RAAPIMAPÖLKKY

KATWISE

2012-01-19T15:07:00.000-08:00

Käsistään taitavat, huikealla mielikuvituksella varustetut ihmiset ovat niin elämän ruususuola, intiaanisokeri, sahrami ja espelettepippuri! Taas kerran tuli netissä vastaan käsittämättömän lahjakas velho naiseksi. Saanko esitellä, Kat O´Sullivan, taiteilijanimeltään Katwise.

Tämä intohimoinen sielunmustalainen ja sen sata maata kolunnut maailmanmatkaaja on kustantanut seikkailunsa kehittelemällä ja myymällä sanoinkuvaamattoman hienoja mustalaisvaikutteisia tilkkuvaatteita. Sen lisäksi, että Katwisen vaatteet ovat lumoavaa silmänruokaa, ne on tehty kierrätysmateriaalista ja suunniteltu kestämään kulkurielämän edellyttämää käyttöä. Hän ei ole toki ainoa, joka tekee näitä saman tyylisiä "gypsy elf / pixie coateja," mutta nähtävästi yksi netissä näkyvimpiä.

Katwise ei pelkästään myy valmiita vaatteita, vaan hän on myös koonnut oppaan, jolla kuka tahansa voi koittaa onneaan oman haltijatakin tai kädenlämmittimien teossa: TUTORIAL.

WWW.KATWISE.COM
KATWISE ETSY SHOP
Making A Katwise Sweater Coat
Inspired by awesome
Your Fantasy Costume
SIMPLY PRETTY

Mennyt vuosi 2011

2012-01-14T17:58:00.000-08:00

Yhteenveto menneestä vuodesta 2011.

Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt?

Jo vain! Koskimelonut Ardechissa, liidannut, kalliokiivennyt taitojeni äärirajoilla ja kokeillut savupiippukiipeämistä, rapeloinut kuiluun jonka pohjaa en näe, kokeillut Haedong Kumdoa, kiivennyt Grossglocknerille, käynyt Avignonin teatterifestivaaleilla, nähnyt Annecyn järvifestivaalin supermassiivisen ilotulitusshown, saanut hikisen pusun tuliakrobaatilta, tehnyt hirvipaistia ja viettänyt poikkeuksellisesti perhejoulun hirsimökillä korvessa.

Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?

Vuoden upein päivä, patikka Adele Planchardin reitillä. Niin kaunista, etten sanotuksi saa. Vehreä laakso, auringonpaistetta, jäätikköpuroja, Ecrinin vuoret, Les Agneauxin jäätikkö, alppikukkia, jäänsiniseen altaaseen kuohuva pieni vesiputous, huikeanvihreiden vesikasvien täyttämä lampi....

Le Glacier de la Pilattella tuuli huipun lähellä niin kovaa jääkiteistä lunta, että toisesta poskipäästäni iho kesi ruvelle ja toinen silmäni turposi umpeen matkalla alaspäin. Jäisen rinteen alastulo pelotti ihan simona. Ja tämä oli erittäin helppo jäätikköreissu, eikä korvat paljaina hilluneen E:n mielestä ollut edes huono sää (bushit!)... Hyvät muistot jäi silti maisemista.

Mont Aiguillen huippu (Mount Inaccesible!!). En meinannut millään uskoa, että kiipeäisimme sen, mutta niin vain kiipesimme. Rouvan pieksut, että oli päräyttävä köysilaskeutuminen sieltä alas.

Trois Pucelles, kalliokiipeilyä oikein tosissaan. Ikinä en ole ennen kiivennyt savupiippua ja ei kun vaan kylmiltään torveen kärvistelemään! Postilaatikon kokoisesta reiästä kiipeäminen oli myös kokemusten aatelia. - Se, kuinka minua huomattavasti isompi mies tuli myöhemmin samasta kohtaa, rikkoo fysiikan lakeja. Ranskikset pudottelivat vahingossa huipulta kiviä kuluaariin, onneksi eivät sentään osuneet meihin. Huipulla oli aivan mielettömät näkymät Grenoblen laaksoon.

Grossglockner... en edes aloita tässä. Kirjoitan mieluummin kokonaisen jutun.

Oletko muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana?

Mielestäni olen. Pinnaani on venytetty vuoden kuluessa niin pitkälle, että se roikkuu velttona kuin mummon alushousujen kuminauha. Ikävä kyllä, kun katselee tarpeeksi paljon hölmöilyä ja vötkyilyä, alkaa muuttua vähän kerrassaan itsekin evvk:ksi. Tulee sellainen olo, että "tehkää ihan mitä lystäätte, minä lähden kävelemään toiseen suuntaan taakseni katselematta". Välinpitämättömyys toki säästää paljolta energiantuhlaamiselta ja mielensäpahoittamiselta, mutta en silti tykkää vaivihkaa hiipivästä kyynistymisestä.

Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?

Kyllä, E:n jonka kanssa jänkkääminen on parhaimmillaan loistavaa viihdettä, koska olemme noin joka asiasta eri mieltä ja jaksamme perustella näkemyksiämme loputtomiin. Pahimmillaan vuorovaikutuksemme on närkästyneen ällistyksen täyttämää huge misunderstoodia, koska olemme kuitenkin niin totaalisen eri planeetoilta kotoisin. Ei olekaan vähään aikaan ollut noin paljoa pureskelemista yhdessä ihmisessä.

Synnyttikö kukaan läheisesi?

Ystäväni sai pojan ja alivuokralaisena pääsin seuraamaan kärsimysmaratonia lähietäisyydeltä. Onneksi kaikki meni hyvin.

Missä maissa kävit?

Ranska, Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Liechtenstein.

Mitä sellaista haluaisit vuodelta 2012, joka ei onnistunut vuonna 2011?

Lisää vuorenhuippuja, patikoita ja luontoelämyksiä. Säkkini on niiden suhteen pohjaton. Ja sitten pienenpieni vieno toive kissajumalille: CATS

Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2011?

29.08.2011. Yksi elämäni onnellisimpia päiviä rakkaani kanssa.

Vuoden suurin saavutuksesi?

GROSSGLOCKNER!!! Olen unelmoinut Ison Kellon huipusta vuodesta 2005 ja viimeinkin pääsin sinne Jänismiehen ja E:n seurassa! Keskustelimme juuri gradua tekevän ystäväni kanssa subliimin käsitteestä ja toden totta "Subliimin kokemus tarkoittaa, että jokin valtava kohottaa meidät luokseen ja lainaa meille esteettisessä kuvittelussa osan omaa suuruuttaan." Juuri tältä minusta huipulla tuntui.

Vuoden suurin epäonnistuminen?

Harmittaa pirusti Dome de Neigen ryssiminen ja se, ettei minun reittimielipidettäni kuunneltu reissulla laisinkaan. Sää olisi ollut mitä mahtavin huiputtamiseen ja reissu olisi ollut tehtävissä, mutta inhottava railodippi ja serakin romahtaminen katkaisivat retkueen moraalisen selkärangan. Sen lisäksi reissun aikataulu oli ihan päin persettä säädetty vituttavine kivirakkoineen. Jälkeenpäin ajateltuna olisin tosin saanut ehkä maksaa huipulla käymisestä jalan totaalisella hajoamisella, sillä koskaan ei ole sattunut käveleminen noin paljoa kuin paluumatkalla - jokaisella askeleella puukko jalkapohjasta läpi, kiitos rasituksessa pahenevan hermopinteen ja niiden samperin myriadien irtokivien.

Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Tulee mieleen kaksi, joista toinen äärikäytännöllinen ja toinen mielikuvallisesti merkittävä. Eli käytännöllinen huippuostos oli kirpparilta bongattu, käyttämätön valtion pukutehtaan Boreus-sade-tuuli-kaikensääntakki. Symbolisesti merkittävin ostos oli Rammsaun kirpputorilta löytämäni, metallisin edelweissein koristeltu kulunut nahkavyö, josta tuli tietyistä syistä minulle koko vuoden tärkein ja rakkain symboliesine.

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?

Jänismiehen upea, rohkea ja päättäväinen liidi Grossglocknerilla. Olen siitä hänelle mielettömän kiitollinen, koska sen ansiosta kesä sai kruununsa ja yksi unelma täyttymyksensä. On huikean hienoa katsoa kun rakkaani näyttää kyntensä silloin, kun muut vaan epäröivät!

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?

Ensinnäkin: ihmisten, jotka kohtelevat itseään huonosti.

Toisekseen: Ranskalaisten toimihenkilöiden. En ole toistaiseksi vielä tavannut ärsyttävämpää, aloitekyvyttömämpää, autistisempaa ja aikaansaamattomampaa väkeä koko elämäni aikana. Kaikki minkä heille jätti hyvässä uskossa hoidettavaksi joko A. kämmellettiin tai B. jäi silleensä niin kauaksi aikaa, että meillä kärähti käämi. Joka ikistä pienintäkin yksityiskohtaa piti itse mennä henkilökohtaisesti edistämään kädestä pitäen, ennen kuin mitään tapahtui. Suomalaisen näkökulmasta moinen on aivan mielipuolista touhua ja herättää kysymyksiä, että mistä helvetistä noille oikein maksetaan jos kerta asiakas joutuu tekemään koko ajan hartiavoimin töitä usuttaessaan heitä hoitamaan osuutensa. Laita ranskalainen asialle, mene itse perässä...

Esimerkkinä kämpän vuokraaminen: kesti koko kesän ja ynseissä toimistoissa asioiminen oli todella vastenmielistä puuhaa, internetin siirto osoitteesta toiseen: puolitoista kuukautta kuukautta vaikka lupailtiin muutamaa viikkoa, vuokran sovitun suoraveloituksen aloittaminen pari kuukautta (meille ja takaajallemme toki kyllä lähetettiin vuokran maksamattomuudesta johtunut törkeä uhkauskirje, joka sitten toimistolta tiedusteltaessa oli kuitenkin täysin aiheeton), jääkaapin korjaus: kaksi kuukautta ja silti jääkaapin ovi oli väärinpäin, edellisen asunnon takuurahojen palautus: kolme kuukautta, lämpölaskun setviminen: (meiltä veloitettiin 1000e liikaa!) kolme kuukautta.

Mielenkiintoista, kuinka tässä maassa asiakas joutuu vasten tahtoaan toimimaan kuukausikaupalla ilmaisena, korottomana lainanantajana, kun taas pankit ja muut virastot kyllä kiskovat pienimmistäkin palveluistaan meheviä summia. Ja EI, kyse ei ole kulttuurishokista, vaan siitä tosiasiasta etteivät ranskalaiset hoida töitään, kuin aseella uhattaessa. Tämän ongelman ymmärtävät täysin VAIN maassa asuneet, joten turha tulla viisastelemaan.

Ranskan luottoluokituksen putoaminen EI ihmetytä minua pätkääkään. Sitä saa, mitä tilaa.

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi

Matkustamiseen, kirpputoreihin sekä ruokaan.

Mistä innostuit eniten?

Kirjoittamisesta! Hittolainen, minullehan jopa maksettiin siitä ja lähetettiin vielä kehujakin jälkikäteen :)

Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?

Mielenrauha on nyt aika hyvissä kantimissa. Toivoisin voivani lahjoittaa sitä muillekin.

Rikkaampi vai köyhempi?

Hintusen köyhempi, mutta taloudellisesti enemmän voiton puolella. Tuli kivasti veronpalautuksia, pieniä yllätystuloja ja hiukan vähemmän pakollisia menoja, kuin mihin olin varautunut.

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?

Joogaa. Olo on notkea kuin rautakangella.

Entä mitä olisit toivonut tekeväsi vähemmän?

Säätäväni ranskalaisten toimistourpojen kanssa. Elämää ei voi käyttää enää yhtään sen hyödyttömämmin ja turhauttavemmin.

Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?

Miettisin tosissani uusiksi kahden viikon karavaanihenkisen road tripin Välimerelle. Ei mennyt ihan kuin Strömsössä Miun Matkatoimiston suunnitelmat Jänismiehen sukulaisten kanssa. Etenkin kun Jänismies ja Jänismiehen isä molottivat korvanjuuressa samalla, kun koitin suunnitella lennossa muuttuneita reittivalintoja. Niistä kahdesta lähtee näet enemmän ääntä kuin apinalaumasta, kun vauhtiin pääsevät.

-Mitä, eikö miljoonakaupungissa muka ole yhtään parkkihallia, mihin paku mahtuu?
-Onko sen *keleen laventelimuseon osoitetta niin vaikea kertoa netissä?
-Ei, emme todellakaan lähetä etukäteen shekkiä koskimelontafirmallenne (ihan kuin olisi tarvinnut!).
-Ei taas shoppailemaan kenkiä...
-Ai ei kiinnosta teatterifestivaali, no mua kyllä kiinnosti ihan äärettömän paljon (tuliakrobaatti :-P).
-Joo, tosi tylsä Avignonin silta ja Paavin palatsi (ei vaan mun mielestä)
-Onko mahdollisimman monen pakko tilata niin pelottavaa ruokaa, ettette uskalla edes syödä sitä (joo ihan varmasti carpacciosta saa ebolan, luuvalon ja lapamadon) ja saatte sitten hepulin kun on sikanälkä? Omaperäiset valinnat, kukaan joskus kuullut moisesta? Pizza on useimmiten turvallinen vaihtoehto, jos muut ruuat ovat hepreaa :)
-Miksi aikuiset ihmiset eivät osaa huolehtia verensokeristaan? Minä en ole kenenkään ÄITI.
-Miksi ette lennä Bahamasaarille, jos ei Välimeren ranta kelpaa jne.

Toisaalta, kokemus se on pinnaa kiristävä kokemuskin ja kaikkea ei voi saada, jos 6 erihenkistä ihmistä istuu samassa kelkassa ja yksi koittaa navigoida koko rahan edestä, kun muille kaikki on jokseenkin "ihan sama".

Villi koskenlasku sentään näytti jäävän mieleen ikimuistoisena elämyksenä: anoppi putosi kajakista uppeluksiin ja jouduttiin pelastamaan appi karilta, mutta kaikilla oli silti lystiä. Selvisivät kunnon kalankkipatikastakin kunnialla, pisteet siitä heille. Ja pysyimme hyvissä väleissä kaikesta huolimatta :)

Mikä oli paras lukemasi kirja?

Johanna Sinisalon Kädettömät Kuninkaat.

Entä paras musiikillinen löytö?

Origa

Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?

Black Swan.

Mitä halusit ja sait?

Sain kukkuramitallisen huikeita kiipeilyjä, patikoita ja vuoria: Moucherotte (kesä ja talvi), Grand Som, Grand Veymont, Éperon des Gosses Mythiques, St. Eynard, Großglockner, Großvenediger, Gerbierin harjanne (projekti "kesken"...), Charmant Som (kesä ja talvi), Grand Galibier (jumittiin jääkuluaariin) Glacier de la Plate de Agneaux ja Adele Planchard (maisemat!!!!), Glacier et Tete de la Pilatte, Chamechaude (kesä ja talvi) Glacier Blanc, Ecrinin maja, Croix Belledonne, Mt Aiguille, Dent de Crolles, Trois Pucelles, Mont Sac, Saint Eynard, Le Lac du Crozet, Refuge de la Pra, Lacs Robert.

Mitä halusit, muttet saanut?

Joogakeinua, saappaita ja tatuointia. Kaikkea ei tarvitse saada.

Mitä teit syntymäpäivänäsi?

Heilutin miekkaa ja pitkää keppiä sekä muita "aseita" kuten kuulakärkikynää sydämeni kyllyydestä.

Miten kuvailisit vuoden pukeutumistyyliäsi?

Sakraali violetti ja pirskahteleva mandariini :)

Oletko joutunut tappeluun?

En hyökkää koskaan ensimmäisenä, joten en. Mielessäni olen kyllä monta kertaa mennyt läimäyttämään takaraivoon urpoja, joiden käytös vituttaa, kuten ratikassa tupakoivia pikku paskiaisia ja lonnivia patonkeja.

Oletko tehnyt mitään luvatonta vuoden aikana?

Kyllä vain. Kaikkeen ei jaksa kysellä lupia.

Oletko juonut liikaa?

Kyllä kerran, kiitos yllyttämisestä. Yhtenä iltana vedimme E:n kanssa iloiset pohjat puistopussikaljoilla ja vielä iloisemmat kukkurat Le Vieux Manoirissa (Jänismies tajusi sentään himmailla). Sana "kirahvi" aiheuttaa minulle vieläkin maksan kouristelua! Seuraavana päivänä minulla oli aivan kohtuuttoman tappava krapulapäänsärky ja ajoin useamman tunnin posliinibussilla Yrjölän kylään.

Krapulaa seuraavana päivänä oli vuorossa huikea vertikaalinen seikkailu Mt Aiguillelle ja elämäni päräyttävin rapelli 50m kuiluun. Kävi hiukkasen kunnon päälle ja harhapolun valinnasta seurannut nestehukka oli ikimuistoinen: jopa havunneulaset näyttivät meheviltä paluumatkalla. Opetus: ei enää ikinä naista väkevämpää vuorikiipeilyviikolla (*ääliö*).

Mikä oli vuoden suurin yllätys?

Mielenhallintani yllättävä lujuus pelottavissa paikoissa. Kun pelkään tarpeeksi, lakkaan pelkäämästä. En tiennytkään olevani niin kylmäpäinen tarvittaessa.

Miten vietit joulun ja Uuden Vuoden?

Joulun vietin hirsilinnassa lähisukulaisten kanssa ja Uuden Vuoden toisella mökillä ystävien seurassa syöden kuin nälkiintynyt susilauma.

Ketä kaipasit?

Ihan vähän Jänismiestä välillä. Kaipaaminen on pateettista ajanhukkaa ja jossittelua, en anna itselleni siihen lupaa turhanpäiten.

Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?

Kiipeily. Kalliota pitkin kiipeäminen ja siinä syntyvä flow, "kiven taju", on suunnattoman rauhoittavaa ja mielekästä puuhaa. Vähän kuin puita halailisi, paitsi että on paljon, paljon jännempää. Siis jännää ja rauhoittavaa yhtä aikaa... ota siitä nyt sitten selvää.

SAAPASJALKAKISSA

2011-12-11T12:39:00.000-08:00

Olen kuvitellut olevani immuuni mainonnalle, mutta tänä syksynä iskenyt pateettinen saapaskuume on saanut minut epäilemään, että alitajuntaani on murtauduttu!

Harvaa elokuvaa tulee odotettua niin hyväntuulisen toiveikkaana, kuin uutta Saapasjalkakissaa. Kissoja kun nähdään aivan liian harvoin valkokankaalla hyviksinä tai sankareina. Tai jossain muissakin, kuin minulle pahaa mieltä ja ärtymystä tuottavissa, potkittavan, jalan alle jäävän tai koomisen kompastumisen aiheuttavan, pahaäänisen sidekickin rooleissa. Saapas (heh) kuitenkin nähdä jos vaikka tuo vastenmielinen pahisklisee olisi viimeinkin so last season.

Saapasjalkakissa on ollut minulle lapsesta saakka mieluinen satu, huolimatta siitä että se on läpeensä amoraalinen, mitä tietysti sopii ranskalaisen muokkaamalta sadulta odottaakin (tuohikuiva virnistys). Kissahan hankkii tarinassa rutiköyhälle isännälleen huikean omaisuuden, prinsessan ja puoli valtakuntaa virtuoosimaisilla supliikkitaidoillaan (=valehtelemalla), vetämällä rikasta kuningasta höplästä sekä syömällä hiireksi muuttuneen jätin/örkin, joka oli sitä ennen riistänyt ja pelotellut köyhää maalaiskansaa.

Alun perin Saapasjalkakissa ei edes ole kirjoittajaksi mainitun Charles Perraultin mielikuvituksen tuotetta, vaan kulkutarina ja folklorea, josta löytyy vanhoja variaatioita Intiasta asti. Siinä on havaittavissa selkeitä viitteitä kissan toimimisesta onnea isännälleen hankkivana kotijumaluutena, eli suomalaisittain ajatellen parana.

Mutta tosiaankin siitä saapaskuumeesta. Mieleni tekee kävellä kengillä, jotka tukevat vahvasti jalkaa ja pohjetta sekä lisäävät askeleeseeni tiettyä asennetta ja joilla voisi tarvittaessa potkaista auki vaikkapa ranskalaisen asiointipalvelun oven, todeten pahaenteisellä äänellä, että: Mon sens de l'humour, c´est fini.

Kenkäkaupassa käyminen on valitettavasti aina yhtä ärsykärsimystä ja helvettiä, joka päättyy loputtoman sumplaamisen, löytöretkeilemisen ja lukuisten kompromissien kautta siihen, että ostan kengät jotka satuttavat vähiten jalkojani ja lompakkoani. Ostan mieluummin kenkiä kirpputorilta, koska ne ovat jo kestäväksi osoittautuneita ja valmiiksi pehmeämmiksi muokkaantuneita. Viimeisimpinä löytöinä voisin mainita laatumerkki Ten Pointsin täysin uudenveroiset talvikengät, jotka lähtivät matkaani kolmella eurolla ja joiden ainoa vika on pieni häikkä toisen jalan istuvuudessa, Vagabondin erittäin hyväntuntuiset sandaalit eurolla sekä identtiset Eccon kävelykengät toinen pari eurolla ja toinen 50 sentillä! Kellä on varaa heittää noita menemään??? Vaan tämäpä kuume ei kirpputoreilla ratkea, kukaan kun ei kai ole niin hullu, että luopuisi sellaisista saappaista, jotka minä haluan.

Aluksi minulla oli vain määrittelemätön mielijohde siitä, millaiset unelmakenkieni pitäisi olla. En vain ole muistaakseni nähnyt kenelläkään sellaisia jalassa. Vähintään polvikorkeat, pohkeen muotoa myötäilevät, mutta samalla kuitenkin maastouskottavat, paksunahkaiset ja vahvarakenteiset saappaat, joissa on nyöritys ja tukeva korko. Tärkeintä niissä olisi juuri se fiilis, että ne ovat jalan muotoiset ja silti miellyttävällä tavalla hevit. Sain selville että tämänkaltaisia kenkiä kutsutaan muun muassa nimellä Lace Up Combat Boots. Enimmäkseen moiset mallit on tietenkin suunnattu miehille, wonder why...

Sen nyt sitten taas arvasi, että sen kerran kun minä kiinnostun tosissani jostain päällepantavasta, unelmiani vastaavat ainoastaan maltaita maksavat vermeet, jotka lisäksi näyttäisivät olevan joka paikassa loppuun myydyt. Täydellisemmät löytämäni olivat Jeffrey Campbellin MT-luomukset, joita ei tunnu edes saavan oikeassa koossa mistään. Mutta voihan tuota kuvaa mielihyvällä katsella.

Goottikenkäfirma Demonia haltsaa myös kyseisen kenkämallin idean, mutta heillä on vähän liian paljon angstihärpäkkeitä varsissa ja liikaa massaa pohjissa. Mieluisa löytö olivat myös Ten Pointsin Pandoran saappaat (eivät tosiaankaan lähde uusina kolmella eurolla...), jotka todennäköisesti siirtyvät omistukseeni jos olen niiden istuvuuteen tarpeeksi tyytyväinen.

Niin kauan kun ei ole vielä saappaita, ihailen vain näitä Saapasjalkakissan kuvia ja etsiskelen mustaa, leveälieristä huopahattua, vyötä sekä miekkaa...

LENNETTE NEWELL & FEATURED CREATURE

2011-12-02T15:29:00.000-08:00

Iski äimistys, josta en ihan heti taida toipua. Lennette Newell tekee niin upeaa eläin-ihmisvalokuvataidetta, että silmäni ovat tippua päästä ja sydän hypätä kolmoiskierteellä rinnasta sitä katsellessa. Jumaloin tuollaisten taiteilijoiden mieltä!

Käykää itse katsomassa, sanat eivät riitä kuvailemiseen: LENNETTE NEWELL!

Ja samalla vaivalla myös toinen toistaan ihmeellisempiä ja kiehtovampia eläinlajeja suurella intohimolla esittelevällä eläinsivustolla: THE FEATURED CREATURE, josta Lennettenkin bongasin. (Linkki vie Pallaskissan esittelyyn, mutta kannattaa to-del-la-kin tsekata muitakin eliöitä, ellei jo ole niin tehnyt) Miettikää, että on mm. olemassa kiiltomato, joka tekee limasta omaa valoaan heijastavia riipuksia joilla pyydystää saaliinsa. Kuvitelkaa lukemattomia sellaisia hehkumaan... Jos joku on joskus erehtynyt luulemaan ihmistä ihmeelliseksi lajiksi, niin luulkoon uudemman kerran.

Minä en nyt oikein pysy ihmisnahoissani. Tämän siitä saa kun katselee Planet Earthia.

Kissalapaset

2011-11-13T12:21:00.000-08:00

Kissus sentään, että aika lentää. En ole ehtinyt blogaamaan ikiaikoihin. Osasta aikaa ei ole edes ollut nettiä ja osan aikaa olen ollut vuorilla, jonne läppäriä ei jostain syystä tee mieli ottaa mukaan :) Jospa taas koittais kuitenkin.

Pienenä verryttelynä heitän kehiin talven saapumiseen sopivan löydön, johon ihastuin kovasti. Eli kissalapaset. Jorid Linvikin suunnittelemat tassunlämmittimet vetoavat minun käsityöviettiini ja neuletaiteilijalla on toki muitakin hyviä kutomisideoita, jollaisiin en ole aiemmin törmännyt. Sukatkin löytyvät samalla kuviolla.

Lankakauppaan tästä piakkoin käynee tieni, mutta minkä väriyhdistelmän tähän keksisi vai väkerränkö koko lopputalven erilaisia variaatioita? Hyvän mielen juttu joka tapauksessa. Ihania tämmöiset!

Smaragdiliskonaivot

2011-06-05T18:29:00.000-07:00

Liskot ovat ihania eliöitä. Pienenä tytöntyllerönä säikyttelin kyläkauppiasta näyttämällä hänelle varovaisesti kämmenkuppiini kätkemääni sisiliskoa. En yhtään ymmärtänyt, miksi aikuisen miehen reaktio oli "iiiik! hyi!" ja lähes kiipeäminen lähimmälle seinälle, kun minusta lissut olivat pelkästään somia ja viehättäviä.

Mummollani oli tapana kertoa minulle kiehtovia tarinoita pienistä liskoista, jotka elävät ihmisten kodeissa ja piileskelevät taulujen takana, kunnes tulevat öisin pyydystämään sisälle eksyneitä hyönteisiä. Mummo narrasi minua väittämällä, että hänenkin kämpässään asuu sellainen lisko, joka vielä kaiken lisäksi osaa visertää ja vaihtaa väriään (gekon ja kameleontin risteytys?). Voi että olisin niin halunnut nähdä sen mummon sympaattisen mielikuvitusliskon, näin siitä sentään uniakin. Ehkäpä vielä joskus kirjoitan siitä tarinan.

Liskot kiipeävät taitavasti ja ainahan niitä bongaa, kun on kallioilla seinäkiipeilemässä. Niillä on yllättävän kauniit sekä tarkkaavaiset silmät ja ne näkevätkin erittäin hyvin. Lisko on seinäkiipeilijöille mieluisa symboli, se on veistoksellinen, se on solakka, se on ihailtavan notkea ja mennä vipeltää kevyesti kiviseinää pitkin näppärillä varpaillaan. Kaupungin liskot päivystävät auringossa portailla ja kivimuureilla näennäisen rauhallisina, mutta kuitenkin ylen valppaina ja valmiina luikahtamaan pakoon kuin rasvattu salama. Niitä näkee joka paikassa. Kaipa se on hyvä merkki siitä, ettei ympäristö ole ihan tärviölle saastunut.

Vieraillessamme Sassenagen luolissa, lauma ns. myyttisen suurella havaintokyvyllä varustettuja lapsia tohelsi pienestä salamanterista ohi huomaamatta yhtään mitään, mutta tarkka valokuvaajansilmäni spottasi sen oitis. Minä otin siitä polvillani kuvia (zoomilla, en säikytellyt). Jänismies kävi noutamassa lapset ja kierroksen vetäjän takaisin ihastelemaan pientä luola-asukkia. Eräällä järvenrantareitillä puolestaan sattui vastaan ranskalaisittain todella tylsästi "vihreäksi liskoksi (lezard vert) nimetty lisko (Lacerta bilienata), jolle sentään jäyhät suomalaiset ovat tajunneet antaa sen kauneudelle kunniaa tekevän nimen Smaragdilisko! Onneksi kamerassani on sen verran pitkä zoomi, että sain tämänkin kaunokaisen vangittua kortille. Ja Ithacan punatäpläsalamantereita muistelen suurella lämmöllä - ne olivat suorastaan suuria inspiroijiani ja päätyivät jopa erääseen kuvitukseeni.

Krokotiileista en niinkään välitä, mutta lohikäärmeet ovat yksi hienoimpia ihmismielen kuvittelemia fantasiaeläimiä. Minusta on ikävää, että kaaosta ja primitiivisyyttä symboloivat lohikäärmeet on niin usein esitetty pelkästään surmaamistaan kärkkyvinä raivohulluina hirviöinä. Näen mieluummin muunlaisia lohikäärmetarinoita. Täytyy ihan tässä välissä mainostaa, että katsokaa ihmeessä mainio animaatioelokuva Näin koulutat lohikäärmeesi. Must kaikille lohharifaneille!

Onhan meissä ihmisissäkin evoluution säilyttämä liskonpalanen muistona ajoilta, jolloin olimme itsekin sellaisia: Mantelitumake eli amygdala ovat eräänlaiset miniaivot, jotka vastaavat nopeista ja mustavalkoisista hätäreaktioista. Ne eivät aina osu napakymppiin (koska hienosäätö puuttuu), mutta voivat joskus pelastaa henkemme. Mantelitumake on puikoissa silloin, kun olemme peloissamme, vihaisia, häiriintyneitä, nälkäisiä tai haluamme ehdottomasti jotain ja reagoimme primitiivisesti piittaamatta käytössäännöistä ja järjen äänestä.

Vaikka liskonaivot ovatkin suunnattoman hyödylliset ohjatessaan toimintaamme akuutissa vaaratilanteessa, niiden implisiittinen pelkoneuroottisuus voi estää meitä tekemästä monia asioita. Liskonaivot ovat osaltaan vastuussa myös siitä, että pelkäämme nolaavamme itsemme, olemme ylivarovaisia, jumiudumme turvallisiin rutiineihin, luotamme ennakkoluuloihimme, varmistamme että pääsemme helposti raparperinlehden alle tai kivenkoloon piiloon vaaran uhatessa ja lekottelemme mieluiten auringossa, henkisellä ja fyysisellä mukavuusalueella. Pahimmassa tapauksessa liskonaivomme vangitsevat meidät pelon tai mukavuudenhalun ahtaaseen loukkuun ja estävät meitä elämästä elämäämme täysillä. Ja sehän on itsestään selvää, että elämää ei kerta kaikkiaan voi elää täysillä, jos ei astu tietoisesti pelon ja mukavuudenhalun kynnyksen yli.

Liskonaivojen ylihuolehtivaisuutta vastaan on osattava hangoitella, että pystyy elämään luovasti ja rohkeasti sekä näkee muutakin maailmaa, kuin vain sen tuikiturvallisen kotikivenkolon. Helppoa se ei ole, sillä mantelitumake on evoluution hioma vanha, vainoharhaisen ja puolisokean diktaattorin ottein hallitseva jääräpäinen tryffeli, jonka kanssa joutuu vääntämään alituiseen. Jos annat sille aina periksi, se muovailee sinusta ahdistuneen ja pelokkaan kiven alla piileskelijän, toisten miellyttämisellä elävän selkärangattoman, aina samaa mieltä olevan kynnysmaton tai turvallisuushakuisen nynnyn, joka ei uskalla kokeilla mitään uutta ja erilaista. Liskonaivot väittävät, että käy köpelösti, ellei sulaudu massaan ja ole niin hissukseen, kuin vain suinkin osaa.

Kannattaa muistaa, että liskonaivot ovat mitä todennäköisimmin äänessä silloin, kun ajattelet seuraavin tavoin (ja näinkin voi väittää vastaan):

- Entäpä jos ihmiset nauravat minulle? (Nauru pidentää ikää, joten olet oikeastaan suuri hyväntekijä. Ehkä sinut pitäisi patentoida lääkkeeksi?)

- Muut ihmiset tekevät tämän niin paljon paremmin kuin minä, joten miksi edes yrittäisin? (Tällä periaatteella juuri kenenkään ei kannata tehdä oikeastaan yhtään mitään. Että jospa sitten vaan pyöriteltäisiin loppuelämä peukaloita, paitsi että ihan varmasti joku muu osaa pyöritellä paremmin peukaloita kuin sinä.)

- Muutokset ja poikkeamat rutiinista ovat niin vastenmielisiä, eikö voitaisi tehdä kaikki samoin kuin ennenkin? (Rolling stones gather no moss... Tässä maailmassa voi valita myriadeja vaihtoehtoja, joten miksi helvetissä kiertää yhtä ja samaa uraa ja kokeilla vain kourallista?)

- Ei minun kannata tehdä tätä, ei tämä kuitenkaan onnistu tai kelpaa kenellekään muulle (Ja mistäs sinä sen tiedät etukäteen? Kannattaisi varmaan ryhtyä ajatustenlukijaksi tai selvännäkijäksi...)

- Ei minulla ole tarpeeksi kokemusta tällaisen tekemiseen (Eikä varmasti koskaan kerrykään, ellet mene ja tee. Kuka muka on syntynyt valmiina?)

- Mitäpä jos odottelisin vaikka seuraavaan päivään, seuraavaan viikkoon, seuraavaan kuukauteen, vuoteen, vuosikymmeneen, vuosituhanteen jne. katsoakseni, onko se sittenkään hyvä idea. (Mahtaa sitten kuolinvuoteella olla haikeaa kelailla kaikkea sitä sitkutteluun ja mutkutteluun hukattua aikaa ja energiaa)

- Mutta kun näin on ihan siedettävää, miksi siis riskeerata. (No, jos tykkäät VAIN siedettävästä elämästä niin sen kun vaan sitten marinoidut siinä. Voithan aina silti kompastua kotona kynnysmattoon ja halkaista kallosi.)

- Ei kannata edes yrittää uudelleen, kun viime kerrallakin mokasit (Sanonta "vahingosta viisastuu" ei ole synonyymi sanonnalle "mahdoton tehtävä". Montako 100 % mokaamatonta ihmistä mahdatkaan tuntea?)

- Muut tietävät minua paremmin, miten elämää pitää elää. (No hei, miksi et sitten pistä lehteen ilmoitusta "myydään käyttämätön, hyvä elämä. Halvalla menee." Varmasti olisi ostajia, joille ei meinaa yksi elämä riittää.)

- Mitä äiti, isä, naapuri, kumminkaima ja kumminkaiman kissa ajattelevatkaan minusta, jos menen tekemään näin? (Eikö ole parempi antaa ihmisille ajateltavaa ja puhumisen aihetta, kuin varmistaa, että heillä on tasaista ja tylsää.)

- En ole tarpeeksi kaunis, laiha, viisas, rikas, menestyvä, lahjakas, taitava... (Verrattuna kehen? Ja se, kehen vertaat, vertaa itseään johonkin muuhun ja se jokin muu taas johonkin muuhun jne. V**TU mikä piiri pieni pyörii! Sillä energialla, jonka ihmiset tuhlaavat tähän älyvajaaseen liskovertailuun, korvaisi leikiten muutaman ydinvoimalan.)

- En voi tehdä sitä, epäonnistun ihan varmasti. (Jos et edes yritä, niin siinä tapauksessa epäonnistut varmasti 150 prosenttisesti.)

- Mitähän ihmiset ovat kommentoineet facebookiin, twitteriin, säpoon, blogiin jne. kun kerroin tehneeni sitä ja tätä. Jo kymmenes kerta kun tarkistan tänään, olisikohan minuutin päästä jo joku kommentoinut? (P.S. Elämä = sitä, kun ET ole facebookissa, emailissa, twitterissä, blogissa, puhelimessa, netissä, NSS.)

- Tuo tyyppi näyttää etäisesti siltä inhottavalta ääliöltä, josta oli aikoinaan minulle niin pirusti riesaa! En halua tutustua häneen! (Jos nyt kuitenkin yrittäisit olla assosioimatta ja aloittaisit puhtaalta pöydältä, mikä on muuten ihan tajuttoman vaikeaa).

- Jos sanon vastaan tai puolustan itseäni, kaikki alkavat vihata minua ja elämäni menee pilalle. (Jos et koskaan sano vastaan, kaikki halveksivat sinua, kävelevät ylitsesi, nauravat selkäsi takana ja elämäsi on NIIN pilalla)

- Parasta pitää matalaa profiilia, ettei kukaan huomaa minua. (Tai sitten pitää vain liidellä sen verran korkeissa sfääreissä, että menee joka tapauksessa yli useamman hilseen. Sieltä on helppoa kakkia matalamielisten päähän. Massan mukana meno ei ole etuoikeus. :))) )

- Parempi olisi vain olla hiljaa, jos on eri mieltä, ettei vaan vahingossakaan suututa ketään. (Emme ole allekirjoittaneet missään sopimusta, jossa lupaudutaan pitämään suu supussa. Sen kun vaan eri mieltä olevat suututte ja mustaksi muututte, sananvapaus kuuluu kaikille eikä ihmisen pidä luopua siitä sen enempää kuin terrierin sukastaan.)

