perjantaina, huhtikuuta 28, 2006

Juhla-aivovaurio

Tämän viikonlopun jälkeen ei varmasti ihan heti juhlituta. En halua edes kuulla juhla-sanaa seuraavaan puoleen vuoteen. Stressi alkaa painaa silmäluomilla sen verran, että määrittelemättömän pitkä, herätyskelloton, autuas uni tekisi enemmän kuin hyvää. Valmistelut, leipätyö, luova kirjoittaminen ja eräs lehtijuttu kun ovat viime aikoina pitäneet huolta siitä, että treffit nukkumatin kanssa ovat jääneet lyhkäisiksi. Ja huomenna pitäisi jaksaa tsempata aamukuudesta varmaan 24 tuntia eteenpäin, jos jatkoilijat äityvät kovin sinnikkäiksi ja päättävät juoda kaljaa auringonnousuun. Niin kuin aivan varmasti päättävätkin.

Heräsin aamulla siihen, kun mieheni hihitteli itsekseen peiton alla. Hän kertoi selitykseksi nähneensä unta kirahvin, karhun ja jonkin määrittelemättömän otuksen muodostamasta bennyhill-tyyppisestä takaa-ajosta, jonka päätteeksi kirahvi oli ratsastanut karhulla. Hänen uniensa taso lienee suoraan verrannollinen siihen, miten tiukalle loppurutistus onkaan ottanut. Edes minä en mielikuvitusrikkaana ihmisenä pysty kuvittelemaan miltä kyseinen rodeo mahtoikaan näyttää.

Viime yönä leivoin savukalapasteijoita ja vadelmapiirakkaa sekä siivoilin jälkiä lähemmäs kahteen. Mies hiihti olohuoneen ja vessan väliä dementoituneen näköisenä noin viisi kertaa sen jälkeen kun olin pyytänyt häntä tyhjentämään pyykkikoneen. Jouduin vielä täsmentämään, että t-y-h-j-e-n-n-ä p-y-y-k-k-i-k-o-n-e, ennen kuin tuikahdus älyllistä ARKIelämää palasi hänen ruskeisiin hurmurinsilmiinsä ja jotain alkoi tapahtua! Kun kävin tarkistamassa, hän oli kuitenkin unohtanut kourallisen pyykkejä rumpuun... Ukkoparka on ihan leijana ulkoavaruudessa!

Leipoessani yritin (ihan aikuisten oikeasti) rökittää Itävaltalaisella persikkaviinalla vatsakipua, joka on sinnikkäästi koittanut nujertaa minua parin päivän ajan. Kerrankin hyvä syy tissutteluun! Jossain vaiheessa vain huomasin, että silmäni harittivat ja olo tuntui sangen vaappuisalta. Luulin, että nyt se kuolema sitten on saanut tarpeekseen ja tulee kuittaamaan univelat, kunnes muistin että vatsalääkkeeni oli sentään 38 prosenttista ja kiskoin sitä kaksi isoa lasia. Ei muuten koske enää mahaan! Jotain hyötyä sentään on viinan juonnistakin. Pöpöt perkeleet edes kuolevat.

Sain eilen hyvän selityksen juhlakammoisuudelleni. Mieheni marmatti, että venäläiset kun on just semmoisia että ne haluaa heittää jalat pöydälle, suolakurkun kitusiin ja vodkaa päälle silloin kun on juhlista kyse, eikä laisinkaan noudattaa rautakanki-perseessä etikettiä. Tähän en voinut olla lohkaisematta, että tuohon minäkin lähtisin. Hämärän suullisen perimätiedon mukaan sukujuureni nimittäin ulottuvat jonnekin Venäjälle, mikä selittää oivallisesti penseyteni hienostelua kohtaan ja persouteni melankoliseen slaavilaiseen musiikkiin. Olisikin muuten paljon kivempaa juoda vodkaa, laulaa Poljushka Polea, heittää lasi seinään (ei sentään, tällaiseen tuhlaukseen en sentään sortuisi), soittaa balalaikkaa ja tanssia ripaskaa, kuin juoda pikkurilli vinossa viiniä päivällisillä ja teeskennellä että on hieno ja sivistynyt ihminen.

Tämä ilta ja yö ovat jatkuneet samoissa mielipuolisissa merkeissä. Kauhea ryysis ja sählääminen, että saadaan safkat valmiiksi ja roudattua juhlatiloihin. Lokkikissa karkasi kolme kertaa ovesta, onneksi se on niin lyllerö, ettei päässyt pitkälle karkuun. Taas on mennyt pullo sherryä, mutta tällä kertaa en kyllä juonut sitä yksin vaan juhlia järjestävän "talkooväen" kanssa. Sain jopa mokkatortun valmiiksi ja toivon, että en sekoittanut kovin pahasti sen mittasuhteita. Konjakkia ainakin lorautin siihen enemmän kuin ohjeessa neuvottiin.

Nyt on pienen hetken silence, aamulla taas troikkakyyti jatkuu niin kauan kunnes viimeinenkin konttaa bileistä ulos. Mahtaakohan tämmöisistä hyperviikoista tulla vaurioita aivoihin?

keskiviikkona, huhtikuuta 26, 2006

Karjalaisten laulu

Tiikeritoveri tuossa kiusoitteli minua kaipuusta kotiseudulle, eli Pohjois Karjalan kunnaille. Ruisleivän, runon ja kukkuvien käkien kultamaille.

Kyllähän se täytyy myöntää, että minulla Karjalaan ja varsinkin karjalan murteeseen liittyy tietynlainen kultareunainen nostalgia. Puhun siis tässä yhteydessä siitä Karjalasta, joka on Suomen puolella, en siitä jota toistuvasti haikaillaan takaisin.

Jos kuulen Karjalaisten laulun tai varsinkin itse laulan sitä, vesi herahtaa silmiin ja ryhti suoristuu. Maakuntalaulua lauletaankin yleensä sydämen pohjasta ja ääntä säästelemättä. Asiaan kuuluu myös se, että kun laulun sanat menevät "kurja Karjalamme Suomen surut soittelee", laulajat korottavat usein ääntään vaihtaen sanan kurja paikalle uhmakkaasti KAUNIS! Joskus tulee myös ylen hilpeä olo Leevi and the Leavingsien osuvasanaisesta biisistä "Pohjois-Karjalaan." Karjala-olutkin pitää tietysti etikettitietoisena korkata silloin tällöin, vaikka Rakkaani maakunnasta rinnalle onkin rönynnyt Karhu.

Laulun säveltäjä ja sanoittaja P.J. Hannikainen hioi laulua 18 vuotta ja hyvää jälkeä tuli. Karjalaisten laulu on ehdottomasti komein maakuntalaulu!

Nostalgia on kuitenkin kaksijakoista. Luonto on paikoin hyvin kaunista, paikoin niin kaameaa turakkoa, ettei se pärjää eteläisille kalliomaastoille alkuunkaan. Punkkeja siellä taitaa sentään olla vähemmän kuin etelässä, tosin perkeleelliset hirvikärpäset ovat tehneet sinne julmetun invaasion venäjältä. Junan ikkunasta sinne päin mentäessä on mukavaa seurata, kuinka tutut maisemat kulkevat virtana ohi ja metsien ilme muuttuu synkemmäksi ja havuisemmaksi. Talvella taas on tullut todistettua sitäkin ihmettä, että rannikolta lähtiessä oli vielä nollakeli, mutta Karjalaan saavuttaessa junan vessassa oli lunta ja asemalla niin kipakka pakkanen, että piti kaivaa matkalaukusta kaikki ylimääräiset vaatteet päälle ja silti kylmi niin penteleesti. Lunta siellä riittää talvella mainiosti hienojen, naapureita kummastuttavien jättiläishirviöveistosten tekoon, täällä taas hyvä jos yhden lumilyhdyn saa talvessa väsätyksi.

