keskiviikkona, marraskuuta 28, 2007

Vääntele naamaasi!

Mustan ja Harmaan sivuilta löytyi linkki tällaiseen FaceOfTheFuture -härveliin, jolla omasta naamastaan voi muchafiltterillä muotoilla vaikka muchamaisen taideteoksen.

Ja on siellä monta muutakin filtteriä juoppofiltteristä apinafiltteriin, mutta ne eivät sattuneesta syistä olleet niin mairittelevia.

Kyllähän minä aina tämmöiseen hurahdan, niin että hurina vaan kuuluu.

Onhan se aika veikeää karistaa napinpainalluksella 20 vuotta harteiltaan, rypyt silmäkulmistaan ja alkavat hamsteripussit leukapielistään sekä muuttua eteeriseksi satuolennoksi. Nutturan kuvaan aiheuttama isotukkaefektikin lähentelee Ziggy Stardust -kampausta jollaisen haluaisin heti paikalla, jos minulla tuota tukkaa ylenpalttisesti olisi.

Luodakseni balanssissa olevan kokonaisuuden, räpläsin vielä kuvaa jälkikäteen photoshopilla ja tein kuvanpuolikkaista yhdistetyt peilikuvat. Ja siitähän tuli aika hauska.

Itseasiassa hätkähdin sitä, että olen näyttänyt juurikin hyvin paljon tuolta silloin kun olin jotakuinkin 12-vuotias ja minulla oli zäkkäräpermanentti. Mutta en tosiaan enää :)

maanantaina, marraskuuta 26, 2007

Amerikkalainen ravintolakulttuuri

Eräs kinkkisimmistä jutuista, joihin olen täällä Amerikassa ollessani törmännyt, on ravintolakulttuuri. Suomessahan se on jotain sellaista arkipäiväistä, puolihuolimatonta haahuilua, johon en ole juurikaan kiinnittänyt mitään ihmeempää huomiota. Kunhan vain menen jonnekin ja pidän hauskaa.

Enkä ole ainakaan stressaillut koskaan siitä, osaanko jonkun käytösetiketin etu- ja takaperin. Viinojen ja paukkujen tuntemattomuuteni aiheuttaa toki toisinaan noloja tilanteita, mutta periaatteeni on että minähän en rupea opettelemaan jotain hiton drinkki- tai konjakki/viskimerkkikirjaa kannesta kanteen vain sen takia, että voin briljeerata jossain kälyisellä tiskillä pyytämällä vuoden luu gdwöxfördönnäytä tai lukemattoman määrän eri ainesosia sisältävää Pangalaktista kurlauspommia. Periaatteeni on, että (melkein) kaikki kelpaa ja vanhassa vara parempi.

Suomessa en mielelläni anna tarjota itselleni ruokia tai juomia. En edes Jänismiehen, jos vain olen sen verran varoissani, että pystyn itse maksamaan. Inhoan kiitollisuudenvelkaa, sillä rahan ei mielestäni pitäisi sotkeutua ihmissuhteisiin mitenkään. Jos ei ole fyffeä, niin sitten voin olla juomattakin tai kiskoa halpaa kahvia, jolla saa aikaiseksi ihan hyvän kofeiinihumalan. Tarjoan kyllä itse mielelläni, jos kaverilla on rahapula tai ihan vain muuten tarjoamisen ilosta. Anyway, idea on siis se, etten mielelläni ainakaan juo iltaa toisten rahoilla. Kyseessä ei ole kalkuloiva kitsaus, vaan yksinkertaisesti se, etten halua olla kenellekään velkaa/taakkana. Enkä sen sijaan taas koskaan laske sitä, jos itse tarjoan. Köyhälläkin on ylpeytensä ja periaatteensa, nääs.

No täällä sitten. Voi ei! Täällä on tapana, että koko ajan pyöritetään hermostuttavaa tarjoamisrumbaa. Aluksi meni jonkin aikaa, ennen kuin tosiaan tajusi, että täällä ei koskaan osteta seurassa vain itselleen. Yksi hakee aina kaikille vuorollaan.

Tässä vain on eräs suomalaista mielenrauhaa suuresti järkyttävä piirre. Jos et ole määrätietoinen, dominoiva ja skarppi, saat huomata että muut tarjoavat sinulle, ennen kuin ehdit kissaa sanoa. Ja kun itse sitten yrität sännätä kohti baaritiskiä hakemaan tarjottavaa muille, he kamppaavatkin sinut ilmoittamalla, että ovat jo juoneet tarpeeksi. Perkele!

