tiistaina, toukokuuta 30, 2006

Mirrinminttu

Viherpeukaloni heräsi viimein talviunestaan tai ehkä pitäisi sanoa koomastaan, kun en ole paljon puutarhaa tai kukkasia hoidellut aikuisiälläni. Käväisin kukkakaupassa ja ostin heräteostoksena pussillisen mirrinmintun (Nepeta faassenii) siemeniä. Aluksi silmäilin kaihoisasti aitoa kissanminttua, mutta huomasin sen kylvöajan menneen jo aikoja sitten. Saman tien ruukkuun kylvämäni mrrinminttu sen sijaan saattaa jopa ehtiä kukkimaan tänä kesänä. Annan sen kasvaa pienille taimille ja siirrän ne sitten puutarhaan, jossa toistaiseksi taitavat rehottaa vain voikukat.

Kissoille on siis tiedossa kunnon hippibileet jossain vaiheessa kesää. Erityisesti Lokkikissamme menee aivan ekstaasiin saadessaan ripauksen kuivattua kissanminttua leikkihiirensä mausteeksi. Se pyörii lattialla hyrränä, maukuu ja kieputtelee pulleaa vartaloaan kuin hylje luodolla. Silloin kun menin hakemaan sitä edelliseltä omistajaltaan, villapaitaani oli jäänyt kissanmintun tuoksua ja sen seurauksena ensikohtaamisellamme Lokkikissa ripustautui roikkumaan kaikilla neljällä raajallaan hihaani, samaan asentoon kuin laiskiaiset ja alkoi kupeltaa hurmioituneena. Omistaja kysyi, että noiduinko kissan vai mitä tapahtui.

Örrikissamme taas ei oikein osaa nauttia huumeista. Minttua nuuskaistessaan siitä tulee yleensä aggressiivinen ja kukkoileva. Jos sitä ei vahdi, se menee yleensä läimäyttelemään Lokkikissaa tai höyhentää jo muutenkin tuhannen riekaleiksi raastettua sohvan kulmaa apinan raivolla. Varsinainen mattinykänen siis. Olemmekin nauraneet, että se ei osaa ottaa kohtuudella, vaan juo pelkästään rähinäviinaa. Semmoisia ne kollit on...

Äidilläni on kukkapenkissään mirrinminttua ja erehdyin testailemaan sitä viime kesänä heidän vanhaan kolliinsa. Murskasin pari lehdykkää sormissani ja nuuskautin sitä kollin nenän edessä. Silmänräpäyksessä forestwise kolli oli iskenyt puidenrunkoihin hiotut neulanterävät kyntensä ankkureiksi käteeni ja kellahti selälleen, aloittaen takajaloilla riivatun potkutuksen. Sain pelastettua käteni ilman suurempia vahinkoja ja opin, ettei kissanmintulla kannata todellakaan tuoksuttaa itseään, vaan mieluummin joku silmittömään riepomiseen paremmin soveltuva esine.

sunnuntaina, toukokuuta 28, 2006

Hiusten väristä

Mainosmaailman natsiarmeija on onnistunut juurruttamaan ihmisten mieleen harhan siitä, että oma hiusten väri on poikkeuksetta tylsä ja epäkiinnostava. Kun sanoma näyttää menneen loistavasti perille ja pesiytyneen pysyvästi ihmisten mieliin, voi vain kuvitella millaiset rahavirrat hiusväriteollisuudessa nykyisellään liikkuvat.

Minun on henkilökohtaisesti mielenkiintoista puuttua tähän aiheeseen, sillä olen itse ollut pienestä pitäen tämän harhaluulon uhri. Varsinainen tukkafetisisti. Muistan jo ihan pikkutyttönä olleeni epätoivoinen, kun tukkani ei ollutkaan leiskuvan punainen, hiilenmusta, kullankeltainen tai lumivalkoinen, niin kuin romanttisten tarinoiden sankarittarilla ja prinsessoilla. Olin mielestäni tuhoon tuomittu, sillä kukaan prinssi ei tulisi noutamaan tuhkatukkaa!

Itse asiassa huomaan nyt vanhoja kuvia katsellessani, että tukkani ei ole suinkaan ollut maantienharmaa, niin kuin silloin kuvittelin, vaan enkelimäisen platinanvaalea ja suorastaan metallisen kiiltävä. Eli kaiken kaikkiaan hyvin kaunis ja minulle sopiva. Jostain mieleeni kuitenkin pääsi luikertelemaan epäilys, että tukkani ei olut tarpeeksi nätti sellaisenaan. Niinpä ajauduin jotakuinkin neljätoistavuotiaana värjäyskierteeseen. Kuulostaa melkein narkkistouhulta ja sitähän se värjääminen itse asiassa hyvin pitkälle onkin. Väreihin jää koukkuun.

Hiukseni ovat tähän ikään mennessä ehtineet olla valkoiset, raidalliset, kullanruskeat, oranssit, punaiset, tummanruskeat, violetit ja mustat sekä ties mitä kaikkea tuolta väliltä. Elämässäni oli todella pitkä kausi, jonka aikana minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta siitä, minkä väriset hiukset minulla oikeasti on, kun värjäsin niitä niin usein. Värjääminen oli minusta hauskaa ja ihanaa, sillä se teki minusta kameleontin. Saatoin muuttaa tavallista olomuotoani aina kun siihen kyllästyin. Tänään jäinen superblondi, huomenna mustalettinen synkkä gootti...

Sitten noin viisitoista vuotta kestänyt Tikkurilan värikartan läpikäyminen loppui kuin seinään, sillä tajusin allergisoituneeni väriaineille. Pelkkä väriaineen käsittely sai naamani kuumottamaan ja iholle nousemaan pieniä vesirakkuloita. Olin siis hankkinut itselleni iloisen kemikaaliallergian ja oli pakko valita värittömyys tai näppylät. Wuppiii.

Itse asiassa tuo allergia oli hyvä juttu, sillä se sai minut miettimään värjäämisen ja kaiken muunkin kosmetiikalla läträämisen tarpeellisuutta. Tuli mieleen, että onko itsensä kemikaaleilla kyllästäminen ihan välttämätöntä, varsinkin kun kemikaalien riskien valvonta on paljastunut todella heikoksi ja vastuuttomasti hoidetuksi. Näin vastikään televisiossa uutisen, jossa ihmisiä varoiteltiin hiusvärien käytön haitoista ja todettiin suoraan, että kenelläkään ei ole tarpeeksi aikaa valvoa hiusvärimarkkinoiden turvallisuutta. Nykyään kun pienet tiitiäisetkin värjäilevät lettiään, tuollainen uutinen ei paljon mieltä ylennä.

Mainostajat kuitenkin elävät sillä, että luovat ihmiselle absurdeja ja hyödyttömiä, jopa haitallisia tarpeita. Jossain vaiheessa nämä keinotekoiset tarpeet sitten alkavat elää omaa elämäänsä ja vakiintuvat säännöiksi. Nykyään on suorastaan omituista, jos ihmisellä on oman värisensä tukka. Se on mukamas niin lame ja tylsää, että moisesta meinaa pudota suorastaan toisen luokan kansalaiseksi.

Toisaalta kun on itse luopunut tuosta harhaluulosta, on ruvennut huomaamaan hassuja juttuja. Ensinnäkin värien mainosten ja mallikuvien sekä todellisuuden välillä on *tietenkin* valtava railo. Väreihin liittyvät kielikuvat valehtelevat tuotteista häpeämättä ja liittävät niihin huimia assosiaatioita, jotka eivät juurikaan vastaa todellisuutta. Onkin melko turhaa kuvitella, että värjäyksen lopputulos on sitä mitä paketissa luvataan, eikä se joka tapauksessa kestä kuin hetken aikaa.

Värjätyt hiukset näyttävät nykyisin omissa silmissäni hyvin harvoin kauniilta ja luonnollisilta. Joillekin ne tietysti sopivat loistavasti, sitä en kiistä, mutta yllättävän monelle eivät laisinkaan. Tässäkin on tietysti kyse mielikuvien vallasta, eli kun yhdistän hiusten värjäämiseen mielessäni kaikenlaisia kauhuskenaarioita elimistöön kertyvistä myrkyistä, pidän sitä luonnottomana ja tunnen sitä kohtaan samanlaista vastenmielisyyttä kuin tunnen tupakointia kohtaan.

