torstaina, elokuuta 31, 2006

Ettemme vaan unohtaisi olevamme susirumia

Lehdissä ollaan huolestuneita nuorten miesten fyysisestä kunnosta, ryyppäämisestä ja syrjäytymisestä. Siitä onkin syytä olla HYVIN huolissaan. Rapakunto ja elämänhallinnan menettäminen johtavat moniin muihin ikäviin asioihin, kuten terveydenhuollon kuormittamiseen ja rötöstelyyn. Miesten degeneraation sallimisesta ei ole kenellekään hyötyä.

Mutta mistäs naisten kohdalla jälleen kerran ollaan huolissaan? Siitäkö, että tuplataakkaa kantavat naiset kuukahtavat ja masentuvat, sairaat kauneusihanteet tappavat viattomia nuoria neitoja tai että rapakunto ja elämänhallinnan menetys ovat myös naisten ongelmia.

Ehei. Ei tietenkään, vaan siitä että me suomalaiset naiset emme töhri tarpeeksi turpavärkkiämme huulipunilla ja muilla maaleilla, emmekä keskimäärin suostu linkuttamaan jalat verillä, vaivaisenluut parkuen ja nivelsiteet riekaleina korkokengissä. Voi kauhistus! Kuulen jo kuinka maailman taloudelle niin tärkeät huulipunafirmat romahtelevat ja korkokenkäimperiumit luhistuvat meidän takiamme. Ja siitä olemme vastuussa me, susirumat suomalaisnaiset. Hyi meitä!

Naisen kauneus sitä ja naisen kauneus tätä. Jos et ole kaunis, saat tehdä viisi prosenttia enemmän töitä jos ylipäätäänkään edes töitä saat. Jos olet kaunis, uskottavuuden saavuttaminen on vaikeampaa. Ja jaaritijaa. Milläänkö muulla ei ole loppujen lopuksi väliä kuin ulkonäöllä?

Jälleen kerran, oi jälleen kerran me suomalaiset naiset saamme nauttia "ansaitsemastamme" ulkonäön ruoskinnasta. Taas jälleen yksi töhrynaamainen, vinkulaiha ja itseään ilmeisesti jonain kauneusstandardina pitävä muijankutale haukkuu hieman palstatilaa saatuaan maannnaisensa ulkokuoren suhteen maan rakoon, niin että kettupuuhka tutisee.

Tätä kummajaisnaamaista korkokenkäfriikkiä ei huoleta mikään muu suomalaisessa naiseudessa, kuin se että naiset leikkaavat tukkansa lyhyiksi ja käyttävät silmälaseja sekä läskipohjakenkiä. Ja näyttävät miehiltä, jonka takia miehet hakevat kohta laumoittain vaimoja naapurimaista. Ei mikään muu häntä huoleta. Ei esimerkiksi mikään naisille ominainen vääristynyt käyttäytymismalli, kuten ulkonäköorjuus tai syömishäiriöt. Eikö olekin traagista! Eikö pitäisi jo kutsua koolle naisten ulkonäön kohentamiseen vakavasti paneutuva komitea!

Rehellisesti sanottuna, haistakoot suomalaisnaisia jatkuvasti halventavat muotiämmät hanuria. Jos ruvetaan miettimään, mitä asioita naisten pitäisi keskimäärin itsessään korjata, niin meikki ja korkokengät ovat tärkeydeltään ja merkitykseltään niin vähäpätöisiä ja niin häntäpäässä listalla, etten näe niitä listan lopusta vaikka kiikareita käyttäisin. Niin, että lopettakaa kauneusfasistit se paskan jauhaminen ja sen muillekin syöttäminen. Aito kauneus ei löydy teidän jalanjäljistänne!

Ei minusta eikä kenestäkään muustakaan tule parempaa ihmistä, vaikka dippaisimme nuppimme päivittäin Blascoa sisältävään ämpäriin tai nukkuisimme yötkin kahdentoista sentin stilettikorot jalassa. Jos jotkut miehet löytävät meikkaavampia, korkeakorkoisempia ja siten mieluisampia naisia ulkomailta, sehän on meille vain eduksi. Loistavaa, jippii, ihanaa kun häivytte meitä kiusaamasta! Hastalavista ja Adios vaan, moisillehan pitäisi melkein antaa alennusta matkalipuista. Fiksut naiset eivät nimittäin koske pelkkiä kuoria jahtaavia ukkoja pitkällä tikullakaan. He haluavat miehen olevan kiinnostuneita jostain muustakin kuin omistamastaan meikkilaukusta tai kengänmerkistä.

Vaan tuohon suominainen-rumanainen-määkimiseen alan olla kyllästynyt toden teolla. Ja siihen törkeään valheeseen, että kauneus on kiinni töhnistä, jotka ihollesi levität tai vaatteista jotka päällesi puet.

Minulla on loistava ehdotus. Ruvetaan kakuttamaan näitä valheitaan levitteleviä ilkimyksiä. Joka kerta kun joku typerä mallilammas määkii, että me suomalaiset naiset olemme niin hirvittävän rumia ja pukeudumme huonosti, otetaan tehtäväksemme osallistua joihinkin hänen tähdittämiinsä ryysykinkereihin ja järjestetään pieni yllätys. Losautetaan heidän itsetyytyväisiin nyrpeisiin ja pilalle hemmoteltuihin naamoihinsa kuohukermainen kakku niin että roiskuu. Eikö olisikin mukavaa? Minusta ainakin.

Kysytään sen jälkeen heiltä herttaisesti että tuntuuko nyt kauniilta? Ai miten niin ei tunnu, vaikka teillä on sentin paksuudelta huulipunaa ja jopa korkokengät jalassa. Höh, oottekos työ narranneet meitä?

Ai niin. Ja en ole itse susi- enkä edes karhuruma. Eli se ei ole se syy, miksi tämä kissa älähtää.

keskiviikkona, elokuuta 30, 2006

Hyvät Naiset ja Herrat

Syljettyäni suustani sappea ja pieniä kekäleitä haluan huuhtoa pois pahan maun ylistämällä kaikkea sitä hyvää, jota ihmisissä rakastan. Äkäilystäni huolimatta en ole pelkästään (paino sanalla pelkästään) katkera, nihilistinen ja ihmisiä vihaava erakko, vaan joskus jopa herttainen pikku päivänsäde, joka hyppelee ilosta kiljahdellen niityllä ja tykkää halia sukupuolesta riippumatta niitä joita oikeasti rakastaa.

Hyviä aiheesta lausuttuja sanoja ja ansaittuja kehuja ei pidä koskaan pantata, joten tässä näitä sylin täydeltä.

JÄNISMIES

Parhaimman analyysin ihmisen hyvyydestä voin luullakseni tehdä siitä ihmisestä, joka on minulle läheisin ja rakkain. Minulla on suuri kunnia elää viidettä vuotta sellaisen MIEHEN kanssa, joka osaa ja uskaltaa rakastaa sekä näyttää tunteitaan. Hän on eräs niistä miehistä, jotka ovat antaneet minulle valoisaa toivoa siitä että hyvä ihmisyys ei ole pelkkä satumainen myytti.

Jänismies on rehellinen, eikä hänen kanssaan tarvitse koskaan pelätä piiloteltuja tunteita, tapahtumia tai paljastuksia, jotka iskeytyisivät puukkona selkään. Hän on empaattinen, lempeä ja uskomattoman positiivinen ihminen. Viattomuus paistaa aurinkona hänen ruskeista tuikkivista silmistään, jotka ovat naurunryppyjen kehystämät.

Hänessä on lämpöä ja valoisuutta, jotka ovat pystyneet tunkeutumaan jopa minun synkimpiin ja kylmimpiin sielunnurkkauksiini sulattaen ikiroutaa ja muuttaen sen kaikkein mustimman mustan harmaan lukuisiksi sävyiksi. Hänen kanssaan on hyvä elää ja jopa vanheta vitsaillen siitä kuinka vanhainkodissakin vielä nahistelemme ja ajamme toisiamme takaa rollaattoreilla.

Jänismiehellä on kanttia tulla riidan jälkeen koskettamaan ja hakemaan kadonnutta yhteyttä. Hänen kanssaan ei ole pelottavaa haastaa riitaa, olla tempperamenttinen ja ärsyttävä tai tuoda esille kiukkuaan, sillä hän pystyy pitämään elämään luonnollisena osana kuuluvat negaatiot sekä riidanaiheet oikeissa mittasuhteissa ja erottamaan toisistaan oikeasti vakavat ja tuulesta temmatut pahan mielen aiheet.

Jänismies on ihana, koska hän ei teeskentele olevansa jotain muuta kuin on tai yritä korostaa olevansa parempi kuin muut. Hänen seurassaan saa itse olla juuri sellainen kuin oikeasti onkin ja kuulla, että niin on hyvä. Hän kannustaa ja potkii eteenpäin silloin kun yritän rypeä itsesäälissä ja kurjuuden alhossa. Hän ei anna minun mököttää kauaa, vaan saa minut nauramaan vaikka millä ilveellä.

Jänismiehen ruumiillisuus on kaunista, luonnollista ja tervettä. Hänellä ei ole mekaanisia ja rumia, pornoteollisuuden lanseeraamia keinotekoisia käsityksiä seksistä tai naisten standardiulkonäöstä. Hän on luonnonlapsi jolle kahden ihmisen välinen fyysinen ja henkinen yhteys on elintärkeää. Hänen kanssaan oleminen on ilon ja huumorintajun sävyttämää leikkiä jossa ei ole voittajaa ja häviäjää, vaan vastavuoroista antamista ja saamista.

Nähdessään pahuutta ja väärinkäytöksiä, Jänismies tulistuu ja haluaa oikoa ne ja olla sorrettujen puolella. Hänessä oli kanttia käydä upottamassa luuta kurkkuun ihmiselle joka teki jatkuvasti pahaa. Olen siitä niin ylpeä. Hän vihaa sukupuolista syrjintää, keinottelua, luonnon tuhoamista, heikoimpiin kohdistuvaa väkivaltaa, korruptoituneita hallituksia, sotia ja hullujen miesten maailmaan kylvämää hävitystä. Jänismies sietää loistavasti erilaisuutta, jopa sellaista mitä ei itse ymmärrä.

Hän rakastaa luontoa ja haluaa suojella sitä, eläimet (etenkin kissat) rakastavat häntä ja hän niitä. Jopa koirat, joista Jänismies ei erityisemmin piittaa, tunkevat hänen paijattavakseen ja suukottelemaan häntä.

Hän uskaltaa olla eri mieltä ja väitellä rankastikin sortumatta alhaisiin temppuihin. Jänismies ei koskaan käyttäydy niin, että hänen takiaan tarvitsisi pelätä tai olla turhaan huolissani. Hän pystyy olemaan rauhallinen ja rationaalinen niilläkin hetkillä kun tapahtuu jotain pahaa tai vaarallista. Hänen seurassaan on pelotonta olla.

Hän perehtyy intohimoisesti asioihin joihin ryhtyy ja tekee aloittamansa huolella loppuun. Hän on ahkera ja luotettava työntekijä, ehkä jopa liiankin tunnollinen. Hän ei kaahaa, provosoi tai provosoidu liikenteessä. Pariisilaisten mielipuolien autoilijoiden keskellä hän ei soittanut kertaakaan torvea tai edes kironnut, vaikka välillä olisi ollut aihettakin (meikäläinen sen sijaan syyti tulikivenkatkuisia kirouksia ja harrasti kansainvälistä viittomakieltä, hyi minä).

Jänismies uskaltaa olla myös heikko ja paljastaa haavoittuvuutensa. Silloin kun hän on kipeä, hän antaa hoitaa itseään ja menee myös lääkäriin mukisematta. Hän ei esitä aina olevansa tilanteen herra ja valtias, vaan antaa toisillekin tilaa ja mahdollisuuksia osoittaa vahvuutensa.

MUUT MIEHET


Muista tuntemieni hyvien miesten ihanista piirteistä voin koota pii-iitkän pitkän listan. Näin alkajaisiksi mainitsisin merkille laittamistani piirteistä optimistisuuden, ahneuden uusille elämänkokemuksille, rohkeuden, huumorintajun, nautintoaineiden hallitun kohtuukäytön, pahaapuhumattomuuden, lojaaliuden, kohteliaisuuden, eläinrakkauden, luonnon kunnioittamisen ja keräilevänä karhuna siellä samoilemisen, avuliaisuuden, pitkämielisyyden, herkkyyden, hyvien asioiden ääneen sanomisen, itsestään ja terveydestään huolehtimisen ja vapaaehtoisen toistenkin hoivaamisen.

Hyvä mies ymmärtää sovinismin dissaamisen ja vastakkaisen sukupuolen kunnioittamisen tärkeyden jokapäiväisessä kanssakäymisessä. Upeiden miehien hyveisiin kuuluu aito uteliaisuus ja uskallus lähteä mukaan omasta maailmasta poikkeavien aiheiden käsittelyyn ja ymmärtämiseen, esim. naiseuden ja sen erilaisuuden tutkimiseen sekä omaa että yleistä mieheyttä syväluotaaviin ja punnitseviin keskusteluihin.

Kullanarvoisen miehen tunnistaa väärinkäytöksiin puuttumisesta, niiden oikomisesta ja reiluuden vaatimisesta. Luetteloon voisin vielä lisätä itseymmärryksen tavoittelemisen, kaahaamisen halveksimisen, turvavyön käytön, kyvyn lähteä pakoon uhkaavasta tilanteesta sen sijaan että jäisi katsomaan kumpi voittaa, terveen itsetunnon, väkivallan välttämisen, puhumisen arvostamisen, toisten huomioon ottamisen ja kyvyn keskustella asioista ilman tarvetta liiskata vastakkainen mielipide. Hyvä mies uskaltaa koskettaa toista hellästi ja antaa myös pitää itseään hyvänä. Hyvät miehet eivät aseta tyhjänpäiväisiä hömpötyksiä ja leikkejä korkeammalle jalustalle kuin niitä joita sanovat rakastavansa.

KIITOS HYVÄT MIEHET ETTÄ OLETTE JOSKUS JOPA TOTTA, ETTEKÄ PELKKIÄ SATUOLENTOJA! KIITOS ETTÄ TEITÄ TOSIAAN ON OLEMASSA!

