torstaina, heinäkuuta 31, 2008

Mansfield Hollow




Terveisiä Mansfieldistä, Connecticutista. Jänismies osallistuu fyysikkokonferenssiin ja minulla on ollut oiva tilaisuus tutkailla uusia maisemia. Parissa päivässä onkin ehtinyt tapahtua kaikenlaista. Hakkaanpa tämänkin reissun muistiin tänne, ettei minun tarvitse taas myöhemmin harmitella sitä, kun ei tule pidettyä tarpeeksi kattavaa ja kiintoisat hetket tallentavaa päiväkirjaa.

Majapaikkamme on patikan päässä Mansfield Hollow Lakesta ja State Parkista. Hotellin nimi on Best Western Inn. Eipä siinä juurikaan muuta valittamista ole, kuin huoneissa leijaava ummehtunut haju ja henkilökunnan typerä päähänpisto testata aamupäivällä palohälytystä ilmoittamatta siitä kenellekään etukäteen.

Mansfield Hollowin poluille pääsee kohdasta, jossa järvessä on kolossaalinen patorakennelma. Otin ja päästelin sitten alkajaisiksi seitsemän tuntia pitkin metsiä, kun kerta kiintoisaa patikkapolkua tuntui riittävän. Olin aika naatti, kun palasin hotellille ja jalkani tuntuivat kuluneen viisi senttiä lyhyemmiksi.

Järven ympäristö ja metsiköt eroavat Ithacan maisemista ja muistuttavat joiltakin piirteiltään suomalaista kansallismaisemaa. Minulla juolahtelivat mieleen assosiaatiot Punkaharjusta. Lämmin havumetsän frankinsensintuoksu hemmotteli kulkijaa ja täällä oli myös monenlaisia vorriaisia ihmeteltävänä. Poluilla kulkiessani tajusin, että metsässä oli muurahaisia, joiden puuttumista olen ihmetellyt Ithacan poluilla kulkiessani. (Isoista, kotiimme tunkevista kaupunkimuurahaisista ei sen sijaa ole ollut pulaa.) Järven ja lampien rannoilla parveili ilahduttavan monilukuinen lauma erilaisia sudenkorentoja ja täällä oli jopa niitä pieniä, huntumaisessa muodostelmassa tanssivia ötököitä, jotka hyönteismyrkkyjä vapaammin kylvävissä paikoissa lienee hävitetty sukupuuttoon.

Istuin pitkän tovin pohjan kasvuston ansiosta tervaisen mustalta näyttävän, heleän vihreän ruohon reunustaman idyllisen lammen rannalla. Seurasin sudenkorentojen kisailua ja niitä oli ilo katsella. Sudarit viettivät koukeroisia kosiomenoja ja tekivät hassuja hypähteleviä dippejä veden pinnalla, kenties jotain syötävää pyydystäen. Välillä ne laskeutuivat lepäämään rannan lämpimille kiville ja odotin jonkun istahtavan käsivarrelleni, mutta ne kiersivät minut visusti. En tiedä tuntevatko hyönteiset minkään sorttista iloa tai mielihyvää olosuhteistaan, mutta tuo musta lampi ainakin väreili elämäniloa ja kuhisi edes jonkinlaisen saastumattomuuden puolesta puhuvaa elämää. Pinnan alla ui sammakoita ja kaloja. Taivaalla lentävä korppi heijastui veden peilistä.

Kuvasin eräässä lahdelmassa kuolleen kaskaan kiehtovia siivenmuotoja veden kiloa vasten. Kuvasarjasta tuli aika absurdi. Kävin uimassa rannan ihonlämpöisessä vedessä, ennen kuin palasin hotellille. Illalla houkuttelin auringon laskiessa myös pojat uimaan rannalle, jossa olin nähnyt ihmisten uittavan lapsiaan. Bongasimme ensimmäisen uimakieltokyltin, mutta päätimme rikkoa lakia jo pelkästään protestina sille, että tässä saakelin älä-älä-maassa ei ole luvallista uida oikein missään. Saimme uida rauhassa, mutta kun rantauduimme, jostain ilmaantui nuori vartijapoika kertomaan, että emme oikeastaan saisi uida siinä. Kysyin piruuttani syytä (Why is that - nykyinen lempilauseeni), jota ei ikinä koskaan eikä missään selitetä. Vartija perusteli sillä, että järvi on paikallisten juomavedenottoallas. Muuten hän käyttäytyi hyvin ystävällisesti meistä kohtaan, eikä jäänyt asiansa esitettyään jäkättämään tai kyyläämään, mistä pisteet hänelle.

Tarkistimme myöhemmin verkosta että uimakieltoa todella perustellaan sillä, että uimarit likaavat veden! Voi armias taivas. Eiköhän ne täkäläiset vedet kuitenkin ole liattu kaiken maailman teollisuusmyrkyillä jo ajat sitten. Ja samalla rannalla kuitenkin päristää kalastajien moottoriveneitä jatkuvasti, eivätkä villieläimetkään kysyne lupaa kustessaan ja paskoessaan veteen. Uskoisin ja toivoisin, että vettä myös jotenkin puhdistetaan ennen ihmisille juottamista, vaikka se kraanasta otettuna maistui ja haiskahti Turun vesikatastrofikesän mieleen tuoden turvekellarilta.

Välillä minä en kyllä ymmärrä yhtään täkäläisten logiikkaa. Enkä sen puoleen kunnioita pätkääkään kieltoja, joissa ei ole mitään johdonmukaisuutta. Keskellä maaseutua on mitä kaunein ja kirkasvetisin järvi, jossa on houkuttelevat hiekkarannat, mutta jota saa vain katsella, ei koskea. Järvi menee pilalle siitä että ihminen ui siinä, mutta ei siitä kun moottoriveneiden saasteet laskeutuvat siihen.

Sori vaan jenkit, mutta nyt saatte luvan juoda kiltisti meidän sukkahikivettämme. Varpaani olivatkin aika muhevaksi hautuneet päivän pitkän patikan jälkeen.

maanantaina, heinäkuuta 28, 2008

Fire Island



Sokerina reissun pohjalla odotteli sitten Fire Island. Mystisen kuuloinen, pitkä saarenroikale Long Islandin eteläpuolella. Sinnehän olin siis alun perin ajatellut meneväni koko lomaksi. No minähän nyt varmaan lähtisin vaikka kuuhun telttailemaan, jos jossain ilmoitettaisiin, että siellä on camping-alue.


Fire Islandille pääseminen vaati minulta ensinnäkin matkustamista viileäksi ilmastoidulla (ahh!) LIRR-junalla ja toisekseen lautalla. Saari on 48 kilometriä pitkä ja paksuimmillaankin vain puolen kilometrin levyinen, autotietön luikero, joten sitä oli ihan turha kuvitella seulovansa kokonaan muutamassa päivässä. Päätin lähteä ensimmäiseksi tutustumaan paikkaan nimeltä Sailors Haven, koska siellä oli mielenkiintoiselta kuulostava nähtävyys: Sunken Forest.

