehräävä kissa tai haliva mies kainalossa. Sitä onnen, turvallisuuden ja autuuden tunnetta voittaa tuskin mikään.

Kiire puolestaan on mielestäni yksi ihmisen ilkeimmistä ja sairaimmista epäjumalista. Vihaan stressiä ja sitä että päässä tuntuu jatkuvasti soivan puhelin ja sitä että tekemättömät asiat jonottavat malttamattomina tasajalkaa hyppien päästäkseen pakeilleni. Ihan kuin jonnekin oikeasti olisi hoppu, valmiissa maailmassa.

Itselleni käsittämätön paradoksi syntyy siitä, että minulla on kuitenkin koko ajan menemistä ja tekemistä niin paljon, että välillä alkaa silmissä viirata. Viikossa ei tunnu olevan yhtään iltaa, jona ei olisi suunnitelmissa ties mitä luentoa, treeniä tai hillitöntä hilavitkutusta. Kumma kun ei sentään kansantansseja ja pitsinnypläystä... Yöunetkin tuppaavat jäämään vähiin, kun olisi niin paljon kaikkea mukavaa iltapuuhasteltavaa. Vietätätän vapaaehtoisesti itseäni kuin villikelkkaa, vaikka kaikkein mieluiten venyisin vetelänä kuin vellinauha. Tuosta tulikin muuten mieleen, että täytyypä joskus hankkiutua kokeilemaan oikeaa villikelkkaa, eli napakelkkaa, eli hoijakkaa.

Tähän lienee syynä se, etten halua olla itselleni armollinen (viittaus Tiikeritoverin aiempaan kommenttiin). Olen huomannut, että jos annan itselleni vapaata köyttä, miettimis- tai luppoaikaa, käykin mitä todennäköisimmin niin, ettei yhtään mitään tapahdu, eikä lorvailulle tule loppua. Laiskuus on kuitenkin ihmisen perimmäinen luonto ja lepo luonnollisin olotila. Jos mieli näkee porsaanreiän, jossain kohtaa, niin kyllä se sen ennen pitkää käyttää. Ja hyvin käyttääkin.

Laiskottelulle ja asioiden lykkäämiselle minun on ällustyttävän helppoa keksiä toinen toistaan luovempia tekosyitä: Ei viitsi tänään tehdä mitään, kun ulkona sataa, on nuha, nukuttaa, ei ole inspiraatiota, varvas on pipi, päätä särkee, ei huvita, huovan alla on mukavampaa, eivät kissatkaan viitsi, ei se kuitenkaan onnistuisi, ei kannata, ei nappaa, en mie viitti kun laiskottaa niin. Tekosyiden keksiminen on ihanaa, vähintään yhtä ihanaa kuin torkuttaminen aamulla, kun tietää että saa nukkua vielä viisi minuuttia suloista unta. Sehän on suorastaan taiteenlaji, harmi vain ettei sitä juurikaan arvosteta, muuten ryhtyisin heti täyspäiväiseksi tekosyiden keksijäksi.

Ennen pitkää käy kuitenkin helposti niin, että tekosyiden jonosta ei tule loppua ja tarpeelliseksi toipumisjaksoksi tarkoitettu lepokuuri muuttuukin elämäntyyliksi. Kaikki mieluisatkin "työt", kuten kirjoittaminen ja urheilu alkavat lykkääntyä, kun kurinpito heltyy. Sitten sitä lopulta vain on ja oleksii päivien lipuessa ohi toistensa kaltaisina, melkeinpä kuin unena.

Kun olen kuitenkin mieleltäni hyvin utelias ja kokemuksenhaluinen, möllöttäminen alkaa jossain vaiheessa tökkimään samoin kuin liikaa syöty lempiruoka. Siinä vaiheessa mielikin on yleensä päässyt käymään jo sen verran alavireiseksi, että joutuu käyttämään melko julmia otteita päästäkseen ylös sängynpohjalta ja takaisin toiminnan syrjään kiinni. Olen huomannut, että silloin jos milloin kannattaa hankkia itselleen joku "ilkeä" joustamaton sopimus, joka vaanii niskan takana piiska kourassa ja velvoittaa tai pakottaa tekemään asiat tiettyyn deadlineen mennessä. Muuten on liian helppoa lössähtää takaisin ja vetää huovan kulma pään yli.

Näitä piiskoja löytyykin tällä hetkellä yllin kyllin niskani takaa viuhumasta. On töitä, on omatunnollisesti ja kunnossapysymyksellisesti velvoittavia harrastuksia, kirjoittamaan pakottava opintositoumus, pilkunviilausta vaille valmis novellikokoelma, lupaus opetella nopeaa kirjoittamista bloggaamalla, lupaus tehdä lehtijuttu, ja miljoona kirjaa odottamassa pöydällä lukemistaan. Tähän kun vielä lisää päälle silloin tällöin kiinni nappaamani tai veteen heittämäni sosiaaliset vieheet, ei ehdi koskaan miettimään että on tylsää tai että mitä sitä tekisi huomenissa. Viime viikkoihin on alkanut huolestuttavasti kasaantua 7-23 päiviä, joita en pidä erityisen terveellisenä. Pelottavan tehokkaana kylläkin.

No, olen kuitenkin luvannut itselleni jotain erityisen kivaa, kunhan saan tämän hektisen kevään rutistettua paperipalloksi ja heitetyksi koriin. Siihen asti villikelkka pyöriköön niin että silmissä vilisee.

lauantaina, maaliskuuta 25, 2006

Inhoan perinteitä noudattavia juhlia

Olen tässä viime aikoina osallistunut moneen otteeseen kiivaaseen väittelyyn aiheesta viralliset juhlat, juhlien säännöstö ja etiketti. Asiahan on niin, että minulla on syvälle piintynyt vastenmielisyys pönötysjuhlia ja tarkoin määriteltyä juhlakäyttäytymistä kohtaan. Ensimmäinen kapinani virallisia juhlia kohtaan taisi olla ripille pääsyni aikaan. Kieltäydyin jyrkästi pitämästä rippijuhlia ja suututin sillä ainakin kummitätini verisesti. Erään lukioaikaisen joulun vietin uhallakin kämpilleni yksin eristäytyneenä ja matematiikankokeisiin masokistisesti lukien, koska pakollisen joulukaavan mukaan käyttäytyminen ällötti sillä hetkellä aivan erityisesti.

Ylioppilasjuhlissa noudatin samaa kaavaa ja poseerasin äidin kotona ottamissa "juhlakuvissa" vanhassa virttyneessä flanellipaidassa, tukka takussa ja isoa rumaa kaktusta sylissäni pitäen. Tuolle kuvalle olen saanut jälkikäteen naureskella hiukan. Sen lisäksi valitettavasti on virallisetkin tylsät lakkiaiskuvat, jotka minun puolestani joutavat kyllä jonnekin laatikon pohjalle pölyttymään. Niihin valokuviin hankkimaani söpöä pikku hametta ja puseroa en pitänyt enää koskaan sen jälkeen, että kylläpäs kannatti antaa periksi äidin rukoilulle säädyllisistä juhlavaatteista. Jos olisin nykyisellä mielenlaadullani päättämässä lakkiaiskuteista, niin ostaisin perkele soikoon niin synkät goottirytkyt, että oksat pois.

