sunnuntaina, joulukuuta 31, 2006

Vuonna 2006

Tämä tulee nyt vähän myöhään, mutta hyvä kun edes joskus.

Vuosi on lopussa ja toinen uuden vuoden päivä takana. Työ ei rajoita tällä hetkellä valvomista eikä nukkumista, joten normaali unirytmini ottaa mielellään vallan. Perjantaina sain valmiiksi kirjoittamisen saralla täysin uuden kokeilun ja vieläpä deadlineen mennessä ilman että minun tarvitsi kuolla kuukahtaa väsymyksestä näppäimistön ääreen.

Kirjoittaminen alkoi siitä luistaa paremmin kuin vuosiin. Kirjoitin koko viime yön illasta aamuun erästä toista tekstiä ja olen tyytyväinen siihen mitä sain aikaiseksi. Sama jatkuu tänään ja toivottavasti vielä monena päivänä ennen kuukauden lopun deadlinea. Vanha tarina on alkanut hengittää uutta ilmaa ja muotoutua kokonaiseksi maailmaksi, jossa on omat erikoiset lainalaisuutensa ja asukkaansa. Olen siitä niin innoissani vaikka välillä on kirjoitettava tylsää leipätekstiäkin, jossa dialogin kuljettaminen on enemmän velvollisuus kuin ilo. Toisaalta, dialogi kulkee nyt paljon tuskattomammin kun edellinen teksti eli pelkän keskustelun varassa.

En tehnyt viime uutenavuotena uudenvuodenlupauksia, enkä tehnyt niitä nytkään. Muutokset parempaan tai mihin tahansa suuntaan tapahtuvat elämässäni aina puolivahingossa ja vähän niin kuin huomaamatta, silloin kun en katso niihin päin tiukan vaativasti. Keskeinen tekijä muutoksissa on flow, riemastuttava virta johon voi heittäytyä.

Tulevaksi vuodeksi on tiedossa valtava elämänmuutos, mikäli kaikki asiat menevät suunnittellulla tavalla. En tosin aio murehtia sitä vielä, vaan vasta sitten kun se on edessä. Siihen täytyy vain mennä niin kuin avantoon, kävellä puoliksi huomaamatta, tyynesti mutta tarkkaavaisesti.

Olen luullut pelkääväni kylmää vettä ja korkeita paikkoja. Olen kai valehdellut itselleni, sillä vuonna 2006 sekä seinäkiipeilin ensimmäistä kertaa, että kävin avannossa, siis vedessä jota reunusti kunnon jää. Aiemmin olen lätrännyt vain sellaisessa vedessä, joka on vähän riitteessä. Kyllä vain, marraskuun 17-19 päivä oli eräs pieni järvi niin jäässä, että saattoi puhua jo avannosta. Myöhemmin meri ei ollut jäässä, mutta ihan tarpeeksi kylmä.

Vuoden aikana tuli käytyä seinäkiipeilemässä niin sisällä kuin luonnonkallioillakin ja laskeuduttua jylhältä Olhavavuorelta laskeutumiskasilla alas. Heinäkuussa sitten kiipesimmekin Mont Blancille, jossa korkeutta oli riittävästi 4808 metriä. Huiputuksen päivä, 22.7. oli ehdottomasti koko meikäläisen vuoden kohokohta, hienoin hetki ja suurin saavutus. Koko maailma ja pilvet alapuolellamme! Olo oli kuin pienellä jumalalla! Selvisimme hengissä paluumatkalla läheltä liipanneesta kivivyörystä ja yli purjehtineesta ukkosmyrskystä. Kiersimme Ranskaa 25 helteistä päivää, kolusimme Choranchen tippukiviluolat, tutustuimme hulluhkoon Palais Idealeen ja uimme Paratiisilaguunin rannoilla Arcachonessa. Matkan jälkeen oli todella vaikeaa laskeutua syksyyn ja arkeen.

Vuoden aikana ei tullut vastaan varsinaisia suuria epäonnistumisia tai hankaluuksia. Polvi lienee ongelmistani ainoa ja nyt vuoden lopulla sitten selvitettiin viiden vuoden muljunnan jälkeen mikä sitä vaivaa. Tietääpähän ainakin nyt, ettei kannata todellakaan harjoitella voltteja tai hypätä kovin korkealta ennen kuin vika on korjattu. Kyllä tällä muuten vielä korjaamatta kävelee, kun kerran käveli Blancillekin. Pistän polven puukon alle sitten kunhan elämänmullistus on ohitse.