Ajoin Great Riverin asemalta lähtevällä junalla Sayville-nimiseen kylään ja kävelin muutaman kilometrin lauttaterminaalille. Reitti junalta sinne oli kiitettävän selkeästi merkitty, vaikka olin jo tuohon mennessä onnistunut hankkimaan kävelemisen mahdollistavan yksityiskohtaisen kartankin East-Islipin marketista. Eestaas-matka lautalla maksoi 12 dollaria ja suuntaansa kyyti kesti vajaan puoli tuntia.

Saapuessani puolen päivän porotuksen aikaan Sailors Haveniin, oli erittäin kuuma, joten päätin lähteä ensimmäiseksi kiertämään uponnutta metsää. Syvän vihreässä ja meheväkasvuisessa metsässä erikoista on se, että se kasvaa dyynisaaren keskellä, merenpinnan alapuolella. Ekologisesti se on harvinainen ilmiö ja ikää sillä on 200-300 vuotta. Sunken Forestissa kasvaa piikkipaatsamia, mustatammia, mustakirsikoita, pikimäntyjä, rusotuomipihlajia, sassafraspuita punavaahteroita, tupelopuita, mustikoita ja saniaisia. Olemassaolostaan aaltoja vastaan kamppailevia ja metsää suojelevia dyynejä pitävät kasassa matalat pensaskasvustot, joiden tallaaminen oli ankarasti kielletty. Alueella kuljettiinkin vain laudoitettuja teitä pitkin. Metsän keskellä on vetistä rämeikköä ja liaaneja roikkuu joka puolelta. Runsaaksi mainittu eläimistö sen sijaan loisti poissaolollaan ja ihmettelimme sitä yhdessä erään juttusilleni tulleen intialaisen kanssa. Muutama lintu vain kuopsutteli etsivän oloisena kariketta, eikä kosteassa metsässä ollut itikan itikkaa! Syyttävä sormeni ei voinut olla kääntymättä myrkytyslentoihin, joita tehtiin niinäkin päivinä osassa saarta.

Dyynien takana kuohuva meri houkutti kovasti metsäreissun jälkeen. Vaihdoin uikkarit ja jouduin jättämään kaiken omaisuuteni vartioimattomana rannalle, mennessäni molskimaan. Hurrikaani Berthan jälkimainingeiksikin mainitut aallot olivat sen verran isoja ja arvaamattomia, että suhtauduin niihin pelokkaasti, enkä lähtenyt lainkaan syvemmälle. Päivän lehdessä oli juttu, että edellisessä leiripaikassani ulapalle uinut nuori mies oli hukkunut isojen aaltojen takia. Toisestakin hukkumisesta uutisoitiin noin viikko reissuni jälkeen.


Päin tulevilla aalloilla oli niin kova voima, että ne iskivät melkein ilmat pihalle palleasta ja olivat vähällä tyrkätä muljun polveni paikoiltaan. Kokeilin yhtenä lähestymistaktiikkana aallon päälle hyppäämistä. Aalto heitti minut sen jälkeen komeassa kaaressa mukkelismakkelis rantahietikkoon, josta aallon mukaan lähtevä hiekka puolestaan syöksyi kovaa imevän vasta-aallon myötä uikkareihini. Siitä oli kyllä ylevä vedessä kahlailu kaukana. Ymmärsin hyvin, miksi naisuimarit suosivat bikineitä kokouimapuvun sijaan, miehillä oli tosin järjestään epäkäytännölliset pitkät shortsit. Vesi oli muuten polttavan suolaista ja silmiin joutuessaan kirveli kipeästi.

Peuhattuani itseni väsyksiin aallokossa, otin tovin aurinkoa ja suoritin sitten epämenestyksekkään "hankkiudu hiekasta eroon" -operaation. Hankalassa vedensäästösuihkussa käymisestä huolimatta hiekkaa sai kaivella myöhemmin silmäkulmista, nenästä, korvista ja vaikka mistä. Jouduin tyytymään paluulauttaa odotellessani aika laihoihin eväisiin (vettä ja sulanut energiapatukka). Paikan yhdistetty krääsä- ja ruokakauppa nimittäin piti korttiostosten alarajana 25 dollaria, eikä siellä ollut todellakaan mitään (vain todella kauheaa, ylimautonta sälää), mihin olisin saanut hakattua niin paljon rahaa. Sama 25 dollarin raja päti sitten kaikissa muissakin saaren kohteissa.

Mukavaksi yllätyksekseni Jänismies laittoi tekstarin ja lupautui noutamaan minut Sayvillestä. Söimme leirissä grillattua kanaa iltapalaksi, ennen kuin hän palasi taas päivystämään labralle. Kanan syömisestä seurasi mielenkiintoinen yöepisodi. Olin ehtinyt nukkua muutaman tunnin, kun heräsin siihen että telttani viereisestä pensastosta kuului rähinää, rääkynää ja murahtelua. Torkahdin hetken päästä uudestaan ja heräsin siihen, kun telttani ympärillä rapisteltiin ja tassutettiin kiivaasti. Otin magliten ja kurkkasin sen valossa ulos liepeen alta. Vanha tuttu naamiobandiittihan se siellä! Valokeilaani joutunut pesukarhu tuijotti minua silmät kiiluen ja minä sitä silmät turvoksissa, toivoen että ruokaa etsivien pesukarhujen sambakarnevaalit eivät jatkuisi aamunkoittoon asti.


Seuraavana aamuna laiskotti todella hartaasti. Ajattelin ensin että näääh, en jaksa nähdä vaivaa lähteäkseni pidemmälle reissulle. Ison kahvin jälkeen reissujalka alkoi kuitenkin teputtaa, joten eikun patikka junaan ja nenä kohti Bay Shorea. Bay Shore oli huomattavasti vilkkaampi ja organisoidumpi paikka, josta lähti lauttaa niin monelta portilta etten tiennyt, minkä olisin valinnut. Entten tenttenillä loikkasin Fair Harborin lauttaan, joka saapui puolen tunnin puksuttelun jälkeen vanhalla kunnon kylätunnelmalla maustettuun satamaan.


Fair Harborin kylä oli tiheästi asutettu. Heti satamasta lähti "mökkikylää" ristiin rastiin meneviä pikkuteitä sekä laudoitettuja polkuja, joita pitkin paikalliset ajelivat puhkiruostuneilla polkupyörillä ja toden totta, kuten kirjoissa luvattiin: paljain jaloin. Merkilliset bungalovit, suolapärskeiden ja kosteuden syömät röttelöt, luksushuvilat, sekä iloisesti koristellut hippimökit tönöttivät siellä sulassa sovussa.