Eräs radikaaleimmista protesteistani oli erään minulle rakkaan ihmisen hautajaisista pois jättäytyminen. Se perustui sille, etten olisi sietänyt katsella kristinuskolle piut paut antaneen ihmisen hautaamista imelin kristillisin menoin tai katsella häntä laiminlyöneiden ihmisten tekopyhää hymistelyä hautajaisaterialla. Parhaiten hänen luonteeseensa olisi sopinut tuhkaaminen ja tuhkan sirottelu äkäiseen (hänen luonteensa mukaiseen) myrskytuuleen. Jos joku uskaltaa haudata minut joskus perinteisin menoin, lupaan kyllä saatana soikoon tulla vainoamaan häntä kummittelullani. Tosin tuskinpa minusta jää paljoakaan haudattavaa, sillä olen testamentannut elimeni ja antanut luvan käyttää ruumistani kuoleman jälkeen kudostutkimuksiin tai ihan mihin vain reposteluun, millä voidaan vähentää eläinkokeita

Juhlakielteisyyteni on syventynyt vuosi vuodelta. Esimerkiksi kalenteriin merkityt kristittyjen pakanoilta varastamat ja elämästä vieraantuneilla merkityksillään tärväämät juhlat ovat minun mielestäni perseestä. Ei juhlimiseen tai arjen rikkomiseen tarvita tekosyytä jonkun tyypin syntymästä tai kuolemasta, hauskaa voi pitää tai suruaan käsitellä silloin kuin se itselle parhaiten sopii ja sillä tavoin kuin se parhaalta tuntuu. Olen jättänyt pois syntymäpäivieni viettämisen niin kauan sitten, etten enää edes muistakaan. En myöskään mennyt publicumiini ja valmistujaisiini kieltäydyin uhraamasta edes yhtään ajatusta sen jälkeen kun olin mapittanut tutkintotodistukseni.

Jos jossain etiketissä sanotaan, että pitää pukeutua niin ja näin tai noudattaa jotain ritualistista kaavaa, minulla palaa hihat ja tulee melkein pakollinen halu protestoida jollain etikettirikkeellä. Vihaan pönötystä sydämeni pohjasta, se kuvottaa minua. Niin naisten kuin miestenkin viralliset juhlavaatteet ja pukeutumissäännöt ärsyttävät esteettistä tajuani pahasti. Miksi joku juhla muka saa sanella, miten ihminen pukeutuu? Eikö juhlan pitäisi olla ihmistä varten sen sijaan että ihmiset ovat juhlaa varten. Perinteitä noudattavat juhlat ovat jokseenkin jotain sellaista, mitä Pokka pitää sarjan Hyacinth Bucket on roolihahmona. Pitää epätoivoisesti esittää olevansa jotain parempaa kuin mitä onkaan. Yök.

Yksi hyvä esimerkki on häät, joihin ihmiset hakkaavat järjettömät määrät rahaa. Illuusion luomisesta seuraa yleensä paha krapula. Jos itse koskaan menen naimisiin, menen kyllä jossain hevon helkutin pusikossa ja pidän riekkubileet laavulla, nuotion ääressä. Ihmiset saavat sitten ihan vapaasti miettiä laittavatko sinne iltapuvun ja korkkarit, vai maastopuvun ja kumisaappaat. Minä ainakin laitan rytövaatteet.

Jos itse "juhlin" jotain se tarkoittaa sitä, että kokoonnutaan yhteen ilman mitään virallisia sääntöjä. Yksi hyvä esimerkki oli muutama vuosi sitten järjestämämme pakanajuhlat. Teltat mukaan ja notski pystyyn kauniille paikalle. Sitten mielen mukaan musisointia, sapuskaa, turinointia ja ryyppäämistä auringon nousuun asti. Semmoinen on oikeasti mukavaa, saa olla mitä on, maksamatta jostain typeristä räteistä ja etiketin noudattamisesta lompakkoansa tyhjäksi.

maanantaina, maaliskuuta 20, 2006

Täydellinen viikonloppu Olhavalla

Täytyy sanoa, että olihan täydellinen viikonloppu. Juuri sitä mitä elämän huippuhetkiltä haluankin. Sain nimittäin peruutuspaikan Laskuvarjojääkärikillan jäätikkövaelluskurssilta ja tartuin tilaisuuteen hetken mietittyäni. Kannatti tarttua, vaikka armeijan hemmojen järjestämä koulutus hieman arveluttikin minua asenneilmastonsa puolesta. Turhaan epäröin, kouluttajat olivat ystävällisiä ja karismaattisia, tosin muutamien jutut olivat kyllä vähän liian äijähuumorin puolella minun makuuni. Pikkuviat on kuitenkin helppo unohtaa kun kysessä on kokonaisuudessaan jotain näin hienoa. Reissu oli ehdottomasti talven tähtihetkiä, enkä saa millään pyyhittyä tyytyväistä hymyä naamaltani. Eikä minulla ole mitään syytäkään pyyhkiä.


Kurssi järjestettiin
Repoveden kansallispuistossa, Olhavalla. Ensin kurssilaisilla tarjottiin tiivis, eri osa-alueisiin erikoistuneitten luennoitsijoiden esittelemä teoriapaketti Orilammen lomakeskuksessa. Puoliltapäivin söimme itsemme soikeiksi ruokaa notkuvassa seisovassa pöydässä. Teorialuennon päätyttyä siirryimme kansallispuiston alueelle. Tarvoimme isoine rinkkoinemme lumimetsäistä reittiä pitkin valtavan kauniin ja korkean Olhavanvuoren juurelle ja leiriydyimme sinne järven rantaan.

Ilta alkoi vauhdikkaasti ensimmäisellä rastitehtävällä, jonka aikana ryhmämme kokeili solmujen näpräämistä sekä kalliokiipeilyä jääiljanteisella kallionpätkällä. Ei-jäätiköille tarkoitetuilla vaelluskengillä oli mielenkiintoista hoipparoida lasinliukkaalla reitillä, tosin tietenkin slingillä köyteen kiinnitettynä. Kaksi miestä kehui liukastuneensa paristi köyden varaan, mutta astelin itse reitin niin ylivarovasti, etten joutunut ottamaan polvillani lähikontaktia kallioon. Kesken reitin kiipesimme sitten pienen pätkän kallioseinämää, mikä ei meinannut onnistua minulta ensin laisinkaan hanskojeni luistaessa niin paljon etten saanut ensimmäistäkään otetta lohkareista. Nakkasin äkäisenä hanskat taskuun ja kaivoin tilalle halvat venyvillahanskat ja johan alkoi oranki kiivetä. Pääsin ylös mukavasti. Alastulo olikin sitten kengillä laskettelemista ja osittain myös huii-huutojen säestämää persmäkeä, kun minkään valtakunnan askelma ei kestänyt jalan alla.