Ongelmaan ei yleensä auta sekään, että aloitat tarjoamisen ensimmäisenä. Silloin amerikkalaiset ottavat jotain sikahalpaa olutta, joka ei tule kustantamaan sinulle juuri mitään. Sitten kun he itse tarjoavat sinulle, he käyvät määrätietoisesti hakemassa jotain kalleinta viskiä, jonka hinta saa naamasi kalpenemaan nöyryydestä. Ja sitten kun ehdotat maksavasi seuraavat viskit, kiintiö onkin jo täynnä ja jäät käytännössä velkaa edelliselle tarjoajalle aivan vitusti. Ja hän ei piittaa siitä vähääkään, hymyilee vain ihanan vieraanvaraisesti.

Erityisen vaarallista tämä on kolmen porukoissa kombinaatiolla 1 amerikkalainen ja me kaksi suomalaista. Tämä on meillä yleinen kombinaatio, sillä käymme kaljalla pääsääntöisesti vain Jänismiehen ystävällisen, mukavan ja todella suloisen työkaverin kanssa. Siis kyseessä on aivan poikkeuksellinen henkilö, joka on mahdollistanut kutsuillaan meille monta hauskaa iltaa niin baareissa kuin uusien ihmisten tykönäkin. Ja jota me arvostamme ihan satasella.

Mutta. Käytännössä tämä tarjoilupiirileikki voi tulla maksamaan tuolle amerikkalaiselle aivan törkeästi, jos edellä mainitun tapainen kaavio pääsee vahingossa toteutumaan. Ja se nolottaa suomalaista suuresti, ymmärrättehän miksi. Amerikkalaiselle se sen sijaan näyttää olevan yhdentekevää. Hän ei laske rahojaan, eikä pelaa rahapelejä. Emme mekään haluaisi, mutta... argh.

No, sitten kun olet hautonut syvää kiitollisuuttasi edellisen kerran baarireissusta muutaman viikon verran ja haluat näyttää amerikkalaiselle, että arvostat suuresti hänen seuraansa ja sitä, että hän on tarjonnut sinulle, alkaa todella haastava osuus. (Tähän tarjoutui muuten mukava tekosyy huomattuani jonkun lehden maksaneen tililleni jostakin jutustani sopivan summan, josta en tiedä tuon enempää, ennen kuin palkkanauha saapuu.) Vaikka olet kivenkovaa päättänyt, että kutsumasi ihminen on nyt vieraana ja ei siksi ota lompakkoa esille kertaakaan, saat tehdä muutaman vaativan sirkustempun, ennen kuin ohjakset pysyvät edes puoliksi hanskassasi.

Ja mikäli saat amerikkalaisen lompakon pysymään hänen omassa taskussaan melkein leikillisellä väkivallalla, voi esimerkiksi ravintolan yllättävä (täällä on muuten turha edes yllättyä mistään) toimimattomuus tai salaiset, sinulle tuntemattomat päässälaskusäännöt aiheuttaa sen, että amerikkalainen ehtii sittenkin livauttaa oman osuutensa johonkin väliin.

Esimerkki: Maksat ruokalaskun kortilla kaikista kohteliaista vastaväninöistä huolimatta. Olet natiivin ohjeiden mukaan laskenut laskuun tipin (ÄÄRIMMÄISEN TÄRKEÄ ASIA!) ja huokaiset helpotuksesta roivaistessasi nimikiekurasi alle. Tippi on ravintolassa todella tärkeä, sillä se on ainoa asia jolla voit vaikuttaa tarjoilijoiden naurettavan huonoon peruspalkkaan ja kertoa hänelle, että olet kiitollinen hänen vaivannäöstään ja iloisesta hymystään. Tarjoilijoiden palkka siis tulee melkein pelkistä tipeistä, perustuntipalkan ollessa käytännössä ei mitään. Eli jos et tippaa, olet totaalinen kusipääriistäjä ja käyttäydyt huonosti/halveksuvasti.

Ruuasta tippi on pääsääntöisesti 18 % mutta 15 - 20 % on ihan hyvä. Mistään en löydä yksimielistä määrää siitä, miten paljon sitä tippiä pitäisi oikein antaa missäkin paikassa. Natiivi väittää, että 10-15%. Mene ja tiedä, olemme luottaneet häneen. Itse en pidä tippikulttuurista, sillä mielestäni on työnantajan velvollisuus maksaa työntekijöilleen säädyllistä tuntipalkka. Asiakkaalla pitäisi myös olla mahdollista maksaa lasku ilman yletöntä päänvaivaa ja itsensä tahatonta nolaamista.

Tipissä on nimittäin omat konstikkaat jujunsa. Niistä vähäisin on helvetillinen päässälasku. Sen kaavaa en meinaa milloinkaan muistaa, koska se tunnutaan esittävän joka kerta eri tavoin. Eli nyrkkisääntö on laskea tippi kertomalla vero kahdella. Mutta ylläri, ylläri. Jos olet tilannut juomia, niissä vero on jo juoman hinnassa itsessään ja ei näy siten kuitilla vero-osiossa laisinkaan. Eli sinun pitää vielä laskea ruuista erotetuille juomillekin vero (sinun kuuluu siis tietää juomaverokin ulkoa), plussata se ruokaveroon ja vasta sitten kertoa kahdella...