Kaupungit eivät puolestaan ole siellä päin niin kovin kauniita, ei ainakaan ankeanharmaa ja viimatuulinen Joensuu. Paitsi tietysti kesän kauneimpana aikana, kun koivut vihertävät ja voi kulkea jokivartta ja ostaa torilta kuumia ihania karjalanpiirakoita kuunnellen lempeää murteenkäläkätystä.

Pohjois-Karjalassa viihtyy annoksittain, varsinkin jos loman aikana tulee lähdettyä vesille, hiekkakuopille tai metsiin. Tosin ainakin lapsuudenkotia ympäröineet rakkaat metsät ja mannut on ojitettu sekä aukkohakkailtu niin, etten oikein osaa siellä enää tarpoakaan maamerkeistä eksymättä. Äitikin aina karhuista varoittelee, kun joutui itse marjareissulla samalle aukiolle mesikämmenen kanssa ja pelästyi tolkuttomasti. Hillittömänä sienisyksynä 2003 olisin kuitenkin jäänyt Karjalaan mieluusti vaikka loppusyksyksi metsiä koluamaan, sillä silloin suurinpiirtein kotiportaan vieressä kasvoi tatteja, kun taas etelästä ei meinannut löytyä edes kuivaneita kärpässieniä.

Jonkinlainen melankolia ja apeus, joka liittyy tyhjenevään maaseutuun, on silti ainakin pienen kylän raitilla aistittavissa. Kaksi hullumummoa siellä aina hunttaa, heihin ei voi olla törmäämättä. Mitäs sitten kun he heittävät veivinsä? Paikallisväri se vain laimenee entisestään.

Eräs paluumuuttajaksi haikaileva ystäväni huudahti silmät suurena, että en voi olla tosissani, kun paikallisessa pikkukapakassa luokkakokouksen jälkeen istuessamme, tokaisin että ONNEKSI! en jäänyt sinne. Olen kuitenkin ehdottomasti juuri sitä mieltä: siellä ei olisi ollut minulle mitään. Ei jalansijaa, sukulaissieluja, mielekästä tekemistä tai elämää. Siinä kotiseudun varjopuolet, jotka pystyin eliminoimaan vain sieltä evakkoon lähtemällä. Kyllä siellä aina kipaista voi, mutta ei juuttua.

Tämän pohdiskelun innoittamana otin ja vaihdoin puhelimeni soittoääneksi Karjalaisten laulun. Käpälä onkin rallatellut jo varmaan vuoden venäläistä kansanlaulua Kasakkapartiota, josta pidän kovasti melodian, en suinkaan laulun sotaisten sanojen takia.

1. Suloisessa Suomessamme
oisko maata armaampaa,
kuin on kaunis Karjalamme,
laulun laaja kotimaa!
:,: Lauluna sen kosket kuohuu,
järven aallot loiskuaa,
säveleitä salot huokuu,
ikihongat humajaa. :,:
2. Perintönä laulun juuret
meill' on entisajoilta,
jolloin kaikki toimet suuret
laulun tehtiin mahdilla,
jolloin meidän kankahilla
taitomiehet askaroi,
nuotioilla nokisilla
ongelmoita askaroi.
3. Yli Suomenniemen vielä
maine kuulu kulkevi,
kuinka Väinön kannel siellä
koko luonnon lumosi;
kuinka Seppo taitoniekka
Sammon kirjokannen loi,
tahi Kaukomielen miekka
sota-innoin salamoi.
4. Ei oo meillä rikkautta
eikä maamme viljavaa,
vaan on laulun runsautta,
kylvämättä kasvavaa;
:,: sit' ei pane Idän halla
eikä Pohjan pakkaset,
se ei sorru sortamalla,
sitä ei lyö rakehet. :,:
5. Kyll' on kansa Karjalankin
monet kovat kokenut,
väkivallan raaimmankin
iskut tuimat tuntenut;
kestänyt on sodan pauhut,
sorrot vuosisatojen,
sodan pauhut, vainon kauhut,
kolkot vuodet katojen.
6. Mutta meiltä laulun mahti
mennyt maan ei rakohon,
säveleiden sorja tahti
viel ei vierryt pakohon.
Josko murhe mieltä painaa
tahi riemu kohottaa,
laulu,soitto, meiltä aina
yhtä herkäst' irtoaa.
7. Konsa vaino Suomeamme
kovin kourin koittelee,
silloin kurja Karjalamme
Suomen surut soittelee.
:,: Ja kun onnen päivän koitto
Suomellen taas sarastaa,
silloin riemun suuri soitto
Karjalasta kajahtaa! :,:

tiistaina, huhtikuuta 25, 2006

Ostakaa ilmanpuhdistin!

Ostakaa hyvä ilmanpuhdistin! Ostakaa ihmeessä, äläkääkä kauhistelko sen hintaa, varsinkin jos asutte kaupingissa. Keuhkonne ovat sen arvoiset.

Hankimme talouteemme yli vuosi sitten ilmanpuhdistimen. Puolessa vuodessa se oli vetänyt kaksi suodatinta tervaisen mustaksi ja käyttökelvottomaksi, puhumattakaan kaikista kissankarvoista ja pölykuorrutuksesta jotka se imuroi sisäänsä. Aika örkkiä!

Tästä viisastuneena ostimme pestävän kestosuodattimen. Kuvassa on pesualtaassa se, mitä ilmanpuhdistimesta irtosi muutaman talvikuukauden käytön jälkeen pienellä huuhtaisulla! Eivätkä siinä ole vielä mukana kevään mukanaan tuomat katu- ja siitepölyt. Veden päällä kellui harmaanruskea matto, nähdäkseni jonkinlaista mikropölyä tai muuta kevyttä ilmassa leijaavaa putua. Kaipa se sisälsi autoliikenteen päästöjä, polttolaitosten tuhkaa, pölypunkkeja ja muita kivoja saasteita. Yäk.

Pahaa tekee, kun ajattelee millaista ilmaa sitä hengittääkään kaupungissa. Hnnngh. Tahdon jonnekin, jossa on vielä raitista ilmaa.

maanantaina, huhtikuuta 24, 2006

Iloisen sherryhuurinen postaus

On arki-ilta ja olen aikani kuluksi ja rentoutuakseni, sekä treeneissä koettamastani "sakset päähän " -tekniikan harjoittelusta (heitettävän alle jäänyt nilkkani kaikkine varpaineen sanoi: snackcracklepop!) toipuakseni juonut 2/3 pulloa sherryä, itseasiassa A.R. Valdespinon Cream Sherryä. Olo on varsin lämpöinen, joviaali ja mukava. Otollinen esimerkiksi vanhoille ystäville soitteluun ja rauhoittumiseen, höpöbloggailuun sun sen sellaiseen. Ihmisten ehkä pitäisi nähdä minut tällaisena, niin ne eivät pitäisi minua niin äkäisenä ja äkkivääränä piikikkäänä siilinä. (Kiroileva siili rules!)

Olen järkyttynyt siitä, ettei kukaan ole viitsinyt kertoa minulle aiemmin, että mummojen juomana pidetty sherry on ihan helvetillisen hyvää! Minulla onkin alkoholiepäluuloisena ja alkoholismiin kielteisesti suhtautuvana persoonallisuutena ollut se OMA tissutteluviina (ts. stressibakteerien tappoon tarkoitettu yömyssy) pahasti hakusessa. On vituttanut katsella kun Rakkaani hymy huulilla siemailee konjakkia, jonka pienintäkin hajumolekyyliä inhoan ja kammoan sydämeni pohjasta. Kiva ollut kuolata kuivin suin. Pitkään olen luullut, että jupahtava Baileys jäillä on se mun juttu. Tai sitten se kahvi-viinalätrinki-whatever. Olen ollut väärässä, hyvä kun sekin selvisi.