Liskonaivoni salpaavat minulta hengityksen ja uskottelevat, että sydämeni pysähtyy ja jalkani muuttuvat poikki rapsahteleviksi jääpuikoiksi, jos uin jäisessä vedessä. Liskonaivoni väittävät joka kerta, että henki lähtee, kun minun on pakko ängetä vuorikiipeilemään. Liskonaivojen mielestä kaikki luuni katkeilevat kuin kuivat spagetit ja sisäelimistäni tulee haggista, jos kamppailulajiparini heittää minut kaaressa tatamiin. Liskonaivoni supattelevat korvaani, että putoan varmasti ja halkaisen kalloni, kun rentoudun korkealla kallionseinämällä parin tonnin painon kestävän kiipeilyköyden varaan. Liskonaivoni ilkkuvat, että olisi syytä läkähtyä häpeään, kun en tajua mitä minua selvästi rasittavana vajakkina pitävä, ranskaa solkottava fransipaani sanoo, vaikka hän vääntäisi eteeni origameja ranskalaisesta rautalangasta. Liskonaivoni ovat kovasti huolissaan buuauksesta, kun kirjoitan tulenarasta asiasta ja olen liekehtivästi täysin eri mieltä, kuin valtaosa ihmisistä. Liskonaivoni saavat kainaloni hikoilemaan ja kuristavat minua kurkusta, kun istun Nobelvoittajan kanssa samassa ruokapöydässä ja koitan tiristää niistä järkevämmistä aivoistani, että mistä ihmeestä arvoisan herran kanssa olisi sopivaa keskustella nolaamatta itseäni. Liskonaivoni hyppivät mielellään tasajalkaa itsetuntoni, itseluottamukseni, itserakkauteni ja itsetuntoni päällä. Ja suurimman osan ajasta ne puhuvat pelkkää p***aa, minkä olen onneksi oppinut osittain tunnistamaan ja vaimentamaan.

Liskonaivojensa diktatuurissa elävää nöyrää alamaista on sen sijaan surku katsella.

Olen toki kiitollinen siitä, että liskonaivoni reagoivat tarvittaessa kyselemättä ja salamannopeasti, mutta velvollisuuteni ja etuoikeuteni ihmisenä on kouluttaa niitä istumaan ja antamaan tassua sekä näyttää niille aina sopivassa paikassa keskisormea, vapautuakseni tekemään sitä, mikä tekee elämästäni elämisen arvoista.

Silti rakastan ja ihailen liskoja. Ja myös kaiken tämän paremmin muistaakseni, haluaisin tatuoituttaa liskon nahkaani.

Kaunein näky

2011-05-22T17:32:00.000-07:00

Maailman kauneimpien näkyjen kärjessä on aamunkoitto vuoristossa.

Se hetki, kun yön jäljiltä ankean harmaa taivas alkaa käydä läpi hempeiden pastellisävyjen kirjoa ja laaksojen pohjilla vellovat sumujen untuvatäkit. Kun aurinko nousee huippujen takaa ja alppiniittyjen jokainen kukinto ja heinänkorsi on koristeltu pisaroilla. Myriadeilla kastetimanteilla.

Tuoksuu niin raikkaalta, että toivoisin voivani juoda ilmaa. Linnut helkkäävät. Voin lähes nähdä läpikuultavan valkoisen valokeijun tanssivan niityn halki, roiskuvat kastepisarat auringon säteiden lävistämänä huntuna ympärillään.

Jos se näky olisi jumala, minä olisin kädet ristissä polvillani. Jos näystä syntyvä hurmio olisi uskoon tulo, minä olisin jo turuilla ja toreilla saarnaamassa ilosanomaa.

Mutta kun ei ole, minä laitan jalkaani kuluneet vaelluskengät ja kävelen. Siinä on kaikki ylimaallinen, mitä sieluni tarvitsee.

Ihanat Leijonat

2011-05-16T06:48:00.000-07:00

Penkkiurheilu ei ole kiinnostanut minua koskaan. Pidän kiehtovampana jopa ruohon kasvun katselemista, kuin minulle tuntemattomien henkilöiden urheilemisen seuraamista ja kilpailujen ratkeamisen jännittämistä lihakset kireinä ja hiki kainalossa. Olen tainnut olla elämässäni yhden ainoan kerran kannustamassa kisaajia ja hekin olivat kavereitani lajista, jota itsekin harrastan.

Kilpaileminen on minusta muutenkin arveluttavaa toimintaa, sillä sen yksi pimeimmistä tarkoituksista on saada häviäjä häpeämään huonommuuttaan. Turha kaunistella. Reilu ja nautittava urheilu jää liian usein kepulikonstien ja pitkän nenän näyttämisen halun jalkoihin. Sitä paitsi en tunne yhtään ihmistä, joka voi väittää kirkkain silmin olevansa myyttinen hyvä häviäjä. Enkä oikein osaa itsekään nauttia voittamisesta, jos se edellyttää toisen ihmisen nujertamista. Miksi saada kiksejä toisen pettymyksen katselemisesta?

Urheilukisojen aikaan minut tapaa todennäköisimmin kuulokkeet tai korvatulpat päässä omista oloistani. Muistan, kuinka ala-asteella urheiluhullu opettajamme keskeytti normaalin opetussuunnitelman esim. hiihtokisojen tai mäkihypyn ajaksi ja tunneilla sitten tapitettiin niitä tappavan tylsiä sessioita televisiosta. Paitsi, että minä en katsonut. En kerta kaikkiaan pystynyt istumaan montaa tuntia paikoillani vahtaamassa, miten akat ja ukot sivakoivat suksilla, joten ruinasin aina opettajalta luvan tehdä jotain mielekkäämpää. Piirsin kouluvihkooni huolellisesti mm. kaikki maailman liput ja jäljensin koulun värikuvakasviota. Joskus pidin mielenosoituksellisesti sormia korvissani, kun en kestänyt selostajien pikkuorava-kiihkoa.

Muistan myös elävästi, kuinka minun teki mieli heittää televisio ikkunasta pihalle, kun ärsyttämistä harrastanut penkkiurheiluhullu-eksäni luukutti täysillä jotain saatanallista kyllösen tai mertarannan molotusta.

Edelleenkään en tunnista nimeltä suomalaisia saati muunmaalaisia urheilijoita. Jos minulta kysyttäisiin, kuka on ilmaveivaava Mikael Granlund, niin minun onnekkaissa arvauksissani hän voisi olla vaikka kevytaskelinen balettitanssija, hypätessään hassusti veivaava pituushyppääjä tai Tuksun uusin poka. Tai suunnattomasta kohusta päätellen sittenkin joku kuuluisa huippututkija, joka on keksinyt yhtä aikaa aidsiin, syöpään ja hiusten lähtöön tepsivän ihmelääkkeen.

Mielestäni urheilutietämys ei vain ole välttämätöntä yleissivistystä sen enempää, kuin sen tietäminen, mikä ravihevonen voitti minkäkin lähdön tai kuka mummo jonkun matonkudontakisan jossain perähikiällä.

Urheiluhuuma on minun mielestäni tosi absurdi ilmiö. Näkisin jokseenkin vastaavana käytöksenä sen, että vakoilisin koti-ikkunastani, kuulisin juoruina tai salakuuntelisin puutarha-aidan takaa, kuinka naapurin Keijo on saanut ylennyksen työpaikallaan, mennyt naimisiin hemaisevan naisen kanssa ja ostanut hienon, tuliterän auton. Sen jälkeen tulisin Keijon puolesta hulluksi riemusta, reuhtoisin vaatteet yltäni ja painelisin uimaan lähimpään suihkulähteeseen, molottaen haltioituneena että VITTU ME (minä & Keijo) OLLAAN SANKAREITA, ZIISUS ETTÄ MEILLÄ MENEE LUJAA, KETKÄ ON KINGEJÄ (minä & Keijo), OOTTE TE MUUT NAAPURIT VAAN SURKEITA, KUN ETTE PÄRJÄÄ MULLE JA KEIJOLLE!!!

Okei, mutta se sarkasmista. Kuten Zepa jo totesi, on ylipäätään kivaa, että kyyniset suomalaiset hymyilevät, ovat avoimen ylpeitä itsestään ja ovat onnellisia edes hetken aikaa jostakin. Olen (kai) kasvanut sen verran henkisesti, että yritän suoda huumailun urheiluhulluille heitä pilkkaamatta tai naureskelematta. Meillä nettitv:n ääressä tököttivät innoissaan niin Jänismies, Tiikeritoveri kuin Hopeatoffeekin (sanonta "kissaakin kiinnostaa" sai ihan uusia sivumerkityksiä!) ja minä pidin omat mielipiteeni kohteliaasti omana tietonani. Kokkasin herkullista kisanaposteltavaa ja tarjoilin sen sohvalle, ettei rakkaan mieheni tarvinnut irrottaa katsettaan The Tärkeistä Asioista. Koitin jopa auttaa muita epätoivoisia ulkomaalaisia näkemään jääkiekkofinaalin, jakamalla Jänismiehen löytämää nettitelevisiolinkkiä facebookissa.

Ja kun tuo suomalaisten joukkopsykoosi nyt näyttää olevan niin suuri ilon aihe, niin verryttelinpä piirtämis- ja kuvankäsittelytaitojani väsäämällä pöhkön onnellisena monarkkikruunua mutustelevan leijonan, hilpeäksi vastineeksi ruotsalaisten tutinimijöille.

Tuosta kansallisesta nokittelusta puheen ollen: Naamalleni kirvoitti virnistyksen vitsailu siitä, että jos ruotsalaislehdistö on kerta luonnehtinut suomalaisia henkisesti vajaiksi tutin lutkuttajiksi, niin mitäpä se sitten kertoo ruotsalaisista, että he menivät häviämään moisille vajakeille :)

Ta-miitin ääriharvinainen kisastudio päättyy tähän, eikä tule todennäköisesti koskaan uusintana.

Algolin Aurinkotiikerikakku

2011-05-14T17:44:00.000-07:00

Olen aaltoilevasti intohimoinen kokki ja leipuri. Kotileipomossakin työskennelleenä olen joskus haaveillut kahvilanpitäjä-kondiittorin ammatista, mutta kondiittorilta vaadittavat leipurin opinnot olisivat valitettavasti tyssänneet jo haussa astmaani ja pölyallergiaani. Mutta eihän mikään estä puuhastelemasta kotona.

Kausittain minuun iskee hurja himo tehdä jotain aivan uutta ja ennen kokeilematonta syötäväksi. Mitä fantastisempaa ja mielikuvitusta kiihottavampaa, sen parempi. En ole vielä kovin edistynyt tällä saralla, vaan kaipaan taitavampieni esimerkkejä. Siksi olenkin ruokablogi-herkuttelija ja käyn nauttimassa kulinaarisesta silmänruuasta sekä kerryttämässä vettä kielelleni esimerkiksi sellaisissa überihanissa ruokablogeissa kuin APPELSIINEJA JA HUNAJAA, KINUSKIKISSA ja KERMARUUSU.

Kevään ja auringonpaisteen kunniaksi sain inspiraation väsätä aurinkoisen kirpeän ja raikkaan juustokakun, joka kumartaisi syvään sitruunan sirpakkuudelle. En löytänyt ihan sellaista reseptiä, jonka olin jo mielessäni visioinut, vaan jouduin yhdistämään luovasti kahden eri kakun ohjeet ja säätämään lopullisen maun sitruunaisuuden äärirajoille kokeilemalla ja maistelemalla. Kuitenkin pitäen mielessä, ettei herkuttelun ole tarkoitus kirvoittaa tällaisia ilmeitä:

Suosittelen samaa jokaisessa työvaiheessa, - niin pohjan kuin täytteidenkin makua kannattaa arvioida tekovaiheessa ja säätää niitä sen mukaan. Eli seoksesta puhtaalla lusikalla maistiaiset toiseen lusikkaan ja kulinaariset aivosolut raksuttamaan.

Ja pitihän kakku tietysti nimetä uniikisti, kun kerta rukkasin reseptejäkin. Mahdollisesti joku saattaa tunnistaa, mistä nimi tulee, kun kerron kakun syömisen tuntuvan siltä, kuin kuin aivosi lyötäisiin muusiksi sitruunaviipaleella, joka on kiedottu suurehkon kultaharkon ympärille :D

AINEKSET:

POHJA:

200g Vaaleita murokeksejä, esim.Sprits (sellaisia jotka sopivat sitruunan kanssa tai sisältävät sitruunaa

75g voita tai margariinia

pari ruokalusikallista sitruunamehua

TÄYTEKERROS 1:

200g mascarponea tai maustamatonta tuorejuustoa

200g sitruuna- tai veriappelsiinijugurttia tai maustamatonta jugurttia+greippimehua maun mukaan

150g ranskankermaa tai smetanaa

1 sitruunan mehu tai noin 1dl valmista sitruunamehua. Kannattaa lisätä täytteeseen maistellen ja säätäen sitruunaisuus itselle sopivaksi. Itse blandasin aika kirpsakkaaksi, koska en ole laimeiden makujen ystävä.

1 sitruunan raastettu pintakuori

1 muna

1/2 dl tai 1dl sokeria - jälleen kannattaa maistella sopivaa makeusmäärää tehdessä

1tl vaniljasokeria

8 liivatelehteä tai 8tl liivatejauhetta (vegaanit voivat käyttää vastaavassa suhteessa agar-agaria, veikkaisin että noin pari ruokalusikallista. En ole varma tuosta agarista, miten hyvin hyydyttää )

ekstrana voi laittaa lurauksen appelsiininkukkavettä (varovaisesti)

TÄYTEKERROS 2:

400g sokeriliemeen säilöttyjä tölkkipersikoita, mangoja, tuoreita appelsiineja tai ananaksia (itse käytin persikoita

maun mukaan sitruunamehua tai appelsiinimehua, että tästäkin kerroksesta tulee mukavan kirpakka

ripaus sokeria

4 liivatelehteä tai 4 tl liivatejauhetta tai ruokalusikallinen agar agaria

Ekstrana pieni tuppo Algolin aurinkotiikerin häntäkarvoja. Tiikerin hampaiden käyttämistä ei kukaan eläinrakas linnunradan liftari missään nimessä hyväksy (tiedoksi vain pangalaktisen kurlauspommin ystäville), mutta häntäkarvojen nyppäisyä jokainen voi kokeilla omalla riskillään. Se sattuu taatusti enemmän nyppäisijään kuin aurinkotiikeriin. :D

Silmänruokana voit lisätä muutamia tippoja keltaista ja punaista elintarvikeväriä. Ei vaikuta makuun, mutta korostaa kivasti täytteen leimuavaa keltaisuutta. Kokeilemani Vahinen elintarvikevärit eivät aiheuttaneet ainakaan minulle allergisia oireita, (vaikka olen yliherkkä), joten tuskin ovat kovin vaarallista kamaa.

Toisen täytteen pintaan voi toki tehdä myös mieleisensä koristelun esim valkosuklaalastuilla, väriraitoja tms. mitä vain mieleen juolahtaa. Kakku teki loistavasti kauppansa kyläviemisinä ja syöjien suusta kuului korvia hivelevää omm-nommmm-muminaa. Kahden päivän aikana olen tehnyt kakkua peräti kaksi kertaa.

VALMISTUS:

POHJA:

Murskaa keksit ja sulata voi. Tee näistä taikina, jonka taputtelet tasaiseksi kerrokseksi halkaisijaltaan noin 25 cm vuokaan.

TÄYTE 1

Laita liivatteet likoamaan tilkkaan kylmää vettä

Sekoita mascarpone, jogurtti (+greippimehu), ranskankerma, muna, raastettu sitruunan kuori ja vaniljasokeri. Lisää tämän jälkeen sitruunamehua maistellen. Lopuksi sokeria maun mukaan - ei liian imeläksi.

Lisää liivatteisiin vähän kuumaa vettä ja sulata tasaiseksi. Seosta voi vaikka lämmittää hellalla, mutta ei saa laskea kiehumaan. Lisää liivate täytteeseen ja vatkaa tasaiseksi. Vielä tässä vaiheessa voi lisätä sitruunamehua, ellei maku ole omasta mielestä valmis. Kaada täyte pohjan päälle ja laita vuoka jääkaappiin siksi aikaa, että ensimmäinen täyte hyytyy.

TÄYTE 2.

Surauta persikat (tai mangot tai ananakset tai appelsiinit) ja osa niiden sokeriliemestä tasaiseksi soseeksi blenderillä. Lisää sitruunamehua (tai appelsiinimehua) maistellen ja hieman sokeria, jos on tarvetta. Ota hiukan sosetta eri kippoon ja sekoita liivatelehdet siihen. Jätä odottamaan niin kauan jääkaappiin, kunnes ensimmäinen täytekerros on hyytynyt.

Sitten lämmitä sose-liivateseos helalla tasaiseksi liemeksi ja lisää lopun soseen joukkoon. Lisää muutamia tippoja punaista ja keltaista elintarvikeväriä jos haluat. Kaada täyte 2 ensimmäisen kerroksen päälle. Periaatteessa homma on jo siinä, sillä kakku on kaunis tuollaisenaankin, hehkuvan keltaisena.

Hifistelläksesi koristele aurinkotiikerin hännän päästä nypityillä tulisilla karvoilla, jos sellaisia sattuu olemaan hallussasi. Minulla sattui olemaan - menetin niitä hankkiessani kolme sormea ja siivun selkänahkaani, mutta kukapa nyt ei olisi valmis näkemään herkkujen eteen vaivaa :D

Jäisiä unelmia

2011-05-09T07:50:00.000-07:00

Tästä olen nähnyt lukuisia unia niin kauan kuin jaksan muistaa: kävelen karussa paikassa ja päädyn osittain jäässä olevan vesistön äärelle. Minun on jostain syystä pakko mennä veteen, vaikka kammoan kylmää. Mutta talvinen vesi onkin lämmintä ja auvoista, kuin kuumassa lähteessä. Uin siellä jäälauttojen keskellä kuin hyväntuulinen hylje. Aurinko paistaa, vesihöyry kiemurtelee ilmassa ja oloni on taivaallinen.

Selkeästi tulkittava uni minun mielestäni, koska olen endorfiiniaddikti.

Kävelinpä sitten Jänismiehen kanssa oikeasti karussa paikassa, vuorten keskellä. Suunnistimme jäätiköiden sekä lumen sulamisvesistä muodostuneen pienen järven, Lac du Crozetin rannalle. Järvi oli jakautunut veden poikkeuksellisen mataluuden takia kahtia: aurinkoinen puoli oli sula, vaikka rannoilla oli vielä lumihankea ja sen vesi oli vain kirpakan kylmää. Toinen, varjon puoleinen, oli täynnä hyhmää sekä jäälauttoja ja sen vesi oli niin teräksisen jäätävää, että kun upotti kädet ranteita myöten sinne, tuntui hetken päästä kipua, kuin ranteita sahattaisiin poikki tylsällä sahalla. Ja vesi oli kirkasta, - näkyi vielä monessa metrissäkin pohjaan asti, saaden metallinsinisen sävyn syvemmällä.

Avantokuume nousi heti korkeaksi. Minua alkoi korventaa sisältäpäin niin pahasti, että ei ollut vaihtoehtoja sen sammuttamiseksi. Päädyin nössömpään altaaseen, sillä jäisemmän altaan ranta oli niin äkkijyrkkä ja lohkareinen, etten voinut olla varma, kuinka pääsen kylmäshokin iskiessä ylös itseäni verille kolhimatta. Jäinen vesi kun vie pintatunnon ja sitä saattaa astua vaikka terävään kiveen huomaamattaan - tältäkin reissulta tuli pieni, verta lirittävä viiltohaava kantapäähän. Hyhmäjärvi olisi kyllä ollut paljon coolimpi, kirjaimellisesti - vähän jäi haaveiluttamaan sen sinisen margaritan syleilyyn heittäytyminen.

Siispä vaatteet rantakiville ja saukkopulahdus veteen. Ah autuus sitä sielun pintaan rävähtävää hyistä ruoskaa. Jänismies otti kuvia ja ilmeistäkin jo näkee, että minulla oli maanisen hauskaa. Palattuani rannalle olin niin endorfiineissa, että hyvä kun en ilmaan noussut leijumaan. Piti kysyä Jänismieheltä, että kuka onkaan Elvis ja pitäisikö elvistelyä ehkä sittenkin ruveta kutsumaan minun nimeni mukaan :D

Eikä tullut edes kylmä. Kuivattelin nakuna auringonpaisteessa ja vuoristotuulessa, kunnes huomasimme yksinäisen patikoijan järven ohi menevällä polulla ja piti kiskoa vaatteet päälle. Olisipa ollut kiva tietää, mitä kulkija mietti kun näki alastoman naisen keekoilemassa lumijärven rannalla.

Ja se huikean suloinen olo, mikä tuli jälkikäteen, kun istuin kuuma kahvimuki kourassa laskevan auringon lämmössä, sinisiä alppikatkeroita, pinkkejä tunturikohokkeja ja valkoisia kangasvuokkoja kasvavalla kalliolla: verisuonet täynnä jäistä, poreilevaa endorfiinishampanjaa!

Täydet viisi tähteä!

SATA KATSOMISEN ARVOISTA ELOKUVAA

2011-05-05T16:45:00.000-07:00

Etsin usein listoja, joilla kehutaan parhaita koskaan nähtyjä elokuvia ja kyselen mielelläni suosituksia elokuvista, jotka todella kannattaa katsoa. Te, jotka satutte vilkaisemaan tätä bloggausta: haastan teidät listaamaan lempielokuvanne ja vinkkaamaan niistä minullekin. Alla sata elokuvaa, joita voin suositella lämpimästi:

1. BLACK SWAN
2. THE FOUNTAIN
3. VERONIKAN KAKSOISELÄMÄ
4. KOLME VÄRIÄ: PUNAINEN
5. AVATAR
6. HARRY POTTERIT
7. HENKIEN KÄTKEMÄ
8. AMORES PERROS
9. DIRTY WEEKEND
10. CORPSE BRIDE
11. JALI JA SUKLAATEHDAS
12. KORPPI SYLISSÄ
13. KERRAN SOTUREITA
14. MUSTA KISSA, VALKOINEN KISSA
15. ELÄMÄ ON IHANAA
16. KAUPUNGIN VALOT
17. NYKYAIKA
18. KANANLENTO
19. WALLACE & GROMIT: KANIN KIROUS
20. DOLORES CLAIBORNE
21. DERSU UZALA
22. ZATOICHI
23. SAKSIKÄSI EDWARD
24. FC VENUS
25. PAISTETUT VIHREÄT TOMAATIT
26. LIIKKUVA LINNA
27. POM POKO
28. TAPAUS PUNAHILKKA
29. DINA
30. KILL BILL 1 & 2
31. KUNG FU PANDA
32. AMELIE
33. LEON
34. PARRASVALOT
35. LOOKING FOR RICHARD
36. NAISEN TUOKSU
37. KIKIN LÄHETTIPALVELU
38. YKSI LENSI YLI KÄENPESÄN
39. PARFYYMI
40. PAHUUS
41. PELON MAANTIEDE
42. POPULÄÄRIMUSIIKKIA VITTULANJÄNKÄLTÄ
43. NÖYRIN PALVELIJANNE
44. ADDAMS FAMILY
45. PRISCILLA, AAVIKON KUNINGATAR
46. CROW
47. THE COMMITMENTS
48. CHAPLININ POIKA
49. DIKTAATTORI
50. PAINAJAINEN ENNEN JOULUA
51. THE VAGINA MONOLOGUES
52. THELMA & LOUISE
53. NAAPURINI TOTORO
54. VALKOINEN PEURA
55. KOYAANISQATSI
56. GILBERT GRAPE
57. HIIPIVÄ TIIKERI, PIILOTETTU LOHIKÄÄRME
58. HERO
59. KICK-ASS
60. KUNINKAAN PUHE
70. NÄIN KOULUTAT LOHIKÄÄRMEESI
71. VELJENI LEIJONAMIELI
72. LIEKSA
73. SILTA SALAISEEN MAAHAN
74. PALJON MELUA TYHJÄSTÄ
75. OCEANS
76. SHREK(it)
77. BOYS DON´T CRY
78. KIMPASSA - TILLSAMMANS
79. MENOLIPPU MOMBASAAN
80. TARU SORMUSTEN HERRASTA
81. ABYSS
82. HOUSUT POIS
83. KIVENPYÖRITTÄJÄN KYLÄ
84. THE LEGEND OF DRUNKEN MASTER
85. KISSAN KUOLEMA
86. PLANEETTAMME MAA
87. KAUNOTAR JA HIRVIÖ
88. VIISI VUODENAIKAA
89. FIGHT CLUB
90. TUULEN VIEMÄÄ
91. WILL HUNTING
92. KUUTAMOSONAATTI
93. ULVOVA MYLLÄRI
94. HARD CANDY
95. RITA HAYWORTH - AVAIN PAKOON
96. YSTÄVÄT HÄMÄRÄN JÄLKEEN
97. PÄIVÄNI MURMELINA
98. KULTAKUUME
99.NAPAPIIRIN SANKARIT
100. VIIMEINEN SAMURAI

Kaksitoista eläintä

2011-03-18T15:02:00.000-07:00

Tähän tehtävään kuuluu olennaisena osana se, ettei eläimiä listatessaan tiedä, miten niitä tulkitaan.

Älä siis lue alla olevia vastauksiani tai tulkintaohjeita ennen kuin olet tehnyt oman listasi!

Vasta luettelon adjektiiveineen ollessa valmis, katso kaksitoista kysymystä ja liitä ne järjestyksessä eläimiisi.

Seuraavaksi tulkinta, omien vastausteni kera.

1. Millaisena ajattelet itseäsi:

KISSA - notkea, tasapainoinen, hyväntuoksuinen

Tietysti :)

2. Mitä ystäväsi ajattelevat sinusta:

KOIRA - ajattelematon, kovaääninen, yliystävällinen

Yyyh. Onneksi en laittanut, että kuolaava...

3. Millainen olet koulussa/töissä:

NORSU - voimakas, kärsivällinen, paksunahkainen

Töissä napsahtaa helposti meditatiivinen norsuvaihde päälle, eli jurritan ja puurran hötkyilemättä. Nostan mielelläni taakkoja, joita muut kauhistelevat. Hoputtaminen on minulle hepreaa, nahkani ei edes tunne ruoskan iskuja.

4. Millainen olet sisimmässäsi:

HAI - arvaamaton, pinnanalainen, terävähampainen

Oho, sattuva syväanalyysi. Varokaa vaan, huolettomat uiskentelijat ja ongenkoukkujen heittelijät, en ole niin lupsakka ja harmiton kuin luulette.

5. Millainen olet humalassa:

MURMELI: laiska, unelias, lymyilevä

Ja viheltelen kovaa...

6. Millainen olet parisuhteessa

JÄNIS: seksuaalinen, nopea, säikky

Kyllä olen.

7. Millainen paras ystäväsi on?

ILVES: kylmänkestävä, selviytyjäluonteinen, voimakastahtoinen

Pitää parhaan ystäväni eli aviomieheni kohdalla täysin paikkansa. Sitkeä arktinen eläin, tosin omasta mielestään lumikenkäjänis.

8. Millainen ihastuksesi kohde on

TIIKERI: vaarallinen, lihaksikas, räjähtävä

Tällaisiin oli tapanani ihastua, onneksi ei sentään rakastua. Tiikerit ovat kauniita katsella, mutta en ottaisi petoa lemmikiksi saati sänkyyn. (Jänikset ovat parempia :))

9. Millainen isäsi on?

PANTTERI: sysimusta, salaperäinen, yksinäinen

Parempi sattuma olisi ollut jonkin selkärangaton nilviäinen jostain mutakuopan pohjalta...

10. Millainen äitisi on?

KAMELI: kestävä, hyvähermoinen, halveksuva

Hahhaa! (Anteeksi äiskä) Tämä osui napakymppiin. Jos äiti pitäisi piirtää joksikin eläimeksi, niin selvä kamelihan hän olisi! Muija on paarustanut koko elämänsä sitkeästi ankean erämaan halki toisten taakkoja raahaten, vähällä vedellä ja pienellä kiitoksella. Kova märehtimään. Suuttuessaan hän kyllä sylkäisee happamat mahanesteet silmille.

11. Millainen olit lapsena?

HEINÄSIRKKA: huoleton, musikaalinen, hektinen

Hetken aikaa meni kelaillessa, että en nyt sentään musikaalinen, mutta olinpas. Ainahan minä olin vinguttamassa haltioituneena urkuharmoonia, melodikaa tai pimputtamassa serkkupojan xylofonia, osaamisesta viis Ja hyppelin aina huolettomana heinäpelloilla... kunnes sain allergiakohtauksen ja silmäni turposivat umpeen.

12. Millainen olet kymmenen vuoden kuluttua
VUOHI: jääräpäinen, äkäinen, jurottava
Tästä voisin vaikka lyödä vetoa, että juuri näin!

Cassis

2011-02-01T04:09:00.000-08:00

Päätyminen mielenkiintoiseen paikkaan voi olla hyvinkin absurdin päättelyketjun ansiota: Ostin taannoin Lyonista pullon mustaherukkalikööriä, nimeltä Cassis. Se oli hyvää ja googlasin huvikseni tietoa valmistajasta. Päädyin Cassis-nimisen, Välimeren rannalla olevan pikkukaupungin sivuille ja löysin kuvia jyrkkäseinäisestä vuonosta nimeltä Calanque d´En Vau. Olin tosiaankin ihan että "VAU!" Kuvat herättivät minussa kalvavan halun päästä paikan päälle, sillä asuinpaikastamme on sinne vain noin 3-4 tunnin ajomatka.

Cassis sopi Jänismiehellekin sillä edellytyksellä, että alueella olisi kalliokiipeilymahdollisuuksia. Ja siellähän oli - enemmän kuin ennen topon hankkimista arvasimmekaan. Itse asiassa Cassiksen ja Marseillesin välisille huikeille vuonoille tullaan kiipeilemään ympäri Eurooppaa, jopa kauempaakin, joten satunnainen hakuammuntani oli enemmän kuin onnekas. Pakkasimme siis teltan, makuupussit sekä uhkaavasti lisääntyvän kiipeilyvarustearsenaalimme autoon ja suuntasimme kohti Välimeren rannikkoa.

Olimme perillä illansuussa ja pistimme teltan pystyyn Cassiksen Camping les Cigalesiin - eli Kaskaiden leirintäalueelle. Tilaa oli ruhtinaallisesti, sillä kesän matkailusesonki oli lopuillaan. Aidatussa leirintäalueessa ei ollut juuri muuta valittamista kuin törkeän kova maaperä, johon joutui hakkaamaan telttakeppejä hampaat irvessä kivenmurikalla. Respan liepeillä hengaili kesy leirikissa, jota työntekijät ruokkivat.

Illansuussa lähdimme kaupungille syömään yhteen rantaravintoloista. Tällä kertaa ei huvittanut makumatkailla ja tutustua paikallisiin meren älliäisiin, joten päädyimme rahvaanomaisesti rasvaa tirsuvaan pizzaan roseviinin kera. Oli tunnelmallista lipua sametinpehmeään, taukoamatonta höpötystämme siivittävään pikku huppeliin, kun hämärä laskeutui ja Välimeren mainingit kuohuivat lähellä rantaan. Tällaista on meidän suhteemme kynttiläillallis-romantiikka parhaimmillaan. Tosin vieläkin romanttisempaa olisi jossain karussa ja väettömässä paikassa trangialla pakerrettu ateria otsalampun valossa, tähtitaivaan alla.

Säät olivat yhden päivän sadetta lukuun ottamatta aurinkoiset, mutta silti ei ollut tukalaa. Makuupussista joutui nukkumaan puoliksi ulkona, mutta aamuyöllä oli jo sen verran kirpakkaa ennen auringonnousua, että piti likistäytyä lämmittelemään miehen kylkeen. Näköjään syksy voi olla mitä suositeltavinta aikaa retkeillä Välimeren seudulla - Tuli elävästi mieleen yli kymmenen vuoden takainen, samaan ajankohtaan sijoittunut Kreikanreissu, jolla päivät koettelivat pohjolan asukin lämmönsietokykyä, mutta aamut olivat yösateiden viileänraikkaiksi huuhtomia.

Näköalapaikalle vaivautumisesta ei ollut ensimmäisenä aamupäivänä iloa, sillä korkealla oli niin paljon sumua, ettei nähnyt kuin muutaman kymmenen metriä eteenpäin. Jouduimme syömään supermarketista ostamamme eväät autossa, kun alkoi lisäksi tihkuttaa ja tuulla. Palasimme lompsuttelemaan sateisen iltapäivän ajaksi kaupungin lätäkköisille kaduille, lorvimme krääsää pursuavissa pikkupuodeissa, joimme kahvilassa Cafe Cremet ja hankimme suurella vaivalla alueen hinnakkaan kiipeilykartan.

Kullanhohtoisen aurinkoiseksi seljenneen illan vietimme kuljeskelemalla Port Mioun niemekkeellä, jossa mutkitteli Pikku Prinssin polku. Minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, mitä tekemistä itselleni viime aikoina merkitykselliseksi käyneellä Saint-Exuperyn tarinalla mahtoi olla Cassiksen kanssa, ennen kuin selvisi, että mystisesti vuonna 1944 kadonneen kirjailijan lentokone oli löydetty tältä alueelta merenpohjasta vuonna 2000 ja varmistettu oikeaksi 2004. Jopa Saint-Exuperyn alas ampunut henkilö oli onnistuttu lopulta jäljittämään vuonna 2008 ja hän oli kuulema erittäin pahoillaan siitä, että oli tappanut rakastetun kirjailijan. Melkoinen kohtalo.

Näkymät olivat komeat, erään kyltin mukaan suorastaan “le plus beau et le plus triste paysage du monde.” Tyrskyt löivät hurjina rantaan Cap Cablen ja Plage du Bestouanin nudistikallioilla. Toisella puolen lahtea siinsivät Soubeyrannesin massiivin okranväriset rantakalliot, jotka muinoin ja tänään ovat toivottaneet kalastajat tervetulleiksi ikivanhaan satamaan. Aaltojen jyminä huuhtoutui sieluni läpi kuin Rammsteinin musiikki. Jänismies, tuo ryppyotsainen huolenkantaja, viittoili minulle kiukkuisena, kun hivuttauduin aina vain lähemmäs ja lähemmäs tyrskyjä, vaikka totta kai pidin koko ajan silmällä aaltojen nousukorkeutta. Toivoin näet kovasti, että joku rantakallioihin räjähtävistä aalloista olisi pärskähtänyt niin korkealle, että se olisi satanut auringonvalon lävistäminä timanttipisaroina päälleni. Olen selkeästi vaara-esteetikko - näen suurinta kauneutta jutuissa, jotka ovat vähän pelottavia.

Sitten koitti jännä päivä. Päätimme lähteä kiipeilemään juuri sille mielettömälle vuonolle, johon olin ihastunut kuvissa, eli Calanque d´En Vaulle. Jälleen kerran sattumalta, siellä näytti olevan juuri meidän tasoisillemme kiipeilijöille täydellisesti sopivia, monen köydenpituuden reittejä.

Autoilimme kuoppaista maantietä pitkin syrjässä sijaitsevalle parkkipaikalle ja otimme inhottavan riskin joutua ryöstetyksi tai ilkivallan kohteeksi - vuonojen parkkipaikat kun ovat alueen varkaiden karkkikauppoja. Näimme myöhemmin monellakin parkkipaikalla rikki iskettyjen autonikkunoiden silppua, -eräällä jopa auton muotoisen hiiltyneen jäljen asfaltissa(!). Emme siis todellakaan yllytä matkailemaan kyseisellä seudulla omalla autolla, vaikka itsellemme ei tällä kertaa mitään sattunutkaan.

Valitsimme reitiksemme helpohkoksi luokitellun ja klassisen, viiden köydenpituuden mittaisen Saphiren. Reitin vaikeustaso oli määritelty vaikeimmillaankin korkeintaan 5c+:ksi, lähinnä kai siksi että kiipeilyotteet olivat lukemattomien kiipeilijöiden ansiosta hioutuneet monin paikoin silkinsileiksi ja varsin pirullisiksi tarttua. Minulle siinäkin riitti tarpeeksi haastetta ja jännitystä, sillä olin vasta toista kertaa elämässäni kiipeämässä monen köydenpituuden reittiä, enkä koskaan aiemmin ole edes kalliokiivennyt noin korkealla.

Reitti lähti nousemaan reitille 35 metrisen kallionkikkareen, Petit Aguillen takaa. Päätimme, että Jänismies kokeneempana kiipeilijänä liidaisi koko matkan. Vaikka seinämä näytti aluksi kauhistuttavan pystysuoralta ja sileältä, minäkin löysin otteet helposti, enkä jäänyt pidemmäksi aikaa rimpuilemaan minnekään. Ei tosin tullut kuuloonkaan, ettenkö olisi pungertanut vaikka hampaillani ylös asti, sillä muutoin olisin joutunut rappeloimaan, eli laskettelemaan köydellä alas ja näpräämään ankkureita. Kokemattomana ja polvivammaisena arastelen kyseistä puuhaa ja haluan mieluummin harjoitella sitä jossain vähän levollisemmilla korkeuksilla.

Kiipeämisestä ja korkeanpaikan kammonsa voittamisesta saa kunnon kiksit. Tosin en ole vielä läheskään tarpeeksi rento ja luottavainen kiipeilijä ja siksi jäin kouristuksenomaisesti jäpittämään "turva"otteisiin, kun vaihdoimme Jänismiehen kanssa osia varmistajasta kiipeäjäksi. Yhdellä erityisen hankalalla ankkurilla Jänismies maanitteli minut pois erinomaisen tukalasta kallionhalkeamasta (tuntui siltä kuin olisin seisonut varpaillani kahvimukissa jyrkänteen reunalla, pitäen kiinni vain nopankokoisesta kivestä) kärvistelemästä ja käski laittautua kaltevasti seinästä irralleen nojaamaan. Pari kertaa piti kyllä vetää ja nostattaa henkeä, ennen kuin sain kroppaan väkisin hiipivän tönkkökauhun irrottamaan otteensa ja "rentouduin" yhdeksänmillisen "lehmänhännän" varaan. Sitten fiilikset olivatkin kuin seitissään killuvalla hämähäkillä: If you wanna go WHEEEE!!!