Okei. Unohtakaa koko juttu. Helpommalla pääsette, kun roimaisette jonkun selvästi ylilyövän tipin pöytään ja jätätte laskutoimitukset ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneille matematiikan tohtoreille.

Juuri kun luulin kaiken olevan pulkassa, tarjoilijatar tuli kysymään sillai merkitsevästi, ollaanko me tyytyväisiä palveluun. Natiivi onneksi tunnisti nuotin moitteeksi tipin pienuudesta ja sitten aloimme kaikki (myös natiivi) noloissamme kysellä, että mikä nyt oli mennyt pieleen. Tarjoilija paljasti tuon viinaverojekun ja aloimme kaivaa kiireesti taskujamme. No minullahan sattui olemaan käteistä vain kaksi dollaria, jonka natiivi herrasmiehen elkein korvasi hymyillen vitosella. Ja minä narskuttelin hampaitani.

Mur, mur ja mur.

Sitten menimme seuraavaan baariin, jossa Jänismies sanoi tarjoavansa meille kaljat. Natiivi yritti hellyttävästi ämpyillä vastaan, mutta nauraen sanoin, että ei tule kuuloonkaan, tämä on meille nyt tärkeää. Sinä ET todellakaan maksa mitään (paitsi sen samperin tipin). Hohhoh. Arvatkaapas vain kävikö baarissa kortti sen jälkeen kun tilaus oli tehty ja kenellä oli käteistä taskussaan. No natiivillapa tietysti ja baari oli vielä niin törkeän kallis, että yhden kaljan hinnalla olisi ostanut ne hyvät viskit vähemmän ryöstömentaliteetilla toimivassa paikassa. Huokaus.

Ilta oli kuitenkin todella, todella mukava ja juttu luisti mukavasti seitsemästä puoli kahteen kuin voilla voideltuna. Kun lähdimme sitten kotiin, olin todella hyväntuulinen ja päätin määrätietoisesti että tämä ei nyt todellakaan käy näin. Illan saldo oli nimittäin viimeisen baarin viimeisten oluitten ansiosta kääntynyt siten, että natiivi olikin yhtäkkiä maksanut kaikki omat kulunsa ja olimme siis kaikki tasoissa. Mutta kun koko illan idea oli ollut se, että ME TARJOAMME, edes tämän kerran. Koko mahtipontinen showni haihtui hyvää vauhtia savuna ilmaan. Se olisi tarkoittanut seuraavan päivän takuuvarmaa suurta harmistusta ja moraalista krapulaa.

Kävelin siis automaatille, otin sieltä tasaavan summan ja vaadin natiivia ottamaan sen. Pistin koko tilanteen leikiksi sanoen, että tämä näyttää nyt tosi töykeältä ja mahtipontiselta, mutta mutta minulle on äärimmäisen tärkeää tasata tämä ilta. Kerroin myös, että hän on meille tärkeä ja haluan ilmentää sitä edes tällä tavalla.

Natiivi meni vitsikkäästi ihan myrtsänkyttyrälle, että en varmasti ota mitään takaisin ja minä kiusasin häntä humoristisesti sanomalla, että joudumme ottamaan erän mattopainia kadulla, jos hän ei muuten suostu. Lopulta laitoin nauraen rahan väkisin hänen kaulukseensa ja sitten hän puolestaan laittoi tasaavan kaksi dollaria minun paidan kaulukseeni. Jänismies katseli sivusta hullun naisensa touhuja silmät pyöreänä naureskellen.

Tilanne ei siis ollut mitenkään kiusallinen, vaan täynnä leikinlaskua. Minulle vain oli tällä kertaa tärkeämpää vaikka riskeerata täysjärkisen maineeni, kuin mennä jälleen kerran kotiin tuntien suurta synkkyyttä ja masennusta siitä, että ystävällinen, vähissä varoissa oleva ihminen oli jälleen kerran maksanut seurastamme liikaa.

No, joka tapauksessa vaikeuksien kautta edes jonkinlaiseen erävoittoon. Leivoin tänään pojille töihin suklaakakkua. Mitenkähän uskallan seuraavalla kerralla mennä ulos :)

tiistaina, marraskuuta 20, 2007

Vihaan kelloja

Lienenkö maininnut, että vihaan kelloja. Niin rannekelloja, kaulakelloja, sormuskelloja, käkikelloja kuin seinäkellojakin. Kännykänkin kelloa vihaan, erityisesti aamuisin ja tietokoneen kelloa myös. Toivonkin että voisin elää tyytyväisenä vain sisäistä kelloani noudattaen, mutta eihän sellainen nyt käy päinsä.