Talsin rannalle ja otin suunnan kohti länttä, jossa tiesin saaren majakan sijaitsevan. Tarvoin rannalla merkillisiä meduusoja, ihmisiä ja aaltoja kuvaten. Kun zuumailin rannalle huuhtoutunutta lasinkirkasta hyytelö-ölliäistä, vanha kalastajapappa tuli onkivavat olallaan kyselemään mitä kuvaan. Vastauksen kuultuaan hän pyysi, että ottaisin kuvan hänestäkin, hän kun se vasta onkin "old sea creature." No riemumielin otin. Papan vaimo oli heti moittimassa miestään minun häiritsemisestäni, mutta minä vakuutin heille, että olin juttuseurasta ja pilkesilmäisestä valokuvamallista aidosti iloinen.

Kuljin mietteissäni majakkaa kohti, kun vastaani tepsutteli mies munat paljaana. Kun nostin katseeni, huomasin että olin saapunut nudistirannalle. Siellä kellotti hyväntuulisia, paljaita ukkeleita, kuin tyytyväisiä hylkeitä aurinkovarjojensa kanssa. Naisia ei näkynyt.

Jatkoin matkaani majakalle asti ja harmikseni korkean majakan näköalatorni ehti mennä kiinni nenäni edestä, vaikka aukioloaika oli ilmoitettu esitteessä selvästi tuntia myöhemmäksi. No, oli se rakennus fallisen jyhkeä ilmestys alhaalta päin katsellessakin ja sisällä oli meriaiheinen taidenäyttely, jota sentään pääsi vielä katsomaan. Majakkapolulla kuvausmallikseni hyppeli vielä suloinen, pienenpieni pumpulihäntäjänis.

Paluumatkalla otin vaatteet pois, viikkasin pinoon ja painuin hetkeksi mereen Eevan asussa, yhtä aikaa jonkin joogilaihan hippiukkelin kanssa. Alastomuus on minulle luonnollista vapautta ja uhmakkuutta tylsiä sovinnaissääntöjä vastaan, joten käytän toki kernaasti kaikki nudistiset tilaisuudet hyväkseni. Hetken tosin mietitytti se, että mahdollisesta takaa-ajosta tulisi nakuna näkemisen arvoinen (Benny Hillin takaa-ajomusiikin soidessa taustalla), jos joku päättäisikin ryöstää rannalla lojuvan omaisuuteni.


Uiminen itsessään ei sujunut yhtään edellispäivää mallikkaammin, vaan aallot heittelivät minua koomisesti nurin mielensä mukaan. En vain osannut, joten en ehkä sittenkään harkitse metamorfoitumista delfiiniksi.


Viivyin Fair Harbourissa iltaan saakka hempeänvioletteja, aaltojen hiomia simpukanpalasia keräillen ja hämärän laskeutumista kuvaillen. Jänismies päätti hommansa Brookhavenissa ja tuli minua vastaan South Bayn satamaan. Menimme yhdessä illalliselle tunnelmalliseen pizzapaikkaan, jossa kerrankin saimme eteemme herkulliset ja oikein valmistetut pizzat punaviinilasillisen kera. Minua hihitytti, että jätän varmaan istumapaikalleni pienen hiekkakinoksen muistona uintireissustani. Huumaannuimme pehmeästä iltatunnelmasta niin, että ehdimme leirialueen portille vasta puolta minuuttia vaille kymmenen, nippa nappa ennen porttien sulkeutumista.


Sitten oli edessä viimeinen lomapäivä, josta sain nautiskella armaan siippani kanssa. Lähdimme Patchoguen sataman kautta lautalla Watch Hilliin, paikkaan josta leiripaikan varaaminen oli ollut niin viimeisen päälle kiven alla.


Taas hiukan uudenlainen saarimaisema ja tuttua hienoa hiekkarantaa silmänkantamattomiin. Kävi ilmi, että mikäli olisimme menneet yöpymään "wildernesiin", kaipaamamme sauna olisi ollut siihen verrattuna kylmä paikka. Kun miellyttävästi viilentävän meren ja hyrskyävien aaltojen kastelemalta rantaviivalta käveli taivastelemaan dyynien takaista maailmaa (jos haluaa telttailla, leiripaikka ei saa näkyä rannalle), ilma lakkasi tyystin liikkumasta ja hiekka hohkasi kuumuutta ahjon lailla. Minulle tuli vastustamattomasti mieleen Speden hiekkakuopilla kuvaama Hirttämättömät. Matalasta dyynikasvustosta ei juuri ollut auringonsuojaa, mutta sen värit olivat hätkähdyttävän mehevänvihreät armottomasta porotuksesta huolimatta.


En tiedä, kuinka matalalle lämpötila olisi yön tullen laskenut, mutta päiväsaikaan dyynien takana ei kestänyt turhan kauaa hengailla. Jatkoimme patikointia muutaman kilometrin, kunnes hajurakoa viimeiseenkin ihmiseen oli niin paljon, ettei ketään enää näkynyt. Rakensimme puunkarahkoista, peitosta ja pyyhkeestä itsellemme aurinkokatoksen ja sitten olikin jo meininki kuin autiolla saarella. Ja eikun nakuna mereen. Sain houkuteltua ujostelevan Jänismiehenkin strippaamaan ja kokeilemaan, miltä tuntuu olla hetken ajan kaksi ainoaa ihmistä paratiisissa.


Uimisen jälkeen keräilin kiviä ja simpukankuoria, joista tein suuren, nimikirjaimemme sisältävän sydämen (minäkö teinix, miten niin?) hiekkaan. Tutkailimme myös rannalle huuhtoutuneita, hauraita, helmiäisenhohtoisia ravunpoikasia, joista yksi nipisti Jänismiehen karvaista jalkaa. Varsinainen ällistelyn aihe sen sijaan olivat kuolleiden hevosenkenkärapujen kuoret, joita lojui rannalla lukemattomia, kuin kaatuneiden sotilaiden kypäriä.


Hevosenkenkäravun mahapuoli näyttää predatorin naamalta ja täysikasvuisen ravun kilpi on ison ruislimpun kokoinen. Lisäksi sillä on häntänä ilkeän näköinen luupiikki, joka toimii liikkumista avittavana elimenä. Pelottavasta ulkonäöstään huolimatta rapu on leppoisa ja verkkainen otus, joka saattaa elää 30-vuotiaaksi. Wikipedian mukaan latinankielinen nimi Limulus polyphemus tarkoittaa kummallista jättiläistä. Kummallinen se kyllä onkin. Hevosenkenkärapu on itse asiassa enemmän sukua punkeille, hämähäkeille ja skorpioneille, kuin ravuille ja se on selviytynyt jokseenkin muuttumattomana 445 miljoonaa vuotta, eli kyse on ns. elävästä fossiilista. Ravun tehokasta immuniteettia on tutkittu ja käytetty apuna kehitettäessä lääkkeitä, jotka tehoavat antibioottiresistensseihin bakteereihin.


Kuten arvata saattaa, tämäkin lajike on ajautumassa uhanalaiseksi ihmisten ryöstökalastuksen ansiosta. Lisäksi 10 prosenttia rapuressukoista kuolee siihen, kun ne kellahtavat aallon tyrkkääminä rannalle selälleen, eivätkä pääse enää takaisin jaloilleen. Ihmisiä kehotetaan kääntämään ravut oikein päin, jos sattuvat näkemään sellaisen pulassa. Ainuttakaan elävää, täysikasvuista rapua emme valitettavasti reissullamme nähneet.