Hiusten värjääminen on menettänyt minun osaltani maagisen hohtonsa. Olen huomannut ihastelevani erityisesti sellaisia hyväkuntoisia hiuksia, joista näkee selvästi etteivät ne ole värjätyt. Minusta on esimerkiksi valtavan ihanaa haudata itseni tukkajumalamieheni ällistyttävän pitkiin ja paksuihin luomuhiuksiin tai muuten vain kupeltaa niitä. Ne muuten voitte bongata blogin kuvasta, jossa mieheni tukka on esillä levällään, alkuperäisestä kuvasta irrotettuna ja mustalle taustalle kömpelöllä softauksella liimattuna. En siis loppujen lopuksi ole tyystin menettänyt kiinnostustani / fetisoitumistani hiuksiin, ovathan ne sentään hyvinkin näkyvä osa ihmistä. MIestäni etenkin :)

Olen kuitenkin pysynyt jo pitkään erossa hiuksiin kiinnittyvistä väreistä ja tuunannut omaa, melkoisessa luonnontilassa rehottavaa tukkaani vain muutamalla vaalealla raidalla. Vaalennushan poistaa väriä, joten siitä ei pitäisi jäädä kemikaaleja hiuksiin kiinni, en ainakaan saanut mitään reaktioita. Vaalennuksen plussapuoliksi voin laskea hiusteni huomattavasti hitaamman rasvoittuvuuden ja helpomman käsiteltävyyden. Lisäksi kampaaja varoi pyynnöstäni erityisesti sitä, ettei ärsytystä aiheuttava vaalennusaine joutunut kontaktiin päänahkani kanssa.

Jos haluan näyttää oikein radikaalin erilaiselta esim. erityisissä poseeraus- tai fantasiakuvissa, pistän päähäni jonkun hauskan peruukin. Niistä ei ainakaan saa näppylöitä. Suurimmaksi ihanteekseni ovat muuten tulleet hopeanharmaat hiukset, joiden luonnollista ilmaantumista tosin saanen odotella vielä pitkän aikaa.

Harmauteen liittyen, kaukaa menneisyydestä mieleeni tulee muisto mummostani. Mummon hiukset olivat muuttuneet vanhuuden myötä lumivalkoisen silkkisiksi ja niissä oli lasimainen hopean vivahde. Muistan kuinka ne olivat mielestäni niin kauniit ja ihanat koskettaa. Eikä ihme, kun pitkä ja värikäs elämä oli ne sellaiseksi värjännyt.

HIUSVÄRIEN VAAROISTA:

KOSMETIIKKA-ALLERGIA
OSTAJAN OPPAAT
KOSMETIIKKA-ALLERGIOISTA

perjantaina, toukokuuta 26, 2006

Kyky haltioitua

Elämästä tekee mielestäni elämisen arvoista kyky haltioitua. Se, että jokin kohdattu asia herättää yhtä aikaa sekä voimakkaan henkisen että ruumiillisen tuntemuksen. Jos tuo kyky on joskus ollut hukassa, niin kuin itselläni rujon nuoruuteni jälkimainingeissa, sitä osaa arvostaa entistäkin enemmän.

Haltioitumisella on tarkoitettu muinaisessa merkityksessään shamanistista kykyä irtautua ruumiistaan tai langeta loveen, transsimaiseen olotilaan. Itselleni haltioituminen puolestaan on antaumuksellista uppoutumista, täydellisen virtaamisen kokemista, veden juomista kun on janoon kuolemaisillaan.

Haltioituminen on vaikeasti kuvailtavissa oleva olotila, joka on sekoitus iloa, surua, ylevyyttä, rakkautta, itkua, naurua, kutitusta, kipua ja sitä fiilistä, mikä tulee vatsanpohjaan kun mennään vuoristoradassa alaspäin. Jollain tavalla haltioituminen muistuttaa orgasmia, mutta ei sinkoa tajuntaa hämärän utuisille rajamaille, vaan tarkentaa sen yhteen hehkuvaan ja kirpeään pieneen polttopisteeseen. Haltioituminen on kuin kameran zoomi, jolla voi tarkastella läheltä kastepisaran kauneutta hämähäkinverkon langalla. Se nostaa sielun hetkeksi irtaalleen maallisesta tomumajasta, jolloin voi kokea olevansa lähempänä ymmärrystä ja yhtä maailmankaikkeuden kanssa. Kuin valossa kylpevää kristallia.

Jos jokin on mielestäni haltioittavaa, niin sitten juuri se, että "hengittää" jotain aistimaansa sisäänsä ja tuntee kuinka se virtaa koko mielen läpi. Mielen herkkiä kieliä soitellen, kuin jäänraikas vesi tai tuuli. Haltioituminen on hurmioitumista, nousuvettä silmissä, kuunpaistetta joka uppoaa naulana kallonpohjaan asti, ihoa joka nousee kananlihalle, ääntä joka värisyttää kehoa kauttaaltaan, tuoksua joka saa maailman pyörimään karusellin lailla. En tiedä onko maailmassa tarpeeksi sanoja haltioitumisen kuvailemiseen, ainakin sanallistamisen punnitseminen ja viilaaminen tuntuu vievän pienen ikuisuuden hakiessani täsmälleen oikeaa ilmaisua.

Itse haltioidun nykyisin paljon ja monesta syystä. Minut voi helpostikin nähdä hihkumassa innosta ja hyppimässä riemusta tasajalkaa siksi, että olen nähnyt vaikkapa perhosen tai oravan. Olen haltioitumiskykyni suhteen kuin pieni lapsi. Minulle ei tuota vaikeuksia ryhtyä tanssimaan Mörkö se lähti piiriin-tanssia keskellä katua, jos minusta siltä tuntuu. Kykyni tuntuu voimistuvan ja syvenevän vuosien kuluessa, ehkä siksi että rakastan syvästi ja koen olevani aidosti rakastettu. Yksin ja surullisena tuon kyvyn helposti menettää, tai sille ei välttämättä anna suurtakaan painoarvoa. Haltioituminen vain on kerta kaikkiaan ihanaa, varmaankin jotain sellaista mitä kristityt kuvaavat sanalla armolahja. Minähän voinkin sitten puolestani kutsua sitä sanoilla leikkien Luonnon Lahjaksi, panteismiin kallellani kun olen.

Saatan haltioitua pienestä jänönpoikasesta, joka pitää korviaan lupassa ja uskoo olevansa näkymätön, miehestä joka nukkuu kissan kanssa poski poskea vasten, lepakosta jonka siivenkärki viistää syysyönä vedenpintaa, kummituseläimen poikasesta kämmenellä, kahvin tuoksusta aamulla, tervan tuoksusta veneessä, läksiäisrunosta, kallion laesta, kertomuksesta, karvaisesta perhosentoukasta, rummun, kitaran, huilun tai viulun äänestä, laulusta, rakkaan ihon tuoksusta tai lämmöstä, kauniista silmistä, vieraan hymystä, usvasta joen rannalla, hyvästä sanasta, siitä miltä tuoksuu sateen jälkeen, sateesta ihollani, nuotion ylös kohoavista kipinöistä, pihkan väristä, taivaalla lipuvista pilvistä, miniatyyrikokoisesta vaahteranlehdestä, kirsikankukasta ja vaahtoavista kirsikankukkapilvistä puiden latvuksissa, poikasiaan selässään kantavasta hämähäkistä, männyn kaarnan sävystä laskevan auringon valossa, vanhuksen rypyistä, varpaan päällä kasvavista karvoista, jäälyhdystä pimeänä yönä, jääpuikosta josta putoilee vesipisaroita, pienistä taimista jotka mönkivät ylös mullasta, puhtaista tuoksuvista vuodevaatteista, pisamista... voi niin paljosta!

Ehkä tämän hetkisen elämäni valtavimman haltioitumisen koin Krimmlin putouksilla viime kesänä. Kävellessäni näköalapaikalle ja kääntäessäni kasvoni hurjalla voimalla vuorenrinnettä alas jylisevää putousta päin, tunsin jotain niin syvältä koskettavaa ja koko ruumiini valtaavaa, että olin haihtua ilmaan. Hetken ajaksi ruumiini rajat hämärtyivät ja olin yhtä putouksen kanssa. Ilon ja haltioitumisen kyyneleet valuivat kasvoilleni niiden pisaroiden lomaan, joita putouksesta satoi sumuhuntuna ylleni. Olin niin onnellinen ja täysi, kuin ihminen vain voi jokaisella solullaan olla. Sellaisen kokemisen mahdollisuudesta olen syvästi elämälle kiitollinen.

torstaina, toukokuuta 25, 2006

Naamioista

Jos tavallisella ihmisellä on kasvoillaan pelottava ja vastenmielinen teatterinaamio ja hän haluaa nimenomaan esiintyä vain se yököttävä naamio päässään julkisuudessa, se ei käy missään nimessä päinsä.