Ensimmäisen tehtävän jälkeen veressä oli mukavasti adrenaliinia, joka sai leiripaikkamme näyttämään kenties entistäkin kauniimmalta. Kävelimme järven jäällä ihailemassa mahtavia kallionseinämiä, Suomalaisten kiipeilijöiden pyhää paikkaa. Punertavanruskeat kohtisuorat jyrkänteet lupasivat kunnon jännitystä huomiseksi. Kun juuri silloin illasta koitti ihastuttava sinisen hetken aika ja lunta leijasi taivaalta alas hiljakseen, oli olo niin haltioitunut, että oli pakko juosta pelkästä puhtaasta ilosta pitkin järven jäätä kuin villiintynyt poro. Sydän oli pakahtua riemusta!

Keitimme iltaruuan eli kaikilta menneiltä retkiltä tutun naminami pussikeiton trangiassa ja koetimme syödä vielä vähän lisää vararavintoa, sillä huomisen viiden rastitehtävän aikana ruokailu tapahtuisi kuulema kävellessä. Pussillinen vaellushamstereiden lempiruokaa eli suklaa-rusina-pähkinä-sekoitusta maistui mainiosti. Kun oli osannut ottaa mukaan kohtalaisen hyvät varusteet ja pakkastakaan ei ollut paljon, olo oli illan suussa hyvä ja raukea nuotiolla istumiseen ja unelmoimiseen. Turisimme hetken aikaa menneistä reissuista ja haaveilimme tulevista. Ihana nuotiosavun tuoksu leijasi ympärillämme ja pieni määrä kestoreissusuosikkiamme Minttuviinaa rentoutti lihaksia ja jännittynyttä mieltä mukavasti. Oli mukavaa käydä nukkumaan, kun makuupussiin sai lämpimät vaatteet pukemalla ja sykkyrään vetäytymällä aikaiseksi suloisen, pehmeän lämmön samalla kun ulkona pakkanen alkoi hieman kiristyä. Viimeinen ääni mitä ennen nukahtamistani muistan, oli satavan jäisen lumen ripsutus teltan ulkokankaaseen, mikäli vieressä koisivan kultani kyynärpäillä pökkien vaimentamaani kuorsausta ei lasketa.

Aamulla herätys oli hilpeästi kello 4.30. Jollakin vitsiniekalla oli kännykän herätysäänenä kukon kieuntaa. Aamun sarastaessa ehti juuri syödä puurot, juoda kahvit ja vähän pakkailla varusteita kasempaan, ennen kuin piti suunnistaa aamun ensimmäiselle toimipisteelle, Olhavavuoren huipulle. Varpaita ja sormia kipristävässä pakkasessa ja kalpean kuun vielä kumottaessa sinertävällä aamutaivaalla, opettelimme miten pelastetaan railoon pudonnut vaelluskamu z-taljalla. Sormet ja järki olivat vielä hivenen kohmeessa, että kaikenlaista näpertämistä vaativa homma olisi luistanut kuin luomisen työ, mutta periaatteet ainakin tulivat selväksi. Rastin toisessa osuudessa opeteltiin tekniikka nimeltä prussikointi, eli se miten pääsee itse tietynlaista hissivippaskonstia käyttäen kiipeämään köyttä pitkin pois railosta. Siinä vaiheessa aurinko jo hieman kurkisteli alhaalla siintävän metsän puidenlatvoissa ja ilma alkoi tuntua lämpimämmältä. Prussikointi oli minusta oikein kivaa ja tekniikka oli helppo omaksua. Ensin hirvitti, voiko mihinkään noin yksinkertaiseen luottaa, mutta kyllä ne hassut pikku solmut vaan purivat köyteen. Sillä pääsi vipeltämään sileän seinämän ylös yllättävän nopeasti.

Päivän toinen rasti olikin sitten se adrenaliinia nostattavin The Koettelemus. Seisoimme 50 metriä korkean Olhavavuoren huipulla ja katselimme huimaa jyrkännettä alaspäin, että tuonne sitä nyt sitten pitäisi laskeutua köyden varassa itseään liu´uttaen. Joukosta kuului useampikin voivittu ja voinyhelevetti, kun oma vuoro lähestyi. Onneksi saimme koettaa laskeutumistekniikkaa ensin pienemmällä kallionpätkällä ja vasta sitten siirryimme isomman laskun jonoon fiilistelemään. Tunne sillä hetkellä, kun olin kiinnittynyt laskeutumisköyteen ja seisoin selkä kohti pudotusta, valmiina laskeutumaan oli vähintäänkin mellevä. Vielä vähän aikaa sitten vannoin pelkääväni ihan kauheasti korkeita paikkoja ja tässä minä vain sitten otin askeleen reunan yli ja aloin päästää köyttä käsieni läpi. Pitkä tuplakiipeilyköysi painoi ihan helvetisti ja koetti väkisin vetää varmistuskäteni väärään asentoon, jossa köysi luistaa liukkaammin vyöllä kiinni olevan
kahdeksikon läpi. Ähellettyäni hetken alaspäin, köyden käsittely onneksi helpottui ja saatoin vähän vilkuilla alapuolellani odottavalle järven jäälle. Nyt jälkikäteen harmittaa, etten pysäyttänyt laskeutumistani hetkeksi ja ottanut oikein kunnon lentofiilistelevää maisemanihailusilmäystä kalliolla killuessani. Toisaalta aikataulu oli tiukka ja edetä piti mielellään ripeästi. Kokemus oli huima ja jätti palavan halun kokeilla moista toistekin.

Alas päästyäni olin vuorostani varmistajana ja kuvasin sen jälkeen poikaystäväni laskeutumista ja erään kameransa mukaani antaneen miehen alastulon. Vähän harmittaa, ettei minusta ollut kukaan ikuistamassa alastulokuvaa, mutta joskus voi ihan periaatteesta luopua omasta elvistelyilostaan toisten hyväksi. Sitä paitsi, jos halusi koko kallion ja korkeusperspektiivin kuvaan, ei laskeutujasta näkynyt sen enempää kuin korkeintaan kirkasvärisen takin pieni täplä kalliota vasten. On minusta sentään pari hauskaa kuvaa harjoittelulaskua tekemässä.