Tuntemieni hyvien naisten piirteistä voisin ylistää keskustelukykyä ja aidosti mielenkiintoisista asioista puhumista, iloisuutta ja ilon tartuttamista muihin, huumorintajua, avuliaisuutta, kykyä ymmärtää ja tukea toisen tunteita. Erään tuntemani naisen ihailtava säkenöivyys on siinä, että hän suhtautuu yhteiskunnallisesti aliarvostettuun ja alipalkattuun työhönsä vakavasti ja kunnianhimoisesti. Hän tekee työnsä niin, että hänen työnsä sekä kehittää että innoittaa muita, että vaikuttaa heidän elämäänsä myönteisellä tavalla.

Tuntemani ihanat naiset huomioivat toisia ihmisiä pienillä eleillä ja lahjoilla. He tarttuvat haasteisiin ja uskaltavat muuttaa elämänsä suuntaa uusille urille huolimatta muiden vastustuksesta. He tekevät elämästä itsensä näköistä sen sijaan että alistuisivat kaavoihin ja kiertävät rohkeasti maailmaa uusia kokemuksia ja henkistä rikkautta hankkien. He vaativat tasa-arvoa miesten kanssa, eivätkä suostu matelemaan tai nuoleskelemaan miehiä. He myös uskaltavat tarttua miehisiksi katsottuihin likaisiin töihin sen sijaan, että teeskentelisivät heikkoa naista.

Heillä on tarpeellista todellisuudentajua turhamaisuuden ja siihen liittyvien ilmiöiden suhteen, eivätkä he mittaa omaa tai toisten naisten/miesten arvoa ulkonäön, vaatteiden hinnan tai varallisuuden perusteella. Hienot tuntemani naiset eivät edistä sairaita kauneusihanteita, vaan omalla esimerkillään osoittavat että naisen vahvuus on aivan jossain muualla kuin kiillotetussa ulkokuoressa.

Ihanat naiset tarjoavat empatiaa ja järjellistä apua silloin kun joku huonosti kohdeltu sitä tarvitsee. He pelastavat eläimiä, suojelevat luontoa ja kapinoivat sekä osittavat mieltä pahoja asioita ja ihmisiä vastaan. Heillä on hurjaa taisteluntahtoa niitä asioita vastaan, jotka maailmassa kaipaavat muutosta, rohkeutta asettua vastustamaan pahuutta sekä kanttia tehdä asiat toisin kuin naisia dissaava standardi vaatii vaikka kuinka tulisi rapaa niskaan.

Parhaimmat tuntemani naiset eivät puukota ystäviään selkään, rakasta yli kaiken rahaa tai mainetta, eivätkä tavoittele sitä korkeinta paikkaa miesten silmissä muita naisia tallaamalla.

IHANAA TE TIETYT NAISET, ETTÄ OLETTE JUURI TUOLLAISIA JA TEETTE MAAILMASTA KIVEMMAN PAIKAN ELÄÄ!

tiistaina, elokuuta 29, 2006

Viikon paras lausahdus!

Viikon paras lausahdus, jonka roolihahmo Sally Solomon esitti Kolmas kivi auringosta -sarjassa lienee hyvä välikevennys sukupuolten ruodinnalleni:

Me miehet ja naiset olemme täysin eri rotua. On sairas kosminen vitsi, että asutamme samaa planeettaa.

Catfightin lyhyt oppimäärä

Kun miehille ominaiset piirteet kävivät mulkuttamaan niin ankarasti, että intouduin siitä eilen vallan laajasti bloggaamaan, pitäisi kommenttien perusteella varmaan laatia analyysi myös oman sukupuolen kauheimmista piirteistä.

Se ei ole mikään helppo tehtävä, sillä siinä pitäisi pystyä ruotimaan myös omia pimeitä puoliaan objektiivisesti. Vaikka olen feministi, en suinkaan ole sitä mieltä, että naiseus on jotain ylevää ja vioista vapaata yli-ihmisyyttä. En todellakaan! Jalkojen välissä oleva viiva ei valitettavasti tee ihmisestä pyhimystä sen enempää kuin roikottimet paholaista. Huomaan joskus jopa karttelevani tietynlaisia oman sukupuoleni edustajia, enkä ole ollenkaan aivan varma siitä viihdynkö paremmin miesten vai naisten seurassa. Tosiasiassa pidän eniten mahdollisimman sukupuolineutraaleista ihmisistä ja lienen hieman bisse.

Tämä analyysini tulee olemaan jokseenkin lattea ja jäsentymätön verrattuna Minttu Hapulin Selibaattipäiväkirjan mielestäni aivan LOISTAVAAN analyysiin, jossa pöllytetään niskavilloista oman sukupuolensa kintuille kuseskelevia juhlanaaraita. Mutta tässäpä muutamia huomioitani, kuinka olen tämän kaltaista naiskäytöstä elämäni varrella valitettavan usein tavannut.

ROTUEROTTELU

Jos haravoin muistiani kaukaisilta lapsuusajoilta asti, muistan erityisesti tyttöihin liittyvänä (varmaan myös poikiin) kuvottavana piirteenä, sadistisen ryhmän ulkopuolelle sulkemisen. Parhaiden ystävättärien instituutio imi osan voimastaan siitä, että aina oli joku reppana, jonka saattoi potkia pois joukosta. Itse koen useimmiten joutuneeni juuri sen asemaan, joka pullautettiin ulos ringistä, mutta muistan myös laittaneeni vahingon kiertämään. Erityisesti yhtä tapausta haluaisin pyytää sydänverelläni anteeksi, mutten haavojen aukomisen riskin takia on parempi antaa olla. Erottelu on yleistä myös aikuisissa naisissa, itsekin olen siihen valitettavasti sortunut. Naisten vahva liittoutuminen perustuu yllättävän usein jonkin kolmannen vastustamiselle ja halveksimiselle.

KUORENPALVONTA

Yksi häiriintyneenä pitämäni, erityisesti naisellinen piirre on ihmisten arvottaminen vaatteiden tai ulkokuoren perusteella. Siis itsensä pitäminen muita parempana vain siksi, että on aivoton muodin orja. Yläasteellamme oli useitakin muijia, jotka mulkoilivat naama norsunvitulla niitä, joilla ei ollut varaa hankkia leviksiä ja micmaceja. Eräskin Madonnaa ulkonäöllään imitoiva superblondinarttu oli kailottanut kavereilleen säälivänsä minua, kun kuljen vanhoissa ryysyissä. Hänellä oli puolestaan kahdetkymmenet muotifarkut kaapissaan. Ei ollut meikäläisen vanhemmilla varaa ostaa uusia ja hyvä ettei ollut, niin en saanut tartuntaa tästä sairaudesta. Olen muuten kuullut huhuja, että kyseisen levisnartun vanhemmat olisivat hirveissä veloissa ja kyseinen nirppanokka r-kioskin kassana jossain tuppukylässä. Heh,heh.

Sama kermaperse-attituudi oli yleinen lukiossakin. Siellä eräs miss Suomenakin kunnostautunut muija oli kuoriutua inhosta nahoistaan, katsellessaan meitä maan matosia, joiden kuteet olivat kuluneita ja halpoja.

Itse en katso lukeutuvani tätä syntiä harjoittavien joukkoon, sillä vihaan kalliilla vaatteilla elvistelyä. Vaate SAA olla miellyttävä silmälle ja mukava, mutta sitä ei suinkaan takaa se isosta rahasta kielivä lappu vaatteen saumassa. Vaatteen hinta ei myöskään mittaa ihmisen arvoa millään lailla, eikä kalliin ryysyn omistaminen anna lupaa polkea muita. Ostan itse vaatteeni pikkurahalla kirpparilta, enkä silti koe olevani halpa, arvoton tai huono. Jotkut voivat silti niin ajatella. Sanon oikein mielelläni toiselle naiselle, jos hänellä on kauniit vaatteet ja todella tarkoitan sitä. Rumista vaatteista pidän turpani kiinni sillä ne eivät minua häiritse, eivätkä minulle kuulu. Tosin pyllyvaosta tuskaisesti vyötärölle kiskotut stringit, kuristavat makkarankuorihousut ja muut huutonaurattavat "seksikkyystrendit" saavat minut joskus kysymään mikä ihme saa naiset pukeutumaan niin älyttömiin vaatteen irvikuviin.

Kaiken kaikkiaan naisten toistensa ulkokuoren halveksunta on yleinen lempiharrastus ja se ruotii niin naamavärkkejä, meikkiä, pukeutumista, vartalon mallia, makua, mitä vaan. Se on kuvottavaa ja koetan muistaa läimäyttää itseäni, jos siihen vahingossa sorrun. (Läps stringikommentistani.)

KUNINGATARMEHILÄISSYNDROOMA

Äkäisin persoonaani vastaan tapahtunut hyökkäys sisälsi sylki lentäen esitetyn analyysin siitä, että minulla on kuningatarmehiläissyndrooma. Minulla? Tällä haukkuja tarkoitti sitä, etten kuulema siedä lähelläni vahvoja ja kilpailukykyisiksi kokemiani naisia, vaan haluan haaremin valtiattaren yksinoikeudella hallita ympäristöäni ja niitä miehiä, jotka alueellani kulloinkin liikkuvat. Muut naiset ajan kiukkuisesti suristen tiehensä. En tosin osaa puolueettomasti sanoa, paljonko analyysi sisälsi minun luonnettani ja paljonko haukkujani piirteitä, joita hän ei kenties vain itse tiedostanut. Kyseisen analyysin tekijä osoitti kyllä jälkikäteen, minkä arvoisia muut naiset ovat hänen silmissään silloin, kun heitä tarvitaan kuningattaren porrasaskelmiksi.

Kuningatarmehiläissyndrooma on kuitenkin hyvin yleinen naisten keskuudessa. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Naisille on usein tuhottoman kova pala katsella itseään kauniimpaa, pätevämpää, suositumpaa, viehättävämpää ja nokkelampaa naista lähiympäristössään, etenkin jos syystä tai toisesta ajautuu tämän kanssa kilpasille. Syndroomaan liittyy vahvasti piikittely, jossa toisen naisen toimintaan puututaan muka ystävällisesti, mutta myrkyllisenmakealla äänellä tavoitteena saada toinen saatettua naurunalaiseksi (miehen silmissä) tai osoitettua itseään huonommaksi. Tämä lienee itse asiassa se keskeisin oire, jonka perusteella naiset tuomitaan epäsolidaarisiksi ja riitaisiksi toisiaan kohtaan. Kuningatarmehiläissyndrooma aiheuttaa mittaamattomasti turhia välirikkoja, kateutta, pahan puhumista, ilkeyttä ja pahimmillaan oikein kunnon kissatappelun.

Tästä olen yrittänyt päästä eroon, en tiedä kuinka hyvin tuloksin. Nostan mielelläni ansaitsemalleen jalustalle naisia, jotka ovat reiluja, vahvoja ja terveellä tavalla edelläkävijöitä.

SELKÄÄNPUUKOTTAMINEN

Naisten lojaalius toisiaan kohtaan on joskus uskomattoman haurasta. Parhaalle ystävälle ei välttämättä tuota mitään vaikeuksia päättää kumpi painaa puntarissa enemmän: ystävä vai kiikarissa oleva gigolo. Miesten säälimätön metsästäminen mitään keinoja kaihtamatta on yksi naisten patologisimmista ikävistä piirteistä. Jos naiset ryhtyvät skabaan samasta miehestä, mikään ei ole pyhää ja kaiken voi raastaa riekaleiksi. Toisen aviopuolisoa tai kumppania voidaan mennä naimaan vain sen takia, että sillä voidaan vahvistaa omaa vallan tunnetta. Viis siitä, että sillä murskataan ystävän sydän ja itsetunto.

Olen itse joutunut kahdesti tilanteeseen, jossa ystäväni käytti minua törkeästi portaana tavoittelemaansa mieheen. Minun tunteillani ei ollut ystävilleni mitään väliä. Kostoni seurasi ensimmäisessä varhaisaikuisuudessa sattuneessa tapauksessa samaa logiikkaa ja ystävättäreni sai maistaa omaa lääkettään. Hirvittävää kyllä, hän sai maistaa samaa lääkettä uudemman kerran, kun hänen toinen ystävänsä vei kyseisen miehen häneltä. What goes around, comes around... Kaksi ystävyyttä kariutui pinnalliseksi sietämiseksi, minä puolestani olin kostonhimossani synkeän kiitollinen kolmannelle naiselle vahingon kiertämään laittamisesta. Tervettä menoa, piiri pieni pyörii, tytöt siinä hyörii.

Nuorempana tuollaisilla teoilla ei tuntunut olevan mitään väliä, myöhemmin olen niistä itseäni moittinut ja koettanut välttää uusintamasta moisia tyhmyyksiä. Humalatila on muuten äärimmäisen vaarallinen ärsyke ajautua tällaiseen käyttäytymiseen, sillä räkäkännissä sitä uskoo eniten olevansa juuri se Kuningatarmehiläinen, jolle kaikki ovat vapaata riistaa. Toisten naisten miehiin kajoaminen on kuitenkin hirveintä selkään puukottamista, maailman vittumaisinta narttuutta ja sitä harjoittamalla kaivaa ahkerasti myös omaa hautaansa. Niin ei vain tehdä, piste.

PISSISMI

Jotkut naiset tekevät usein karhunpalveluksen koko naissukupuolelle käyttäytymällä julkisesti kuin kylähullut ja idiootit. Tästä ovat hyviä esimerkkejä kirkuva tekonauru, typerä kaakatus, julkikuseskelu ja ikkunalasitkin pirstova rätkätys, jota teinipissikset eritoten harjoittavat. Tällainen käytös ei ole aikuisella naisella sen kauniimpaa katseltavaa. Ei sen kauniimpaa, kuin miesten känninen öyhöttäminenkään. Kammottavimpia ovat hysteeriset julkiset kohtaukset, joihin saattaa kuulua lentokoneen nousuäänenkin voittava ulina ja esimerkiksi miehen naaman avokämmenellä lätkiminen ilman että mies on tehnyt mitään fyysistä tai voi edes puolustautua. Hirvein näkemäni näytös tätä lajia liittyy erääseen uuteen vuoteen, jona eräs nuori nainen näytteli linja-autopysäkillä paljasta peräpeiliään, huoritteli läsnäolijoita, haistatti kaikilla vittua, yritti jättäytyä bussin alle ja alkoi bussissa uhkailla sekä sättiä kanssamatkustajia, jotka olivat tukehtua nauruunsa. Silloin hävetti kuulua samaan sukupuoleen.

