lauantaina, syyskuuta 26, 2009

Cat Nut


En yleensä koskaan haali mitään matkamuistoja tai halpaa turistikrääsää reissuiltani, mutta tänä kesänä tein säännön vahvistavan poikkeuksen. Telttailtuamme kissan kanssa Amerikan halki ja vielä puoli matkaa ylhäältä alas, eksyin punapuumetsissä kaikenlaisia mauttomia omituisuuksia ja merkillisiä puuveistoksia myyvään puhdasveriseen krääsäkauppaan.

Siinä vaiheessa, kun näin tämän Bill Vernonin pähkinäinstallaation hyllyssä olin jo 100% vakuuttunut siitä, että olen ansainnut viimeinkin "sen hullun kissanaisen" arvonimen. Joten täytyihän siitä itselleen jokin pokaali ostaa palkkioksi luonteenpiirteiden jalostumisesta :)

keskiviikkona, syyskuuta 23, 2009

Olet mitä luet

Vastaa kysymyksiin käyttämällä lukemiesi tai hyllyssäsi olevien kirjojen nimiä.

Oletko mies vai nainen?
Natsume Sōseki: I am a Cat

Kuvaile itseäsi.
Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret

Kuinka voit?
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
 
Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Fulghum Robert: Sänky oli jo tulessa kun asetuin makuulle

Mihin haluaisit matkustaa?
Inkeri Kilpinen: Palavan pensaan maa

Kuvaile parasta ystävääsi.
Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

Mikä on lempivärisi?
Pekkanen Toivo: Musta hurmio

Millainen sää on nyt?
Pratchett Terry: Valon tanssi

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Alice Hoffman: Lyhtyjen yö

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Diana Wynne-Jones: Liikkuva linna

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Joanne Harris: Pieni Suklaapuoti

Millainen parisuhteesi on?
Gerald Durrel: Arkillinen eläimiä

Mitä pelkäät?
Morovich Enrico: Pudotus

Päivän mietelause?
Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys


Minkä neuvon haluaisit antaa?
Karin Fossum: Älä katso taaksesi

Miten haluaisit kuolla?
Samantha Mooney: A Snowflake in my hand

Mottosi?
Amy Tan: Ilon ja Onnen tarinat


tiistaina, syyskuuta 15, 2009

Absorbing Sunlight



Intiaanikesä. Ulkona on ihanan kuuma. Unikot ja muut myöhäiset kukkakaunottaret kukkivat Koroisten niityllä. Perhosetkin vielä lentelevät.

En aio jättää auringonvalon absorboimista ja yhteyttämistä kasvien yksinoikeudeksi, vaan imen valoa itseeni ja valmistan siitä endorfiinia.

maanantaina, syyskuuta 14, 2009

Cornucopia










Metsästäjä-keräilijä-viettini on villinä riemusta, kun se pääsee viimeinkin juoksuttamaan minua mielensä mukaan. Jänismies naureskelee, että viettini pitäisi laittaa kuristuspantaan, kun pienestä lainapakasteesta kaatuu avatessa päälle puolen hehtaarin metsän mustikat ja sieniä joutuu kohta ottamaan sänkyyn kainaloon nukkumaan, kun eivät muuallekaan mahdu. Eräänä hulluna sienisyksynä muistankin nähneeni unta siitä, että sänkyni on ääriään myöten täynnä suppilovahveroita ja nukuin niiden joukossa, mikä ei ollut kaukana totuudesta...

Ei mies kyllä yhtään valita sitten, kun illalla tarjoilen tuoksuvia piiraita ja muhennoksia nenän eteen.

Olen kolunnut intohimoisesti metsiä ja haalinut sieltä mukaani kaiken syömäkelpoisen mikä vain suinkin irtoaa. Oi sitä ikiaikaista riemua, kun löytää mustikoita, vattuja, ruusunmarjoja, pihlajanmarjoja, puolukoita, juolukoita, suppilovahveroita, kantarelleja, rouskuja, tatteja, orakkaita ja vaikka mitä ihanaa, eikä kukaan tai mikään estä kajoamasta tuohon runsaudensarveen. Olalla keikkuva kamera ottaa silmänruuaksi talteen senkin, mitä massu ei protestoimatta sulattaisi.

Olen suunnattoman onnekas paluumuuttaja, sillä juuri tänä syksynä sarvesta on ryöpynnyt herkkuja runsain mitoin: Mustikoita on ollut niin paljon ja niin isoja, että pensaat ovat lyyhistyneet pitkäkseen jättikokoisten marjojen painosta. Mustikoita löytyy vieläkin ja ne ovat vetisyydestään huolimatta edelleen syömäkelpoisia. Kyllä minä olen niitä ahminutkin, -tätäkin kirjoittaessa puoli litraa! (leveä, sinihuulinen virnistys).