Ensinnäkin vastassa ovat ne ihmiset, jotka uskovat että naamio on täyttä totta, vaikka kuinka yritettäisiin vääntää rautalangasta, että rakkaat pienet hanipuppelit se on ihan oikeasti vain leikkiNAAMIO. Ihan pelkkää pelleilyä, samalla tavalla kuin pelle Hermanni aikoinaan ja Naantalin muumilaakson väki. Näiden ihmisten mielestä on hyvinkin loogista, että Saatana laittaisi totta kai päähänsä kaikilla iät ja ajat tunnetuilla paholaiskliseillä koristellun saatana-naamarin, yrittäessään soluttautua vaivihkaa turmelemaan hyvisten maailmaa. Toisin sanoen susi pistäisi niskaansa haisevan sudentaljan koettaessaan soluttautua lammaslaumaan. No, absoluuttisen pahan älykkyysosamäärää on aina aliarvioitu ja kuviteltu, ettei se tyhmyyksissään osaa naamioitua tunnistamattomaksi.

Toisekseen ovat vastassa ne, joiden mielestä kellään ei saa olla rumia pelottavia naamareita, kun ihmisille tulee muuten paha mieli, kun ei tiedetä kuka siellä kauheuden alla oikein kummittelee. Örkkinaamio on pakko päästä rikkomaan ja kaikki sen alta löytyvä riepottelemaan esille. Uteliaiden simpanssien on saatava tunkea sormensa jokaiseen intiimiin rakoon, löytääkseen mehevän skandaalimadon. Se on jokaisen pyhä kansalaisoikeus, suorastaan velvollisuus. Kukaan ei saa olla kuuluisa ilman että jokaisella on oikeus seurata häntä jopa vessanpytylle asti ottamaan valokuvia siitä millainen torttu tänä päivänä pönttöön pullahtaa.

Kaikki tietänevät tähän mennessä että eräänkin ruman naamion takana on tavallinen, koiria pissittävä ja murretta haastava ihminen joka ei halua oikeaa ”tylsää” itseään ruodittavaksi julkisuuteen, koska julkisuus ei ole totta sen enempää kuin naamiokaan. Miksi hänet siis pakotetaan? Tuskin sieltä naamarin alta löytyy mitään, mistä tämän enempää kostuisimme tai viisastuisimme. Mukavaa on se, että sentään jotkut kansalaiset ovat ärähtäneet siitä ettei kuuluisuutta saavuttaneella ihmisellä saa muka olla lainkaan omaa elämää, jonne journalisteilla ei ole vapaata kulkulupaa. Olisi muuten ilahduttavaa nähdä tai kuulla että eräänkin skandaalilehden toimituksen lantaluukusta tulvisi sisään yhtä paljon kuraa, kuin mitä se suoltaa sieltä ulos.

Naamiota ei kuitenkaan riistetä väkivalloin sellaisten ihmisten kasvoilta, jotka teeskentelevät kiltin ja hyvän naamionsa olevan totta ja tekevät sen takana niin paljon pahaa kuin ennättävät. Tällaisten ihmisten annetaan naamionsa pitää. Heidän oikeuttaan teeskentelyyn suorastaan suojellaan lailla, vaikka oikeudenmukaisempaa olisi julkaista heidän oikeat hirviönkasvonsa jokaisen skandaalilehden sivuilla pienintäkään yksityiskohtaa unohtamatta.

Kun on kiltti naamari päässä, ihmiset uskovat yllättävän sokeasti ja antavat viedä itseään kuin lampaita. Silloin ei kuulu soraääniä sen oikean minän paljastamisen tarpeellisuudesta, vain myötäilevää bääbäätä. Joskus kiltti naamari kuitenkin putoaa vahingossa ja alta paljastuu jotain mustaa ja niljakasta. Silloin yllättävän monet ovat auttamassa naamaria takaisin paikalleen ja puolustelemassa, että ei sieltä alta vilahtanut ollut laisinkaan totta. Vilahduksen nähneitä hyssytellään. Harhoja näitte, eikö niin.

Olkaa varovaisia naamioiden kanssa. Joskus on viisasta antaa ruman naamion olla paikoillaan suojelemassa sen alla olevaa haurasta ihmistä, joskus taas olisi enemmän kuin aiheellista repiä kiltti naamari viimeistä lateksinpalaa myöten auki ja paljastaa auringonvalolle sen alla lymyilevä ilkeä hirviö.

keskiviikkona, toukokuuta 24, 2006

Auton tuunausta seuraillen ja uutta teknologiaa testaillen

Kirjoitan tätä kälyisessä autotallissa! Olen henkisenä tukena autonkorjuussa ja sain ajanvietteekseni pieneksi puhelimeksi naamioituneen internetin.

Kuluuhan se aika toki näinkin, tämäihme vehje rullailee kohtuuullisella nopeudella bittiavaruudessa, eikä tällä ole kovin vaikeaa edes kirjoittaa. Mikäs tässä on bloggaillessa ja katsellessa mustan mönjän tahrimia miehiä jotka pyllivät auton alla. Valitettavasti en osaa auttaa auton kanssa, vaikka haluaisinkin, kun en ole kyydissäoloa lukuun ottamatta ollut niiden kanssa juurikaan tekemisissä, joten on hiukan hyödytön olo. Enpä ole tosiaan tuunaamisen eteen tehnyt eläessäni paljoakaan muuta kuin tulkannut saksaksi rengasrikkotilanteen, hionut ja pakkeloinut ruosteita ja pessyt auton matkaanlähdön kunniaksi. Sillä työkokemuksella ei irroteta vaihdelaatikkoa.

Kyseessä ei ole oma auto, vaan kummikärry, joka urheasti höyryten pungersi meidät alppien huipulle viime kesänä. Nyt sillä on ruvennut piiputtamaan sen verran, että sisuskalujen vaihto on paikallaan. En yleensä koe mitään tunteita peltipurkkeja kohtaan, mutta tähän hoppaan on hassulla tavalla kiintynyt, kun sen kyydissä on päässyt moneenkin hienoon paikkaan. Kyllä lupaan imuroida ja puunata sen kunhan remppa on ohi.

Ensimmäinen pitkän matkan hoppa, jolla matkasimme lappiin oli legenda sinänsä. Saimme kokea sen kanssa melkoisen seikkailun ja loppusyksystä sen hanskalokeroon oli tehnyt hiiri pesänsä... Norjassa meillä oli lainassa lähes luksusauto, joka rullasi unettavan tasaisesti ja oikkuilematta halki jylhien vuoristomaisemien. Tämä kultainen pandakarhumme taas kesti selaiset hirviönousut ja laskut viime kesänä, että ihme kun se on vielä yhtenä kappaleena.

No,nyt täytyy koittaa, onnistuuko tämän tekstin publishointikin vielä tällä härvelillä. Ei tarvii ihmetellä jos ulkonäkö on kummallinen!

Nyt menee lutustelu överiksi

Örrikissamme, se vanha kiukkuinen äkäskääkkä, jonka kesyttämiseen minulta on mennyt yli kymmenen vuotta on tosiaan tehnyt täyden turkinkäännöksen. Tuossa taannoin kirjoittelin siitä, että hän on ruvennut viihtymään ihmisten lähellä ja jopa sylissä, mitä en olisi koskaan uskonut. Nyt hänen hellyydenkaipuunsa on alkanut paisua sellaisiin mittasuhteisiin, ettei hän kohta muuta teekään kuin tunkee paijattavaksi.

Esimerkiksi tällä hetkellä istun kiikkerästi työtuolini kulman päällä, kun örriäinen päätti, että hänen TÄYTYY saada sullottua itsensä samaan tuoliin. Aina kun tulen tietokoneelle, hän tulee istumaan tuolin viereen anova katse silmissään ja kehräten. Jos en tee heti tilaa tai ota syliin, hän venyttää käpäläänsä, tarttuu kynsillään hihaani tai käsivarren lihaani! ja vetää minut hyvin vaativasti alas puoleensa, että voi hieraista naamaansa omaani. Sillai niinkuin pienenä vihjeenä siitä, että häntä VOIS VÄHÄN pitää hyvänä.