Näyimme kaiketikin vuonolle ja olin erottavinani, että kalankia turisteille esittelevän laivan kannella pienet muurahaiset vilkuttivat meidän suuntaamme ja kameran salamat välähtelivät. Tuntui aika elvikseltä :) Tässä kohtaa pääsimme tutustumaan myös oikukkaaseen mistraalituuleen, josta oli mainittu ettei sitä pidä kiivetessä säikähtää: Kalliosormien lomasta leyhähti äkkiarvaamatta isokitainen tuulilohikäärme, joka ei onneksi riepottanut meitä sen pahemmin, kunhan vaan uhitteli.

Jänismies jäi kopeloimaan kallion sileitä kylkiä hankalan näköiseen paikkaan ja minulle tuli kuumat oltavat. Paljaalla seinällä kun ei pääse minnekään suojaan auringonporotukselta ja on pakko seurata sekä varmistaa niska kenossa kärvistellen, mitä kiipeävä liideri tekee. Kaikki juotavatkin olivat Jänismiehen repussa. Lopulta mies sai punnerrettua itsensä ankkurille asti, josta sitten huolestuneena kurkki ja huuteli että miten ihmeessä minä muka pääsisin vastaavasta kohdasta. Päätin jääräpäisesti vain koittaa, sillä en halunnut aurinkokuivautua kielekkeellä enää hetkeäkään. Yllätin itseni ja Jänismiehen riuhtomalla itseni apinanraivolla ylös pitkin halkeamanreunaa. Käsistä taisi lähteä pari nahkasuikaletta kiipeilyuhriksi ja polvet saivat osumaa, mutta pääsinpäs! Minulla ei tosin ollut varmistettuna kiivetessäni köyteen putoamisen ja itseni telomisen riskiä, toisin kuin liiderillä.

Huipulta oli eeppiset näkymät vuonojen ylle ja Cassikseen asti. En Vau aukesi kaukana alhaalla sinisen safiirin sävyissä, kuvastaen loistavasti kauniin kiipeilyreittimme nimeä. Piti ottaa muutama poseerauskuvakin, joissa näkyy, kuinka harakkamainen kokoelma kaikenlaisia kilistimiä ja kalistimia (ts. sulkurenkaita ym.) valjaissamme jo roikkuu, vaikka ei oltu edes urheilukiipeilyreitillä.

Sitten alkoikin kiipeämisen yllättävin ja ikävin osuus, eli rämpiminen immeisten ilmoille. Kallionharjalta pois johtavat polut olivat enintäänkin viitteellisiä ja jouduimme keinottelemaan muutamasta inhottavan jyrkästä soramäestä, ennen kuin mottiuduimme piikkiryteikön täyttämään umpikujaan. Koska ei huvittanut haahuilla loppuiltaa uusia reittejä etsien, hankimme nahkaamme muutaman naarmun lisää, tempaisimme alle kymmenmetrisen seinämän boulderoiden ja voila - olimme patikkareitillä.

Harjanteen laelta näkyi, kuinka Välimeri heijasti suuren peilin lailla kylmänvalkoisen iltapäiväauringon kilon. Mistraalituulten pieksämä, sitkeä sypressi piirtyi valoa vasten siluettina. Ihailtuamme tovin maisemia lähdimme patikoimaan takaisin vuonon pohjalle pitkin muljuvilla mukulakivilllä päällystettyä polkua, joka taisi kyllä olla jokin valumavesipuro.

Vuonoon piti tietenkin päästä uimaan, kirsikkana kakun päälle. Vesi oli suomalaisen järviveden lämpöistä, eli virkistävää. Jänismiestä jouduin houkuttelemaan hetken, ennen kuin vanha kunnon "harmittaa sitten jälkeenpäin, jos et uskalla" tehosi odotetulla tavalla. Jos aurinko ei olisi ollut jo laskemassa, olisi voinut nautiskella pidemmänkin aikaa vuorovesiaaltojen keinutuksesta.

Paluumatkalla parkkipaikalle Jänismies pohdiskeli, että maisemat tuovat hänen mieleensä lapsena luetut Raamatun kertomukset ja maisemat, joissa hän oli kuvitellut Jeesuksen opetuslapsineen hengailleen. Minähän siinä sitten innostuin virittämään Pääsiäisvirren "Tiellä ken vaeltaa, ken aasilla ratsastaa" jota sitten hoilasimme patikkamme ratoksi duettona.

Ilta laskeutui tosi nopeasti ja ennen ehtimistämme parkkipaikalle oli jo lähes pimeää. Ihmettelin siinä sitten, kun polun reunassa luikerteli musta, kännykkälaturinjohdon paksuinen mato ja kumarruin lähemmäs tiirailemaan sitä. Sepäs olikin pieni, äkäinen käärme, joka nosti päätään ja sähisi minulle. Olisi varmaan purrut minua uteliaaseen nenääni, jos olisi ulottunut.

Tämän enempää emme Cassiksessa kiipeilleet, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut vaikka kuinka. Päätimme pitää tämän kutkuttelevana avauksena, koska olimme suuntaamassa myös Verdonin rotkoille, myöskin kiipeilypuuhat mielessä. Illalla leirissä hieroimme tuttavuutta Sveitsiläiseen seurueeseen, jonka yksi jäsen oli jo aamulla käynyt hieromassa tuttavuutta Jänismiehen kanssa. He kutsuivat meidät istumaan viimeisen päälle varustettuun telttaleiriinsä, joka olisi minusta kelvannut hyvin vaikka ympärivuotiseen asumiseen. Illan pimetessä joimme kaljaa ja kauhean makuista Negrita-rommia, söimme sveitsiläistä suklaata, seurasimme naruakrobatiaesityksiä kahden puun väliin viritetyllä köydellä ja hölötimme kukin kokemuksistamme maailmalla. Kävi ilmi että sveitsiläisetkin olivat tulleet kiipeilemään kalankeille. Valitettavasti emme ehtineet tutustua heihin sen paremmin, sillä olimme jatkamassa matkaamme jo seuraavana aamuna.

Seuraavana päivänä pakkasimme leirin autoon ja lähdimme jatkamaan matkaa kohti Provencea. Jäähyväisiksi jäimme evästämään Soybeyrannesin jyrkänteelle, josta oli huikeat näkymät alas Cassikseen ja merelle. Päivällisenä nautimme yrteillä maustettua kanaa, ihanan tuoretta ja mehevää monivilja-pähkinäleipää sekä suussa sulavaa brietä. Ranska on kyllä semmoinen om-nom-nom-maa ettei täällä pääse nälkään nääntymään. Selvisi myös, miksi emme olleet nähneet ketään muita piknikillä. Sietämättömän sinnikkäät ampiaiset alkoivat pörrätä ympärillämme ja laskeutuivat sörkkimään jokaista ruokatavaraa, jonka nostimme tarjolle. Jotenkin vain onnistuimme olemaan "hiien lintujen" kanssa sovinnossa ruokailun loppuun asti, saamatta pistoja tai syömättä ainuttakaan raitavättiäistä leivänpäällisenä.

Petit Prince Le Plus Beau Et Le Plus Triste Paysage Du Monde

Le plus beau et le plus triste
Paysage du monde
C'est celui où il n'est plus

Cette lumière qui se perd
En un éclair
L'espace d'une seconde
Comme quand il est apparu

Mais si un jour
Vos voyages vous emmenaient
Dans ce désert
Si vous vous trouvez
Juste sous l'étoile
Attendez un peu
Si alors un enfait vient à vous
S'il a des cheveux d'or
Vous devinerez qu'il est
Alors soyez gentils,
Ne me laissez pas tellement triste,
Écrivez-moi vite qu'il est revenu...

Hei hei, musta tuntuu että mä meen...

2011-01-13T21:26:00.000-08:00

Jospas vaikka selailisin mennyttä vuotta, tosin toista viikkoa myöhässä, kun kaltaisestani raatolinjavammaisesta on kyse.

Olen ollut koko vuoden 2010 hyvin, hyvin huono bloggaaja. Välillä on jopa tehnyt mieli pistää lappu luukulle tai muuttaa blogi kokonaan uusiin maisemiin. Mutta kun olen niin suunnattoman pihi luopumaan pitkään vireillä olleista projekteistani. Yleensä ne vain odottavat vinttini hämärissä nurkissa sitä syttymispistettä, kun seuraavan kerran into leimahtaa. Aiheista ei kuitenkaan ole pulaa, on tämä kotimaa-patonkila-välimatkan ramppaaminen sentään ollut sen verran tuuliviirimäistä puuhaa. Tosin viimeiset jenkkilän tarinatkin lojuvat vielä keskeneräisinä muistiossa.

Kun blogi kerta on päässyt menemään kesannolle ja hämähäkinseitit roikkuvat palkista, niin en tee edes perinteeksi muodostunutta vuosikatsausta, vaan assosioin vapaasti.

2010 ei ollut mitään suunnattoman erikoista vuosikertaa, mutta kaikenkaikkiaan kelvollinen arkivuosi. Maultaan jääräpäinen, kulkurimainen, hengästynyt, itsekäs, omavalintainen, askeettinen, kurinalainen, avoin, juureton, yksinäinen, eleginen, kulttuurishokkinen, mustelmainen, kasvattava, lost in translation, itseään odotuttava, ravisteleva, kirvelevä, vastatuulinen, nyrjähtänyt, helteinen, kuutamoinen, karhea, tähtikirkas ja unenomainen, mutta harvinaisen uneton vuosi.

Vuoden yleisfiiliksinä on ollut vauhdilla ohi kiitävän maiseman ahmiminen versus odotuslaiturilla pitkästyneenä norkoileminen. Näin jälkikäteen tuntuu siltä, kuin olisin ollut matkalla koko vuoden. Nyt ainakin tiedän, millaista on elää yksi jalka toisessa maassa ja toinen toisessa. Suurimman osan menneestä vuodesta ja muutaman kuukauden aiemmasta nollaysistäkin olen ollut kuin irtolainen, kapsäkit sängyn alla puoliksi pakattuina seuraavaa lähtöä varten.

Siinä joutuu venymään pitkään spagaattiin, että ei kokonaan napsahda siteet poikki. Onneksi ashtanga on opettanut taipumaan, hengittämään ja taipumaan lisää. Juuria ei kerkeä kasvatella muualle kuin sisälle päin, eikä silloinkaan orvaskettä syvemmälle. Tärkeille ihmisille ehtii juuri ja juuri sanoa, että terve mitä kuuluu - kun jo taas täytyy vilkuttaa heihei, nähdään taas joskus.

Väitetään, että jos ihminen matkustaa paljon, hänen sielunsa jää ruumiista jälkeen. Veikkaisin, että tällä hetkellä sieluni hortoilee jossain eksyneenä kuin höyhen tuulessa, miettien kuumeisesti, että kumpaan suuntaan Euroopan pystyakselia sitä pitikään tällä kertaa liftata. Antakaa siis toverit minulle anteeksi, jos en aina kuule mitä kysytte, muista mitä olette minulle puhuneet tai jos olen muuten vain poissaoleva. Kovalevyni on tupaten täynnä ja tukossa, eikä minulla ole riittänyt jaksamista tai keskittymiskykyä muistin järjestelyyn. Kunhan olen vain lähtenyt, tullut, ollut ja ennen kaikkea mennyt. Mennyt vähän liiankin paljon.

Vuoden taustamusiikkina soi J. Karjalaisen kirjaimellisesti liikuttava "Mä meen". En ole aiemmin pitänyt juuri yhtään Karjalaisesta, mutta tämä biisi kolahtikin yhtäkkiä täysillä. Upeat lyriikat, kerta kaikkiaan ja sävelkin kaivertuu nahan alle:

Taas mennään, en tiedä mihin, mutta mä meen,

kuin kulkuri matkaa uutta laulua teen.

Yksinäinen junapilli on kulkureiden tunnari,

tämä vanha kitara on ainut matkakaveri.

Hei hei, musta tuntuu että mä meen.

Kuin kulkuri matkaa, uutta laulua teen.

Ei kukaan ole pyytänyt lähtemään,

silti tuskin paikoilleni jään.

Niin kuin tuntematon tie, laulu eteenpäin vie.

Vähät eväät repussa, määränpää missä lie

Hei hei, musta tuntuu että mä meen...

Älä kysy mikä saa mut lähtemään,

en sitä tiedä kovin hyvin aina itsekään.

Mut niin kuin kaikki matkoillaan,

ikävöivät rakkaitaan

Niin myös minä lauluissani,

se saa mut nopeammin kulkemaan

Hei hei, musta tuntuu että mä meen...

ja mä meen, saata mua vähän matkaa...

Vuoden muistoissa helteet ja pakkaset tanssivat iloista piiriä käsikkäin. Yhtenä uudenvuodenyönä juoksen uimapuvussa jäällä ja kierin hangessa. Toisena päivänä hiihdän vuoristossa kahdeksaa kilometriä ylämäkeen, verenmaku suussa. Kolmantena taas alppien lumi pöllyää, kun laskettelen ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen, jalat (etenkin se, jonka ristisiteet ovat paskana) kauhusta täristen. Neljäntenä kuristun hiestä likomärkiin lakanoihin pohjoisessa petissäni, kun kuumuus ei armahda edes aamuyöksi. Kuudentena kuljen kirkuvankeltaisen rypsipellon laitaa timotei huulessa. Seitsemäntenä lepään ja juon kahvilikööriä karulla, kanervaisella saarella.

Keväinen, rietas ja nuhjuinen Pariisi hiipii silmieni editse Eroottisen museon muhkeina kullifetisseinä ja strippiluola Chochotten syliin pyrkivinä surullisina naisina. Katakombien miljoonat luut lepäävät pinoissa ja vihreän kasvuston peittämät kallot irvistelevät ikävystyneinä ohikulkijoille. Sacre Coeurin huipun kiviseiniin on kaiverrettu tageja, Eiffeltorni häämöttää kolean sumun lomasta.

Kiipesin istumaan Henri Millerin suurelle kämmenelle St Eustachen aukiolla. Pompidou Centerissä minuun teki suurimman vaikutuksen Jana Sterbackin raa´asta lihasta tekemä naisen mekko, nimeltä Vanitas: Flesh Dress for an Albino Anorectic. Näytillä ollessaan se on muuttunut kittanaksi kuivalihaksi. En tiedä miten tämä on toteutettu käytännössä, mutta johan vaan pysäytti.

Pere Lachaisen hautausmaalla löysimme Tiikeritoverin kanssa vaivoin Morrisonin Jimpan haudalle. Oranssinpulskea kerjäläis-karvinen tunki purisemaan syliin, kun levähdimme penkillä. Myöhemmin lusikoimme suihimme maitovaahtoa ja katselimme kahvilan ikkunasta, kun kuutta koiraa ulkoiluttava nainen sotkeutui laumoineen keskellä vilkasta risteystä lojuvaan sulkunauhaan.

Kävimme Hammamissa. Sisääntuloaulassa rotevat tädit leipoivat lotisevaa ihmislihaa. Paikka oli melkoisen ihmishajuinen ja desinfioimaton, mutta kokemus sinänsä. Höyryn täyttämät katon tähtiholvit näyttivät selällään kaakelilaverilta katseltuna futuristisen fantasiamaan sumuisilta laaksoilta. Vihertäväksi levittyneestä katosta tipahti silmääni vesipisara, vähän ilskotti. Ikävöidessäni saunaa, poltin hammamin ylimmällä korokkeella niskani punalaikkuiseksi, muuten paikassa oli ihan liian lauhaa. Naiset vilkuilivat silmäkulmistaan, kun jäin lillumaan nopeaa pulahtamista varten tarkoitettuun, kylmään lähteensilmään.

Notre Dame värjötteli harmaassa sumussa ja sen katveessa lymyili kaksi mustaa, pörröistä mörököllikissaa. Raivostuin katedraalin pihalla puluja potkivaan vittumaiseen kakaraan, ja kun en vielä tiennyt mitä hänelle ranskaksi sanoisin, karjaisin STOP! LOPETA! Annoin polvillaan kerjäävälle naiselle suklaata, kun taskujeni pohjalta ei löytynyt kolikkoakaan.

Kotimaassa nautin ihanan paahteisista päivistä ja eksoottisen trooppisista öistä. Vietin heleänvihreitä vapaapäiviä rakkailla linnavuorillamme, hyvien ihmisten seurassa. Löysin työkaverin vinkin ansiosta hienon metsäpuutarhan, Yltöisten arboretumin ja vierailin siellä juuri siihen aikaan, kun alppiruusut kukkivat. Siellä oli ihan mielettömän kaunista!

Harjoitin rautaista zeniä, etten ajautuisi ikävöimään liikaa Jänismiestä. Totesin, että olin yllättävän yksin läheistenkin keskellä, enkä silti voinut siitä pahoin - päinvastoin, nautin yksinäisyydestäni ja vahvuuden tunteesta.

Juhannuksen Kustavissa tunnelma oli kuin lapsuuden onnellisissa kesämuistoissa tai seikkailukirjoissa. Näin kuinka lupiineilla ja valkoisilla ruusuilla kukitettu majstång pystytettiin ja pääsin kahville vanhaan saaristolaiskartanoon. Jumaloin "polvillani" erästä yliluonnollisen taitavaa Kustavin savipajan seppää ja ostin hänen takomansa voimallisen, mustan veitsikorun. Jeremiaan luolia ympäröivässä metsässä aurinko paistoi pöfföisten heinähiusteni läpi. Sammalmatosta kuikuilevat itiöpesät hehkuivat kullanpunaisina, niiden keskelle oli hyvä painaa päänsä kuin tyynylle.

Veljeni 30-vuotis syntymäpäivää vietimme Linnavuoren eräkeskuksen jyhkeässä hirsimökissä. Synttärikakkuna oli mustikoilla kuorrutettu valkosuklaaunelma ja pöydät notkollaan muita herkkuja. Hauskuutimme itseämme kuorossa joikaten, vanhojen partiolaisten virittämässä ahtaassa telttasaunassa kylpien, makkaraa ja täytettyjä sieniä takassa grillaten sekä vinkeän ihokuorrutuksen tarjoavassa "muta"lammessa uiskennellen. Yöllä uidessamme tihkutti harsoista sadetta. Pilvien yllä löivät salamat ja jossain kaukana kumisi ukkosen patarumpu. Päivällä vaeltelimme alueen rehevissä metsissä ja ihailimme kaukaa lammessa lipuvaa joutsenperhettä.

Heinäkuussa pakkasimme teltan kainaloon ja seilasimme vierailevan tähden, Jänismiehen sekä veljen kanssa Jurmoon. Vietimme siellä yhden viikonlopun laamojen ja kanervikon keskellä joutilaina maleksien. Aamusateen rummuttaessa teltan kattoa, muistui taas mieleen, että jokaisesta kesästä vähintään yksi kuukausi pitäisi asua teltassa, että tuntisi oikeasti elävänsä.

Uin, join ja saunoin elokuisen yön Kakskerrassa. Normaalit pyromaanit leikkivät tulitikuilla, mutta kajahtaneemmat tapaukset magnesiumsoihduilla, jotka valaisivat koko maiseman leimuavan punaiseksi ja polttivat mustat jäljet vessapolkuun. Kirkas tähtitaivas kaareutui meren yllä ja vesi oli lempeän lämmintä. Uskalsin uida uimarenkaan turvaamana kauas. Auringon noustessa veden tyyntä pintaa peitti maalauksellinen, vaaleanpunaista heijastava pölykerros. Kunniamaininta kesän parhaista keskusteluista ja känneistä.

Matkailin vielä kesän päätteeksi Västeråsiin, potkimaan hermopisteleirin järjestäneitä ruotsalaisia. Seilasin takaisin hermopistekrapulassa ja kroppa täynnä pieniä, kipeitä mustelmia.

Syksyn adrenaliinipiikki oli kiipeilyreissu Cassikseen Välimeren rannikolle, josta aion saada aikaiseksi seuraavan bloggauksen. Samalla reissulla kävimme myös telttailemassa Provencessa, Verdonin rotkoilla.

Lokakuisena täydenkuun yönä sain lauman aboalaisia tovereita pukeutumaan susiksi, metsästäjiksi, pöllöiksi, näkijöiksi, meedioiksi, tavan kyläläisiksi, velhoiksi ja portoiksi. Pelasimme Koroisten Kartanossa rakasta susipeliämme ja "söimme" sudensuuhun joutuneiden kyläläisten lisäksi myös pelaajien nyyttäripöytään kantamia erikoisherkkuja.

Marraskuussa kävin nuoremman veljen kanssa Ruunaan neitikoskella paistamassa makkaraa. Siellä oli niin kylmää, että talitintit lennähtivät istumaan veljen kengänkärjelle ruokaa kerjäämään - enpä ole Suomessa eläessäni koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Paluumatkalla etelään vierailin kahden nuoruudenystävän luona.

Siitä olikin aika siirtyä sovelletun ja epäsovinnaisen joulupöydän ääreen Ranskaan. Minä paistoin strutsipaistin, Tiikeritoveri silppusi savukalasalaatin ja Jänismies pakersi porkkanalaatikkoa. Illan kruunasi piparkakkupohjainen luumurahkatorttu. Aterian kuluessa kissa rymysi onnellisena muovikuusessa. Miten minusta tuntuukin, että vuoden kaikki juhlat ovat olleet yhtä ylenpalttista herkkujen lapioimista ääntä kohti? Hedonistinen mässäilyteema jatkui reippaasti yli susheilla ryyditetyn uuden vuoden, syöminen täällä (ja muuallakin) kun on vähän liian kivaa.

Sellaista siis eilisvuonna. Huomispäivästä en taas tiedä paljon mitään, kuinkas muutenkaan. Saa nähdä, mihin suuntaan tuuliviiri kevään korvalla taas kääntyy.

Cat People vs. Dog People

2010-10-13T09:57:00.000-07:00

Yllä oleva kuva on amerikkalaisesta lastenanimaatiosta CatDog, joka kertoo yhdessä ja samassa ruumiissa elävän kissa-koiran edesottamuksista.

Minua kiehtoo ajatus siitä, että ihmisistä voi päätellä jotain sen perusteella, onko hän kissaihminen vai koiraihminen. Ajatus aktivoitui eräiden kesän mökkijuhlien aikaan, kun huomasin yllätyksekseni paikalla olevan plus kymmenkunta ihmistä, neljä koiraa ja yksi ainoa vakaumuksellinen kissaihminen, joka olin (kas kummaa) minä.

Kun rupesin miettimään tarkemmin tuntemiani ihmisiä, niin kylläpäs kissaihmisten joukko osoittautuikin vähäiseksi, vaikka kourallinen rakkaimpia läheisiäni onkin veljeäni lukuun ottamatta kissaihmisiä. Käväisi mielessä, että mahtaisikohan jakaumaan kenties vaikuttaa useampia meitä yhdistävä harrastus, joka sotilaallisesta taustastaan johtuen edellyttää jonkin verran koiramaista tottelevaisuutta, hierarkiaa ja kurinalaisuutta (joita minun on vielä kymmenenkin vuoden harrastamisen jälkeen joskus vaikea niellä kakistelematta).

Rakkain kaikista läheisistäni, eli Jänismies on tietenkin vannoutunut kissaihminen, jota kissat palvovat kympillä. En tosin edes usko, että voisin elää parisuhteessa koiraihmisen kanssa. Ystävyyssuhteisiin jako ei sentään ihmeemmin vaikuta, vaikka saattaakin synnyttää vilkasta keskustelua ja mielipiteenvaihtoa.

Ajatus persoonallisuustyyppien kahtiajaosta lemmikkimieltymysten perusteella ei ole tuulesta temmattu, sillä eroja on tutkittu tieteellisestikin. Teksasin yliopiston alaisuudessa järjestettiin Sam Goslingin johdolla "Gosling-Potter Internet Personality" -projekti. Siinä noin 4500 ihmistä vastasi nettikyselyyn, jossa kartoitettiin persoonallisuutta viiden eri muuttujan avulla, jotka olivat: avoimuus, tunnollisuus, ulospäinsuuntautuneisuus, miellyttävyys ja neuroottisuus.

Ei liene mikään yllättävä tulos, että koiraihmisiksi identifioituneiden persoonallisuus painottui enemmän ulospäinsuuntautuneisuuteen, sosiaalisuuteen, lauman mukana menemiseen, miellyttämishaluun ja tunnollisuuteen. Kissaihmisten persoonallisuus sen sijaan korostui avoimuudessa, neuroottisuudessa, itsenäisyydessä, luovuudessa, epätraditionaalisuudessa ja omaperäisyydessä.

En ole löytänyt testin kysymyksiä mistään, joten minua huvitti tehdä oma meemi, jossa kysellään ihmisen samaistumista joko koiriin tai kissoihin. Huomatkaa, että vastaukset eivät ole yleispäteviä, vaan jokaisen vastaajan mielipiteitä esitetyistä kysymyksistä. Mitään valmiita vastauksia tai analyyseja minulla ei ole antaa, joten kysely on vain peili, josta voitte huviksenne tutkiskella itseänne. Napatkoon ken haluaa ja vinkatkaa minulle kommenttilootassa, mistä voin käydä lukemassa vastauksia.

1. Kissa vai koira? Voit valita etusijalle vain toisen, vaikka pitäisit molemmista, mutta toki voit mainita, jos olet mielestäsi sekä kissa- että koiraihminen. Kysymyksen pointti on kuitenkin jommankumman etusijalle asettaminen, koska on pakko valita. Vastaukseksi käy myös joku muu eläin, tai se ettei pidä eläimistä laisinkaan. Huom! Älä teeskentele pitäväsi kummastakaan vain siksi, että heijastaisit kyseiseen eläimeen kliseisesti liittyviä myönteisiä mielikuvia persoonallisuuteesi.

Ilman pienintäkään epäilyksen häivää tai arpomista: KISSA!

2. Mitä eläimiä vanhemmillasi / lapsuudenperheessäsi oli? Entä isovanhemmillasi?

Vanhemmillani oli koiria silloin, kun olin pieni mutta nykyään äidilläni ja isäpuolellani on kaksi kissaa. Oikea isäni lienee aina ollut koiraihminen. Isoäitini oli pesunkestävä, hullu kissamummo kuolemaansa asti.

3. Kerro perusteluja sekä sekä kissoista/koirista pitämiselle tai ei-pitämiselle.

KISSAT: Pidän kissojen elegantista itsenäisyydestä sekä kyvystä osoittaa rakkautta ilman, että ovat tunkeilevia tai liehitteleviä. Kissat ovat kauniita, salaperäisiä, notkeita, puhtaita, hyväntuoksuisia ja useimmiten siroja. Kissojen silmät ovat kauniimpia kuin arvokkaimmat jalokivet. Kehräys on ihana ääni., samoin kuin vieno naukaisu En pidä kissanpissan hajusta, liian pitkälle jalostetuista kissan irvikuvista, enkä kovaäänisesti molisevista kateista.

KOIRAT: Vapaasta tahdostaan asiallisesti käyttäytyvät, hiljaiset, puhdasturkkiset, hillityn iloiset ja älykkäät koirat ovat ihan sympaattisia, vaikken kuitenkaan itselleni ottaisi. En pidä yhtään koirien haukkumisesta, ominaishajusta, kuolaamisesta, enkä liehittelevästä käytöksestä. Koirat ovat laumaeläiminä kiusallisen riippuvaisia ihmisistä, komennoista ja laumanjohtajansa mielenliikkeistä.

4. Mitkä käyttäytymisen piirteet näet kissamaisina ja mitkä koiramaisina?

KISSAMAISIA: Oman tien kulkeminen, feminismimyönteisyys, humaanius, nautinnonhaluisuus, laiskuus, esteettisyys, taiteellisuus, omaperäisyys, hiljaisuuden kaipuu, kriittisyys, vastarannankiiskeys, unelmoiminen, ylpeys, taivaanrannanmaalarius, epäluuloisuus, polttava vapauden kaipuu, jääräpäisyys, ylenkatse, pitkävihaisuus, ironia, arvokkuus, juonikkuus, kärsimättömyys, turhamaisuus, yksinäisyys, pohdiskelevuus, meditaatio, oman tilan tarve, monimutkainen huumorintaju, mustasukkaisuus, henkilökohtainen siisteys ja tarve pitää ympäristö siistinä, ulkonäöstä huolehtiminen, aistikeskeisyys, tunteikkuus, asioiden tekeminen sisällön vuoksi, uteliaisuus.

KOIRAMAISIA: Laumassa hengailu, konservatiivisuus, yksinkertainen huumorintaju, sosiaalisuus, sovinismi, miellyttämisenhalu, alistuminen, asioiden ottaminen valmiiksi pureskeltuina, yhteisöllisyys, järjestelmällisyys, huomionkipeys, anteeksiantavaisuus, lainkuuliaisuus, pojat on poikia -mentaliteetti, kovaäänisyys, hierarkiamyönteisyys, sotkuisuus, epäsiisteys, vallantavoittelu, kilpaileminen, kunnianhimo, ylitsepursuava iloisuus, uskollisuus, luottavaisuus, toisten mielipiteiden huomioon ottaminen, luonteva ryhmässä toimiminen, auktoriteettien kunnioittaminen, perinteet, perhekeskeisyys, vouhottaminen, tekeminen tekemisen vuoksi.

5. Millaiset ammattivalinnat mielestäsi heijastavat kissaihmisyyttä tai koiraihmisyyttä?

KISSA: kirjailija, taiteilija, muusikko, näyttelijä, tanssija, filosofi, malli, käsityöläinen, kirjastotyöntekijä, journalisti, siivooja, pesulatyöntekijä, arkkitehti, toimistotyöntekijä, museotyöntekijä.

KOIRA: sotilas, poliisi, ammattiurheilija, sairaalahenkilökunta, pelastusviranomaiset, opettaja, pappi, sosiaalityöntekijä, tehdastyöntekijä, oikeusviranomainen, kauppias, insinööri, tietoteknikko.

6. Entä millaiset poliittiset sekä elämänkatsomukselliset valinnat?

Minun näkökulmastani kissaihmisyyteen viittaavat vasemmistolaisuus, feminismimyönteisyys, vihreys, ateismi ja liberaalius, kun taas koiraihmiset ovat mutkattomammin oikeistolaisia, miesasiamiehiä, kapitalisteja, kristillisiä ja konservatiiveja. Ei mikään kiveen hakattu totuus, mutta suuntaviiva kylläkin.

7. Kerro elämäsi rakkaimmista eläimistä jotain?

Minulla on ollut useita kissoja elämäni aikana ja jokaiseen niistä minulla on ollut syvä kiintymyssuhde. Lapsena rakkain kissani oli kultaturkkinen Hani, joka rakasti syliin kiipeämistä lahjettani pitkin. Opiskeluaikoina minulla oli hurmaava oranssi puolipitkäkarvainen kolli nimeltä Frippe, joka kuoli, koska joutui kesälomalla hoitopaikassaan auton töytäisemäksi - yksi elämäni suurimpia suruja. Aikuisiällä minulla on ollut kolme kissaa, joista Lokkikissa tassutteli pilven päälle tänä syksynä 17 vuoden kunnioitettavassa iässä. 16-vuotias Mörkö jaksaa vielä mörrittä hoitopaikassaan, vaikka vanhuus alkaa jo painaa ja ennen niin eebenpuun värinen turkki himmertää hopealle. Nuori hopeanharmaa jenkkikaunotar Kishi elää toistaiseksi rauhallista ranskalaiselämää ja tunkee syliini näppäimistön päälle parhaillaankin.

8. Mikä on sieluneläimesi tai toteemieläimesi?

Aavikkoilves.

9. Mikä eläin aiheuttaa sinussa vastenmielisyyttä?

Muutamakin ihminen. Apinat. Kovakuoriaiset. Tuhatjalkaiset.

10. Onko lempieläimellä vaikutusta ihmissuhteittesi muodostumiseen?

Kyllä. En voisi kuvitella eläväni parisuhteessa koiraihmisen tai kissanvihaajan kanssa. Läheisin ihmispiirini arvostaa toista veljeäni lukuun ottamatta ensisijaisesti kissoja. Ystävinä koiraihmiset menevät, vaikka mielipide-eroja tuleekin helposti monissa asioissa. Molemminpuolinen ymmärtäminen on joskus koetuksella samoin, kuin koiralla, joka eri kieltä puhuvana luulee kynnekästä tassua nostavan kissan haluavan vain leikkiä.

Kissa ja Puu

2010-09-13T14:29:00.001-07:00

Seven

2010-08-28T04:33:00.000-07:00

Zepanderilta tarttui tehtävä: pitää kertoa itsestään seitsemän asiaa. Tehtävä myös annetaan eteenpäin seitsemälle.

1) Minulle on mieluisaa pitää niin monta rautaa tulessa kerralla, että joskus hämmästytän itseänikin. Normaalimoodini sisältää työtä, opiskelua, joogaa, punttia, juoksua ja kamppailua sekä lisäksi vielä lukemista, maalaamista, valokuvaamista ja kirjoittamista. Kun saan järjestää asiani ja elämäni oman mieleni mukaan, niin eteeni ei juurikaan tule tylsiä hetkiä tai ajatuksia siitä, että mitäköhän sitä sitten tekisi. Tästä tykkään erityisen paljon itsessäni.

2) Olen asunut neljä ja puoli kuukautta hotellissa töiden takia. On varsin mukavaa saada aamuisin yltäkylläinen hotelliaamiainen ja puhtaat, viikatut lakanat sekä pyyhkeet aina kun siltä tuntuu. Bonuksena käyttöoikeus saunaan ja uima-altaaseen. Ympärillä mukavat metsämaisemat. Tähänhän voisi vaikka tottua.

3) Osaan tarvittaessa tehdä todella ikäviä itsepuolustustekniikoita. Olen luvannut itselleni, että jos kimppuuni käydään koskaan niin, että henkeni tai koskemattomuuteni on vaarassa, pidän huolen siitä, että hyökkääjä menettää myös aimo palasen omaa lihaansa, kävipä minulle lopulta kuinka tahansa.

4) Haluaisin matkustaa Sokotralle, siksi että siellä näyttää niin ihmeellisen kummalliselta.

5) Olen melkoisen venyvä otus. Jos harrastaisin pelkkää joogaa, menisin helpostikin solmuun.

6) Vastavirta on sielunelementtini.

7) Olen vannoutunut nudisti. Aiheutan taipumuksellani joskus pahennusta tiukkapipoissa.

Napatkoon ken lystää.

Sopiva rangaistus Pride-kulkueen kimppuun käyneille

2010-07-05T05:15:00.000-07:00

Minulla olisi oiva ehdotus rangaistuksesta niille idiooteille, jotka hyökkäsivät kyynelkaasulla Pride-kulkueen kimppuun:

Hyökkääjiltä vaatteet pois, torille kontalleen häpeäpaaluun ja asiansa osaava domina antamaan rottinkikepillä piiskaa, kunnes on viharikollisen persus karrella ja silmät yhtä kyynelissä, kuin kyynelkaasua naamalleen saaneilla. Paikalla olevalle yleisölle jaetaan suolaa, chilipippureita ja sitruunanpalasia, joita he voivat hyödyntää mielensä mukaan.

Ihan vain vinkkinä oikeuslaitokselle, että nyt on syytä antaa kaikki mahdolliset rangaistukset ja ankarimman kautta tässä tapauksessa! Suomi ei ole mikään =%#&:n Saudi-Arabia!

Helvetti, mitä raukkamaisia kuspaskiaisia voikin maa päällään kantaa!

Summer Solstice

2010-06-28T15:40:00.000-07:00

MISTÄ ON PAKANAN KESKIKESÄN JUHLA TEHTY?

Ystävien unelmamökistä saaristossa

Tuntemattomista kukista, kummista heinistä

Koppakuoriaisen selkäkilven helmiäishohteesta
Kalliolla kasvavista maksaruohoista

Sudenkorennon kuultavista siivistä

Lokkien ärmätyksestä merikotkalle (?)

Aalloilla lipuvista joutsenista

Villistä ruohosipulista ja sen kukista

Kesäkurpitsoista, tomaateista, valkosipuleista

Savustetusta merilohesta
Vuohenjuustosta
Vihreästä salaatista
Vaaleanpunaisesta ruususuolasta
Konjakkisinapista
Laitilan simasta

Tuorejuusto-savukala/pekoni-sienikääröistä

Uusille perunoille sulavasta voista ja tillistä

Suklaavaahtokakusta mansikoilla

Ruuanjälkeisestä suloisesta raukeudesta

Ruusuilla ja lupiineilla koristellun majstångin pystytyksestä

Valkoisesta juhannusruususta reporankana makaavan valkoisen koiran korvan takana
Koirasta jolla oli tyylikkäät aurinkolasit päässä

Juhannuskahveista ikivanhassa, hirsisessä ja heleänsinisessä saaristolaistuvassa
Historiallisista tapeteista
Nukkumakaapin ihmettelystä

Iltapäivän auringossa leijuvasta saunan savusta
Uimisesta auringonkilossa silmät kiinni

Aamukahveista suuren männyn katveessa

Paljain jaloin tallatusta kävystä (AU!)
Paljain jaloin tallatusta telttakepistä (AU!AU!)