Kaikkein eniten vihaan sitä saatanan sirkadiaanista rakkinetta, joka raksuttaa sisälläni ihan niin kuin sitä itseään sattuu huvittamaan. Se on paskamainen diktaattori. Sen kanssa ei juurikaan neuvotella tyyliin: minusta olisi kiva mennä tänään nukkumaan ajoissa, että jaksaisin huomenna herätä aikaisin. Ei tule kuuloonkaan. Sirkkis pitää huolen siitä, että silloin ja etenkin silloin kun se on kaikkein epätoivottavinta, minua ei nukuta yhtään, kun taas sillä hetkellä kun pitäisi lähteä liikenteeseen, kello päättää raksauttaa viisarit kohdalle kuolemanväsymys.

Toki sitten kun nukahdan, nukun niin hyvin ettei tosikaan.

Jos voisin, niin kaivaisin tuon milloin jätättävän ja milloin edistävän ajastimen ulos ontelostaan, asettaisin kivelle ja hakkaisin lekalla tuusan nuuskaksi. Oikeasti.

Juu, hyvää huomenta vaan kaikille. Kello on kuusi nolla kymmenen aamulla Amerikassa ja sisäinen kelloni on sitä mieltä, että meitä ei nukuta.

torstaina, marraskuuta 15, 2007

Lumikko ja yhdeksän muuta

Luin tuossa Tiikeritoverin suosituksesta Pasi Jääskeläisen kirjan nimeltä Lumikko ja yhdeksän muuta. En voi, enkä haluakaan muuta, kuin liittyä kehujien kuoroon ja todeta, että siinäpä vasta kirja joka imee lukijan sisäänsä. Lukekaa! Ostakaa omaksi ja lahjaksi! Ette tule katumaan, sanon minä. Usutan ostamaan siksi, että muutkin kirjailijat kuin utriot ja paasilinnat saisivat Suomessa voita leipänsä päälle.

Lumikko on laatutavaraa. Kirjan ilmaisu on monella tapaa uutta ja raikasta, semmoista kuin ensilumi pakkasaamuna. Ilmaisu on myös merkille pantavalla tavalla kehittynyt ja hioutunut niistä ajoista, jolloin Jääskeläiseltä julkaistiin novellikokoelma "Missä junat kääntyvät".

Antoisimpana kirjan piirteenä pidän kuitenkin kirjoittajan taitoa houkutella lukija hiipparoimaan hämärän rajamaille. Tämä taito pilkahtikin edukseen jo edellä mainitsemani kokoelman nimikkonovellissa, mutta on Lumikossa ottanut olennaisen askeleen eteenpäin. Nyt ei enää haparoida pimeässä, vaan asetetaan semmoisia taiten tehtyjä juonellisia ansalankoja että kyllä niihin keskivertojänis napsahtaa mieluusti.

Maaginen realismi on kirjojen kohdalla se jippo, jolla minut saa useimmiten lumottua. Niin myös tässäkin tapauksessa. Lumikossa kävellään välillä muutama askel yliluonnollisilla poluilla, flirttaillaan uskomusolentojen kanssa, tunnetaan näkymättömän hipaisu iholla ja sitten taas palataan realismiin. Minä kerta kaikkiaan nautin siitä niin, että ihokarvat värisevät. Koskaan ei tiedä, mikä kulman takana odottaa. Jääskeläinen ei myöskään ole kirjoittajana tarpeettoman julma, kyyninen tai nihilistinen, vaikka erehdyttääkin lukijan luulemaan niin, mistä erityinen kunniamaininta.

En halua tehdä juonipaljastuksia, mutta täytyy mainita sen verran että kirjan keskeinen idea-, eräs peli jota siinä pelataan, -herätti minussa voimakkaita tuttuuden tunteita. Olen itse pelannut tätä peliä tiedostamattani monien ihmisten kanssa, tosin pääsääntöisesti ilman väkivaltaa ja huumeita. Olen siis tahtonut epätoivoisesti nähdä joidenkin ihmisten sielun ja mielen paljaana sekä sensuroimattomana, kuin nurin käännetyn rukkasen. En niinkään käyttääkseni näkemääni kirjoituksissani, vaan ymmärtääkseni ja myötäkokeakseni jotakin itselleni vierasta. Lumikossa tuodaan mielenkiintoisella tavalla esille tämän kaltaisen toiminnan hyödyt ja haitat. Ja se, millainen merkitys tällä fiktiivisellä "pelaamisella" voisikaan olla itse kirjoittaville ihmisille.

Mutta en nyt paljasta tai analysoi tässä yhtään tämän enempää, saatte itse lukea. Mars kirjakauppaan siitä, pokkari ei paljoa kustanna.

maanantaina, marraskuuta 12, 2007

Urban Dictionary

Pitääpä mainostaa tämmöistä epäkorrektia ajanvietettä synkeiden syysiltojen huviksi. Ensiksi kysymys zen-arvoituksista kiinnostuneille: kuinka alas ihmisen huumorintaju voi vajota jos kukaan ei ole todistamassa?