Sama juttu nukkuessa, syädessä tai sohvalla löhötyessä. Örri ui mun liiveihin koko ajan. Ja antaa märkiä pusuja, silitystä sekä kovia puskuja. Hurhuspuspus! Sinäänsä aivan ihanaa ja hellyttävää, mutta mihinkään keskittymistä vaativaan on turha ryhtyä, mikäli örripörri ei ole nukkumassa. Ehkä se nyt ottaa takaisin koko menneen elämänsä hellyydenkaipuuvajeen?

tiistaina, toukokuuta 23, 2006

Kissamme dissaavat Latzia ja Whiskasia

Kun olen tämän kevään kiireissäni "joutunut" syöttämään kissoillemme teollista moskaruokaa huonoa omaatuntoa potien, olen havainnut mielenkiintoisen ilmiön. Paljon mainostetut ja hyviksi kehutut Latzit ja Whiskasit eivät taida mirreille maistuakaan niin hyvin kuin maireat mainoskissat antavat ymmärtää. Olen yrittänyt välttää erityisesti näitä kahta merkkiä ja ostaa sen sijaan vaikka Pirkan pussiruokaa tai pahvipurkeissa myytävää Mjauta. Silloin tällöin olen kuitenkin niitäkin ostanut sellaisista kaupoista jotka eivät juuri muita merkkejä myy, mitä nyt jotain Rainbowta joka jo näyttääkin niin epäilyttävältä, etten sitä uskalla ostaa. Tuskinpa niistä juuri mikään on toistaan parempaa. Sen voi jo päätellä ruuan nestepiptoisuudesta, joka on hyvin korkea ja lihapitoisuudesta joka on noin 4% luokkaa. Lisäksi useimpiin näihin moskiin lisätään sokeria ja elintarvikevärejä, joita kissat eivät todellakaan tarvitse.

Näiden "parempien" valmisruokien yhteydessä mainitaan usein, että varsinainen sapuska lilluu herkkukastikkeessa. Kastikkeen määritelmä pitäneekin paikkansa, sillä se kyllä livotaan aina parempiin suihin. Sen sijaan kastikkeessa uiskentelevat nöttöset, jotka etäisesti muistuttavat lihaa, ovat jääneet viime aikoina säännöllisesti syömättä. Jopa sairaalloisen ahne lokkikissamme jättää ruokaa syömättä, mikä lienee maailman kahdeksas ihme. Tai sitten kertoo karua kieltään ruuan laadusta.

Tiedän kyllä, että teolliset eläinruuat ovat surkea vaihtoehto. Sen lisäksi, että niitä valmistavat boikottinsa ansainneet suuret törky-yhtiöt, niillä on muutenkin todella huono maine. Netissä liikkuu eläinruokia koskeva tiedote joka saa minut voimaan pahoin. Olen samaa mieltä siitä, että eläintenruokien tuottajat salailevat ja yrittävät luistaa jos niiltä haluaisi jotain tarkempaa tietoa ruuan valmistusprosessista tai aineosien alkuperästä. Otin aikanaan yhteyttä suomalaiseen Primacat-firmaan ja kyselin yhtä jos toistakin. Vastauksena tuli tyly viesti, jossa puhuttiin ympäripyöreitä ja vedottiin tuotesalaisuuksiin. Lopetin heidän tuotteensa ostamisen heti.

Eli lupaan taas löytää vähän enemmän aikaa eläinteni ruokintaan ja lisäksi tilaan heti paikalla hyväksi havaitsemiani Acana-muroja, jotka pääsivät tuossa kevään korvalla taas loppumaan kaapistamme.

Mutta tässä pöyristyttävä ja miettimään laittava teksti, joka on alunperin lähtöisin animalian sivuilta:

EPÄEETTISET ELÄINRUUAT

Suurin osa Suomessa markkinoilla olevista lemmikkieläinten ruoista on testattu epäeettisillä eläinkokeilla joissa on aiheutettu tarpeetonta kipua koe-eläiminä olleille koirille ja kissoille.

Eläimillä testataan monien ainesosien ja koostumusten vaikutusta muun muassa erilaisten vaivojen parantamiseen tai lemmikin painonhallintaan. Nämä koirat ja kissat joutuvat lukuisten päivittäisten kivuliaiden toimenpiteiden (kuten verikokeet, peräruiskeet, tähystykset) kohteeksi. Tämän lisäksi monet testilaboratorioiden eläimet elävät lyhyen elämänsä eristyksissä, pimeässä ja vailla mahdollisuutta toteuttaa lajilleen tyypillistä käyttäytymistä. Eläimiin kohdistuu myös paljon muita julmuuksia kuten esimerkiksi Procter & Gamblen IAMS/Eukanuba – tuotteita testattaessa: koirilta on leikattu äänihuulet, jotta niiden haukkuminen ei kuulu eikä myöskään häiritse työntekijöitä.

Teolliset lemmikkiruoat koostetaan käytännössä jätteistä, jotka moni heittäisi kaatopaikalle tai käyttäisi mieluimmin lannoitteina: Teollisesti tuotetun lemmikkiruokapurkin "eläinproteiinit" voivat pitää sisällään esimerkiksi pilaantunutta lihaa, teurastamojen saastuneita aineksia, ulostetta, siipikarjan höyheniä, koiran tai kissan raatoja. Suurin osa teollisesti tuotetun lemmikkiruoan eläinproteiinista tulee siis niin kutsutusta kuolleesta kannasta.

Tällainen "ravintopohja" teollisissa tuotteista myötävaikuttaa eläimillä esiintyviin oireisiin kuten syöpä, erilaiset ihosairaudet, allergiat, kohonnut verenpaine, maksan ja munuaisten vajaatoiminta, sydänsairaudet sekä hampaisiin liittyvät ongelmat. Näihin teollisuuden itsensä aiheuttamiin ongelmiin tarjotaan ratkaisuiksi uusien ruokalajien/-merkkien tuottamista, joiden tehokkuutta testataan uudestaan ja uudestaan valtavilla määrillä koe-eläimiä.

Seuraavassa on listattu yritykset ja heidän tunnetuimpia tuotteitaan. Kyseiset yritykset dominoivat myös Suomen markkinoita ja tekevät laajasta kansainvälisestä vastuksesta huolimatta eläinkokeita tuotteidensa valmistusprosessien aikana:

Nestlé Purina Petcare/Friskies: mm. Felix, Gourmet, Pro Plan, Vital Balance, Serti
Hill’s Pet Nutrition: mm. Hill’s Science Diet
Pedigree, Masterfoods: muun muassa Cesar, Frolic, Pedigree Pal, Royal Canin, Sheba, Whiskas
IAMS/Eukanuba: muun muassa Eukanuba

Kulkukoirien kummit ry teki kyselyjä suomalaisille jälleenmyyjille tai valmistajille siitä, noudattavatko heidän myymiensä tuotteiden valmistusprosessit eettisesti kestäviä arvoja, mutta tiedotteen julkaisupäivään mennessä yksikään kotimainen taho ei ole vastannut yhdistykselle.

maanantaina, toukokuuta 22, 2006

Korpiklaani

Tuli tuossa ennen viikonlopun viisuhuumaa käytyä Korpiklaanin keikalla. Kyseessä lienee tällä hetkellä ainoa bändi, jonka keikkoja raahaudun kuuntelemaan sen soitellessa lähitienoilla. Kun vanhenee, niin jaksaa innostua aina vain vähemmästä määrästä musiikkia. Sitä vain kuuntelee vanhoja suosikkejaan niin kauan kunnes ei enää voi sietää niitäkään. Korpiklaani on kuitenkin virkistävä poikkeus, kiitos sen löytymisestä mörrimöykkyveljelleni.

Mitäkö heissä sitten on niin erinomaista. No ainakin se, että he ovat onnistuneet yhdistämään hytkähdyttävällä tavalla metallin ja kansanmusiikin, sekä ripottelemaan sekaan sopivaksi mausteeksi metsäläistä mörköhulluutta. Keikoilla jotenkin tuntuu siltä, että nämä tyypit todella nauttivat soittamisesta, meno on hektistä ja pieni positiivisen sekopäisyyden piru tuntuu ryömivän sisään kuulijankin korvasta. Tekee mieli painua mehtään ja ruveta tanssimaan nuotion ympärillä sitä hullunkurista mitälie kansantanssia, jota noilla keikoilla aina näkee.

