torstaina, lokakuuta 18, 2012

Hour of the Grey



En ole koskaan elämässäni (rakastumista / rakastamista lukuun ottamatta) kokenut niin voimakkaita tunteita, kuin vuorilla kiipeillessäni. Kivierämaassa paarustaessaan sitä käy läpi vivahteikkaan skaalan: jäänviileästä surusta heliuminkeveään iloon ja pään räjäyttävään riemuun siitä, mitä huipulta löytää. Kalliolohkareen painoisesta väsymyksestä, jäytävästä kivusta sekä kirvelevästä vitutuksesta hammasirveiseen uhmaan: Että kestää ja jaksaa parhaimmillaan ihan mitä vaan saavuttaakseen sen, mitä on tullut etsimään.

Vuorireissuilla pääsee tutustumaan tunteisiinn, joita ei koe juuri koskaan muulloin, paitsi kenties sotaan lähtiessä (?). Illalla pölyisten majavällyjen alle tulee käperryttyä lievästi huolestuneena seuraavan päivän vastoinkäymisistä. Yö on katkonainen, johtuen AMS:ista, säryistä tai muista levottomista nukkujista, jotka ramppaavat vessassa tai särkylääkepaketilla. Aamulla herää painostavaan olotilaan herätyskelloa vihaten ja tavattoman vastahakoisena poistumaan lämpimästä, turvallisesta makuupussikolosta kivenharmaaseen, hyiseen vuoristoon, joka hautoo juonia pääsi menoksi.

Joka kerta sitä kysyy itseltään, että mitä hittoa minä täällä oikein teen ja vielä vapaaehtoisesti. Elämä on jo muutenkin liian lyhyt, onko pakko kaivaa verta nenästään? Aamupala ei maistu, on pakko mutustella sahanpuruilta maistuvaa leipää puoliväkisin. Kahvia tekisi mieli kitata saavillinen, muttei voi koska sitten kusettaa koko päivän valjaat päällä kallionseinämällä tai railoalueella... Tietää että kohtapuoleen pääsee taas rääkkäämään itseään fyysisesti ja henkisesti tavoilla, joita alavilla mailla mainostetaan nimellä S/M. Muut ahtaissa tiloissa sähläävät, pahalle haisevat kiipeilijät ottavat tavallistakin enemmän päähän. Sitä kuvittelee mielessään että mitähän kivaa päivä voi tuoda tällä kertaa tullessaan, railoon tippumisesta kivivyöryyn. Että lähteeköhän sitä kenties tällä kertaa viimeiselle reissulle. Vuorilla kaikki voi olla niin pienestä kiinni, olipa reitti sitten helppo tai ekstremevaikea.

Tunnelma on surun, pelon ja toiveikkuuden ristisiitos. Se on harmaa, kylmä ja hyytävä kuin kallion kylki ennen aamuauringon nousua. Sielun vaippaansa kietova harmauden viitta on kudottu yön yksinäisestä pimeydestä ja aamun huikaisevan valon odotuksesta. Tuntuu siltä kuin lämmin sydän lepäisi kivisellä, routaisella ja karhealla kämmenellä. Tykyttäen hermostuneena, että sulkeutuuko kivikämmen nyrkkiin vai kohottaako kohti luut ja ytimet hyrisevän onnelliseksi lämmittävää aurinkoa sekä niitä jumalaisen upeita maisemia ja subliimeja elämyksiä, joita lähden vuorille kerta toisensa jälkeen etsimään.

Kirjassaan Die Weisse Spinne 1959 (engl. The White Spider) Heinrich Harrer kuvaa Eigerin pohjoisseinämän kiipeämistään. Hänen kiipeilynsä oli aivan silmittömän vaarallista ja tappavaa touhua, vaan niinpä vain löydän hänen kuvauksestaan juuri ne Harmaan Tunnin nyanssit, joita itse olen kokenut huomattavasti vaatimattomammilla reissuilla:

"Those hours between night and day are always a keen challenge to one´s courage. One´s body goes mechanically through the correct movements essential to gaining height; but the spirit is not yet awake nor full of the joy of climbing, the heart is shrouded in a cloak of doubt and diffidence. My friend Kurt Maix once described this diffidence as Fear´s friendly sister, the right and necessary counterweight to that courage which urges person skywards, and protects them from self-destruction. It is certainly not fear which besets the climber; but doubts and questionings and "butterflies" are human failings. And climbers are after all human beings.

Sheer thrustfulness is false, indeed fallacious, at times when a person is struggling to achieve a balance and is busy trying to reconcile subtle nuances of feeling with will-power. And the glorious thing about mountains is that they will endure no lies. Among them we must be true to ourselves, too.

"The hour of the grey, shapeless, colourless dusk before dawn, is an hour of silence."

Tuo harmaa, sielua huurtava hiljaisuus on tullut koettua viime vuosien aikana sen verran useasti, että sillä on ollut hintansa. Hektisen viime kesän jälkeen olin lopen uupunut, vetänyt vuoriyliannoksen niin sanoakseni. Tuntui siltä kuin selässä olisi ollut repullinen kiviä heti aamusta alkaen. Niveleni jonottivat päästäkseen vuorollaan esittämään lavalle omat kulumansa ja kipunsa. Kenties adrenaliinin lähteeni oli norunut kuiviin ja kärsin jatkuvan stressin aiheuttamasta "adrenalin fatiguesta". Menetin jopa kykyni kuunnella toviksi: Korvakaista aivoissani oli korvattuna pidemmän aikaa "mmmmhh, joo, juu, en tiedä - autopilotilla" ja ei ole vieläkään palannut normaaliksi. Tuuli kävi läpi pääni etelästä pohjoiseen. Aloin unelmoida syksyn sateista ja viikkoa pidemmistä ajanjaksoista, joina ei "tarvitsisi" herätä joka viikonloppu lievään kuolemanpelkoon, vaan voisi jatkaa aamulla rauhassa uniaan lämpimässä makuupussissa kissan kanssa, lämpimän miehen kyljessä ja juoda herättyään kahvia niin paljon kuin sielu sietää. Koska jos oli hyvä sää, vuorille oli yksinkertaisesti pakko lähteä, tai ei pysynyt nahoissaan. Sitä sisäsyntyistä poltetta tuskin ymmärtää, ellei ole kiipeilijä.

Kun sitten katsoin tuossa päivänä muutamana peiliin, huomasin jotain kummaa hiuksissani. Jokin kimalsi kauniisti tummanruskean joukossa, toi mieleen tomun värjäämät jäätiköt. Suortuvieni joukossa oli selvästi erottuvia hopeisia hiuksia. Hair of the Grey.