Monet ulkomaaneläviin kontaktia ottaneet suomalaiset lienevät opettaneet keskustelukumppaneilleen törkeyksiä suomeksi. Jos sen sijaan haluatte itse opiskella hihityttävää, tuhmaa tai jopa erittäin epäkorrektia sekä siivotonta englantia, verkossa löytyy tähän puutteeseen vastaava sivusto nimeltä Urban Dictionary. Sivustolle voivat kaikki kynnelle kykenevät hilata verbaaliset hengentuotteensa. Käyttäjät sitten antavat sanalle/lausahdukselle/sanaselitykselle ylä- tai alapeukkua.

UD:sta löytyy kuivaa kirjakieltä sekä rikastuttavia että rappeuttavia sanomuksia, joita sanakirjat (jostain kumman syystä!) dissaavat ja joita englannin opettajat eivät taatusti tunneillaan opeta. Korrektius kielen opettamisen suhteen on toki ymmärrettävää, mutta valitettavasti myös kommunikaatiota köyhdyttävää. Tosielämän läpänheitossa kevennykseksi tarkoitetut kaksimielisyydet saattavat johtaa noloihin väärinkäsityksiin ja hämmennykseen, jos ei tajuta minkä piilokonnotaation jokin tavallinen sana tai lausahdus sisältää.

UD-sivustoista on parahultaisesti apua jenkkien ja brittien hämärien sanaleikkien sekä alatyylisen kielen ymmärtämisessä. Sanakirjan selailu on oiva tilaisuus tutkia niitä puolijauhoisilta kuulostavia sutkautuksia, jotka saavat natiivit englanninpuhujat hirnumaan naama violettina, mutta jotka menevät pelkän kirjakielen taitajilta viheltäen yli hilseen. Jotkut sanaleikit muuten kääntyvät ja ovat kääntyneetkin mitä notkeimmin suomeksi, jotkut taas eivät kirveelläkään.

Puhuttu kieli voi olla hyvinkin mielivaltaista ja nopeasti muodin mukaan muuttuvaa. Ei siinä yleensä pysy pirukaan kärryillä. Monet muistavat esimerkiksi, miksi ala-asteikäisten suomalaisten ei ollut 80-luvulla soveliasta sanoa hiuksia tarkoittaessaan "tukka." Piparin syöminenkään ei nykypäivänä ole pelkästään sitä, mitä se lapsuuden kimaltelevina jouluaamuina tarkoitti. Samoin muffinssin ääneen sanominen saattaa aiheuttaa englannin puhujalla pienen värähdyksen alahuulen tienoilla.

Sanaleikit ja kummalliset mielleyhtymät ovat usein kielen parasta antia. Sitä riemastuu suuresti aina, kun tapaa jonkin täysin absurdin, mutta kuitenkin jollain huikealla tavalla matsaavan rinnastuksen, joka antaa vanhalle tutulle sanalle uudet vaatteet. Urbaaniin kieleen tutustuminen saa myös huomaamaan, miten viaton ja kiltti kieli suomi onkaan (tai sitten tunnen vain liian siistisuisia porukoita), kun vertaa sitä englannin kammottavimpiin seksistisiin, rasistisiin, väkivaltaan tai ruumiintoimintoihin liittyviin rimanalituksiin. UD todistaa edellä mainittuihin selkeästi painottuvana, ettei juuri mikään maan päällä ole niin törkeää, etteikö sille olisi keksitty vielä törkeämpää kiertoilmaisua.

Urbaanisanakirjasta voi esimerkiksi saada selville, miksi herttaisen Fanny-tädin ja viattoman Nanni-mummon nimet saattavat herättää hienoista hämmennystä.

On myös äärimmäisen olennaista tietää, että:

"Eagle Shit" meinaa joko tilipäivää tai sitä, että koitat paskoa liikkuvan auton ikkunasta.

"Office espresso" tarkoittaa niitä vihoviimeisiä kahvinjämiä, jotka löytyvät työpaikan kahvinkeittimestä noin kello 16.30. Tiedät että se on muhinut ja tiivistynyt keittimessä koko päivän, kunnes se on paksua kuin melassi ja maistuu pohjaan palaneelta, käytetyltä moottoriöljyltä.

"Sad hair" on hiustyyli (esim. gootit), jossa suorana roikkuva letti peittää suurimman osan kantajansa kasvoista. Olennainen osa tyyliä on hiusten heilauttelu pois kasvoilta teatraalisin elkein. Tämähän muuten kääntyy veikeästi surutukaksi.

"Laundrymonster" tarkoittaa niin likaisia vaatteita, että ne kävelevät itsekseen ja syövät lapsia ja pieniä eläimiä.

"Technicolor yawn" on varsin värikäs kiertoilmaisu yrjölle.

"Bedbug" tarkoittaa luteen lisäksi miestä, joka ei ajattele mitään muuta kuin seksiä.