Laulaja ainakin on semmoinen pirivieteri, että hyvä kun lavalla pysyy. Koko ajan hän riehaa ja pirskahtelee parhaimmillaan kaljasuihkulähteenä. Erityisen huomioni on kuitenkin kiinnittänyt Korpiklaanin taitava ja kaunispiirteinen viulunsoittaja Hittavainen. Miehen käsissä soi niin viulu kuin säkkipillikin ja sitä soittoa on ilo katsella sekä kuunnella. Tuossa vielä aiemmin pitkän kokoletin omanneena hän näytti suorastaan lumoavalla tavalla mieheltäni ja jopa liikkui samalla tavalla kuin lutuseni. Sain kuulla eräällä keikalla, että olen ihan perverssi, kun senkin yhden kerran vierasta miestä silmä kiiluen vahdatessani, kyseessä on presiis mun oman ukon näköinen tapaus... :)

Hittavaiseen ja rakkaaseeni liittyy vielä toinen hullunkurinen yhteneväisyys. Miehelläni on sille päälle sattuessaan (hilpeässä huppelissa, kotimatkalla baarista) nimittäin tapana juosta kilpaa kaupunkirusakkojen kanssa. Ihan totta, en narraa! Hän päästelee aina jänisten perässä pitkin peltoa ihan huvin ja urheilun vuoksi, muttei tietenkään yritä vahingoittaa niitä. Wikipediassa puolestaan kerrotaan, että Hittavainen on Mikael Agricolan jumalluettelossaan mainitsema karjalainen henkiolento, joka auttoi jäniksen pyynnissä... Hmm.

lauantaina, toukokuuta 20, 2006

YAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH!

Tarviiko sanoa mitään :) ! Hard Rock Hallelujah!

torstaina, toukokuuta 18, 2006

Hard Rock Hallelujah!

En nyt sentään heiluta pienoissuomenlippua blogatessani mutta tämä väsähtänyt ajatuskulku täytynee sentään kirjata ylös nyt heti kun olen saapunut kotiin euroviisuvalvojaisista veljen luota. Onhan tämä sentään ensimmäinen ja varmaankin viimeinen kerta naismuistiin, kun katson nämä hoilaajaiset aikuisten oikeasti ja vielä kaupan päälle kiinnostuneena alusta loppuun.

Tuli vaan mieleeni, että jos euroviisujen tarkoituksena on jollain tavalla tuoda esille eri maiden persoonallisimpia piirteitä ja jotain kaupallisuuden pinnan alla vaisusti pyristelevää kansallista erikoislaatuisuutta, niin huonosti menee suurimmalla osalla osaa ottaneista maista.

Satuitteko huomaamaan, millä attrapeilla huomiota pääsääntöisesti tavoiteltiin? Naissolisteilla, joiden asustuksen tunnusmerkistö viittaa prostituoituihin tai pornotähtiin. (Valkoisia sukkanauhoja, korsetteja, nännipihaan asti vilkkuvia tisuja ja stay-upeja, voi hyvää päivää, armahtakaa!) Persettään heiluttavilla tahitilaisilla olkikuvoilla. Tyypeillä jotka mönkivät möllin näköisinä ulos pianosta. Mieskuoro huutajien ja alivaltiosihteerin risteytyksillä jotka vatkuttivat maanisesti voittavansa. Äijillä jotka hyppäsivät narua! Täysillä överiksi vetävällä, kaikki naisellisuuteen liitettävät ärsyttävimmät kliseet pöytään läimivällä luntulla, joka soitti jumalalle ja kirkui kuin pieni sika. Ja paljolla muulla halvalla, joka pyyhkiytyi kolme sekuntia näkemisen jälkeen muististani.

Siinä rinnalla haudan pohjalta kaivetut, toinen jalka helvetissä hardrockaavat suomalaiset olivat niin sairaan piristäviä, että olin vähällä järsiä veljen sohvan käsinojasta superlonitäytteet jännätessäni, pääsevätkö möröt jatkoon vai eivät. No, veljeni sai pitää sohvansa ehjänä ja minä voin mennä hymyillen nukkumaan. Edes jotain valtavirrasta poikkeavaa vaihteeksi. Luulen, että suomen kirveellä ja ristillä hiljaisiksi peloteltujen pakanoiden veri kiehuu jälkeläisten suonissa positiivisella tavalla. Toivottavasti tämä ei jää ainutlaatuiseksi rymistelyksi. Aivan liian kauan olemmekin teeskennelleet olevamme kristitty, nöyrä ja siivo kansa, joka kyhjöttää kaiken vapaa-aikansa kirkossa virsiä veisaten.

Hyvää yötä siis ja...

"Now choose to join us or go straight to Hell!"

tiistaina, toukokuuta 16, 2006

Oodi luonnon kauneudelle

Tänään luonnon kauneus sivalsi minut hopeisella katanallaan polvilleni.

Kuljin suolla pitkin pitkospuita, suon tuoksua hengittäen. Helottava aurinko ja kirpeä ilma hyväilivät ihoani astellessani eteenpäin onnesta juovuksissa. Ulkona on jumalaisen ihanaa, varsinkin kulkee kauas sieltä missä ihmiset ovat pakkautuneet kylki kylkeen toisiaan kyräilemään. Pidän itsessäni siitä, että lähden aina mieluusti ja kyselemättä, kunhan suuntana on vain metsä.

Ihmiset, joiden seurassa olin pysähtyivät ja alkoivat hihkua kiihtyneesti. Pitkospuilla oli suuri perhonen jota kukaan heistä ei tunnistanut. Polvistuin haltioituneena sen eteen ihailemaan sen harmaan, valkoisen, mustien kuvioiden ja herkän vaaleanpunaisten siveltimenvetojen koristamaa pörröistä vartaloa. Minulla ei ollut aavistustakaan mikä se on, en ollut moista koskaan ennen nähnyt.

Seurassamme ollut luonnon asiantuntija saapui paikalle perässämme ja päästi ihastuneen huudahduksen. Olimme kuulema todistamassa harvinaista hetkeä: Naaraspuolinen riikinkukkokehrääjä (Saturnia Pavonia) oli juuri kuoriutunut kotelostaan ja noussut pitkospuille oikomaan toukkanyytin laskostamia siipiään.

Kun perhosta katseli oikein tarkkaan, saattoi huomata kuinka sen vartalo värisi ja hennon vaaleanvihreät suonet pumppasivat nesteitä paperinohuisiin siipiin. Se oli niin kaunis ja hauras, että toi mieleen untuvan, jossa on vaaleanpunaisen ja helmiäisenharmaan aavistuksia.

Onneksi havahduin lumouksesta sen verran, että tajusin kaivaa esille kamerani. Siitä onkin muuten aikaa, kun olen viimeksi kuvannut perhosia, noita oikukkaita pikku kummituksia. Silloin kun kuvasin vielä pelkästään järjestelmäkameralla, tuhlasin monta monituista filmiä karkuun häivähtäviin siivenkärkiin tai kuviin, jotka olivat jääneet tarkentumatta mentyäni ihastuksissani liian lähelle.

Tämän olennon kohtaamisesta sain napattua kuvan, joka tulee taatusti päätymään seinällemme.

torstaina, toukokuuta 11, 2006

Kirsikkamies

Satuin löytämään paikan, jossa kirsikat kukkivat todella kauniisti. Kun kävelee puiden alle ja katselee kukkahunnun alta sinistä taivasta, tulee hetkeksi aika ylimaallinen olo. Ymmärrän kovasti japanilaisia, jotka menevät kirsikoista sekaisin. Täytyypä vain sanoa että täällä huomattavasti harvinaisempana näkynä moisen löytäminen oli todella ilahduttavaa ja elähdyttävää. Oli ihan pakko mennä nuustamaan kukintoja höperön onnellinen ilme kasvoilla läikkyen.

Satunäkymän kohtaamisesta seurasi tietenkin se, että sisälläni uinuva valokuvaaja heräsi ja sai maanisen kohtauksen. Tämä täytyi saada filmille aivan ehdottomasti, mutta ei pelkkinä kukkien kuvina vaan muotokuvauksena, josta minulle juolahti mieleen heti hyvä idea. Tohtorin väitöskuvat eivät nimittäin olleet kovin kummoisia. En jaksanut raahata koko juhlapäivää mukanani rakasta järjestelmäkameraani ja en taas osannut alkuunkaan käyttää vierasta digikameraa, joka bileissä kouraani lykättiin. Tuloksena oli huonoja kuvakulmia, tärähdyksiä ja hämäriä punasilmäkanikuvia.