Puolukat ovat niin isoja, että ämpärillisen kerää hyvästä paikasta melkein huomaamattaan. Pirtelöiden tekoon tarkoitetulla tehosekoittimella kun surauttaa puolukat sileäksi soseeksi, niin ei tarvitse edes siivilöidä kuoria pois unelmavaahtoista vispipuuroa tehdessä. Puolukkasose sopii muuten mainiosti liian makean jogurtin pelastajaksi.

Ruusunmarjoja jos löytää jostain liikenteestä kauempana olevasta metsästä, niin jopas niistä saakin mahtavan kiisselin! Keitetyt ruusunmarjat maistuvat soseena törkeän pahalle, mutta kun siivilöinnin jälkeen sekaan vähän kerrassaan maistellen lisäilee sokeria, lirauksen sitruunamehua ja ehkäpä hintusen verran inkivääriä sekä kanelia ja nauttii valmiin keitoksen kerman kera, niin voi kyynel, että osaakin olla hyvää! Joillekin uppoavat ruusunmarjat sellaisenaan tai kuivattuna jauheena ja kyllä minäkin karvasiementen täyttämiä kiulukoita joskus huvikseni imeskelen.

Kettujen ylenkatsomista pihlajanmarjoistakin saa vaikka mitä ihanaa kun vaan kokeilee.

Veljen pihamaan luumupuu ähelsi puolestaan niin paljon hedelmiä, että lopulta yksi oksa rapsahti niiden painosta itsekseen poikki. Minä loikkasin sutena niiden kimpuun ahmin niin paljon makeita luumuja, että suuri ihme kun en tullut kipeäksi.

Maata omistavilta onnekkailta ystäviltä on lisäksi herunut mustaherukoita, luumuja, herneitä, kurpitsoja, omenia ja savustettua kalaa. Kasaan haalituista antimista ruokaa laittaessa ja pöydän ääreen tyytyväisesti huokaisten istahtaessa on olo kuin sankarilla Valhallassa. Vielä kun pistäisi omat simat käymään ja korpihunajaa mausteeksi niin sitten olisi jumalten pidot maan päällä...

Taidan olla tällä menolla kasvattamassa muhkean vararenkaan talven varalle. Metsän herkkuja valmistaessa kun ei yleensä tule voita, kermaa ja sokeria säästeltyä.

Jokaihmisen oikeus on kotimaamme suuri ylpeys. Maat, joiden metsistä ei saa tai voi poimia suuhunsa mitään, ovat kyllä jotensakin säälittäviä. Ero on vähän kuin Konnulla ja Mordorilla: siinä missä Konnussa herkutellaan yltäkylläisesti maan antimilla, niin Mordorissa kärsitään saasteista ja vedellään pilaantuneita raatoja (ja sen kyllä näkee naamasta).

Kyllä siinä puolesta huvista jää paitsi, jos metsässä saa vain katsoa, muttei koskea. Sama kun museossa kävelisi. Suomalaiselle sentään on jo verenperintöinen kunnia-asia osata mennä metsälle ja tulla sieltä pois tuomisten kanssa, jos terveys vaan kestää ja jalat kantaa. Täällä keruumatkailevat italialais-, ranskalais- ja japanilaisressukat puolestaan pyörtyilevät onnesta, kun kuulevat että metsistämme saa vapaasti romehtia kaikki sienet mitä löytää, eikä niistä tarvitse edes maksaa.

Kaiken kaupan päälle metsä hoitaa siellä kulkevan sielua. Oma identiteetti sulautuu tarpoessa osaksi luontoa ja marinoituu havujen, sammalen, mullan sekä pihkan tuoksuissa pehmeän mureaksi.

Todettiinhan se lopulta tieteellisestikin, että ulkona luonnossa puuhasteleva ihminen on hyväntuulinen jo senkin takia, että likaa ja maata möyriessään hengittelee samalla Mycobacterium vaccae -nimistä bakteeria, joka saa aivosolut erittämään mielialaa kohottavaa serotoniinia sekä noradrenaliinia.

Biofilia on terveen sielun merkki ja edellytys. Vain sijoiltaan nyrjähtänyt, sairas yhteiskunta yllyttää jäseniään pelkäämään luontoa, säikkymään multaa ja rakastamaan kaikkea steriiiliä sekä keinotekoista. Älkää siis vain antako metsän pelon lisääntyä vaivihkaa, vaan painukaa mehtään, aina jos ja kun vain suinkin pääsette. Viekää jälkeläisennekin ja tunkekaa niille vaikka marjoja suuhun äänenvaimentimeksi, jos kitisevät että tietsikalla peluu on kivempaa!

Eikä sen metsässäolon tarvitse olla mitään perinteisen ryppyotsaista puurtamista ja itikan syöttinä kärvistelemistä. Kukaan ei kiellä rentoutumasta ja ottamasta metsälle vaikka tyynyä ja peittoa, itikoita hätistelevää sitronellakynttilää, rosvopaistia tai häppää, jos siltä tuntuu. Muista metsän mielikuvituksellisista käyttötarkoituksista puhumattakaan. Peittoaa meinaan aika monen baarin tunnelman se, kun makaa keskellä mustikkamätästä, vetää toisella kouralla mustikkoita napaan ja huikkaisee toisella noukkimella mustikkalonkeroa palan painikkeeksi (mustikkakilju tai mustikkakotiviini olisi tietysti vieläkin puhdasoppisempaa). Siitä on hyvä jatkaa vaikka laavun notskille paistamaan makkaraa tai kantarellia kepinnokassa :D

Arktiset aromit on loistosivusto, josta löytyy keruuohjeita, säilöntäniksejä, reseptejä ja tietoa metsän antimista.


torstaina, syyskuuta 10, 2009

Kotidojo

Paluu kotidojolle ei ole ollut pelkkää sydäntä lämmittävää nostalgiaa, vaikka rehtiä potkunyrkitysmättöä olen tämän parin vuoden aikana aidosti kaivannutkin.

Kun maahanmuuton jälkeen kävin näyttämässä nenääni salilla, potkaisin heti liian korkealle ja reväytin saman tien vanhan vaivan, takareidenriivatun. Onneksi se ei mennyt niin pahasti kuin sillä on tapana, muuten olisin saanut taas "potkia koiria" seuraavat puoli vuotta.

Sitten vaan oli useamman viikon ajan syytä jos toistakin lusmuta. Ei huvittanut, ei pystynyt ja ei jaksanut. Oli muuta tekemistä ja ajattelemista.

Mutta takaisin on tullut viimeinkin raahauduttua, sillä joku riivattu sadomasokismi sinne vaan sinnikkäästi vetää, kaikista vamotuksista huolimatta. Tomumaja tarvitsee nyt erityisen kipeästi fyysistä tekemistä, jolla saa synkät ajatukset pois päästä ja lihasmuistin ohjaamaan autopilottina.

Iltaisin askel tepsuttaa vanhasta tottumuksesta salin suuntaan. On kiva mennä juosten, että saa hyvän alkulämmön päälle. Eikä salilla ole paljon mikään muuttunut, vessankin lattialla on edelleen! aina vettä. Paitsi että kantajunnut ovat kasvaa huristaneet lähes tunnistamattoman näköisiksi teineiksi ja uusia, alemmilla vöillä varusteltuja henkilöitä on liittynyt kaartiin. Vanhat kantikset ovat pitäneet uljaasti pintansa ja korotelleet ahkerasti vöitään, mikä on hyvin iloinen asia. Vain yksi on joukosta poissa...

Aloittaminen on ollut litroittain hikeä ja hiukan myös kyyneleitä.

Lihakseni luulevat muistavansa kahden vuoden takaa kaikenlaisia hämäriä temppuja, joihin niillä ei todellakaan ole enää tarvittavaa kapasiteettia. Ensimmäinen ikävä yllätys tuli pyyhkäisy-nimisestä alkeistaitoihin kuuluvasta jalkaheitosta, josta kaatuessani paukkasin pääni tatamiin. Piti koittaa vielä toinen ja kolmaskin kerta, ennen kuin uskoin, että niskassani ei ole enää niin vahvoja lihaksia, että niillä pitäisi lujaa kaatuessa leuan rinnassa ja estäisi pään retkahtamisen. No eipä ihme, kun amerikantaekwondossa ei juurikaan kaatumisilla juhlittu. Toivottavasti niskamuskelit tulevat hyvin pian takaisin, sillä alkeiskurssin ainaista pää-hartiasärkyä en ole kaipaillut takaisin riesoikseni. Ja näin ruskean vyön haltijana olisi ihan kunnia-asia osata kaatua ilman, että saa aivotärähdyksen...

Vahvuuteni mattopaini ei myöskään rullaa luontevasti niin kuin ennen vanhaan. Luopiot kädet eivät kerta kaikkiaan jaksa vääntää, vaikka pää muistaisi hyvinkin mihin suuntaan pitäisi olla menossa. Painit ovat toistaiseksi menneet enimmäkseen parin kuteissa terrierityylillä kiinni roikkumiseen ja hämmentyneeseen puolustautumiseen. Aktiivinen hyökkääminen saanee vielä odotutaa itseään muutamankin kunnonkohotus-punnerruksen verran.

Mutta on näissä itämaisissa baleteissa vaan oma viehätyksensä. En ole koskaan suhtautunut mihinkään urheiluun samalla innolla, enkä sitoumuksella kuin itsepuolustuslajeihin. Ja kyllä täytyy myöntää, että identiteettini sekä itsetuntoni ovat aika vahvasti sidoksissa niihin. Paluu tuntuu kaikesta huolimatta juhlalliselta. Siltä, että on tullut edes johonkin kotiin.

Ja rääkkäävän treenin jälkeen on edelleenkin makeaa nilkuttaa (aina siellä johonkin mitsin puukulmaan varpaansa niittaa) pukuhuoneeseen, pakata hiestä likomärät kuteet kassiin ja lähteä jäähdyttelemään illan suloiseen pimeyteen.

Endorfiinitähdet vaan tuikkivat ihon alla.


tiistaina, syyskuuta 08, 2009

Kaivo


Tuli yllättäen talvi ennen syksyä.

Nuori ystävä käveli muutamia viikkoja sitten siihen pimeään, vedettömään kaivoon, josta ei enää kiivetä takaisin. Ei varoittanut ketään, ei oireillut millään tavoin etukäteen. Ei vilkuttanut, eikä jättänyt mitään järkevää selitystä. Pyysi kirjeellä anteeksi ja meni vaan. Julman päättäväisesti. Taakseen katsomatta.

Vaikka päällisin puolin elämä jatkaa kulkuaan niin kuin ennenkin, sydämellä häilyy varjo. Itku tirahtaa helposti, vaikka kuinka purisi huulta. Nauru kalskahtaa ontolle, ihan kuin tyhjässä huoneessa nauraisi. Iloisuus ja innostuminen tuntuvat jotenkin sopimattomalta. Tekisi mieli läimäyttää itseään, kun lipsauttaa suustaan irvokkaita sanontoja: olevansa kuoleman väsynyt, ihan död tai maanneensa viikonlopun raatona sohvalla. Ihan kuin siitä jotain tietäisi.

Sitä on varonut kirjoittamista tai puhumista, kun sanat tuntuvat järjestään niin vääriltä ja kömpelöiltä. Tapahtuneen sanoiksi pukemisen tarve on silti ollut pakottavan suuri. Vaikeneminen vain pysähdyttää ja lamaannuttaa, patoaa eteen päin virtaamisen.

Eilisilta surevien ystävien kesken toi lohtua ja antoi ymmärtää, että sanat (olivatpa ne huolella valittuja tai valitsemattomia) ovat joka tapauksessa vain sanoja, -yhtä aikaa sekä painavan merkityksellisiä, että mitäänsanomattoman tyhjiä. Sukupolvemme uskaltaa sentään pohtia ääneen sitä, mistä vanhemmat mieluummin ovat hiljaa. Ja kyllä, kyllä meillä on jopa lupa höpöttää ja nauraa vainajasta puhuessa, vaikka kyyneleet valuisivat yhtä aikaa poskilla.

Viimeisiksi muistoikseni jäivät hänen miellyttävä, vähän ujo hymynsä ja auransa ystävällinen lämpö hilpeänä juhlayönä tanssiessa, -ne tulevat aina uudestaan ja uudestaan kummittelemaan elävinä mieleeni. Olin vilpittömän ilahtunut siitä, että tunnen niin mukavan ja välittömän ihmisen, sekä näen häntä pitkästä aikaa ja sanoin sen kyllä ääneenkin. Hysteerinen naurun rätkätys, tuhmat sutkaukset ja riehakas hevosenleikki värittivät pitkälle aamunkoiton ohi kestäneitä jatkoja. Ei siellä mitään varjoja näkynyt, paitsi silmien alla valvomisesta.

Lupasin mennä kylään, niin kuin hän pyysi. En ehtinyt, niin kuin ei moni muukaan kutsuttu.

Tänne kaivon reunalle jäi iso joukko ihmisiä suu auki loksahtaneena, kurkottelemaan käsiään syvyyksiin. Hokemaan, että ei voi olla totta. Tähyilemään ja haromaan pienintäkin johtolankaa. Potemaan henkistä kiertohuimausta sen pohjattoman epäreilun pudotuksen edessä, että elämän valon voi sammuttaa "naps" tuosta noin vain, tahallaan katkaisijasta painamalla, ilman auringonlaskua tai hiljaa hiipiviä varjoja.

Ja sitten on hetkessä pilkkopimeää.

Me kaivon reunalla seisojat voimme vain kirota huulemme turraksi, että miksi, voi helvetin perkeleen saatanan miksi, ilman mitään mahdollisuutta vastauksiin. Ikinä. Pohdimme ahdistuneina, vihaisina ja huono-omatuntoisina, että olisimmeko sittenkin ehtineet tehdä jotain, ihan mitä vaan. Ottaa napakasti kiinni lähtijän hihasta ja pysäyttää. Kertoa, että sellaista taakkaa ei olekaan, jonka kantamiseen ei voi pyytää apua.

Pienintäkään lähtöaietta ei kukaan kuitenkaan yksimielisesti ollut kuullut, nähnyt, havainnut tai edes helvetti soikoon aistinut. Ei pienintäkään. Päinvastoin: tulevaisuudensuunnitelmia, lupauksia ja sopimuksia huomiselle.

Lähtijä silpaisi mukanaan kaivoon ison siivun auringonpaistetta, hyväntuulisuutta ja ystävällisyyttä. Lämpimät parantajan kädet, joilla olisi tehnyt vielä paljon hyvää. Terveen sielun ja ruumiin, joilla olisi vielä vääntänyt monta rivakkaa mattopainia elämän kanssa. Hurmaavan persoonallisuuden, josta kaikilla oli vain myönteistä sanottavaa. Nuoren ihmisen, joka jätti mielijohteesta (?) korttinsa katsomatta.

Eikö joku kusipää olisi joutanut hänen sijastaan? Miksi hyvät ihmiset ovat aina ensimmäisenä käsi pystyssä jonossa, kun viikate heilahtaa?

Agnostikon suru on sormien välistä tyhjyyteen variseva kämmenellinen tuhkaa. Enkä tarvitse mitään uskonnollisia satuolentoja puhaltelemaan niitä silmiini, kyllä ne kirvelevät ilmankin.

Jos kaivolla on pohja, siellä on nyt syvälti suolaista vettä.

Traditional Indian Prayer

When I am dead
Cry for me a little
Think of me sometimes
But not too much.
Think of me now and again
As I was in life
At some moments it's pleasant to recall
But not for long.
Leave me in peace
And I shall leave you in peace
And while you live
Let your thoughts be with the living.



sunnuntaina, syyskuuta 06, 2009

Sieniarvoitus



Jos kellään on armainta haavistusta, mitä lajiketta kuvassa olevat sienet edustavat, niin olisin kiitollinen tiedosta. Olen selannut netin sienitietokantoja ja erittäin kattavaa sienikirjaani päätymättä mihinkään tulokseen.

Sienet olivat melko kookkaita, todella tympeän hajuisia, eikä niissä ollut havaittavissa pillistöä, piikkejä, helttoja tai mitään muutakaan jonka perusteella olisin lähtenyt arvoitusta ratkaisemaan. Ne vaan olivat kokonaisuudessaan tuommoista muumiomaista, sulan kynttilän tai (xxx) tai räjähtäneen banaanin näköistä massaa.

Käly tosin ehti jo ehdottamaan hajun todennettuaan sienelle nimeksi: Kuppatontun Heppi :)

tiistaina, syyskuuta 01, 2009

Feromonit

Hopeatoffeemme Kishi on toistanut parina iltana vallan merkilliset elkeet Jänismiehen suhteen.

Miehen lojuessa sängyllä paidatta (joo, kyllä se näyttää aika hottikselta), kissi menee miehen kainaloon nuuhistelemaan oikein antaumuksella ja naama vinkeässä kissanhymyssä. Sen jälkeen Kishi purra näykkäisee hellästi miestä kainaloon (miesmäistä kikatusta) ja saa sitten huvittavan potkuketkuhepulin sängyllä kuperkeikkaa mullin mallin pyörien. Vähän niin kuin olisi enemmänkin kissanminttua vedellyt.

Selvästi Jänismies tuoksuu kissankin mielestä jollekin hyvin puoleensavetävälle ja mieltä riemastuttavalle.

Tässähän tulee vielä kissatappelu parhaista kainalopaikoista :)