Jänismies otti iltapäivätorkut värikkään instanttelttamme varjossa ja minä nautin auringosta, meressä kasteltu paita pääni suojana. Yksikään ihminen ei häirinnyt rauhaamme, mutta mainosta perässään laahaava lentokone lensi ylitsemme pari kertaa.

Kuuden tunnin reissun jälkeen palasimme takaisin Watch hilliin ja kun ylitin rannan tumman hiekan raidan päästäkseni lautateille, tuntui kuin olisin kävellyt tulisilla hiilillä. Hiekka poltti niin paljon, etten kärsinyt pysähtyä laittamaan sandaaleja jalkaan. Onneksi heti portaiden jälkeen oli kylmävesihana, jonka alle lykkäsin tummanpunaiseksi paahtuneet, savuavat varpaani.

Odottelimme iltalauttaa niin auringonvaloa itsemme täyteen ahmineina, että sataman harmaalautaiset, varjoisat rakennukset tuntuivat taivaalta. Kunnon aurinkorasvalla lotraamisen ansiosta emme polttaneet muuta kuin jalanpäällisemme ja nilkkamme palvikinkuiksi. Vähän tosin pimeydessä ja vaatteiden vankeudessa kauan elänyttä kankkuani kirveli, mutta tuskinpa siitä suurta vahinkoa tulee, jos ei elämäntavaksi ota. Ei edes nahka lähtenyt, kun hölväsin myöhemmin kirvelemään käyviin jalkoihimme bepantenea ja paksun kerroksen sinkkirasvaa.

Palasimme vielä samana iltana Ithacaan. Paluumatkalla kävimme sivupolkuna etsimässä bensa-asemaa pienestä, hämärähköstä kylästä nimeltä Moscow!

Suuret aallot keinuttivat minua vielä silloinkin, kun vajosin syvään uneen omassa sängyssäni.



lauantaina, heinäkuuta 26, 2008

Kaksi kansikuvaa


Kaikkien kissanystävien kesäiloksi kaksi fantastisen kaunista kansikuvaa Andre Nortonin kirjasarjasta Catfantastic. Tuli samalla testattua Tiikeritoverin uusi Lumix, jolla näköjään saa mukavan tarkkoja ja hyvävärisiä lähikuvia.

Itse Catfantastic -kirjoja en ole ehtinyt vielä lukemaan, joten en osaa vielä ottaa kantaa sisältöön, mutta nämä kannet jos mitkä houkuttivat hankkimaan teokset omakseni. Kuinka ollakaan, kansien tekijöistä tai kuvittajista (jotka olisivat kiinnostaneet minua enemmänkin) ei jostain syystä mainita kirjoissa halaistua sanaakaan.

torstaina, heinäkuuta 24, 2008

Theophile-Alexander Steinlen: Kissa ja lankakerä


Tauko matkapäiväkirjoituksissa. Tämä kuva on sitten K-Musta. Muuten voi seurata ei-toivottua copycattingia, astetta vaarallisempaa kuin meditatiivisen Toikkasen tapauksessa. Paitsi että en tiedä neulooko Zepa ja onko täten aihetta huoleen :)

Saisikohan tätä jostain julistekoossa. Steinlenin kynänjälki on kyllä todella hienoa ja ilmeikästä, eikä tämä suhmuinen kuva tee sille laisinkaan oikeutta. Olen nähnyt kyseisen herran teoksia livenä joskus ammoin Turussa ja Kissojen Apoteoosi oli ehdoton suosikkini.


sunnuntaina, heinäkuuta 20, 2008

Brookhaven, Heckscher State Park & Bayard Cutting Arboretum







Sunnuntaina oli aika vaihtaa leiripaikkaa.

Jänismies saapui noutamaan minua kahdeksalta aamulla ennen töihin menoaan. Tai siis noin 20 yli kahdeksan, jolloin olin jo purkanut telttani ja viikannut kamani sotilaallisen tehokkaasti yhteen nippuun, odotellen aamukahville pääsyä.

Fyysikkojen suhteellinen aikakäsitys korostui entisestään sunnuntain kuluessa ja sen ansiosta sunnuntaista tuli koko reissun pitkäveteisin päivä. Jänismies vei minut mukanaan aidattuun ja tarkoin vartioituun Brookhaveniin ehdottaen, että heittäisi minut Heckscheriin vasta ruokatauolla. Suostuin, sillä en halunnut lisätä hänen työstressiään. Aamupäivä kului sitten miesten asuntolassa luvattomasti piileskellen, miesten vessaa salakähmäisesti käyttäen, nettiä tylsistyneenä räpläillen ja matkaoppaita lukien.

Ruokatauon aikaan kävi ilmi, että eipä nyt pääsekään Jänismies mihinkään, vaan sorvin ääressä on oltava hätäisen ruokatunnin jälkeen. Vientiaika venyi täten epämääräisesti iltaa kohti. Kävi jonkin verran kehtuuttamaan. Kiertelin ja katselin pari tuntia ympärilleni kansallislaboratorion alueella, kun kerta oli kulkuluvat hankittuna ja nettikään ei paria tuntia pidempään hotsittanut.

Sain tarpoa sunnuntaiksi työntekijöistä autioituneen kummituskylän kaduilla ylhäisessä yksinäisyydessäni. Tunnelma oli kuin jossain Stephen Kingin kirjassa, jossa jokin äkäinen hyppyrutto on pistänyt kaikki kaksijalkaiset matalaksi ja jossa vain ujeltava tuuli puhaltaa pitkin kansattomia katuja. Ainoita vastaantulijoita olivat peurat, pikkubambit, murmelit sekä kanadanhanhet, jotka tepsuttelivat ympäriinsä kaupunginomistajien elkein.

Kansallislaboratorion 21 neliökilometrin alueella on esimerkiksi vanha ydinreaktori, synkrotroni, valtava ympyrän muotoinen raskasionihiukkaskiihdytin ja tietysti lukemattomia tieteellistä tutkimusta tekeviä laitoksia. Laitosten sisälle minulla ei ollut yksikseni mitään asiaa, sillä siihen vaaditaan jo kaiken maailman turvallisuuskoulutukset ja suositukset. Hetken häilähti mielessä romantisoitu kateus intohimoisesti huipputiedettä työkseen tekeviä ihmisiä kohtaan, mutta sitten palasin taas maan pinnalle. Totesin, ettei minun taivaanrannanmaalarin luonteellani joka tapauksessa tiirailtaisi päivästä toiseen jonkin atomin hyppelehtimistä tai väsättäisi jotain hienomekaniikkaa. Että se siitä.