Laskeutumisen jälkeen oli mielestäni fyysisesti vaativin rasti, eli jääkiipeily. Siinä kiivettiin hakkuja ja kenkiin sidottavia jäärautoja hyväksikäyttäen pitkin jäätynyttä vesiputousta. Jääseinällä pysytteleminen pisti kyllä hiukan puuskuttamaan. Lisäksi sai varoa irtoavia jäänpalasia ja sitä, että hakun isku jäähän sinkosi kasvoille teräviä jääsirpaleita. Olihan se rankkaa, mutta jotenkin raikasta ja erityisen haastavaa. Tuo ei kyllä ihan suoralta kädeltä olisi minun lajini, koska kunnon jääkiipeilyvarusteet maksavat aivan tolkuttomasti. Ehkä menen mieluummin niilläkin rahoilla vaikka vaeltamaan jonnekin paratiisiin ja jätän niin jää- kuin vesiputouksetkin toistaiseksi vain ihailtaviksi. Tosin vesiputouksessa olisi kyllä mukavaa päästä kylpemään. Eiköhän se vielä jonain päivänä järjesty.

Loput rastit eivät olleet ihan niin extremehenkisiä, (kylläkin hyvin tärkeitä) vaan niissä keskityttiin esimerkiksi siihen miten rakennetaan teltta jäätikölle niin, ettei arktinen myrsky riepota sitä tuhannen kullinpäreiksi. Kouluttaja kertoili myös havainnollisia esimerkkejä kaikesta tarvittavista varusteista, joita tosi jäätikköreissuille on tapana kiikuttaa, kusipullosta ja hymy huulessa esitellystä jääkarhukalistimesta lähtien. Kouluttaja oli selvästi vanha huuliveikko, sillä juttua tuli kuin ammattijuontajalta, tosin vitsien laadusta voi jokainen olla omaa mieltä.

Köysistön muodostaminen oli railopelastautumisen lisäksi kenties tärkein rasti käytännön jäällä vaeltamista ajatellen. Siinä opeteltiin, miten reagoidaan kun joku köysistöstä putoaa railoon, tai tarvitsee hypätä railon yli. Nuohosimme järven jäällä persuksillamme ja mahallamme lunta syöden ja huutelimme toisillemme kuvitteellisia railoja. Kaikkein huonoin vitsi muuten mitä jäätikkövaeltaja voi eläessään heittää on Pikku Kallea mukaileva "Hei äiti, äiti, kato, mä jäätikkövaellan ilman köyttä." Railon sattuessa vastaan köydetön vaeltaja putoaa kuin "hohtimet kaivoon" ja mahdollista on ettei edes pelastuspartio pysty häntä sieltä onkimaan.

Viimeinen koettelemus sisälsi varmistussysteemien Deadmanin ja Kojootin käytön opettelua sekä varmistuspisteiden välillä liikkumisen slingien varassa. Alkoi tulla tosi kova nälkä, syödä puputin luennointia kuunnellessani leipää kuin pieni hamsteri ja ryystin väliin ahneesti kahvia. Toinen puoli tästä rastista oli ehkä kaikkein epämiellyttävin koettelemus. Kiipesimme hakun avulla ylös jyrkän lumisen seinän ja tulimme sitten muiden rastilaisten lähes lumettomaksi nuohoaman laskurinteen päälle. Sitten piti vain laskea persmäkeä kalliota pitkin ja jossain vaiheessa kierähtää hakun kanssa vatsalleen ja iskeä terä kiinni vauhdin pysäyttämiseksi. Kuulostaa helpommalta kuin onkaan. Hakun terävää päätä on syytä varoa ja paino on melko vaikea pitää oikeaoppisesti hakun päällä samalla kun jalat on muistettava nostaa irti kamarasta, etteivät ne tartu mihinkään vastaantulevaan esteeseen. Itse körötin kierähtämisestäni huolimatta koko luisun perkeleiden saattelemana melkein alas asti, koska olin ottanut hakusta väärän otteen, eikä se purrut kallioon. Vain ohuen jääkalvon peittämä kallionkylki rusikoi aika makeasti kyynärpäitä ja polvia luisuessa, mutta rastin tarkoitus olikin vakuuttaa kurssilaiset siitä, ettei jäätiköllä luisuun lähtö ole todellakaan leikin asia tai kevyttä pulkkamäkeä. Vauhdin kiihdyttyä on kuulemma hyvin äkkiä "käsi poikki, polvilumpiot tohjona ja hakku suussa", ellei tiedä miten holtiton luisu pysähtyy. Tosin kuulimme eräänkin legendan köysistöstä, joka oli luisunut hurjaa vauhtia pitkän rinteen alas, lentänyt hulppeasti ison railon yli ja selvinnyt rytäkästä pelkillä ruhjeilla ja mustelmilla. Hullujen tuuria.

Kun jäämäen laskua sitten todentunnun lisäämiseksi ehdotettiin pää menosuuntaan päin selällään, jätin kokeilemisen suosiolla väliin sillä minua ei huvittanut testata muistaisinko jännityksissäni kierähtää hakun oikealle, ei-terälliselle puolelle ja kestäisikö kypäräni pysäyttämisen epäonnistuessa esimerkiksi törmäyksen läheisiin männynrunkoihin joita päin eräs setä meinasikin liukua. Haluan opetella tuon tempun vähän vähemmän vaativassa paikassa, ennen kuin lähden riskeeraamaan kallisarvoisen kuuppani.

Tiivistahtisen päivän jälkeen palasimme leiriin. Oli ihan törkeä sudennälkä ja oli ihanaa mussuttaa viimein valmiiksi tekemäni leirieväät ja juoda höyryävän kuumaa Africafeta. Olin niin endorfiineissa, että pelkkää iloisuuttani nujusin hetken poikaystäväni kanssa lumipainia hangessa. Naapuriteltoilta vitsailtiin, että kumpi voitti. Aivan kuin pisteeksi iin päälle, niukasti pilkahdellut aurinko rävähti paljaalle taivaalle juuri leirin purkamisen ja loppupuhuttelun aikaan. Olhava näyttäytyi sinä hetkenä niin huikean kauniina, että tiesin ehdottomasti palaavani tänne vielä monesti. Niin talvireissuja kuin kesävaelluksiakin ajatellen Repoveden kansallispuisto vaikutti ulkoilmaihmisen taivaalta ja olin enemmän kuin tyytyväinen että kurssi järjestettiin niin inspiroivissa maisemissa! Naama kärähti lievästi, muttei kesimiseen asti, kun saapastelimme rinkkojen kanssa lumisen, auringossa säkenöivän paratiisin halki takaisin autoille päin. Taivas oli niin viiltävän vaaleansininen, että tuli tippa linssiin.

Tämä oli kyllä yksi niitä elämän elämisen arvoiselta tuntumaan saavia reissuja!

keskiviikkona, maaliskuuta 15, 2006

Olen yliväsynyt ja nauratan itseäni -bloggaus

Kello on ihan liian paljon ja minä vaan surffailen netissä katsellen hassuja kuvia ja omituisia videoita. Naurattaa niin, että korvien taakse sattuu. Kaipa tällainen ilonpito täytyy jakaa muidenkin kanssa.