Aiemmin olenkin jo pienellä raikkaan tuulisella purjehdusreissulla rakastunut erään ekstrovertin ihmisen suosittelemaan Amontilladoon (lukekaa Edgar Allan Poen Amontilladotynnynyri, yksi rakkaimmista suosikkinovelleistani!) Nyt kuitenkin tuli todellinen valaistuminen ja tissuttelu alkoi. Joku On Onnistunut Pullottamaan Sen Fiiliksen Miltä Öinen Metsä Nuotion Äääressä Tuntuu Ja Tuoksuu. Ja Arvatkaa Vaan Kuka Osaa Nauttia Siitä Täysin Sydämin. Auuuu-aaaah!

Tähän sherryttelyyn EI ole syytä jäädä koukkuun. Täytyy yrittää myös olla juomatta niin paljon ettei tee enää koskaan mieli. Tähän kermaisenpuiseen aistilliseen aistimukseen haluan nimittäin vielä palata moo-onta kertaa!

sunnuntaina, huhtikuuta 23, 2006

Jylhiä kallioita

Olipas mieluisa yllätys käydä katsastamassa minulle täysin tuntemattomat kalliot, jotka kiipeilystä innostunut kaveri oli onnistunut löytämään. Turkua paljon kolunneena ja useimmillakin kukkuloilla käyneenä en ollut koskaan eksynyt kyseiselle alueelle, eli Ravattulan kallioille, jotka ovat maisemallisesti tosi hienot. Jylhiä kallionseinämiä, jättiläismäisiä lohkareita, kallionkoloja, pirunpellon tapaista ja tietysti myös mahdollisuus kiipeillä.

Menin ystäväni ja veljeni mukaan lähinnä video- ja valokuvaamaan, sillä en ole vielä hankkinut omia valjaita. Ne lienevätkin sitten ensi- ja seuraavan kuun hankinta, kuten myös kiipeilyköysikin. Mikäli aikoo harrastaa ulkokiipeilyä, myös tossut olisi syytä hankkia, mutta kertaheitolla moinen tuntuu aika hurjalta sijoitukselta, kun en ole edes vielä varma onko minusta kiipeilijäksi. Mutta katsellaan pikkuhiljaa.

Pojat sahailivat kallioita ylös alas ja minä värjöttelin kukkulan laella aika viileässä tuulessa. Rupesi kuitenkin itseäkin sen verran polttelemaan pelkkä katseleminen, että piti päästä mukaan. Lainasin tossuja ja valjaita kaverilta, että sain kokeilla hetken kalliolla rönyämistä. Hauskalta kiipeäminen kyllä tuntuu omalla tavallaan, vaikka sormivoimani ovatkin säälittävän ankeat. Hetken roikkuminen sormien varassa alkaa jo polttaa niin makoisasti, etten kyllä niiden varaan henkeäni luottaisi. Se, kun pääsee pieniä nystermiä pitkin edes vähän ylöspäin, tuntuu kuitenkin mukavalta. Korkeanpaikankammoni, jos sitä nyt oikeasti on koskaan ollutkaan, on myös ruvennut laimenemaan, niin ettei sitä kohta varmaan edes olekaan.

lauantaina, huhtikuuta 22, 2006

Saman katon alla

Rakastamani kirjat tahtovat tulla luokseni. Tänään silmäilin hajamielisenä erään kirpputorin kirjahyllyä ja ilon aallon lävistämänä huomasin, että hyllyssä nökötti yksi parhaimmista lukemistani novellikokoelmista: Vladimir Solouhinin Hunajaa leivälle (Med na hlebe). Ja vain kaksi euroa kirjasta, jonka vaikeaa saatavuutta olin harmitellut useaan otteeseen. Jos olisin vielä saanut samaan syssyyn Solouhinin hurmioituneen sienikirjan "Kolmas metsästys" niin olisin varmasti pussannut kirpparin pitäjää.

Hunajaa leivälle -teoksesta löytyy novelli, josta aion kirjoittaa osan tähän, kun se on niin uskomattoman liikuttava, järkyttävä ja hieno. Tietysti novellissa on kissakin, varsin tärkeässä mutta traagisessa roolissa. Novelli käsittelee kostamista ja loppumatonta kierrettä, johon se johtaa.

VLADIMIR SOLOUHIN: Saman katon alla kokoelmassa Hunajaa leivälle sivut 227-230. Suomentanut Marja-Leena Jaakkola, kustantanut kustannusliike Raduga 1986.


"Saman katon alla" on kertomus päähenkilöstä ja hänen vaimostaan, jotka asuvat jonkinlaisessa paritalossa naapureidensa Njuskan ja tämän isän Pavelin kanssa. Njuska on oikea perkele naiseksi ja ajautuu naapureidensa kanssa huonoihin väleihin, kun nämä viattomasti pyytävät ettei hän hygieniasyistä kaataisi jätevesiään heidän yhteiselle pihalleen. Njuska alkaa puhua naapureistaan pahaa oikein urakalla pitkin kylää ja jutut muuttuvat aina vain pahemmiksi ja sairaammiksi. Päähenkilö ja hänen vaimonsa hankkivat sitten kotiinsa suloisen pienen kissanpennun, Afanasin ja lupaavat pitää siitä huolta. Vaimo löytää kissansa kuoliaaksi hakattuna pihalta ja tästä alkaa novellin tragedia.

**********

Tämän suloisen pienen kissanpennun, tämän rakkaan Afanasin, ilkeä Njuska oli siis hakannut kuoliaaksi.

Vaimo itki ja vaati, että ampuisin heti Rubikonin (Njuskan koira). Tunsin itsekin sietämätöntä vihaa. Asiat kehittyvät siis tähän tapaan: minä tapan Rubikonin, Njuska polkee pyykkinarulle ripustamamme lakanat kuraan, minä ammun sarjatulella kaikki hänen kanansa ja ankkansa ja ehkä vielä porsaankin, hän viskaa kiehuvaa vettä lapsemme ylle... Minun mielikuvitukseni pysähtyi tähän, mutta kuka tuntee Njuskan mielikuvituksen rajat? Onneksi hän ei sentään pysty toteuttamaan viimeistä keksintöään: sytyttämään taloa tuleen, koska asuu itse saman katon alla.

Varmaan tällä tavalla on alkanut maapallon historia. Jokainen kiusa on maksettu takaisin uudella kiusalla, aina vähän suuremmalla. Niin on jyvän kokoinen paha kasvanut herneen kokoiseksi, herne pähkinän, pähkinä omenan, omena arbuusin... Ja lopulta pahuus on kasvanut valtameren kokoiseksi, niin suureksi, että ihmiskunta voi hukkua siihen. Näin on tultu talon sytyttämiseen tai oikeammin talon polttamiseen. Asiassa on vain se puoli - niin kuin nyt tässä meidän mikroskooppisessa tapauksessammekin - että me kaikki, koko ihmiskunta, asumme saman katon alla niin että naapurin polttaminen merkitsee samalla itsensä polttamista.

Mitä rohkeimmat rinnastukset vilisivät mielessäni, mutta todellisuus oli sillä hetkellä se, että Afanasimme oli hakattu kepillä hengiltä, että vaimoni itki ja että minun oli ammuttava Rubikon.

-No mitä sinä siinä istut?! kysyi vaimo. -Tänään hän surmaa kissanpoikasen ja huomenna katkaisee tyttäreltäsi jalan, koska sinä vain istut. Kerää rohkeutesi ja ammu se koira!

Koska en liikahtanutkaan paikaltani, vaimo jatkoi: - Ja muutenkin - ammuitpa Rubikonin tai et - niin lähdetään täältä! Vaikka tänään! En voi asua hänen kanssaan saman katon alla. En hetkeäkään! Tajuatko?

Koska oli koko joukko syitä, joiden takia emme voineet lähteä, olin edelleen hiljaa.