Telttaunista, jotka olivat kuin pumpulipilveen käärittyjä
Autuaasta laiskottelusta
Pyhästä hiljaisuudesta
Puolilta päivin heräämisestä

Kokon roihusta aamuyössä
Sinisen hetken ikävästä

Katajanmarjojen napostelusta

Punkkisyynistä ja löytyneiden vättiäisten armottomasta murhaamisesta

Eukalyptukselta tuoksuvasta saunasta

Nukahtamisesta suloisenlämpimälle kalliolle
Jäkälästä takertuneena hiuksiin ja villapaitaan
Kullanpunaisista sammalenkukinnoista
Tyynynpehmoisesta pompulasammalesta
Hiukset sädekehäksi hehkuttavasta metsän valosta

Auringon villitsemistä pisamista ja melasmoista
Hämähäkinseitistä puuceen ikkunalaudalla
Vaaleansinisestä pienoismallipurjeveneestä
Vanhoista laivavalokuvista
Magneettisista häiriöistä :)

Yösateen ropinasta telttakankaalla
Hyvästä punaviinistä, jossa on metsäinen maku

Toisesta punaviinistä, joka maistuikin tölkkietikalle, johon on säilötty hikisiä sukkia
Kimaltelevasta spiraaligalaksista savisen, lasitetun viinipikarin pohjalla

Lukemattomista hienoista saviesineistä savipajalla

Savipajan salmiakkilakritseista ja salmiakkitoffeesta

Kumartumisesta taitavan sepän jalkojen juureen ;)

Sepän ihan mielettömästä portfoliosta

Vilpittömästä ihastelusta, miten joku voikin olla niin kädentaitava

Kulttuuripornokirjasta, joka löytyi miniantikvariaatista

Taotun mustan veitsikorun ja savisen viinipikarin ostamisesta
Kuplia keräävästä mansikasta siiderilasista
Koirapörssin superkiinnostavista kuulumisista
Saaristolaisravintolan legendaarisesta isännästä joka pukeutuu naisten yöpaitaan

Multakärsällään pussaamaan tulevista villisian poikasista
Haisevista vuohista

Keskusteluista
Raukeasta iltapäivästä kirjan kanssa
Saariston heleydestä, raikkaudesta
Auringonnousun ja laskun väreistä

Maanantaiaamun betoninraskaasta elämyskrapulasta...

Kaksi vanhaa puuta

2010-06-21T14:53:00.000-07:00

Minä rakastan näitä
iltojani kanssans sun
kun hetken päässä aamu odottaa

ja me nauramme ja
silmiämme pyyhimme ja
helppo huominen on unohtaa

oomme taas kuin kaksi lasta
jotka aikoinaan
puolivahingossa lähti
samaa tietä kulkemaan

ja sä viet mut ikkunan luo
ja sä sanot: "me kai ollaan niin kuin nuo"

kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja kestää joka tuulen ja sään

kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

kaksi ylvästä ja nuorta
varmoina on voimistaan
taivaan kantta kohti kasvaneet

ehkä vuodet ovat kuorta
ja talvet viimoillaan
hiukan ohuemmaks raapineet

kuinka onkaan kaksi lasta
matkan myötä muuttuneet
se ihme on kai vasta
oomme tänne selvinneet

ja sä viet mut ikkunan luo
ja sä sanot: "mehän ollaan niin kuin nuo"

kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja kestää joka tuulen ja sään

kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

-Juha Tapio-

Crazy Horse Memorial

2010-06-12T16:43:00.000-07:00

En ihmeemmin innostunut Mount Rushmoresta ja sen kylkeen hakatuista presidenttien päistä. Näkymät olivat toki hienot, kallioveistos kunnioitettava aikaansaannos ja paikka kulttuurihistoriallinen "must", kun kerta Amerikassa oltiin. Ympäröivä luontokin oli miellyttävää auringonpaahteessa tuoksuvine keltamäntyineen ja kummissa muodostelmissa kumpuilevine graniittikallioineen. Mutta... Siihen Mt.Rushmoren ihastelu sitten hyytyi ja historiallinen kriittisyys otti vallan.

Gutzon Borglumin ja poikansa Lincoln Borglumin johdolla veistettyjä Rushmoren presidentinpatsaita hehkutetaan mahtipontisesti Amerikan perustaja-isiksi. Näin sanottaessa painetaan villaisella ahneiden, häikäilemättömien ja valehtelevien kalpeanaamojen sortamat alkuperäiskansat. Harvempi amerikkalainen edes tietää, että Mt Rushmore on alun perin lakota-siouxheimolta riistettyä maata, jonka halki kulki tärkeä "henkinen tie" nimeltä Kuusi Isoisää.

Amerikkalaisen rosvopatriarkaalisuuden päälle sappea sylkevät asenteeni eivät perustu romantisoituihin intiaanistereotypioihin. Intiaanien, kuten minkä tahansa muun ihmiskansan keskuudessa, oltiin ja ollaan luonnollisesti myös julmia, syrjiviä, typeriä, katalia, ahneita, sotaisia ja selkään puukottavia. Mutta intiaanikulttuurien, kuten minkä tahansa luonnon ehdoilla elävän kansan murskaaminen ylivoimalla on silti hirmuteko, jota on syytä hävetä, hyvittää ja pyydellä anteeksi vielä pitkään Obaman esimerkillisen yritelmän jälkeenkin. En vain voi olla pohtimatta, millaiseksi olisi voinut kehittyä omilla ehdoillaan toimiva sivilisaatio, joka ymmärsi universumin yhtenäisyyden ja relativistisuuden päälle, kunnioitti luontoa sekä näki maailmansa ihmiskeskeisyyden ja hierarkian sijaan totemistisesti.

Niinpä intiaanien pyhän vuoren seinämällä möllöttävät omahyväiset äijänkäppänät kirvoittivat minusta jupinaa dynamiitin tarpeesta tai jättimäiseen viiksienpiirtotussin hankkimisesta. Patsaiden ihailuun tarkoitetulla aukealla turisteja viihdyttäneet, shamaanirumpuja paukuttavat vakavakasvoiset intiaanit tuntuivat taustaansa vasten irvokkailta ja surullisilta. Useita kurjia intiaanireservaatteja matkan varrella nähtyäni tiedän kuitenkin hyvin, että Amerikassa on syytä kiskoa leipänsä irti siitä, mistä se sattuu sillä hetkellä irtoamaan. Arvokkuudesta, juurista tai historian vääryyksistä ei voi aina pitää jääräpäisesti meteliä - niitä kun ei voi syödä nälkäänsä.

Onneksi reittimme etsiytyi Rushmoren jälkeen paikkaan, joka jätti pönöttäjäisät kirkkaasti varjoonsa sekä ilmiasunsa, toteutustapansa, että ideologiansa suhteen. Päädyimme tienviittojen houkuttelemana Thunderhead-nimisen vuoren juurelle ja pääsimme tutustumaan mielettömään projektiin, josta mahdollisesti joskus valmiina tulee maailman suurin veistos.

Crazy Horse Memorial on idealistinen hanke, jossa Thunderhead -vuoren kylkeen louhitaan intiaanipäällikkö Hullua Hevosta (Tȟašúŋke Witkó) esittävää monumenttia. Nimi Hullu Hevonen ei muuten ole oikea käännös, vaikka onkin vakiintunut puhekieleen. Autenttisempi käännös kuuluu "Hänen hevosensa on hullu" ja se viittaa intiaanipäällikön näkyyn, jossa hänen ratsunsa "tanssi" oudosti.

Hankkeen toteuttamisen aloitti vuonna 1948 kuvanveistäjä Korczak Ziolkowski. Hän oli saanut intiaanipäällikkö Seisovalta Karhulta kirjeen, jossa tuotiin julki intiaanien toive näyttää valkoiselle miehelle, että myös heillä oli kunnioitettavia ja muistamisen arvoisia sankareita:

"Then indians wrote me a letter and asked me to... would I come out here and carve a mountain to their great hero. Well, they had no money. They had nothing. They didn´t even have a mountain. So since it was my dream and I always thought the indians got a raw deal... I decided after the war was over and I came out here in 1947 that I would spend my life carving this memorial to the North American Indian."

Ziolkowski otti tehtävän vakavemmin, kuin kukaan ikinä olisi saattanut kuvitella. Hän suunnitteli ja laittoi alulle monumentin joka on 195 metriä leveä ja 172 metriä korkea, kun Mount Rushmoren presidentinpäät ovat "vain" vaivaiset 18 metriä korkeita. Työn määrästä kertoo jotain se, että nyt, yli 60 vuotta kestäneen louhinnan ja räjäyttelyn jälkeen monumentista on valmiina vasta Hullun Hevosen kasvot. Vieraskeskuksessa näkemässämme dokumentissa veistäjä kertoi, kuinka esimerkiksi kahden viikon hillittömän raatamisen ja kymmenien tonnien painoisten kivimassojen räjäyttelyn jälkeen työmaalla ei ollut alhaalta päin katsottuna nähtävissä minkäänlaista edistystä.

Suoraselkäinen Ziolkowski ei suostunut ottamaan vastaan valtion kahteenkin otteeseen tarjottelemaa 10 miljoonan dollarin avustusta, vaan kaikki alueen toiminta rahoitetaan vierailijoiden pääsymaksuilla ja yksityisten tekemillä lahjoituksilla. Kuvanveistäjä kuoli 1982, mutta hänen vaimonsa, lapsensa ja lastenlapsensa ovat jatkaneet sinnikkäästi alkuperäisen suunnitelman toteuttamista.

"Of course I guess you have to be a little bit crazy don´t you. To do a things like this. Especially when you tell government they can keep their 10 million dollars twice."

Louhintaurakan ohessa Thunderheadin juurelle kehittyi monipuolinen ja kiinnostava Amerikan alkuperäiskansojen kulttuuri- ja koulutuskeskus. Siellä on yliopisto ja kampus, museo, Ziolkowskin alkuperäinen museoitu koti ja studio, vierastilat, ravintola, elokuvateatteri ja lahjakauppa. Voin varoittaa, että keskus on oikea tarujen aarreaitta ja selvisin itse sieltä ulos tekemättä vararikkoa vain siksi, ettei minua kaikkein eniten sykähdyttäneistä Woody Crumbon taideteoksista ollut (onneksi?) myytävänä jäljennöksiä.

Keskuksen pihalla on näytillä monumentin 1/34 -kokoinen, lumivalkoinen ja sirosti muotoiltu pienoismalli, jolla on taustanaan vuorityömaa. Malli ei kuitenkaan ole kuviin joutumista vältelleen Hullun Hevosen identtinen näköismuotokuva, vaan symbolinen hahmo, joka osoittaa sormellaan horisonttiin: "My lands are where my dead lie buried,"

Voitte vain arvata millaisen määrän kunnioitusta, inspiraatiota sekä liikutusta tuollaisen elämäntyön näkeminen ja sen eteen tehdyistä ponnisteluista kuuleminen minussa herättikään! Veistäjä itse on sanonut, että: "You only have to live long enough to inspire others to do great things."

Devils Tower

2010-05-22T13:34:00.000-07:00

Fantasiaan mieltyneenä ihmisenä minulla on vihlova kaipuu epätodellisiin maisemiin. Ikävöin paikkoihin, joissa seisoessani ja ympärilleni silmäillessäni saatan vain haukkoa henkeä ja ihmetellä, että onko tämä näkymä totta vai untako vaan. Luonnonihmeiden äärellä lakkaan olemasta rajallinen yksilö ja muutun suurisilmäiseksi susuwatariksi, joka leijailee ihmeissään keskellä mahtavaa universumia. Minä pidän siitä tunteesta suunnattomasti, se asettaa elämäntajun oikeisiin uomiinsa.

Wyomingin karujen tasankojen keskellä, Black Hillsin mäntymetsien liepeillä ja lähellä Sundancea kohoaa 386 metriä korkea monoliitti, Devils Tower, joka tunnetaan myös hauskalla alkuperäisnimellä Mateo Tepee eli Harmaakarhun Tiipii. Jotkut alkuperäisheimot ovat kutsuneet sitä myös nimellä "Bad God´s Tower", joka on kalpeanaamojen tulkintana johtanut nykyiseen nimitykseen.

Torni on syntynyt vulkaanisten purkauksien seurauksena noin 60-70 miljoonaa vuotta sitten ja eroosio on kuorinut sen kyljistä pehmeämmät kivilajit, jättäen jäljelle nykyisen muodon. Torni on ulkonäöltään mitä merkillisin maastonkohta - ihan kuin joidenkin funkikseen hurahtaneiden aavikkoalieneiden keskelle ei mitään rakentama linnoitus, jonka tasainen huippu olisi mitä oivallisin laskeutumispaikka avaruusalukselle. Steven Spielberg onkin käyttänyt Devils Toweria elokuvassaan Kolmannen asteen yhteys. Presidentti Theodore Roosevelt nimesi Devils Towerin Amerikan ensimmäiseksi kansallismonumentiksi vuonna 1906.

Ajettuamme tornille johtavan ruohotasankopätkän, leiriydyimme Devils Tower National Parkin ulkorajalla olevalle KOA:n leirintäalueelle. Luonnonpuiston rajojen sisäpuolella olisi ollut mahdollisuus alkeellisempaankin leirintään, mutta Badlandsin suihkuttoman ja hikisen telttailun jälkeen kaipasimme kipeästi peseytymismahdollisuutta. Saimme teltansuunäkymiksemme okranpunaiset hiekkakivikukkulat ja muutaman kilometrin päässä kohoavan päänähtävyyden.

Sää oli erittäin lämmin ja sateista ei tietoakaan. Retkeilijöitä varoiteltiin tekemästä nuotiota, sillä se voisi roihauttaa maiseman tuleen. Kielloista huolimatta jotkut älykääpiöt polttivat illalla makkarahiilloksen aikaan saadakseen roskiaan, mikä kirvoitti minusta muutaman raivokkaan kovaäänisen karjahduksen ja olisin varmasti lähtenyt kielimään idiooteista henkilökunnalle, mikäli nuotio ei olisi sammunut. Metsä- tai siis tässä tapauksessa aavikkopalot kun eivät ole kuivilla seuduilla leikin asia.

Kävimme Devils Towerilla kahdesti ja kiersimme sen ympäri kulkevat luontopolut, sekä kiipeilimme tornin seinämistä lohjenneilla järkäleillä. Ikivanhat kivet hohkasivat auringon lämpöä ja monoliittia ympäröivässä mäntymetsässä oli jännittävä tunnelma. Tuoksui leppeässä kesäillassa lämpiävälle havupuiselle saunalle ja olin lumoutunut siitä tuoksusta, ihan kuin olisin uinut hunajankultaisen pihkan pyörteessä. Siellä täällä näkyi menneiden metsäpalojen hiillyttämiä puunrunkoja. Kaiken kaikkiaan paikassa oli erityinen, hyvä henki ja muinaisuus läsnä. Polulla kohtasimme myös pörröisen alkuasukkaan, -jäniksen, joka kyyrötti isojen käpyjen takana "piilossa" ja sai meidät arvailemaan, josko se oli päätynyt varastamaan oravan sapuskat.

Devils Tower on on ollut ja on edelleenkin pyhä paikka useille intiaaniheimoille. Heinäkuussa alkuperäisasukkaat viettävät alueella uskonnollisia menojaan, jolloin turismia ja kiipeilyä on pyydetty rajoitettamaan. Vuoreen liittyy runsaasti folklorea. Tunnetuin on legenda siitä, miten vuori on saanut oudot ominaispiirteensä: Seitsemän intiaanityttöä (joissakin tarinoissa poikaa/miestä) oli muinaisina aikoina juossut pakoon raivokasta jättiläiskarhua. He loikkasivat kiven päälle ja rukoilivat Suurta Henkeä auttamaan. Kivi oli alkanut yhtäkkiä kasvaa ja kohota korkeuksiin. Tyttöjä verenhimoisesti tavoitellut jättiläiskarhu oli silponut vuoren kylkiin kynnenjälkensä, mutta vuori oli nostanut tytöt taivaaseen asti, jossa he muuttuivat Pleadien eli Seulasten seitsemäksi tähdeksi.

Intiaanit olivat sitoneet puiden oksille uhrilahjoja ja näin ainakin askin tupakkaa sekä flanellikankaanriekaleen, ehkäpä revittynä juuri sellaisesta puunhakkaajatyylisestä ruutu-raitaflanellipaidasta, jotka olivat Suomessakin muotia 80-luvulla. Tuoksufriikkinä menin nuuhistelemaan silmät suljettuina kangasta, koittaen tavoittaa mielikuvan sen tuojasta, mutta pihkanhaju vei kaikista muista aistimuksista voiton.

Devils Tower on myös erittäin suosittu kiipeilykohde ja sen seinämillä silloinkin rimpuilleet kiipeilijät uskomaton näky. Jäimme seuraamaan, kuinka parivaljakon liidaaja ensin kiipesi ja näpräsi varmistukset kallionhalkeamiin. Sen jälkeen toinen mennä ähelsi perästä. Kuulimme seinämältä tuskaista huutelua maitohapoille menemisestä, mitä ei ollut vaikeaa uskoa kun seurasi mitä hämmästyttäviä hämähäkkiliikkeitä kiipeilijät mennessään tekivät. Niin he vain etenivät sitkeästi vähä kerrassaan, mutta me emme jaksaneet jäädä päivystämään, että pääsivätkö huipulle asti. Jos pääsivät, niin sen elämyksen täytyy olla painonsa arvosta timantteja. Mikäli minulle koskaan tarjoutuisi mahdollisuus kiivetä tuota seinämää asiantuntevan kiipeilijän opastamana huipulle asti, en epäröisi hetkeäkään, olisipa kapuaminen sitten kuinka rankkaa ja pelottavaa tahansa. Mutta tällä kertaa ei ollut sen aika, joten tyydyimme tallentamaan haaveen kiipeämisestä sydämiimme. Maybe someday.

Uiminen Koan altaalla tumman yötaivaan ja tuikkivien tähtien alla kruunasi tunnelmallisesti päivän. Hämärässä tai pimeässä uidessaan sitä tuntee ikään kuin sulautuvansa metallisesti läikehtivään veteen. Kelluessani selälläni näin, kuinka pienet lepakot lehahtelivat allasta reunustavien lamppujen liepeillä yöpalaa pyydystämässä ja sen hetken mukanaan tuoman kiihkeän ilon ja onnellisuuden tunteen tulen todellakin muistamaan pitkään.

Kaktuskissa

2010-04-02T05:22:00.000-07:00

Löytyipä taas vaihteeksi outo ja huvittava kryptozoologinen kissalegenda, josta en ollut aiemmin kuullutkaan:

1800-luvulla Californian, Arizonan, Uuden Meksikon ja lounais Amerikan uudisasukkaiden parissa ja puunhakkaajien sekä lehmipoikien leiritulilla kerrottiin vistoa legendaa erämaissa lymyilevästä olennosta nimeltä kaktuskissa.

Kaktuskissa oli kuvausten mukaan noin ilveksen kokoinen kissaeläin, jonka turkin karvat olivatkin piikkejä. Sillä kuvailtiin olevan myös terävät luukannukset etutassuissaan ja haarautunut, piikikäs häntä. Korvien takana kasvoivat lisäksi pienet sarvet.

Kaktuskissa nautti ravinnokseen erämaan kaktusten mahlaa ja käytti etutassujensa kannuksia kaktusten auki silpomiseen. Kun kaktuskissat sitten kiertelivät ryypiskelemässä silpomiensa kaktusten nesteitä, ne olivat usein alkaneet käydä lämpimässä ja muuttua alkoholipitoisiksi. Kerrotaan, että juopuneet otukset rymysivät perskännissä pitkin öisiä erämaita, hioivat etutassujensa kannuksia vastakkain ja kirkuivat kammottavalla äänellä. Etsiytyipä otus joskus erämaassa yöpyvien leireihinkin ja pisti pystyyn hävityksen kauhistuksen.

Legendan on arveltu syntyneen siitä, kun uudisraivaajat kohtasivat ensimmäisiä kertoja eräseutujen piikkisikoja ja kuulivat puumien päästelevän karmaisevia huutojaan. Liepä osuutta juttuihin ollut silläkin, että kertojat olivat nauttineet itse miestä väkevämpää.

Jompikumpi meidän vanhoista kissoistamme lienee tuon erämaan hirviön pikkuserkku, sillä pieneltä kaktukseltani oli kerran järsitty pää poikki. Syyllinen oli ihme kyllä, selvinnyt tempustaan ilman vammoja.

Crater Lake

2010-03-12T07:56:00.000-08:00

Minulla ja Jänismiehen amerikkalaisella ex-kollegalla E:llä oli silloin tällöin tapana istua iltaisin labran tietokoneella googlettamassa kiintoisia asioita ja ilmiöitä. Siinä tuli puitua hämähäkkien ultraviolettivaloon perustuva kuhertelu, paratiisilinnun koomiset kosiomenot, alien-teknologian mieleen tuovien bismuttikristallien kasvattaminen, kummiin muotoihin kasvatetuista puista otetut valokuvat, hain ja mustekalan jännä painiottelu, Rasputinin säilötty heppi ja tietämämme, suosittelemisen arvoiset luonnonpaikat.

Eräänä iltana E avasi nähtäväkseni maisemakuvan, jossa oli maljamainen kraateri täynnä epätodellisen sinistä vettä. Kun epäilin kuvaa käsitellyksi, E kertoi kyseessä olevan hänen synnyinkotinsa lähellä, Oregonissa sijaitseva Crater Lake ja suositteli siellä käymistä, kun kerta olimme aikeissa suunnata länsirannikolle. Maisema teki minuun syvän vaikutuksen ja vaihdettuani sen vihjailevasti Jänismiehen työkoneen taustakuvaksi, aloin hinkua, että sinne on päästävä. Ja sehän tosiaankin toteutui.

Matkallamme Seattlesta kohti Los Angelesia silmäilimme horisontissa siintäviä tulivuoria, jotka täytyi valitettavasti jättää toiseen kertaan. Myös Crater Lake on entinen tulivuori, noin 7700 vuotta sitten purkautunut ja sisäänpäin romahtanut Mount Mazama. Kalderaan muodostunut järvi on halkaisijaltaan kymmenisen kilometriä leveä ja syvimmältä kohdaltaan lähes 600 metriä, mikä tekee siitä Yhdysvaltojen syvimmän ja maailman yhdeksänneksi syvimmän järven. Järven vesi on hyvin puhdasta ja kirkasta, eikä siinä ole sedimenttiä, levää tai muita epäpuhtauksia, mistä syystä vesimolekyylit absorboivat kaikki muut auringonvalon spektrin värit, paitsi sinisen jota ne heijastavat voimakkaasti.

Järvi on seudun natiiveille, Klamath-intiaaneille pyhä paikka. Klamathit ovat perimätiedosta päätellen olleet todistamassa Mount Mazaman luhistumista. Heidän legendojensa mukaan purkaus oli maanalaisen jumaluuden Llaon ja taivaan jumala Skellin tulta ja tulikiveä sinkoillut taistelu, joka päättyi Llaon tappioon sekä Mazaman romahtamiseen. Skell täytti syntyneen kraaterin vedellä ja heitti sinne tappamansa Llaon pään, josta muodostui kartiomainen saari, Wizard Island. Kerrotaan, että järven syvyyksissä vaani myös Llaon käskyläisiin kuuluva jättiläismäinen hirviörapu, joka saattoi kiskaista kraaterin rinteillä kulkevan ihmisen mukanaan syvyyksiin. Ihmettelen vain, että mistähän tuollainenkin taru lie saanut innoituksensa?

Saimme paikan päälle saavuttuamme todeta, etä Crater Lake on juurikin niin huikaisevan sininen, kuin kuvissa näyttää. Iho meni ensimmäisellä pysähdyspaikalla kananlihalle kuumuudesta huolimatta, näky oli sen verran hätkähdyttävä. Ei ole kaukaa haettua tituleerata järveä kruununjalokiveksi, sillä se on kuin valtava sininen safiiri upotettuna harmaiden kallioreunusten muodostamaan kehykseen.

Ajoimme päivän aikana järven ympäri, pysähtyen lähes jokaisella näköalapaikalla ihastelemaan ja kuvaamaan. Näimme velhon hattua muistuttavan Wizard Islandin ja sinne seilaavan pienen paatin, aavemaisena veteen peilautuvan Phantom Shipin, punertavasta hohkakivestä muodostuneen Pumice Castlen ja ennen kaikkea järven lumoavan sinen mahdollisimman monesta kulmasta.

Sinisyys oli kuin jotain sielua virkistävää juotavaa. Kohotin järveä vasten kirpputorilta löytyneen lempilasini, jonka väri ei olisi voinut paremmin matsata. Sanonta "feeling blue" sai mielessäni ihan uudenlaisia, myönteisiä merkityksiä. Nytkin tätä kirjoittaessani tunnen tuon sinisen kaipuun ja tekee mieli vannoa, että palaan Crater Lakelle vielä uudelleen.

Jemmari

2010-02-25T17:36:00.000-08:00

Meidän suloisesta pikku Hopeatoffeestamme on paljastunut mielenkiintoinen ja humoristinen, joskaan ei aina ihmisten elämää ja järjestyksenpitoa helpottava luonteenpiirre. Toffis nimittäin rakastaa tavaroiden kantelua ja jemmailua.

Joka ikinen päivä kissa harjoittaa ajankulukseen uutteraa tavaratrafiikkia milloin milläkin välineellä ja kaikki mikä vaan talossa irti lähtee, tuntuu kelpaavan mainiosti. Ideana on, että roupitaan ensiksi käpälällä esiin jokin mieltä kiinnostava objekti, napataan se suuhun ja mennään hetkeksi pelaamaan sillä jääkiekkoa, kunnes esine päätyy jonnekin hankalaan paikkaan. Sitten etsitäänkin jo uutta roupittavaa.

Onhan se hupaisaa joo ja hellyttävääkin. Ei sille voi olla nauramatta.

Mutta kun pitkään etsityt avaimet löytyvät kengästä, jonne ne on JOKU karvaeinstein pöydältä pudottanut. Tai Jänismiehen tärkeät salasanalippuset ovat hipsineet mystisesti sohvan alle ja meikäläisen viimeksi aivan varmasti makuuhuoneessa nähty närästyslääkerulla lojuu mutisteltuna keskellä keittiön lattiaa. Tai joka ikinen hiuslenksu on kadoksissa, hammastikkuja löytyy oudoista paikoista, kameran muistikortin kulma pilkottaa maton alta, muistitikku löytyy nojatuolista, kolikot lentelevät "itsekseen" pitkin parkettia niin että ropina käy, asetyylisalisyylilaastari meinasi lähteä kävelemään heti kun sen kädestäni yöpöydälle laskin ja pataan kaipailemani chilipippurit piileskelevät keittiön kaapiston alla, pölykoirien joukossa. Eikä yksikään kuitti, bonuslappu tai käytetty nenäliina pysy selän kääntämistä kauempaa siinä, minne sen on kädestään laskenut.

Ja kun kissa itse viilettää onnessaan kieltojani karkuun, ostamani applikaatiohämähäkin jalat suupielestään hullunkurisesti tursuen, - niin siinä on jo tuhdit ainekset arkipäivän komediaan.

Onneksi karvaeinstein ei sentään harrasta touhujaan salaa. Muuten olisi kotiväki alkanut jo vahvasti epäillä oman muistinsa pelottavaa hapristumista tai sitä, että taloudessamme asustelee pahanilkinen kotitonttu.

Suurten puiden katveessa

2010-02-19T09:13:00.000-08:00

Lieneeköhän montakaan metsäisillä seuduilla asuvaa kansaa, jonka folkloressa, uskomuksissa ja symboliikassa ei olisi osoitettu erityishuomiota puille:

Pyhien puiden juurille on viety uhrilahjoja. Runkojen sisällä on uskottu elävän kunnioitettavia metsänhenkiä ja joidenkin puiden on jopa kuviteltu kävelevän ja puhuvan. Kuolleiden ihmisten ja eläinten luut on hilattu puiden latvaan, että ne olisivat siten lähempänä taivasta. On haaveiltu puista, joiden hedelmiä syömällä voi saavuttaa suuren viisauden, kadotuksen tai ikuisen elämän. Koko ihmisen elämänpiirin manalasta maanpäälliseen ja taivaaseen on nähty rakentuvan suuren maailmanpuun juuriston, rungon ja latvuston varaan. Jopa tieteessä evoluutiota ja lajien sukulaisuussuhteita kuvataan puun avulla.

Klapeja pilkkoessaan tai metsässä kuljeskellessaan tulee harvoin muistaneeksi, että on tekemisissä kunnioitusta herättävien elämänmuotojen kanssa. Maailman suurin yksittäinen elävä organismi on jättiläissequoia General Sherman ja maailman vanhin elossa oleva puu, Methuselah on arviolta 4800 vuotta vanha. Ihmiselämä on niiden rinnalla surkea pihahdus. Uusimpien tutkimusten mukaan puut eivät suinkaan ole passiivisena tököttäviä eliöitä, vaan voivat kommunikoida keskenään kemiallisesti feromoneilla, esimerkiksi varoittaen muita puita uhkaavista tuholaisista tai aloittaessaan yhtä aikaa kukinnan.

Metsät ovat planeettamme kallisarvoiset keuhkot, jotka sitovat yhteyttäessään ihmisille haitallista hiilidioksidia ja vapauttavat happea. Suurikokoisen puun on arvioitu tuottavan vuoden aikana happea kahden ihmisen tarpeisiin. Puut tarjoavat ihmiselle suojaa, lämpöä, rakennusmateriaalia, ravintoa ja paperia, jolle kirjoittaa historiaansa. Kansat, jotka ovat hakanneet metsänsä uutta kylvämättä ja uudistumista vaalimatta maan tasalle ovat ajautuneet ennen pitkää vakaviin ongelmiin. Jo pelkästään tätä taustaa vasten pidän puunhalaajien pilkkaajia ja raiskaavien avohakkuiden innokkaita kannattajia ymmärtämättöminä, kiittämättöminä ja sieluttomina tolloina. Ihminen, joka hyötyy puista, voisi harkita vastapalveluksena myös niiden istuttamista. Itsekin olen istuttanut melkoisen määrän puita erään kesätyöni aikana.

Yksi viime kesän "The Long Roadin" kohokohdista oli ajo halki Jedediah Smithin, Redwoodin ja Humboldtin punapuumetsien.

Saavuimme Jedediah Smithin alueelle myöhään yöllä ja saimme hätkähdyttävän ensivaikutelman siitä, mitä SUURET puut todella tarkoittavat. Etsiessämme leiripaikkaa, olimme näkevinämme pimeydessä auton valoissa piirtyvän, kummallisesti aivan tien reunassa kohoavan ladonseinän. Hidastaessamme sen kohdalla tajusimme, että se olikin ällistyttävän leveä puun runko. Harmiksemme kaikki Jedediahin alueella olevat satumetsämäiset leirintäalueet olivat jo tupaten täynnä ja jouduimme ajamaan Crescent Cityyn asti, ennen kuin saimme hotellista yöpaikan.

Seuraavana päivänä ajoimme punapuumetsien halki. Tyyni meri oli kääriytynyt lumivalkoiseen usvaan ja paksut sumupeitot ryömivät paikka paikoin myös mantereen puolelle ja metsiin, mikä teki maisemasta vieläkin epätodellisemman. Oli sangen harrasta päästä näkemään lukemattomia puujättiläisiä, mutta myös surullista tietää, miten vastenmielinen ja lyhytnäköinen rotumme on mielisairaassa ahneudessaan hakannut näitä arviolta 800 000 hehtaarin laajuisia ikimetsiä niin, että niistä on vain alle viisi prosenttia jäljellä.

Se viisi prosenttiakin oli vaikuttava näky. Näköalareittien varrella kohtasimme puita joka lähtöön: Oli tulvista, epäonnistuneesta hakkuusta, loisista, sairauksista ja metsäpalosta selvinneitä titaaneja ja puu jonka haljenneen rungon läpi mahtui ajamaan autolla. Oli mielettömän paksuja jurrikoita, joiden ympärihalaamiseen olisi tarvittu ainakin kymmenen ihmistä ja huikaisevan korkeita hujoppeja joiden latvaa ei tähyillessä edes näkynyt. Metsänpohjalle oli kaatunut viimeiseen lepoonsa hitaasti lahoavia jättiläisiä, joiden kannoista versoi uutta elämää. Tien varsilla oli toinen toistaan mielikuvituksellisempia puutuotteita myyviä kauppoja.

Kaikkein vaikuttavin elämys oli illankorvalla tehty patikka luvanvaraiseen Tall Trees Groveen, jossa ei ollut "hankalan" pääsynsä johdosta juurikaan muita turisteja. Lumouduin siellä kellanvihreää sammalkarvaa kasvavasta "hämähäkkipuusta", sekä toinen toistaan korkeammista yksilöistä, joiden paksuja runkoja ympäröi rauhoittava, lämmin ja lohdullinen aura. Metsä tuoksui niin sanoin kuvaamattoman hyvältä, pehmeän pihkaiselta ja muhevalta karikkeelta. Se oli oikea inspiraation ja elämänilon keidas, jonka halki kävellessäni muistin taas, miksi sieluni ei halaja kolkkoihin kirkkoihin tai temppeleihin.

Rakastan ja palvon luonnonvaraisia metsiä, niin kotimaisia kuin ulkomaalaisen eksoottisiakin. Tämän hetkisen tärkeimmän tekstini yhtenä pääteemana on nimenomaan mytologinen Suuri Puu. Huvittavaa ja toisaalta harmillista kyllä, olen aloittanut tuon tekstin kirjoittamisen vuotta ennen kuin Risto Isomäki julkaisi maailmanpuukeskeisen Gilgameshin tappionsa ja neljää vuotta ennen kuin Cameron alkoi väsäillä tekstiä Avatariin. Kyseisiin tuotoksiin tutustuessani kyllä vihloi aika kovaa, kun törmäsin jälleen kerran kollektiiviseen alitajuntaan. Mutta ehkäpä minulla on puutarinoihin vielä jotain omaperäistäkin lisättävää.

Avataria katsoessani kävin läpi ehkä elämäni traumaattisimman elokuvakokemuksen. En muista, että olisin koskaan järkyttynyt mistään raaimmastakaan elokuvakohtauksesta niin paljoa, kuin kuvitteellisella Pandoran paratiisiplaneetalla aiheutetusta tuhosta. Kohtaus, jossa ihmisten sotakoneet tuhoavat na´vien jumalaisen kauniin kotipuun, järkytti minua niin syvästi että itkin ja vapisin tuolillani. Olin pahemman kerran shokissa tuosta ihmiskunnan väkivaltaisuuden, ahneuden ja välinpitämättömyyden oivaltavasta tiivistelmästä. Elokuvan paras kohta oli sen sijaan puun siemen. Aivan, puun ihmeellinen siemen.

Enkä tosiaankaan ihmettele yhtään, että puun istuttaminen symboloi toivoa jostain eettisemmästä, pitkänäköisemmästä ja kestävämmästä, kuin mihin olemme tähän asti yltäneet.

The pine tree seems to listen, the fir tree to wait:
and both without impatience:
they give no thought to the little people beneath them
devoured by their impatience and their curiosity.
- Friedrich Nietzsche, The Wanderer and His Shadow

PUNAPUUT - METSIEN VALTIAAT

Vuoden 2009 tilinpäätös

2010-01-23T16:09:00.000-08:00

Oho, meinasi unohtua kokonaan vuosiraportti. Eli seuraavaksi vuoden 2009 loppusaldo.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2009, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Halasin jättiläispunapuita. Tuntui ihanalta. Ihan kuin olisi enttiä halinut.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Ei kuulu konsepteihini.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Raaputtelee hetken päätään miettien vuoden kääpiösaldoa... sisko sai pojan.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Kyllä, jos ystävää saa sanoa läheiseksi.

5. Missä maissa kävit?
Ranskassa, Kanadassa, Sveitsissä, Islannissa, Suomessa.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2010, jota puuttui vuodesta 2009?Yhden korkean vuorenhuipun jäätiköllä ja railoilla kuorrutettuna kiitos. Mä voin sitten nököttää kirsikk... ääh eikun salmiakkinappina siellä huipulla.

7. Mitkä vuoden 2009 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Obaman virkaanastujaispäivä oli aika ikimuistoinen päivä, etenkin kun näin presidenttiparin lähietäisyydeltä. Oli aika harvinaista herkkua se, uskomatonta tuuriakin mukana.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Syksyn työmaratoni.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Ei tule mieleen mitään, mitä tarvitsisi sen kummemmin murehtia.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Murtuneeseen varpaaseeni taitaa hiipiä vähän kerrassaan nivelrikko. Muut malfunctionit ovat pitäneet menneenä vuonna kiitettävän matalaa profiilia.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Yantramattan. Kissakin nukkuu ihan himona sen päällä, kun sen taittaa kahtia, jotta kyllä siinä täytyy ihan erityishyvä virta olla :-)

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Joogi Haywardin mielentyyneyttä koetelleen kissan.

13. Kenen käytös masensi?
Ihmisten, joilla on tapana kuorruttaa valheellinen pa**apuheensa kermavaahdolla ja mansikoilla.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Opintolainan maksuun, hyvään ruokaan ja elämänmuutokseen.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Mielettömän kauniista Paratiisilaaksosta Mt. Rainierin juurella ja jättiläispunapuumetsistä. Niiden sieluunkäyvyyttä on vaikea sanoin kuvailla.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2009?
Thunder, nanana-naa-nana-naa-nana-Thunder! THUNDERSTRUCK! Polvet tutisi, vaikken käynytkään Teksasissa naisissa....

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
Tasapainossa.

b) Laihempi vai lihavampi?
Pari kiloa stuffia taisi tarttua syksyn aikana persukseen, mutta mahdun edelleen kuteisiini.

c) Rikkaampi vai köyhempi?
Rikkaampi.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Kirjoittaa ei voi koskaan liikaa.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Syksyllä ei olisi tarvinnut valvoa ihan niin paljoa. Töihin meno 45 minuutin yöunella ei enää tässä iässä liene kovin terveellistä?

20. Kuinka vietit joulua?
Kotona äiskän tykönä.

21. Rakastuitko vuonna 2009?
Edelleen korviani myöten rakastunut omaan mieheeni. Tänäänkin teki huonekaluliikkeessä spontaanisti mieli kaapata ukkoa vyötäröltä ja kaataa näytillä olevaan sänkyyn mutisteltavaksi, mutta en sitten uskaltanut testata yrmeiden vartijoiden huumorintajua, kun tulivat oikomaan mattoakin heti, kun olin sitä hieman kädellä silitellyt.

22. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Tuhat ja yksi yöjuttua oman yölepakkoni kanssa.

23. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Tajusin syksyllä, etten enää osaa edes avata televisiota, jos on +6 kaukosäädintä nenän edessä, joten pitäkööt edelleen tunkkinsa.

24. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
Kyllä, olen entistä aktiivisemmin alkanut vihata uskonnollisia fanaatikkoja.

25. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Ei ehkä paras, mutta viihdyttävin oli Joanne Harrisin Karamellikengät - Pienen Suklaapuodin jatko-osa.

26. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Morcheeban Enjoy the Ride, neiti Violetin suosittelemana.

27. Mitä halusit ja sait?
Töitä ja rahaa. Kissan.

28. Mitä halusit muttet saanut?
Mt Rainierin huippua.

29. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Ulvova mylläri.

30. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Siinä synttäreiden tienoilla rymyttiin iltapäivä metsässä ja kallioilla sekä oltiin ilta laavulla. Pimeydessä lentävät kipinät, savun tuoksu ja yllä kaartuva tähtitaivas. Kuka siinä mitään vuosia jaksaa laskea universumin kauneutta ihmetellessään.

31. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Se, että hyväkin saisi joskus palkkansa.

32. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2009?
Arctic Nomad.

33. Mikä piti sinut järjissäsi?
Jänismies. Liikunta. Mehtä. Kissa. Suklaa. Avanto. Piikkimatto.

34. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Inauguration@Washington.D.C

35. Ketä ikävöit?
En ketään.

36. Kerro arvokas elämänohje, jonka opit vuonna 2009?
Stop chasing shadows, just enjoy the ride.

Kuinka catnappasin kissan vol. 3

2010-01-15T13:20:00.000-08:00

Harmaa kissa katosi juuri ennen joulua, eikä täten päässyt nauttimaan kanssamme joulusushi-illallista tai täppimään käpälällä tuoksuvaa Herra Jouluananasta. Kissaton joulu tuntui kolkolta, mutta uskottelin optimistisesti itselleni, että omistaja on lähtenyt jonnekin jouluksi ja ottanut kissan mukaansa. En tullut lohtukuvitelmistani erityisen vakuuttuneeksi ja pohdin kissan kohtaloa, sitä silloin tällöin kotikujiltamme haeskellen. Yritin lohduttautua sillä, että parempi terävä äkkiero nyt, kuin tylsä ikävöiminen ja murehtiminen sitten lähtiessä.

Vuosi vaihtui. Käydessämme Washingtonissa Obaman virkaanastujaisissa, olimme jopa helpottuneita siitä, ettei kissa ollut noiden kylmien ilmojen aikana omatunnollamme. Miten muka olisimme raskineet lähteä reissuun ja jättää kissaparan kymmenen asteen pakkaseen kämppämme edustalle päivystämään ja kipristelemään suloisia pikku varpaitaan?

Päivittäin kotona tekemäni työ tuntui yhtäkkiä kovin yksinäiseltä, kun ei ollutkaan pikku apulaista kurnuttamassa ja sirkuttamassa, pudottelemassa kyniä pöydältä, kaatamassa vesiastioita, töhrimässä uteliaita tassujaan väreihin, pelaamassa teroittimella jääkiekkoa tai kantelemassa pyyhekumia hampaissaan milloin minnekin piiloon.

Talvi eteni. Ei kissaa. Lumet tulivat, sulivat ja pian jo kevään viherrys näytteli tuntosarviaan Ei harmajaista, ei niin karvaakaan. Ainoastaan kirppukissa ja Lucifer pyörivät uskollisesti reviireillään. Kukkakuohujen aika alkoi myöhässä ja kun puut viimein pukivat yllensä ihanat vaaleanpunaiset, violetit, norsunluunvalkeat ja säihkyvänkeltaiset rokokoomekkonsa, olin taas kauneudesta pyörryksissä muutaman viikon.

Keväinen Ithaca oli sitkeän kylmyyden väistyttyä taas kuin Versaillesin hovi aurinkokuninkaan kuoleman ja synkeähkön barokin aikakauden päätöksen jälkeen: keveää, rönsyilevää, helmeilevää, leikkisää. Pastellisävyisiä pastoraalisia maisemia. Valoa ja lämpöä. Ah että minä rakastin sitä! Kaksi ystävääni, Tiikeritoveri ja Violet olivat tulossa kylään huhtikuun lopussa ja jännitin suorastaan tuskaisena, että ehtivätkö he ajoissa näkemään lumoavat magnoliat ja koristeomenapuut.

Neljä päivää ennen ystävieni saapumista tapahtui odottamaton ihme, ottaen huomioon etten ollut nähnyt vilaustakaan harmajaisesta joulunalusajan jälkeen. Sinä aurinkoisena päivänä olin tulossa Jänismiehen kanssa jostain kotiin, kun talomme edestä kulkevalla jalkakäytävällä käveli meitä kohti hiukan horjahtelevin askelin laiha, harmaa kissa. Ja kukapa muukaan se oli kuin sisar Hopea!!!!

Se oli uskomaton yllätys, sillä olin jo vakuuttunut siitä, että pieni ystävämme oli tassutellut pilvenreunalle. En tiedä missä kissaparka oli talvensa viettänyt ja miten häntä oli kohdeltu, - joka tapauksessa hän oli niin laiha, että pahaa teki. Hopeinen turkki oli samea, takkuinen ja täynnä inhottavan näköistä hilsettä. Kissa itse oli vaisu ja anteeksipyytävän oloinen.

Kissa näytti tuntevan meidät oitis ja tuli tervehtimään varovaisesti. Hän tiesi heti, minkä oven taakse kannatti mennä sisäänpääsyä kärkkymään. Kun kiirehdin laittamaan tarjolle juotavaa ja syötävää, kissa ahmi ja maiskutti napansa ihan kaiken. Sydäntäni vihloi säälistä ja kiukusta. Kuka paatunut rutale kehtasikin pitää eläintään noin huonossa kuosissa!?

Kissan tagissa mainittu, varsin hyvinsyöneen näköinen omistaja oli profiloitunut kuukkeloimieni tietojen mukaan innokkaana ihmisoikeuksien aktivistina ja lastensuojelijana, mutta ei näyttänyt uhraavan ajatustakaan poloiselle kissalleen. Mokoma tekopyhä lyllerö! Käväisi mielessä muutamakin ukkospilvellä reunustettu ajatus eläinten oikeuksien julistuksen naulaamisesta kyseisen henkilön kotioveen. ISOILLA nauloilla.

Tällä kertaa kissin invaasio meille oli astetta päättäväisempi. Hän alkoi paluuhetkestään lähtien viettää talossamme suurimman osan ajastaan, söi itsensä taas terveen näköiseksi ja kävi ulkona vain tunnin tai parin pyrähdyksillä, tekemässä tarpeensa. Kävin vielä myöhemminkin omistajan ovilla kissa sylissä, mutta reaktio oli sama vanha: kissa sai raivarin ja sylistäni pois pingerrettyään pinkoi meidän puolellemme alta aikayksikön. Laitoin synkeänä merkille, että "omistajan" kuistilla olevissa ruokakipoissa ei ollut koskaan muruakaan ruokaa saati vettä. Vaikka kissa vietti luonamme lähes taukoamatta seuraavat pari kuukautta, kukaan ei ilmoitellut häntä ikävöivänsä, kun seurasin ahkerasti tienvarsi-ilmoittelua ja kadonneiden eläinten palstaa. Niin kuin olen seurannut mielenkiinnosta siitä asti, löytämättä pihahdustakaan kaipauksesta.

Sitten tulivat odotetut vieraat. Etenkin Tiikeritoveri ihastui talomme uuteen asukkaaseen ikihyviksi. Kehräävä kohtaaminen oli rakkautta ensi silmäyksellä. Harmaa kiersi sylistä syliin ja nautti autuaana osakseen satelevista rapsuista sekä loputtomasta mussutuksesta. Lolliessaan sohvalla hymy naamallaan, hänestä tuli mitä mainioin uhri muutamallekin humoristiselle pehmoeläininstallaatiolle. Alekorista löytyneet pehmorotat Ripa ja Rape ottivat tästä hyväntuulisesta kissaneidosta kaiken ilon irti.

Vieraiden aikana puheet kissan catnappauksesta alkoivat uudelleen, astetta vakavempina. Olimme kaikki harvinaisen samaa mieltä siitä, että olisi suoranainen kissaoikeusrikos poistua maasta ja jättää harmajainen omistajansa mielivallan varaan ts. heitteille. Idealismimme ei vain ollut ongelmatonta. Ensinnäkin eläinkuljetusbyrokratia kauhistutti etukäteen, että mitäköhän monimutkaisia säännöksiä ja tuskastuttavia vinkuroita sekin mahtoi sisältää. Mielikuvani oli, että helpolla siitä ei pääsisi, eikä ainakaan halvalla. Toisekseen minä ja Jänismies emme suinkaan olleet aikeissa matkustaa muuttotavaroinemme suoraan Ithacasta Suomeen. Olimme suunnitelleet kesäksi uuden autoseikkailun Amerikan halki ja kotteron sekä tavaroiden laivauksen Suomeen maan toiselta laidalta Los Angelesista, josta laivausmaksu oli yllättäen tasan sama kuin New Yorkista. Suurella innolla laatimistamme kesälomasuunnitelmista luopuminen ei tullut kuuloonkaan edellisen kesäloman myrkyttäneiden vastoinkäymisten ja etenkin Jänismiehen hurjan työuurastuksen huomioon ottaen. Kolmanneksi kotimaassamme paluutamme odotti kaksi erittäin reviiritietoista ja kärttyistä vanhaa kissaa, joiden saattoi odottaa suhtautuvan tulokkaaseen yhtä lempeästi ja tyynesti, kuin vesi suhtautuu litiumiin.

Eipä ollut helppoa jahkailla, miten nämä kaikki palapelinpalaset saisi survottua yhteen. Siinä ei järjellä ja harkinnalla paljon juhlittu, kun kissaihmiset paukauttivat jääräpäänsä yhteen. Kaltaisillamme crazy cat ladyilla kun on tapana sotkeutua kissojen takia sellaisiin soppiin, että tolkun väki saa pyöritellä silmiään oikein työkseen. Alkoi väräjävin viivoin hahmottua, että joko Tiikeritoveri tai Violet saattaisivat ehkä tulla uudelleen jenkkilään noutamaan kissaa, kunhan vain saisin kaikki virallisuudet sitä ennen hoidettua.

Niinhän siinä sitten lopulta kävi, että kahlasin Eviran eläintentuotiohjeet tarkkaan läpi ja alleviivasin tärkeät artiklat paksulla neontussilla. Lähetin todistusten hankkimiseen liittyviä epäselviä yksityiskohtia tiedustellakseni sähköpostia USDA:lle ja Eviralle, vain saadakseni USDA:lta viestin, että kysypäs kuule Eviralta ja Eviralta viestin että kysypäs kuule USDA:lta... Helppoa ja vaivatonta, kuten byrokratia aina. Aion kuitenkin kertoa vasta saagan lopuksi yhteenvetona jokaisen veemäisen byrokraattisen askeleen, joka ihmisen kannattaa (tai ei kannata) ottaa silloin kun on tuomassa kissaa jenkkilästä Eurooppaan.

Kotimaahan palannut neiti Violet oli ostaa paukauttanut uudet lentoliput jenkkilään, joten puolestani Salto Mortalena tilasin kissalle ajan eläinlääkärille, varmistettuani ensin kivenkovaa että kyseinen eläinlääkäri on valtuutettu haltsaamaan eläinten Eurooppaan roudaamisen artiklat ja kommervenkit ja että lafkalla ON (tottakai heillä on) varastoissaan mikrosiru, joka kelpaa eurooppalaisille skannauslaitteille.

Jo siinä vaiheessa, kun eläinlääkärikäynti lähestyi, Violet alkoi epäröidä matkasuunnitelmiensa suhteen. Kivi vain oli jo tyrkätty pyörimään varsin kaltevaa rinnettä pitkin, eikä mielenmaisemastani löytynyt sille minkään moista järjellistä stopperia. Joten sovitun päivän koittaessa veimme vienosti mäykyvän kissukan vastaanotolle, täyttämistä vaativa papaerinivaska mukanamme.

Eläinlääkärin pakeilla edettiin tuskastuttavan hitaasti. Ensin piti täyttää vastaanotossa typerä lomake, jonka lukuisat kysymykset olivat naivistista tasoa "onko lemmikkinne teille lapsen asemassa, perheenjäsen, eläimen asemassa, lemmikin asemassa tai jotain muuta diipadaapaa." Kas kun ei kysytty lemmikin lempiväriä, lempimusiikkia tai hajuvettä. Virkailija taisi lukea ärtyneen ällistyksen naamaltani, sillä kiirehti selittämään että ei kaikkiin toki tarvitse vastata, jos ei halua. En halunnut.

Seuraavaksi pääsimme hoitajan juttusille ja punasteleva nuorimies vellasi kissan läpikotaisin ja kyseli tooodella pitkän liudan lisäkysymyksiä. Vasta pitkän odottelun jälkeen itse naislääkäri suvaitsi vääntäytyä paikalle tinkaamaan vielä muutaman kysymyksen lisää. Hänen silmänsä punoittivat kuin särjellä ja laitoin merkille, että jotkin pienet yksityiskohdat hänen käytöksessään, jutuissaan sekä kuullun ymmärtämisessään kielivät, että emme tainneet saada palvelua lääkärilaukun terävimmältä skalpellilta.

Kävi ilmi, ettei heillä ollutkaan oikeaa mikrosirua. Ikinä olleet kuulleetkaan ISO standardin mukaisesta 15-numeromerkkisestä mikrosirusta ja ei, eivät myöskään tienneet yhtään kelpaisiko mikään jenkkilän mikrosiru sekä jenkkilän että Euroopan lentokenttäskannereille. Maailma näet päättyy siihen, mihin Amerikan raja on piirretty.

Myöskään mystistä eläinlääkäritodistusta ei voinut millään saada, kuin vasta 10 päivää ennen maasta poistumista. Onneksi lääkäri sentään osasi skannata kissan ja varmistaa, ettei tällä ollut entuudestaan sirua. Rabies- ja matopiikin hän myös onnistui tuikkaamaan katin persukseen, sekä tutkimaan että kissa oli (melko varmasti) leikattu, vaikka takahuoneesta kuuluikin operaation aikana kiivaita häsläysääniä ja huudahduksia, joista päättelimme otteesta karanneen kissan piileskelevän parhaillaan jonkin pöydän alla. Laskua puoliksi epäonnistuneesta reissusta kertyi mehevät 130 dollaria.

Ostin eläinlääkäristä varmuuden vuoksi eteerisillä öljyillä kyllästetyn kirppushampoon, sillä jokin kenties kissan turkissa sänkyymme liftannut öttiäinen oli pureskellut minut kutiaville paukamille. Kissan peseminen tiskialtaassa oli pirullinen urakka, sillä pienestä kiltteyden perikuvasta kuoriutuikin kylpyyn joutuessaan äkäinen Muhammed Ali, joka onnistui melkein tyrmäämään minut, pompatessaan suorin jaloin, selkä edellä päin nenääni, kuin karvainen, kanelilta vahvasti haiseva harmaa nyrkki.

Jouduimme varaamaan kissalle uuden ajan mikrosiruttamista varten. Tässä välissä meidän oli lennettävä kymmenen päivän reissulle Ranskaan ja jätettävä kissa siksi aikaa omiin oloihinsa. Piilotin takapihallemme jemmaan ruokaa ja vettä ja toivoin parasta. Onni oli puolellamme, sillä palatessamme kissi oli nukkumassa naapurin parvekkeella ja tuli kutsuttaessa heti meitä vastaan. Laitoin merkille, että kyyläävä ja pedantti vuokraisäntämme oli tietenkin käynyt raivaamassa pois piiloon laittamani kissanmuonat, mutta jonkun armeliaisuuden varassa kissi oli kuitenkin sinnitellyt Ithacan tukalissa helteissä.

Viimeisen sinetin suunnitelmillemme painava sirutus onnistui, kun sain verkosta tilatun, Euroopan standardit täyttävän nipsakkeen viimein kissin nahan alle sekä rekisteröityä numerosarjan tietokantaan. Nyt hän oli virallisesti meidän kissamme ja meidän yhteystiedoillamme varustettu. Paperihommat sen sijaan eivät lääkärimme kanssa juurikaan edistyneet ja olin saada isomman luokan aivoverenvuodon, kun hän kysyi minulta pitäisikö hänen *muka* täyttää ne laput, jotka olin hänelle täytettäväksi kiikuttanut. Onneksi hänen kirjoitustaitonsa sentään riitti siihen, että hän kaiversi puumerkkinsä paikkoihin jotka kädestä pitäen hänelle näytin. Ja valitettavasti myös siihen, että laskutti meiltä uudelleen yli sata dollaria. Ulkomaan eläinkuljetuksiin erikoistunut lääkäri my ass...

Lähtöpäivän uhkaavasti lähestyessä kävi ilmi, että apua on turha odottaa silloin, kun sitä kaikkein kipeimmin tarvittaisiin. Violet perui matkansa, Tiikeritoverin oli taloudellisesti mahdotonta lähteä ja kaikki muutkin vaihtoehdot, kuten kissan lennättäminen yksinään Suomeen kaatuivat aikataulullisiin ja byrokraattisiin mahdottomuuksiin. Tämä tarkoitti sitä, että joutuisimme ottamaan kissan mukaan reissuun ja hoitaisimme loput paperihommat ja kissin todistukset lennossa tien päältä. Joten olimmepa sitten iloisesti korviamme myöten kissankusessa.

Ei auttanut muu, kuin alkaa buukata kissaa hankalalle kotimaanlennollemme, joka pomppi Los Angelesista Seattleen, Seattlesta Reykjavikiin ja Reykjavikista Helsinkiin. Muiden lentojen setviminen vielä onnistui suht koht inhimillisesti, mutta Icelandairin lentobuukkaus Reykjavikista Hesaan vaati kuusi (fucking) puhelua Icelle ja yhden Icen väärinneuvoman (tosin asiantuntevasti ja asiakaspalvelutaitoisesti vastatun) puhelun Finnairille.

Icelandairin lattapäiset, lentävät orangit eivät olleet onnistuneet kirjaamaan tietoihinsa, että matkustamme kissan kanssa vielä siinäkään vaiheessa kun lähdimme Seattlesta kohti Reykjavikia. Eivätkä myöskään silloin, kun kerroin Reykjavikissa kirveitä ja puukkoja tihkuvalla äänellä haluavani olla sataprosenttisen varma, että ruumassa matkustava kissani tulee varmasti Suomeen asti, eikä lennä vahingossa jonnekin hevonvi**uun. Laskutus kyllä kävi Icellä jäänliukkaasti. Mutta siitä hässäkästä kerron vielä runsailla kirosanoilla höystettynä myöhemmin. Joka tapauksessa älkää ikinä, koskaan, kuuna päivänä lennättäkö eläimiänne Icelandairilla!!

Viimeiset jenkkilän kesälomalaiset, herra J. ja herra V. saapuivat auttamaan meitä tavaroidemme pakkaamisessa. Heidän oli tarkoitus lähteä mukaamme huimapäiselle ajolle Amerikan halki ja poikki, sekä lentää matkamme puolivälistä, Seattlesta Suomeen. Pojista oli paljon apua ja saimme pitkälti heidän ansiostaan pakattua kaiken mukaan tulevan maallisen omaisuutemme kyytiin (insinöörit ovat ihan uskomattomia pakkaajia) ja roudattua mahtumattomat roinat pelastusarmeijalle.

Lähtöpäivän aamuna puuhakas isännöitsijämme vetäisi yllättäen takapihallemme lämpimänä höyryävän asfaltin. Arvatkaapas vaan, kuka älykääpiö onnistui lätystelemään siinä tervassa. No kissipä hyvinkin. Voin kertoa, että bitumin putsaaminen ja bitumikarvatuppojen leikkaaminen vastaan hangoittelevan eläimen varpaanväleistä EI ole lempihommaani, eikä myöskään tapahdu käden käänteessä. Jumaleissön mikä ajoitus sillekin touhulle!

Tämän jälkeen en enää päästänyt kisua silmistäni, vaan odotin liruva stressihiki kainaloissani lähtöä ja sitä väistämätöntä, järjetöntä, mielipuolista, puolimahdotonta ja yltiöpäistä tosiasiaa, että me seuraavan kolmen viikon aikana reissaisimme kissamme kanssa Amerikan itärannikolta länsirannikolle, pohjoisesta etelään ja samaa syssyä Suomeen asti. Hulluja on monenlaisia, mutta kissahullut ovatkin ihan oma lahkonsa.

Varsin surrealistiselta tuntui vielä siinäkin vaiheessa, kun viimeinenkin omaisuudenmurenamme oli ahdettu autoon ja istuin etupenkillä, jalat epämukavassa linkussa kissankopan reunaa vasten, huudattaen ilmastointia täysillä, ettemme läkähtyisi heti alkumetreillä auringon korvennukseen. Huomasin kauhukseni, että Jänismiehen kanssa loppuselvityksen tehnyt vuokraisäntämme lähestyi autoamme hyvästelytarkoituksessa. Ponkaisin kuin vieteri häntä vastaan, sillä en todellakaan halunnut vastata kyyläysuteluihin ylimääräisestä kyytiläisestämme. Sain vuokraisännältä karhumaisen halauksen miimikoidun kyyneleenpyyhinnän kera ja sitten me neljä silmiämme pyörittelevää ihmistä sullouduimme tavaroiden ja kissan seuraksi hondaan.

Ja sitten me lähdettiin ajamaan pitkin Pitkää Tietä. Jalkatilasta kuuluvien vienojen mäykäisyjen säestämänä.

Minä ajan kuin tuulispää, polkupyörälläni!

2009-12-15T15:01:00.000-08:00

Olen ihan hulluna polkupyöräilyyn. En tajua, miksi niin harva osaa arvostaa tätä jaloa liikkumismuotoa. Alkaisin kai heti saarnata väkevästi pyöräilyn riemuista ja käännyttää väkeä, ellei alitajuntani nurkassa kummittelisi kauhunäky Kiinasta. En halua ajaa pyörällä ihmishutussa!

Opin ajamaan pyörällä alle kouluikäisenä. Rakastin silloin fillariani kuin elävää olentoa ja laitoin sen illalla latoon heinien päälle nukkumaan. Nuorempana en vain uskaltanut ajella kovin lujaa, etenkään talvikeleillä. No silloin en toisaalta osannut kaatuakaan oikein ja kammosin autoliikenteen joukossa paahtamista.

Jenkkilässä minulta puuttui se suuri ilo, että polkupyörällä pääsee vaivattomasti kaikkialle ja se on vielä hauskaakin. Amerikan liikenteessä pyöräily oli erittäin hermostuttavaa. Sellä oli useimmiten kaupiteltava henkeään jyryyttävien maastureiden joukossa tai sitten taiteiltava poliisia uhmaten jalkakäytävillä. Toisaalta ylämäet olivat Ithacassa monin verroin herkullisempia ja jalkalihakset hymyilivät pienimmällä vaihteella kitkuttaessa. Harmi, että jorpakon taakse jäi elämäni suurin, keveä, kiihtyvä ja ketterä pyörärakkaus, sillä joku hevosia pitävä nainen osti sen.

Luulin, että pakkasten tullessa olisin työmatkapyöräilyineni kusessa, mutta mitä vielä. Sen jälkeen kun erään jäätymisepisodin jälkeen kuorrutin lainafillarin lukon jäätymisenestoaineella, pienintäkään ongelmaa ei ole ollut koko syksynä. Niin kauan kun lunta ei ole viittä senttiä enempää tai tiet peilijäässä, maastopyörällä kiitää kuin Punakuonon vetämällä reellä. Kylmänaroilla työkavereilla on mainioita epäuskoisia ilmeitä, kun tulen Arctic Cycler -lookissani ja pakkashuurut kintereilläni kiemurrellen aamuisin pukuhuoneeseen.

Olen minä "ajanut" joskus polkupyörällä postiakin melkein polveen ulottuvassa hangessa, kun yön aikana VÄHÄN satoi lunta. Aura-autoja ei näkynyt ja aasiakkaat kitisivät myöhässä olevista lehdistä. Silloin oli lähellä, etten sullonut muutamaakin rullalle käärittyä Turun Sanomaa b-rapun luukusta sisään.

Ja minä olen tainnut viimeinkin kasvaa aikuiseksi, sillä osaan pukeutua keliin kuin keliin niin, etten kylmety, kastu tai joudu pyyhkimään maanista virnettä kasvoiltani.

Kaupunki näyttää paljon salaperäisemmältä ja tyylikkäämmältä, kun suurin osa väestä vielä nukkuu lämpimän peiton alla ja itse viilettää kirpeässä pakkasessa hengitys huuruten. Rusakot lakoavat karkuun tieltäni ja narskuva lumi on täynnä yökulkijoiden tassunjälkiä.

Vaikka kuvittelisinkin aina putoavani jaloilleni ja omistavani kissansilmät, voisin harkita sitä pyöräilykypärää ja lamppuakin, sillä eilen meinasin vetää lipat kotipihalle ilmestyneellä jääiljanteella ja tänään ajoin pimeässä ojaan. En onneksi syvään sellaiseen, enkä edes vauhdilla.

In the late 19th century, before cars, motorcycles and airplanes, the bicycle was a symbol of freedom.

Kuinka catnappasin kissan vol. 2

2009-12-05T17:38:00.001-08:00

Jatkokertomuksen kirjoittaminen on vähän venähtänyt, mutta minulla on ollut hyvä syy: Pelkkää työtä, minimaalisesti unta ja vielä lisäksi muutamia harrastuksia ajalla, joka on lohkaistu jostain toisesta ulottuvuudesta.

Mihinkäs jäinkään?

Meillä oli siis käytännössä (ei suinkaan teoriassa) oma kissa. Vielä hänellä ei ollut tarkoituksella meidän antamaamme nimeä, mutta kutsuimme häntä kissinkäiseksi, harmajaiseksi, riiviöksi ja milloin miksikin.

Niin kauan, kun lähtö Amerikasta ei ollut huomenna, minulle sopi hyvin, että solmin lämpimän ystävyyden neiti Harmaan kanssa. Hiukan toki jarruttelin täyttä rakastumista, ettei lähtiessä tulisi sitä kamalampi ikävä. Uskottelin itselleni, että minä en todellakaan mene niin helppoon, että joku satunnainen kissa vain läntystää sattumalta ovestani sisään ja asettuu taloksi.

Kissan ottaminen on sentään vakava ja harkintaa vaativa asia.

Luuhasin toki myös "vieraissa" kissoissa ja pääsin kävelylenkeilläni tutustumaan moniin persoonallisiin ithacatteihin. Luonani pistäytyi silloin tällöin toisen naapurin kookas Lucifer, -appelsiininoranssi jytky kolli, joka oli päällisin puolin sen näköinen, että voisi suuttuessaan järsiä ihmiseltä pari sormea irti. Luonteeltaan Lucifer kuitenkin oli mitä hyvätuulisin ja lempein komistus, pelkkää kehräävää uteliaisuutta ja auringonpaistetta.

Vastapäisessä talossa asusti myös kadulla ihmisten paijauksia ammatikseen kerjäävä pikku narttu, jonka ristin Kirppukissaksi, koska hänen turkkinsa oli jostain syystä jouduttu ajelemaan puolelta jos toiseltakin, mikä teki kissasta jotenkin kirppuisen näköisen. Häntä ei tehnyt mieli lääppiä, hiukan vaan korvan takaa rapsuttelin ja pesin sen jälkeen aina käteni hyvin.

Mutta harmaa se vain valtasi määrätietoisesti, mutta silti hienostuneen vaivihkaa tilaa kodissamme ja sydämissämme. Hänellä oli usein kova nälkä, mistä päättelin omistajan olevan näitä älykääpiöitä, joiden mielestä kissa elää mainiosti ruuantähteillä tai itse pyydystämillään hiirillä.

Totuin taas jokapäiväiseen kissahuoltoon ja muonanostoon. Joskus otti suurestikin pattiin herätä kello 04-06 siihen, että minua läpittiin tassulla silmään tai sälekaihtimia rämpättiin armotta, mutta Harmajainen oli kiitettävän sisäsiisti ja hiekkalaatikon puuttuessa ilmoitti, milloin täytyi päästää hänet aamuyön reissuilleen.

Kävin katsastamassa kissan kaulatagissa olevan osoitteen ja vein kissan useammankin kerran sinne sylissäni, ettei hän vain pääsisi unohtamaan oikeaa kotiaan. Muuten erittäin rauhallisesti ja rennosti sylissä viihtyvä kissa muuttuikin omituisen aggressiiviseksi näillä vientireissulla ja kotitalonsa lähelle tultuamme, alkoi aina rimpuilla ja murista. Siinä ajassa, mitä minulta vei kävellä korttelin ympäri kotiin, kissa oli oikonut aidan yli takaisin meidän pihallemme ja katseli minua loukkaantuneen näköisenä, kuin olisin tehnyt jotain tyhmää. Vedin siitä vapaasti muutamiakin johtopäätöksiä.

Aloin kissaan kiintymisen myötä huolestua, ettei ulkona vapaasti liikkuvalle sisar Hopeallemme vain kävisi kalpaten. Kotikadullamme ajettiin öisin törkeän lujaa. Olin saada muutamankin kerran sydärin, kun kissa minut huomatessaan lähti ryntäämään tien toiselta puolelta taloamme kohti ja samalla katua pitkin syöksyi jenkki massiivisella autollaan. Paritkin kirkumiset kirvoittanutta, läheltä piti tilannetta sattui, mutta miirulaisella näytti väistämisensä perusteella olevan edes joku käsitys autojen vaarallisuudesta. Inhottavaa silti moinen, kun sai olla sydän syrjällään aina kuullessaan jarrujen ulvahtavan ulkona.

Jänismies yritti teeskennellä miehekkäästi, ettei ollut aikeissakaan kiintyä harmajaiseen. Tosi uskottavaa, varsinkin kun kissalla oli tapana hiipiä miehen syliin tämän tehdessä töitä läppärillä tai kainaloon, tämän loikoessa sohvalla. Ja siinä sitten maattiin niin suloisessa yhteisymmärryksessä kehräten, että voi lullukoita. Lienen maininnut jo aika monta kertaa, että yksi mieheni parhaita puolia on se, että hän pitää kissoista ja kissat ovat ihan lääpällään häneen.

Minusta oli mukavaa keittää aina pimeän tullen kupillinen kahvia ja mennä istumaan ulkoportaillemme kissan kanssa, kaskaiden syyskonserttoja kuuntelemaan. Joskus Jänismiehelläkin oli aikaa liittyä seuraamme fiilistelemään. Keltainen katulamppu loi yöhön lämmintä hohdetta, kun me kyyhötimme siinä suuren vaahteran katveessa, unelmoiden, kuunnellen hämärän ääniä ja hengittäen yön omalaatuisia tuoksuja. Muisto näistä lumoavista hetkistä on mielessäni hyvin maalauksellinen ja toivon joskus osaavani saattaa sen kankaalle.

Jänismies otti meistä kahdesta ihanan syyskuvan, jossa sakraalin violettiin shaaliin kietoutuneena pidän kissaa sylissäni ja ympärilläni on kellastuneiden vaahteranlehtien matto.

Kissan turkki oli alkanut harjaamisen ja hyvän ruuan tarjoilemisen ansiosta näyttää himmertävältä hopealta ja liian laiha vartalo saada tervettä pyöreyttä. Kissa tuntui piristyneen ja järjesti meille hassuja näytöksiä. Hän osasi noutaa pieniä tavaroita ja kanteli mielellään leluiksi heittelemiämme pussinsulkijoita, hiuslenksuja ja paperinyssyköitä pitkin kämppää. Kerran näin kun hän kävi purkamassa sukkalaatikkoni lattialle, sukan kerrallaan käpälällä noukkien. Ulkona ollessaan kissalla oli tapana "esiintyä" meille loikkaamalla korkealle ilmaan yöperhosten perässä tai tekemällä hienon hyppypotkuliikkeen puun rungosta vauhtia ponnistaen. Sitten hän katseli meitä keltaisilla silmillään ja ihan selvästi hymyili: "Look how adorable I am."

Ja kyllähän hän onkin. Ei häntä vaan voinut vastustaa. Olin jo lumottu.

Syksy kääntyi lumen myötä talveksi. Olin jo mieltynyt siihen että perheessämme oli taas kissa ja rappusillamme lumessa aina sirot pienet tassunjäljet.
'
Ja sitten yhtäkkiä joulun aikaan ei enää ollutkaan. Ei kissaa, eikä edes jälkiä.

Näkkileipätanssi

2009-11-27T17:28:00.000-08:00

Kemikaali"uutisia"

2009-11-24T11:49:00.000-08:00

Kemikaalien ja kosmetiikan riskeistä on tullut "viimeinkin" HOT muotiuutinen ja nyt sitten ollaan ihan trendikkäästi että iik, hirmuisen hui ja voi kauhistus, että kuin ne nyt silleen. Itsehän kirjoitin asiasta ärähtävän päreen jo vaatimattomat NELJÄ vuotta sitten, mutta mitäpä painoarvoa jollain mitättömällä blogilla nyt olisi...

Kun kerrankin paasasin tuohtuneena hiusvärien myrkyistä, niin eräs teinariblondi tuhahti halveksuvasti kuin jollekin sekopäälle salaliittoteoreetikolle, että kyllä nyt kosmetiikka on ihan varmasti turvallista kun sitä testataan niin älyttömän paljon!

Nyt sitten Mtv3:n Helmessä ällistellään näiden luotettavien kempparimarkkinoiden tasoa:

- Nainen kylvettää itseään parhaimmillaan 515 kemikaalin liemessä päivittäin. Mitä enemmän
aineita vaativia kauneusrutiineja, sen enemmille kemikaaleille tietenkin altistuu.

- Kosmetiikka voikin itse asiassa ollakin luultua vaarallisempaa ja jopa haitallista terveydelle

- Ihon vanhenemisen jarruttamista lupaavat aineet itse asiassa vain nopeuttavat rypistymistä

(hahhah, keneltä kysyttiin paperit vielä viimevuonna, nimimerkillä 35 vee, eikä ryppyvoiteita nähnytkään!)

- Moni päivittäiskäytössä oleva kemikaali on yhdistetty allergioihin tai iho-oireisiin. Monet yleisesti käytetyt aineet häiritsevät hormonituotantoa ja hedelmällisyyttä tai aiheuttavat jopa syöpää.

- Parabeeni on yksi yleisimmistä kosmetiikan säilöntäaineista, ja sitä löytyy niin shampoissa, hiusgeeleissä, kosteusvoiteissa ja partavaahdoissa. Tutkimusten mukaan parabeeneilla on linkki ainakin rintasyöpään ja miesten hedelmällisyysongelmiin.

- Turvallisena pidetyt parabeenit, kuten metyyliparabeeni voivat muuttua myrkylliseksi altistuessaan auringonvalolle ja näin lisätä ihosyövän riskiä. Metyyliparabeeniä löytyy noin 16 000 tuotteesta, esimerkiksi hammastahnoista ja kosteusvoiteista.

-Kosmetiikkateollisuus väittää, etteivät parabeenit imeydy ihoon (mutta tottakai kaikki hyvät jutut imeytyy). Tutkimukset osoittavat, että 20 –60 prosenttia parabeeneistä imeytyy kehoon.

- Lainsäädännöllä yritetään suojata kuluttajaa haitallisista kemikaaleilta, mutta kosmetiikkafirmojen ei kuitenkaan tarvitse kertoa sitä, mitä mahdollisia epäpuhtauksia raakamateriaaleissa voi olla tai mitä sivutuotteita tuotannossa syntyy, niin kauan kuin nämä eivät päädy lopputuotteeseen.

- Kosmeettisten aineiden turvarajoista käydään kovaa kaupallista kädenvääntöä ja harjoitetaan koirana veräjästä menoa niin paljon kuin vain kiinni jäämättä iljetään, vaikka monet yleisesti käytetyt aineet on todettu selvästi haitallisiksi.

Näin.

LUONNONKOSMETIIKASTA LÖYTYY HYVIÄ (=KALLIITA) VAIHTOEHTOJA ARVELUTTAVILLE MARKETTIKEMIKAALEILLE. MUTTA OLKAA NIIDENKIN KANSSA TARKKANA JA HAKEKAA KRIITTISESTI TIETOA KAIKESTA MITÄ KÄYTÄTTE. ESIMERKIKSI KEMIKAALICOCTAILIN NOORA (Joka onkin näköjään blogannut samasta uutisesta) ON SUORASUINEN KEMIKAALITIETOPANKKI.

Kas kummaa vaan, kun omat iho-oireeni ja allergiani tuntuvat huomattavasti rauhoittuneen näinä vuosina, joina olen suorittanut kemikaaliostokseni tiedostavasti. Minähän siis meikkaan harvoin, läträän hiusvärien kanssa sitäkin harvemmin ja kieltäydyn käyttämästä kynsilakkoja, deodorantteja, hiuslakkoja, geelejä, ryppyvoiteiuta, lauryylisulfaattishampoita ja -hammastahnoja.

Huokaus. Pitikö taaskin olla oikeassa?

Kuinka catnappasin kissan vol. 1

2009-11-19T11:53:00.000-08:00

Viime syksynä, jotakuinkin näihin aikoihin elämäämme hivuttautui synkkä varjo. Se ei johtunut millään tavalla minusta, Jänismiehestä, eikä etenkään asuinpaikastamme (eikä siis myöskään liittynyt meidän omiin tekemisiimme millään tavalla), vaan erään nuoren elämän nurin liukastumisesta ja äkkiluisusta kohti helvettiä.

Minulla tuntui olevan yhtä paljon mahdollisuuksia pysäyttää tuota luisua, kuin pidellä riimussa paikoillaan pillastunutta härkää. Tuo härän piteleminenkin on joskus tullut kokeiltua seurauksella, että vauhkoontunut luupää veti minua mahallani pitkin metsäpolkua ja sain lukuisan määrän ruhjeita, verinaarmuja sekä mustelmia, ennen kuin onnistuin päästämään otteeni riimusta irti. Yhtä lailla viime syksystä koitui henkisiä mustelmia, jotka kolottivat ja vihloivat pitkään. No, nyt ovat asiat joka tapauksessa paremmin em. episodin suhteen.