Aloitetaanpas vaikka sillä, miltä näytän vanhana: http://www.metalandmagic.com/albums/album01/oldbattleaxe.jpg

Ja nykyinen naisihanteeni on:
http://www.metalandmagic.com/albums/album01/walktfrog.jpg

Seuraavaksi voisimme päivitellä merikäärmeparan vilkasta mielikuvitusta: http://www.metalandmagic.com/albums/silly/seasock.jpg

Tällä aasilla puolestaan on äkäinen lemmikki: http://www.metalandmagic.com/albums/silly/attackegg.jpg

Ja sokkotreffit ovat aina yhtä onnistuneita: http://www.metalandmagic.com/albums/silly/blinddate.jpg

Aina voi mennä huonomminkin:
http://216.147.113.231/pweb/image001.jpg

Tai vielä huonommin:
http://www.swapmeetdave.com/Humor/Cats/CatHat1.jpg

Eikä pikkutuhmuuksia sovi unohtaa:
http://mipagina.cantv.net/hancer/humor/eva.jpg

Täytynee siirtyä kovempaan kamaan (auts, nyt sattuu jo naurulihaksiin):
http://www.boreme.com/boreme/funny-2006/funny-cats-2-p1.php

Voi hyvää päivää, tää ei mene enää kuolematta, lololollol:
http://www.boreme.com/boreme/funny-2006/talking-cats-p1.php

Lienee parempi lopettaa ennen kuin katkeaa verisuoni päästä...

tiistaina, maaliskuuta 14, 2006

Tanssii pelkojensa kanssa

Minulla on outo tapa suhtautua joihinkin asioihin, joita kohtaan tunnen epäluuloa, pelkoa tai varovaisuutta. Minä ikään kuin puolihuolimattomasti tupsahdan niihin, hivenen itseänikin huijaten. Kun eteen tulee asia, joka tuntuu minusta hirmuiselta tai suorituskykyni ylittävältä, suhtaudun siihen kuin tietyömonttuun, jonka näen kadulla, mutta vain sillä erotuksella, että katson sivuun ja kävelen siihen tahallani. Edellyttäen tietysti että kyseessä oleva asia on sellainen, että minulle on siitä joko hyötyä, se laajentaa kokemus- ja elinpiiriäni tai on muuten vain semmoinen "ooh vau, tuota minä en ainakaan uskaltaisi tehdä" -juttu. Duudsonhölmöilyt ovat tästä harrastuksesta tietenkin poissuljettuja, sillä en koe kastenmatojen nenään snorttaamisen, tikapuilla kaatumisen ja selkänsä murtamisen, paska-altaassa uimisen tai pakaroiden yhteenniittaamisen tuovan elämääni mitään tarpeeksi kallisarvoista niitä koettaakseni.

Viime aikoina olen kurittanut korkeanpaikan kammoani, ottanut huolettomasti yhteyttä "arvokkaisiin" ihmisiin ja uinut kylmässä vedessä, jota olen vuosikaudet kammonnut sydämeni pohjasta. Avantoon pitäisi vielä tänä talvena pakottautua, sitten saisin taas hetkeksi mielenrauhan!

Mutta pian edessäni on vieläkin haastavampi koettelemus. Luulin että minulla on vuosi aikaa varustautua siihen, mutta kävikin toisin. Kun tuli eteen kysymys, lähdetäänkö heti ja kohta, vastasin melko pian, että JOO! Mennään toki! Kirjoitan siitä enemmän, kunhan olen selvinnyt sen yli. Voipi olla melkoinen reissu, ainakin odotan siltä paljon.

Olen oppinut lyriikan opettajaltamme ihastuttavan, kullanarvoisen mietelauseen: "Miksipäs ei, miksipäs ei!" Elämä on liian lyhyt siihen, että jäisi vaikkapa vuodeksi miettimään onko oikeasti kanttia tehdä jotakin. Sitä sitten vain tekee tai jättää tekemättä, märehtiminen on ajanhukkaa. Ei ole minun asiani punnita kovinkaan syvällisesti ennakkoon, voinko ylipäätään yrittää jotain tai tehdä jotain, jonka vaativuudesta tai sopivuudesta en voi olla täysin varma (vaikken nyt mäkihyppäämään tältä istumalta lähtisikään). Yleensä se selviää vasta sitten kun yrittää. Voihan se tietysti tuoda mukanaan torjuntoja, epäonnistumisia ja nöyryytyksiäkin, mutta ainakin voi sanoa yrittäneensä. Se, kun vain menee ja tekee, aiheuttaa monesti suuriakin yllätyksiä sen suhteen, miten korkeitten aitojen yli tai ali on mahdollista päästä kevyesti. Jos vähän naarmuttaa itseään piikkilankaan, se ei tapa vaan vahvistaa.

Huomauttaisin myös erääseen yksityiskeskusteluun liittyen, että mielestäni yhtäkään ihmistä ei pidä pelätä tai katsoa yhtään itsestään ylöspäin. Ei ole olemassakaan pyhiä monumentteja, joita ei muka halutessaan uskaltaisi tai saisi lähestyä ystävällisesti ja kohteliaasti. Jokainen ihminen on VAIN ihminen, eikä yhdessäkään ole sieluvaa´alla punnittuna enemmän karaatteja kuin jossain toisessa. Minulle ei tuota juurikaan vaikeuksia kohdella auktoriteetteja tai mitä tahansa arvostettuja henkilöitä samoin, kuin ketä tahansa hyvänpäivän tuttua. Mitä enemmän pystyn elämään näin, sen tyytyväisempi olen itseeni.

Ihminen, joka pullistelee ja haluaa alleviivata omaa erinomaisuuttaan tai asemaansa verrattuna toisiin, herättää minussa sen sijaan vaistomaisen tarpeen mennä puhkaisemaan hänen ilmapallonsa ja äkkiä. Alaspäin katsomista ja itsensä jalustalle laittamista tulee myös pyrkiä välttämään, sillä se voi aiheuttaa hyvinkin radikaaleja yllätyksiä ja katumusta. Tosin jotain pahantekijöitä ja mulkvisteja kohdatessaan on vaikea muistaa, että hekin ovat VAIN ihmisiä eivätkä alimmasta helvetistä karanneita demoneja. Ovat he. Valitettavasti.

Niinpä haastan ihmisiä tanssimaan piiritanssia tai kansantansseja tai lambadaa niiden asioiden kanssa, jotka saavat polvet tutisemaan tai joiden tekeminen houkuttaa, mutta pelottaa muka liikaa. Uskokaa minua, itsensä ylittämisestä ja pelkojensa kesyttämisestä saa monesti yllättävän paljon energiaa ja elämäniloa.

maanantaina, maaliskuuta 13, 2006

Avara luonto takapihalla

Ihmettelin tänään, miksi lokkikissamme litisti naamaansa tavallistakin innokkaammin takaoven ikkunaruutuun ja rummutti sitä tassuillaan. Kun menin katsomaan, huomasin että portaillamme kökötti lihava hiiri. Se oli niin pulska, että sen ruumiin muoto muistutti pingispalloa. Kyseinen eläin lienee ollut kotona aina ruoka-aikaan ja ottanut toisenkin annoksen!