Sain Jänismiehen kyyditsijäkseni vasta kahdeksan aikaan. Olimme Heckscherin tullia muistuttavilla sisääntuloporteilla yhdeksän jälkeen, kun kävi jo pimenemään. Leirin portit menivät kiinni kymmeneltä autoliikenteen osalta, joten kauppareissun sijaan jouduimme tyytymään aika askeettiseen iltapalaan: purkki omenasosetta hapankorppujen kera. Onneksi eväskassini pohjalta löytyi myös pussi tonnikalaa suolapalaksi. Jänismies jäi kainalooni yöksi, kun ei enää jaksanut ajaa takaisin Brookhaveniin. Nukuimme makeasti, vaikka pienessä teltassa oli kahdestaan aika lämmintä. Teltan lämpiäminen aamuauringossa on muuten maailman paras herätyskello: ylös on noustava viimeistään yhdeksältä, jos ei halua saada lämpöhalvausta tai kuolla janoon.

Heckscher osoittautui Wildwoodia siistimmäksi, paljon isommaksi ja rauhallisemmaksi leiripaikaksi. Siellä oli olo kuin rouvan kukkarossa ja vartijat sekä poliisit pörräsivät pitkin puistoa innokkaammin kuin Brookhavenissa konsanaan. Koska alue oli yhtä käsittämättömän suurta ulkotapahtuma-aluetta, sieltä pois päästäkseen joutui näkemään hieman vaivaa. Maanantaina kävin talsimassa pitkän lenkin Great South Bayn rannoilla ja totesin, että rantakaislaa kasvavaa baanaa kyllä riittää siellä silmänkantamattomiin. Vastaantulijoita ei juurikaan ollut, autiuden tunnelma oli hätkähdyttävä.

Itse puisto tai sen rannat eivät olleet erityisen kauniita tai mielenkiintoisia, joten menin jututtamaan rangereita yksityiskohtaisempien kävelykarttojen ja liikkumisneuvojen toivossa. Jälleen kerran sain osakseni kummastunutta naureskelua ja leikinlaskua, tosin jututtamani tyypit olivat erittäin ystävällisiä ja avuliaita. "Me emme täällä Long Islandilla juurikaan kävele," totesi nuori miesrangeri ja lisäsi, että ehkä heidän sittenkin pitäisi, kun bensa on kerta niin jumalattoman kallista. Sain heiltä netistä tulostettuja karttasivuja, jollaiset olisin kyllä itse tulostanut mukaan, jos olisin vähänkään arvannut, ettei puistoissa mitään normaaleja ilmaisesitteitä jaeta. Heille esittämäni, kotona etukäteen suunnittelemani reissut saivat pään pyörittelyä osakseen ja vaikuttivat ilmeisesti heidän vinkkelistään todella hankalasti toteutettavilta. Teki mieli irvaista, että ei meistä kukaan vielä ole syntynyt pyörien päälle.

Etsin kartasta lyhyen reitin ennalta suunnittelemaani kohteeseen, Bayard Cutting Arboretumiin. Samalla totesin että lähin juna-asema, Great River Station oli vain muutamien kilometrien päässä, kuten olin etukäteen katsellutkin. Jalkakäytäviä käyttämilläni teillä ei ollut, mutta kyllä niillä pystyi liikkumaan suhteellisen turvallisesti kun piti silmänsä auki ja kulki vastaantulevan liikenteen puoleisella kaistalla. Teitä ympäröivät sellaiset vartioidut luksuslukaalit ja golfkentät, että sinne ei tainnut keskiluokalla olla paljon asiaa.

Tiistaina lähdin liikkeelle aikaisin. Kävin ensin lähidelissä juomassa kahvit, tuijottamassa television paikallisuutisia sekä säätiedotteita ja lukemassa päivän lehdet. Sitten jalkauduin Great River Roadille, suuntanani Arboretum. Osoittautui, että kävelymatkaa metsäpuutarhalle oli tuskin nimeksikään. Paikka oli aivan hyrisyttävän ihana, hieman samankaltainen, kuin Ithacan Forest Home, mutta vieläkin monipuolisempi. Arboretumin kehittäminen oli aloitettu William Bayard Cuttingin toimesta jo niin aikaisin, kuin 1887 ja pitkään jatkuneen, rakkaudella tehdyn työn hedelmät kyllä huomasi. Kiittelin itseäni onnistuneesta kohdevalinnasta ja puiston keskustassa olevassa hurmaavassa kartanossa kahvit nautittuani, suuntasin alueen viheriöiville poluille.

Alueen villimetsän täyttämällä lahdekkeella näin kahlaamassa lumivalkoisen jalohaikaran (Egretta albea). Se otti häiriintyneenä hatkat heti kun koitin kuvata sitä. Rubiininpunaisen, minua kiitettävästi juoksuttaneen Ruddy Darter (Sympetrum sanguineum) -sudenkorennon sain onneksi ikuistettua, muuten olisi harmittanut liian paljon. Punainen komistus (vain urokset ovat punaisia) istahti hetkeksi lepäämään korrelle, jolloin sain tehokkaalla zuumilla siitä yhden ainokaisen kuvan.

Alueen havupuut tuoksuivat ihanasti pihkalle auringonpaisteessa. Niiden joukossa oli aikamoisia metusalemeita huolimatta siitä, että vuonna 1985 alueella raivonnut hurrikaani oli pistänyt halki, poikki ja pinoon lukuisia alkuperäiskasveja. Korkeiden havupuiden lisäksi minuun vetosivat mystisesti oksistonsa alle suojaisan mörrimöykynluolan muodostaneet puut, jollaisia olisi mitä ihaninta olla omassa unelmien puutarhassa.

Eräs puistossa vastaan tullut vanha mies opasti minut katsomaan lammessa soutelevia Snapping Turtleseja eli näykkijäkilpikonnia (Chelydra serpentina). Hän painotti, että ne sitten tosiaan purevat ja lujaa. Eipä olisi tullut mieleenkään mennä rapsuttamaan kuonosta noita kunnioitettavan kokoisia äkäpusseja, joiden ansiosta moni uimari on kuulema menettänyt varpaansa! Sain kuvan isoimmasta kaihisilmäisestä yksilöstä, joka nosti päänsä veden pinnalle kun menin altaan reunalle kurkkimaan.

En käy luettelemaan tässä kaikkia lukuisia viherkasveja, joita kävin nuuhistelemassa, kuvaamassa ja ihmettelemässä, mutta kartanon naisten vessasta on tehtävä erityismaininta. Se oli sisustettu hyvin ylellisesti ja romanttisesti, seinällä olevine hempeine tauluineen. Oli muuten ehdottomasti kaunein vessa, jossa olen koskaan käynyt. Kartanossa toimivassa lahjakaupassa päivysti herttainen mummeli, joka kertoi tekevänsä kassalla vapaaehtoistyötä. Juttelin hänen kanssaan tovin vieraista kielistä ja sen semmoisesta, kun hän sattui kehaisemaan aksenttiani kauniiksi.