-Miksi et sano mitään? Sinähän olet mies, perheen pää! Sinun se on löydettävä ulospääsy umpikujasta. Kun kerran et pysty kostamaan Afanasin puolesta emmekä voi lähteä täältä, niin sano miten täällä eletään tästä eteenpäin! Sano mitä minun pitäisi tehdä? Miten minun pitäisi olla? Sano!

-Sinä kehoitat minua olemaan rohkea, mutta juttu on siinä, että yhden koiranpenikan ampuminen... Voidaan sanoa, että sanan varsinaisessa merkityksessä siihen ei tarvita rohkeutta. Mutta sinulla on mahdollisuus - jos niin tahdot - tehdä todella rohkea teko. Mene tekemään se!

- Kuristaa hänet omin käsinkö?
-Ei. Vie se hiivapaketti, jonka toin Moskovasta, ja sano että se on lahja meiltä molemmilta.

Vaimo katsoi minua kuin mielipuolta, säikähtyneenä. Sekunnin murto-osan hänen katseessaan ei ollut mitään tolkkua, oli kuin hän olisi saanut iskun päähänsä. Se oli se murto-osa, jolloin hänen laukkaavat ajatuksensa, tunteensa, vihansa ja kostonhalunsa oli pysäytettävä, oli käytettävä hätäjarrua ja vasta sitten aloitettava liike vastakkaiseen suuntaan.

-Oletko sinä... vakavissasi?
-Todella. Jos vain sinä olisit vakavissasi, kun kysyit, miten tästä lähdetään eteenpäin, mitä pitäisi tehdä ja miten olla. Mielestäni ainoa mahdollisuus tässä tilanteessa on viedä hänelle se hiivapaketti. Katsotaan mitä siitä seuraa.

-Ei ikinä! Siinä tapauksessa voit ampua minut Rubikonin sijasta. Minunko pitäisi alentua tuolla tavalla raivottaren edessä?
-Muuten meistä tulee samanlaisia. En näe muuta mahdollisuutta. Jos jatkamme tällä samalla tavalla, tapahtumat kehittyvät seuraavasti: minä ammun Rubikonin, hän polkee lakanamme kuraan, minä ammun hänen ankkansa, hän taittaa jalan tyttäreltämme. Lopulta ei ole muuta keinoa kuin sytyttää talo tuleen. Kumpi ehtii ensin. Mutta meidän kannaltamme se on järjetöntä, koska asumme samassa talossa, saman katon alla. Pois emme voi lähteä, emmekä ajaa häntä pois. Joten en tosiaan näe mitään muuta mahdollisuutta. Se on ainoa. Ota siis hiiva ja vie se hänelle lahjana meiltä molemmilta.

-Mieluummin hirttäydyn vintille!
-Ota hiiva ja vie se!
-En ikimaailmassa!
-Ota ja vie!

Käärimme hiivapalasen sanomalehteen, ettei jokainen ohikulkija näkisi mitä vaimolla on kädessä. Vaimo kuivasi kyyneleensä, suoristautui ja lähti.

Tajusin hänen lähteneen suorittamaan sankarillista, jossain määrin jopa suurta urotekoa. Aina on vaikeampaa nousta ylöspäin kuin laskeutua alaspäin, aina on vaikeampaa nousta suosta kuivalle maalle kuin astua kuivalta suonsilmäkkeeseen, mutta kaikkein vaikeinta on aina ja jokaiselle ollut itsensä voittaminen.

En tiedä mitä seinän takana tapahtui. Ehkä Njuska viskasi hiivan vaimoni kasvoille. Ehkä hän vielä sylkäisi vaimoni perään. Olin jo aikeissani pyytää vaimoltani anteeksi, että olin vaatinut häntä tuohon mielenkiintoiseen mutta raskaaseen kokeeseen kun hän astui tupaan.

Hän oli innoissaan, aivan kuin olisi juuri kuullut elämänsä iloisimman uutisen. Hänen silmänsä säteilivät ja ääni katkeili liikutuksesta. Minulla nousi pala kurkkuun ja tajusin, että olimme juuri äsken koskettaneet jotakin ihmiselämän salaista ja tärkeää, ehkä salaisinta ja tärkeintä puolta.

Rauhoituttuaan vaimo kertoi mitä oli tapahtunut. Hänen astuessaan tupaan Njuska oli tarttunut hiilihankoon kuvitellen vaimoni saapuneen kostamaan kissan kuoleman. Hän saattoi odottaa mitä tahansa muuta kuin vihollisleirin sotilaan rauhallista astumista sisään. Vaimo oli avannut paketin ja laskenut pöydälle hiivan. Vaimolla oli ollut tarpeeksi rohkeutta sanoa, että koska tänään oli sunnuntai, niin päätimme... ja että meillä on toinenkin paketti hiivaa, joten tämä joka tapauksessa pilaantuu, koska on kuuma eikä hiiva säily kauan lämpimässä.

Njuska oli purskahtanut itkuun ja heittäytynyt syleilemään vaimoa. Siinä oli vaimokin parahtanut itkuun ja siinä he itkivät toistensa olkaa vasten. Ja puhuivat kumpikin yhteen ääneen. Mitä nimenomaan, sitä ei vaimoni pystynyt sanomaan, sillä hän oli puhunut enemmän kuin kuunnelllut.

Tuskin olimme ehtineet rauhoittua, kun Njuska ilmestyi kynnykselle. Kädessä hän piteli suurta siivilää, joka oli täynnä komeita punasipuleita.

Mielessäni välähti, että jousi oli lähtenyt pyörimään vastakkaiseen suuntaan ja vielä kiihtyvällä nopeudella. Me veimme hänelle hiivapaketin, hän toi meille punasipulia, me viemme hänelle täytekakun, hän tuo meille kynityn ankan, me viemme hänelle pukukankaan, hän tuo meille kokonaisen porsaan, me viemme hänelle kattopeltiä ja hän ehdottaa, että meitä erottava seinä purettaisiin... Mielikuvitukseni lensi taas liian kauas.

En haluaisi millään kertoa, millaisia hankaluuksia meillä oli vielä syksyyn saakka naapurimme kanssa, millaisia sanoja hän käytti meistä milloin kaupassa, milloin kaivolla tai millaisia sanoja Pavel käytti hänestä tultuaan meidän puolellemme purkamaan sydäntään. Tämä tapahtui myöhemmin ja tapahtuisi varmaan uudelleen, jos vielä palaamme Svetihaan.

Mutta silti en koskaan unohda vaimoni säteileviä silmiä hänen palattuaan Njuskan luota, enkä liioin Njuskaa, joka seisoi arkana ovella kädessään suuri siivilä täynnä komeita punasipuleita.

**********

Täytyypä myöntää, että en ole koskaan lukenut kostosta ja sen mielettömyydestä kirjoitetun näin oivaltavasti. Lukemani kostotarinat ovat yleensä ihan toisenlaisia. Niitä joissa pahanteon kohteeksi joutunut tekee lopulta hyvin ankarasti selväksi, että "Nemo me impune lacessit!"

Tarina on toki naiivi, mutta sellaisena juuri viisas samalla tavoin kuin lapset voivat joskus olla tyyliin "eivätkö ne sodat loppuisi jos vain ne sedät lakkaisivat tappelemasta toistensa kanssa?" Se on toisaalta myös hyvin realistinen, se ei väitäkään, että sen jälkeen kaikki eläisivät elämänsä onnellisina loppuun asti, vaan vihjaa että ilkeät ihmiset eivät muutu pohjimmiltaan miksikään, vaikka heille olisikin hyvä. Mutta tarinassa onkin vain se yksi pieni hetki tärkeä ja tarkastelun arvoinen. Se, kun ilkeä ihminen pudottaa aseensa jonkun ollessa hänelle väkisin ystävällinen. Olen joskus nähnyt tämän ilmiön itsekin siitä tulee juuri tuolainen haltioitunut olo, kuin mitä kirjailija kuvaa, vaikkei se maailmaa muuttaisikaan.