"Tinkerbell effect" on sitä kun poliittisia päätöksiä tehdään mieluummin harhojen kuin tosiasioiden perusteella.

"Gingerbreading" on esimerkiksi kusemista julkisella paikalla ja juoksemista karkuun huutaen poliiseille "You can't catch me, I'm the gingerbread man" Muut merkitykset jätettäköön tässä mainitsematta.

"Peace Duke" on latvialaisten Bushille antama lempinimi. Lausuttaessa Peace Duke kuulostaa sanalta PIZDHUK, joka käntyy slaavilaisissa kielissä mairittelevasti alapään nuolemiseksi tms.

"Raspberry, blow a raspberry" tarkoittaa suulla/kielellä tehtävää päristämistä, jolla osoitetaan epäsuosiota. Myös sitä kun päristetään suulla jonkun mahaa naurattamistarkoituksessa.

"Ant fuck" tarkoittaa työtä, joka vaatii äärimmäistä huolellisuutta ja kärsivällisyyttä.

"Wooden kimono" = inan verran eksoottisempi versio puupalttoosta

"Mummy" - Loistava käytännön pila sammuneelle: kääritään hänet kiireestä kantapäähän vessapaperiin ja tehdään viimeisteleväksi silaukseksi silmät sekä suu tussilla.

"Calling dinosaurs" kuvailee luovasti ääntä, jota päästät oksentaessasi rajusti kylppärissä. On sukua norjan puhumiselle.

"Hangover fairy" on kullanarvoinen ystävä, joka auttaa äärimmäisen krapulaisen henkilön takaisin elävien kirjoihin tulemalla kylään ja tuomalla mukanaan naposteltavaa, limpparia, elokuvan sekä jopa siivoamalla yrjöt lattialta.

"Hair of the dog" on tasoittava krapularyyppy. Tulee sanonnasta jonka mukaan koiran pureman voi parantaa laittamalla haavaan koiran turkista nyppäistyn karvan. Homeopatiaa parhaimmillaan...

"Squirrel bladder" on sellaisella tyypillä, jonka on pakko käydä ryypätessä vähän väliä kusella.

"Caffeinated" on se muikea olotila, kun olet kiskonut muutaman kahvin liikaa ja käytöksesi muistuttaa pikkuoravaa.

"Finland" Maa joka EI ole osa Venäjää eikä Ruotsia. Asukkaat juovat pöydän alle käytännössä kenet vaan. Matti Nykäsen kotimaa, mutta ei puhuta siitä.

Nämä oli näitä kilttejä ja suhtkoht siivoja, löytyy sieltä paljon pahempaakin. Vastaava suomenkielinen, vielä lapsenkengissään tepasteleva Urbaani sanakirja näkyy myös aloittaneen elämänsä tämän vuoden lokakuussa.

lauantaina, marraskuuta 10, 2007

Mää rakastusin yhteen karvaseen tyyppiin





































Unohdin tyystin kertoa, että tuossa pari viikkoa sitten minä ihastuin ja rakastuin yhteen tosi karvaiseen kaveriin.

Kävimme Jänismiehen kanssa tiirailemassa Cornellin Insectapalooza-tapahtumaa ja meikäläisen kantilta etenkin suunnattoman kiinnostavaa hämähäkkinäyttelyä. Terraarioissa oli esillä toinen toistaan kiehtovampia spaidereita, kiiltävänmustista pienistä mustista leskistä jättimäisiin karvaturreihin.

Yksi tarantuloista vei kerta kaikkiaan sydämeni. Olisin voinut jäädä sen purkin ääreen ihastelemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Kyseessä oli Antilles Pink Toe Tarantula, joka on kuulema yksi kauneimpia lemmikkinä pidettäviä hämähäkkilajikkeita.

Tällä pinkkivamppuhämärillä oli aivan ihana pinkkiin ja violettiin vivahtava turkki sekä hehkuvanpunainen parta(?) suun(?) ympärillä. Lisäksi sillä oli suunnattoman suloiset töppöset, varpaat tai tassut. Miten niitä nyt voisi parhaiten nimetä. Tassut olivat pohjistaan helmiäisenharmaat, sileät, pehmoiset näköiset ja siis aivan todella, todella hellyttävät. Pienenä pinkkivamput ovat kuulema metallinsinisiä, kunnes niiden turkki alkaa saada purppuraisempia sävyjä.