Nyt oli tilaisuus korjata vahinko. Soitin miehelle töihin ja sanelin Justiinan äänensävyllä, että nyt mennään eikä meinata. Arvata saattaa, että siitä seurasi kitinää. Hänellä kun oli sata ja yksi tärkeää asiaa hoidettavanaan juuri tämän työpäivän aikana. Joskus minä kuitenkin olen aika ikävä ihminen, enkä anna joustovaraa, kun saan jonkun päähänpiston. Patistin miehen kotiin ja pukemaan juhlapuvun päälleen huomauttamalla, että olen saanut kuulla aika pitkän aikaa virsiä hänen tärkeistä aikatauluistaan ennen väitöskirjaa, mutta myös pyhiä lupauksia siitä, että väitöksen jälkeen helpottaa. En toisin sanoen antanut vaihtoehtoja. Syystä, että tänään en olisi itse ehtinyt millään kuvaamaan velvollisuuksien kutsuessa ja koko viikonlopuksi on taas luvattu sadetta. En voinut ottaa riskiä, että kukinta menee ohi, se olisi ollut anteeksiantamatonta.

Saimme kuin saimmekin aikaiseksi kuvaussession kirsikkapuiden alle. Eihän sekään tietysti ollut mutkatonta. Mies kitisi kuin pahainen diiva, niin kuin hän aina tekee joutuessaan mallikseni. Se on muuten sääli, sillä hänellä on ehdottomasti valokuvauksellisimmat kasvot ja vartalo, jotka ovat vastaani sattuneet. Hän vain on niin PERKELEEN hankala kuvattava 90% kuvausajasta. Toisaalta, minä taas olen hyvin dominoiva kuvaaja sille päälle sattuessani, enkä anna periksi ihan pienille väninöille. Lieventävänä asianhaarana mallin ärtymykselle tietysti oli se, että hän sai allergiaoireita siitepölyään päällemme tupsuttavista kirsikankukista ja voi hieman huonosti. Saimme kuitenkin kovalla tahdilla noin sata otosta aikaiseksi, että luulisi niiden joukosta nyt edes muutama napakymppi löytyvän, ellen ole ihan mämmikouraantunut kuvaajana. Oli ilahduttavaa, kun mies sai edes hetkeksi päälle hurmaajavaihteen ja naurunkimallusta silmiinsä. Illalla häntä jo nauratti kiukuttelunsa ja hän taisi olla jopa ihan tyytyväinen siihen, että tulipahan tehtyä.

Alustavasti digikuvissa oli ainakin muutama oikein viehättävä kuva. Harmi, etten ehtinyt saada kunnolla filmille muutamaa silmänräpäystä, jonka aikana mies vaihtoi pukunsa arkikuteisiin kirsikankukkaputouksen alla. Auringonvalo, miehen huumaava tuoksu, kaunis askeettinen vartalo ja vaaleanpunaiset ryöppyävät kukat saivat ainakin tämän valokuvaajan sydämen läpättämään tuulessa värisevien kirsikankukkien lailla.

tiistaina, toukokuuta 09, 2006

Neljä juttua

Kettuneidin turkista tarttui tämmöinen karva:

4 TYÖTÄ JOITA OLEN ELÄMÄNI AIKANA TEHNYT

1. Paimentanut lapsia, varhaisnuoria, rippikoululaisia, vammaisia ja vanhuksia leirillä
2. Istuttanut lukemattoman määrän männyn ja kuusen taimia
3. Pakannut *miljoona* ruusua
4. Korjannut palomiesten haalareita ja järjestänyt arkistoa paloasemalla


4 PAIKKAA JOISSA OLEN ASUNUT

1. Apukeittiössä (Tästä ei tila enää voi käydä paljoa ahtaammaksi)
2. Kenkälaatikossa (Opiskelijasisäpiirivitsi)
3. Kommuunimökissä (O` those hippie-times....)
4. Aitassa (Perkeleen hiiret pois mun sängystä justiinsa!)

4 TELEVISIO-OHJELMAA JOITA TYKKÄÄN KATSELLA
(tämä on muuten tosi vaikea kysymys, olen erittäin televisionkatselurajoitteinen)

1. Luonto-ohjelmat
2. Matkaohjelmat, etenkin Madventures
3. Historialliset dokumentit joissa kaivellaan joillain hyvin salaperäisillä raunioilla etc.
4. 4-d kauhisteludokumentit

4 INTERNET-SIVUA, JOILLA KÄYN PÄIVITTÄIN

1. Blogilista
2. Yle
3. Turun yliopiston kirjasto
4. Helsingin sanomat

4 LEMPIRUOKAANI

1. Tuore, lämmin ruisleipä, voita, cheddaria, savulohta ja kurkkua
2. Uunilohi sitruunalla, kalamausteella ja sitruunapippurilla
3. Hörrleinin chilivalkosipulit
4. Tuorejuustotäytteiset, grillatut herkkusienet

4 PAIKKAA JOISSA OLISIT MIELUITEN NYT

1) Laavulla
2) Punkassa karvahuovan alla miehen kainalossa
3) Hierojalla
4) Savusaunassa

4 PAIKKAA JOISSA OLEN OLLUT LOMALLA

1) Itävalta: Hohe Tauern
2) Norja: Jotunheimen
3) Moskova
4) Pariisi

maanantaina, toukokuuta 08, 2006

Kevät kävi kimppuun

Tulihan se sieltä. Kevätväsymys meinaan. Kahvikaan ei auta. Olo on vetelä kuin Itävallassa syömääni pizzaan ujutettu mustekalan lonkero jossa oli muuten vielä söpöt imukupitkin havaittavissa... (Enkä tietenkään voinut olla keihästämättä sitä haarukkaan ja pelottelemasta sillä pöytäseuruettani, syömättä se kylläkin jäi)

Vielä pari päivää sitten uhkuin aurinkoenergiaa, nyt en jaksaisi evääkään väräyttää. Tekee mieli vain mennä huriseva kissa kainalossa peiton alle ja nukkua. Miestäkin nukuttaa, heti töistä sänkyyn ja kello muka soimaan johonkin aikaan iltaa, mikä tarkoittaa käytännössä torkkutoiminnon ahkeraa käyttöä niin että sormeen tulee rasitusvamma. Vielä viisi minuuttia. Kaipa tähän on vaikutuksensa viikonlopun seurariennoilla, joista tuli kotiuduttua vasta auringonnousun aikaan.

Katselin tuossa puolinukuksissa dokumenttia soidinmenoja pitävistä merinorsuista, joilla oli vähän toisenlaista kevättä rinnassa. Lajin urokset ovat rumia monta tonnia painavia läskivuoria ja pitävät parhaimmillaan yli sadan naaraan haaremia. Ne liikkuvat vyöryttämällä ihraansa aaltomaisella liikkeellä ja keskenään niillä on verisiä taisteluja haaremin herruudesta. Voittaja rönyää sitten monin verroin pienempien naaraiden kimpussa niin, että luulisi niistä tulevan levitettä leivän päälle. Merinorsuseksi oli kyllä sellaista lotinaa, että halut menisi nymfomaaniltakin viikoksi sitä katsellessa.

Pakko vääntää itsensä tästä edes kirjastoon käymään tai muuten menen koisimaan ja herään vasta aamulla.

perjantaina, toukokuuta 05, 2006

God of Wind

Aurinko alkaa näköjään vaikuttaa, sillä minulla on koko ajan lisääntyvä maaninen olo. Tekee mieli tehdä noin tuhatta ja yhtä asiaa yhtä aikaa. Hingun väsäämään kauan kirjoitusprojekteihini suunnittelemiani fantasia-asusteita, valokuvaamaan, maalaamaan, pääsemään jonnekin shamaanirummun valmistuskurssille, kirjoittamaan, ompelemaan ja viimeinkin treenaamaan oikein tosissani, että pääsen kesäksi mahdollisimman hyvään & vahvaan kuntoon.