Tarinan tunnelma jysähtää suoraan sydämeen ja saa kyyneleet silmiin. Se saa väistämättä miettimään, pystyisikö sitä kenties soveltamaan niin, että koston sijaan tekisikin jotain hyvää sellaiselle ihmiselle, joka tekee itselle pahaa. Käytännössä tuollainen teko vaatii aivan uskomatonta sankaruutta ja henkisiä voimavaroja. Ehkä sitä voisi joskus koettaa.

keskiviikkona, huhtikuuta 19, 2006

Ensimmäinen joukkohullutus blogissani

Pitää sitä nyt yhteen tällaiseenkin sortua.

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita se blogiisi.

Juostessaan Dersu joutui suohon. (Vladimir Arsenjev: Dersu Uzala)

Dersu Uzalan päätyminen pöydälleni oli aika vinkeä juttu. Näin elokuvan pari vuotta sitten ja pidin siitä kovasti. Sitten ajauduin eräänä viikonloppuna Helsingissä keskusteluun, joka koski Dersua. Sain kuulla, että Dersu Uzala perustuu kirjaan, joka on suomennettukin. Sitä en ollut jostain syystä tullut koskaan edes ajatelleeksi, olin luullut että elokuva pohjautuu johonkin suulliseen kertomukseen. Innostuin tietysti, että minun täytyy saada kirja heti käsiini. Ajaessamme Helsingistä kotiinpäin, pysähdyimme Kasvihuoneilmiö-nimisessä diverssikaupassa. Kävelin kaupan antikvariaattiin ja kun pysähdyin rutiininomaisesti tarkastelemaan hyllyjä, ensimmäiseksi silmiini osui juuri Dersu. Jouduin pakahduttavan ilon ja innostuksen valtaan napatessani kirjan mukaani. Mikä löytö ja mikä sattuma. Samassa kirjassa on toisena kertomuksena jo aiemmin lukemani Vasili Peskovin Taigan erakot.

Luulenpa, että kirjoitan Dersusta kirja-arvostelun tänne kunhan ehdin.

Kissan kesyttäminen

Minulla on 12-vuotias kollikissa, jonka kesyttäminen on kestänyt koko sen ajan, minkä se minulla on ollut. Pelastin sen noin puolitoistavuotiaana eläinlääkärin piikiltä. Joku poika oli saanut sen syntymäpäivälahjaksi ja tullut lopulta siihen tulokseen, ettei hänellä ole aikaa kissalle. Aika karua kohdella elävää olentoa tuolla lailla.

Rakastuin heti tämän pitkäkarvaisen pörriäisen vaalenapunaisiin varpaisiin, mutta söpöys oli hämäävää. Kissa oli alun alkaen aggressiivinen kuin pieni piru. Se oli vuorotellen neuroottisen pelokas ja hyökkäävä. Sen lempipuuhaa oli purra ihmisiä paljaisiin jalkoihin. Taloudessamme opittiin nukkumaan visusti varpaat peiton alla.

Sylikissaa tästä pikku hirviöksikin kutsutusta äkäslompolosta ei saanut yrittämälläkään. Jos sen nosti halittavaksi, se räpisteli pakoon koko ruumis vastenmielisyydestä kireänä kuin viulunkieli. Jos sitä meni silittämään, sai useimmiten hampaat ranteeseensa. Muutamakin vieras on joutunut purruksi tai kynnellä silpaistuksi, kisulimme hyppäsi aggressiivisesti jopa erään miehen jalkaan roikkumaan kaikilla kynsillään. Kissan menneisyydestä en tiedä mitään edellä mainittua enempää. Käytöksestä voisi kuitenkin päätellä, että ettei sillä ole ollut kovin ruusuinen lapsuus.

Vuosien kuluessa tapahtui tietysti liennytystä. Ärriäinen alkoi sietää vähän kerrassaan pientä korvien rapsutusta silloin kun se itse tuli sitä pyytämään. Se myös alkoi silittää minua takaisin, josta olenkin aiemmassa bloggauksessani kertonut. Sylikissamaisuudesta en ole kuitenkaan elätellyt mitään toiveita, ennen kuin ihmeitä alkoi tapahtua. Viimeisen vuoden aikana vanha herra on kuitenkin alkanut osoittaa höperöitymisen merkkejä. Ennen niin omissa oloissaan viihtynyt ja yksityisyydestään tarkka kissa on alkanut vaatia koko ajan huomiota ja paijaamista. Se roikkuu kyynärpäässäni kynsillään aina kun teen töitä tietokoneella ja haluaa, että sitä joko silitetään tai nostetaan syliin. Aamuherätykset ovat myös muuttuneet lemmekkäiksi kehruu ja puskemistuokioiksi aikaisemman tylyn kynnellä naamaan räppäämisen sijasta. Itse se ei ole kuitenkaan harrastanut syliin hiipimistä muutamaa todella ihmeellistä kertaa enempää, joita on varmaan yhden käden sormilla laskettava määrä viimeisen kymmenen ja puolen vuoden ajalta.

Mutta aina vain paranee. Viime aikoina olemme saaneet todistaa todellista täyskäännöstä. Kun nykyisin menen sohvaan makoilemaan tai poikaystäväni istuu televisiotuoliin, tämä vanha känkkäränkkä hiipii heti liki ja muiluttautuu vaivihkaa jomman kumman syliin kehräämään. Mikäli me molemmat olemme valittavissa, se menee ehdottomasti pesimään poikaystäväni syliin. (Minäkin viihdyn hänen sylissään, sillä hän on äärimmäisen ihana ja rakastettava sekä lämpöinen mies.) Munanlämmittimeksi, niin kuin tapaan vitsailla. Olemme katselleet tätä maailman kahdeksatta ihmettä monttu auki. Minusta se on ihanaa ja liikuttavaa.

Oppii se vanhakin kissa uusia temppuja...

tiistaina, huhtikuuta 18, 2006

Kulinaristisia kynsiä

Samperin saksalaiset! Tämä se vielä puuttuikin, että jään koukkuun valkosipuleihin! Olen kyllä aina tykännyt paljon valkosipuleista, mutta en ole ihan varma onko niitä terveellistä syödä purkkitolkulla. Onneksi en asu enää kotona. Isäpuoleni sai kauheita raivareita, kun yrttinoitaäitini kanssa kasvatimme ja söimme valkosipuleita suurena herkkuna ja haisimme sitten kilpaa kuin sipulitehdas. Mitä enemmän isäpuoli äksysi, sitä enemmän silppusin kiusallani sipulia ruisleivälleni. Kiusa se on pienikin kiusa diktaattorin valtakunnassa.

Saksalainen herkkuspesialistiyritys Hörrlein valmistaa valkosipulinkynsiä, jotka on marinoitu chili - sinapinsiemen - auringonkukkaöljyliemeen. Ne veivät kieleni mennessään heti ensimaistamalla. Ihanan äkeitä ja tulisia, pulleita ja rapsakoita kynsiä! Snjam! Minusta tuntuu siltä, että voisin elää niillä. Miten ne voivatkin olla noin hyviä? Lisätäänköhän mausteliemeen jotain addiktoivaa huumetta? Jonkun on syytä asentaa pian jääkaappiin lukko ja hankkia minulle porttikielto Hörrleinejä myyviin kauppoihin. Näen jo itseni linnoittautuneena valkosipulinkynsipurkkeja täynnä olevaan pimeään kellariin, jossa silmät kiiluen kaivan purkista kynnen toisensa jälkeen ja mutisen käheällä äänellä "my precious!"