Mutta syksy 2008 oli enimmäkseen huonojen uutisten odottelua ja fiilisten ailahtelua eestaas, surusta ja raivosta kyyniseen välinpitämättömyyteen. Jopa New Yorkin matkani aikana oli niskavillat pystyssä, että milloin puhelin piippaa taas huolestuttavan tekstiviestin.

On sanonta, jonka mukaan kissan viikset ja tuntokarvat ovat niin herkät, että ne aistivat pienimmänkin railon tai halkeaman, josta mahtuvat sisään, särkyneessä sydämessä olevat railot mukaan lukien. Kissat ovat myöskin hyviä kiipeämään korkeiden esteiden yli. Jopa niiden, jotka olemme rakentaneet ympärillemme.

Vietimme eräänä vilpoisena syysiltana grillijuhlia Jänismiehen työkaverin E:n ja ranskalaisystävän C:n, sekä tämän perheen kanssa. Kun grillasimme ulkona, takapihallemme tassutteli yhtäkkiä kutsumaton vieras. Laiha, hopeanharmaa kissa kierteli ujonuteliaana ympärillämme ja viestitti eleillään, että ettehän pahastu, mutta minua niin kovasti kiinnostaisi tutustua teidän lautastenne sisältöön.

Tokihan noin hurmaavalle hyyryläiselle piti antaa maistiaiset. Kissanpuutostautini muistutteli vihlovasti olemassaolostaan ja hetken päästä harmaa neiti oli jo sylissäni, vaikkakin hiukan arastellen. Siinä vaiheessa Jänismies, E, C ja C:n vaimo päsmensivät minulle melkein yhteen ääneen, että varo vaan, mitä tuostakin vielä seuraa! Miten niin, vastasin itsevarmana. Ei pienintäkään riskiä. Minähän aion palata ensi kesänä Suomeen, eikä minulla ole mitään aikomusta koittaa onneani eläinkaranteenien ja maahantuontibyrokratian kanssa. Eivätkös muuttolemmikit edellyttäneet kolmen kuukauden karanteeneja ja kaikkea muuta yltiöhankalaa vääntämistä? Sitä paitsi minullahan on jo Suomessa kaksi sivistysvaltion kissaa, jotka eivät taatusti sietäisi jotain ihme jenkkikattia reviirillään.

Sain osakseni huolestunutta muminaa ja pään pyörittelyä, vaikken yhtään käsittänyt että miksi. Olihan kissalla sentään kaulapanta ja tagi, joka osoitti hänellä olevan omistajan ja kodin. Mitä haittaa siitä olisi, jos vähän kissaa lainaisin?

Harmaa kissa liittyi kyselemättä seuraamme, kun siirryimme sisätiloihin. Siellä hän sai lisää herkkuja ja meidän, sekä kolmen kissaa äärimmäisen varoen ja hellästi käsittelevän lapsen herpaantumattoman huomion. Miisu loikkasi kissoja rakastavan E:n syliin ja tavoitteli käpälällä tämän hampurilaista, tehdäkseen selväksi että tämä kissa ei kunnioita mitään epäreilua laumahierarkiaa, vaan on sitä mieltä että ystävät luonnollisesti jakavat lautasen sisällön keskenään. Ruuan jälkeen hän suuntasi suupieliään lipoen määrätietoisesti sänkyymme ja kiepahti turkkinsa pestyään hellyttävälle kerälle keskelle pehmoista susihuopaa.

Awwwwww....

Tarvitseeko paljon muuta sanoa, kuin että kissa ei yleensä unohda taloa, jossa on saanut ruokaa ja hyvänäpitoa. Niinhän siinä sitten kävi, että harmajainen oli norkoilemassa talomme edustalla seuraavana päivänä ja laskin hänet taas ilahtuneena sisälle. Ja seuraavana. Ja seuraavana, Jänismiehen suun maiskuttelun ja päänpuistelun säestämänä. Sitten kaappeihimme alkoi ilmaantua vaivihkaa kissanruokaa ja muroja. Nurkkaan ruoka- ja vesikipot. Hyllyyn harja, jossa oli kissankarvoja. Kissankarvoja alkoi esiintyä runsaasti myös kahvikupeissa, vaatteissa, erityisesti mustissa juhlavaatteissa ja joka paikassa. Ah, niin kotoisaa.

Meillä oli siis yllättäen melkein oma kissa, joka poistui aamuyön hämärissä noin kuuden aikaan omille teilleen ja palasi uskollisesti, kun yö oli laskeutunut. Ulkona hämärässä kuului aina vain iloinen kilinä kissin kipittäessä rappuamme kohti heti, kun huomasi meidät pihalla. Ja kuinka onnellinen ja kiitollinen hän olikaan kun häntä ruokittiin ja hemmoteltiin. Naama leveässä hymyssä neiti Harmaa venytteli itsensä piitkän pitkäksi, sulahopeiseksi reporangaksi sohvallemme ja otti vastaan kaikki varastoomme jääneet suukot, pörrötykset ja maharapsut.

To be continued...

Ukkonen Pahanmaan yllä

2009-10-23T15:48:00.000-07:00

Suhteeni ukonilmaan on jakomielinen Toisaalta rakastan ja kaipaan sitä, sillä se on minulle yksi alitajuntaani syviten vetoavista luonnonilmiöistä. Toisaalta se on myös saanut minut useasti toivomaan, että itseni sisällä olisi pieni, turvallinen kolo, jonne voisin ryömiä piiloon ja vetää oven tiukasti kiinni perässäni.

Pienenä pelkäsin ukkosta. Asuin viisivuotiaaksi asti maalla vaatimattomassa tönössä, jonka vieressä kasvoi suuri koivu. Ukkostuhojen uhka oli jotenkin nykyistä paljon vakavampi. Tai ainakin tuntui siltä, kun kuunteli vanhempien puheita. Muistan, että jokainen ukkosmyrsky sai isäni, isovanhempani ja meillä silloin tällöin asuneen "sukulaispiian" primitiivisen kauhun valtaan. Ainoastaan äitini näytti niistä jollain perverssillä tavalla nautiskelevan, -otti kupin kahvia käteen ja meni ikkunan ääreen fiilistelemään. Hoitajanani työskennellyt vanhapiika puolestaan istui kumpparit jalassa peräkammarissa ja kirkui sormiaan korviin tunkien kuin hyeena aina, kun jyrähti tai leimahti.

Istuin erään ukkosen aikaan lähellä pistokerasiaa, kun siitä vanhempieni ja mummon kertoman mukaan löivät lieskat. En tiedä, onko sellainen ylipäätään edes mahdollista, vaiko pelkkää liioittelua. Selvisin säikähdyksellä, enkä oikeastaan muista tapauksesta muuta, kuin että aikuiset häsläsivät ja kimittivät ja väittivät minun olleen ihan tillintallin. Kammohan siitä kehittyi. Pistorasioita karsastin huolella, vieläkin ne herättävät minussa jonkinlaista vastenmielisyyttä. Jos öisin ukkosti, kömmin aina puoliväkisin äidin kainaloon pelkäämään sitä ja nukuin autuaasti sen jälkeen, kun olin mielestäni turvassa.

Aikuisiällä olen alkanut nauttia ukkosesta, jos olen ihailemassa sitä talon sisällä tai tarpeeksi kaukana. Sääilmiönä ukkonen on pakahduttavan kaunis ja kiihottava. Voisin tuijottaa hyytävien salamojen piirtymistä pimeää taustaa vasten loputtomiin. Ja jotain elämää suurempaa siinä taivaallisten shamaanirumpujen paukkeessa vain on. Vaikka melu pääsääntöisesti ahdistaa minua, saan jyrinästä henkistä virtaa. Ei siis ole omena äitipuusta kauas pudonnut.

Jäätyäni Mont Blancilla vuoristoukkosen takia mottiin ja jouduttuani pelkäämään ihan liian lähelle iskeviä salamoja sekä kivivyöryä, sain kokemuksesta trauman. Kaikki äkilliset, paukahtavat äänet saivat minut hyppäämään pitkään tasajalkaa ja painajaiset jatkuivat talveen saakka. Ukkonen vainosi meitä samaisella matkalla Hauterivesissä, josta minulla on öinen mielikuva leiskunnan ja jytinän keskellä autossa puolinukuksissa istumisesta, sateennihkeään pyyhkeeseen kääriytyneenä.

Myös Trumansburg Fairissa ollessamme, Thunderstorm säikäytti minut pahasti. Juoksin kuin hysteerinen jänis kaatosateessa ja mutavellissä, peläten että salama iskee takaraivooni. Toisaalta sain kokemuksesta mahtavat adrenaliinikicksit heti lämpimään autoon turvaan päästyäni.

Tänä kesänä pääsin kokemaan elämäni kauneimman ukkosmyrskyn. Se oli niin vavisuttava ulkoilmaooppera ja taivaankannenmaalaus, että saan sen muistosta vieläkin ihania, kylmiä väreitä ja Carmina Buranan alkutahdit alkavat soida korvissani.

Olimme leirissä Badlandsin autiomaassa ja lähdimme visiitille Wall Drugiin. Istuskelin Kishin kanssa pienellä nurmikonläntillä ja tähyilin synkeää taivasta sillä aikaa, kun pojat pörräsivät kuuluisassa kauppakeskuksessa. Kun Jänismies tuli kissanlikaksi, pääsin vuorostani kahville kuuntelemaan sivukorvalla ihmisten keskusteluja. Sain selville, että alueella on radiossa mainittu tornadouhka.

Pysähtyessämme Wall Drugista palatessamme tankkaamaan bensaa Badlandsien edustalle, taivaalla alkoi tapahtua jotain vallan elokuvamaista: Nopeasti liikkuva pilvi alkoi kasvattaa itselleen jalkaa! Huomautin vieressäni ällisteleville mieskanssamatkustajille, että tuo sääilmiö muuten lähestyy aika viuhakkaan ja että eikös sen tieltä olisi syytä alkaa korjailla luitaan. Miesten mielestä ei ollut mitään syytä poistua aitiopaikalta. Samalla huoltoaseman pihasta lähti tuhatta ja sataa pakettiauto, jonka Jänismies huomautti kuuluvan jollekin meteorologiporukalle. Paku suuntasi tikkana kohti pilvilonkeroa.

OMC (=oh my cat!)

Emme ehtineet haukkoa kauaa henkeämme ja nostatella pulssia, kun draama laukesi ja pilvi imaisi stondiksensa takaisin, karaten itää kohti. Vaikea sanoa oliko sinä enemmän pettynyt vai helpottunut :) Jäi sinne taivaalle vielä runsaasti mielikuvituksekkaan näköisiä pilviä Badlandsien kukkuloilta ihailtavaksi. Kaukana pilkehti myös pientä salamointia.

Ilta kului leiriaskareissa. Hämärän laskeutuessa kyytipojat (Jänismiehen veli ja tämän kaveri) lähtivät pyykkäämään ja Jänismies loikki suihkuun. Minä jäin loikomaan kissan kanssa telttaan - neiti kun ei ennen päivänlaskua voinut nenäänsä laittaa vapaaehtoisesti ulos teltasta. Ukkonen kumisteli rumpujaan jossain entistä lähempänä.

Alkoi sitten ripsehtiä. Ripsehdintä muuttui suuremmiksi pisarantussahduksiksi. Alkoipa myöskin tuulla ihan tarpeeksi lujaa. Ja sitten ukkonen tuntuikin olevan jo pelottavan lähellä. Odotin hetken ja päätin lopulta evakuoitua varmuuden vuoksi kissan kanssa autoon, -vain huomatakseni että kaikki avaimet olivat pojilla.

Kerkesin jo huolestua toden teolla, ennen kuin Jänismies pinkoi sateen läpi teltalle, onneksi sentään meistä huolissaan. Sullouduimme autoon ja ajoimme sen pesutuvalle, jossa loput porukasta olivat motissa. Kyytiin tulevat pojat naureskelivat, kuinka pesulassa oli ollut ukkosta paossa lauma pelokkaasti pälyileviä lapsia. Kishi puolestaan otti rauhallisesti ja nukkui koko ajan sylissäni kerällä.

Koska ukkosella ei ollut juuri muuta tekemistä, ajoimme aukealle paikalle katselemaan mahtavaa luonnonteatteria. Sade meni hetkessä ohi, mutta taukoamaton salamointi jatkui taivaanrannassa, valaisten hienosti yötä. Sen tunnelman vaikuttavuutta on kertakaikkisen mahdotonta selostaa, mutta ehkäpä oheisesta videosta saa jonkinlaisen mielikuvan. Löysin näet sisältäni pienen elokuvaohjaajan, kun kännykkäkamerallaan kuvaava Jänismies piirtyi yöhön siluettina, salamat taustallaan. Sain näkymistä melkoisen tunnehyöyn, enkä pystynyt liikutukseltani juuri puhumaan. Stendhalin kyyneleet tihkuivat silmiin.

Kun palasimme teltalle, päätimme mennä nukkumaan. Edelleen myrskysi ja tuuli hurjasti, ukkosarmadan purjehtiessa pitkin poikin Pahan maan taivaankantta. Jänismies katseli kisun kanssa teltan pienestä takaluukusta pihalle ja näkymä kissasta ja miehestä olkapää olkapäätä vasten oli tosi hellyttävä. Katti laittoi tassun vasten luukun verkkoa, ihmetellen että mitähän älytöntä siellä pelottavassa ulkomaailmassa nyt tapahtuu.

Vaikka myrskyn kulku askarrutti meitä, emme jaksaneet valvoa sen loppumiseen asti, vaan käperryimme lämpöisten makuupussien uumeniin, kissa keskellämme ja jätimme yön Sekhmetin haltuun. Tuuli jatkoi teltan röykyttämistä, mutta hetken päästä emme sitä edes kuulleet, sillä olimme suloisesti unessa.

Aamulla heräsimme heleään auringonpaisteeseen.

Jotta kannattaisko miettiä kaksi kertaa?

2009-10-22T14:43:00.000-07:00

Yrjölyhty

2009-10-18T12:46:00.001-07:00

Satuinpa eilen kuulemaan mustahumoristisen jutun, joka on ällöttävyydestään huolimatta pakko kirjoittaa jonnekin ylös. Tämä vielä voittaisi niksi-Pirkassa ykköspalkinnon.

Olipa kerran eräällä henkilöllä pahemman laatuinen oksennustauti. Ihmisparka yrjöili kaiken mahansa sisällön sängyn vierelle asetettuun ämpäriin. Pian ämpäri alkoi haista ikävästi, mutta ryytynyt potilas ei jaksanut tyhjentää sitä, vaan otti ja kävi viemässä sen parvekkeelle.

Tuli pakkasyö ja ämpärin sisältö jäätyi. Seuraavana päivänä jäätyneestä kalikasta olisi saanut vallan ihastuttavan, vatsan sisällöllä koristellun (vrt. sitruunanpalasia ym. sisältävät geelikynttilät) yrjölyhdyn...

Sori jos pilasin päivän ruokahalunne. Mutta tällaistakin se elämä joskus on.

Boiling River

2009-10-04T08:14:00.001-07:00

Ehkä eksoottisin koskaan fyysisesti kokeilemani luonnonilmiö ja samalla paras luonnonmukainen saunan korvike on Yellowstonen Mammoth Hot Springsin kylässä sijaitseva Boiling River - joki, jossa voit keittää itsesi pehmeäksi spagetiksi.

Ekologisesti herkässä Yellowstonessahan on muuten kiellettyä lutrata missään vesistöissä, jotka ovat kosketuksissa vulkaanisten ilmiöiden kanssa, mutta Boiling River, Firehole, Ferris Fork ja Dununda Falls ovat poikkuksia säännöstä.

Boiling riverin uimapaikka syntyy, kun hyytävän kylmä Gardiner-joki ja sen rantapenkereen yli ryöppyävä kiehuvan kuuma maanalainen virta sekoittuvat toisiinsa. Gardinerissa on kyseisessä kohtaa luonnonkivillä padottu pitkä allas, jossa lämpötilat vaihtelevat lähteenkylmästä polttavaan.

Olen käynyt tuossa uimapaikkojen taivaassa kolme kertaa. Kahdesti Jänimiehen kanssa, ensimmäisenä Amerikankesänä retkeillessäni ja nyt tänä kesänä kahta henkeä isommalla porukalla. Kertakaikkiaan rakastan sitä!

Joessa lilluminen on hedonistinen päätös pitkälle patikkapäivälle ja hellii kipeytyneet lihakset pullataikinanpehmeiksi. Seurueemme kaksi noviisia tosin polttivat itsensä auringossa kielloistani huolimatta ja kuuma vesi aiheutti heille irvistyksistä päätellen aika tukalat oltavat.

Boiling River on erittäin suosittu ja ihmiset suorastaan kilpailevat joen autuaimmista paikoista. Viimeksi onnistuin pääsemään löhöilemään jumalaiseen kuumaan kohtaan, enkä itsekkäästi luovuttanut sitä kellekään, kanssakylpijöiden malttamattomista, sydämistyneistä ja kateellisista mulkaisuista huolimatta, ennen kuin olotilani alkoi ylikypsyyden takia siirtyä twilight zonelle.

Joelle kannattaa suunnata hyvin aikaisin, jopa ennen auringonnousua aamulla tai jo illan hämärtyessä, jos haluaa välttää tungeksivia turistilaumoja ja kirkuvia kakaroita. Talvella elämys voisi olla aika vinha. Auringon laskiessa lisämausteena voi myös nähdä joen yllä hyönteisiä metsästävien lepakoiden lauman.

BOILING RIVER in soak net

Cat Nut

2009-09-26T02:54:00.001-07:00

En yleensä koskaan haali mitään matkamuistoja tai halpaa turistikrääsää reissuiltani, mutta tänä kesänä tein säännön vahvistavan poikkeuksen. Telttailtuamme kissan kanssa Amerikan halki ja vielä puoli matkaa ylhäältä alas, eksyin punapuumetsissä kaikenlaisia mauttomia omituisuuksia ja merkillisiä puuveistoksia myyvään puhdasveriseen krääsäkauppaan.

Siinä vaiheessa, kun näin tämän Bill Vernonin pähkinäinstallaation hyllyssä olin jo 100% vakuuttunut siitä, että olen ansainnut viimeinkin "sen hullun kissanaisen" arvonimen. Joten täytyihän siitä itselleen jokin pokaali ostaa palkkioksi luonteenpiirteiden jalostumisesta :)

Olet mitä luet

2009-09-23T05:45:00.000-07:00

Vastaa kysymyksiin käyttämällä lukemiesi tai hyllyssäsi olevien kirjojen nimiä.

Oletko mies vai nainen?
Natsume Sōseki: I am a Cat

Kuvaile itseäsi.

Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret

Kuinka voit?

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.

Fulghum Robert: Sänky oli jo tulessa kun asetuin makuulle

Mihin haluaisit matkustaa?

Inkeri Kilpinen: Palavan pensaan maa

Kuvaile parasta ystävääsi.

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

Mikä on lempivärisi?

Pekkanen Toivo: Musta hurmio

Millainen sää on nyt?

Pratchett Terry: Valon tanssi

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?

Alice Hoffman: Lyhtyjen yö

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?

Diana Wynne-Jones: Liikkuva linna

Mitä elämä sinulle merkitsee?

Joanne Harris: Pieni Suklaapuoti

Millainen parisuhteesi on?

Gerald Durrel: Arkillinen eläimiä

Mitä pelkäät?

Morovich Enrico: Pudotus

Päivän mietelause?

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

Minkä neuvon haluaisit antaa?

Karin Fossum: Älä katso taaksesi

Miten haluaisit kuolla?

Samantha Mooney: A Snowflake in my hand

Mottosi?
Amy Tan: Ilon ja Onnen tarinat

Absorbing Sunlight

2009-09-15T09:40:00.001-07:00

Intiaanikesä. Ulkona on ihanan kuuma. Unikot ja muut myöhäiset kukkakaunottaret kukkivat Koroisten niityllä. Perhosetkin vielä lentelevät.

En aio jättää auringonvalon absorboimista ja yhteyttämistä kasvien yksinoikeudeksi, vaan imen valoa itseeni ja valmistan siitä endorfiinia <3 Sääli vain, ettei auringonvaloa voi pakastaa kuivata, hapattaa tai säilöä sokerin kera purkkiin.

Cornucopia

2009-09-14T15:46:00.000-07:00

Metsästäjä-keräilijä-viettini on villinä riemusta, kun se pääsee viimeinkin juoksuttamaan minua mielensä mukaan. Jänismies naureskelee, että viettini pitäisi laittaa kuristuspantaan, kun pienestä lainapakasteesta kaatuu avatessa päälle puolen hehtaarin metsän mustikat ja sieniä joutuu kohta ottamaan sänkyyn kainaloon nukkumaan, kun eivät muuallekaan mahdu. Eräänä hulluna sienisyksynä muistankin nähneeni unta siitä, että sänkyni on ääriään myöten täynnä suppilovahveroita ja nukuin niiden joukossa, mikä ei ollut kaukana totuudesta...

Ei mies kyllä yhtään valita sitten, kun illalla tarjoilen tuoksuvia piiraita ja muhennoksia nenän eteen.

Olen kolunnut intohimoisesti metsiä ja haalinut sieltä mukaani kaiken syömäkelpoisen mikä vain suinkin irtoaa. Oi sitä ikiaikaista riemua, kun löytää mustikoita, vattuja, ruusunmarjoja, pihlajanmarjoja, puolukoita, juolukoita, suppilovahveroita, kantarelleja, rouskuja, tatteja, orakkaita ja vaikka mitä ihanaa, eikä kukaan tai mikään estä kajoamasta tuohon runsaudensarveen. Olalla keikkuva kamera ottaa silmänruuaksi talteen senkin, mitä massu ei protestoimatta sulattaisi.

Olen suunnattoman onnekas paluumuuttaja, sillä juuri tänä syksynä sarvesta on ryöpynnyt herkkuja runsain mitoin: Mustikoita on ollut niin paljon ja niin isoja, että pensaat ovat lyyhistyneet pitkäkseen jättikokoisten marjojen painosta. Mustikoita löytyy vieläkin ja ne ovat vetisyydestään huolimatta edelleen syömäkelpoisia. Kyllä minä olen niitä ahminutkin, -tätäkin kirjoittaessa puoli litraa! (leveä, sinihuulinen virnistys).

Puolukat ovat niin isoja, että ämpärillisen kerää hyvästä paikasta melkein huomaamattaan. Pirtelöiden tekoon tarkoitetulla tehosekoittimella kun surauttaa puolukat sileäksi soseeksi, niin ei tarvitse edes siivilöidä kuoria pois unelmavaahtoista vispipuuroa tehdessä. Puolukkasose sopii muuten mainiosti liian makean jogurtin pelastajaksi.

Ruusunmarjoja jos löytää jostain liikenteestä kauempana olevasta metsästä, niin jopas niistä saakin mahtavan kiisselin! Keitetyt ruusunmarjat maistuvat soseena törkeän pahalle, mutta kun siivilöinnin jälkeen sekaan vähän kerrassaan maistellen lisäilee sokeria, lirauksen sitruunamehua ja ehkäpä hintusen verran inkivääriä sekä kanelia ja nauttii valmiin keitoksen kerman kera, niin voi kyynel, että osaakin olla hyvää! Joillekin uppoavat ruusunmarjat sellaisenaan tai kuivattuna jauheena ja kyllä minäkin karvasiementen täyttämiä kiulukoita joskus huvikseni imeskelen.

Kettujen ylenkatsomista pihlajanmarjoistakin saa vaikka mitä ihanaa kun vaan kokeilee.

Veljen pihamaan luumupuu ähelsi puolestaan niin paljon hedelmiä, että lopulta yksi oksa rapsahti niiden painosta itsekseen poikki. Minä loikkasin sutena niiden kimpuun ahmin niin paljon makeita luumuja, että suuri ihme kun en tullut kipeäksi.

Maata omistavilta onnekkailta ystäviltä on lisäksi herunut mustaherukoita, luumuja, herneitä, kurpitsoja, omenia ja savustettua kalaa. Kasaan haalituista antimista ruokaa laittaessa ja pöydän ääreen tyytyväisesti huokaisten istahtaessa on olo kuin sankarilla Valhallassa. Vielä kun pistäisi omat simat käymään ja korpihunajaa mausteeksi niin sitten olisi jumalten pidot maan päällä...

Taidan olla tällä menolla kasvattamassa muhkean vararenkaan talven varalle. Metsän herkkuja valmistaessa kun ei yleensä tule voita, kermaa ja sokeria säästeltyä.

Jokaihmisen oikeus on kotimaamme suuri ylpeys. Maat, joiden metsistä ei saa tai voi poimia suuhunsa mitään, ovat kyllä jotensakin säälittäviä. Ero on vähän kuin Konnulla ja Mordorilla: siinä missä Konnussa herkutellaan yltäkylläisesti maan antimilla, niin Mordorissa kärsitään saasteista ja vedellään pilaantuneita raatoja (ja sen kyllä näkee naamasta).

Kyllä siinä puolesta huvista jää paitsi, jos metsässä saa vain katsoa, muttei koskea. Sama kun museossa kävelisi. Suomalaiselle sentään on jo verenperintöinen kunnia-asia osata mennä metsälle ja tulla sieltä pois tuomisten kanssa, jos terveys vaan kestää ja jalat kantaa. Täällä keruumatkailevat italialais-, ranskalais- ja japanilaisressukat puolestaan pyörtyilevät onnesta, kun kuulevat että metsistämme saa vapaasti romehtia kaikki sienet mitä löytää, eikä niistä tarvitse edes maksaa.

Kaiken kaupan päälle metsä hoitaa siellä kulkevan sielua. Oma identiteetti sulautuu tarpoessa osaksi luontoa ja marinoituu havujen, sammalen, mullan sekä pihkan tuoksuissa pehmeän mureaksi.

Todettiinhan se lopulta tieteellisestikin, että ulkona luonnossa puuhasteleva ihminen on hyväntuulinen jo senkin takia, että likaa ja maata möyriessään hengittelee samalla Mycobacterium vaccae -nimistä bakteeria, joka saa aivosolut erittämään mielialaa kohottavaa serotoniinia sekä noradrenaliinia.

Biofilia on terveen sielun merkki ja edellytys. Vain sijoiltaan nyrjähtänyt, sairas yhteiskunta yllyttää jäseniään pelkäämään luontoa, säikkymään multaa ja rakastamaan kaikkea steriiiliä sekä keinotekoista. Älkää siis vain antako metsän pelon lisääntyä vaivihkaa, vaan painukaa mehtään, aina jos ja kun vain suinkin pääsette. Viekää jälkeläisennekin ja tunkekaa niille vaikka marjoja suuhun äänenvaimentimeksi, jos kitisevät että tietsikalla peluu on kivempaa!

Eikä sen metsässäolon tarvitse olla mitään perinteisen ryppyotsaista puurtamista ja itikan syöttinä kärvistelemistä. Kukaan ei kiellä rentoutumasta ja ottamasta metsälle vaikka tyynyä ja peittoa, itikoita hätistelevää sitronellakynttilää, rosvopaistia tai häppää, jos siltä tuntuu. Muista metsän mielikuvituksellisista käyttötarkoituksista puhumattakaan. Peittoaa meinaan aika monen baarin tunnelman se, kun makaa keskellä mustikkamätästä, vetää toisella kouralla mustikkoita napaan ja huikkaisee toisella noukkimella mustikkalonkeroa palan painikkeeksi (mustikkakilju tai mustikkakotiviini olisi tietysti vieläkin puhdasoppisempaa). Siitä on hyvä jatkaa vaikka laavun notskille paistamaan makkaraa tai kantarellia kepinnokassa :D

Arktiset aromit on loistosivusto, josta löytyy keruuohjeita, säilöntäniksejä, reseptejä ja tietoa metsän antimista.

Kotidojo

2009-09-10T14:28:00.000-07:00

Paluu kotidojolle ei ole ollut pelkkää sydäntä lämmittävää nostalgiaa, vaikka rehtiä potkunyrkitysmättöä olen tämän parin vuoden aikana aidosti kaivannutkin.

Kun maahanmuuton jälkeen kävin näyttämässä nenääni salilla, potkaisin heti liian korkealle ja reväytin saman tien vanhan vaivan, takareidenriivatun. Onneksi se ei mennyt niin pahasti kuin sillä on tapana, muuten olisin saanut taas "potkia koiria" seuraavat puoli vuotta.

Sitten vaan oli useamman viikon ajan syytä jos toistakin lusmuta. Ei huvittanut, ei pystynyt ja ei jaksanut. Oli muuta tekemistä ja ajattelemista.

Mutta takaisin on tullut viimeinkin raahauduttua, sillä joku riivattu sadomasokismi sinne vaan sinnikkäästi vetää, kaikista vamotuksista huolimatta. Tomumaja tarvitsee nyt erityisen kipeästi fyysistä tekemistä, jolla saa synkät ajatukset pois päästä ja lihasmuistin ohjaamaan autopilottina.

Iltaisin askel tepsuttaa vanhasta tottumuksesta salin suuntaan. On kiva mennä juosten, että saa hyvän alkulämmön päälle. Eikä salilla ole paljon mikään muuttunut, vessankin lattialla on edelleen! aina vettä. Paitsi että kantajunnut ovat kasvaa huristaneet lähes tunnistamattoman näköisiksi teineiksi ja uusia, alemmilla vöillä varusteltuja henkilöitä on liittynyt kaartiin. Vanhat kantikset ovat pitäneet uljaasti pintansa ja korotelleet ahkerasti vöitään, mikä on hyvin iloinen asia. Vain yksi on joukosta poissa...

Aloittaminen on ollut litroittain hikeä ja hiukan myös kyyneleitä.

Lihakseni luulevat muistavansa kahden vuoden takaa kaikenlaisia hämäriä temppuja, joihin niillä ei todellakaan ole enää tarvittavaa kapasiteettia. Ensimmäinen ikävä yllätys tuli pyyhkäisy-nimisestä alkeistaitoihin kuuluvasta jalkaheitosta, josta kaatuessani paukkasin pääni tatamiin. Piti koittaa vielä toinen ja kolmaskin kerta, ennen kuin uskoin, että niskassani ei ole enää niin vahvoja lihaksia, että niillä pitäisi lujaa kaatuessa leuan rinnassa ja estäisi pään retkahtamisen. No eipä ihme, kun amerikantaekwondossa ei juurikaan kaatumisilla juhlittu. Toivottavasti niskamuskelit tulevat hyvin pian takaisin, sillä alkeiskurssin ainaista pää-hartiasärkyä en ole kaipaillut takaisin riesoikseni. Ja näin ruskean vyön haltijana olisi ihan kunnia-asia osata kaatua ilman, että saa aivotärähdyksen...

Vahvuuteni mattopaini ei myöskään rullaa luontevasti niin kuin ennen vanhaan. Luopiot kädet eivät kerta kaikkiaan jaksa vääntää, vaikka pää muistaisi hyvinkin mihin suuntaan pitäisi olla menossa. Painit ovat toistaiseksi menneet enimmäkseen parin kuteissa terrierityylillä kiinni roikkumiseen ja hämmentyneeseen puolustautumiseen. Aktiivinen hyökkääminen saanee vielä odotutaa itseään muutamankin kunnonkohotus-punnerruksen verran.

Mutta on näissä itämaisissa baleteissa vaan oma viehätyksensä. En ole koskaan suhtautunut mihinkään urheiluun samalla innolla, enkä sitoumuksella kuin itsepuolustuslajeihin. Ja kyllä täytyy myöntää, että identiteettini sekä itsetuntoni ovat aika vahvasti sidoksissa niihin. Paluu tuntuu kaikesta huolimatta juhlalliselta. Siltä, että on tullut edes johonkin kotiin.

Ja rääkkäävän treenin jälkeen on edelleenkin makeaa nilkuttaa (aina siellä johonkin mitsin puukulmaan varpaansa niittaa) pukuhuoneeseen, pakata hiestä likomärät kuteet kassiin ja lähteä jäähdyttelemään illan suloiseen pimeyteen.

Endorfiinitähdet vaan tuikkivat ihon alla.

Kaivo

2009-09-08T11:55:00.000-07:00

Tuli yllättäen talvi ennen syksyä.

Nuori ystävä käveli muutamia viikkoja sitten siihen pimeään, vedettömään kaivoon, josta ei enää kiivetä takaisin. Ei varoittanut ketään, ei oireillut millään tavoin etukäteen. Ei vilkuttanut, eikä jättänyt mitään järkevää selitystä. Pyysi kirjeellä anteeksi ja meni vaan. Julman päättäväisesti. Taakseen katsomatta.

Vaikka päällisin puolin elämä jatkaa kulkuaan niin kuin ennenkin, sydämellä häilyy varjo. Itku tirahtaa helposti, vaikka kuinka purisi huulta. Nauru kalskahtaa ontolle, ihan kuin tyhjässä huoneessa nauraisi. Iloisuus ja innostuminen tuntuvat jotenkin sopimattomalta. Tekisi mieli läimäyttää itseään, kun lipsauttaa suustaan irvokkaita sanontoja: olevansa kuoleman väsynyt, ihan död tai maanneensa viikonlopun raatona sohvalla. Ihan kuin siitä jotain tietäisi.

Sitä on varonut kirjoittamista tai puhumista, kun sanat tuntuvat järjestään niin vääriltä ja kömpelöiltä. Tapahtuneen sanoiksi pukemisen tarve on silti ollut pakottavan suuri. Vaikeneminen vain pysähdyttää ja lamaannuttaa, patoaa eteen päin virtaamisen.

Eilisilta surevien ystävien kesken toi lohtua ja antoi ymmärtää, että sanat (olivatpa ne huolella valittuja tai valitsemattomia) ovat joka tapauksessa vain sanoja, -yhtä aikaa sekä painavan merkityksellisiä, että mitäänsanomattoman tyhjiä. Sukupolvemme uskaltaa sentään pohtia ääneen sitä, mistä vanhemmat mieluummin ovat hiljaa. Ja kyllä, kyllä meillä on jopa lupa höpöttää ja nauraa vainajasta puhuessa, vaikka kyyneleet valuisivat yhtä aikaa poskilla.

Viimeisiksi muistoikseni jäivät hänen miellyttävä, vähän ujo hymynsä ja auransa ystävällinen lämpö hilpeänä juhlayönä tanssiessa, -ne tulevat aina uudestaan ja uudestaan kummittelemaan elävinä mieleeni. Olin vilpittömän ilahtunut siitä, että tunnen niin mukavan ja välittömän ihmisen, sekä näen häntä pitkästä aikaa ja sanoin sen kyllä ääneenkin. Hysteerinen naurun rätkätys, tuhmat sutkaukset ja riehakas hevosenleikki värittivät pitkälle aamunkoiton ohi kestäneitä jatkoja. Ei siellä mitään varjoja näkynyt, paitsi silmien alla valvomisesta.

Lupasin mennä kylään, niin kuin hän pyysi. En ehtinyt, niin kuin ei moni muukaan kutsuttu.

Tänne kaivon reunalle jäi iso joukko ihmisiä suu auki loksahtaneena, kurkottelemaan käsiään syvyyksiin. Hokemaan, että ei voi olla totta. Tähyilemään ja haromaan pienintäkin johtolankaa. Potemaan henkistä kiertohuimausta sen pohjattoman epäreilun pudotuksen edessä, että elämän valon voi sammuttaa "naps" tuosta noin vain, tahallaan katkaisijasta painamalla, ilman auringonlaskua tai hiljaa hiipiviä varjoja.

Ja sitten on hetkessä pilkkopimeää.

Me kaivon reunalla seisojat voimme vain kirota huulemme turraksi, että miksi, voi helvetin perkeleen saatanan miksi, ilman mitään mahdollisuutta vastauksiin. Ikinä. Pohdimme ahdistuneina, vihaisina ja huono-omatuntoisina, että olisimmeko sittenkin ehtineet tehdä jotain, ihan mitä vaan. Ottaa napakasti kiinni lähtijän hihasta ja pysäyttää. Kertoa, että sellaista taakkaa ei olekaan, jonka kantamiseen ei voi pyytää apua.

Pienintäkään lähtöaietta ei kukaan kuitenkaan yksimielisesti ollut kuullut, nähnyt, havainnut tai edes helvetti soikoon aistinut. Ei pienintäkään. Päinvastoin: tulevaisuudensuunnitelmia, lupauksia ja sopimuksia huomiselle.

Lähtijä silpaisi mukanaan kaivoon ison siivun auringonpaistetta, hyväntuulisuutta ja ystävällisyyttä. Lämpimät parantajan kädet, joilla olisi tehnyt vielä paljon hyvää. Terveen sielun ja ruumiin, joilla olisi vielä vääntänyt monta rivakkaa mattopainia elämän kanssa. Hurmaavan persoonallisuuden, josta kaikilla oli vain myönteistä sanottavaa. Nuoren ihmisen, joka jätti mielijohteesta (?) korttinsa katsomatta.

Eikö joku kusipää olisi joutanut hänen sijastaan? Miksi hyvät ihmiset ovat aina ensimmäisenä käsi pystyssä jonossa, kun viikate heilahtaa?

Agnostikon suru on sormien välistä tyhjyyteen variseva kämmenellinen tuhkaa. Enkä tarvitse mitään uskonnollisia satuolentoja puhaltelemaan niitä silmiini, kyllä ne kirvelevät ilmankin.

Jos kaivolla on pohja, siellä on nyt syvälti suolaista vettä.

Traditional Indian Prayer

When I am dead
Cry for me a little
Think of me sometimes
But not too much.
Think of me now and again
As I was in life
At some moments it's pleasant to recall
But not for long.
Leave me in peace
And I shall leave you in peace
And while you live
Let your thoughts be with the living.