Aurinkoista päivää varjosti vain yksi ikävä seikka. Nimittäin se, että olin unohtanut innoissani touhutessani puhelimeni teltalle. Samoin unohdin lähettää aamulla liikkeelle lähtiessäni sovitun "olen ok" -viestin Jänismiehelle. No hänhän oli huolestunut kauheasti 18 tunnin informaatiokatkoksesta ja lähtenyt kesken työpäivän hakemaan minua. Juuri kun olin viiden tunnin puistotarpomisen jälkeen lähdössä takaisin leirille päin, Jänismies tuli minua vastaan huolesta vihertävänkalpeana ja musta pilvi sekä kallo luut ristissä päänsä päällä. Hetken henkeä vedettyään hän totesi, että vähensin juuri hänen elämästään noin kaksikymmentä vuotta plus harmaannutin puolet hänen hiuksistaan. Hän oli meinannut saada halvauksen huolesta, kun ei löytänyt minua mistään, eikä kukaan leirialueella ollut nähnyt minua koko päivänä.

Unohduksesta seurasi kohtuullisen vakava keskustelu, joka ankarasta sävystään huolimatta antoi osviittaa siitä, miten paljon tuon miehen täytyy minusta välittääkään. Olin kyllä kovasti pahoillani siitä, että muistini on kuin tuuliviiri. Kun näen jotain kiinnostavaa, kaikki muu unohtuu tuhkana tuleen. En vain vieläkään osaa ajatella, että joku olisi minusta noin lyhyen ajan sisällä tavattoman huolissaan, koska olen luutunut ajatteleman, että olen yksinänikin pärjääjä ja selviytyjä, joka ei pääsääntöisesti hankkiudu hankaluuksiin. Onneksi sentään sain tunnin kestäneen murjotuksen ja marmatuksen jälkeen anteeksi.

Jänismiehen lähdettyä takaisin Brookhaveniin, talsin ilta-aurinkoiselle merenrannalle uimaan lillulämpimään veteen. Lähetin miehen perään monta nöyrää ja rakastavaa tekstiviestiä.

lauantaina, heinäkuuta 19, 2008

Wildwood State Park









Kotona taas. Erittäin aurinkoisia ja hiekkaisia terveisiä Long Islandilta ja Fire Islandilta. Olen naarmuilla, auringonpolttamilla, itikanpuremilla, näppylöillä ja jalat loputtomasta kävelemisestä tönkköjäykkinä. Yksi varpaistani muistuttaa rakon ansiosta enemmän karviaismarjaa kuin varvasta. Korvat rahisevat vieläkin puolillaan hiekkaa ja samaa tavaraa olen putsannut varmaan kaikista muistakin onteloistani. Mutta olenpa vaan syvän tyydyttynyt ja onnellinen siitä, että tuli lähdettyä. Elämän harvoja tarkoituksia ja käyttöohjeita on mielestäni mennä, kokea ja nähdä uusia asioita.

Reissuni suuntautui New Yorkin itäpuolella olevalle valaanmuotoiselle saarelle, tarkemmin ottaen Suffolkin piirikuntaan. Alun perinhän minun ei ollut edes tarkoitus lähteä minnekään sillä aikaa, kun Jänismies suunnisti Brookhavenin National Laboratoryyn. Mutta sitten minua purikin matkakärpänen (vai olisiko sopivampaa sanoa, että matkapunkki tai matkamoskiitto tässä tapauksessa) ja mukaan oli päästävä. Onneksi tein päätökseni ajoissa ja sain melkoisen nettisurffaamisen jälkeen tehtyä camping-varaukset Wildwoodin ja Heckscher State Parkin alueille.

Ensimmäinen ideani lähteä telttailemaan Fire Islandille kaatui alkuunsa siihen, että Watch Hillin leirintäalueen henkilökuntaa ei saanut langan päähän. Eivätkä he myöskään vastanneet tiedusteluihini sähköpostitse, muuta kuin kehotuksella soittaa numeroon, jossa oli vastaaja päällä. Ainoa ohje leiripaikan saamiseksi oli pistää shekki tulemaan ja he lupasivat katsoa SITTEN shekin saatuaan, onko alueella tilaa. Pitäkööt leirinsä, ajattelin. Minähän en rahaa lähettele mihinkään epämääräisille tahoille, jos heiltä ei kerran mitään takeita tai informaatiota irtoa etukäteen. Verkossa ilmoitetut puhelinnumerotkin taisivat olla vanhentuneita, päätellen myöhemmin paikan päältä hamstraamistani esitteistä. Onnekseni en ripustautunut tuohon ideaan härkäpäisesti, sillä päivävisiitillä kävi ilmi, että kymmenen päivää Fire Islandilla olisi saattanut hyvinkin vastata telttailua Saharassa.

Ensimmäiset neljä yötä vietin Long Islandin pohjoispuolella, Wading Riverin kylän lähellä sijaitsevassa Wildwood State Parkissa. Kun saavuin sinne keskiviikkona, paikassa oli aivan ihanan rauhallista ja hiljaista. Väkeä tuskin nimeksikään, eikä etenkään kakaroita, oi onnea! Leiripaikka oli puiden katveessa ja pitkä merenranta sijaitsi lähellä pienen metsäpolun päässä. Illan hämärtyessä yöperhoset lepattelivat leirissä ympäriinsä ja tulikärpäset tuikahtelivat. Tähtitaivaskin näkyi pimeällä kauniisti. Rannalle johtavalla polulla näin illan hämärissä kookkaan lukin, joka oli tarpeeksi vahva kantaakseen saalistamaansa valkoista yöperhosta. Samanlainen vorriainen piti minulle seuraa (vai vahtia?) myös suihkussa käydessäni.

Tunti sen jälkeen kun olin ensimmäisenä iltana nukahtanut, paikalle saapui kunnon rankkasade ja noin neljän kilometrin säteellä pyörinyt ukkonen, joka sai minut huolestumaan turvallisuudestani. Onneksi salamojen leiskunta ja kumea jyrinä meni ohi tunnissa ja koko loppureissu olikin leirikasteen jälkeen pelkkää auringonpaistetta.

Suurin osa Wildwoodin ajasta meni siihen, että lorvailin pitkin autiota rantaviiva, keräilin kiviä, otin valokuvia, tarkkailin huvittuneena tiiviisti toistensa välittömässä läheisyydessä rannalla kyhjääviä ihmisiä ja heidän touhujaan sekä kiskoin leirikioskista saatavaa hyvää kahvia. Kioskin pitäjä oli sitä mieltä, että mikään ei ole niin pahaa, kuin seisonut kahvi ja keitti minulle aina tuoreen pannullisen kun tulin toiveikkaana norkoilemaan. Pimeän laskeutuessa luin ajan kulukseni otsalampun valossa Joanne Harrisin uusinta kirjaa Runemarksia ja Wade Brackenburyn kiehtovaa Tiibetinmatkakirjaa, Yak Butter & Black Tea.

Kun havaitsin Long Islandin pohjoispuolen joukkoliikenteen kohtuullisen näivettyneeksi, välimatkat etukäteen huolimattomasti arvioimaani paljon pidemmiksi, enkä myöskään saanut paikan päältä mistään aikatauluja tai muutakaan infoa, (niin kuin olin naivisti kuvitellut), tyydyin viettämään aikaani leirissä ja sen lähiympäristössä. Jänismies tosin tahtoi, että hankin pahan sään varalle kulkuluvat myös Brookhaveniin, joten kävin siellä kuvattavana, syynättävänä ja lätysköitävänä yhden aamupäivän aikana.