Ei siinä muuten mitään, mutta kun epäilen olevani jonkinmoinen tuoksuhaitta niille ihmispoloille jotka eivät voi sietää valkosipulin lemua. Hassua kyllä, minä itse pidän tavattomasti valkosipulilta "haisevista" ihmisistä ja sellaiseen törmätessäni minun alkaa yleensä tehdä valtavasti mieli pizzaa. Eilen mattopainiessani ja rönöttäessäni parini päällä mietin, että mahtaakohan hän kuolla siellä alla tuoksuuni. Minusta nimittäin tuntuu, että hikoilen valkosipulihikeä, kun viikonloppuna Hörrleinherkkujen napostelu meni överiksi. Valkosipulihan tunnetusti aktivoi hikoilua. Itse en tietysti dunkkikseni tasoa voi arvioida, kun jokainen soluni lienee allisiinissä marinoitu.

Toisaalta, joudunhan minäkin kärsimään ajattelemattomien tupakoijien ja parfyymissa kylpevien ihmisten lemahduksista, joten eiköhän puntit menne tasan. Eivätkähän ainakaan vampyyrit pääse kiusaamaan minua. Toivottavasti kynsilaukka tepsii henkisiinkin verenimijöihin.

maanantaina, huhtikuuta 17, 2006

Ruisleipää, perkele!

Muutettuani ruisleivän luvatusta maakunnasta opiskelemaan, törmäsin karuun tosiasiaan: eteläisessä Suomessa ei pääsääntöisesti osata tehdä oikeaa ruisleipää!

Alkuaikojen kauppareissuillani nappailin muutaman kerran ostoskoriini ensimmäisen halvahkon tummanvärisen leivän, koska oletin itsestäänselvästi sen olevan ruisleipää. Useampikin tällainen käntty jäi syömättä ja unohtui yököttelyn säestämänä kaappiin homehtumaan , kun suuhun viedessä paljastui, että siihen oli muilutettu ties mitä omituisia mausteita siirapista kuminaan. Kirosin katkerasti, että mitä helvetin ruisleipää se tällainen mössö on, joka maistuu suussa makealle kakulle tai imelähkölle yrtille! Rajansa se on kaikella!

Tämä ei suinkaan ole ainoa tapa, jolla ruisleipää maassamme häväistään. Joka-ikisessä ruispuikula-, reissumies-, rukiinvoima-, maalaisruisleipä-, ja ties missä ruishässäkkäpussissa lukee takana yllättäen, että leipä sisältää sekä hiivaa, lisäaineita että huomattavia määriä vehnäjauhoja. Korpeaa hiukan se, että moista pullaa saadaan kuitenkin mainostaa RUISLEIPÄNÄ. Pahimmillaan kun sitä ruisjauhoa tuntuu olevan noissa käntyissä vähemmän kuin puolet.

Äidin ikivanhaan perinnejuureen leivottua ruisleipää on tullut ikävä moneen otteeseen, vaikka aina kotona käydessäni saankin pari isoa ruislimppua kainalooni kotiin viemisiksi. Sähköuunissa en ole yrittänyt paistaa ruisleipää, kun kerran karjalanpiirakatkin jäävät siinä paistettaessa oudon kumisiksi. Harva tuoksu sitäpaitsi on niin ihana, kuin puu-uunissa paistuvan ruisleivän. Mikä taivaallinen nautinto onkaan laittaa juuri paistetun, höyryävän ruisleivän viipaleelle paksu nokare voita ja nautiskella vahvasta ja väkevästä rukiin mausta. Siihen lisäksi jos vielä nappaa siipaleen kylmäsavustettua lohta tai juuri paistettuja, vähän suolalla maustettuja leppärouskuja, niin kuninkaidenkin pitopöydät kalpenevat siinä rinnalla.

Pälkäneen lähellä toimiva Uotilan leipomo Oy on sentään tajunnut tarttua riuskalla kädellä tähän ravitsemukselliseen ja kulinaristiseen ongelmaan. Heidän Maalaislimppunsa tehdään 100% rukiista ilman leivinhiivaa ja erityisesti ILMAN LISÄAINEITA. Ja sen kyllä huomaa. Nykyisin en juuri muuta leipää mielelläni söisikään, mutta usein tämä tuote on kaupoista loppuunmyyty.

Uotilan leipomon kaltaisten eettisesti toimivien yritysten kassaan kannan mielelläni roponi. On ilahduttavaa, että näinä sairaan "tuotetaan mahdollisemman halvalla mahdollisimman huonolaatuista paskaa ja huijataan kuluttaja ostamaan se mahdollisimman kalliilla" -kapitalismin aikoina edes jotkut yritykset vaivautuvat myymään jotain vilpitöntä!

tiistaina, huhtikuuta 11, 2006

Sata kirjailijaa teoksineen

Edelliseen bloggaukseeni liittyen väsäsin pienen lempikirjailija- ja lempikirjalistan, jonka olen karsinut 1030 lukemani kirjan joukosta. Listassa on niin lapsuuden suuria suosikkeja, kuin aikuisiän ehdottomia helmiäkin. Valitsemani kirjailijat eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä, mutta ehdoton kriteeri valituksi tulleilla kirjoilla ja kirjailijoilla on se, että ne ovat koskettaneet ja miellyttäneet minua sekä jättäneet itsestään kirkkaan muistijäljen. Näitä voin suositella lämpimästi.