Musiikillisesti vuoden viehättävin löytö oli laulettu mantra Om Mani Padme Hum. Uskokaa tai älkää, voin kuunnella kirjoittaessani tuntikausia laulua, jonka ainoat sanat ovat Om Mani Padme Hum. Verkosta voi latailla mantran erilaisia variaatioita. Pidän erityisesti sellaisista, joissa naisen kirkas ääni laulaa ja taustalla helisevät kristalliset tiu´ut.

Vuodelle 2006 olisin toivonut enemmän kiirettömyyttä ja aikaa keskittyä tärkeisiin asioihin. Onneksi en ehtinyt ajaa itseäni traditionaaliseen talviseen kuolemanväsymykseen, joka pakottaa minut nukkumaan aina kun voin. Vältin sen niukin naukin keväällä ja syksy nyt on mennyt siinä lonkalta töitä paiskiessa. Töiden osalta vuosi oli kohtuullinen: tarpeeksi töitä ja tarpeeksi lomaa. Olen oppinut vähentämään jatkuvaa murehtimisstressiä niin, ettei se ala sattua sydämeen.

Vuoden rimanalitus: Menneestä vuodesta haluaisin muuttaa pystyessäni erään luolanaisen aivokapasiteetilla toteutetun juopottelukeikan. On ikävää, kun alkoholiin varovasti ja terveellä kunnioituksella suhtautuvalta ihmiseltä karkaa huomaamatta pullo kädestä. Ilta alkaa sivistyneesti sherryllä mutta aamulla pensaasta löytyy tyhjä viskipullo, jonka juojaa ei tarvitse kauaa miettiä. Käytös muuttuu ja muisti menee kerrankin ihan aikuisten oikeasti. Aamulla otsasta löytyy iso kuhmu, jonka alkuperästä ei ole mitään havaintoa. Hieronymus Boschin Kiirastuli on kesäinen piknikki verrattuna siihen kärsimykseen, joka aamulla seurasi krapulan muodossa. Sänky oli liian korkea paikka maata, matto oli liian korkea paikka maata ja jopa lattia oli liian korkea paikka maata. Miksi krapuloita varten ei kaiveta valmiiksi takapihalle syvää monttua jonka pohjalla olisi viileää? Myöhemmin tulevat vakavat kysymykset: tunnenko sittenkään itseni pohjamutia myöten ja kuka minä oikein olin juovuksissa. En onneksi tehnyt mitään peruuttamatonta tai aiheuttanut pysyviä vammoja itselleni tai muille. Tapoin tosin mintuntaimeni pudottamalla ne kukkapöydältä ja rikoin yhden viinilasin. Pitkäkestoisin seuraus: en pysty varmaan enää ikinä juomaan rakastamaani sherryä. Ajatuskin sherrypullosta saa minut yökkäämään refleksinomaisesti. Viskiä vihasin jo valmiiksi, jotta lisäinho sen suhteen ei ole iso vahinko. Ihmettelen vaan miten helvetissä minä pystyin juomaan sitä melkein kokonaisen pullon.

Vuonna 2006 rakastamisesta on löytynyt edelleen syvempiä sävyjä. On ihmeellistä olla viiden vuoden seurustelun jälkeen ihastunut kumppaniinsa, nukahtaa illalla rakkaaseen kainaloon ja herätä aamuisin suukkoihin. Riidat ovat edelleen siedettävän pieniä ja harvinaisia ja liittyvät yleensä siihen että molemmilla on luja tahto, korkea omanarvontunto ja jästipää, jota toisen ei anneta käännellä mielin määrin. En tiennyt etukäteen, että näin paljon voi rakastaa. Tämä vain paranee kuin vuosikertaviini.