Sen verran tempaisin, että kävin Manorvillessä katsomasa paikallisen nähtävyyden, joka on etupäässä lapsille tarkoitettu, mutta joka sopi meikäläisen eläinhullulle luonteelle vallan mainiosti. Manorvillessä on keskellä ei mitään pienimuotoinen eläintarha tai ennemminkin farmi, jossa hoidetaan loukkaantuneita, heitteille jätettyjä ja ei-toivottuja eläimiä. Siellä on sikoja, kanoja, kameli, laamoja, alpakoita, ilves, apina, aasi, kalkkunoita, peuroja, krokotiili, japanilaisia silkkikanoja, ankkoja, kaneja, marsuja ja muutamia muita otuksia, joita en ensinnäkään tunnistanut entuudestaan ja joiden nimi ei tarttunut muutenkaan mieleen. Paikka oli valokuvaamisen suhteen otollinen ja sain useampiakin hauskoja otoksia mm. maailman rumin -kilpailun tähtikaartia edustavista sioista ja hämärästä eläimestä, joka näytti jäniksen ja peuran risteytykseltä. Olisin voinut kuvata japanilaisia silkkikanoja vaikka kuinka kauan, sillä ne olivat todella veikeitä, karvavarpaisia ja pöfföisiä töyhtöhyyppiä.

Kameli oli minusta kovasti kiinnostunut, kun menin sen lähelle napsimaan otoksia, mutta jätin sen suosiolla paijaamatta (farmin eläimiin saa siis koskea), sillä mielessäni kummitteli tarina kameleista, jotka suuttuessaan saattavat yrpätä vatsansa sisällön dissaamansa tyypin päälle. Pienen hevosen näköistä, ihaa-mentaliteetilla varustettua ja pehmeäturpaista kavioeläintä sen sijaan rapsuttelin, siulittelin ja halailin mieluusti. Sillä oli tosi rankkaa, sillä se joutui olemaan samassa aitauksessa raivostuttavaa melua pitävän aasin kanssa ja sietämään aasin jatkuvia sekstailuyrityksiä, jotka olivat kokoerosta johtuen täysin mahdottomia.

Jouduin hankkiutumaan Manorvillestä pois paikallisen taksin kyydissä, kun kävi ilmi että kävelymatka olisi vienyt puoli päivää pitkin hurjaliikenteisiä teitä. Bussitiedusteluilleni hymähdettiin vain hyväntuulisesti, että ei meillä semmoisia täällä kulje. Kuskini oli kotoisin Arizonasta ja kertoi nähneensä siellä kalkkarokäärmeitä, kun jotain jutellakseni kysäisin. Kaverin kanssa oli helppoa höpöttää small talkia, vaikka yksinään vaelteleva naisihminen tuntui kummastuttavan häntäkin melkoisesti. Naureskelimme esimerkiksi erään uskomattoman taitavan nuoren kuskin tekemälle linkkuveitsikäännökselle ja onnistuin lohkaisemaan, että monet ihmiset eivät osaa tehdä pyöränkään kanssa niin notkeaa käännöstä, kuin mitä kyseinen heppu suoritti pitkän säiliöautonsa kanssa.

Torstai ja perjantai menivät pitkälti tarpoessa ympäriinsä silmämunat pyörien. Herätin jonkinasteista epäuskoa esimerkiksi minua ihan varta vasten kopistaan jututtamaan tulleessa vanhassa puistovahdissa. Hän oli nähnyt minun tarpovan huvikseni lähikylään kaupalle ja takaisin, suuntaansa ehkä noin nelisen kilometriä. Totesin rakastavani kävelemistä ja hän oli, että eipä siinä mitään, vaikka naamasta näki, että hän piti minua hiukan hurahtaneena. Käveleminen on Long Islandilla todella kummallinen ajanvietemuoto, minkä tulin myöhemmin huomaamaan oikein alleviivatusti.

Perjantaina tulin ottamaan teltalleni pienet iltapäivänokoset ja noin viiden aikaan huomasin viikonlopun todella alkaneen. Karavaanarit saapuivat ja jättimäiset perheteltat nousivat pystyyn. Omani oli kuin kirpun teltta muhkeimpien luomusten rinnalla. Macholta kuulostava paksu mies asettui lukuisan jälkikasvunsa kanssa naapuritontilleni ja piti siellä kukkoilevaa mölyä leiriään pystyyn väsätessään. Hauskana vitsinä hän päästi kokoamispuuhiensa aikana pitkän, märän pierun ja nauroi makeasti päälle. Siirryin suosiolla notkumaan loppuillaksi rannalle, jossa puolen mailin kävelyn jälkeen sain pitää rantaviivaa täysin omanani. Ei ristin sielua missään. Ja ne auringonlaskut, kuva kertonee enemmän kuin tuhat sanaa!

Viikonloppuna Wildwood muistutti multikulttuurista mustalaisleiriä. Kovaääniset ja juntahtavat, ilmeisesti niin kutsuttua trash-kansanluokkaa edustavat eriväriset aikuiset mölysivät useammalla kielellä, penskat kirkuivat, riehuivat ja huusivat kuin perkeleet, nuotiotulet paloivat, kitarat ja mankat soivat, mausteinen ruoka tuoksui ja meno oli kaikenkaikkiaan melkoisen vilkasta. Aluksi se tuntui ärsyttävältä, mutta kun huomasin, ettei kenestäkään ole minulle henkilökohtaista häiriötä, mekkala menetti merkityksensä. Minulla ei ole paradoksaalisesti vaikeuksia nukkua tasaisessa melussa, vaikka heräänkin helposti, jos joku rapsahtaa teltan välittömässä läheisyydessä. Ihan makeat yöunet sain vaikka jytke ilmeisesti jatkui aamutunneille asti. Joillakin leiriläisillä tosin tuntui olevan keskinäistä sanaharkkaa ja kahnausta, sillä telttani ohi meni mm. nainen joka toitotti ilmeisesti puhelimeen vihaavansa espanjalaisia ihmisiä ja vihaavansa meksikolaisia ihmisiä syystä että "ne ovat yksiä saakelin mölyapinoita ja ovat koko ajan molottamassa kovaan ääneen tyyliin paa-paa-paa-paa". Kuulin myös machon naapurini uhoavan, että "I don´t want anybody to look at MY wife." Varmuuden vuoksi nukuin avattu linkkari käden ulottuvilla, vaikken erityisemmin edes kokenut olevan sille tarvetta. Eipä se vara koskaan venettä kaada.