EINSANOMATTOMUUS

Naisten suussa on rakenteellinen vaurio, joka vaikeuttaa huomattavasti kirjainparin EI sanomista. Nainen on maailman japanilainen, joka kiertelee ja kaartelee kieltäytymisen sanomisen ympärillä kunnes huomaa lipsauttaneensa sen sijasta että joo, okei. Nainen ottaa kannettavakseen turhia taakkoja, suostuu tehtäviin joita vihaa, kärsii ihmissuhteessa josta ei pysty irrottautumaan, myöntelee niille jotka halventavat hänen sukupuoltaan ja antautuu usein juuri hänen omia etujaan sortavien valtaan. On naisia, jotka elävät ihmissuhteessaan orjan asemassa ja elävät vain palvellakseen muita. He pesevät pyykkiä, laittavat ruokaa ja hyppäävät sillä aikaa kun mies istuu ja arvostelee heidän tekemisiään. Naiset ottavat naamaansa nyrkkiä ja eivät silti karjaise sitä viimeistä raivontäyteistä EITÄ niin että maailma raikuu. Nämä eistä kieltäytyvät edistävät passiivisuudellaan sortoa. Hiljaisina he tukevat myös vihaa niitä kohtaan, jotka eivät tyydy vain sanomaan ei, vaan nostavat nyrkit tai teroitetut kynät pystyyn. Naisten lammasmaisuus on kestosuosikkina miesten toptenissä, joilla miehet perustelevat naisen omalla käytöksellään ansaitsemaansa alistamista.
MIESTEN PERSEEN NUOLEMINEN

Yksi yököttävimmistä naisellisista synneistä on se, että toisten naisten tukemisen sijasta nuollaan miesten persettä kieli ruskeana ja tuetaan mieluummin kenen tahansa miehen pyyteitä kuin kannatetaan vahvaa naista. Tietysti siksi, ettei kukaan naaras pääsisi itseä ylemmälle paikalle, lähemmäs johtajauroksen suupieliä. Totta kai mieluummin Erkki kuin Jaana johtajaksi. Sano sää Erkki mitä meidän naisten pitäis tehdä tässä asiassa. Kysy isältäsi, se kyllä tietää paremmin, äiti ei ehdi nyt kun se luuttuaa lattioita. Jne. jne. Tästä sieluasyövästä aiheesta en tämän enempää runoile, sillä edellä mainitsemani Mintun Juhlanaaras-kuvaus tekee sen täydellisesti.


LIENEEKÖ TÄSTÄKÄÄN NYT SITTEN MITÄÄN HYÖTYÄ

En tiedä onko hyötyä, mutta aina tänne maailmaan kirjoitusta mahtuu. Mutta jospa vaikka itse koettaisin välttää näitä ylöskirjaamiani helmasyntejä: Voisin vaikka kehua kanssasisariani enemmän heidän oikeasti hienoista saavutuksistaan muistaen, ettei mikään toisen saavuttama ole itseltäni pois. Pitäisin turpani kiinni toisten ulkonäköseikoista, jotka eivät minulle pätkääkään kuulu. Välttäisin aina ja joka paikassa toisten naisten miehiin kohdistuvia eleitä tai puheita, jotka naiset voivat tavalla tai toisella kokea itseään loukkaaviksi. Muistaisin tukea naisia heidän pyrkimyksissään ja haaveissaan, jos minulla on siihen pieninkin tilaisuus. Yrittäisin ymmärtää toisenlaistakin naiseutta kuin omaani.
Siinäpä sitä työsarkaa maailman parantamiseksi.

maanantaina, elokuuta 28, 2006

Hei pojat, kustaiskos muuntajaan?!

Tänään on taas niitä päiviä, kun huomaa vastaansa tulleen menneiden viikkojen kuluessa liian monta kumuloituvaa ärsytystapausta. Täytynee vähän kynsiä maailmaa, purra sitä ja puhdistaa sen jälkeen hampaiden välit.

En liene ainoa nainen tai ihminen maailmassa, joka silloin tällöin erityisesti miesten porskuttamista katsellessaan päätyy oikosulkuun ja epäilee vahvasti, että munalliset eivät kuulu samaan rotuun itsensä kanssa. Miehissä esiintyy nimittäin joitakin niin uskomattoman daijuja käyttäytymispiirteitä, että ihme kun evoluutio ei ole karsinut heitä kokonaan ja tehnyt naisista yksineuvoisia. Kirja Darwin Palkinnot 2 tiivistää tämän osuvasti iskulauseella: ”Miehet, sukupuolensa puolijauhoiset ja
toteaa että "Miehet kärsivät muita enemmän omasta luonteenlaadustaan ja luonnollisista taipumuksistaan."

En väitä, etteikö maailmassa olisi mitä luultavimmin fifty-sixty sekä naaraita että uroita joiden olisi syytä evoluution nimissä poistua geeniperimästä. Vastapainona puolestaan on ihania, älykkäitä, tunteellisia ja rakastamisen arvoisia miehiä ja naisia, jotka ovat sanoutuneet itse, - tai on kasvatettu irti sukupuoleensa ympätyistä pahimmista kiviriipoista (terkkuja vaan armaalleni Jänismiehelle ja niille mies- ja naisystävilleni, joista pidän juuri edellä mainitusta syystä). Huhutaan muuten, että kehityskelpoiset yksilöt voivat jopa luopua tyhmimmistä maneereistaan, kun heitä vain hakkaa tarpeeksi kauan päähän perustelujen nuijalla.

Ennen kaikkea olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että miehillä ei ole mitään päteviä perusteita pitää itseään naisia kehittyneempinä olentoina. Miehet kuitenkin katsovat naisia yllättävän usein alaspäin, siitä huolimatta että se pohjattomimman idiotismin vaakakuppi tuntuu täysin objektiivisesti kallistuvan alaspäin nimenomaan killuttimia jalkovälissään kantavien yksilöiden painosta. Kuten DP2:ssa todetaan: ”Kaiken takana on nainen, paitsi Darwinin palkintojen.” Ottakaa miehet tämä siis ansaittuna kritiikkinä.

En kuitenkaan missään nimessä halua yleistää, vaan nimenomaan keskustella itsessäni ja varmasti monessa muussakin kiukkua herättävästä ilmiöistä. Tehdä alustavan diagnoosin kummallisesti oireilevasta, eritoten miehiä vaivaavasta mystisestä sairaudesta. Ne jotka hiukankin tunnistavat sairauden oireita itsessään, voisivat hiukan miettiä asioita. Muut pöpöttömät, viattomat ja syyttömät voivat ottaa tekstini huumorilla ja viihteenä.

SAMMAKKOSYNDROOMA

Aluksi on syytä ottaa esille eräs alkeellisemmista, typerimmistä ja tuhoisimmista maskuliiniseksi ymmärretyistä käyttäytymisen piirteistä. Ikäviin seuraamuksiin johtava uhoaminen ja näyttämisen halu sekä typerien riskien ottaminenhan on lähes miesten yksinoikeus. Nythän ei siis puhuta jännittävien, huolella suunniteltujen riskejä sisältävien asioiden tekemisestä vaan aivovammaisuutta hipovista päähänpistoista tyyliin: "Hei pojat, kustaiskos tuohon muuntajaan? Ette muuten varmaan uskalla, nössöt!" En myöskään halveksi tässä elämän jatkumisen ja kehittymisen kannalta edullisia innovaatioita, jotka ovat vaatineet tai vaativat jotain uhkarohkeaa tempausta tai toimintaa, jonka riskejä on vaikeaa etukäteen kartoittaa. Nauran sen sijaan niille luolamiehille, jotka vielä jousen ja nuolen keksimisen jälkeenkin päättävät lähteä testaamaan josko sylipaini olisi sittenkin tehokkaampi tapa kaataa luolakarhu.

Tämänkin päivän Iltalehden kannessa toitotettiin miehestä, joka humalaisessa uhossaan hyppäsi sillalta ja hukkui. Moneskohan kerta tänä kesänä? Huusin ääneen, että ei helvetti taas. MITEN TURHA KUOLEMA. Huomautus siitä, että kaverit ovat surusta shokissa sattui vielä kipeämmin. Iltasanomien kannessa taas kerrotaan että hurjasti kaahannut vesiskootteri törmäsi veneeseen jossa ollut poika hukkui. Aivan kauheata ja NIIN TURHAA! Skootterin ratissa ei taatusti ollut nainen.

Montakohan mielipuolista kertaa olen itse saanut katsella sitä, kun miesten sammakkopullistelu, oman erinomaisuuden todistelu ja vauhtihulluus ovat syrjäyttäneet terveen järjen. Totta kai pitää mennä uimaan isoihin aaltoihin, joissa muut eivät uskalla uida ja joista on vieläpä erikseen varoitettu. Ne jotka eivät halua, ovat tietenkin munattomia nyynelöitä. Totta kai on ihan pakko vetää leukoja parvekkeelta roikkuen tai peräti hypätä sieltä parvekkeelta alas vain todistellakseen että on mies ja uskaltaa. Totta kai pitää uida kännissä vastarannalle vaikka vesi on kylmää ja kangistaa kaiken muun paitsi kolmannen jalan jo parin kymmenen metrin jälkeen. Totta kai pitää vetää viinaa viisi kertaa enemmän kuin toiset ja saada alkoholimyrkytys tai sammua hankeen. Totta kai täytyy kaahata autolla lujempaa kuin toiset, olla käyttämättä turvavyötä ja uhmata kuolemaa piirun verran enemmän kuin toiset. Vähintään vetää röökiä, että osoittaisi elävänsä vaarallisesti. Sehän se vasta on oikeaa, täyttä elämää. Miehen elämää.

Järjen käyttö tai harkinta ei luonnollisesti ole useiden miesten osalta tarpeellista kun he ovat luonnostaan niin hyviä. Mahtava mies voi tietenkin hypätä vieraalta laiturilta, sillalta tai kalliolta pää edellä veteen, toisin kuin elämän realiteetteihin ja fysiikan lakeihin nöyrällä kunnioituksella suhtautuva nainen. Ne ovat ivanteon kohteeksi joutuvia kuohilaita, homoja ja ämmiä, jotka kuuntelevat varoituksia tai punnitsevat ja tarkistavat etukäteen onko jossain tempauksessa mahdollisia turhia riskejä.

Harvaa miestä kiinnostaa pätkääkään se, miten "mukavaa" heidän läheistensä tai ulkopuolisten on katsella öyhötystä peläten, soittaa ambulansseja, naarata heidän ruumiitaan, kaapia heidän jäännöksiään asfaltista tai katsoa voimattomina kun he kuolevat pelkkää omaa tyhmyyttään tai varomattomuuttaan. Ketkähän muuten saavat kantaa vastuun tempuissaan vammautuneista sankareista lopun elämän ajan, jos huonosti käy? Miehiä varmaan hämmästyttäisi, jos heille valkenisi että naiset eivät suinkaan katsele heidän salto mortalejaan silmät ihastuksesta soikeina vaan lähinnä tuhahdellen "xtus, mikä ääliö!"

WOLWERINISMI


Jokainenhan tietää senkin, että kun huonosti käy, tosi miehet eivät tietenkään käy lääkärissä, jos he eivät sinne epähuomiossa joudu tajuttomana tai muiden väkisin viemänä. Eivät tietenkään, koska he ovat luonnonoikkuja ja wolwerineja, jotka paranevat itsekseen mistä tahansa keuhkokupasta, jäsenen poikki menosta, ebolasta tai kuoliosta. Lääkärit ja lääkkeet ovat naisia ja lapsia varten.

Lähipiirissäni on yksi aivan fantastinen havaintoesimerkki tästä ajattelutavasta, oikea vanhan ajan luupäinen maalaispässi. Häntä ei saa sairaalaan, ennen kuin hän oksentaa verta ja kaatuu lattialle tajuttomana. Karjanhoidossa aiheutunut useamman kylkiluun murtuma ei ole mikään syy pitää sairaslomaa, ei myöskään liukastuessa katkennut solisluu. Monta viikkoa kestävä flunssa ja kuume eivät vaadi hoitoa. Homepölykeuhko piti katsoa viimeiseen asti, vähän ylikin. Sydäninfarkti ei ole mikään hyvä syy olla syömättä monta kertaa viikossa lenkkimakkaraa. Kolesteroli on naurettava mielikuvitusolento. Lääkärit eivät tiedä mitään. Sormesta vuoltu palanen, joka takia sormi alkoi mädäntyä mukavaa tahtia, ei ollut tarpeeksi hyvä syy syödä antibiootteja. Jne. Ja vaimo tietenkin hoitaa ja myötäkärsii. Valitettavasti tämä on myös periytyvää.

LAINKUULEMATTOMUUS

Miestenhän ei tietenkään tarvitse noudattaa mitään liikennesääntöjä, eikä sen puoleen muitakaan lakeja. Ylinopeus on jokamiehen oikeus ja mitä uhkarohkeampia ohituksia liikenteessä teet, sen kovempi sälli olet. Riskikäyttäytyminen liikenteessä on miehen nautinto ja yksinoikeus. Jos joku muu miehen mielestä käyttäytyy "väärin" liikenteessä, häntä on syytä rangaista jollakin huikean vaaratilanteen aiheuttamalla tempulla, että varmasti oppii. Kuolema on pieni hinta siitä riemusta, että on oikeassa.

Sakkojen saaminen on huumorijuttu, jolla naureskellaan. Vain tyhmät käyttävät turvavöitä, tosimies ei vyötä itseään kuin pakon edessä. Jarrutonta autoa ei tietenkään viitsi korjata, kun on käsijarrukin olemassa. Moottoripyörällä pitää ajaa niin lujaa, että varmasti jonain päivänä joku pääsee kokeilemaan miten mukavaa on kaapia ihmisen jäänteitä rekan puskurista.

Muista laeista esimerkiksi lähestymiskiellot tai ihmisoikeudet ylipäätäänkään eivät pahimpia mieslatuskapäitä kiinnosta. Naisia pitää heidän mielestään vainota, kiusata ja hakata jos naiset eivät alistu heidän tahtoonsa. Kitinä, ymmärryksen kerjääminen ja selittely alkavat sitten siinä vaiheessa, kun rikkomuksista jäädään kiinni. Siihen asti täytyy tietenkin kokeilla rajojaan, kuin käytöshäiriöinen, uhmaikäinen lapsi jollaisiksi nämä miehet ovat useimmiten jääneetkin.