Kaikkein eniten tällä hetkellä kaipaan kuitenkin metsiin, mielellään monen päivän reissulle, jonka aikana saa marinoida itseään nuotiosavussa ja tuulettaa tunkkaista päätään puiden latvoissa suhisevassa kevättuulessa. Tänä talvena nimittäin jäi toteuttamatta traditionaalinen laavuyö lumessa ja pakkasessa, mikä on mielestäni melkoinen menetys. Samoin tosin jäi uimatta avannossa, mikä myöskin harmittaa. No, aikaahan ei ole kenelläkään rajattomasti. Joskus täytyy vain siirtää hyviä juttuja piirun verran tulevaisuuteen listalla 1000 things to do before you die.

Metsien koluamiseen liittyy itselläni mielenkiintoinen ilmiö. Liikun nimittäin luonnossa aivan kuin sulautuisin siihen. En ole kiinnittänyt siihen aiemmin kovasti huomiota, mutta etenkin viime kesänä se tuntui niin voimakkaalta elämykseltä, että tunnistin ja nimesin sen aivan omanlaisekseen mielentilaksi. Yleensä metsään mennessäni liikun hetken muodollisesti ja määrätietoisesti, sitten minut ottaa valtaansa eräänlainen tajunnan sulautuminen. Alan kulkea matalampana, askeleeni ovat joustavampia ja käytän esim kalliorinteillä liikkumiseen myös kolmatta ja neljättä jalkaani eli käsiäni. Fiilistä kuvaa mielestäni erityisen hyvin Korpiklaanin biisi God of wind, jonka omaan versiooni mieluusti ajattelen noissa seuraavissa lyriikoissa womanin manin paikalle ja she:n he:n paikalle.

Let me tell you a story
Story of a man/woman
Who wants to be a god
God of the wind
S/He dressed to brown
Brown leather clothes
S/He used a bone mace
And ate mushrooms
S/He lived in the woods
There trees are huge
Only friends were trolls
Who were all the time drunk
S/He saw nightmare
There big bad bear
Ran behind him/her
And shouted these words:

[Chorus:]
If you want to be a god of wind
You have to beat me
If you want to be a god of wind
You must take my skin
If you want to be a god of wind
You must use my nails
If you want to be a god of wind
You must be like me, must be like bear

En nyt ihan niin häijy ole, että karhua lähtisin rökittämään, mutta tuo on kylläkin perusperiaate sille, millainen täytyisi olla ujeltaakseen luonnossa ympäri vuoden, niin kuin tuulen jumala.

Sen sijaan, että vaeltaessani silmäilisin maastoa pää pystyssä niin kauas kuin näen, kiinnitän useammin huomiota mitä pienimpiin yksityiskohtiin. Joskus suorastaan näen itseni sieluni silmillä menemässä kärsä maata myöten kuin tryffelipossu. Silmilläni saalistan kaikkea syötäväksi tai keräiltäväksi kelpaavaa. Taskuun päätyy kiviä, hassuja oksia, kääpiä jne. Keräyskoppaan taas kaikki tunnistamani sienet, jotka päätyvät joko ruuaksi tai harvoin kuivattuna koristeeksi, kuten esimerkiksi pieneen elämänasennettani kuvaavaan esineinstallaatioon muiluttamani keltasarvikka ja pieni siinä sateenvarjon virkaa tekevä musta, hopeakimalteiseksi lakkaamani sieni, jonka tarkempaan lajimääritykseen en ole toistaiseksi päätynyt.

Metsässä kulkeminen siis ottaa minut valtaansa ja monesti päädyn melkein huomaamattani mitä hassumpiin paikkoihin. Esimerkiksi kerran Maarian altailla samoillessani lähdin menemään vain villittynä eteenpäin, läpi toinen toistaan tuheammista ryteiköistä ja löysin lopulta valtavan kauniin hiekkakuopan, josta en ollut ennen tiennytkään. Syksyn ruskaväreissä loistavat puut heijastuivat vedestä, jonka keskellä oli jopa pieni saarikin. Voitte kuvitella tuntuiko minusta hetken aivan siltä kuin olisin löytänyt jonkin uuden fantasiamaailman!

Näiden villiintymisten, (jotka eivät suinkaan ole mitään hallitsemattomia eksymisiä), jälkeen joudun yleensä hankkiutumaan ihmisten ilmoille aika pitkienkin matkojen päästä. Aina olen löytänyt, vaikken olekaan tiennyt tarkkaa sijaintiani kartalla. Kotiin tarsiessa on yleensä niin kauhea nälkä, että vatsanahka hapuilee otetta selkärangasta. Mukavaa on tietysti, jos on vielä sattunut löytämään luonnon antimia, joista saattaa sitten laittaa iltaruoan. Vaikkapa savukala-lampaankääpäpastaa, joka vei kielen mennessään. Eräällä reissulla taas löysin villiomenapuun, jonka pienistä ärjynkirpakoista omenista sai taivaallisen hyvää, jäätelöllä kuorrutettua omenapiirakkaa.

Luonto on silloin tällöin hyväkin lapsilleen.

torstaina, toukokuuta 04, 2006

Juhlakrapula

Tässä on vierähtänyt useampikin päivä juhlista toipuessa, olivat ne vain sellainen sirkus. Olo on kuin puusta päiväsaikaan päälleen pudonneella lepakolla, vaikka olenkin yrittänyt estää itseäni liikaa myötäelämästä toisen ihmisen tunteita. Täytynee hieman kirjailla bloginkulmaan tästä kaikesta, sillä kokemus oli kaiken kaikkiaan sellainen, ettei moista ihan vähään aikaan tulle vastaan.

Kauhea vouhaaminenhan alkoi jo torstaina, yö vierähti rattoisasti savukalapasteijoita leipoessa. Paistaminen ja roudaaminen jatkuivat heti töiden jälkeen perjantaina ja illan ainoa rauhallinen hengähdyshetki oli siunattu tunti saunassa kalpean tohtorikokelaan kanssa. Tuli ihan mieleen initiaatioriitinomainen kylpeminen, kun rakkaudella pesin mieheni tuuheaa villihevosenharjaa ja hieroin rauhoittavasti hänen jalkojaan. Onneksi hän saattoi istua lauteilla hikoilemassa ihan pienen hetken ilman huolia, iltaauringon paistaessa lohduttavasti sisään ikkunoista. Olisin toivonut voivani ottaa edes sakaran hänen rististään kannettavakseni.

Illan mittaan sherry osoittautui mainioksi vastalääkkeeksi estämään liian monen ihmisen liian pienessä tilassa toteuttaman hösäämisen aiheuttamaa melustressiä. Kuuppani ja miehenikin kuuppa pysyi kiitettävästi kasassa niin kauan, että saimme talon hiljenemään ja ihmiset yösijoilleen. Simahdin miesparan vielä kirjoittaessa lectiotaan. Yöhön mahtui kuitenkin vielä täysin meistä riippumatonta absurdia, hallitsematonta ja raivostuttavaa dramatiikkaa, jotka miinustivat omani ja etenkin tohtorikokelaan unen määrän vain muutamiin tunteihin. Ellen olisi zenhenkisyyttä arvostava budoka, olisin taatusti käynyt kuristamassa erään täysin edesvastuuttoman ihmisen paljain käsin.

Aamulla jouduin nousemaan hyvin aikaiseen ehtiäkseni kampaajalle ja meikattavaksi, kun lopulta tarpeeksi kauan vastaan hangoiteltuani päätin että ollaan sitten viimeisen päälle, kun kerran pitää laittautua. Vaatteetkin valitsin huolella, vaikka periaatteessa ottikin päähän. Kuten arvata saattaa, niin ei tullut ihan halpa reissu kun ainoa päälleni täydellisesti istunut takki koko kaupungissa sattui olemaan Rilsin kokoelmasta. En siis viitsinyt ostaa jotain ensimmäisen käytön jälkeen langoiksi purkaantuvaa hennesmauriz-riepua, kun kerran kirpputoreistakaan ei ollut pelastajaksi tällä kertaa. Onneksi sentään sain tuon takin hurjalla yli 1/3 hinnasta alennuksella, minkä jälkeen se oli edelleenkin törkeän kallis meikäläisen näkökulmasta. Rakkaani aivopesi minut yhtälailla ihastuneesti huokailevan ovelan myyjätätin kanssa ostamaan sen. Mokomat!