Kun saavuin lauantai-iltapäivänä kävelyltäni leiripaikkaan, huomasin että noin metrin päähän teltastani oli pystytetty verkko. Lukematon lauma intialaisia (hattalaheijaa-englannista päätellen) tyyppejä pelasi tontillani jotain lentopallomaista koppipeliä. Ilmeeni oli varmaan näkemisen arvoinen, sillä intialaiset alkoivat heti pyydellä anteeksi, että olivat siinä pelaamassa ja väittivät että eivät arvanneet kenenkään leiriytyvän (pystyssä sojottavasta teltastani huolimatta) juuri siinä. No shit, Sherlock. He lupasivat lähteä heti pois, mutta olin jo ehtinyt nielaista taimelle nousseen reviirikiukkuni ja hyväntahtoisuuden puuskassa sanoin, että sen kun pelaatte, kun teillä kerta näyttää olevan noin hauskaa. Itse jatkoin matkaani liaanien peittämän metsän siimekseen. Myöhemmin huomasin ärtymyksekseni, että samat tyypit olivat lupaa kysymättä sosialisoineet leiripaikkani pöydän omaan leiriinsä ja jouduin myöhemmin roudaamaan sen Jänismiehen kanssa pois sieltä, kun en yksin jaksanut kantaa. Lisäksi heillä oli todella mielenkiintoinen illanvieteohjelma, jossa he lauloivat ja tanssivat ja säestivät itseään autonsa varashälyttimellä... No, hupinsa kullakin.

Long Islandin punkki- ja moskiittovaroitukset pitivät enemmän kuin hyvin paikkansa. Ensimmäisenä päivänä yksi punkki ehti melkein purra itsensä kiinni kämmenselkääni. Viime tingassa pistoksesta havahtuneena liiskasin sen. Punkkeja sai kapistella karkotteesta huolimatta vaatteistaan irti joka kerta, kun oli käynyt nurmikoilla kävelemässä ja erään metsäreissun jälkeen nypin vaaleista housuistani, sukistani ja kengistäni irti peräti 15 punkkia. Ihme kyllä yksikään ei onnistunut piiloutumaan telttaani ja puremaan itseään minuun kiinni yön pimeinä tunteina.

Käytin matkallani Kiss My Facen luonnonmukaista Swy Flotter -ötökkäkarkoitetta deetiä sisältävien myrkkyjen sijaan. Ikäväkseni täytyy sanoa, että hyvistä tarkoitusperistään huolimatta kyseinen aine oli ainakin itikoiden suhteen Kiss My Ass -luokkaa. Luulen että ötökäntorjunnassa oli olennaisempi rooli mukaan varaamallani eukalyptusöljyllä, jonka hajun huomasin elävällä punkilla tuotetta testattuani aiheuttavan sille hyvin tukalat oltavat. Itikat sen sijaan antoivat pitkät tököteilleni ja söivät minua oikein hyvällä ruokahalulla, joten täytyy vain toivoa, etten sentään onnistu saamaan seitsemää oikein Länsi-Niilin-virus lottoarvonnassa.

Jenkit osoittivat moskiitto-ongelman suhteen "ihailtavaa" ongelmanratkaisukykyään myrkyttämällä läsnäoloaikanani ainakin osan Long Islandista ja Fire Islandista lentokoneista käsin. Huomasinpahan vain eräänä aamuna myrkytysilmoituksen sekä paikallislehdestä, että delin telkkarissa näkyvistä uutisista. Niissä kehotettiin raskaana olevia naisia sekä lapsia pysyttelemään lentosumutusten aikaan sisätiloissa. Ou jee, muillahan ei tietenkään ole paskankaan väliä. Sitä en sitten tiedä, että kylvettiinkö myrkkyjä jonain päivinä niille alueille joilla itse oleskelin. Ainakin leirialueeni polunvarteen oli ilmaantunut ilmoituslappu rikkaruohontorjunta-aineiden levityksestä mukavasti ennen aamuseitsemää, kun kaikki vielä tuutivat pahaa-aavistamattomina teltoissaan.

Eli tällainen oli ensimmäinen Long Islandin lomapätkä. Myöhemmin lisää kertomusta saaren huomattavasti hektisemmältä ja kuumemmalta eteläpuolelta.

sunnuntaina, heinäkuuta 06, 2008

Teltta ja reissunainen

Elämä ei ole minun vinkkelistäni mitään kunnon elämää, jos ei vähintään kerran vuodessa pääse asumaan telttaan ja elämään askeettisesti. Raitista ilmaa saa silloin niin paljon, että paluun jälkeen sisällä nukkuminen on useiden viikkojen ajan tukalaa ja ahdistavaa, kuin olisi tomuliina naaman päällä. Elimistö tietää kyllä hyvin, kumpi on ihmiselle se luonnollinen elementti, vaikka olemmekin rotuna degeneroituneet niin, että luulisi meidän olevan tehty sokerista.

Ylihuomenna heivaan teltan, täyden rinkan, makuupussin ja muuta tarpeellista roinaa auton takaluukkuun. Sitten alkaa kesäseikkailu. Kymmenen päivää tällä kertaa, mutta hyvin lyhyellä säteellä ja vain kerran leiripaikkaa vaihtaen. Yksin.

Miehet ovat kuorossa ihmetelleet, että "ooh" kuinka minä voin mennä yksin telttailemaan. Miksiköhän samaa ei koskaan kysytä miehiltä? Pitäisiköhän vastata, että en tosiaan tiedä kuinkahan tällaisena eteerisen hentona, kalpeana, kainona, lihaksettomana, mulkaisusta pyörtyvänä, piipittävä-äänisenä, itsepuolustuskyvyttömänä pikku ressukkana mahdankaan oikein selvitä. Tai sitten voisin joskus vain tylysti tokaista, että kyllä minäkin osaan nukkua valppaasti puukko tyynyn alla ja en epäröi käyttää sitä, jos tarvetta ilmenee.

Tiedossa meditatiivisia kävelyjä ja aarteiden kampaamista rannoilla. Aaltojen pauhua. Aurinkoa. Uusia eläimiä ja kasveja. Kiviä. Suolaa. Hiekkaa. Meritähtiä. Uponnut metsä. Yötaivas. Majakoita. Aikaa ajatella ja kirjoittaa ilman tietokonetta. Ennen kaikkea täysin vapaus ottaa valokuvia ilman kenenkään hoputtamatta ja pitkästymättä kuoliaaksi, kun zuumaan viidettätoista minuuttia jotain karvaista ökkömönkiäistä, pitkin metsänpohjaa kontaten.

Alueella on kuulema aggressiivisia punkkilajikkeita ja itikoita, joita vastaan olen varustautunut luonnonmukaisella ötökkäkarkotteella ja ärhäkällä eukalyptusöljyllä. Pitäisi ehkä ottaa vielä citronellakynttilä-ämpärikin messiin varoilta. Minua eivät vorriaiset syö vastaan panematta.

Ehkä saan joinakin iltoina mieluista seuraa pieneen lainatelttaani, jos Jänismiehen työt antavat myöten. Yhden yhteisen yön voisimme minun toiveideni mukaan viettää kaukana muista, eli "wildernesissä," jos ei tule liian kiirus palata takaisin Ithacaan.

Matkarapoa luvassa joskus 20 päivän tienoilla.