TODELLISUUSPAKOISUUS


Pelaaminen ja pelaamisen katsominen ovat monien miesten mielestä maailman tärkeimpiä asioita. Fakkiutunut pelaaminen ajaa kirkkaasti muiden asioiden edelle. Pelaaminen (tarkoitan tässä lähinnä tietokonepelejä, en niinkään fyysistä urheilua joka on itsessään enimmäkseen hyvä asia) on miesten mielestä sosiaalista ja kehittävää toimintaa, vaikka monesti se nimenomaan korostaa ja alleviivaa yksinäisyyttä sekä syrjäytymistä. Miten ottaa todesta mies, joka mieluummin pelaa jotain typerää räiskintäpeliä, kuin vaikkapa puhuu kanssasi? Miten ottaa todesta mies, joka viettää aikaa mieluummin pelin kuin ihmisten kanssa?

Elokuvassa FC Venus oli loistava repliikki (muistivaralla kirjoitettu) tähän liittyen:
Mies: Miksi te naiset haluatte kieltää miehiltänne jotain sellaista, jota he rakastavat yli kaiken.
Nainen: Pelaaminen ei todellakaan ole se, mitä miesten tulisi rakastaa yli kaiken.

NIINPÄ!

Miten elää sellaisen miehen kanssa, joka asettaa toistuvasti pelaamisen huomattavasti tärkeämpien yhteisen ajanvieton, seksin, ihmissuhteiden, sosiaalisten velvollisuuksien jne. edelle, eikä hartaista pyynnöistä huolimatta tee narkomanialleen mitään. Mielestäni ei mitenkään. (Onneksi rakkaani Jänismies on jo aikaa sitten tajunnut ILMAN minun pyyntöänikin olla asentamatta kotikoneelle pelejä, joihin kuulemma joka tapauksessa koukkuuntuisi.) Voiko uskoa kirkkain silmin, jos mies sanoo häiritsemäsi pelaamisen lomassa, että totta kai mä rakastan sua ja kääntyy saman tien niska kyyryssä jatkamaan raivokkaasti örkkien tappamista. Ei taitaisi ainakaan minulle mennä läpi. Eikö siinä ole jotain mätää? Mitä muuten ajattelisitte naisesta, joka laiminlöisi vaikkapa vauvansa imettämisen siksi että pelaa. Pitäisitte todennäköisesti sairaana.

Miten myöskään ottaa vakavasti mies, joka seuraa hysteerisenä kirkuen sitä kun muut miehet sörkkivät televisioruudussa tikulla kiekkoa laidasta toiseen tai pörräävät ympyrää autoilla, potkivat palloa tai hakkaavat toisiaan kun käämi kärähtää. Tässä minulla on aivan ekstrasuuria vaikeuksia, lähes ylitsepääsemättömiä. Urheilua pakonomaisesti tuijottava mies asettaa ainakin minun mielestäni uskottavuutensa hyvin kyseenalaiseksi. Voisin jopa sanoa, että pisteet silmissäni laskevat ankarasti. Itse urheileminen (joksi en formulaa laske) on monessa määrin kehittävää ja terveellistäkin, mutta jatkuva fanaattinen perse tanassa television katsominen ja sille mylviminen ovat mielestäni aivan sama juttu kuin oman elämänsä ihmissuhteiden korvaaminen Kauniilla ja Rohkeilla. Sitä paitsi vihaan ADHD-urheiluselostajien hyeenamaista molotusta, jota kukaan täysijärkinen ei voine kuunnella saamatta verenpurkaumia päähänsä.

KAIKKIVOIPUUS


Miehillähän on toki maailma on aina hanskassa, mutta hanska useinkin hukassa tai naulassa. Neuvoja ei kysytä vahingossakaan. Mieluummin ajetaan vaikka viisisataa kilometriä harhaan tai posautetaan koko kaupungin sähköverkko pimeäksi, kuin kysytään neuvoa joltakulta joka tietää. Amatöörit miehet uskovat hämmästyttävän usein tietävänsä ja osaavansa jotain paremmin kuin samassa asiassa ammattitaidon omaavat naiset. Vaikka olisivat tässä naisen täysin haltsaamassa jutussa täysin tumppuja. Miehen huonosti tekemä asia on aina kunnialla tehty ja sitä katsotaan sormien lävitse, vaikka se olisi kuinka juosten kustu. Mieluummin jätetään työ huonosti tehtynä, kun annetaan osaavan tehdä se oikein ja viimeisen päälle. Se riittää, että tehdään vähän sinne päin, vaikka myöhemmin laiminlyönnit kostautuvat moninkertaisina harmeina, laitteiden hajoamisena ja jälkien korjaamisena. Kaikkivoipuuden kuvitelma laittaa miehet tunkemaan sormensa sinne minne ne eivät todellakaan kuulu, jopa suoraan ampiaispesään.

KYSEENALAISTAMATTOMUUS

Jopa miesten huonot käyttäytymismallit arvotetaan röyhkeästi hyveellisemmiksi kuin naisten vastaavat. Erään ystäväni kanssa tuli jälleen kerran puhetta tästä kaikkien tuntemasta kliseestä, jonka mukaan naiset ovat toistensa pahimpia vihollisia ja kykenemättömiä yhteistoimintaan. Naiset puukottelevat toisiaan selkään, kieroilevat ja puhuvat pahaa toisistaan minkä ennättävät. Niin kuin monesti tekevätkin, itseni mukaan lukien. Tähän rinnalle tuotiin klisee suoraselkäisistä miehistä, jotka ovat keskenään ihan toista maata: AINA NIIN puhtoisen rehtejä, avoimia ja suoria. Asetelma on niin naurettava, että piti hieman harjoittaa myytinmurtamista.

Miesten ongelmiensa selvittäminen toisiaan turpaan vetämällä, tappamalla tai sotimalla ei liene millään tavoin hyväksyttävämpää tai suorempaa kuin naisten pahan puhuminen. Väite miehisestä reiluudesta tai fair playsta on myös täysin tuulesta temmattu. Katsokaahan joskus huviksenne hävinnyttä miestä. Etenkin hänen silmiään. Raivoa ja kostonhimoa niiden pohjalla. Miehet vihaavat toisiaan hillittömästi niillä hetkillä, kun häviävät pelissä, voimankoitoksissa tai missä tahansa pätemisessä. Haluaisivat suorastaan tappaa. Kosto järjestetään "reilusti" joko samantien tai viimeistään seuraavassa pelissä taklaamalla, tönimällä. Erään ranskalaisen palloilijan "rehti" tapa hoitaa välienselvittely suoralla tavalla lienee oivallinen esimerkki. Kuinkahan monen mielestä suunsoiton lopettaminen nyrkillä tai tässä tapauksessa ironisesti "päätään käyttämällä" on sivistynyttä käytöstä?

ONKO NÄIDEN IANKAIKKISTEN MIESJUTTUJEN JANKKAAMISESTA SITTEN MITÄÄN HYÖTYÄ?

No niin. Tässä välissä kävin salilla purkamassa päivän pahimpia höyryjä ja olen valmis myöntämään, että esille tuomani ilmiöt ovat kärjistyksiä, mutta ehdottomasti hyvin yleisiä eritoten miesten keskuudessa. Ne aiheuttavat paljon pahaa ja surua. En tiedä, kuka niille antaa hiljaisen hyväksyntänsä kun ne eivät tunnu maailmasta vähenevän vaikka sivistyksen määrän luulisi kasvavan. Kritiikkini lienee hyttysen ininää, mutta joskus sekin kuullaan ja hyttynenkin voi päästä karkuun liiskaavaa kättä.

Jotenkin sitä vain haluaisi sanoa edes jotain, että erityisesti te pohjimmiltanne HYVÄT miesparat ette kuolisi typerän, patologisen temppuilunne takia, ajaisi ulos teiltä koska nopeusrajoitukset eivät teitä koske tai tuhoaisi ihmissuhteitanne joidenkin niin vähäarvoisten asioiden kuin pelien, urheiluruudun tai viinan takia. Menisitte lääkäriin, ennen kuin raavitte tuonpuoleisen portteja. Ennen kaikkea, välttäisitte tietoisesti aiheuttamasta pohjatonta surua ja murhetta niille naisille jotka teitä rakastavat. Monista tuollaisista käyttäytymismalleista väkisin kiinni pitämällä, suljette itsenne tärkeämpien ja antoisampien asioiden ulkopuolelle. Niitä välttämällä puolestaan saatte naisenne kunnioituksen, rakkauden ja palvonnan hopeatarjottimella.

Väkivallakoille, pedofiileille, ahdistelijoille, rattijuopoille ja kaikille muillekin paatuneille pahantekijöille sen sijaan on vain kunniaksi se, jos he poistavat vapaaehtoisesti itsensä maailmankartalta ja huonot ominaisuutensa geenialtaasta. Toivon mukaan vielä siten, että sivulliset eivät joudu siitä kärsimään. Heitä olisi melkein syytä mennä viikatteen heilahdettua ruumishuoneelle kädestä pitäen kiittämään.

maanantaina, elokuuta 21, 2006

Mont Blanc - Valkoinen vuori





Mont Blanc - Monte Bianco - La Dame Blanche. Valkoinen vuori, joka on Kaukasuksen Elbrus poislukien Euroopan korkein huippu - noin 4808m. Mont Blancia kuvaava opaskirja hehkuttaa laittoman hienojen kuvien säestyksellä: "kukapa ei olisi joskus haaveillut kiipeävänsä Mont Blancille?"

Minä en tietääkseni ollut, ennen kuin viime kesänä eräät ystävämme kiipesivät sinne ja näyttivät meille matkaltaan otettuja valokuvia: Kapean harjanteen päällä köysistössä kulkeva ihminen ympärillään lumiset vuoret ja aamuauringon huikea halo. Sormet nilellä kiipeämistä jyrkkää kivirinnettä pitkin ja vuoristotautista oksentelua matkan varrella. Niin kaunista, karua ja ankaraa. Syttyi valtava innostus ja pakottava tunne, että tuonnehan on päästävä itseään rääkkäämään.

Talven aikana käyty jäätikkövaelluskurssi ja kiipeilyharjoittelu olivat alkusoittoa matkalle. Lueskelimme matkakuvauksia ja tarinoita Valkoisesta vuoresta sekä sen lukuisista vaaroista. Totesimme, että on siellä yksi jos toinenkin henkensä menettänyt. Hankimme vähä kerrassaan sopivia vaatteita, köyden ja valjaat sekä sulkurenkaita ja liinoja. Koska hankinnat olivat erittäin hinnakkaita, jätimme suosiolla osan varusteista vuokrattavaksi paikan päältä.

Heinäkuun kymmenes päivä minä, suklaasilmäinen siippani Jänismies, Tiikeritoveri ja Piikkisika hyppäsimme uskollisen Transit Helmen kera FastFerries-lauttaan ja matkasimme Saksaan. Kävimme ensin viemässä Pariisiin Gobeliineille Tiikeritoverin muuttokuorman ja suuntasimme sieltä Lyonin kautta Chamonixiin.

Se hetki, kun Mont Blancin massiivi ensimmäisen kerran kohosi näkyviimme Chamonixiin johtavalla tiellä, oli kuin suoraan jostain unesta tai maalauksesta. Valtava valkoinen vuori oli aivan kuin jokin tähän maailmaan kuulumaton valtava kummitus tai trikkikuva. Sillä hetkellä oli vaikeaa uskoa, miten pian tuohon maisemaan tottui niin, että siitä tuli lähes arkipäiväinen.

Vietimme Chamonixissa, Les Rosiersin leirintäalueelle asettuneena useita päiviä, kiipeämisajatukseen totutellen ja viimeisiä hankintoja tehden. Akklimatisoitumisen aloittaaksemme ja kroppaa vaativaan reissuun herätelläksemme teimme reippaan ja hikisen päiväreissun Albert I:n majalle, josta oli hienot maisemat jäätikölle, Glacier du Tourille. Reissusta en valitettavasti voinut ottaa kuvia, sillä kameramme muistikortti oli täynnä Pariisin ja alkumatkan kuvia, joita emme saaneet tyhjätyksi, kun kaapeli oli unohtunut kotiin. (Asian ikävä laita tosin korjaantui myöhemmin erään umpitumpelon ensiapuna käytetyn Chamonixilaisen valokuvausliikkeen avulla ja myöhemmin kokonaan matkalla ostamallamme muistikortin lukijalla.) Tiikeritoverilla sentään lienee filmikamerassa muutamia otoksia, joiden kehittämistä odottelen innolla.

Päiväreissun aikana saimme ensimmäiset maistiaiset täkäläisten vuorten oikullisuudesta, kun vähän ennen perille pääsyä tajuton auringonporotus vaimeni, ylitsemme hönkäisi kylmä rintama, saimme niskaamme muutamia nasahtelevia rakeita ja ärjyvän ukkospuuskan. Oli kiva käkkiä vuorenharjanteella, kun näki salamojen leiskahtelevan lähellä ja ukkosen kumina kuulosti siltä kuin koko vuori aikoisi lohjeta. Pääsimme kuitenkin enemmittä kommelluksitta majalle sateensuojaan. Ihmiset tulivat ukkosen hiljennyttyä hetkeksi patsastelemaan majan pihalle, mutta hilpaisivat rasvattuna salamana sisälle kun jyrähtikin yhtäkkiä lujaa. Olo oli melkoisen mitätön luonnonvoimien edessä.

Nopeasti lakanneen kuuron jälkeen lähdimme kiipeämään toista, hivenen mutkikkaampaa ja kinkkisempää reittiä pitkin takaisin lähtöpaikalle, vaikka joku ylhäällä huomauttikin, ettei kannataisi mennä sieltä vaan samaa reittiä mitä tulimmekin. Hyvin selvittiin takaisin, vaikka vähän jouduttiin kiipeilemäänkin ja olaskemaan kivistä pyllymäkeä.