Ihmisiin suhtautumiseni on jatkanut samaa loogista kaartansa. Vähemmän on enemmän. Tietyt oman ja toisten ihmisten käyttäytymisen piirteet ovat entisestään vahvistaneet käsityksiäni siitä, että ihmisiin ei voi luottaa ja että moraali tai sivistynyt käyttäytyminen ovat vain hienoinen lakkakerros eläimellisten viettien ja itsekkyyden pinnalla. Sitäpaitsi, kirkas oivallus: suurin osa ihmisistä on aivan sietämättömiä ja suurin osa ihmisistä ei edes siedä yhtään toisiaan, he vain teeskentelevät. Sietämättömien kanssa voi vielä tulla toimeen teeskentelemällä ja pitämällä "vesi hanhen selästä" -linjaa, mutta muutaman kappaleen verran on toki niitäkin (onneksi todella harvoin, jos koskaan näkemiäni) ylisietämättömiä persereikäisyyden tiivistymiä, joille voisi toivoa vilpittömästi joululahjaksi niskalaukausta saunan takana. Mutta olkoot ja eläkööt rauhassa. En jaksa tuhlata energiaani takautuvasti pahan toivomiseen, vaan keskityn puhtaasti itsepuolustukseen sillä hetkellä kun kimppuuni käydään .

Jäljelle jäävä siedettävä ja rakastettava osuus on kultaakin kalliimpaa.

Vuoden 2006 sosiaalispsykologisiin oivalluksiini kuuluu se, että ihmiset pelaavat jatkuvasti erilaisia evoluutiota jäljitteleviä syö tai tule syödyksi -akselille sijoittuvia pelejä, koska heillä on tylsää. Peleissä on aina narsistisen tyytyväisesti itseään onnitteleva voittaja ja pettynyt häviäjä joka tuntee häpeää, katkeruutta ja vihaa siitä että on huonompi. Tiedostaminen on vahvistanut entisestään haluani erakoitua, mutta toisaalta myös tuikahduksina esiintyvää haluani panostaa silloin tällöin niihin harvoihin ihmisiin joiden seurassa on hyvä ja vaivaton olla. Kannattaa hankkiutua sellaisten ihmisten seuraan joilta ei kadehdi tai halua varastaa mitään ja jotka eivät kadehdi sinua eivätkä myöskään halua viedä sinulta mitään. By the way, Pelaaminen on perseestä. Minä vihaan sitä.

Vuoden 2006 aikana intohimoni lukea erämaihin, aavikoille ylipäätäänkin ihmisniukille luonnonalueille sijoittuvaa dokumenttikirjallisuutta on vain entisestäänkin vahvistunut. Kuljen kirjojen sivuilla Mongoliassa, Siperiassa, Saharassa ja Tiibetissä. Karu luonto kirvoittaa kamarallaan kulkevista ihmisistä syvää, arkista viisautta ja virvoittaa kyynistä sydäntä. Ikisuosikkinani keikkuu Peter Matthiessenin Snow Leopard, Vladimir Arsenyevin Dersu Uzala, kirgisialaisen Tsingiz Aitmatovin melankoliset tarinat, mongoliaa kirjassaan Kesytön Aasia kuvaava Henning Haslund-Christensen, Myrskyluodon Maijan äiti Anni Blomqvist, lukuisat Afrikkaan rakastuneet ihmiset jne. Ilahduttavaa on, että matkakuvaukset eivät maailmasta kesken lopu ja n e ovat usein todella laadukasta luettavaa.

Vuoden parhaita makuelämyksiä ovat Helsinkiläisessä ravintola Vltavassa syöty lohi ja Tallinnan torilla nautiskeltu lämmittävä talvijuoma, jossa oli inkivääriä, alkoholia, omenaa ja jotain muutakin. Mieleen on jäänyt olut Tete Roussen mökillä auringon laskiessa vuoristoon ikkunoiden takana - se ei ollut jumalattoman hyvää, mutta ainutkertaisen nautinnollista.

Paras näkemäni elokuva oli ehdottomasti Mikael Håfströmin Ondskan - Pahuus. Pisti kylmäksi ja lämpimäksi samalla kertaa. Katsokaa se, jos haluatte että iho kuoriutuu mielen pinnalta. Jan Guilloun pohjana oleva kirjakin pitäisi lukea.