Olemme jo aiemminkin ihmetelleet, minkäköhän takia takapihallamme on jäljistä päätellen hurja eläintrafiikki. Siellä käy kissaa, harakkaa, hiirtä ja pikkulintua kuin pipoa Kun rupesin tarkemmin luuppailemaan, niin huomasin että portaillammehan on selvästi jotain muruja ja jyväsiä, joita vikisijä siitä imuroi tyytyväisenä naamaansa. Hetken sumeaa arvoitusta pähkäiltyäni tajusin, että yläkerran naapuri todennäköisesti ravistelee leivänmuruisen pöytäliinaansa takapihallemme ja pitää siten yllä herkkupöytää kaiken maailman vipeltäjille.

Minulla ei tosiaankaan ole mitään sitä vastaan, jos pari mikkiä käy jemmaamassa naapurimme murusateen parempaan talteen. On oikeastaan aika hellyttävää katsella, kuinka hiiri poimii jyväsen tassuihinsa ja sitten nakertelee sitä oravan lailla. Laitoinpa itsekin pienen hyppysellisen mysliä portaille ja seurasin kuinka bonzohiiri puputti niitä posket pullollaan. Toivottavasti se ei sentään kuole ylensyöntiin.

Kissoillekin on siten oma televisio. Tosin aitiopaikasta tuli heti riitaa, kun molemmat kissat eivät sovinnossa mahdu saman ruudun ääreen. Hetken mulkoilun jälkeen tassu jo viuhuikin ja kuono lätisi niin, että rähinään oli pakko puuttua.

Mitä me tästä opimme? Televisio lisää ihan selvästi väkivaltaista käyttäytymistä.

torstaina, maaliskuuta 09, 2006

Kissankynsi

Koska olen oikean yrttinoidan ja viherpeukalojumalattaren tytär, minua alkoi kovasti kiinnostaa, kun löysin maininnan eräästä luonnonlääkintäkasvista. Kun on oppinut aikoinaan käyttämään piparminttua vatsavaivoihin, fenkolia astmaan, rautalehteä haavoihin ja aloeta palovammoihin, ei juurikaan tunne ennakkoluuloa lukiessaan, että luonnon lääkeaineiden aarreaitasta, Amazonin sademetsistä on (tosin jo aikaa sitten) löytynyt kasvi, jonka vaikutuksia tutkijat hehkuttavat kilpaa.

Mielenkiintoni herätti tietenkin ensisijaisesti kasvin nimi, KISSANKYNSI, latinaksi Uncaria tomentosa. Se viittaa kasvin varressa kasvaviin kynsimäisiin piikkeihin, jotka ovat ihan justiinsa sen näköisiä kuin millä kissani juuri parhaillaan teurastaa sohvamme rippeitä. Kasvi kutsutaan myös seuraavilla termeillä: Cat's claw, uña de gato, paraguayo, garabato, garbato casha, samento, toroñ, tambor huasca, uña huasca, uña de gavilan, hawk's claw ja saventaro.

Viiniköynnösmäinen Kissankynsi kasvaa Perun Amazonin alueella. Paikalliset alkuperäisasukkaat ovat käyttäneet tätä kasvia perinteisesti luontaislääkkeenä ammoisista ajoista asti. He nauttivat sitä päivittäin osana ruokavaliota. Erään sairaudestaan kissankynsiteellä vuonna 1972 parantuneen miehen herätettyä ulkomaisten tutkijoiden huomion, kasvia alettiin tutkia tarkemmin. Havaittiin, että kasvia käyttävillä paikallisilla ihmisillä on vaativista elinolosuhteistaan huolimatta poikkeuksellisen hyvä vastustuskyky.

Kasvista löytyi tieteellisissä tutkimuksissa niin ihmisten kuin eläintenkin immuunijärjestelmää vahvistavia ja energisyyttä lisääviä aineosia. Sen on lisäksi havaittu olevan aikaisempia, tunnettuja luonnonlääkeaineita vahvempi ja monipuolisempi vaikutuksiltaan. Siitä kuulostaisi olevan apua bakteerien, virusten ja loisten torjunnassa, allergiassa, masennuksessa, verenpaineen ja kolesterolin alentamisessa, vatsan ongelmissa sekä vaikeidenkin sairauksien, kuten syövän tukilääkityksenä.

Vähänpä alkoikin tehdä mieleni kokeilla tuota tuotetta, vaikken yleensä ihan viirinä lähdekkään lepattamaan minkä tahansa yrttikapselin perään. Tänä talvena en tosin ole sairastellut tai tuntenut oloani tyystin nuutuneeksi, mutta eihän se lisäenergia koskaan olisi pahasta, varsinkin kesän suuruudenhulluja suunnitelmia punnitessa. Suomessa valmistettava ainoa kissankynsivalmiste on nimeltään Maxilife. Annetaan nyt mennä tuotteen nimi mainoksena tällä kertaa, sillä olen jokseenkin suivaantunut yksisilmäiseen länsimaiseen koululääketieteeseen, jolla on tapana lakaista lääkkeiden avulla terveydelliset ongelmat vain maton alle.

KISSANKYNSI
TROPICAL PLANT DATABASE

keskiviikkona, maaliskuuta 08, 2006

Pehmeitä lumipalloja

Tänään sain perusteellista palautetta eräästä minulle rakkaasta, vuosikausia työn alla lojuneesta tekstistäni, joka ei tunnu koskaan tulevan valmiiksi. Päässäni se on tosin ollut valmiina jo niin kauan, että olen monesti luullut kirjoittaneeni sitä paljon enemmän, kuin sitä oikeasti paperilla onkaan. Nyt tarina taas nytkähti liikkeelle ruususen unestaan ja voi olla toiveita, että siitä vielä tulee kokonainen. Kauhea perkaaminen ja suolestaminen ainakin on edessä, mutta sitähän minä en säiky.

Olo on jokseenkin outo kritiikkipalaverin jälkeen, hieman surumielinen ja ehdottomasti ahne. Vihdoin ja viimein olen päässyt tekemisiin sellaisten kirjoittajien kanssa, joilta todella sataa oikeaa palautetta. Ei ilkeästi tai lytäten, vaan sillä tavoin kun voisi kuvitella lumisodassa pehmeiden lumipallojen muksahtelevan takkiin. Yhtään palloa ei tullut kuitenkaan naamaan, eikä kukaan laittanut pallon sekaan pikkukiviä tai nutistellut siitä jääkuulaa. Tätä olen toivonut ja kerjännytkin: olkaa julmiakin, muuten en kehity, tuudittaudun vain siihen uskoon että osaan jo kirjoittaa tarpeeksi hyvin. Silloin on oikeasti hyvä saada pallosta edes takaraivoonsa. On kullanarvoista, jos tuntee ainakin edes sen yhden ihmisen, joka suostuu suhtkoht napakalla kritiikkipallolla heittämään. Tuli vähän hermostunut ja hauras, mutta kiitollinen olo siitä, että porukka tosiaan antoi palaa, eikä vain istunut hiljaisena seinille tuijotellen.