Tästä päiväkävelystä minä sain maksaa kalliin hinnan, sillä patonkien urheilukaupasta ostamani kengänpohjalliset olivat vanhoihin rakkaisiin ja täysin sisäänajettuihin vaelluskenkiini täysin sopimattomat. Ne aiheuttivat minulle järkyttävät rakot kantapäihin. Rakot ilmaantuivat melkein heti, kun lähdimme liikkeelle ja sen jälkeen kävelyni oli aika tuskaisaa etenkin nousukohdissa. Liimasin kantapäihini kesken kävelyn ensiavuksi Compeed-laastaria ja kun leirialueelle palattuamme raastoin Compeedit väkivalloin irti (mitä ei ikinä kuuna päivänä pidä tehdä) puhkaistakseni ja puhdistaakseni rakot, lähti rakkojen pinta laastarin mukana irti, paljastaen kantapäistäni kahden euron kokoiset läntit verta ja kudosnesteitä tihkuvaa kirkuvan arkaa vereslihaa. Ajoitus oli pahin mahdollinen. Pystyin tuskin kävelemään ja jo ylihuomenna oli lähtö kohti Mont Blancia.


Välipäivänä kävimme vuokraamassa puuttuvat varusteet, eli hakun, kypärän, jääraudat ja jäärautojen kanssa sopivat kengät. Vuokrausliikkeen pitäjä oli tyypillinen patonki: katseli meitä nenänvarttaan pitkin ja teki selväksi, ettei uskonut meidän pääsevän huipulle asti.

Kenkiä sovittaessani sattui niin, että hyvä kun sain ne jalkaani. Pystyin juuri ja juuri nilkuttamaan avosandaaleissa sen jälkeen kun olin tuskaisesti pessyt, desinfioinut, compeedannut ja urheiluteipannut kantapääni, jotka olivat aivan kaamean näköiset ja helvetin kipeät. Murisin pessimistisesti, että näihin kantapäin meikäläisen reissu nyt sitten varmaankin kaatuu. Todella ironista, sillä en ollut koskaan aiemmin vaellusreissuja tehdessäni saanut moisia kauhurakkoja, vaikka olen esim. viettänyt parhaimmillaan yhdeksän päivää vuorilla, tarpoen surkeilla halpiskengillä, jotka hädin tuskin pysyivät kasassa reissun ajan. 

Minimoidakseni muita epäonnistumisen mahdollisuuksia, suostuin viimein ottamaan vuoristotautia ehkäisevää lääkettä ja sain sen ansiosta juosta koko yön vessassa. Jänismies kieltäytyi dopingista ja päätti pitää luomulinjan testatakseen elimistönsä sietokykyä.

ENSIMMÄINEN PÄIVÄ 20.7.2006

Lähtöpäivän koittaessa, leirissämme oli vakava tunnelma, vaikka aurinko paistoi ihanasti kuten muinakin päivinä. Pakkasimme kamoja ja sovittelimme jäärautoja lainakenkiin. Kun huomautin leikilläni painostavasta apeudesta pojille, Tiikeritoveri (joka ei ollut lähdössä Blancille) muistutti, että syytä on ollakin naamat peruslukemilla kun on tuommoinen koitos edessä. Toki minuakin pelotti ja jännitti sekä kaikenlaiset ikävät asiat pyörivät mielessä. Moni kokenutkin kiipeilijä on kuollut Blancille yrittäessään, eikä meillä tuota vuorivaelluskokemusta ollut mitenkään rehvasteltavaksi asti. Toisaalta hyvällä tuurillakin ja erityisesti oikeaan saumaan osumisella on kiipeillessä suuri merkityksensä, arvaamattomia luonnon ilmiöitä ja muita sattumuksia kun on mahdotonta täysin sataprosenttisesti ennustaa.

Ajoimme Chamonixista Saint Gervais - Le Fayet nimiseen kylään, josta hyppäsimme Tramway Mont Blanciin, junaan, joka puksutteli huimien maisemien halki Bionnassay-jäätikön lähellä olevalle Nid d`Aiglen eli Kotkanpesän pysäkille. Matkan aikana ikkunoista saattoi katsella auringonvalossa kylpeviä huikaisevanvalkoisia vuoria ja alempana rehottavaa metsien ja niittyjen vehreyttä. Niityt olivat juurikin sellaisia kukkakuohuisia rinteitä, joilla olisi tehnyt mieli mennä juoksemaan letit liehuen ja metsät naavaa roikkuvia satumetsiä. Ne jäivät nyt kuitenkin toiseen kertaan.

Saavuttuamme päätepysäkille lähdimme heti kiipeämään, sillä olimme melko mattimyöhään liikenteessä emmekä halunneet äreää iltaukkosta matkaseuraksemme. Reitti kulki karun nousevan kivikon halki ja toi mieleen Norjan loppumattomat kivimeret. Siellä täällä ympärillämme märehti ihmisiin tottuneita väkkäräsarvisia vuorikauriita. Ne eivät paljon korviaan lotkautelleet, vaikka päkätimme niille ja otimme kuvia. Hah, toisi fiksua - joku niistä olisi voinut ihan hyvin provosoitua päkkäisemään. Jo heti alkuun tuli kunnon hiki ja pidimme pienen tauon puolimatkan parakeilla, jossa pari kaurista dyykkasi tottuneen oloisesti roskiksen virkaa toimittavia tynnyreitä. Kantapääni Compeedien alla kirahtelivat silloin tällöin kivusta, mutta lähes unohtuivat kun keskityin vain kiipeämään ja tarpomaan.

Illan suussa saavuimme Tetè Roussen majan edustalla olevalle jäätikönkaistaleelle ja kun lumella kulkeva polku näytti niin helpolta ja kuljetulta, emme laittaneet edes jäärautoja jalkaan. Helppous oli kuitenkin petollista ja aliarvioiminen anteeksiantamattoman typerää, sillä polku kulki aika lähellä pudotuksen reunaa ja oli kuin jäänliukas, vetinen kalju. Kahlasimme varovasti mossosohjossa ja jouduimme varmistamaan hakulla askeleitamme. Pääsimme kuitenkin tälle "Punapään majalle" laskematta hengenvaarallista jäätikköpyllymäkeä.

Mentyämme tiedustelemaan huonevarauksiamme, kävi ilmi että varaustamme ei löytynyt vaikka puhelimessa oli vuorenvarmasti vakuutettu että "no problem". Juu, ranskalaisilla ei ole ongelmaa kun kaikki on "pas ma faute". Epäilin, että isäntä ei vain ollut osannut kirjoittaa varauksen tehneen Jänismiehen nimeä oikein, sillä huomasin varauslistassa nimen, joka muistutti siippani sukunimeä englantilaisittain äännettynä. Saimme kuitenkin nukkumapaikat ilman jankkaamista Dome -nimisestä huoneesta, päärakennuksen alakerrasta.

Majalla oli iso turrikoira, joka tuli heti kerjäämään rapsutusta ja omistajan mukaan etenkin illallistamme. Ruuan tasoa en voi ihmeemmin ylistää, todennäköisesti saimme viimeiset kattilasta kaavitut rääppeet ja luut jostain kanasörsselistä kun tulimme niin myöhään. Emme näet tienneet patonkien fanaattisista ruoka-ajoista tuon taivaallista. Toisaalta, vaeltaessa uppoaa melkein mikä vaan, millä saa nälän hiljaiseksi. Vuorilla ei ole varaa tuhlata energiaansa pilkkuvikojen murehtimiseen.

Auringonlasku oli utuisen kaunis ja ihailimme sitä hetken aikaa tuvan pihaparvekkeella. Sitten vetäydyimme huoneeseemme, jossa oli jo nukkumassa niitä jotka aikoivat käsittääkseni hilpaista Teteltä suoraan Blancille. Heillä olisi aikainen yölähtö, me puolestaan saisimme nukkua aamuseitsemään. Unta ei tarvinnut juurikaan houkutella. Jänismies valitti kovaa päänsärkyä ja huonovointisuutta, epäillen että saisi vuoristotaudin. Minulla ja Piikkisialla ei ollut lääkityksen ansiosta sormien nipistelyä ihmeempiä oireita. Piikkisika tosin jatkoi hillitöntä vessassaramppaamista, lääkkeet kun poistavat tehokkaasti nestettä. Nukuin kuin murmeli, vaikka majan ikkuna oli auki ja petivaatteet viileännihkeitä. Aamuyöstä punkka olikin jo lämmennyt mukavaksi murmelinkoloksi, josta lähtö karuun aamuun tuntui todella vastenmieliseltä.

TOINEN PÄIVÄ 21.7.2006

Aamulla meille oli varattu hiukopalaa seitsemäksi: Pullaleipää, jotain kakun tapaista, marmelaadeja ja kulhollinen kahvia. Taisipa olla jotain syömäkelpoista juustoakin tarjolla. Kurjanoloinen ja kalpea Jänismies piristyi aamupalasta ja sanoi olevansa kunnossa jatkamaan. Se olikin hänen ainoa syntymäpäivälahjansa, sillä suhteemme alussa aloitteestani solmittu molemminpuolinen syntymäpäivien juhlimattomuus- ja lahjomattomuussopimuksemme on edelleenkin voimassa.

Lähdimme Tete Rousselta liikenteeseen melko vilkkaasti, sillä otimme vakavasti varoitukset Grand Couloirin kivivyöryistä ja sen suositeltavasta aikaisesta ylittämisestä. Alkutaipaleella eteen tuleva kouru ei aiheuttanut meille ihmeempiä ongelmia, vaikka saimmekin katsella silmät pyöreinä kuinka lujaa viheltävä kananmunan kokoinen kivi tulee rinnettä alas. Sen kanssa ei todellakaan halunnut törmäyslinjalle, olisi vielä tehnyt reiän massuun. Kourun yli kulkevan talvivaijerin käyttö ei tullut kyseeseenkään, se oli aivan liian kaukana polulta. Hilpaistuamme apinanravia toiselle puolelle, aloitimme pystysuoralta näyttävän 600 metriä korkean seinämän kapuamisen. Polku tosin menee rinteillä aina siksakkia, joten illuusio seinää pitkin nousemisesta häviää melko nopeasti. Taakse katsellessa tuli välillä aika huima olo, kun Tete Rousse pieneni vähä kerrassaan tulitikkulaatikoksi.

Hikinen kiipeäminen kohti Gouterin majaa sujui onneksemme suurimmalta osin varjossa. Aurinko ei ollut vielä noussut niin, että se olisi paistanut rinteeseen. Kiipeämisessä riitti itsessään lämmikettä ja sai pitää itsensä tarkkana, ettei astunut vierimään lähtevien kivien päälle jo senkään takia, etteivät takanamme tulevat saisi niitä niskaansa. Ylempänä alkoi ihmetyttää se, kun polun kivillä oli selviä veriroiskeita monissa kohtaa. Syykin selvisi kirpaisevalla tavalla. Vaikeammissa kiipeilykohdissa oli varmistuksena metallivaijereita. Vaijereista oli paikka paikoin purkautunut kivien nirhaamia "lankoja" ja yhdessä kohtaa tällainen törröttävä neula upposi suoraan etusormeeni. Verta tuli sen verran, että siitä riitti uhriksi kivillekin ja piti kaivaa laastaria ensiapulaukusta.

Vähän ennen Refuge de l'Aiguille du Goûterille pääsyä aurinko sai meidät kiinni ja alkoi korventaa. Olin todella tyytyväinen siihen, että olimme saaneet kiivettyä karhunosan varjossa, sillä nyt joutui riisumaan teepaidalle ja kuorihousut puolestaan olivat ihan liian kuumat, joskin hyvin kolhuilta suojaavat. Valkoiset pumpulipilvet ajelehtivat kohti ja näkyvyys heikkeni melkoisesti. Pääsimme kuitenkin hyvissä ajoin majalle. Pian sen jälkeen maailma alapuolella muuttui pilvenvalkoiseksi.

Gouterilla varauksemme olivat kunnossa ja saimme hyvillä mielin rötvätä loppupäivän torkkuillen, eväitä nakerrellen ja huonosti pilvestä näkyviä maisemia sihtaillen. Mustat vuorikorpit lentelivät kirahdellen sumuisessa maisemassa, rinnettä pitkin rahjustavia ihmisiä kenties toiveikkaasti päivällisekseen tiiraillen. Nauroimme, että viisaina lintuina ne varmaan käyvät tiputtelemassa vyöryn laukaisevia kiviä Couloiriin ja käyvät sitten nokkimassa raadoilta silmät päästä...

Ihmettelimme kovasti myös sitä, että jäätiköltä palasi patikoijia vielä hyvinkin myöhään iltapäivällä. Tietääksemme se oli erittäin vaarallista ja epäsuotavaa sulavien railojen, iltapäivämyrskyjen ja näkyvyyden vievien pilvien takia, mutta niin vain paluuliikenne jatkui iltaan saakka. Oli muuten hassua huomata, kuinka juuri Gouterin nurkalla sulava, kaiketikin hitaasti liikkuva jäätikkö toi mukanaan kaikenlaista menneiden vuosien ryönää ehkäpä juuri hieman kauempana olevalta teltta-alueelta. Jäätikön reunasta roikkui mm. nuudeleita, jotka joku oli jättänyt syömättä ties kuinka kauan sitten.

Gouterin vessa oli melkoinen ilmestys. Kaikki pöntöstä menevä lopsahteli alapuolella olevalle jäätikölle, papereita ei tosin saanut heitellä perästä. Ihmetytti hiukan, että turisteista syntyvän valtavan sontakuorman kippaaminen sellaisenaan suoraan luontoon on ilmeisesti Ranskan ympäristölakien mukaista. Luulisi moisesta jo pohjavesienkin ennen pitkää saastuvan. Alemmallakin mökillä oli sentään toimivat kompostivessat, täällä ei puolestaan mitään muuta kuin tuulinen reikä. Tottakai tajuan, että mikään helikopteri ei noita jätteitä kävisi alas rahtaamaan, mutta silti tuli sellainen fiilis, että mikäli ranskalaiset haluavat itseään kutsuttavan sivistyneeksi kansaksi, Gouterin vessajärjestelyt olisi syytä laittaa uusiksi. Onhan ranskiksilla ydinasekin, joten ei luulisi vessateknologian käyvän ylivoimaiseksi. Se on ainakin vissi, etten enää koskaan osta pullovettä, joka on pullotettu *puhtailta* jäätiköltä tai *raikkaista* alppipuroista.

Iltaruoka jatkoi ranskalaisen kulinarismin maineen liioitelluksi todistamista. Kasviskeitto maistui tiskivedeltä ja oli tasan yhtä laihaa. Tosin sitä piti kiskoa runsaasti, että saisi nestettä nahan alle. Pääruuaksi saimme eteemme kulhot, joissa oli jotain couscous-muna-juustokokkelia ja huutavan suolaisen makkaran, joka taatusti marinoi syöjänkin tönkkösuolaiseksi. Lisukkeena oli hyvin epäilyttävää ja untelon makuista juustoa, jossa oli harmaa homekuori. Söimme kaiken pienen mukinan säestyksellä, tosin joukkueessamme oli kyllä yksi hotkotti (Piikkisika) jolle kaikki kelpasi ja maistui erinomaisesti. Jälkiruoka jatkoi pateettisten makuelämysten sarjaa vaalenapunaisenharmaan liisterin muodossa. Tämän jälkeen en kyllä enää ikinä kuuntele naama peruslukemilla moitteita suomalaisen arkiruuan surkeudesta tai ranskalaisen keittiön suvereenista ylemmyydestä.

Ruuan jälkeen ei ollut muuta tavoitetta kuin tarkistaa, että varusteet ovat lähtövalmiit ja käydä nukkumaan. Majalla oli isot plakaatit, joiden mukaan hiljaisuus laskeutuu kello kahdeksan. Tyypilliseen ranskalaiseen sääntöjä rikkovaan tyyliin kauhea älämölö jatkui ruokasalin puolella ainakin toista tuntia tämän jälkeen. Koska en ole meluherkkä ihminen, en tästä juurikaan häiriintynyt. Ärsytti vain moinen omahyväinen röyhkeys, jolla toisten nukkumarauhaa rikottiin. Minua nukutti kyllä hyvin, mutta kaikkia ei. Jossain vaiheessa yötä huoneessa oli levotonta, ikkuna avattiin ja joku kävi hajusta päätellen oksentelemassa vuoristotaudin iskettyä.

KOLMAS PÄIVÄ 22.7.2006

Kun kello sitten kahden aikoihin aamuyöstä piippasi, olo oli jotakuinkin hyvin levännyt ja valpas. Tosin heti kun lähti sängystä liikkeelle, pulssi nousi huomattavasti ja tuntui hivenen höttöiseltä. Majalla alkoi kiivas kuhina. Aamupalan kalastaminen luukulta oli tukalaa aamuäreiden ja kivinaamaisten kiipeilijöiden joukossa, mutta harkitun tylyllä röyhkeydellä Jänismies sai persauksensa penkkiin ja meillekin sapuskat eteen. Jälleen leipäsiä ja marmeladeja, jotka piti pusertaa väkisin kurkusta alas. Ruokahalu oli kadonnut taivaan tuuliin, eikä muu kuin kahvi maistunut hyvältä.

Syömisen jälkeen viipelsimme kamojen kimppuun ja aloimme pukeutua. Joku yli-innokas opas sai minut sanattomaksi kesken jäärautojeni sitomisen polvistumalla jalkoihini ja alkamalla kiivaasti selittää, että jäärautani on puettu väärin päin. Yritin täysin ällikällä lyötynä huomauttaa, että non, non, ei todellakaan ole, mitä sinä nyt oikein höperehdät (kyllä kai minä nyt tiedän miten jääraudat jalkaan laitetaan!), mutta äijä kävi nauhoihini kiinni ja ropelsi niitä, kunnes Jänismies ärähti, että stop it, those are correct! Vasta silloin äijä tajusi, että oli käynyt hämärässä eteisessä kiinni väärään naiseen, eikä omaan opastettavaansa ja nolostuneita anteeksipyyntöjä ladellen kaikkosi takavasemmalle. Tarkistin vielä, että rautani olivat tasan oikein ja pyörittelin päätäni. Kaikenlaisia hippiäisiä sitä... Mies taisi tosin olla ihan huumorintajuinen, sillä hän nyhjäisi minua kyynärpäällä ja hymyili leveästi myöhemmin ohitse mennessään. Toivottavasti hän ei laitattanut omalla opastettavallaan rautoja niin kuin koitti minulle neuvoa.

Sitten olikin edessä valjastautuminen ja köysistön muodostaminen. Kypärä päähän, reput selkään, hakut käteen ja otsalampun valokiila kohti öistä jäätikköä. Pääsimme lähtemään noin kolmen-puoli neljän välillä. Tarvoimme pimeässä lamppukiiltomatojen kansoittamalle reitille. Valojen letka oli kuin muinainen uhrikulkue matkalla julmien lumijumalten kansoittamalle vuorelle. Yö oli huomattavan lämmin ja taivas lasikirkas. Taivaankannella tuikkivat tähdet lähempänä kuin koskaan elämässäni ja kaukana kaukana alhaalla kaupunkien ja kylien valot. Tiesin turhaksi kaivaa digikameraa esille, sillä sen kapasiteetti ei olisi kuitenkaan riittänyt tallentamaan tuota ylimaallista tunnelmaa.

Ensimmäinen nousu osoitti, että olimme täysin ylipukeutuneita ja oli saman tien pakko vähentää yksi paitakerros. Käveleminen oli ensimmäisistä askeleista lähtien tosi raskasta ja pisti puuskuttamaan. Pulssi tikitti tiuhempaan kuin vyökokeessa. Usein piti pysähtyä paikalleen kiskomaan happea, että saisi sitä tarpeeksi. Alussa edessämme jäkitti oppaan vetämä pitkä letka ohuella pyykkinarulla, erittäin lyhyin välein toisiinsa sidottuja vanhempia naisia. Yritimme useaan otteeseen muiluttautua heidän ohitseen, sillä jouduimme jatkuvasti odottelmaan, mutta kuntomme ei riittänyt juoksuspurttiin poluttomalla lumella, eikä jäkittäjille tullut pieneen mieleenkään antaa tietä vaikka teimme ohitusaikeemme hyvinkin selväksi. Tämä oli vain yksi esimerkki ranskalaisten huonosta käytöksestä ja ylimielisyydestä vuorilla. Me itse sen sijaan annoimme tietä jokaiselle joka sitä takanamme hetkenkin kärkkyi tai tuli matkan aikana vastaan, niin kuin hyviin tapoihin vuorilla kuuluu. Tavat eivät vain tunnu koskevan kaikkia.

Matka taittui unenomaisessa mielentilassa. Tunnit kuluivat huomaamatta. Ylitimme isoja railoja, joiden kansissa oli reikiä. Pohjaa ei näkynyt, mutta kauempana saattoi nähdä miten railon musta hirviökita oli avautunut lumen keskeltä ammolleen. Välillä pysähdyimme juomaan ja vetämään henkeä, jolloin saattoi luoda silmäyksen ympärilleen. Valojen letka haalistui aamuauringon alkaessa värjyä horisontissa ja utuun kääriytyneiden sinertävien vuorten taustalle ilmaantui vienon oransseja ja vaaleanpunaisia pastellisävyjä. Ensimmäisen pidemmän, ihanan alamäen koittaessa vedimme kiukkuravia ohitse karavaanareista ja muutamasta muustakin kupeksijasta. Tämän jälkeen saatoimme päättää itse vauhdistamme ilman turhia odotustaukoja. Pysähdyimme hetkeksi Vallotin hätämajan pihalla ja murustelimme naamaamme pahvilta maistuvia energiapatukoita ennen pikaista matkan jatkamista. Emme sentään halunneet ohittamiamme, tietä antamattomia etanoita loppumatkaksi eteemme.





Sää oli tosi leppeä ja ensimmäiset kylmät viimat alkoivat riepottaa vasta Bosses Ridgen tietämillä. Harjanteiden kävely oli vähintäänkin mielenkiintoista, kun molemmilla puolilla oli jyrkkä monen sadan metrin pudotus. Korkeanpaikankammoni ei oireillut jostain syystä laisinkaan, taisi elimistölläni olla tärkeämpääkin puuhasteltavaa nirkoisen hapen kuljetuksen ja verenkierron järjestelyn parissa. Ensimmäiset huiputtajat alkoivat tulla vastaamme ja väistimme kiltisti niin kuin etikettiin kuuluu. Polulla oli runsaasti vaaleanpunaisia läikkiä, joiden tajusimme olevan oksennettua urheilujuomaa.

Todella hitaan raahustuksen ja noin kahdenkymmenen askeleen välein pidettävän hapenhaukkuutaukojen loputtomalta tuntuvan vuorottelun jälkeen pääsimme viimein kapoiselle polulle, joka johti Mont Blancin laakealle, lukemattomien askelten tamppaamalle huipulle. Olimme perillä 08.20. Siellä tuuleminen loppui kuin seinään, en tiedä mistä ihmeen syystä. Oli huikea tunne astella muiden ylös asti päässeitten joukkoon ja kuunnella ihmisten ilonkiljahduksia. Aamu oli kauneimmillaan ja näkyvyys melkoisen hyvä. Pikkupakkanen tuntui hikisen kipuamisen jälkeen vain raikkaalta. Satumaiset maisemat levisivät joka puolella ja oli henkeäsalpaavaa katsella, kuinka pilvet purjehtivat reippaasti alapuolellamme. Aguille du Midin neulankerävä kärkikin näytti täältä katsottuna kovin pieneltä, vaikka Chamonixista katsottuna se näyttää korkeammalta kuin itse Mont Blanc.



Hilluin kamerani kanssa ympäriinsä ja yritin saada mahdollisimman hyviä ja kattavia kuvia kaikesta ympärillä näkyvästä. Kuvista muuten huomaa aika hyvin vanhan taipumukseni vältellä visusti ihmisten tulemista maisemakuviini, vaikka ihmishahmo etualalla antaisikin hiukan perspektiiviä. Jänismies otti minusta muutaman poseerauskuvan ja pyysimme sitten vielä jotain tuntematonta ottamaan meistä kolmesta huiputuskuvan. Sitten sormet alkoivatkin jo kohmettua ja muuttua kärjistään valkoisiksi. Muutenkin alkoi tulla sen verran kylmä, että piti vastahakoisesti kasaantua alaslähtöä varten.

Alaspäin mentäessä kapealla harjanteella tuli useita porukoita vastaan eikä KENELLEKÄÄN tullut mieleenkään antaa meille tietä. Hampaita kiristellen ankkuroimme itseämme tuon tuosta rinteen sivuun ja päästimme moukan toisensa jälkeen ohi. Erään ryhmän jäsen kompuroi ja kolhaisi minua ohimennessään turhan vaarallisesti ja tyrmistyyneenä äsähdin hänelle lontooksi että voisi hiukan varoakin. Tulihan sieltä sentään jonkinlaista anteeksipyyntöä ja syytä olikin: horjahtaessani olisin todennäköisesti vienyt koko porukkamme jyrkännettä alas, kun olimme samalla puolella rinnettä. Siksakankkuroiminen ei oikein houkuttanut kun ohittajat olisivat tarponeet kuitenkin köytemme päälle jääraudoillaan, mikä oli jo nähty aiemmin. Tämän jälkeen ymmärsin hyvin tarinat rinteellä sattuneista, väistämisvelvollisuutta koskevista sanaharkoista. Voisivat täkäläiset mennä vähän itseensä ja ottaa mallia pohjoismaisesta kohteliaisuudesta. Jos olisi ollut enemmän kokemusta niin olisi voinut rähjätä niille, että voisitte idiootit hiukan laskelmoida tarkemmin missä kohtaa lähdette vastaan tulemaan.

Alaspäin meno oli huomattavasti vähemmän voimia vaativaa, joskin otti rankasti reisiin, kun en ihan täysin luottanut jäärautoihin. Paluumatkalla levittäytyi katseltavaksemme toinen toistaan hienompia, auringonvalossa läikehtiviä lumi- ja jäärinteitä. Niitä olisi voinut jäädä ihailemaan vaikka koko päiväksi, ellei huoli sulavasta lumesta ja auringon korvennuksesta olisi saanut meitä laittamaan vipinää kinttuun. Viimeisten kilometrien matka oli kuin saunassa istumista. Valkoinen lumikenttä oli auringonsäteille kuin foliopaperia, eikä aurinkolaseja kestänyt ottaa pois hetkeksikään. Riisuin teepaitasilleni ja Jänismies makasi välillä hangessa vilvoittelemassa. Piikkisika kompuroi jäärautojensa kanssa ja onnistui niukauttamaan polvensa. Ohitimme ylöspäin matkalla olevan kolmen hengen seurueen, joista yksi makasi sikiöasennossa, naama irveessä lumella. Kun tiedustelimme mitä oli sattunut, maassa makaava nuori mies ähisi tuskaisen näköisenä, että hän vain vähän lepää. Vuoristotauti oli ilmeisesti iskenyt ja tuossa vaiheessa hänellä ei olisi ollut enää kuin yksi järkevä suunta: alaspäin. En usko että hänellä oli mitään mahdollisuuksia päästä tuossa tilassa huipulle asti, vaikka kuinka olisi uhmaa riittänyt. Miehet... ei tarvinne sanoa enempää.

Palasimme takaisin Gouterin majalle puolen päivän tienoilla. Piikkisan polvi alkoi olla niin kipeä ja jäykkä, että alas kapuaminen alkoi vaikuttaa hullujen hommalta. Alkuperäinen suunnitelmamme suoraan alas menosta siis meni myttyyn. Kysyin Gouterin työntekijältä mahdollista yöpaikkaa, mutta maja oli buukattu tietenkin täyteen. Hän sentään suostui soittamaan Tete Roussen majalle, jossa oli onneksi tilaa. Ongelmana oli kuitenkin alaslaskeutuminen, joka ei todellakaan sujuisi käden käänteessä. Iltapäiväksi oli lisäksi luvattu ukkosmyrskyjä.

Ei auttanut muu kuin laittaa rensselit selkään ja lähteä kipuamaan alas. Jänismies tarvitsi ensimmäistä kertaa kypäräänsä, sillä hän löi päänsä laskeutumisen alussa olevaan, todella typerästi sijoitettuun metalliputkeen niin että kajahti. Ei kuulema edes sattunut. Hyvä kypärä.

Kiivetessäni alaspäin kadehdin hämähäkkien monia jalkoja. Reitti oli sellaista, ettei uskaltanut juuri laisinkaan irrottaa käsiä kalliosta. Koko ajan piti olla kunnon sormiote jostain lohkareesta. Minäkään en päässyt kovin vilkkaasti eteenpäin, sillä varottavanani oli krooninen polvivammani, joka estää ketterän kyykkyyn menemisen tehokkaasti ja pakottaa koko ajan varomaan askeleitani. Vastaan tuli muuten monenmaalaisia ihmisiä, esim. ruotsalaisia, jotka tervehtivät sekä rupattelivat iloisesti ja antoivat kohteliaasti tietä. Eräs englantia puhuva tyttö jopa ojensi kätensä auttaakseen minua ohi menemisessä. Minusta se oli hienoa. Euroopan tylyimmiksi äänestetyillä kansalaisilla eli patongeilla olisi tässä peiliin katsomisen paikka, sillä heiltä ei juuri hymyjä irronnut. Vaikka vuoret ovat vaativa ja karu paikka, ei siellä silti tarvitse elukan asteelle taantua, vaan voi pienillä eleillä ottaa muutkin huomioon!

Kiipeäminen tuntui kestävän loputtomiin. Kun aloimme lähestyä viimein Grand Couloiria, mysky sai meidät kiinni. Niskaan alkoi sataa avecpastillin kokoisia rakeita, jotka hittovie sattuivat paljaisiin sormiin nasahdellessaan kipeästi. Heti sen jälkeen salama iski ja ukkonen möyrähti kaamealla volyymilla. Ryömimme suojaan kalliolipan alle ja tarkkailimme kuinka rinteeseen hakkaavat rakeet saivat Couloirin kuilun täyttymään vierivistä pikkukivistä. Kiviä tuli taukoamatta. Salamojen iskupaikat näki valitettavan hyvin, sillä ukkonen möyrisi jokseenkin suoraan päällämme. Myrskyn vetäessä henkeä, edellämme ollut venäläisseurue teki salto mortalen ja yksi heistä juoksi kourun yli polulle vierineessä kivisohjossa pelottavasti liukastellen. Hänen tovaritsinsa oli epäonnisempi ja kaatui polulle, alkaen liukua kauhuissaan räpistellen pudotusta päin. Ensimmäinen sai kuitenkin häntä kädestä kiinni ja molemmat olivat jäädä kohti pomppivien kivien uhriksi. Viime hetkessä ja kauhean huutamisen saattelemana molemmat pelastautuivat kallionlohkareen taakse. Näimme myös ylityksen, jossa mies raahasi toiselle puolelle neljällä tassulla vastaan haraavan koiransa, joka oli kauhuissaan ukkosen ja vyöryjen kumusta. Pöyristyttävin oli heppu, joka hilpaisi huolettomasti kurun poikki LIPPALAKKI päässä. Tuskinpa siellä lippalakin alla sitten oli paljoakaan menetettävää tuolla asenteella, veikkaan muuten kansallisuudeksi natiivia.

Me odotimme ja punnitsimme. Se oli ihan viisasta, sillä hetken hiljaisuuden päästä kuului jostain ylhäältä ilkeä KRAK-ääni ja kaksi tykinkuulamaista kiveä lensi kurusta viheltäen VUIIIIII, vaakasuoraan ilmassa pitkälle alas asti. Kesti hetken tajuta, että mitä helvettiä ne olivat, näky oli sen verran yliluonnollinen. Ilmeisesti salama oli iskenyt lohkareet irti ja antanut niille kunnon vauhdit. Osuessaan moiset olisivat menneet ujeltamalla läpi ihmisestä. Kylmäsi sydäntä kiitettävästi. Ukkonen jatkoi mielipuolista jyristämistään ja sullouduimme entistä syvemmälle kallionkoloon toivoen, ettei salama vain iskisi lähellemme. Tilanteen pelottavuutta lisäsivät silloin tällöin liepeille napsahtelevat kivenmurikat.

Kun Couloir hetkeksi tyyntyi, Piikkisika lähti menemään uhmalla yli. Polku oli enää pelkkä polun muisto, sillä virtaava kivivyöry oli peittänyt sen alleen. Ylittäminen oli näillä veden lailla liikkuvien kivien muodostamassa mössössä kahlaamista, jossa tarvittiin kaikkia neljää raajaa. Piikkisika pääsi hyvin yli, joten seuraavaksi yritin minä. Puoleen väliin asti hiivin kourun yläpäätä epäluuloisesti tiiraillen, sitten annoin parin irtokiven pomppia ohi ja vedin kauhealla haipakalla toisen puoliskon yli kivien liukuessa koko ajan askelten alta. Yli päästyäni veressäni oli varmaan litra adrenaliinia, kieleni roikkui maahan asti ja Piikkisika virnuili huvittuneena, että oliko jännää.

Jänismies lähti tulemaan viimeisenä ja Piikkisika tiedotti, ettei näkynyt kiviä. Kun Jänismies oli ehtinyt puoleen väliin saakka, kuului ylhäältä taas pahaenteinen KRAK-ääni  ja näytti siltä, kuin kouru olisi lohjennut yläpäästään. Seuraavien minuuttien kauhua on vaikea sanoin kuvailla. Seurannut kivivyöry oli valtava. Ylhäältä tuli isoja lohkareita ja pieniä murikoita sellaisena mylläkkänä, etten ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Nopearefleksinen Jänismies ehti juuri ja juuri huutomme säestyksellä juosta takaisin lähtöpisteeseensä kalliolipan alle. Kuru täyttyi seinämistä poukkoilevista kivistä, jotka tasaisen kurun pohjaa pitkin vyörymisen sijasta lentelivät joka suuntaan kuin pommit. Myös sinne, missä kyyhötimme. Couloir oli kuin jättimäinen flipperi täynnä kuulia. Tajusin, ettemme olleet ollenkaan turvassa ja kiipesin kauhuissani poispäin polun kohdasta. Piikkisika jäi paikoilleen. Sulloin itseni kolmion muotoiseen kallionkoloon ja vilkaisin järkyttyneenä kouruun päin. Kiviä lenteli korkealla ja vyöryi koko Couloirin pohjan täydeltä. Näky oli niin kaamea, että epäilin maallisen vaelluksemme päättyvän saletisti tähän paikkaan. Vähintään jonkun meistä saavan osuman. Silmäkulmastani näin, että Jänismies oli sentään turvassa, pienenä punaisena pisteenä toisella puolella. Piikkisikaa ei näkynyt. Oli kauheaa pelätä sekä itsensä, rakkaansa että ystävänsä puolesta. Pusertauduin syvemmälle kallionkoloon ja pistin kädet niskan taakse suojaksi. Vyöry vain jatkui ja jatkui. Sinä hetkenä olisi tehnyt mieli rukoilla jotakin jumalaa, mutta jumalattomana ei tullut yhtäkään mieleen. Mielessäni huusin vuorelle, että LOPETA nyt, lopeta jo, äläkä tapa meitä, ole kiltti! Tuli jo ihan selväksi, että olemme pieniä surkeita muurahaisia, sori kun tultiin tänne haahuilemaan! Ihan kuin nyt luonnonvoimilla jokin sääliä tunteva tajunta olisi. Ihmisenä sitä kai vain taantuu primitiivisen ajattelun tasolle katsellessaan kuolemanvaaraa niin läheltä.

Lopulta vyöry alkoi niukkenemaan ja taantui vähä kerrassaan pomppukivien klopsahteluksi. Kuulostelimme epäluuloisina koloistamme, josko sopisi nostaa päätä. Huomasin hädissäni kiivenneeni jokseenkin hankalaan kohtaan ja oli aika työlästä peruuttaa sieltä alas. Kurun hiljennyttyä, Jänismies lähti tulemaan yli ja pääsi tällä kertaa. Piikkisika totesi, että yksi kivi oli osunut siihen kiveen jonka takana hän kyyhötti. Hän sanoi myös nähneensä kuinka salama iski kourun yläosaan. Jänismies totesi onnekkaana kuulleensa ja huomanneensa kuinka suuri vyöry lähti ilmeisesti juuri kyseisestä iskusta liikkeelle.

Painelimme ylen liukkaasti Tete Rousselle johtavaa polkua kohti, sillä ukkonen murahteli vielä harvakseltaan. Kuolemankourusta halusi kauas ja vähän äkkiä. Piikkisika virnuili vättymäiseen tapaansa minulle, että teikäläisestäpäs löytyi yllättävää kiipeilylahjakkuutta hädän hetkellä ja liikuin kuulema parhaillaankin ketterästi kuin vuorikauris. Sillä adrenaliinimäärällä, joka suonissani kiersi olisinkin varmaan kiivennyt vaikka takaisin Blancille samana iltana. Minua ei tosin sillä hetkellä naurattanut yhtään, eikä edes hymyilyttänyt ennen kuin pääsimme Tete Roussen pihalle asti. Uhkarohkeat venäläiset tulivat kivikossa vastaan peukalot pystyssä ja virnistellen. Kerrankin minulla oli sana kielen päällä ja totesin sarkastisesti että "Oh, what a nice and frisky weather !"

Jäimme hetkeksi seuraamaan kivikkoon helikopteria, joka pörräsi kiivaasti Gouterin mökin ja Teten edustalla olevan jäätikön väliä. Emme saaneet selville mitä he puuhasivat, vaikka epäilimme onnettomuutta tai sitä, että kopteri toi alas jotain porukkaa. Sitten menimme mökille, riisuimme kamat ja menimme isolle kulholliselle kahvia. Että se maistuikin taivaalliselle. Ruuasta ja aamupalasta kieltäydyimme, sillä päätimme viimein syödä eväät, eli kuivahedelmät, leipäkuutiot sun muut, joita olimme jokseenkin turhaan ulkoiluttaneet Mont Blancin huipulla asti. Minkäs sille voi, että ruokahalu teki täydellisen tenän ylös mentäessä, eikä mikään hääppöisempi maistunut vieläkään. Pitkin hampain natustelimme äiteliä Flapjack-siirappikakkuja, jotka olin hölmöyksissäni ostanut houkuttelevan ulkonäön perusteella Punnitse ja Säästä -kaupasta. Eivät ne varsinaisesti pahoja olleet, mutta joku niissä tökki ja raskaasti.

Illan suussa oli aikaa partioida kivilohkareisella pihamaalla ja meille selvisi, mitä mökillä kävijät pitivät television korvikkeena. Pihalle oli kertynyt runsaasti sakkia jännäämään mattimyöhäisten Couloirin ylittäjien kohtaloa. Kivivyöryjä tuli edelleenkin ja oli todella riipaisevaa seurata, miten pienet väriläikät kipittivät Kuolemankurun poikki. Voin kuvitella, että mekin tarjosimme ylityksellämme seuraajille melkoisen jännitysnäytelmän. Joku vanhempi mies oli käynyt jopa kysymässä huolestuneena Piikkisialta, oliko tämä kunnossa. Jänismies otti minusta kuvan istumassa takapihan lohkareilla. Juuri kuvan hetkellä Couloirissa jälleen kerran jyrähti ja kuvaan tallentui rennon hymyn sijasta kurjaan kuruun päin kääntynyt vauhko katseeni.


Auringonlasku oli lempeä ja kaunis. Sitä kelpasi seurata lämpimässä tuvassa isoista ikkunoista "valkoista" Blanche du Mont Blanc-olutta siemaillen. Bisse kipsahti päähän ja rentoutti päivän pahimmista traumoista. Säikkyalertti äkillisiä ääniä kohtaan näytti kuitenkin jääneen päälle, sillä olin hypätä kattoon, kun samassa pöydässä korttia pelaava italialaisneitokainen yhtäkkiä iski kämmenellään lujaa pöytään ja kiljahti riemusta. Kivivyöry- ja ukkostraumoista puheen ollen, saimme myöhemmin nauraa makeasti moneen otteeseen sille kun kameran salamavalon välähdys ja äkillisten kovien äänien kuuleminen meinasivat saada ainakin minut ja Piikkisian ryömimään välittömästi Transitin alle piiloon. Uhkaavista kivivyöryistä olen nähnyt unta lukuisina öinä reissun jälkeenkin.

Ennen nukkumaan menoa purin kolme päivää jalassa olleet compeedit ja yököttelin alla olevia rakkokraatereita, jotka eivät olleet onneksi tulehtuneet. Hulautin makeasti kirvelevää Propolista niihin ja tein teippaukset uusiksi. Hyvin toimi. Muita kolhuja tutkiessani huomasin, että Couloir oli merkannut minut hämmästyttävästi muotoisellaan ruhjeen ja verinaarmun sekoituksella, joista jäi reiteeni arpi muistoksi.

Uni Tete Roussella oli ihanaa ja ansaittua. Jostain syystä sitä ei riittänyt väkiselläkään aamukahdeksaa pidemmälle. Kahvia ja kuivahedelmiä taas naamariin aamupalaksi. Lähdimme majalta liikenteeseen yhdentoista aikoihin patikoimaan kohti Nid d´Aiglea. Tällä kertaa käytimme jääkaljun ylityksessä viisaasti jäärautoja. Siitä eteenpäin olikin taas kevyttä kivimäkeä silmänkantamattomiin. Kesken laskun näimme, kuinka Gouterille päin katsottuna vasemmalla puolella sijaitsevalla rinteellä tapahtui valtava lumivyöry. Yhtä aikaa sen kanssa Couloirin ränniä pitkin romahti taas julmettu määrä kiveä. Toivoimme, ettei kukaan jäänyt vyöryihin kylmien väreiden vipeltäessä selkärankaa pitkin.


Polulla vastaan tulivat ensimmäiset suomalaiset matkalla huiputtamaan. Toivotimme heille hyvää reissua ja varoitimme erityisen ilkeästä Couloirista. Jakelin muutenkin ilokseni bonjour:ia, buongiorno:a, ciao:ta, hello:a, hi:ta, hej:ta jne. puolelle ja toiselle vastaantulijan kansallisuuden mukaan. Ohitimme myös venäläisporukan, joille hihkaisin привет! saaden muutaman pään kääntymään hämmästyneenä. да, да. я тоже говорю русский язык! Ainaskin vähäsen, silloin kun olen näin hyvällä tuulella .

Pääsimme Nid d´Aigleen ja näimme kuinka juna puksutteli juuri pois laiturilta. Koska oli siesta-aika, jouduimme odottamaan seuraavaa TMB:a puolitoista tuntia. Leiriydyimme kukkulan harjanteelle, josta oli upeat näkymät laaksoon, vuorille ja likaisenharmaalle Bionnassay-jäätikölle. Jälleen kerran mutustelimme leipäkuutioita ja kuivahedelmiä sekä suolakeksejä monipuolisena lounaana. Sitten hyppäsimme junaan, köröttelimme sillä Le Fayetiin ja ajoimme sieltä saunankuumaksi parkkipaikalla lämminneellä Transitilla takaisin Chamonixiin. Alhaalla helle oli jotain aivan sanoinkuvaamattoman järkyttävää. Ei pienintäkään vuorituulen viriä. Paikallaan seisoessaan meinasi sulaa lätäköksi asfaltille. Transitin mustat muoviosat olivat polttavan kuumia. Laakso vuorten jälkeen oli kuin helvetin esikartano. Suihkulähteet näyttivät lumoavan houkuttelevilta.

Palautimme ensin vaelluskamppeet takaisin kauppaan. Kävimme Chamonixin onneksi sunnuntainakin auki olevassa Championissa ostamassa isot säkilliset kaikenlaista herkkuruokaa, mutta leirissä huomasimme, että kukaan muu kuin itseään soikeaksi ahmiva Jänismies ei saanut juuri muruakaan alas. Olo oli huonovointinen ja teki vain mieli maata vetelänä maassa ilmapatjan päällä. Kaipa se oli jonkinlainen olosuhdeshokki ja vuoristoilman jälkitepponen. Muutaman tunnin makoilun jälkeen alkoi helpottaa. Hämärän tullen pystyi jo mussuttamaan munilla ja juustolla täytettyä patonkia sekä nautiskelemaan ansaitusta maitokahvista Mont Blancin pilviin, kuin untuvapeittoon kääriytyviä rinteitä katsellen.

Valkoisen vuoren reissu oli siinä. Muisteltavaa riittäisi vielä vanhanakin.

torstaina, elokuuta 17, 2006

KIRJALLISUUSKATSAUS

1. Kirja, joka on muuttanut elämääni

Helen Zahavi: Dirty Weekend. Feministinen raamattu mustalla huumorintajulla varustetuille naisille, joiden varpaille ei tallota rankaisematta.

2. Kirja jonka olen lukenut useammin kuin kerran

Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille. Onneksi en kuollut ensimmäisellä lukukerralla nauruun, vaikka kovasti yritinkin.

3. Kirja jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle

Kattavin, paksuin ja arvostetuin Outdoor Survival Guide/Handbook, mikä maailmasta suinkin löytyy.

4. Kirja joka sai pääni pyörälle

Peter Matthiessen: Snow Leopard. Kirjan minussa aiheuttama ilo, pirskahteleva hilpeys ja intomieli olivat jotain aivan poikkeuksellista.

5. Kirja joka sai minut puhkeamaan kyyneliin

William Burroughsin Kissa Sisälläni, jonka sain Riku Korhoselta. Kirjassa on kohta, jossa ihmisen hirviömäisyys esittäytyy paljaimmillaan:

"Yhtäkkiä poikien joukkoon ilmaantuu mäyrä - en tiedä miksi se teki niin, ehkä se oli vain leikkisä, ystävällinen ja kokematon niin kuin atsteekki-intiaanit, jotka toivat hedelmiä espanjalaisille ja joilta leikattiin kädet irti. Niinpä ohjaaja ryntää satulalaukulleen ja ottaa vuoden 1911 mallia olevan 45-kaliiperisen automaatti-Coltinsa esiin ja alkaa posautella mäyrän suuntaan, osuu harhaan parin metrin päästä. Lopulta hän laittaa aseensa vajaan kymmenen sentin päähän mäyrän kyljestä ja laukaisee. Tällä kertaa mäyrä vierii rinnettä alas virtaan. Näen osuman saaneen eläimen, sen surullisen aran naaman, vierimässä alas rinnettä, tehden kuolemaa. "Kun näkee eläimen niin sen tappaa, eikös vaan? Se olisi voinut purra jotakuta pojista." Mäyrä halusi peuhata ja leikkiä ja sitä ammuttiin 45-kaliiperisella sotilasaseella.

Tuon luettuani itkin itseni kipeäksi. Teki mieli repia kasvoni verille siitä häpeästä ja kauhusta, että kuulun ihmisrotuun.

6. Kirja jonka toivoisin tulleen kirjoitetuksi

Hienostuneesti ja rikkaalla kielellä kirjoitettu, sekä ajallisesti että paikallisesti monitasoinen kissamytologiaan kietoutuva eepos, jossa naiset ovat sankareita, seikkalijoita ja oman tiensä kulkijoita.

7. Kirja jonka toivoisin jääneen kirjoittamatta

Matti Nykänen: huipulla ja montussa. Joku raja se nyt sietäisi olla julkaistavalla kirjallisuudella ja kirjailijuudellakin, mutta kun ei...

8. Kirja jota luen paraikaa

Nedjma: Manteli. (Aivan huikea teos)

9. Kirja jonka aion lukea

Minttu Hapulin Selibaattipäiväkirjat. Odotan innolla, että varaukseni saapuu kirjastoon.

keskiviikkona, elokuuta 16, 2006

Choranchen tippukiviluolat

Murhaavan kuumana hellepäivänä on vaikeaa kuvitella ihanampaa vierailukohdetta kuin Choranchen tippukiviluolat. Niiden sisälämpötila on nimittäin kymmenen astetta. Kun sitten satuimme sattumalta ajamaan juuri sitä tietä, jonka varrella nämä luolat ovat, sain porukkamme kinuttua visiitille. Luolista minulle kertonut tiikeritoveri jätti käynnin väliin, sillä hän oli Choranchen jo nähnyt.

Luolat sijaitsevat mutkaisten vuoristoteiden keskellä, Grenoblen ja Valencen välimaastossa, lähellä Pont-en-Royansin merkillistä, kallioille rakennettua kylää. Kerrotaan, että luolastosta on löytynyt muinaisasutuksen jäänteitä. Onhan vain ollut melkoinen lukaali luolaihmisillä! Nykyajan ihmiset löysivät paikan vasta vuoden 1875 liepeillä ja paikan tutkimisen aloitti 1890 Oscar Descombaz, eräs speleologian pioneereista.

Choranchen ulkopuolella näyttää aivan siltä, kuin parhaimmillaan kolmensadan metrin korkeuden saavuttavat kalliot kaatuisivat hetkenä minä hyvänsä päälle. Kivien putoamista on ehkäisty metalliverkoilla. Luolien sisäänkäynniltä lähtevän näköalapolun varrella ovat myös näkemisen arvoiset Gournierin putous ja viileän luolan sisällä oleva järvi.

Sisällä luolastossa seinät valuvat vettä ja ilma tuoksuu vienosti kellarilta. Opastetun reitin varrella voi katsella jalokivenkirkasta maanalaista järveä, joka optisen illuusion ansiosta näyttää yhdestä kohdasta pohjattomalta. Sen katselemisesta tuli oudon hyinen mutta ihastunut olo. Kävijöille näytetään tunneleista vain pieni osa. Ne jatkuvat kolmenkymmenen kilometrin matkan vuoren uumeniin ja sinne on pääsy vain tutkijoilla. Vähän kyllä kävi uteloittamaan, varsinkin kun oli hyvä taskulamppu mukana, heh heh...

Yksityiskohdiltaan hienoin nähtävyys on Siphon Gallery, jossa katosta roikkuu tuhansittain neulamaisia kalsiittikristalleja. Nämä neulat ja paksu, intialaiset patsaat mieleen tuova stalaktiittipylväs heijastuvat kauniisti maanalaisesta joesta. Luolassa on myös käsivarren paksuinen katosta roikkuva stalaktiitti jonka muodostumisen on täytynyt kestää ikuisuuden. Paikka on kuin fantasiamaalaus, eikä sen katselemisesta tuntunut saavan kyllikseen. Valot sammutettiin mielestäni aivan liian pian kierroksen jatkamiseksi. Me vitkuttelimme hämärässä viimeiseen asti ja saimme osaksemme sydämistyneitä mulkaisuja todella komealta, harmaatukkaiselta oppaalta.

Chorancheen oli tuotu akvaarioihin näytille kasvatettuja olmeja, jalallisen paksun kastemadon näköisiä silmättömiä luolaeläimiä. Nämä aiemmin yleiset luolien asukit ovat käyneet harvinaisiksi ilman ja veden saastumisen ansiosta. Choranchen olmit kyyhöttivät liikkumattomina lasivitriineissään ja olivat hauraudessaan ja paljaudessaan liikuttavan näköisiä, kuin vastasyntyneet hiirenpoikaset.

Serpentiiniluolissa kiemurteleva kierros päättyi suureen, 30 metriä korkeaan luolaan, joka on nimetty Katedraaliksi. Siellä kävijöille esitetään "son et lumiere" valoshow. Valot pyyhkivät luolan kauniita tippukivimuodostelmia, sinisessä valossa jäiseltä näyttävää lampea ja sammuvat välillä kokonaan. Elämystä siivittää Vangelisin oivallisesti luolan jylhään tunnelmaan sopiva kappale Conquest of Paradise. Tämä pseudolatinaksi laulettu kappale on minulle hyvin tärkeä ja rakas, eikä sen vaikuttavuus tunnu ajan myötä haihtuvan.

Kierroksen loppupäässä mielestäni hienoin nähtävyys oli stalaktiittimuodostelma, joka eräästä kulmasta katsottuna muistutti aivan sarvekasta paholaishirviön päätä. Poistuessamme ulos kiitin hurmuriopasta "merci beacoup", vaikken ollut mitään hänen ranskankielisistä selostuksista ymmärtänytkään. Hämmästyttävää tosin kyllä, mutta lipunmyyntikojusta sai myös suomenkielisen opaslehdykän.

Luolasta ulos tuleminen tuntui aivan siltä kuin olisi astunut suoraan närästystä potevan, röyhtäilevän lohikäärmeen suuhun. Se oli niitä harvoja kertoja elämässäni, kun auringonpaiste tuntui minusta sietämättömän ilkeältä ja inhottavalta. Pistäytyminen ulkopuolella olevalla luolajärvellä kirvoitti ideoita uimisesta ja luolaan jäämisestä. Veden lämpötila oli kuitenkin luolassa sen verran hyinen, että uintihalut kaikkosivat äkkiä.

Kahvi ja jäätelö kruunasivat mielenkiintoisen iltapäivän.

maanantaina, elokuuta 07, 2006

Kulkukissa palasi kotiin

Turkki myrskytuulen tuivertamana ja auringon haalistamana, anturat sierrettyneinä ja muutamaa arpea rikkaampana on mukavaa avata kotiovi ja kömpiä omaan sänkyyn pehmoisten täkkien alle nukkumaan. Tuntuu oudolta olla yhtäkkiä paikallaan, kun on ollut liikenteessä vieraiden maiden kamaroilla melkein kuukauden päivät. Nukkumapaikka on melkein joka yö ollut eri paikassa, eikä yöllä unenpöpperössä herätessä aina ollut aavistustakaan, missä ihmeessä sitä mahtoi olla. Viime yönä havahduin miettimään mahtaako teltta kestää hurjana pauhaavan tuulen, ennen kuin tajusin että kova humiseva ääni olikin vain liikenteen melua ja minä lohjuin oikeassa sängyssä. Neljä suojaavaa, turvallista seinää ympärillä tuntuvat todella kummalliselta ja epätodelliselta, kun on nukkunut niin kauan ulkona pelkän ohuen kankaan alla.

Kesälomallejäämisbloggaukseni kirjoitin muuten Pariisista, jonka jälkeen kiersimme ahkerasti Ranskanmaata ja ajoimme läpi muutamasta muusta maasta reitillä Lyon - Chamonix - Mont Blanc - Annecy - Le Bryuant -Choranche - Hauterives - PuyDeDome - Arcachone - Calais - Belgia - Hollanti - Tanska - Ruotsi ja sitten päätepisteenä armas kotimaa Suomi.

Matkan tähtihetki oli tietenkin erään huikean unelman toteutuminen. Minua nauratti makeasti kun luin ZPandan kommentin, ettei saa kiivetä niin korkealle, ettei itse pääse alas. Kiipesin nimittäin Euroopan korkeimmalle vuorelle, (jos nyt Kaukasuksen Elbrusia ei lasketa mukaan) Mont Blancille kahden muun ihmisen kanssa ja Gouterin äkkijyrkän rinteen ylös päästyäni käväisi kyllä pariin otteeseen mielessä, että on se kissoilla helppoa, kun omistaja voi tarpeen tullen soittaa palokunnan hakemaan alas!

Reissu oli erittäin antoisa ja avartava. Tuli tehtyä ja nähtyä sen verran asioita, että mielellä riittää sulateltavaa pitkälle syksyyn asti. Tietyiltä osin matka oli oikeasti vaarallinen ja pelottava sekä traumaattinen. Osittain se oli myös turhauttavan autossa istumisen ja kärventävän helteen ansiosta todella rasittava, klaustrofobinen ja kuluttava. Kotiin kuitenkin selvittiin henkisesti ja fyysisesti ehjinä sekä terveinä. Välit kaikkiin matkallaolijoihin säilyivät rikkumattomina, samoin pysyi Ranskan mielipuolisessa liikenteessä ehjänä persoonallinen matkailuautomme, jonka nimi viimein kiteytyi sen poliisiautomenneisyyteen viittaavasta pandakarhusta Helmeksi.

Hivenen arki ahistaa. Kun on viipottanut arjettoman auringon alla ja tottunut siihen, että joka päivä on uutta ja erilaista, angsti istuu olkapäälle kun pitää taas fokusoitua normaaleihin rutiineihin. Ehkäpä otan itseäni niskasta kiinni ja menen tänään treeneihin, niin olo taas tasoittuu ja ankkuroituu.

Kotiinpaluun kunniaksi siippani muuten löysi jo neljännen hirviöhämähäkin kämpästämme. Kolmas löytyi vähän ennen matkalle lähtöä. Tämä viimeisin oli huolestuttavan isokokoinen ja selvästi samaa rotua kuin edeltäjänsä. Minun puolestani saisivat muuten olla ihan rauhassa, mutta jos ne tosiaan ovat hobo spidereita, en haluaisi tulla purruksi. Täytynee tehdä täydellinen suursiivous ja toivoa, ettei jostain hellan takaa löydy lisää luvattomia alivuokralaisia. Tosin sitähän ei taas tiedä, mitä uusia hyyryläisiä reissukamppeittemme joukossa tuli tuotua Suomeen. Matkan aikana jouduin heittämään teltastamme ulos esimerkiksi yhden miniskorpionin näköisen hyönteisen ja sain mukavia puremia joltakin toiselta, joka toivottavasti jäi sille tielleen havaittuaan minut ruokavalioonsa kuulumattomaksi.

Tarkempia matkakertomuksia luvassa lähiaikoina.