keskiviikkona, huhtikuuta 30, 2008

Puuprinsessat




Viime keväänä en ollut täällä tarpeeksi aikaisin nähdäkseni Ithacan ylväiden puuprinsessojen pukuloiston. Onneksi sentään nyt. Kaupunkikuvasta näkee, että täällä on panostettu jo kauan sitten kevään kauneuteen ja istutettu puita, joiden kukkiminen on hurmaavan kaunis tapahtuma.

Vajaan kahden lämpimän viikon sisällä karvanuppuiset magnoliat poksahtelivat valkoisiksi, vaaleanpunaisiksi ja purppuroiksi kukinnoiksi. Erityisesti suuret ja iäkkäät magnoliat ovat vaikuttava näky, melkein kuin jostain fantasiaplaneetalta.

Kirsikat röyhyävät paikoin vieläkin, mutta yliopistonmäellä ei valokuvaajia houkuttaneen vaaleanpunaisen vaahtomeren muodostaneissa puissa ole enää kukan kukkaa. Ensimmäinen kohdalle sattunut sade ja tuuli vei ne mennessään. Ainakin siis oletan, että nuo kolmoskuvan kukkaset ovat kirsikoita, vaikka joku väitti että ne saattaisivat olla koristeomenoitakin. Saa korjata jos olen väärässä.

Vielä jotkut violetinkukertavat puukukkaset sinnittelevät ja syreenit vasta aukeilevat, mutta magnolioiden alla on jo mattona mätänevää, ruskeaa terälehtimössöä, johon liukastumista on syytä varoa. Tämä hurmioitunut kevätparaati meni näköjään ohi vähän liiankin äkkiä.

keskiviikkona, huhtikuuta 23, 2008

Lasit päähän, se voi "räjähtää"

Pääsin viime yönä seuraamaan, kun Jänismiehen työkaverit "pukivat" yhden labransa mittauslaitteelleen päälle hopealla päällystettyä lasidevaria. Se on tarkkaa hommaa, sillä jos lasikuori kopahtaa vähänkin mittauslaitteistoon, jonka päälle sitä liu´utetaan, niin tuo metrin mittainen "kondomi" saattaa paukahtaa tuhannen sirpaleiksi. Sama vaara on siinä, jos laitteesta putoaa jokin pienikin ruuvi ja kimpoaa päin lasia.

Henkilö, joka vastasi homman sujumisesta jakoi meille suojalasit heti aloittaessaan, sillä hän on kokenut lasittomana kyseisen esineen särkymisen. Kuulema räpäytti onnekseen silmiään juuri sillä hetkellä, kun näki, että sirpaleet lentävät kohti naamaa. Muuten olisi saattanut saada sirpaleita silmäänsä. Sillä kertaa sai vain nyppiä niitä ihostaan. Tapahtuneen jälkeen hän onkin ollut kovin innokas suojalasien käyttäjä ja vaatii sitä fiksusti muiltakin.

Pukeminen sujui mallikkaasti ja ainakaan vielä ei mitään mennyt rikki. Sain kuulla, että hommasta vastaava henkilö oli ollut töissä aamuyhdeksästä puolille öin asti ja hän on sentään yli viisikympinen heppu. Fyysikot ovat kyllä ihan oma työläisrotunsa. Labran johtajakin taisi täyttää tuossa 77 ja hengailee edelleen töissä joka päivä vaikka on eläkkeellä.

Toissa yönä Jänismies ilmoitti mesellä noin kymmenen aikaan, että on juuri lähdössä töistä kävellen kotiinpäin. Kun vielä kahdentoistakaan aikaan miestä ei kuulu, eikä näy, eikä hänellä ole edes puhelinta mukana, niin alkoi vähän sydäntä hyytää, ettei mitään vain ole sattunut. Puoli yhden aikaan mies sitten saapui kotiin ja annoin vähän noottia turhasta huolen aiheuttamisesta. Oli kuulema jäänyt suustaan kiinni mielenkiintoisia tulevaisuudensuunnitelmia koskien, mutta myönsi kyllä, että olisi ollut itsekin aivan saakelin huolissaan, jos minä olisin tehnyt saman tempun hänelle. Yliopiston alueella on nimittäin tässä kevään korvalla tapahtunut muutama aseellinen ryöstö yöaikaan.

Devarinpukemis-jännitysnäytelmän jälkeen kävimme ranskalaisen vierailijan kanssa yhdellä lasillisella lähibaarissa ja kerroimme aikamme kuluksi tuhmia vitsejä. Me kerroimme ikisuosikkimme "Metsänpeikon" ja ranskalainen riemastutti meitä eloisan näytelmäosuuden sisältävällä vitsillä siitä, mitä sisältää ilotyttöjen vähärahaisille tinkijöille tarjoama palvelu nimeltä "pingviini".


perjantaina, huhtikuuta 18, 2008

Talviturkin polttajaiset



Kesä on räjähtänyt täällä silmille.