Sellaista lumisotaa osaa todella arvostaa, kun aiemmin on ripotettu vain hiukan päälle puuterilunta ts. lähes joka ikinen polvillani kerjäämä kritiikki on kuulunut ryhmään "ihan kiva" ja "juu, olihan se..." AAARRGGGHH! Jos ei ole muuta sanottavaa, niin ehkei kannata sanoa mitään tai alun perinkin kieltäytyä arvostelutehtävästä. Ihan paskakin on parempi kuin ihan kiva.

Meno oli hivenen toisenlaista syksyllä. Kieleltään mainiosti partaveitseksikin kelpaava tietokirjoittamisen opettaja sai kurssilaistemme tekstit tykinkuulamaisuudellaan puhkottuaan aikaan jonkinlaisen kirjoitusmasennuksen. Hän pilkkoi armotta meidät viattomat ja sinisilmäiset pikku kirjailijanalut lihakirveellä tarjouspaistiksi. Jestas sitä röykytystä: "minulla ei ole mitään pelättävää pallillani, jos te tulette minua haastamaan", hän uhosi ja virnisteli kyynisesti. Ensin hänen häijyytensä ihastutti minua kovasti ja innosti räkyttämään vastaan. Sitten huomasin, ettei hänelle kerta kaikkiaan mahda mitään ja tuli olo, kuin olisi iskenyt päätään betoniseinään. Teki vain mieli istua ääneti nurkassa murjottamassa. Harmi etten ollut silloin vireimmilläni.

Krapula hänen palautteistaan kesti jokseenkin joulusta tammikuuhun. Harmitti jälkikäteen, etten saanut kurssilla tarpeeksi suutani auki (uhmaa ja erimieltä olisi kyllä ollut) mutta sano nyt siinä sitten jotain, kun toisen sanan säilä heiluu niin, ettei järki pysy perässä. Eipä ole aiemmin sattunut tuollaisia heppuja vastaan. Hän on selvästi treenannut itsensä hyvinkin taitavaksi sanalliseksi kamppailijaksi, jollaiselle on ilman väittelymaneereja ja ensyklopediamaista yleistietoutta vaikea mahtaa mitään, vaikkei mikään saapas olisikaan. Aikaa oli liian vähän, että olisi päässyt kiertämään edes kerran hänen selustaansa ja tuikkaamaan makeasti pakaralihakseen.

Ei huvittanut juurikaan käydä katsomassa kurssin arvosanaa, koska luulin sen vahvistavan lopullisesti kuulumiseni idioottien kastiin. Täysin absurdisti olin kuitenkin saanut korvat luimussa haukkujen kuuntelemisesta oikein hyvän arvosanan. En ymmärtänyt laisinkaan, miksi. Tyypillä on kieroutunut huumorintaju tai sitten sain arvosanani nopan heitolla. Mene ja tiedä. Nauratti kyllä hiukan, että ei ole totta!

Mutta nyt on siis surumielinen ja ahne olo. Surumielinen ensinnäkin siksi, että kävin kritiikkipalaverin jälkeen lukemassa seminaarinvetäjämme erään verkossa olevan tekstin ja se sai minut polvilleni. Hieno tarina, jonka kirjoittajalla on poikkeuksellinen elämänkohtalo ja ihmeellinen sanan käyttämisen taito. Hänen tekstinsä sattui ruumiillisesti, teki melkein mieli itkeä. Se oli rehellisen kaunista ja rumaa, puhdasta hallittua tekstiä. Teksti kirkasti entisestäänkin tuosta kirjoittajasta saamaani hyvää kuvaa. Hän vaikuttaa merkillisen miellyttävältä ja ystävälliseltä ihmiseltä, joka pystyy kannustamaan huononkin tekstin kirjoittamisen jälkeen jaloilleen, niin ettei tee mieli heittää kynää nurkkaan.

Kuitenkin järkytyin hänen taitavuudestaan ja omasta harmaasta osaamattomuudestani sen rinnalla. Minusta on surullisen upeaa, että joku osaa kirjoittaa niin, että järkyttää lukijan mielenrauhaa ankarasti. Hänen tekstinsä pääsi sellaiselle ihmisyyden alueelle, jossa en ole koskaan ennen käynyt ja se sai minut tuntemaan itseni vähintäänkin monirajoitteiseksi. Tajusin, että edes kiikarietäisyydelle hänen kaltaisensa kirjoittajan tasoa päästäkseni, minun on ylitettävä sellainen jäärailo, että minun on vaikea uskoa sen olevan mahdollista. Totta kai aion kuitenkin yrittää, vaikka sitten perkele hakun ja jäärautojen kanssa. Siitä pääsenkin sitten ahneuteen. Minuun iski silmitön ahneus kirjoittaa entistä sinnikkäämmin. Halu nykertää ja jyystää tekstiäni, lauseitani ja yksittäisiä sanojakin niin kauan, kunnes niistä on hölkkyytetty viimeinenkin turha tavu pois. Pakkomielle kirjoittaa edes yksi lause, joka saa edes yhden ihmisen tuntemaan jotain.

Haluan enemmän kuin mitään muuta, kehittyä kirjoittajana. Haluan kuulla jonkun lukevan tekstiäni ja pystyä kuuntelemaan sitä ilman että korvia vihloo (niin kuin tänään). En halua teksteistäni täydellisiä, sillä täydellisyyteen pyrkiminen on luovuuden kuolema. Mutta haluan niistä sen verran kelvollisia, että voin lukea niitä ja punehtua mielihyvästä: minäkö tuon kirjoitin?

Heitelkää ihmiset pehmeitä lumipalloja!

perjantaina, maaliskuuta 03, 2006

Venyttely on välttämätöntä

Venyttely on välttämätöntä. Sen ainakin kissat tietävät. Nukkumasta ei lähdetä pää kolmantena jalkana ruokakupille tai hiiren metsästykseen, vaan ensin venytellään haukottelemalla leuat, tarsimalla etutassut, hitaalla takapotkulla reidet ja sitten kissavenytyksellä koko selkäranka. Häntää on myös hyvä hieman tärisyttää, sitä mieltä on ainakin meidän lokkikissamme.