Järjissäni ja ilman masennusta minut piti tämänkin vuoden ajan liikunta. Ihana, kamala liikunta joka tekee vahvaksi mutta niin usein kipeäksi. Ilman liikuntaa olisin tosin monin verroin kipeämpi ja heikompi.

Vuoden mielenkiintoisin tuttavuus oli kanadalainen professori, jonka kanssa oli helppoa keskustella vaikken ole kiinnostunut hänen alastaan pätkääkään. Juttu alkoi luistaa, kun hän kävi kertomaan rapakon takana olevissa luonnonpuistoissa eleskelevistä karhuista jotka aiheuttavat harmaita hiuksia patikoijille.

Vuosi oli siis itsessään kutakuinkin hyvä ja helppo vuosi. Pidän tällaisista vuosista, jotka eivät syö ihmistä elävältä eivätkä jätä suuhun kitkerää makua. Uudesta vuodesta toivon luonteeltaan samankaltaista, mutta olosuhteiltaan täysin erilaista. Seikkailua on luvassa, saa nähdä miten se muuttaa maailmani.

torstaina, joulukuuta 28, 2006

Kissabussi 猫バス Nekobasu

Taannoin näkemässäni, Hayao Miyazakin animepiirretyssä Naapurini Totoro on aivan ihana mielikuvitusolento, Kissabussi. Hahmossa on jotain hyvin kiehtovaa liittyen kohtumaiseen lämpöön, ajattomaan onnellisuuteen sekä villiin unelmaan mahdollisuudesta kulkea turvallisesti maiden ja mantujen halki.

Kissabussi on valtava, raidalinen irvikissaa muistuttava otus jolla on monta toukkamaista jalkaa ja jonka kyljestä aukeaa ovi karvoilla kuorrutettuun ja upottavan pehmeään matkustajatilaan. Kissabussilla on etu- ja takavaloina punaisina loistavat hiiret ja pimeän tullen kissan suuret silmät hehkuvat ja lakaisevat valonheittäjien tavoin maisemaa. Kissabussi on sukupuoleltaan kolli. Kissabussin hymy ulottuu korvasta korvaan niin kuin Irvikissallakin ja sillä on samanlainen taito ilmiintyä ja kadota tahtonsa mukaan.

Kissabussi on metsänhenkien, esimerkiksi tarinan keskushahmon Totoron absurdi kulkuväline, joka pystyy loikkimaan peltojen, järvien ja kukkuloiden yli yhdessä hujauksessa niin että riisipelto vain huojuu sen synnyttämässä tuulenpyörteessä. Se ottaa kyytiinsä myös pienet tytöt jotka ovat ystävystyneet Totoron kanssa ja vie nämä katsomaan sairaalassa olevaa äitiään. Elokuvassa on hieno kohtaus, jossa kissabussi ja tytöt piileskelevät sairaalan edustalla kasvavan puun oksistossa.

Totoron lisäksi Kissabussi esiintyy Ghiblin museossa esitettävässä lyhytfilmissä Mei to Konekobasu, eli Mei ja Kissanpentubussi. Siinä tavataan Kissabussin poikanen Konekobasu ja useita muita kissan muotoisia kuljetusvälineitä, kuten Kissajuna.

Hellyttävän hullua. Jos joku lanseeraa kissabussisohvan taidan olla sitä ensimmäisenä jonottamassa.

Lähde: Wipedia / Catbus
Kissabussin ja Kissanpentubussin kuvia

torstaina, joulukuuta 14, 2006

Vastaa biisien nimillä

Meemin ideana on valita joku artisti, ja vastata esitettyihin kysymyksiin kyseisen artistin biisien nimillä.

Valitaanpa nyt sitten se kaikkein rakkain ja pitkäikäisin kestosuosikki, johon en todennäköisesti tule koskaan kyllästymään.