Väitös oli tilaisuutena hyvin hikinen. Rakkaani asteli väitöksen alkaessa saliin niin surullisen ylvään, kalpean ja komean näköisenä, että olisi voinut luulla olevan kyseessä jonkun traagisen teloituskohtauksen romanttisesta elokuvasta. Minulle ainakin nousi pala kurkkuun kun häntä katselin. Hänen kasvoillaan olisi helppo ansaita Oscar. Kaksi ja puoli tuntia kuluivat melkein huomaamatta jännittäessä koville joutuneen rakkaani puolesta. Käteni hikosivat ja palleaa kiristi. Joitakin yleisempiä katkelmia huomasin pystyväni jopa seuraamaan, muutamasta kaksiulotteista maailmaa koskevasta yksityiskohdasta jopa kiinnostumaan, mutta loput 90% väitöksestä olikin sitten hepreaa, jota ei todellakaan seurattu kaukaisilla muistoilla lukion fysiikasta.

Vastaväittäjä oli aivan loistava hiillostaja, tiukka mutta kannustava ja sosiaalisesti älykäs. Hän laittoi rakkaani laskemaan taululle kiperiä kaavoja, joita hän joutui useaan otteeseen pyyhkimään ja korjaamaan. Välillä huomasin huutavani mielessäni, että älä kiltti höpönassuni koske niillä taululiituisilla käsillä kasvoihisi, partaasi tai etenkään pukuusi, kun mieheni luonteensa mukaisesti piti kättä leuallaan tai otsallaan miettiessään. Olin ihan varma, että väitöksen lopussa hän on puuteroinut naamansa kauttaaltaan kuin aurinkokuningas, mutta jotenkin hän selvisi siitäkin yhdellä pienellä liituviirulla olkapäässä. Oli ihanaa kuulla sanat, väitös on hyväksytty ja voimme jatkaa kahvitukseen. Halasin lutustani niin suurella lämmöllä ja rakkaudella kuin vain voin.

Väitöstä seurasi tietysti virallinen juhlaillallinen, eli karonkka. Ruoka oli varmaankin? ihan hyvää, mutta minulla ei ollut lainkaan ruokahalua huolimatta siitä, että olin koko päivänä juonut vain yhden kupillisen kahvia ja syönyt pari kofeiinikarkkia. En saanut sitäkään vertaa uppoamaan pöytään raahattua alkoholia, aterian päättyessä tervetuliaismaljani oli edelleen puolillaan. Hetkellisen suvannon koittaessa rupesi väsyttämään, mutta kaava oli käytävä läpi, eikä siitä päässyt minnekään. Kyllähän se liikutti, kun rakkaani pöytäpuheessaan käänsi katseensa hymyillen minuun ja kiitti minua rakastamisesta ja kärsivällisyydestä, sekä hänen rinnallaan pysymisestäni. Minusta kuulema oli löytynyt näiden stressaavien päivien aikana jotain aivan uusia, yllättäviä puolia. Nauratin näyttämällä hyppysellisellä, kuinka paljon minulla aikuisten oikeasti on tuota kehuttua kärsivällisyyttä.

Karonkan jälkeen koitti sitten eräänlainen vapahdus, eli iltajuhla, jossa ei tarvinnut enää pingottaa niin viulunkielenä. Pöydät notkuivat herkkuja muurahaisena ahertaneiden sukulaisten ja vähän itsenikin ansiosta. Juhlaan tuli rakkaita ystäviä ja tuttuja ihanan paljon ja lahjojen määrä oli pudottaa herra tohtorin polvilleen. Kiitos kaikille jotka tulivat ja kiitos kaikesta mitä toitte mukananne (jos joku vieraista sattuu tätä lukemaan)! Ehkä lutuseni viimeinkin alkaa tajuta olevansa hyvin rakastettu ja pidetty mies.

Kannoin vielä aika kauan huolta siitä, että asiat luistavat hyvin ilman odottamattomia yllätyksiä. Se on selkäytimessä, teenpä mitä tahansa, olen perusluonteeltani vastuunkantaja ja se jolla todennäköisimmin säilyy kontrolli sekä tolkku päässä silloin kun muilla on alkoholia veressä. Ärsytti hivenen kun koitin saada vihdoin ja viimein musiikin raikamaan ja sain kommenttia huolekkaasta hääräämisestäni musiikkilaitteen virityksen suhteen, että "Sinähän hösssäät". Meinasin vetää saman tien herneen nenään, mutta tyydyinkin sen sijaan kivahtamaan, että ehkäpä sinäkin hiukan hössäisit, jos olisit pompannut viime päivät superpallona näiden bsamperin bileiden eteen ja kärsinyt kaiken maailman ylimääräisestä yöviihteestä...

Käytännöllisesti katsoen en juonut koko illan aikana mitään (aloin vasta viiden aikaan lipittämään puhdasta kossua saadakseni jatkuvasta puhumisesta äityneen kurkkukivun lakkaaamaan), mikä oli loistojuttu sen kannalta, että jossain vaiheessa juhlia vastaväittäjä tuli juttusilleni. Aluksi olin jäykkä kuin hiilihanko ja oikein tunsin kuinka hiki alkoi valua kainaloistani. Ujostelin ja murehdin ruostunutta englannin kielen taitoani, mutta turhaan: vastaväittäjä oli aivan uskomattoman miellyttävä ihminen. Se säteili hänestä kauas jo väitöksen aikana, mutta etenkin sitten kun hänen kanssaan pääsi keskustelemaan. Ei aikaakaan, kun ohut jää oli sulanut ja vitsailimme jo täyttä päätä. Olin yllättynyt siitä, että pystyin ovelasti kiertämään ja ympäriselittämään sellaisia sanoja, joita en muistanut tai tiennyt ja ainakin tyyppi sanoi että saa erittäin hyvin selvää englannistani. Oli mukavaa huomata, että pystyy sanaleikkimään myös vieraalla kielellä niin että toinen tajuaa.

Keskustelun syntymistä helpotti tietenkin se, että vastaväittäjä on myös intohimoinen luonnossa liikkuja. Hän kertoi juttuja Yosemiten puistossa asustelevien ihmisten läsnäoloon tottuneiden karhujen käytöstavoista ja minä puolestani kertoilin hänelle harrastamastani itsepuolustuslajista ja siihen liittyvistä erikoisista yksityiskohdista, kuten hermopisteistä. En olisi ikinä arvannut, että voin juuttua niin pitkäksi aikaa juttusille täysin eri planeetalta olevan ihmisen kanssa. No, siitä kyllä suurin kiitos kuuluu hänelle ja hänen vilpittömille, jollain kummallisella tavalla Afrikan Tähti-timantin mieleen tuoville silmilleen, jotka keskustellessa viestivät hyväntahtoisuudesta ja ystävällisyydestä.

Tästä rohkaistuneena ajauduin juttusille rakkaani kollegoiden kanssa ja sama juttu. Heidän kanssaan tuntui olevan ihan yhtä lailla helppo jutella ja hassutella. Luulenpa, että minua on onnistuttu vetämään stereoptyyppisesti höplästä, kun rakkaani on uskotellut jopa pomonsa olevan sitä mieltä, että hänen ammattialansa kollegojen seuraa on hyvä välttää jos ei halua ajautua koko loppuillaksi kiistaan "hiukkasen kiihdyttävistä" asioista. Ei se ihmisluonto ehkä sittenkään ole paljoakaan kiinni siitä mille alalle on fakkiutunut.

Niin. Juhlat jatkuivat saunomisineen, yhteislauluineen, tohtoria muiluttavine diaesityksineen ja muine riekkumisineen kuuteen asti aamulla. Jossain vaiheessa yritimme jopa kiivetä bilepaikan katolle auringonnousua ihailemaan, mutta kattotasanteen ovi oli valitettavasti lukossa. Kotiin palasimme tosiaan räjähtävänpunaisen auringon noustessa ja vielä siideriä hyvillä mielin naukkaillen. Hassuna kuriositeettina, jouduin ottamaan rakkaani työlabralta viileähkön kotimatkan ajaksi ylleni nuhjaantuneen työtakin, joka oli hassulla tavalla samaa kokoa ja muotoa kuin upea juhlatakkinikin. No ehkei nyt ihan niin upea kuitenkaan :)

Vilskehän ei toki tähän päättynyt, vaan seuraavana päivänä jatkoimme vaputtelua ja sitä seuraavana päivänä vääntäydyimme piknikille. Tiistai-illan viimeinen juhlanumero oli vastaväittäjän tarjoama illallinen, jonka aikana vakuutuin entistäkin enemmän siitä, että hänen kaltaisensa ihmisen vastaväittäjäksi saaminen oli paras lahja, mitä rakkaani olisi voinut väitöksessään saada.