Kissat harvemmin venäyttelevät itseään toisin kuin me kahdella jalalla tasapainoilevat. Eilen sain aiheellisen muistutuksen venyttelemättömän ruotoni jäykkyydestä, kun treenien alkulämmittelyssä potkaisin heti alkajaisisksi ihan liian korkealle. Jos reisilläni olisi ollut suu, ne olisivat kirkaisseet ja kovaa. Tuntui siltä kuin sukkapuikko olisi työnnetty niiden läpi. Olisi pitänyt taas antaa itselleen penihilliä eli headslappia. Penihill on keksimämme uusiosana, joka tarkoittaa rangaistuksena käytettyä päälaen lätkimistä, jollaista Benny Hill harjoitti aina kun se pieni käppyräinen pappa (Jackie Wright) teki hänen mielestään jotain typerää. Benny Hill -sarjassa pään lätkimisen äänitehoste tuli kuulemma siitä, kun banaania lätkytettiin kättä vasten - tässä kuriositeetti, jolla saa paatuneenkin pessimistin nauramaan itsensä pöydän alle.

Venytteleminen on kuitenkin aika ihanaa ja pidän siitä, koska olen luonnostani venyvä ihminen. Teininä tekemässäni venyvyystestissä sain tuloksen, jonka mukaan 98 prosenttia samanikäisistä venyy vähemmän kuin minä. Olisi mukavaa toistaa tuo testi ja katsoa miten on tänään. Luulenpa että jopa paremmin! Paitsi silloin kun on kovat treenit takana päivän viiveellä; silloin venyn yhtä paljon kuin rautakanki...

Uuden ulottuvuuden venyttelyyn on tuonut puolitoista vuotta sitten aloittamani ja silloin tällöin harjoittamani astangajooga. Se on hikistä ja vaativaa, mutta sen avulla on mahdollista löytää itsestään sellaisia venytettäviä lihaksia, joita ei muista olevan olemassakaan. Asanat eli venytysliikkeet tuntuvat joskus hankalilta ja jopa kivuliailta, mutta lisäävät jo pienenkin harjoittelun jälkeen kropan elastisuutta huomattavasti. Saan esimerkiksi helposti pään polviin suorilta jaloilta ja se tuntuu tosi hyvältä. Astangassa oppii myös hengittämään avoimemmin ja hallitsemaan tärkeitä keskivartalon lihaksia, joilla ryhti pysyy koossa ja toivon mukaan ylväänä. Harjoituksen jälkeen olo on todella puhdas ja kirkas. Tuntuu turvalliselta ja huolettomalta vain maata paikoillaan loppurentoutuksessa. Suitsukkeentuoksuiselle, lämpimälle joogasalille eivät turhat murheet ja stressi seuraa, niillä on sinne ikuinen porttikielto. Kotiin pyöräillessä suorastaan laulattaa! I feel happy, so happy...

Jos urheileminen siis tuntuu masentavalta, kannattaa ainakin vähintään venytellä. Vanhetessa tapahtuva kokoon käpertyminen, kropan narina ja kumaroituminen hidastunevat siten huomattavasti ja tämä koskee myös sitä henkistä puolta.

keskiviikkona, maaliskuuta 01, 2006

Kissa muinaisnorjalaisisissa mytologioissa

Muinaisnorjalaisissa mytologioissa kissa esiintyy ainakin kolmessa eri yhteydessä.

Ensimmäinen ja kaikkein tunnetuin mytologiasikermä liittyy valkyyria Freyaan, rakkauden, kauneuden, viehättävyyden, seksuaalisuuden, hedelmällisyyden, auringon, noituuden ja (yllättävänä yhdistelmänä) myös sodan jumalattareen. Hänet ikonografiaansa kuuluu usein se, että hänet esitetään ajamassa tulisilla vaunuilla, joita vetävät suurikokoiset kissat. Mytologian mukaan nämä kissat olivat norjalaisia metsäkissoja. Niihin liittyvää folklorea ovat koonneet tarinoiksi mm. norjalainen folkloristi Peter Christian Asbjørnsen ja Jørgen Moe. Norjan maaseudulla oli muuten tapana laittaa kissoja varten ulos maitoa lautaselle erityisesti siksi, että sen katsottiin tuovan Freyan siunauksen talon asukkaille.

Toinen muinaisnorjalainen tarina liittyy siihen, miksi kissan askeleet ovat äänettömät. Jumala Lokin ja jättiläinen Angerbothan poika, hirviömäinen susi Fenrir, kasvoi niin isoksi ja vaaralliseksi olennoksi, että jumalilla alkoivat housut tutista. Sitä eivät pidelleet mitkään kahleet tai riimut. Niinpä pääjumala Odin tilasi sanansaattajansa Skirnirin välityksellä kääpiöiden maailmasta loitsun, Gleipnirin, jolla susi saataisin aisoihin. Vahva loitsu tehtiin kissan askeleiden äänestä, kalojen hengityksestä, naisten parrasta, linnun syljestä, vuorten juurista, ylipäätäänkin sellaisista asioista joita ei ole ja joiden puute selittyy juuri sillä, että ne käytettiin loitsuun. Loitsu, joka on vahvuudestaan huolimatta silkkilangan kaltainen, pitää Fenririn paikoillaan kunnes maailmanloppu koittaa.

Kolmas kissoihin liittyvä norjalaistaru kertoo ukkosen jumala Thorista, joka lähti kumppaneineen käymään jättiläisten maassa Utgardissa. Jättiläisten vieraana Thor joutuu nöyryytetyksi lähes kaikessa mihin ryhtyy. Hän joutuu esimerkiksi painimaan ikivanhan mummon kanssa jolle häviää, eikä saa myöskään jättiläisten juomasarvea vajumaan kovasta janostaan huolimatta.

Kaikkein mielenkiintoisin hänen koettelemuksistaan on kissojen ystävien kannalta tietenkin tehtävä, jossa jättiläisten pääjehu kehottaa Thoria ottamaan syliinsä talon harmaan kissan. Thor pungertaa ja pungertaa, mutta kissa venyy kuin kuminauha ja hän ei saa muuta kuin tassun nousemaan pikkuisen lattiasta. Kun kaikessa epäonnistuneet jumalat lähtevät nöyryytettyinä kotimatkalleen, Loke-jättiläinen heltyy kertomaan, etteivät he itse asiassa pärjänneet ollenkaan hassummin. Kaikkiin tehtäviin nimittäin piiloutui toinen toistaan kierompia taikoja: Mummo oli ollut itse vanhuus, jolle kukaan ei voi mitään ja jättiläisten juomasarveen oli piilotettu valtameri jonka pinta oli laskenut huolestuttavasti Thorin hörpätessä.

Kissa, jota Thor ei saanut nostettua syliinsä oli itse Jormungandr, valtava maailmaa ympäröivä merikäärme. Jättiläiset olivat katselleet kauhuissaaan, kun Thor oli melkein saanut käärmeen nostettua merestä, silloin kun kissan tassu irtosi lattiasta.

LÄHTEITÄ:

FREYA
NORWEGIAN FOREST CAT
THORIN REISSU UTGARDISSA