Kuvasin pinkkivamppua haltioituneena ja pörräsin sen purkin vieressä pitkään, kunnes eräs henkilökuntaan kuuluva nuori mies huomasi palavan intoni ja tuli avaamaan purkin kannen. Selvästi katsoakseen kuinka reagoin muuttuneeseen tilanteeseen ja irti olevaan isoon, vilkkaasti liikkuvaan hämäriin. No, meikäläinenhän oli tietenkin kameran kanssa melkein nenä purkissa sen jälkeen. Minun olisi aivan tajuttomasti tehnyt mieli kokeilla, miltä hämähäkin tassut olisivat tuntuneet, jos sen olisi ottanut kädelle kävelemään. Koska tiesin, että useimmat hämähäkit eivät pidä käsittelemisestä ja niiden hermostuessa on tietenkin iso riski, että ne hyppäävät käsistä ja ehkä loukkaavat itsensä, nielaisin itsekkäät toiveeni enkä edes pyytänyt. Tarantulan puremaahan sen sijaan on turha pelätä, sillä se vastaa muistaakseni muutamaa ampiaisenpistoa ja aiheuttaa vain pientä paikallista kirvelyä.

Pinkkivamppu oli kauneimpia otuksia, joita olen koskaan nähnyt. Koska kuitenkin tiedostan, että se, kun liittää hämähäkkeihin mitään inhimillisiä söpöys, hellyttävyys tai muita lutuisia määreitä, - on pelkkää ihmisen vaaleanpunaista mielikuvitusta, en todennäköisesti edes harkitse koskaan ottavani moista lemmikiksi. Tosin uskon vilpittömästi, että hämähäkki tuskin kaipaa kiihkeästi mitään vapautta ja luonnontilaa, vaan voi elellä ihan tyytyväisenä hyvin hoidetussa terraariossakin.
video video

keskiviikkona, marraskuuta 07, 2007

Joukkomurhaajan logiikka

Tyhjä ja kylmä olo. En voi ymmärtää enkä käsittää.

Siitä, kun joku ei-hulluksi ja peräti fiksuksikin väitetty ihminen tappaa kahdeksan ihmistä tuosta noin vain, ei löydy minkäänlaista inhimillistä logiikkaa. Tapaus viittaakin vahvasti psykopatiaan, joka ei välttämättä ilmene selkeinä "hulluuden merkkeinä" vaan piilee normaaliuden varjossa. Kunnes sitten jonain päivänä purkautuu täysin selittämättöminä tekoina.

Kuinkahan monta vastaavanlaista ihmisaikapommia keskellämme mahtaakaan tikittää?

Tämänkertainen joukkomurhaaja väitti tekojensa motiiviksi vihaansa yhteiskunnallisia epäkohtia kohtaan. Sama laulu on toki kuultu aika monen joukkomurhaajan suusta. Hän mukamas lietsoi kapinaa systeemiä vastaan ja huuteli kiihkeästi paremman maailman perään. Hän usutti suu vaahdossa hyökkäämään gangstereita, orjuuttajia, tyranneja, totalitaristisia yhteiskuntia, korruptoituneita hallituksia ja idioottien maailmanvaltaa vastaan.

Miten tämä itseään yli-ihmiseksi ja älykkääksi tituleeraava yksilö sitten ratkaisi kokemansa ongelmat ja vääryydet? Kävikö hän pahojen tyyppien kimppuun? Lähtikö hän päästämään päiviltä kansalaisiaan teloittavia diktaattoreja ja tyranneja.

Ei. Ei tietenkään. Hän diggaili Stalinia ja Hitleriä hyvinä tyyppeinä. Hän tappoi sanomansa perille viemiseksi kourallisen sellaisia ihmisiä, joilla ei ollut käytännössä mitään vaikutusvaltaa yhteiskunnassa tai ylipäätään muutakaan tekemistä toisten ihmisten hallitsemisen, orjuuttamisen tai sortamisen kanssa. Ammuttuaan umpimähkään muutaman tielleen sattuneen ihmisparan hän ampui itsensä paetakseen raukkamaisten tekojensa seurauksia.

Ikävää, ettei hän jäänyt henkiin tajuamaan mitä oli tehnyt.

Testamentissaan hän sitten vielä pyytelee, ettei häntä tuomittaisi pelkkänä häiriintyneenä kouluampujina, vaan poliittisena sankarina, joka edisti vallankumousta. Lisäksi hän toivoi, että hänen tekonsa yllyttäisi muitakin ihmisiä kapinoimaan epäkohtia vastaan.

Mitä nämä yhtä puhuvat ja toista tekevät murhaajat sitten saavuttavat teoillaan? Todennäköisesti juuri sen mitä he väittävät vastustavansa:

Sen, että olonsa turvattomaksi kokevat tavalliset ihmiset luovuttavat entistä hanakammin vallan tahoille, jotka vain lupaavat suojella heitä. Sen, että pelokkaat ihmiset tukevat liput liehuen korruptoituneita sotahulluja johtajia, armeijan varustautumista, aseteollisuutta ja aseenomistamisoikeutta, poliisin valtuuksien lisäämistä, sananvapauden rajoittamista, sensuuria sekä turvatoimien yksityiselämään ulottamista, kunhan vain saavat vastineeksi muutaman televisiossa esitetyn kliseisen lausahduksen turvallisuudesta. Sen, että pelokkaat ihmiset myyvät entistä innokkaammin yksilönvapautensa kenelle tahansa pelisilmää omaavalle helppoheikille, joka kaupustelee lintukodonaitoja.

Olisiko sovinistien jo kenties syytä jättää naiset rauhaan ja alkaa veistellä huonoja vitsejään mieluummin näiden miespuolisten yli-ihmisten logiikasta. Vaikka siitä onkin vitsikkyys todella kaukana.

Kunniamaininta YHTÄ HELVETIN SEKOPÄISESTÄ LOGIIKASTA vaan niille saatanan idiooteille, jotka olivat heti hyökänneet murhaajan ex-tyttöystävän kotisivuille syyttelemään, että tämän eroaminen murhaajasta oli tietenkin syynä ampumisiin. Sanonpahan vaan, että tuollaiset syyttelijät ovat todella SAIRAITA, raukkamaisia ja kuvottavia paskahousuja.

Tänään oli tosiaan päivä, jolloin en meinannut uutisten takia uskoa kummalla puolella rapakkoa satuin olemaan. Tiedän että kaikki lohdutukseksi tai myötätuntoisiksi tarkoitetut sanat ovat tällä hetkellä tyhjiä ja turhia, siksi olen niiden osalta hiljaa.

maanantaina, marraskuuta 05, 2007

Hibernaatio

Alkaa sitten täälläkin koittaa hibernaation aika.

Syystuuli volisee nurkissa ja tuulee sisään yksinkertaisista ikkunoista, sälekaihtimia heilutellen. Jänismiehen tietokoneen oikeassa alakulmassa oleva virtuaalinen lämpömittari liputtaa öisin aina kun lämpötila laskee. On jo käyty miinuksenkin puolella. Saas nähdä pitääkö tämä talo laisinkaan lämpöä, kunhan alkaa lunta puskea porstuaan. Ostin jalan ja mielenlämmittimeksi oranssit pörrösukat, jotka imitoivat ulkonäöltään halloweenkurpitsaa.

Sade lorisee pimeillä kaduilla. Nimenomaan pimeillä, sillä täällä vallitsevat jonkinlaiset katulamppujen säästötalkoot. Talomme ohitse menevällä tiellä on peräti yksi aneeminen katulamppu ja senkin tuuheat puut ovat melkein pistäneet poskeensa. Pimeällä liikkuessa tarvitsee paikka paikoin taskulamppua, etenkin kun rakastan oikoa Cascadilla-rotkon reunalla kulkevaa (aidattua) idyllitietä pitkin treeneihin ja takaisin. Siellä ei tule pimeällä ketään vastaan, mutta siellä on kaunista. Tienvarren talot ovat kuin satukirjoista ja niiden portailla on koverrettuja kurpitsoja.

Onneksi minulla on avaimenperänä keltainen lediankka, joka sanoo kvaak, kvaak ja näyttää sinistä valoa kun kyljestä painaa. Ankka vaakkuu joskus yksikseen kassissani, kun on jäänyt puristukseen jonkin väliin. Yleensä aina silloin kun olen asioimassa ihmisiä sisältävässä sisätilassa.

Ostin kirpparilta oranssin pipon jossa on pari tiikeriraitaa. Jänismies sanoo saavansa siitä päänsärkyä, mutta PÄÄasia että minulla on mukavan lämmin. Minulla on selittämätön oranssivaje, joka saa minut ostelemaan intuitiivisesti kaikkea kurpitsanväristä. Oranssit verhot, oranssi sohvanpäällinen, oranssit sukat ja pipo ja oranssi hippimekko kirpputorilta. Talo täynnä kurpitsanväriä, minulla joka on aina ennen inhonnut oranssia. Edellistä räikyväriäni, pinkkiä olen alkanut taas karsastaa, sillä se tuntuu jostain syystä liian kylmältä. Rakastamani sakraali violetti sen sijaan sopii tällä hetkellä oranssin seuraan täysin käsittämättömällä, silmääni miellyttävällä tavalla, vaikka ne ovatkin toisiaan vastaan sotivia vastavärejä. Go figure.

Aivoni ovat alkaneet hiipiä hibernaatiotilaan. Lainakirjojen määrä lisääntyy ja sohvalla makuupussissa maatessa sekä kirjoja ahmiessa tekee koko ajan mieli suklaata ja kuumaa, inkiväärillä, sitruunalla sekä hunajalla maustettua talven taikajuomaa.

Joskus toivoisin voivani vaipua talviuneen, kunnes seuraava kevät koittaa, mutta siinä tapauksessa menettäisin marraksen. Maatuvien lehtien tuoksun, pimeässä valuvan sateen melankolian, hiuksia tukistavan tuulen raikkauden ja kipristävän ilon siitä, että syys ei tule mukana sisälle lämpimään sänkyyn monen peiton alle.

Maple leaf
drifts slowly
downriver


--Aya Tanaka