Tein aurinkoisen päivän innoittamana parin tunnin lenkin luontopolkuja pitkin.

Kun lähdin kaupungista polulle, magnoliat olivat jo auenneet puistossa, vaikka toissa päivänä ne muistaakseni olivat vasta karvaisia raottuvia nuppuja. Sama juttu monien muidenkin puiden suhteen. Valkoisia, punaisia, vaaleanpunaisia ja kirkuvankeltaisia kukkakuohuja joka puolella. Häkellyttävää.

Ja kuuma. 24 astetta lämmintä. Lääh, tästä se taas saunominen alkaa. Vastoja ei sentään saa vielä taitettua, koivut ovat vasta hiirenkorvalla.

Luontopolun varrella kukkiaan avasivat värihaitarilla sininen-valkoinen-vaaleanpunainen varioivat vuokot, Yellow Trout Lilyt (Erythornium americanum) ja isokukkaiset, valkoiset verijuuret (Sanguinaria canadensis).

Kasvavan kukan katkaiseminen hieman arvelutti ja kolkutti omaatuntoa, mutta minun oli kerta kaikkiaan pakko tyydyttää luonnontieteellinen uteliaisuuteni ja katsoa millaista "verta" tuosta merkillisestä verijuuresta sitten oikeasti tihkuu. Ja olihan se vain aika kamalan näköistä. Halkaistu juuri oli täynnä verisuonia, joista pisaroi todella elävännäköisesti hiukan oranssiin taittuvaa nestettä. Näytti ihan oikeasti siltä, kuin jonkun pienen elävän olentoparan jäsen olisi katkaistu (puistatus).

Pikkuruisia sinisiipiäkin lenteli siellä täällä ja yksi kirkuvanmetallinvihreä koppakuoriainen.

Kun reissu venähti vähän pitkäksi ja poluilla ei ollut keskipäivällä kovin varjoisaa, käräytin sitten olkapääni punertaviksi. Kyllä ne siitä tosin rauhoittuvat, kun en ole kovin paloherkkää rotua, mutta nyt näkyy ainakin kunnon rannut olkainten kohdalla. Talviturkin heittämisen sijasta siis tulikin pidettyä talviturkin polttajaiset. Aurinkokammoinen Jänismies jo uhkaili, että lukitsee minut siivouskomeroon jos en ala käyttää aurinkorasvaa ja poltan itseni toisen kerran.

Se on sitten kesä taas.

maanantaina, huhtikuuta 14, 2008

Kirjoittajan tie

Vuosituhannen alusta asti (oi, tuopas näyttääkin kirjoitettuna vallan mahtipontiselta) kirjoittamani novellikokoelma on piirtoa vaille valmis. Se herättää minussa kieltämättä aika voimakkaita tuntemuksia. Ihan kuin olisin ollut kahdeksan vuotta raskaana noista tarinoista, mutta en vieläkään uskalla varmuudella sanoa onko niillä kaikilla kymmenen sormea ja varvasta.

Sophy Burnham on kuvaillut kirjoittajuutta ja kirjoittamista hauskan pontevalla tavalla (vapaasti suomennettuna) kirjassaan For Writers Only:

"Olemme tutkimusmatkailijoita ja hakkaamme tiellemme tulevaa pensaikkoa tylsillä viidakkoveitsillämme. Pyyhimme hikeä pois silmistämme ja hätistelemme liimajalkaisia kärpäsiä pois tahmealta iholtamme. Olemme seikkailemassa yksin ja laittamme jalkaa toisen eteen kartoittamattomilla seuduilla.

Maailmasta ei löydy opasta tai roolimallia, joka voisi auttaa meitä työssämme. Sillä vaikka joku toinen kirjoittaja olisikin kulkenut nämä samat polut, hän ei ole jättänyt jälkeensä valmista tietä.

Kirjoittaessasi tai luodessasi mitä tahansa taidetta, sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko kävelet alasti kuun maiseman reunalla, pienenä ja yksinäisenä kaukaisia tähtiä vasten. Tai sitten kyöräät säälittävästi jonkun toisen kannoilla seikkailematta, itseäsi loukkaamatta ja luomatta mitään uutta.

Opas tai roolimalli ei voi tehdä sen enempää kuin sanoa, että anna mennä! Katsotaan onko sinulla tarpeeksi sisua tähän hommaan. Haasta maailmankaikkeus. Uhmaa pirulaisia, jotka koittavat pitää sinua loitolla aarteiden luolasta. Ja jos kuolet sinne viidakkoon ja luusi vaalenevat siellä kenenkään niitä löytämättä, niin mitä sitten. Ainakin teit parhaasi.

Joten niin vain löydät itsesi hakkaamasta viidakon lehvästöä, tietäen että muut ovat kulkeneet tätä kautta ennen... joskus... eivätkä he ole jättänet jälkeensä polkuja."

Loppuun toinen oivaltava sitaatti kirjoittajalta nimeltä Red Smith:

"Writing is easy. All you do is sit staring at the blank sheet of paper until the drops of blood form on your forehead."

sunnuntaina, huhtikuuta 13, 2008

Gabriel King: Wild Road

Enpä äkkiseltään muista toista kirjaa jota olisi tullut luettua monta kuukautta, ennen kuin viimeinen sivu kääntyi. Tämä ei ole varsinainen suositus. Kirjan lukeminen oli enemmänkin tervan juontia ja sinnikäs päätös junnata ärsyttävän poukkoileva ja kuriton teksti loppuun vain siksi, että siinä oli kaikesta huolimatta joitain taitaviakin tarinaviritelmiä ja kuvauksia. Minulla on myös oman kirjoittamisen tueksi tarkoituksena perehtyä mahdollisimman hyvin aikaisemmin kirjoitettuihin kissakirjoihin ja -fantasiaan, joten menköön työvoiton piikkiin.

Gabriel Kingin eli brittiläisen parivaljakko Jane Johnsonin ja M. John Harrisonin kirjoittama fantasiakirjan Wild Road on kertomus Tag-nimisestä burmillasta, joka karkaa pentuna kotoaan. Hän tapaa joukon uusia ystäviä ja joutuu melkoisiin seikkailuihin, joiden päämääränä on saattaa kissojen kuningas ja pentuja kantava kuningatar Cornwallissa sijaitsevaan Tintageliin, kuningas Arthurin legendojen synnyinsijoille.

Kissojen matkaan liittyvät olennaisena osana Villit Tiet, eli jonkinlaiset astraalipolut, joita kissat käyttävät ja suojelevat. Villeillä Teillä selitetään kissojen suorittamat ihmeelliset matkat, joita niiden kerrotaan tekevän matkojen takaa takaisin kotiin pyrkiessään tai kadotessaan moneksi päiväksi teille tietymättömille. Teiden idea on itse asiassa tarinan hienointa ja oivaltavinta antia. Siinä ohessa tehdään myös selväksi, että kissat, eivät suinkaan ihmiset,-ovat olleet elävien olentojen valtiasrotu aikojen alusta saakka.

Pääsyä teille havittelee kuitenkin myös paha Alkemisti, ihminen joka on hirveitä eläinkokeita tekemällä ja itseään leikkelemällä sekä parsimalla elänyt aivan liian kauan. Hänen julmat kokeilunsa ovat saastuttaneet Villit Tiet, jotka ovat alkaneet käyttäytyä arvaamattomasti ja itse asiassa hän on ahneudessaan uhka koko maailman tasapainolle. Hänen tavoitteenaan on löytää Kultainen Kissanpentu, jonka veressä hän uskoo olevan avaimen Villien Teiden hallintaan ja siten jumaluuteen.

Hyvien henkilöhahmojen joukko, joihin kuuluvat kissat Tag, Mousebreath, Pertelot Fitzwilliam, Ragnar Gustaffson Coeur de Lion, Sealink, Majicou ja Cy sekä kissoille lojaali urbaani kettu Loves a Dustbin ja kärttyisä sanansaattajaharakka One for Sorrow, - seikkailevat erilleen jakautuneena siellä täällä ja joutuvat sadistisesta onnettomuudesta toiseen matkatessaan kohti Tintagelia. Päähenkilöille koituvat vastoinkäymiset ja vammat sekä hengenmenetykset tuntuivat välillä jopa törkeän pitkälle viedyiltä ja muistuttivat seikkailuelokuvien sankareista, jotka nousevat tolpilleen vaikka talo kaatuisi päälle.

Kerronta tuntuu kapinoivan monenlaisia odotuksia vastaan. Yksi lukijaa häiritsevimmistä toimijoista tarinassa on kissa Cy, jonka päähän on asennettu eläinkokeita tehdessä jonkinlainen lähetinplugi, joka saa kissan toimimaan lähettimenä ja saamaan epileptisiä kohtauksia. Cy tekee jatkuvasti kaikkea sekopäistä ja kommunikoi absurdeilla pätkillä jostain televisiolähetyksistä sekä keräilee roskia. Muuten sinänsä hyvä idea, mutta joka paikkaan tunkevana höpinänä ja jankutuksena jotenkin puolijauhoisesti ja sisällöttömästi esitetty.