1. Helen Zahavi: Dirty Weekend
2. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli, Ronja Ryövärintytär
3. Joanne Harris: Pieni Suklaapuoti, Kesäviiniä
4.
Douglas Adams: Linnunradan Käsikirja Liftareille
5. Richard Adams: Ruohometsän kansa, Ruttokoirat, Keinumorsian
6.
J.R.R. Tolkien: Taru Sormusten Herrasta, Hobitti Eli Sinne ja Takaisin
7. C.S. Lewis: Velho ja Leijona, Matka Venukseen
8. Tsingis Aitmatov: Kirjavan Koiran Kukkula, Eikä Päivä Pääty
9. Päivi Alasalmi: Vainola, Onnellisia Ihmisiä, Metsäläiset
10. Federico Andahazi: Anatomi, Hurskaat Sisaret
11. Anja Angel: Joka Tiikerillä Ratsastaa
12. Juliette Benzoni: Catherine
13. Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija
14. Gerd Brantenberg: Egalian Tyttäret
15. Charlotte Bronte: Kotiopettajattaren Romaani
16. Mihail Bulgakov: Saatana Saapuu Moskovaan
17. Italo Calvino: Jos Talviyönä Matkamies
18. Anna Cavalda: Kunpa Joku Odottaisi Minua Jossakin
19.
Roald Dahl: Jali ja Suklaatehdas, Rakkaani Kyyhkyläiseni
20. Susan Cooper: Pimeä nousee-sarja
21.
Joanne Rowling: Harry Potter
22. Stanislav Lem: Kyberias, Futurologinen Kongressi, Tähtipäiväkirjat
23. Anita Desai: Hämärän Leikkejä
24. Fedor Dostojevski: Rikos ja Rangaistus
25. Alexandre Dumas: Kolme Muskettisoturia
26.
Gerald Durrel: Eläimet ja Muu Kotiväkeni, Arkillinen Eläimiä
27. Bret Easton Ellis: Amerikan Psyko
28. Eve Ensler: Vaginamonologeja
29. Jim Harrison: Dalva, Noita
30. HerrbjØrg Wassmo: Dinan Kirja
31. James Herriot: Kaikenkarvaiset Ystäväni
32.Herman Hesse: Arosusi
33.Thor Heyerdahl: Ra-Kaislaveneellä Yli Atlantin
34.
Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase, Akvaariorakkautta
35. Peter HØeg: Lumen Taju, Nainen ja Apina
36. Eva Ibbotson: Voi Noita Noitia, Pelastakaa Kummitukset
37.
Risto Isomäki: Gilgamesin tappio, Pimeän Pilven Ritarit
38. Diana Wynne Jones: Liikkuva Linna
39. Susanna Jones: Outo Lintu
40. Erica Jong: Fanny
41. Aino Kallas: Sudenmorsian
42. Anja Kauranen / Snellmann: Pelon Maantiede, Äiti ja Koira
43. Ilmari Kianto: Ryysyrannan Jooseppi, Punainen Viiva
44. Inkeri Kilpinen: Palavan Pensaan Maa
45. Dean Koontz: Ääniä Yössä
46. Stephen King: Naisen Raivo
47. Leena Krohn: Tainaron
48. Vladimir Arsenjev: Dersu Uzala
49. Joel Lehtonen: Ilvolan Juttuja, Putkinotko
50. Ursula Le Quin: Maanmeren tarinat
51. Väinö Linna: Tuntematon Sotilas
52. Andrei Makine: Ranskalainen Testamentti, Venäläisiä Unelmia
53. Sujata Massey: Rei Shimura
54. Gavin Maxwell: Kalliot Pysyvät, Saukko Ystäväni
55. Barbara Michaels: Musta Sateenkaari, Mustan Tornin Herra
56. Mikael Niemi: Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä
57.
Vladimir Orlov: Danilov ja Muut Demonit
58. Arto Paasilinna: Jäniksen Vuosi, Ulvova Mylläri
59. Peter Matthiessen: Snow Leopard, Tigers in the Snow
60. Viktor Pelevin: Hyönteiselämää
61. Akif Princci: Felidae - Kuka Murhasi Kissan
62. Edgar Allan Poe: Korppi ja Kultakuoriainen, Amontillandotynnyri
63. Terry Pratchett: Magian Värit, Valon Tanssi
64. Alexandra Ripley: Scarlett
65. Arundhati Roy: Joutavuuksien Jumala
66. Johanna Sinisalo: Ennen Päivänlaskua Ei Voi
67.
Vladimir Solouhin: Kolmas metsästys, Hunajaa Leivälle
68. Patrick Süskind: Parfyymi
69.
Lumikki Tammi: Verovirkailijan Sulhanen ja Muita Ihmeitä
70. Amy Tan: Keittiöjumalan Vaimo, Sata Salattua Aistia
71. Junichiro Tanizaki: Varjojen Ylistys
72. Donna Tartt: Jumalat Juhlivat Öisin
73. Sheri S. Tepper: Ruohojen Maa, Portti Naisten Maahan
74. Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän Kylä
75. Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun Klaani, Hevosten Laakso
76. Jack Vance: Iltaruskon Maa, Kuunkoi
77. Maarit Verronen: Älä Maksa Lautturille
78. Mika Waltari: Sinuhe Egyptiläinen
79. Banana Yoshimoto: Kitchen, N.P.
80. Edgar Rice Burroughs: Tarzan
81. Ivan Gontsarov: Oblomov
82. Bram Stoker: Dracula
83. Torey Hayden: Tiikerin Lapsi
84. Joseph Heller: Catch 22
85. Helvi, Hämäläinen: Säädyllinen Murhenäytelmä
86. Virve Sammalkorpi: Sinkkuleikki
87. Heli Laaksonen: Pulu Uis, Raparperisydän
89. Rani Manicka: Jasmiinin Tuoksu
90. Mary Elwyn Patchett: Ajax-sarja
91. Leena Lehtolainen: Tappava Säde
92. George Orwell: Eläinten Vallankumous, 1984
93. Radzinski, Edward: Rasputin
94. Juri Rytheu: Ihmissusi, Kaikkein Kauneimmat Laivat
95. William Shakespeare: Paljon Melua Tyhjästä
96. Juan Manuel de Prada: Pimpit

97. Jules Verne: Matka Maailman Ympäri
98. Albert Camus: Sivullinen
99. Marvi Jalo: Kissojen Taikayö
100. Sharma Bulbul: Munakoisojen Kiukku

lauantaina, huhtikuuta 08, 2006

Kirjojen Valtakunta

Olen menettänyt lähes kokonaan kiinnostukseni tavaroiden omistamista kohtaan. En voi sietää mainoksia ja kaupassa tunnen hyvin harvoin tarvetta uusien esineiden ostamiseen. Jos minun kuitenkin pitäisi kuitenkin nimetä yksi konkreettinen eloton hyödyke, jota kohtaan tunnen lähes hulluutta hipovaa himoa, vastaisin empimättä, että KIRJAT.

Kirjojen ympärilleni kerääminen, on ollut villein pakkomielteeni niin kauan kuin olen osannut lukea. Sanojen maailma aukesi minulle 4-5 vuotiaana ja poikkeuksellisen ahneena satujen kuuntelijana olin onneni kukkuloilla, kun minun ei tarvinnutkaan enää kinuta kiireistä äitiä raottamaan minulle kirjojen aarrearkun kantta. Muistan vieläkin hyvin elävänä sen hetken, kun kävin ensimmäisen kerran kirjastoautossa ja tajusin, että kirjat todella SAA lainaan kotiin. Silloin aukesi meikäläiselle taivas, jolla ei ole rajaa. Kävin kirjastoautossa joka ikinen kerta, kun se pyörähti koulumme pihalla ja odottelin sitä malttamattomana tienposken pysäkillä silloin kun se aina kesäisin teki maaseutulenkkejä. Jo tuohon aikaan pääsin kehittämään muskeleita käsivarsiini raahaamalla saumoistaan ratkeavia kirjakasseja kotiin ja takaisin. Äiti puolestaan sai harmaita hiuksia jokaisesta etanakortista, joita minulle lähetettiin runsain määrin, kun en aina muistanutkaan eräpäivää.

Kirjat olivat ihmeellinen kertomusten valtakunta, jonne mielelläni pakenin tavallista, silloin mielestäni hivenen tylsää ja harmaata arkielämää. Köyhän maalaisperheen tyttärenä elämykset tosiaan rajoittuivat jokseenkin luonnossa liikkumiseen ja kirjojen lukemiseen. En kuitenkaan pidä sitä enää puutteena. On oikeastaan aika hienoa, että jo noin varhain sain maalla asumisen ja laadukkaan kirjaston myötä mahdollisuuden valaa elämääni kaksi vankkaa inthimon peruspilaria, jotka edelleenkin kannattelevat mielekkyyden kattoa pääni päällä.

Olen lainannut elämäni aikana valtavasti kirjoja. Minulla on runsaasti yli tuhannen kirjan muistilista arvosteluineen ja perustietoineen. Olen kerännyt sen kirjoista, jotka ylipäätään muistan lukeneeni ja kirjoista, jotka olen listan keräämiseni aikana lukenut. Listasta tosin puuttuvat kaikki opiskeluaikojeni lukuisat tenttikirjat, sillä en ole halunnut laskea "luetuiksi" sellaisia teoksia, jotka olen lukenut nopealla silmäilytekniikalla tai iskulauseita hakien. Vain kannesta kanteen tarkasti luetut teokset kelpaavat luettelooni.

Jossain vaiheessa aloin myös ahneesti ostaa kirjoja, lähinnä divareista. Aina kun muutin, kirjalaatikot olivat edellistä suurempia ja tuskaisempia kantaa. Eräänkin muuton aikana lyijynpainoisia kirjakoreja raijatessani muistan kironneeni, että vien hemmetti soikoon kaikki kirjani kaatopaikalle tai poltan roviolla. Onneksi en sentään moiseen ajattelemattomuuteen syyllistynyt. Sen sijaan tein ankaran rankkauksen kokoelmiini ja vein antikvariaatteihin seitsemisen urheilukassillista opuksia, jotka eivät täyttäneet keräilykriteereitäni. Tuli luovuttua ehkä muutamasta sellaisestakin, jotka jälkikäteen hieman harmittavat, mutta sainpahan tursuilevan kirjahyllyn aiheelliselle laihdutuskuurille ja jäljelle jäivät vain ne harvat ja valitut kirjat, joista en luopuisi vapaaehtoisesti. Tämän jälkeen laitoin itselleni ankaran rajoituksen kirjojen ostoon: hankin omakseni vain sellaisia, joita pidän kultaakin kalliimpina.