1. Sukupuolesi?

The Hooded (Wo)Man

2.
Mikä on suurin unelmasi?
World Of Difference

3. Mitä inhoat?
White Fool

4. Millainen fiilis sinulla nyt on?

A Mhuirnin O´

5.
Miten elämäsi sujuu ylipäätään?
Against The Wind

6. Mistä asioista pidät?
Gathering Mushrooms

7. Mitä haluaisit sanoa ihastuksellesi/tyttö-/poikaystävällesi?
You´re The One

8. Missä haluaisit olla?
Ancient Forest

9. Kuvaile elämää?
Live And Learn

10. Kuvaile itseäsi?
Struggle

11. Mitä sinä haluaisit olla juuri nyt?
Strayed Away

Kyseessä on korvia ja mieltä hellivä Clannad, jota olen rakastanut intohimoisesti siitä lähtien kun näin 80-luvulla televisiosarjan Robin of Sherwood. Näistä molemmista on aikomus keskittymiskyvn riittäessä kirjoittaa pitkät bloggaukset.

tiistaina, joulukuuta 12, 2006

Noidan musta kissa

Noidat ovat kansanperinteessä esiintyviä tietäjiä, magian ja kansanparantamisen harjoittajia, jotka pakanauskonnot kansan keskuudesta kitkemään pyrkivä kristillinen traditio leimasi pahoiksi ja pahantahtoisiksi.

Noidilla oletettiin perinteisesti olevan seuranaan eläinhahmoinen apuri. Noitien uskottiin myös voivan muuntautua itse eläimiksi. Useissa kuvauksissa apuri tai muodonmuutoshahmo on musta kissa. Äänettömästi liikkuvan ja pimeään sulautuvan eläimen ajateltiin olevan mitä luontaisin hahmo noidalle, joka liikkui öisin salaisilla retkillään. Kansanperinteessä esiintyy useita tarinoita, joissa kyläläiset vahingoittavat mustaa kissaa, mutta kissan vammat ilmaantuvatkin johonkin kylässä asuvaan naiseen.

Mustien kissojen väitettiin olevan kristittyjen arkkivihollisen, paholaisen liittolaisia tai jopa itse paholaisia. Pääasiallisesti tämän vuoksi niiden näkemisen uskottiin tuottavan huonoa onnea tai olevan enne jostain onnettomuudesta. Mustia kissoja tapettiin ja kidutettiin näiden uskomusten nojalla. Noitaoikeudenkäynneissä mustan kissan omistaminen oli raskauttava asianhaara ja lemmikit saatettiin polttaa noidaksi väitetyn omistajansa kanssa roviolla.

Musta kissa esiintyy kuvataiteessa usein noidan takana luudalla ratsastaen tai noitakeitoksiaan hämmentelevän koukkuleukaisen ja syylänenäisen vanhan naisen jaloissa kiehnäten. Luudan varrella keikkuvaan kahvipannuun liittyy niin ikään mielenkiintoista symboliikka: kahviahan pidettiin alun perin synnillisenä paholaisen juomana.

Kissojen ja noitien toisiinsa yhdistämiseen liittyy mielenkiintoinen kreikkalainen taru josta löytyy valitettavan vähän tietoa. Tämän klassisen tarun mukaan pimeisiin voimiin, noituuteen ja magiaan yhdistetty kreikkalainen jumalatar Hecate muutti Galenthias -nimisen neidon kissaksi. Galenthiaksesta tuli Hecaten kultin korkea-arvoinen papitar.

Wicca-uskonnon harjoittajat omaksuivat mustan kissan symbolikseen 1930-luvulla. Noituutta harjoittavat ovat traditioon tietoisesti nojaten pitäneet ja pitävät edelleenkin mielellään mustia kissoja lemmikkeinään.

perjantaina, joulukuuta 01, 2006

Unikissat

Univelkaista ihmistä ei voi kadettaa mikään niin paljon, kuin unelias kehräävä kissa, joka jää nukkumaan lämmittämääsi vuoteenkohtaan, kun itse lähdet rahjustamaan töihin. No ehkä kuitenkin vielä enemmän se, jos kissa ja oma kumppani jäävät nukkumaan suloisesti vierekkäin [kehräten] kun itse puet kiroten päällesi edellisaamusta jo valmiiksi savisia kurahousuja ja sadetakkia. Pistää melkein putoamaan polvilleen, kun näkee raukeasti itseään venyttävän ja silmiään selvästi hymyillen siristelevän kissan mielihyvän siitä että lämpöiseen peittoon kääritty uni jatkuu vielä ja pitkään. Ja se suloinen värinä, kun käy pussaamassa nukkuvaa miestä, -sen vetovoiman rinnalla mustan aukon imuteho ei tunnu missään.