Sieniarvoitus

2009-09-06T20:16:00.001-07:00

Jos kellään on armainta haavistusta, mitä lajiketta kuvassa olevat sienet edustavat, niin olisin kiitollinen tiedosta. Olen selannut netin sienitietokantoja ja erittäin kattavaa sienikirjaani päätymättä mihinkään tulokseen.

Sienet olivat melko kookkaita, todella tympeän hajuisia, eikä niissä ollut havaittavissa pillistöä, piikkejä, helttoja tai mitään muutakaan jonka perusteella olisin lähtenyt arvoitusta ratkaisemaan. Ne vaan olivat kokonaisuudessaan tuommoista muumiomaista, sulan kynttilän tai (xxx) tai räjähtäneen banaanin näköistä massaa.

Käly tosin ehti jo ehdottamaan hajun todennettuaan sienelle nimeksi: Kuppatontun Heppi :)

Feromonit

2009-09-01T16:33:00.000-07:00

Hopeatoffeemme Kishi on toistanut parina iltana vallan merkilliset elkeet Jänismiehen suhteen.

Miehen lojuessa sängyllä paidatta (joo, kyllä se näyttää aika hottikselta), kissi menee miehen kainaloon nuuhistelemaan oikein antaumuksella ja naama vinkeässä kissanhymyssä. Sen jälkeen Kishi purra näykkäisee hellästi miestä kainaloon (miesmäistä kikatusta) ja saa sitten huvittavan potkuketkuhepulin sängyllä kuperkeikkaa mullin mallin pyörien. Vähän niin kuin olisi enemmänkin kissanminttua vedellyt.

Selvästi Jänismies tuoksuu kissankin mielestä jollekin hyvin puoleensavetävälle ja mieltä riemastuttavalle.

Tässähän tulee vielä kissatappelu parhaista kainalopaikoista :)

Mörkö

2009-08-27T17:08:00.000-07:00

Pääsin sitten vihdoin ja viimein tapaamaan Mörköäkin.

Olin jo ehtinyt olla aika huolissani vanhasta papparaisesta, kun häntä hoitavan eksän ilta-aikataulut eivät sopineet kerta toisensa jälkeen yksiin meidän kanssamme. Samalla kuitenkin takaraivossa kolkutteli tieto siitä, että "jotain" oli ilmeisesti pielessä ja kissalla epämääräisiä patteja.

Heti kun saavuimme hoitopaikan pihamaalle, harmaantunut Mörkö tassutteli hatelikosta tervehtimään ja sanoi mulle söpösti mrrrräy ruostunutta saranaa muistuttavalla kollinäänellään. Armas äkäskääkkä!

Meillä oli varattu puolen tunnin päähän aika eläinlääkäriltä ja ikäväkseni jouduin paijausten sijaan syyllistymään inhottavaan rääkkäykseen, sullomalla papparaisen suuresti vihaamansa kuljetuslaatikkoon. Sain pikaiseen tuta, että Mörkö ei suinkaan ollut erityisen huonossa kunnossa, saatika mikään heiveröinen vanhus. Kauhean mälinän saattelemana berserkkipaniikkiin itsensä kiihdyttänyt pitkäkarvapiru iski parsinneulan teräviksi hiotut kyntensä syvälle olkapäähäni. Punnersi ja vänkyili vastaan niin maan perkeleesti. Meinasin jäädä häpeällisesti tappiolle tuon pahansisuisen ärriäisen kanssa painiessani, vaikka eksä ja nyksä avustivat kopittamista parhaansa mukaan. Olin kamppailun jälkeen niin stressi-irtokarvoilla kuorrutettu, että olisin käynyt Chewbaccasta.

Kun pääsimme autolla liikkeelle, ei kestänyt kauaakaan kun nenään leijui muhevat tuoksut, Mörön tuttuun tapaansa väännettyä hätäkakat. Lisäksi hän alkoi kuolata niin, että suupielistä roikkuivat pian paksut kuolavaljakset. Oli mukavaa kävellä lemuavan kopan kanssa eläinlääkärin tiskille ja tokaista, että tarviis muuten päästä siivoamaan alleen paskonut potilas ennen tutkimusta. Haisevien pökäleiden ronkkiminen irti pitkistä häntäkarvoista oli taas kertakaikkista juhlaa ja kirosin itseäni siitä, etten ollut ottanut tarpeeksi aikaa parturoida kollin muhkeita villahousuja etukäteen lyhyemmäksi.

Lääkäri tutki huolenaiheena olevat patit ja sanoi heti, ettei pitänyt niitä silmämääräisesti aggressiivisen oloisina. Kun emme moisesta ylimalkaisesta toteamuksesta saaneet mielenrauhaa, hän antoi kollukalle tutkimuksia varten rauhoittavaa troppia. Onneksi eksä ei ollut tällä kertaa mukana, sillä viimeksi hän meinasi pyörtyä kupsahtaa, kun katseli piikillä pistämistä. Univelkainen Jänismies sen sijaan torkkui tuolillaan ja lupsautteli silmiään siihen malliin, että en ollut lainkaan varma kumpi saikaan kankkuunsa sen rauhoittavan pistoksen.

Lekuri otti hyytyneestä turrista verikokeet. Testattua tuli kilpirauhas-, maksa- ja munuaisarvot sekä valko- ja punasoluarvot sekä verensokeri. Kollin 15 vuoden ikään nähden noissa ei onneksi ollut mitään mainittavaa häikkää, joten pattien suhteen päädyttiin pelkkään tarkkailuun. Lisäksi Mörkö sai uudenlaisen loishäädön niskaan siveltävänä nerokkaana geelinä.

Kotimatkaa varten Mörkö jo tokeni rauhoituksesta sen verran, että aloitti taas kauhean kuuloisen molinan ja vonkumisen. Miten kissasta voikin lähteä noin paha ääni? Sydän ja tärykalvo meinasi särkyä. Syliinkään en voinut ottaa, koska autossa panikoiva Mörkö onnistuu yleensä aina hankkimaan kynnenalusensa täyteen raakaa ihmislihaa.

Istuimme eksällä jonkin aikaa kahvilla ja sovimme, että Mörkö pysyy siellä toistaiseksi, sillä en voi ikävöinnistäni huolimatta ottaa häntä tämänhetkiseen asuinpaikkaamme. Tämä siksi, että armas Hopeatoffeemme ei optimistisista lupauksista huolimatta saanutkaan olla syksyn tilapäismajoituksemme aikaa siellä, missä alun perin piti, vaan palautui pikabumerangina meille. Ja kahden toisilleen vieraan kissan ahtaminen toisen ihmisen (ehdottomasti-ei-raavittavia!!!) kalusteita sisältävään pieneen kämppään voisi tuottaa enemmän ikävyyksiä ja kärhämää, kuin juuri nyt jaksan kestää. Ahistaa, sillä olisin kovasti halunnut hemmotella ja paapoa vanhaa papparaista kunnolla, kahden erossaolovuoden edestä.

Vaikka ilmeisen hyvähän kollilla on ollut hoitopaikassaan elellä. Iso talo ja omenapuinen pihatontti reviirinä. Eksän vanhempien jo harmaantunut beagle silloin tällöin leikkikaverina. Mielenvireyttä ylläpitävä reviirikiista naapurin kollin kanssa, sekä silloin tällöin muutama vieraileva kersa koulutettavana. Eksä kertoi suuresti huvittuneena nauraa hörötellen, kuinka muutamakin kääpiö oli opetellut kantapään kautta, että Mörköön ei tosiaankaan parane hairata kiinni, kuin vieraaseen sikaan tai voipi tulla kirvelevä pipi. Heh-heh.

Hieman vaappuen asteleva papparainen hanttaroi heti lääkärikäynnin jälkeen ruokakupille ja kävi ahmimassa napansa täyteen. Laattasi sitten rauhoitusaineen jälkivaikutusten takia suoraan ulkoportaille. Seuraavana hänellä oli jo vuorossa pihan katsastus ja sen varmistaminen, ettei kuulema oikein kiusankappaleeksi äitynyt töpöhäntäinen kolli ollut taas vaanimassa nurkilla.

Ainakin toistaiseksi siis näyttää ilahduttavasti siltä, että setä jaksaa vielä heilua!

Hopeatoffee

2009-08-24T15:35:00.000-07:00

Agrafia

2009-08-22T16:42:00.000-07:00

Kotimaa on tainnut seisauttaa veret runosuonestani.

Ei ole pulpunnut tekstiä ei, vaikka märehtimistä on monessa asiassa liiankin kanssa. Kulttuurishokki ON paljon pahempi tännepäin tullessa. Tekee oudolla tavalla kipeää, ihan kuin jokin kohta olisi salaa amputoitu nukkuessani lentokoneessa.

Jomottaa sieltä, minne kuohuvien vesiputousten ja lämpöisten, kaskaan siritystä tulvillaan olevien öiden muistot on säilötty. Kivistää vielä ankarammin sieltä, missä kiertää suvun verta ja geeninhippusia. Levottomuuden mato kaivertaa ytimiini kieroja koloja, vaikka haluaisin kerrankin vain olla hetken aloillani.

Olen lievittänyt kipujani metsällä. Auringon lämmittämä metsä on äiti, lohtu, syli, pesä ja pään silitys, vaikka polulla mennä liipertäisi terhakka kyykäärme, niin kuin tänään. Minusta on tullut todella käärmemagneetti, kohta alan varmaan sössöttää silmät kierossa kärmeskieltä.

Valo paistaa ihanan kuulaana kalliolla kasvavien kanervien läpi. Lainapakastin täyttyy huimaa vauhtia läskimustikoista ja gargantuavatuista. Puolukkasurvosta on jo iso kulhollinen. Nutturaani on kietoutunut hämähäkinseittiä ja kuusenoksankrämmäleitä. Housuista löytyy neulanen ja kuollut itikka. Haperot pilkkoutuvat iltaisin pannulle tirisemään ja sekaan silputut perunat maistuvat juurikin uusilta perunoilta, eivätkä joltain perunakellarin turpeelta.

Uusi perheenjäsen tappaa lattialla papiljottia kaulatagi kilisten. Menee sitten sängylle lollimaan ja venyy piiiitkäksi - on kälyn sanoin sulaa hopeatoffeeta. Laitan nenän tassun keskelle ja katselen kehrääjän leveää hymyä, miettien mahtaakohan hänellä olla koti-ikävä?

Kotimaahan integroituakseni olen jonottanut paperinivaskat kainalossa virastoissa, mikä on edelleenkin yhtä rotanmyrkkyä. Byroissa on onneksi kohdeltu vaihteeksi kuin ihmistä ja asiakaspalvelu on pelannut yllättävän sutjakkaasti. Tai ainakin siihen asti kunnes postilaatikosta alkaa odotetusti tippua lisäselvityspyyntöjä ja eräskin tanskalaisten orankien ostama pankki ryssinee... krhmm, anteeksi, tanskannee uusiksi erään käsittämättömän nolon mokansa.

Tosin minulle tempaistiin epähuomiossa maahanmuuttajaleima otsaan, kun eräälläkin tiskillä oli muutama asiaansa hallitsematon yksilö tuuraamassa. Että ei tarvita kuin pari vuotta poissaoloa ja minut pistetään jo samaan säkkiin pakolaisten kanssa? Hoh, olisipa vaan ollut riemu osallistua väärinkäsityksen myötä vaikkapa suomea maahanmuuttajille -kurssille, niin olisi päässyt raspaamaan andymccoyismin pahimpia sienikasvustoja irti kielestään :)

Mutta vaikka itsellä on veret seisahduksissa, niin osaavat jotkut sentään kirjoittaa. Makaan illat selälläni ja ahmin Sofi Oksasen Puhdistusta, tykäten kovasti. Sen myötä huomaan taas kuinka paljon rakastankaan äidinkieltäni. Suomi on yhtä väkevää ja alkuvoimaista kuin villit mustikat, äreät puolukat ja matojen kansoittamat vatut. Sitä ei todellakaan mikään muu kieli peittoa kauneudessa ja sykähdyttävyydessä!

Paluumuuttolintu

2009-08-01T23:53:00.000-07:00

Olemma sitten takaisin kotomaassa. Esterin perseestä täysillä roiskuva kaatosade tervehti meitä leppeästi heti kun pistimme nenämme ulos lentokentältä. Oi kallis kotimaa, Suomi sulo pohjola...

Huokaus. Loman aikana ei puolestaan satanut varmaan sormustimellisen vertaa vaikka meni iso ukkonenkin ja melkein trombi lähitienoon yli. No emmä valita - seuraavat päivät ovat sentään olleet loistavaa hellettä.

Paluuta edelsi lähes kuukausi hektistä reissaamista, telttailua ja ajamista reitillä Ithaca - New York – Ithaca - Niagara Falls – Freeport – Badlands – Mt. Rushmore - Deadwood – Sheridan – Yellowstone – Ellensburg – Seattle – Mt. Rainier National Park – Crater Lake – Jedediah Smith Redwoods – Crescent City - Redwood National Park – Humboldt Redwood National Park – San Francisco – Santa Nella – Panorama City – Los Angeles. Losista sitten lehahdimme Seattlen ja Reykjavikin kautta Suomeen. Lennolla oli kiva tutkailla hyvin näkyviä Gröönlannin maastoja.

Kyllä tuossa kaikenlaista kerkesi nähdä ja yhtä jos toistakin ihmetellä, vaikka tällä kertaa oli vahvasti sellainen fiilis, että piti vain kiiruhtaa paikasta toiseen ilman chillailuun keskittyviä luppopäiviä. Upeimpia näkyjä olivat Badlandsin erämaan yllä riehunut massiivinen ukkonen, Yellowstonessa kiipeämämme Avalanche Peak, Muirnin jäätikölle asti kavuttu Mt. Rainier (ja Paradise Valley (ei ollut valitettavasti varusteita tai muutenkaan mahdollista lähteä huiputtamaan), huikean sininen Crater Lake sekä ihmeellisten puujättiläisten "kansoittamat" ja paksun valkoisen merisumun vaippaansa kietomat punapuumetsät. Sattuneista syistä matkallamme oli mukana myös eräs karvainen obstaakkeli, jonka hyvinvoinnista huolehtiminen rajoitti melkoisesti seikkailemistamme, eikä antanut juurikaan sijaa suuresti ikävöimällemme suisidaalilomailulle. Vähän jäi vaillinainen olo, kun ei tällä kertaa päässytkään pelkäämään täpöillä railoon tippumista tai kivi/lumivyöryn alle jäämistä :)

Nyt on kyllä sellainen matkustusyliannostus, että ei tekisi mieli ihan vähään aikaan autossa saatikka lentokoneessa istua. Jetlag takaa, että en pysty kunnolla nukkumaan, vaikka väsyttää ihan sikana. Ja jos nukun, on herättyä olo kuin seinä olisi kaatunut päälle. Kaipa se tästä parin päivän päästä alkaa helpottaa. Joohan? Tosin puhelin alkoi soida negatiivisella nuotilla ennen kuin olin ehtinyt olla vuorokauttakaan maan kamaralla ja vanha tuttu suomivitutus alkoi nostaa tuntosarviaan. Tässä maassa on näköjään ihan turha kuvitella olevansa yltiöpositiivinen tai huoleton.

Kävimme tuossa kaupungilla pyörimässä ja nyt täytyy kyllä tunnustaa, että olen aika vieraantunut ja suorastaan vierastan Suomea. Ihmisten kanssa suomeksi asioiminen tuotti melkoista päänvaivaa, kun sanat eivät vain tuntuneet asettuvan järjelliseen järjestykseen. Ihan kuin Amerikassa olisi tullut joku lievä kielellinen aivovaurio (naurakaa vaan Andylle). Vähäsanainen, töksähtelevä asiakaspalvelu tuntui erittäin kummalliselta ja vielä kummallisemmalta se, kun saatiin asiakaspalvelua humoristisella vittuilulla höystettynä. Sangen ihanaa taas oli se, ettei tarvitse koko ajan lässyttää excuse me:tä kun menee alle metrin säteellä ohi kanssaihmisistä.

Mutta ruoka! Ruoka maistuu niin hyvältä, että söin kuola suupielistä roiskuen itseni tinkeäksi pitkästä aikaa. Uunissa haudutettu hirvipaisti ja uudet perunat sekä emmentaalilla päällystetty ruisleipä vain olivat niin hyvää, etten voinut saada niistä tarpeekseni (OMNOMNOMNOMNOM!). Salmiakkia olen mäystänyt niin, että muista kuola valuu suupielistä ja kohta käynee kuolema kolkuttelemaan, kun ne loputkin surkeat kaliuminmurenat ottavat hatkat elimistöstäni.

Olemme nyt olleet tässä melkein viikon Jänismiehen vanhempien kotona maalla ja koonneet itseämme. Kävimme metsässä itikan syöttinä poimimassa villivattuja ja mustikoita sekä sieniä. Tein vattupiirasta ja sienikastikkeella kruunattua uunilohta. Hölkkäsimme verryttelylenkin lehmänpaskan ja viljapeltojen muhevassa käälyssä. Paistoimme itseämme saunan lauteilla ylikypsiksi.

Täällä asuva Lokkikissa eli Elli on voinut iäkkyydestään ja jäykistä nivelistään huolimatta oikein hyvin maalaiskissana. Hän viettää suurimman osan ajastaan vierikossa jyrsijöitä pyydystellen ja tulee sitten seikkailujensa välissä nukkumaan pitkät unet sohvalle. Mitä nyt välillä antaa pienelle vouhaavalle koiranräyskäleelle ilmakorvatillikkaa ja sähisee niin lespaavasti, ettei koirakaan usko hänen olevan tosissaan. Ellin turkki oli tuuhentunut ja kissan yleisilme muuttunut villin ilvesmäiseksi. Luonne sen sijaan oli pehmentynyt narisevasta, mäykyvästä ja tiuhaan protestoivasta sekä rehellisesti sanottuna ärsyttävästä jästipäästä pehmoiseksi, hymynaamaiseksi kehruuttelijaksi, kun vanhalla neidillä on vihdoinkin ovi auki ulos ja sisään tasan silloin kun hän itse tahtoo. Lokki jäänee tänne maalle asumaan elämänsä loppuun, sillä mikään kaupunkilaiskissa hän ei ole omasta tahdostaan koskaan ollutkaan.

Mörkökissaa menemme sen sijaan katsomaan ehkä perjantaina. Pelkään pahoin, että vanhaherra ei valitettavasti ole kunnossa, mistä minulle ei tietenkään ole viitsitty ilmoitella mitään, kuin vasta nyt kun soitin.

Sitten pitäisi ruveta vaan nohevoitumaan ja integroitumaan takaisin tähän arktiseen yhteiskuntaan. Vähän hiipii melankolia puseroon, mutta tokihan se kuuluu jo kansanluonteeseen.

Absolument Fabuleux

2009-07-06T20:23:00.000-07:00

Olimme kesäkuun keskellä kymmenen päivän reissulla Grenoblessa. Matka oli sekä sisällöltään, että seuraamuksiltaan Absolument Fabuleux. (käännös Tiikeritoverin).

Geneven lentokentän edustan bussiasemalla tulvahti sieraimiini yhtäkkiä jostain jokin todella ihana ja ihmeellinen hajahdus joka toi mieleen yhtä aikaa voimakkaan mangoesanssin ja kirpakan rosmariinin. Lähteestä ei mitään havaintoa. Piti oikein hetki fiilistellä siinä paikallaan ja selostaa vähemmän sensitiivisen hajuaistin omaavalle Jänismiehelle, kuinka oikein leijun huumaavassa oranssin tuoksun pyörteessä. Mikä lie ollut? Kenties ohi lehahtanut, taikasauvastaan parfyymimolekyylejä varistellut tuoksukeiju?

Oli kutkuttavaa rantautua Eurooppaan. Jo lentokentällä tuli semmoinen rottinkinen fiilis, että nyt ollaan muuten kotimantereella ja sillä on vahvasti puolensa. Ihmisissä, ruuassa ja jutuissa oli jo ainakin 50% vähemmän sokeria, eikä lainkaan high fructose corn syrupia.

En suinkaan tarkoita sitä, että jenkkilässä olo olisi ollut mitenkään epämiellyttävää. Mutta ihan saletisti ne asiat, joiden puutetta, toimimattomuutta tai huonommuutta olen Amerikan suhteen jatkuvasti marmattanut, olivat Euroopassa paremmin - ihan niin kuin muistelinkin. Helpotuksekseni saatoin siis todeta, etten olekaan epäilyksistäni huolimatta mikään nariseva, pilalle hemmoteltu nirppanokka, vaan vain ihan normaali jalat maassa seisova ja sivistysvaltiosta kotoisin oleva eurooppalainen.

Vietimme Grenoblen ajasta suurimman osan hotelli Gloriassa. Kompakti ja siisti huone, jonka hinta kolmen hengen huoneesta (Tiikeritoveri siis messissä) 65 euroa yöltä. Respan täti oli oikein mukava ja puhui hyvää englantia.65 €

Kuljeskelimme Tiikeritoverin kanssa suurimman osan ajasta vain pitkin kaupunkia katselemassa paikkoja, maistelemassa toinen toistaan eksoottisempia jäätelöitä ja ihastelemassa houkuttelevasti aseteltuja silmänruokia, sillä aikaa kun Jänismies tapasi toisaalla tärkeitä lajitovereitaan ja kokeili karismansa purevuutta.

Taisi muuten olla ihan ensimmäisiä päiviä, kun istuimme jäätelöllä kadunvarren pienessä pöydässä ja vanha papparainen köpötteli siihen ihastelemaan, että voi kun me ollaan NIIN sieviä. (Meikäläisen kohdalla se johtui tietenkin vain ja ainoastaan siitä, että minulla oli päässä Tiikeritoverin PerUna -hattu.) Enkä edes tiedä mitä kaikkea muuta ihasteli, sillä Je ne comprends pas français (kätevin ranskankielinen lause ikinä) mutta kohtuullisen kauan flirttaili ja vilkutti ryppyjen saartamaa silmää, vaikkei tuo kuulopuoli niin kummoisesti pelannutkaan :D Siinä oli kyllä jotain sangen hurmaavaa. Nuorten ja röyhkeiden kollipoikien toimesta toteutettuna moinen naistennaurattaminen saattaa kuulema puolestaan olla nykyranskassa suorastaan inhottavaa ja loukkaavaa, etenkin jos ihailun kohdetta ei voisi vähempää kiinnostaa kulkumulkkujen kanssa vehtaaminen.

Pääsin/jouduin tutustumaan Grenoblen ikäviin varjopuoliinkin sekä aamuisella Iseren varren kävelylläni, että joka ikinen päivä katujen kulmilla. Iseren rannalla oli nimittäin kurjaakin kurjempi, homeisista patjoista, laudanpätkistä ja ties mistä rojusta kyhätty shanty town, hökkelikylä. Surkeiden mörskien pihoilla tepasteli koiria, kanoja ja kälinästä päätellen jopa ryömiväisikäisiä lapsiakin. Näin muutaman asumuksen sisäänkin ja ihan hirveän kurjalta sekä saastaiselta näytti. Puun rungolla istuskellut nuorehko mies pummasi ohi kulkiessani tupakkaa, jota en polta. Kylmäsi mennä ohi, sillä tuskinpa ihmiskohtaloiden polkuja välttämättä mikään sen kummempi erottaa, kuin elämän oikullinen arpaonni.

Kaupungin keskustassa oli puolestaan silmiinpistävän runsaasti kerjäläisiä, joista varmasti moni oli näitä Suomessakin tutuksi tulleita romanialaisia. He olivat asettuneet polvilleen mm. pankkiautomaattien ja kauppojen liepeille huutelemaan ohikulkijoille, mutta kyllä ojossa olevaa kättä tultiin työntämään suoraankin nenän eteen. Jossain vaiheessa piti jo konsultoida Tiikeritoveria siitä, miten sanotaan kohteliaasti ranskaksi (ei) olen pahoillani: Je suis désolé.

Jokseenkin inhottavin juttu kaupungissa oli se, että julkisen vessan löytäminen oli kiven alla, jos ei halunnut mennä ravintolaan syömään, päästäkseen samalla hotelli helpotukseen. Julkisten vessojen olemattomuuden saattoi huomata myös katukuvassa, kun pissi lemahti sieraimiin tuon tuosta. Koiranpaskan suhteen ranskalaiset näyttäisivät olevan myös tosi arrogantteja törkymöykkyjä. Kikkareita oli sen verran, että askeleitaan sieti varoa ja näinpä jopa erän nuoren miehen antavan rakkinsa vääntää pehmikset KESKELLE kävelykatua, ennen kuin he jatkoivat tyynesti matkaansa. Olisipa ollut ilo kaapaista paasha kapustaan ja singota se nuorukaisen takaraivoon.

Ja viimeinen valituksen aihe on se vanha tuttu autoliikenne, kaikkein pahin ja inhottavin puoli , jonka olen toistaiseksi Ranskanmaasta huomioinut. Muistuikin aika elävästi mieleen, miksi minua vitutti ja nyrkkiäni syyhytti taukoamatta, kun istuimme viimeksi liikkuvan auton sisällä Ranskassa.

Ranskalaiset ajavat kuin aivottomat pullopersesiat, joilla on chilipalko siellä. Talla pohjassa ja täysin tuuriin luottaen. Nyrkkiä puiden, keskisormea näytellen, naama kiukusta sinipunaisena, vaaratilanteita aiheutellen ja kirosanoja tuulilasiin sylkien. Peltiä rutaten ja töyssyparkkeja suvereenisti tehden. Ranskassa on kerta kaikkiaan äärimmäisen törkeä liikennekulttuuri ja mutkaisessa vuoristoajossa ranskisten vähämielinen riskinottotaipumus senkun korostuu vain entisestään. Ihmiset lyövät vetoa siitä, montako päivää uusi auto säästyy lommoitta... Ja auta armias, jos kuvittelet jalankulkijana olevasi turvassa ylittäessäsi katua. C:kin sanoi, että toisin kuin Amerikassa, Ranskassa jalankulkija on erittäin väistövelvollinen rullaavaan autoon nähden, jos yhtään arvostaa henkeään.

Viikonlopuksi lähdimme Jänismiehen kollegan, C:n luo vuorille. Itseasiassa en muista yhtään sen pikkukylän nimeä missä C:n koti sijaitsee, mutta onpahan miehellä vaan sellaiset kotimaisemat, että ei voi kuin päivitellä silmät suurina: Ikkunan alla aukeavat alppilehmien ja hevosten täplittämät mehevät laidunmaat, jotka rajautuvat tummiin havumetsiin. Horisontissa siintävät oudon eteeriset, pilvitäkkeihin kääriytyvät, siniharmaat vuoret. Tienvarsilla kasvaa romanttisia ruusuja. Pensaikosta luikki esille vaniljan, toffeen ja harmaan sävyinen, tummilla raidoilla kuvioitu ja sinisilmäinen, erittäin kaunis sekä siro kissa. C sanoi sen olevan villi ja pahansisuinen.

C on onnistunut ostamaan kylästä vanhan, massiivisen ladon, jonka on pistänyt totaalisesti uuteen uskoon hurmaavaksi ja mielikuvitukselliseksi kolmikerroksiseksi taloksi. Rahalla, jonka hän on taloon käyttänyt, ei vissiin saisi Suomesta edes puolikasta yksiötä kaupungista. Ja mies vain vitsailee nukkuvansa ladossa...

Teimme silmänlumeeksi hiukan maaseutuorientoitunutta ruumiillista työtä ja kampesimme suuren kivenmöhkäleen paikasta toiseen. Sitten kantelimme akvaariota, kävimme roudaamassa painavan telkkarin kierrätyskeskukseen ja ruokimme pihan nurkassa klukluttavaa kanaa sekä kukkoa. Työn jälkeen Jänismies meni pomppimaan perheen lasten riemuksi trampoliinilla ja heitteli siellä voltteja sekä teki kaikenlaisia pelletemppuja. Itse jätin trampoliinitaiteilun muutaman varovaisen loikan kokeilemiseen, sillä kurja polveni ilmoitteli taas halukkuudestaan mennä sijoiltaan, jos en rajoita lystinpitoani.

Lainasimme C:n autoa ja kävimme tekemässä pienen patikkareissun läheisille kukkuloille. Samoilimme hetken aikaa niityllä, lammen rannalla sekä tuuheassa havumetsässä ja tiirailimme puiden raoista Grenoblen laaksoon avautuvia maisemia. Patikasta tultua oli ihan kaamea sudennälkä ja rouskutimme onnessamme nutellalla päällystettyä paahtoleipää sekä C:n kadehdittavan avaruusaikaisella keittimellä pöräytettyä kahvia.

Iltaruuaksi isäntäperhe rullaili tarjolle herkulliset sushit punaviinin kera. Ja kylläpäs muuten olikin ranskalainen kala HYVÄÄ tai siis itse asiassa ihan taivaallista, kun vertasi öllölle laardille haiseviin ja nitraatilla boostattuihin jenkkilohiin! Sama ilahduttava seikka tuli todettua sikäläisten kolmioleipien ja täytettyjen patonkien savulohesta sekä Ontario Salmon et Steak Country -ravintolan tarjonnasta, joita voin suositella erittäin lämpimästi Grenoblen matkaajille. Minulla on ollut kunnon kalaa NIIN vallan kauhia ikävä!

Yömyöhällä lojuimme jetlagista edelleen kovin voipuneina sängynpohjalla ja isäntä laittoi pyörimään tajunnanvirtaisen kulttifilmin Koyaanisqatsi-Life out of Balance. En voinut olla miettimättä, että sitähän elämämme tosiaankin on - mutta enimmäkseen vain positiivisella tavalla. Isäntä vihjaisi, että elokuvaelämystä olisi voinut hiukan syventää erinäisillä savusteilla, mutta jätimme varmuuden vuoksi väliin, koska olimme jo muutenkin ihan tarpeeksi tillin tallin. Ruudulla virtaavat henkeäsalpaavat luonnonihmeet asettuivat kyllä aika riipaisevaan kontrastiin ihmisten tuhoamien ja pilaamien maisemien kanssa.

Viikonlopun jälkeen palasimme Grenobleen, jossa edistyin kiipeämään kahdesti Grenoblen Bastille-linnoitukselle. Toisella kertaa, kun menimme Tiikeritoverin kanssa, saimme patikoida ihan rauhassa, mutta kun yritin viedä Jänismiehen sinne viimeisenä iltana, saimme vastaamme poliisin joka sanoi polun olevan suljettu ja hätisteli väkeä tiehensä. Jäimme pettyneinä notkumaan polun sulkevan portin liepeille ja kun meistä vähemmän kiinnostunut koppalakki oli loitonnut tarpeeksi etäälle, menimme katsomaan mihin asti silti pääsisimme. Polun sulki valitettavasti tunnelissa ollut rautaportti. Meinasimme jo luovuttaa, mutta sitten näimme kuinka kaksi kiipeilijää tuli ulos tunnelista ja kiinostuimme tutkimaan kuinka he oikein olivat päässeet portista läpi. No portin toisessa kulmassa olikin pienen ihmisen mentävä aukko, jossa tosin oli kaikenlaista metallikaidehässäkkää vaikeutamassa etenemistä.

Koska olen kissaihminen, minua ärsyttävät suunnattomasti suljetut ovet. Niinpä patistin Jänismiehen sullomaan itsensä aukosta toiselle puolelle ja kiemurtelin itse perästä. Vaati hienoista käärmeilyä, jäsenten joogamaista sijoittelua, äheltämistä sekä vingurtamista, mutta pääsimmepäs kuitenkin. Sitten vain adrenaliinin siivittämää haipakkaa kohti linnoituksia.

Pääsimme huipulle asti ja totesimme pingviinien lailla viitosia läppäillen, että lainkuulemattomuus oli jälleen keran ollut erittäin suotavaa. Vuorten taakse haipuvaa auringonlaskua oli muikeaa ihailla linnoituksen raunioilta eväiden ja punaviinilasillisen kanssa. Alaspääsystäkään ei tullut onneksi mitään ongelmaa, sillä Grenoblen kuuluisat köysivaunu-kuplat liikennöivät huipulle ja takaisin melkein puoleenyöhön asti.

Seuraavana aamuna oli sitten vuorossa tokkurainen paluulento jenkkilään. Ithacaan lentävän pienkoneen kyyti oli aikamoista röykytystä ja sainhan sitten vielä matkamuistoksi sen ruokamyrkytyksenkin.

Pian onkin sitten aika karistaa Ithacan tomut jaloistaan. Suuntaamme ensin seikkailemaan villiin länteen ja sitten liihotamme kohti kotipohjolaa. Sen jälkeen alkanevatkin ihan uudet seikkailut.

Ilo-Tuli

2009-07-02T20:10:00.000-07:00

Väittävät, että tämän iltaisella pramealla ilotulituksella on jotain hämärää tekemistä jonkun epämääräisen kansakunnan itsepäisyyden kanssa. Pyh! Minun mielestäni Ithaca vaan osaa sijoittaa ilotulituksensa sopivaan synkkaan meidän perheemme ilonaiheiden kanssa.

Viimeksi taisi lentää rakettia taivaalle, kun saimme vihreän vyön taekwondossa. Tänään on hivenen painavammat syyt juhlia. Voisipa vaikka maistua punaviinilasillinen, jos tuo Jänismies saisi kammettua itsensä pois töistä, tällä kertaa auttamasta yömyöhään kryostaatin sulkemisen kanssa kuhkivia kavereitaan.

Sanotaan nyt näin, että ei tyttö tosiaan tiennyt, mitä meni tekemään, kun nai fyysikon...

Elämäämme kuvaa jälleen tällä hetkellä Jänismiehen lanseeraama kieroutunut iskulauseemme Absolutely Fabulous. Pitäisiköhän tatuoittaa se kankkuun vai riittäisiköhän vain tekstillä varustetun t-paidan hankkiminen.

Lawn Mowing Disorder

2009-06-29T07:50:00.000-07:00

Niin, että kaksi päivää, lauantai ja sunnuntai ehti tässä vierähtää ja ikkunamme alustan olematonta ruohikkoa ajaa taas joku hullun kiilto silmissään. Tuo alkaa olla ihan aikuisten oikeasti aika kipeää touhua. Samaan aikaan esim. paljon tärkeämmät jutut eli pyykkitupamme kuivaaja lojuu ties kuinka monennetta päivää rikki, eikä vuokraisäntämme ole osoittanut kuluneen puolen vuoden aikana mitään kiinnostusta aika oleellisen pihavalonkaan korjaamiseen.

Kutsuisin tuota ruohonleikkuuta jo pakko-oireiseksi häiriöksi. Samankaltaiseksi, kuin trikotillomania, -pakonomainen hiusten, kulmakarvojen ja silmäripsien nyppiminen.

Trikotillomaniasta kerrotaan wikipediassa seuraavaa: "Usein nyppimisen voimakkuus vaihtelee jaksoittain niin, että stressaavissa elämäntilanteissa se lisääntyy. Nyppimistä voi tapahtua pitkin päivää, tai jopa tunteja kestävissä yksittäisissä sessioissa. Yleensä karvojen nyppiminen pyritään salaamaan tai kieltämään, vaikka se olisi johtanut huomattavaankin hiusten tai karvojen lähtöön. Stressaavat, uudet ja epämiellyttävät tilanteet laukaisevat usein uuden kohtauksen. Joidenkin mielestä häiriö on verrattavissa lähinnä kynsien pureskeluun."

Tekisi mieli pystyttää pihallemme kyltti, jonka näin Ranskassa: "Ole ystävällinen ja kohtele ruohoa kunnioittavasti"

Obsessed Lawn Mowing

2009-06-26T11:29:00.000-07:00

En voi parhaallakaan tahdolla käsittää näiden jenkkien yhtä kipeäpäisintä harrastusta.

Nimittäin sitä, että pitää leikata ruohoa niin perskuleen pakkomielteisesti, että tuntuu kuin joka ikinen päivä olisi joku lykkimässä päristintään talomme edessä olevalla muutaman viltin kokoisella ruohotilkulla.

Mieluisin aika leikata ruohoa on tietenkin mahdollisimman aikaiseen aamulla, suoraan makuuhuoneemme ikkunoiden alla. Sitten siinä jyystetään ees taas, saatanallisen melun tuottamisesta suuresti nautiskellen. Sitten kun meidät on saatu herätettyä ja tarpeeksi vittuuntuneelle tuulelle, voi ruohonleikkaaja lähteä tyytyväisenä kahville.

Tuo ruohonleikkuu on täkäläisillä jo ihan mielisairauden tasolla. Ruoho näyttäisi saavan kasvaa noin parransängen mittaiseksi, ennen kuin pitää taas päristää hullunkiilto silmissä sen yli. Ja laitteet jolla sitä ruohoa teloitetaan ovat jotakuinkin naurettavia - niillä melkein kyntäisi mutaman hehtaarin peltoakin leikiten.

Katselen tässä kipeydenrippeitäni potien ikkunasta, kuinka adhd-vuokraisäntämme taas rankaisee nurmikkoa. Myös takapihamme sangen piiloisa nurkkaus oli käyty nylkemässä millisiiliksi poissaolomme aikana ja näytti siltä kuin olisi käytetty partahöylää viimeistelyyn.

Etenkin kipeänä tuollainen turhanpäinen ahkeruuden ja puuhakkuuden teeskentely ottaa päähän niin, että tekisi mieli ostaa jotain palavaa ainetta ja polttaa koko pihatilkku saman tien mustalle karrelle!

Sick as a dog

2009-06-25T15:08:00.000-07:00

Tekisi mieli kirjoittaa näppis sauhuten eilen päättyneestä kymmenen päivän reissusta Grenobleen ja vuoristoseudulle, mutta kaikki ylempitasoiset aivotoimintani ovat juuri nyt pois päältä ja jaksan vain uliuliulittaa sängyn pohjalla. I´m sick as a dog.