Kirjojen omistajuuden rajoitus ei tosin tuonut kuin väliaikaisen helpotuksen. Aina kun minulla on aikaa, käväisen kirjastossa ja rohmuan sieltä kaiken kiinnostavan mukaani. Tälläkin hetkellä kämpässäni ajelehtii peräti kahdeksankymmentä lainakirjaa, joita kaikkia en todellakaan edes kuvittele ehtiväni lukea jo muutenkin tarpeeksi kiireitä kontolleni keränneenä. Kirjojen ympärilleni kerääminen on minusta kuitenkin jollain infantiililla tavalla ihanaa. Jos minulla on aikaa asettua sänkyyn selälleni lukemaan, voin olla varma, että löydän varastoistani jotain mielenkiintoista.

Tosin se, että pöydilläni tosiaan lojuu KIRJAVUORIA, on josku hivenen vaarallista ja tragikoomistakin. Esimerkiksi kerran poikaystäväni oli yrittänyt saada jotain tärkeää paperiaan pois kirjahyllystä. Aie oli onnistunut muuten, mutta ovelasti asetellusta kirjapinosta oli tipahtanut iso ensyklopedia, iskeytyen kulma edellä suoraan hänen jalkapöytänsä kipeimpään hermopisteeseen... Saan kuulla tästä "kirja-ansojen virittelystä" edelleen, vaikka tapahtuneesta on jo vuosia. Toinen kestosuosikkivitsi on se, että "menen sänkyynkin kirjojen kanssa." Toisin sanoen, aina nukkumaan ruvetessa poikaystäväni joutuu kauhakuormaamaan pinon kirjoja sängystä ennen kuin itse mahtuu sekaan. Kirjojen monipuolisesta käytettävyydestä täytyy muuten kuriositeettina mainita, että olen kerran käyttänyt kirjaa jopa itsepuolustusaseena!

Kirjojen Valtakunnalla ei ole rajoja, se on ihana ääretön erämaa, autio saari, suurkaupunki, pikkukylä, vuoristo, maan uumen, valtameri, taivas, avaruusasema, vieras planeetta, universumi ja mitä vaan yhtä aikaa. Olen onnekas, kun minulla on aina varaa matkustaa sinne ja passini on siellä aina voimassa.

keskiviikkona, huhtikuuta 05, 2006

Treenaamisen iloa

Viikonloppuna tuli pitkä reissu tekniikkaleirille. Körötimme bussilla Jyväskylään asti. Se tarkoitti sitä, että lauantaiaamuna lähtö oli jo 6.30, eli sai sanoa goodbye suunnitelmille univelkojen kuittauksesta. No, väsymyssumaa purkaessa onkin sitten mennyt koko alkuviikko.

Leiri meni taas rattoisasti vääntämisen ja kidutuksen merkeissä. Ensimmäisen päivän mattopainissa meinasi käydä ohraisesti, kun liian realistisesti kiihtyvä vääntäminen rusautti kyynärpäätäni niin, että siitä kuului ikävä krunts-ääni. Onneksi mitään ei mennyt rikki, punnertaminen on tosin hivenen ikävän tuntuista, nivel jäykkä ja käsien varaan eteenpäin kaatuminen kivuliasta. Toisesta päivästä sentään selvisin nilkkaluun tuottamalla kuhmulla päässä ja yhdellä hyvin osuneella potkulla reiden hermopisteeseen. Kiitos vaan rakkaalle parilleni, hehheh. Tältä leiriltä tuntui sentään jäävän ainakin pari hauskaa lukottamistekniikkaa muistiin, vaikka yleensä vain kerran läpikäydyt tekniikat tuppaavat haihtumaan mielestä saman tien kun harjoittelu päättyy. Toinen noista lukoista on kyllä sellainen palapeli, että enpä tiedä oppiiko sitä koskaan tekemään nopsasti omaa polveaan sijoiltaan saattamatta.

Itselleni leiri ei ollut niinkään elintärkeä, mutta Rakkaallani oli siellä punaisen vyön vyökoe ja siksi tyypillisen kova adrenaliini-into päällä. Voin vihdoin huokaista helpotuksesta, kun minun ei tarvitse enää olla hänen heittopussinaan punaisissa tekniikoissa, joita hän on ajanpuutteen takia harjoitellut puolitoista vuotta. Punainen on ehdoton inhokkivyöni, sillä siihen kuuluvat pirulliset tekniikat kipeyttävät jatkuvasti harjoiteltuna selkää kiitettävästi, kaatuipa niistä sitten miten tahansa ja aiheuttavat jatkuvan raihnaisen olon. Oman vyökokeeni jälkeen olin ihan intona, että jesjesjes, minun ei tarvitse enää jyystää näitä tappotekniikoita koko ajan. Hymy hyytyi siinä vaiheessa, kun heittopussinakki alkoi viuhua. Etenkin niinä jaksoina, jolloin en jouda treenaamaan koko ajan aktiivisesti ja käymään puntilla sekä tekemään lihashuoltoa, en ole ihan innokkaimmillani kaatumaan koko ajan niskoilleni.

Jouduin vielä vyökoetta edeltävänä maananataina tietenkin varjovyökokeeseen Rakkaani pariksi. Aluksi tuntui siltä, että kiits* vaan, selkäni ja polveni ottavat lopputilin, mutta harjoituksen lopulla löytyikin sitten se vanha kunnon tuttu kiukkuvirta, joka häivyttää kivun tunteen ja saa heitot tuntumaan suorastaan mukavilta. Olimme varmaan koomisia, kun rytmi meni siinä vaiheessa raivolla tyyliin: potku, heitto, kiap!, tumps (rrrkele)!, potku, heitto, unkh!tumps (sssstana)!

Leirilläkin oli ainakin kahden treenin aikana sellainen yli-into päällä, että jaksoi miettiä hankalampiakin ihmepyörityksiä ja vääntöjä aidon kiinnostuneena. Ainoa mikä tuntui hieman surulliselta oli se, kun katselin vyökokeita. Alempien adrenaliinin sekä endorfiinintäyteisten vyökokeiden aika kun on itseltäni ohi ja edessä se ensimmäinen Iso koe. Absurdilla tavalla se on jotenkin melankolista, ihan kuin etsikkoaika olisi lopullisesti päättynyt ja seuraavaksi pitää sitten haltsata niin iso kokonaisuus, että se suorastaan ahdistaa. Ehkä se on vähän sama juttu kuin valmistumisen kanssa. Gradusta luopuminenkin oli sen tekemisen lisäksi tuskallista, koska sen jälkeen piti olla teoriassa jollain tavalla valmis ja "täydellinen" vaikkei se niin käytännössä menekään. Joskus vitsailen, että kaipaan takaisin keltaista vyötä ja sitä käsittämätöntä ihastunutta ällistystä, joka seurasi pienimmän ja yksinkertaisimmankin tempun oppimista. Vyöasteiden edetessä sitä vain kyynistyy ja tulee olo, ettei osaa mitään eikä ole oppinutkaan mitään, ehkä siksi että aiemmin niin vaikeilta ja mahdottomilta tuntuneet tekniikat ovat muuttuneet jollain tapaa itsestäänselvyydeksi. Sehän ei tietenkään ole yhtään totta, jos vertaa omaan lähtötasoonsa, jota ei nyt vuosien kuluttua tietenkään muista laisinkaan realistisesti.

Itsepuolustuslajin harjoittelu on kuitenkin häntäänsä syövän käärmeen kaltainen sykli, eli korkeamman vyön harjoittelijan on syytä palata uteliaana ja mieli avoimena jopa äärimmäisen yksinkertaiseen alkeistekniikkaan, sillä koskaan ei voi olla liian hyvä tai liian valmis.