Päähenkilö Tag taas on puolestaan piloille hemmoteltu ja hieman hömelöhkö nuori kissapoika, jonka tehtävänä on kasvaa Villien Teiden suojelijaksi oppi-isänsä Majicoun jalanjäljissä. Kissojen Kuningas Ragnar ja kuningatar Pertelot taas ovat viimeisen päälle jalostettuja rotuvalioita, joiden poikasissa yhdistyvät rautalangasta vääntäen Egyptin Mauiden ja Norjan metsäkissojen mytologian pääpiirteet. Minulle ei kyllä oikein valjennut, kuinka mustavalkoinen uroskissa ja egyptiläinen hopeamaunaaras voivat saada puhtaan kullan värisiä jälkeläisiä. Kaipa se on sitten sitä alkemiaa.

Pikkusieluisena lukijana minua ärsyttivät aivan satasella joidenkin tarinan eläinten nimet. Olen itse hyvin tarkka nimietymologiasta teksteissäni, joten Pertelot Fitzwilliamin (rotukissoilla on oikeasti aivan karseita nimiä), Loves a Dustbinin (Rakastaa Roskasäiliötä!), Sealink (kalsea) ja Mousebreathin (yök, todella latteaa) kaltaiset nimihirvitykset aiheuttivat minulle jatkuvasti huonoja viboja. Etenkin kun niitä vertasi onnistuneen oloisiin Majicouhun ja One for Sorrowiin. Mytologian rääppimisen kanssa oli vähän sama juttu. Taruja oli nipsaistu palanen sieltä, toinen täältä ja parsittu hivenen perustelematta jääneeksi tilkkutäkiksi.

Tarina keskittyy pääosin matkan taivaltamiseen, muutamien retkeläisten hengenmenoihin ja onnettomuuksista toipumiseen. Lopussa, kun päästään perille Tintageliin, seuraa luonnollisesti pahan Alkemistin ja hyvien eläinten taistelu, jonka ratkettua kissojen kuningatar synnyttää kullanväriset poikasensa.

Wild Roadille on olemassa jatkokin, jonka nimi on Golden Cat. Saas nähdä, kiusaanko vielä itseäni lisää lukemalla senkin.

perjantaina, huhtikuuta 11, 2008

Thunder!

video

Meikäläisessä ei vissiin ole kummempaa ainesta säätytöksi.

Kevään ensimmäinen ukkonen ilmaantui Ithacan taivaalle. Kolkosta ennustuksestani huolimatta se hävisi kuin pieru Saharaan sillä aikaa, kun kävin purkamassa ukkosvideon kameran kortilta tietokoneelle.

tiistaina, huhtikuuta 08, 2008

Sammakoiden keväthuumaa

video

Hätkähdyttävä luonnonilmiö tämäkin. Jos katsotte videon, sen äänet ovat sitten hyvinkin korviavihlovia.

Menimme kävelylle Cayuga Nature Centerin luontopoluille ja erästä peltoa ylittäessämme kuulimme outoa lintumaista kirkunaa. Aivan kuin valtava häkillinen pikkulintuja olisi piiskuttanut henkensä hädässä. Missään ei tosin näkynyt siivekkäitä ja jatkoimme kummastuneina kävelyä pientä, äänen lähteeltä vaikuttavaa lampea kohti.

Lammessakaan ei näkynyt mitään liikettä, mutta koko sen "rantatörmä" kirkui niin kovalla äänellä että tärykalvoja vihloi. Tässä vaiheessa olimme jo päätyneet sammakkodiagnoosiin. Kun asteli ihan lammen reunaan, älämölö väheni ja loppui muutamaa uskaliasta kurnahdusta lukuun ottamatta kokonaan. Kun siirryimme kauemmas, kilpalaulanta jatkui pian entisellään. Kun tarpeeksi varoen ja kauan tiirailin lampeen, näin lopulta jopa yhden raajat levällään lilluvan sammakonkin, mutta muuten tuo sammakkokuoro Kirkujat oli kyllä maastoutunut todella hyvin. Ja niitä täytyi olla koolla aika iso jengi.

Pianhan muuten lampiin ja rämeisiin pitäisi ilmaantua laulelemaan myös meidän suosikkisammakkomme, joka pitää samanlaista ääntä kuin iso, rämpsäytettävä kuminauha: Bdojojojojong. Se on sellainen minikokoinen frogi, jonka keuhkot pullistuvat kuin purkkapallo äänen tuottamiseksi.

Kuulemistani ääntelyvariaatioista päätellen täällä elelee kunnioitettava joukko erilaisia räpyläsääriä. Kaikkein oudoin ääntelijä on toistaiseksi ollut härkä- tai mölysammakko, joka antoi viime kesänä näytteen keuhkojensa kapasiteetista Sappsucker Woodin lammen rannalla. Sen ääni todella muistutti härkää, joka tuohtuneena mylvii: MUUH, MUUH, MUUH!