Kissat ovat evoluutiossa selvästi ihmistä pidemmällä: he ovat monesti niin rakastettuja että joku tyydyttää heidän tarpeensa ilman että heidän tarvitsee laittaa rikkaa ristiin. Silti harvemmalle juolahtaa mieleen haukkua kissoja loisiksi ja inhota niitä niiden laiskuuden takia. Harras pyyntö karman laille: Seuraavassa elämässä haluaisin kovin mielelläni syntyä kissaksi.

Kissoille ihmiset ovat mitä mukavimpia makuualustoja. Meidän sylikissaksi maagisesti muuttunut Mörkömme jaksaa huvittaa minua suunnattomasti tarpoessaan päälleni kun makaan sohvalla. Pienen hurinan säestämän leipomisen jälkeen Mörkö kieräyttää itsensä kerälle ja asettuu makaamaan ki-pisteeni eli jotakuinkin napani päälle. Hetken päästä Mörkö rentoutuu pitkäksi ja alkaa valua minua pitkin kuin sulava lakritsijäätelö. Se on niin hellyttävää. Sama juttu öisin. Kun nukun itselleni mieluisessa nato-asennossa siten että jalkani muodostavat kolmiomaisen "pesän" on siellä kehräävä Mörkökissa pesimässä alta aikayksikön. Lokkikissa taas arvostaa luolassa tai teltassa, eli peiton alla nukkumista. Harvinaisia päivänokosia ottaessani voin saada Lokkikissan huristamaan kylkeeni peiton alle. Jos vieressään nukkuvaa kissaa sitten sattuu silittämään kesken unien, hän yleensä ojentaa tassunsa oooikein pitkiksi ja koskettaa hellästi takaisin.

Kissat ovat mestarinukkujia ja ne todella tietävät, kuinka nukkumisesta otetaan kaikki irti. Riippuen kissan iästä, aktiviteettimahdollisuuksista ja luonteesta, kissat nukkuvat 13-16 tuntia päivässä, eli kaksin- tai kolminkertaisesti keskivertoihmiseen verrattuna. Tästä paremmaksi pistävät vain opossumit, lepakot ja laiskiaiset. Miksi, oi miksi minä synnyin ihmiseksi. Byäääh!

Nukkuminen on kerta kaikkiaan ihanaa, mutta se näyttäisi olevan ainakin ihmisten kohdalla uhkaavasti hupeneva luonnonvara. Nukkua kuulema ehtii haudassakin ja kuolema kuittaa univelat. Kysynpähän vain, miten tyhmänä ja vääristyneenä voi pitää ihmiskuntaa, jossa pidetään nukkumista rajattoman tehokkuuden haittatekijänä. Nykyisinhän kehitellään lääkkeitä, joiden avulla unentarpeen kuulema voisi vähentää muutamaan tuntiin yössä tai poistaa väliaikaisesti kokonaan.

Senpähän vain sanon, että mieluummin ampuisin kuulan kallooni kuin söisin lääkkeitä jotka tehostavat ja lisäävät TYÖNTEKOAIKAANI. Kahvi nyt on asia erikseen, sen avulla pysyn edes jotakuinkin normaalissa ihmisten päivärytmissä mukana. Ehkä dna:ssani on sittenkin ripaus kissaa, sillä ilman kahvia olisin todellakin aivan toivoton nukkumaija. Minulle ei tee tiukkaakaan koisia juuri tuon verran kuin kissojen yöunen pituudeksi ilmoitettiin, jos saan nukkua mieleni mukaan. Normaali univelaton unentarpeeni lähentelee puolestaan kymmentä tuntia.

Olen muuten ottanut viimeisenä kahtena yönä väkisin univelkoja takaisin ja pyrkinyt nukkumaan kellon ympäri. Rajansa se on nimittäin univeloillakin. Fiilis on huomattavasti parempi ja jaksaa jopa lähteä perjantai-iltana punttisalille koomaisen sohvanhalailun sijaan.

Nukkukaa hyvät ihmiset tarpeeksi! Se tekee hyvää varsinkin näin synkimpänä aikana vuodesta, jolloin mitkään muutkaan otukset eivät kuku hulluna aamusta iltaan.