Sain nimittäin taas kerran imutettua paluulentomatkalta itseeni jonkun kirotun pöpön, joka on pitänyt huolta erittäin vilkkaasta aineenvaihdunnasta viimeisen vuorokauden ajan. Mikään ei pysy sisällä, vaikka kuinka koitan syödä. Otsalohkoa juimii, kylmä hiki lirii kainalosta ja huippaa niin etten juuri jaloilleni pääse. Särkee epämääräisesti joka puolelta. Tästä taitaa tulla oikein amerikanmantereelle saapumisriitti.

Mahdollista on toki sekin, että sain ruokamyrkytyksen Continentalin safkoista tai Newarkin kentän susheista. Maistuivat nimittäin epäilyttäviltä kaikki tyyni. Joka tapauksessa olo on kuin luutulla, jolla on luututtu lentokentän vessan lattiaa.

Lentokentällä olikin jo enteellisesti sellainen olo, että jestas millaisia taudinkehtoja nuo odotustilat oikein ovatkaan, vaikken edes ole pöpökammoinen. Ihmiset käyttäytyvät käsittämättömän epäsiististi yhteisissä tiloissa. Kustaan huoletta pönttöjen reunoille, mukelletaan ruokaa lattioille, vaihdetaan vaippoja vaivautumatta vessaan, pärskitään peittämättä päristintä vaikka hihalla, kaivetaan nenää ja pyyhitään jätökset pinnoille... Sitten kun pääsee vielä ahtautumaan pieneen paikalliskoneeseeen paksujen, hikoilevien ja niiskuttavien amerikkalaisten kanssa, niin avot, pöpöorkesterilta on mahdotonta päästä karkuun.

Käsiä sai pestä alituiseen ja silti niissä oli taas hetken päästä tahmea, inha kalvo, vaikken edes koskenut mihinkään. Bakteerien hillittömän lisääntymisen saattoi oikein tuntea. Pöpöalttiuttani tosin lisännee vielä sekin, etten ole ollut kovinkaan paljoa ihmisten kanssa tekemisissä viime aikoina ja säästynyt siten immuniteettia treenaavilta tartunnoilta.

No onneksi reissu sentään meni nappiin ja sairastuin vasta kotona. Ja onneksi en sentään saanut muotitauti sikaflunssaa. Nappailen siis tässä toiveikkaana imodiumia ja odottelen malttamattomana pääsyä takaisin elävien kirjoihin.

On se matkailu silti kaiken tämän kärsimyksen arvoista.

Chinese MadCook

2009-06-13T13:54:00.000-07:00

Viime yönä naapurimme Mestarikokki taisi ylittää itsensä ruuanlaiton saralla.

Noin kolmen aikaan yöllä vielä valvoessani, alkoi karsea savunhajahdus hiipiä asuntoomme ovemme alta. Kurkkua kävi karvastelemaan ja silmiä kirvelemään. Kävin eteisessä toteamassa että naapurin puolelta nousee porraskäytäväämme sellainen kääly, että saattaisi epäillä hänen pitävän vähintään yksityiskrematoriota seinän takana.

Päättelimme tuoksahduksista, että tällä kertaa kiinalaisella kulinaristillamme oli valmisteilla pannulla paistettua kylpykumiankkafilettä pesusienikastikkeella ja suihkuverhohomeella höystettynä. Voi olla, että mausteena oli myös hyppysellinen helvetistä louhittua rikkiä.

Oli pakko evakuoitua makuuhuoneeseen, sulkea ovi ja avata kaikki ikkunat, että pystyi nukkumaan tukehtumatta.

Etninen keittiö on iloinen asia. Pitäisiköhän pyytää Tunna ja Riku naapurille syömään?

A Contre Courant

2009-06-11T22:20:00.000-07:00

Minulla tuntuu menevän aika usein sukset ristiin sellaisten henkilöiden kanssa, jotka olettavat valtaväestön pirtaan käyvien asioiden olevan jokaiselle yksilölle se paras, suotavin ja tavoiteltavin vaihtoehto.

Perusteluiksi näillä totuuden torvilla on tapana tarjota milloin mitäkin tieteellistä, vedenpitävää ja iankaikkisesti pätevää selitystä, johon kaikkien pitäisi uskoa kuin jumalan sanaan. Minulle heidän totuutensa eivät vain kerta kaikkiaan riitä, koska ovat todistetusti ympäripyöreitä puolitotuuksia ja muutenkin tuollainen "jumalan sana" -tyylinen perustelu asioille on ihan sama kuin joulupukkiin uskominen.

Aina sitä saa uida vastavirtaan. Ja nimenomaan SAA, sanan positiivisessa merkityksessä, sillä johan erään oivaltavan sutkautuksenkin mukaan vain kuolleet kalat soljuvat myötävirtaan.

Olen käynyt erään toisaalta hyvin epäsovinnaisen, mutta pohjimmiltaan konservatiivisen henkilön kanssa keskustelua siitä, onko DSPS, (jonka takia unen ja valveen rytmi noudattaa harvinaisen jääräpäisesti omaa omituista, mutta toki säännöllistä kuviotaan) -todellinen sisäsyntyinen ominaisuus, vai vain kyvyttömyyttä ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyä kunnon kansalaiseksi.

DSPS:sta minulla on itselläni elämänmittainen kokemus. Aamuvirkut sukulaiset ja tuttavat ovat närppineet, julmasti kiusanneet, tökkineet sekä tehneet pilkkaa tai vähintään katsoneet kieroon niin kauan kuin vain jaksan muistaa siitä, että minun on lähes mahdotonta mennä aikaiseen nukkumaan ja siksi todella vaikea päästä aikaiseen aamulla ylös sängystä. Silti olen tehnyt elämäni aikana niin raskaita työputkia, että olisi voinut jäädä monelta aamuvirkultakin tekemättä.

Unirytmini ei vain muutu, vaikka mitä tekisin. Tai no muuttuisi ehkä siinä tapauksessa, että kaivaisin sen sirkadiaanisen kelloni sormet veressä kirjaimellisesti ulos sisuksistani. Silloin kun pakotan unirytmini suurin ponnistuksin "normaaliksi", voin kroonisesti huonosti , nukun lyhyissä pätkissä ja muutun ennen pitkää kömpelöksi zombieksi. Voisin toki syödä kourakaupalla lääkkeitä, jotka kemiallisesti muuttaisivat rytmiäni, mutta ne vain tekisivät minusta yhtä zombin kuin univajekin. Suo siellä vetelä täällä siis.

Aviomieheni ja Tiikeritoverin vastaavat kokemukset sekä DSPS:sta kertovien tieteellisten tutkimusten lukeminen ovat vahvistaneet käsitystäni siitä, että valtavirta on täysin väärässä meidän poikkeusten suhteen ja siksi sortaa meitä kuin paraskin hirmuhallinto. Me yöpöllöt kun emme voi muuttua sen enempää luontaisiksi ja puhdasverisiksi aamuvirkuiksi, kuin homo heteroksi rikkomatta itsestämme jotain olennaista. Tai tokihan voimme työskennellä ja työskentelemmekin pakosta aamuvirkujen ruoskan viuhunnan tahtiin, mutta emmeköhän sitten jo olekin muutaman vuoden sisällä hakemassa saikkua psyykkiseen romahdukseen tai liutaan muita stressiperäisiä ja unettomuudesta johtuvia sairauksia. Mitenkähän kannattavaa tällainen joustamattomuus mahtaa olla pitkällä tähtäimellä? Tuskin kuitenkaan olen DSPS:ni kanssa yksin, kaksin tai kolminkaan.

Tänään keskustelussa oli unettomuuteen yllättävästi linkittynyt toinen vastaavanlainen aihe, jossa olen itse ikuisessa marginaalissa ja jossa vastapuoli edustaa sitä oikeaa ja ihanteellista valtavirtaa. Olen jo tottunut siihen että vähintään tällä saralla minun mielipiteeni on automaattisesti jotenkin likainen, sairas, kiusallinen, ärsyttävä, traumaattisuudesta kielivä, häiriintynyt, kylmä, psykopaattinen ja suorastaan minut pahaksi ihmiseksi leimaava. Mitäköhän kaikea vielä? Silti, vaikka pidän itseäni lämpimänä, herkkänä ja tunteellisena ihmisenä, joka osaa jopa osoittaa runsaasti hellyyttä ja huolenpitoa rakkailleen sekä eläimille.

Yleensä aina ihan viimeiseksi naulaksi arkkuuni koitetaan iskeä perusteluita, että kun se valtavirran mukaan eläminen on niin "luonnollista" ja että kun se on kertakaikkiaan jo KAIKKIEN ihmisten GEENEISSÄ.

Tekisi mieli sanoa, että suck MY genes.

Eli kun kehtasin väittää, että en pysty nukkumaan valtavirran tahtiin tai tulen moisesta sairaaksi, niin arvatkaapas mitä minulle ehdotettiin parannuskeinoksi? No sitä, että alapa tehdä lapsia, kyllä ne kersat korjaavat unirytmin, kun on pakko nousta aamulla ylös niitä kaitsemaan. Hell yeah - lasten vanhemmathan ne vasta ovatkin pirteimpiä, hyvinnukkuneimpia ja energisimpiä ihmisiä, mitä maapallolla tiedän tallustelevan...

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun kyseinen henkilö näykkii minua jälkikasvun puutteesta, vaikka tietää että minulla ei ole kiinnostusta lasten hankintaan. Eli itsepähän aiheen avasi. En suinkaan suuttunut hänelle, vaan sain vain tarpeekseni siitä että minun kokemuksellani siitä, mikä on minulle parhaaksi, ei näytä olevan mitään painoarvoa, koska olen weirdo ja koska minun tapani toimia on "normaalien" mielestä pelkkää tahdonvaraista oikuttelua.

Vaikka minua kiinnostaisi ihan aikuisten oikeasti keskustella vilkkaasti ja puolustaa perustelluilla argumenteilla omaa poikkeavaa kantaani, niin näiden aiheiden suhteen vastapuolella on useimmiten informaation vastaanottokanava tukossa. Aina vain minun pitäisi tyytyä hymistelemään ja luomaan katseeni kainosti alas. Teeskentelemään että ihan kuinka vaan sanot, olet varmaankin täysin oikeassa. Niin kuin minua ja kokemusmaailmaani ei saisi olla olemassakaan.

Niinpä napautin nauraen ja huumorilla höystäen, että EIIII, se nyt vain ei tule kuuloonkaan, sillä arvostan ihan liian paljon vapauttani ja sitä, että vaateliaat kääpiöt eivät todellakaan tule rääkymään minua hereille ainakaan silloin, kun vihdoin onnistun nukahtamaan oman omituisen unirytmini mukaan.

Kas kummaa, juuri siinä vaiheessa seurueemme huomasikin että oho, onpa jo kovin myöhä ja tarvitsee lähteä kotiin. Harmi sinänsä, sillä ei minulla ole mitään tarvetta provosoida ketään vetämään herneitä nenäänsä. Olisi vain ihan mukavaa, että marginaaliinkin kuuluvan kokemukset voitaisiin joskus todeta yhtä arvokkaiksi, kiinnostaviksi ja merkityksellisiksi osaksi mielipiteiden vaihtoa kuin se, mitä pidetään "normaalina".

Mutta kun vapaaehtoislapsettomuudesta on niin sopimatonta ja vastenmielistä puhua. Se on melkein yhtä vaivaannuttavaa kuultavaa, kuin jos joku selostaisi kovaan ääneen ja yksityiskohtaisesti intiimisuhdettaan koiraan. Meidän weirdojen pitäisi olla vaan hiljaa ja pitkästyä kuoliaaksi, kun toiset vertailevat keskenään lapsiensa ja lastenlapsiensa hemmetin tylsältä kuulostavia toilailuja hiekkalaatikolla.

Minulta jäi sanomatta se tärkein, että samoin kuten DSPS:nkin, koen lapsivapauden olevan itsessäni yhtä sisäsyntyisen, intohimoisen ja positiivisella tavalla pakottavan piirteen, kuin toisilla näyttää olevan siementensä kylväminen jokaiseen reikään tai mukuloiden poksauttelun liukuhihnalta. Enkä minä ole siitä yhtään pahoillani. Päin vastoin, minä pidän kovasti siitä mitä olen. Löisin vaikka vetoa, että se on minulla geeneissä!

Kun minulle ei kerta anneta puheenvuoroa todellisessa elämässä, niin jatkanpa sitten monologiani tänne. Täällä kun ei kukaan pääse tukkimaan suutani tai lopettamaan mielipiteeni olemassaoloa sillä, että on jo aika lähteä kotiin nukkumaan, että jaksaa herätä aamulla aikaiseen lasten melskaamiseen.

Kun genetiikka tuntuu olevan "normaalien" rakkain käsikassara, niin otetaanpa se sitten myös kummajaisen kauniiseen vasempaan käteen, jotta päästään tarkastelemaan lähempää miten tahdosta kiinni olevaa se pelätty toiseus loppujen lopuksi onkaan.

Jo kymmenen vuotta sitten eli 1999, oli onnistuttu eristämään koeläinhiiristä kaksi geeniä nimeltä "Mest" ja "Peg3". Nämä geenit periytyvät vain uroksilta ja niiden funktio on muokata naaraan käytöstä poikasmyönteisemmäksi ja hoivaavammaksi. Näiden geenien manipuloivissa ominaisuuksissa on se logiikka, että ne näyttäisivät heikentävän naaraan omaa arviontikykyä sen suhteen, kuinka rasittavaksi jälkeläisten tekeminen ja niistä huolehtiminen tulee kaiken kaikkiaan naaraalle koitumaan. Eli mukulaa vain toisen perään ja huolta on pidettävä joka suusta vaikka kuinka tiukkaa tekisi. Siis aivan loistava juttu geeniensä leviämiseen tähtäävän uroksen kannalta.

Naaraat, joilta kyseiset aivopesugeenit puuttuivat, olivat ensinnäkin pienikokoisempia mutta myös kirjaimellisesti paskoja mutseja. Ne toki hankkivat poikasia, kun eivät sterilisaatiotakaan mistään saaneet, mutta jättivät suojaavan pesän rakentamatta, laiminlöivät hoivaamisen, ruokkivat jälkeläisiään huonosti jos ollenkaan ja jättivät poikaset helposti kuolemaan. Näiden emojen poikasista selvisi hengissä vain 8%, kun taas hoivaavien emojen poikasista selvisi 83%.

Kyseisten äidillisten geenien inaktivaatio herättää tietysti suurta ihmetystä, että mitä järkeä moisissa hukkaputkissa sitten on evoluution kannalta, kun pitäisi silleen "lisääntyä ja täyttää maa" mahdollisimman tehokkaasti äärilaitojaan myöten.

Luulenpa, että yllättävän paljonkin. Tarvitsee vain maistella hetki sellaista eläimille ja ihmisille yhteistä itsetuhoista käyttäytymismuotoa kuin liikapopulaatio, niin eiköhän yksilöiden määrää karsiva mutaatio kuulostane jo paljon järkevämmältä. Sukupuolivietin tai sukupuolielinten toiminnan pois päältä kytkeminen kun voisi olla huomattavasti monimutkaisempi ja evolutiivisesti riskialttiimpi mutaatio kuin parin hassun geenin vaivihkainen hiljentäminen ja urosten huijaaminen kylvämään siementään heikommin itävälle kasvualustalle.

Nämä samat geenit ja samankaltaiset käytösvaihtelut hoivavietissä on löydetty myös ihmisistä. Suoria johtopäätöksiä ei tietystikään ole vielä vedetty ts. uskallettu kovaan ääneen huudella. Noiden geenien olemassaolosta on oltu muutenkin aika hiljaa samoin kuin tuosta DSPS: stakin Mutta eiköhän tuossa liene jo tarpeeksi vihjettä siitä, että jyräävä valtavirta ei ole joka asiassa oikeassa, vaan olisi velvoitettu kallistamaan hiukan korvaansa myös niille poikkeaville mielipiteille.

Va i helvete?

2009-06-06T19:27:00.000-07:00

Syvä järkytys valtasi minun ja Jänismiehen mielet Google Mapia selatessamme.

Google Map esittää Suomen pääkaupungin, Turun ja aika monta muutakin paikkaa armotta på svenska.

Mitä helvettiä? Mistä lähtien Suomen pääkieli on ollut ruotsi ja paikannimet merkattu ensisijaisesti länsinaapurin mongerruksella? Ovatko hurrit kenties salaa vallanneet Suomen ja lakkauttaneet äidinkielemme sinä aikana kun olemme olleet kaukana poissa? Suomen kansaa se ei hirveämmin kiinnosta, kun on jo muutenkin lama ja lehdistö ei ole joutanut länsinaapurimme vallankaappauksesta edes uutisoimaan, kun Karpelan vauvamassun ja Tuksun toilailujen uutisointi niin suunnattoman paljon tärkeämpää?

Ei minulla varsinaisesti kauheasti (enää) mitään ruotsin kieltä vastaan ole hampaankolossa, mutta alkaa kyllä noususuhdanteisesti ottaa kaaliin, kun Helsinki on Google Mapin mukaan virallisesti Helsingfors ja Turkukin Åbo. Miksi ei sitten Stockholmin kohdalla sojota kursiivilla, että Tukholma ja koko Sverigen päällä tikkukirjaimilla, että RUÅTTI. Perkele.

Närästää melkein yhtä paljon kuin se, että täällä myytävän Michelinin "Green Guide to Scandinavia & Finland" -matkaoppaan mukaan Suomen pääkaupunki on Copenhagen. Michelinin ammattitaitoinen väki on vissiin Kattonu Vittu Vähän Google Mapista ja silmä on lipsahtanut muutaman mitättömän piirun verran lounaaseen päin. Yllä oleva, asianlaitaa autenttisesti havainnollistava kuva on sitten M.R:n käsialaa.

No ei kai niillä peräpohjolan paikannimillä paljon muutenkaan väliä ole, kun jääkausi on tulossa ja hautaamassa Suomen jääkuoren alle. Jos ei sitten vedenpinnan nousu kerkeä Turkuun ja Helsinkiin sitä ennen.

Taidan silti laittaa tulenkatkuista postia Googlelle. Ja Michelinille. Sopii kompata:

Google Map Feedback
Michelin Travel Guides (for idiots) feedback

Hippibileet

2009-06-01T11:17:00.000-07:00

Sosiaaliseen elämäämme tuli uusi käänne. Pääsimme osallistumaan hippien järjestämiin bileisiin.

Kyseessä eivät sentään olleet The Kahvilan hipit. Bileiden jälkeen kävi ilmi, että erittäin oikeusaktiivisen isäntäpariskunnan toinen puolisko oli juurikin kirjoittanut kulttikahvilaa koskevan kriittisen ja kyseenalaistavan artikkelin. Kyseinen henkilö on myös kusauttanut lempithairavintolamme orjatyövoiman käytöstä. Eli selvisi sitten sekin, että miten on mahdollista tehdä niin älyttömän herkullista thairuokaa niinkin edulliseen hintaan. Eniten ottaa päähän se, että kyseinen pulju on kuulema kääpinyt omiin liiveihinsä myös tarjoilijoille tarkoitetut tipit, joita on itsekin tullut jätettyä sinne kohtalaisen hövelisti.

Vahvistaa vain edelleen kyynisiä käsityksiäni siitä, että täällä mikään ei välttämättä ole niin hyvää, kuin miltä ensikatsomalta näyttää. Kapitalismin ihannointi kun tarkoittaa luonnollisesti kusetuksen ja törkeän riiston sekä hyväksikäytön pitämistä hyveenä niin kauan, kun niistä ei vain jää kiinni.

Siellä sitten istuimme hippien takapihalla illan hämärtyessä ja lepakoiden lähtiessä liikkeelle, nauttimassa illan rauhasta ja grillin antimista.

Söin pippaloissa ensimmäistä kertaa eläessäni keitettyä palkomaissia. Se oli ihan mahdottoman herkullista ja päätinkin luopua toistaiseksi maissia kohtaan julistamastani tiukasta boikotista. Maissihan on täällä jokseenkin takuuvarmasti aina geenimuunneltua, eli toisin sanoen entistä ärtsympiä rikkaruohomyrkkyjä kestävää ja on siksi herättänyt minussa pelkästään puistatuksia ja inhoa. Ehkä täytyy nyt lähteä etsimään luomumaissia ruokapöytään ja toivoa sen olevan suurin piirtein sitä mitä väitetään.

Toinen mieleen jäänyt ruoka, jonka reseptiäkin kysyin, oli täytetyt kananmunat. Emäntä oli tehnyt munan keltuaisesta, kermatilkasta, sinapista, tillistä ja majoneesista (voinee käyttää myös mäti-tai savukalatahnaa) täytteen, jota oli keltuaista imitoiva nokareellinen valkuaistenpuolikkaiden keskellä. Olivat suurta herkkua!

Isäntäväellä lienee hörhöyden asteen huomattavan nousun huomioiden, palanut lasipiipussa erinäisiä tuoksuvia heinäsiä, mutta meitä ei sentään koitettu houkutella huumehien turmiolliselle polulle. Pitäydyimme kaidasti viinin ja olusen kittaamisessa, mitä nyt kiskaisimme huiviin E:n tarjoamat tsekkiläiset kirsikkaviina-paukut, jotka kirvoittivat nauttijoista muikeita naamanilmeitä.

Hippien kotitalo oli ihan oma maailmansa. Hurjasti tavaraa, kirjoja, koriste-esineitä , huoneentauluja ja kirjavia kankaita. Parfyymina hienoinen kissanpissin haisu. Tuli jotenkin sirkusmaailma ja itse asiassa tuo yllä oleva kuva värivaloineen mieleen.

Isäntäpariskunnan talouteen kuului myös Meksikosta salakuljetettu koira ja viisi kissaa, joista pääsimme tutustumaan kahteen sosiaalisimpaan. Muut katit sinkosivat kauhistuneina jonnekin piiloon heti meidät nähdessään, mutta musta yksisilmäinen kolli ja takajalastaan rampa, repalekorvainen, mini-ilvestä muistuttava hyväntuulen tiivistymä tulivat puskemaan ja kehräämään seuraksemme sohvalle.

Talon kissoja yhdisti kuulema se, että jokainen niistä oli jollain tavalla vammautunut tai läpikäynyt pahimman laatuisen trauman, jonka jälkeen kukaan ei sitten ollutkaan halunnut heitä kontolleen. Äärimmäisen eläinrakkaat hipit olivat pelastaneet heidät hoiviinsa, kun kerta eivät olleet kellekään muulle kelvanneet. Kissat olivat todella hyvin hoidettuja, pehmeä- ja kiiltäväturkkisia, eikä muutama puuttuva silmä tai rampa jalka ei näyttänyt heidän menoaan juuri haittaavan. Itseasiassa he olivat paremmin hoidettuja, kuin astmaa poteva emäntä, jonka huomasin lääkitsevän itseään täysin väärin (ja vaarallisesti) jollain halvalla kohtauslääkkeellä, kun hänellä ei ole varaa sairausvakuutukseen.

Illan päätteeksi pelasimme hippien kanssa Wiitä ja sitten olikin lyhkäisen kotimatkan aika seuraavalle kadulle. Seuraavana aamuna kenelläkään muulla, paitsi Jänismiehellä ei ollut krapulaa. Hän sitten kärsikin sellaiset helvetintuskat ja dinosaurusten kutsunnat, että epäili meidän siirtäneen kaikki omat krapulamme hänen kärsittäväkseen jollain ovelalla konstilla.

Bat in the Attic

2009-05-24T13:07:00.000-07:00

Olemme viime aikoina nukuskelleet muutamia öitä ullakollamme, selkää armollisesti kohtelevalla ilmapatjalla. Siellä on hiljaista ja rauhallista, eikä amerikkalaisten rasittavan maaninen ja sietämätön, noin kuudelta alkava "early bird" -hälinöinti käy niin pahoin korviin.

Heräsin tuossa yönä eräänä keveästä horteesta siihen, että Jänismies pökkäsi minua kyynärpäällä kylkeen ja sopotti jotain lepakoista. Silmät auki saatuani ja ne kattoon päin käännettyäni huomasinkin, että katon rajassa, katulampun sisälle luomassa valokeilassa lehahteli edestakaisin noin nenäliinan kokoinen nahkahiiri.

Seurasimme lepatusta hetken aikaa ja toivoimme ullakkoa luotaavan vierailijan löytävän tiensä ulos siitä reiästä mistä oli tullutkin. Turha toivo. Sisääntuloreikä oli niin pieni, että nahkanenäliina ei enää muistanut sen sijaintia saatikka osunut siihen tutkallaan. Lopulta läntystin valoja sytyttämättä kiskomaan hyttysverkkoa auki, samalla kun lepakkoparka säntäili hätääntyneenä seinästä toiseen. Tietystikin verkon kiero kiinnitysmekanismi raksahti rikki ja jäi käteeni.

Oli pakko laittaa valot päälle. Lepakko lensi valoisassa vielä muutaman kerran ohitseni ja kerkesin nähdä, että se oli kauniin hopeanharmaa yksilö. Meikäläisen lempiväriä. Sitten se ryömi katon kolon pimeyteen suojeleman valoherkkiä silmäparkojaan.

Sain lopulta verkon irti ja valot pois. Sitten makoilimme patjalla ja kattoon tuijotellen odottelimme, että kutsumaton vieraamme tajuaisi lähteä. Pian alkoikin kuulua rapinaa ja muutamia kertoja eestaas pööpöiltyään lepakko räpisteli ulos lämpöiseen yöhön. Vahingosta viisastuneena tukimme seinän reiän välttyäksemme tulevaisuudessa uteliaiden yökulkijoiden tahattomalta ansastamiselta. Kansallisen turvallisuuden kannalta tietysti toimin ihan väärin, kun olin oma-aloitteinen, enkä soittanut vähintään nain-van-vaniin. Viralliset jenkkiohjeet lepakon saattamiseen ulos taloudesta ovat nimittäin seuraavanlaiset:

Bats in the United States are considered carriers of rabies and should be excluded by professionals. There are to many variables in which to consider in bat control and exclusion. Every situation is unique and should be evaluated and handled by a state licensed wildlife animal control professional. Experience is the key in removing these critters. From vents with a maternity colony to completely infested buildings, bat exclusion work is the most detailed work that can be done by the certified professional. In most States Bat control is best done by exclusion and repairing the building is recomended.

Virtapiikki

2009-05-17T17:14:00.001-07:00

Kirjoitustahti laahaa pari viikkoa elämästäni jäljessä, mutta ei kai se niin nuukaa ole :)

Huhtikuun loppu ja toukokuun alku taittui värikkäissä merkeissä. Helsingistä ja Pariisista saapuivat vieraisille kaksi ystävää, joiden kanssa tuli koluttua useita sellaisiakin paikkoja Ithacasta, jotka ovat vielä olleet käymättä. Ystävät toivat mukanaan mahtavan virtapiikin ja inspiraatioita moneen suuntaan.

Ithacan puut puskivat kauan ilmojen suhteellista kylmyyttä aapailtuaan vieraiden näytille sellaiset kukkakuohut, että niitä olisi voinut kuvata loputtomiin. Yllätyslahjana neljä kuukautta teillä tietymättömillä ollut harmaa miirulainenkin palasi parhaiksi, päästäkseen nautiskelemaan neljän kissaihmisen loputtomasta huomiosta ja hellittelystä.

Pääsin pitkästä aikaa verryttelemään muotokuvaustaitojani, kun teimme Tiikeritoverin kanssa kokeilevan kuvasarjan Treman Lakella. Saimme monta onnistunutta otosta ja sieltähän se usein harjoiteltu kuvausyhteistyömmekin hiipi haukoitellen päivänvaloon vanhasta muistista. Tiikeritoverin leimuavan punaiset vaatteet asettuivat todella upeaan kontrastiin harmaiden, rapautuvien kallioiden, vielä lehteen puhkeamattomien puiden ja järven peilin kanssa. Riemastuimme hiukan, kun Pariisista tänne asti lennähtänyt, kuvausrekvisiittana toiminut pehmopunaolkaturpiaali sai täkäläisen aidon Red Winged Black Birdin vastaamaan lauluunsa. Kirsikkana kakkumme päälle, läheltä ohitse ui "naatiskelevan" ja heikkisallismaisen oloinen ja meistä täysin piittaamaton majava. Rannassa näimme veden alla vielä melkoisen kilpikonna-metusalemin, jonka iän täytynee olla koon perusteella kymmenissä vuosissa.

Kävimme päivävisiitillä Corningin maailman suurimmassa lasimuseossa ja revimme tunnin ajomatkalla riemua ekstroverteista Ripa ja Rape -pehmorotista, jotka halusivat opetella ajamaan jenkkityyliin, kuskina toimineen Jänismiehen käsivarrella istuen.

Rotkoista ja putouksista ehdimme kiertää kaikki merkillepantavat Niagaraa myöten. Tremanin rotkoilla meinasi tulla ärsyttävä tenkkapoo, sillä reitistö oli edelleen talven jäljiltä suljettu ja rautaportteja koristivat uhkailevat ukaasit vaarasta ja ehdottomasta kiellosta olla menemättä yhtään eteenpäin. Tiesulku on melkein kuin kiusaa tehden sijoitettu heti polun alkuun, josta on vielä pitkä pätkä oikeasti vaarallisten korkeiden kallionseinämien äärelle (jotka kesälläkin ohitan nopsaan, kypärää kaipaillen ja ylöspäin pelokkaasti kuikuillen). Niinpä kieltoa oli ihan pakko uhmata ja käydä kurkistuttamassa vierailla edes se rotkopolun alupätkä, joka sekin on jo varsin sadunomainen.

Vahtiin jäänyt, lainkuulemattomuudestamme ei niin ilahtunut Jänismies oli huomannut heti polulle luikahtamisemme jälkeen, että joen toiselle puolelle oli saapunut väijymään sakkorahoja metsästävä rangeri ja laittoi puhelimeeni varoitustekstiviestin toisensa perään, että poijes nyt sieltä ja livakkaan. Vaikka piippaamaton puhelimeni (antiikkiluurit rules...) ei meitä varoittanutkaan, selvisimme lyhyestä pyrähdyksestämme kuin ihmeen kaupalla ilman sakkoja, sillä rangeri olikin lähtenyt jostain käsittämättömästä syystä partioimaan toiselle polulle.

Ystävien kanssa kauppoja kierrellessä tuli tehtyä silmänruokashoppailua sekä muutamia löytöjä ja huomioitua, että kyllä täällä sentään kaikenlaisia mieluisia houkutuksia olisi tilinmenoksi.

Bordersin krjakaupasta Tiikeritoverin mukaan lähti jo kauan ihastelemani Pasifican Avalon Juniper-tuoksu, jossa on aistittavissa greippiä ja meheviä metsän aromeja. Pakkauksessa vielä niin mieluisa pöllö-design, että paatuneinkin parfyymien välttelijä siitä heltyisi. Toiseksi ylitsepääsemättömäksi kiusaukseksi osoittautui Folkmanisin kolmipäinen, punainen, kimallesuomuinen lohikäärme -käsinukke. Lohikäärme tahtoi siltä istumalta muuttaa Pariisiin asumaan ja puhalsi vakuudeksi pari lieskaa ilmaan osoittaakseen, ettei asiasta voida edes neuvotella. Siellä hän nyt istuskellee ullakkohuoneiston ikkunalaudalla, Eiffeltornia silmäillen.

Kävimme kouluamassa lattiasta ullakkoon Ithacan Antique Mallin, ison latomaisen rakennuksen joka on ahdettu täyteen menneiden aikojen kummallisia rojuja ja aarteita. Oikea aikamatka Amerikan menneisyyteen! Hinnoiltaan melko suolainen AM on erityisesti silmänruokaisa ja valokuvaamiseen inspiroiva paikka, mutta tällä kertaa mukaani tarttui alennusmyynnistä Julia Butcherin lentäviä jäniksiä (Hareplanes) esittävä posteri, josta aion tehdä huoneentaulun Jänismiehelle. Neiti M. löysi myös lasisen sormuspidikkeen.

Laittoman houkuttelevasta kangaskaupasta Tiikeritoverin matkaan lähti riemukas tyttöpääkalloilla koristeltu fleecekangas ja minulle mutaliskoilla camouflage-tyylisesti koristeltu fleecepakka. Aikeissamme on ommella / ompeluttaa kankaista rakkaan ja hyvin kulutetun maastohupparini mallilla tehdyt hupparimekot.

Hetken mielijohteesta eksyimme erääseen pieneen puotiin nimeltä Kitschen Sink. Kotoisa tavarataivas oli täynnä kaikenlaista käsityötä, kitchiä, taidetta ja kirjoja. Paikan omistaja oli ihan innoissaan siitä kun sai myydä persoonalliselle pariisittarelle "muotia" (=tyttärensä pilkullisen sadetakin sekä lierihatun). Hän kutsui meidät siltä istumalta seuraavana lauantaina oleville Hullun Hatuntekijän teekutsuille ja Alice Muhlbackin taidenäyttelyn avajaisiin. Minä ja Jänismies pääsimmekin käymään siellä, mutta vieraat ehtivät siihen mennessä valitettavasti jo lähteä.

Kaikkein viimeisimmäksi kävimme vielä kahvilla legendaarisessa hippikahvilassa. Se on edelleen niin viettelevä paikka, kuin kuvailinkin, herkullisine ruokineen, kahveineen ja ystävällisine henkilökuntineen. Houkuttelipa yksi heistä jo Tiikeritoveria visiitille Marseillesissa olevaan vastaavaan paikkaan...

Oli niin kivaa, että toiveissa on saada samat ystävät vielä uudelleen tänne tänä kesänä!

Morcheeba: Enjoy the Ride

2009-05-04T10:54:00.000-07:00

RAAPIMAPÖLKKY

KATWISE

Mennyt vuosi 2011

SAAPASJALKAKISSA

LENNETTE NEWELL & FEATURED CREATURE

Kissalapaset

Smaragdiliskonaivot

Kaunein näky

Ihanat Leijonat

Algolin Aurinkotiikerikakku

Jäisiä unelmia

SATA KATSOMISEN ARVOISTA ELOKUVAA

Kaksitoista eläintä

Cassis

Hei hei, musta tuntuu että mä meen...

Kun blogi kerta on päässyt menemään kesannolle ja hämähäkinseitit roikkuvat palkista, niin en tee edes perinteeksi muodostunutta vuosikatsausta, vaan assosioin vapaasti.

Vuoden taustamusiikkina soi J. Karjalaisen kirjaimellisesti *liikuttava* "Mä meen". En ole aiemmin pitänyt juuri yhtään Karjalaisesta, mutta tämä biisi kolahtikin yhtäkkiä täysillä. Upeat lyriikat, kerta kaikkiaan ja sävelkin kaivertuu nahan alle:

Taas mennään, en tiedä mihin, mutta mä meen,

kuin kulkuri matkaa uutta laulua teen.

Yksinäinen junapilli on kulkureiden tunnari,

tämä vanha kitara on ainut matkakaveri.

Hei hei, musta tuntuu että mä meen.

Kuin kulkuri matkaa, uutta laulua teen.

Ei kukaan ole pyytänyt lähtemään,

silti tuskin paikoilleni jään.

Niin kuin tuntematon tie, laulu eteenpäin vie.

Vähät eväät repussa, määränpää missä lie

Hei hei, musta tuntuu että mä meen...

Älä kysy mikä saa mut lähtemään,

en sitä tiedä kovin hyvin aina itsekään.

Mut niin kuin kaikki matkoillaan,

ikävöivät rakkaitaan

Harjoitin rautaista zeniä, etten ajautuisi ikävöimään liikaa Jänismiestä. Totesin, että olin yllättävän yksin läheistenkin keskellä, enkä silti voinut siitä pahoin - päinvastoin, nautin yksinäisyydestäni ja vahvuuden tunteesta.

Matkailin vielä kesän päätteeksi Västeråsiin, potkimaan hermopisteleirin järjestäneitä ruotsalaisia. Seilasin takaisin hermopistekrapulassa ja kroppa täynnä pieniä, kipeitä mustelmia.

Syksyn adrenaliinipiikki oli kiipeilyreissu Cassikseen Välimeren rannikolle, josta aion saada aikaiseksi seuraavan bloggauksen. Samalla reissulla kävimme myös telttailemassa Provencessa, Verdonin rotkoilla.

Sellaista siis eilisvuonna. Huomispäivästä en taas tiedä paljon mitään, kuinkas muutenkaan. Saa nähdä, mihin suuntaan tuuliviiri kevään korvalla taas kääntyy.

Cat People vs. Dog People

Kissa ja Puu

Seven

Sopiva rangaistus Pride-kulkueen kimppuun käyneille

Summer Solstice

Kaksi vanhaa puuta

Crazy Horse Memorial

Devils Tower

Kaktuskissa

Crater Lake

Jemmari

Suurten puiden katveessa

Vuoden 2009 tilinpäätös

Kuinka catnappasin kissan vol. 3

Minä ajan kuin tuulispää, polkupyörälläni!

Kuinka catnappasin kissan vol. 2

Näkkileipätanssi

Kemikaali"uutisia"

Kuinka catnappasin kissan vol. 1

Ukkonen Pahanmaan yllä

Jotta kannattaisko miettiä kaksi kertaa?

Yrjölyhty

Boiling River

Cat Nut

Olet mitä luet

Absorbing Sunlight

Cornucopia

Kotidojo

Kaivo

Traditional Indian Prayer

Sieniarvoitus

Feromonit

Mörkö

Hopeatoffee

Agrafia

Paluumuuttolintu

Absolument Fabuleux

Ilo-Tuli

Lawn Mowing Disorder

Obsessed Lawn Mowing

Sick as a dog

Chinese MadCook

A Contre Courant

Va i helvete?

Vuoden taustamusiikkina soi J. Karjalaisen kirjaimellisesti liikuttava "Mä meen". En ole aiemmin pitänyt juuri yhtään Karjalaisesta, mutta tämä biisi kolahtikin yhtäkkiä täysillä. Upeat lyriikat, kerta kaikkiaan ja sävelkin kaivertuu nahan alle: