Värejä ja tuoksuja Elias Lönnrotin tapaan

Kasvien väreistä

Valkea (albus, hvit)  

valkeanhohtava (candidus, glänsande hvit)

lumivalkea (niveus, snöhvit)

luuvalkea (eburneus, elfenbenshvit), kiiltävä ja valkea kuin elefantin luu, vähän kellahtava.

maidonkarvainen (lacteus, mjölkhvit), hiukan sinehtävä

hopeankarvainen (argenteus, silfverhvit), kiiltävä ja vähän sinettävä.  

vaalea l. vaalakka (albidus l. albicans, hvitaktig), vaalean hallava, vähän harmaahtava. 

harmaa (cinereus, grå), tuhkankarvainen

mustanharmaa (griseus, mörkgrå)

vaaleanharmaa l. vesiharmaa (canus l. incanus, ljusgrå), tavallisesti hienokarvaisista pinnoista.

vehreänhallava (glaucus, grågrön) harmaanvehreä. 

 jäänkarvainen l. lyjynkarvainen (plumbeus, blygrå).  

hiirenkarvainen (murinus, gråbrun), ruskealle vivahtava. 

likaharmaa (sordidus, smutsgrå), vaalahtava.  

musta (niger, svart), sysimusta.  

nokimusta (ater, kolsvart l. sammetssvart), kuin sametti. 

mustankiuhtava (coracinus, korpsvart), mustanviherä kuin korpin sulka. 

pikimusta (piceus, becksvart), ruskealle vivahtava. 

palomusta (sphacelatus, svartbränd), ikäänkuin poltettu. 

tumpura (brunneus, mörkbrun).  

ruskea (badius l. castaneus, kastaniebrun).  

mustanruskea (spadiceus, glänsande brun), kiiltävä.  

ruskeanmuseva (fuscus, mellanbrun), mustalle ja harmaalle vivahtava.  

rusettava (cinnamomeus, kanelbrun), punottava kuin kanelin kuori.  

ruosteenkarvainen (ferrugineus, rostbrun).  

maksankarvainen (hepaticus, lefverbrun), keltaiselle ja vehreälle vivahtava. 

mustanrusappa (fuligineus l. fuliginosus, fotbrun), kuin noenkarsta. 

likaruskea (luridus, smutsbrun), kellertävä.  

punainen (ruber, röd), mansikan karvainen. 

ehtapunainen l. turkinpunainen (coccineus, puniceus l. phoeniceus, skarlakansröd l. högröd).

ruusunpunainen (roseus, rosenröd), helakan punainen.  

veripunainen l. veriruskea (sanguineus, blodröd), tummempi edellistä. 

lihankarvainen (carneus, köttröd).  

vaaleanpunainen (incarnatus, blekröd). 

tiilenkarvainen (lateritius, tegelröd).  

ruskeanpunainen (miniatus, mönjeröd), vähän keltaiselle vivahtava ehtapunainen. 

tulipunainen (flammeus, eldröd), vielä kellahtavampi, kun edellinen. 

punakellervä (cinnamomeus, kanelbrun, cinnoberröd), kuin kanelin kuori.  

ruskea (rufus, rödbrun).  

tummanpunainen l. purpurainen (purpureus, purpurröd), sinelle vivahtava. 

mustanpunainen (atropurpureus, dunkelt purpurröd).  

keltainen (luteus, gul). 

kullankarvainen (aureus, guldgul), heleän keltainen. 

tummankeltainen (citrinus, citrongul). 

vahankarvainen (cerinus, vaxgul). 

rikinkarvainen (sulphureus, svafvelgul), kuin tulikivi viheränpuuhuva.  

vaaleankeltainen (flavus, ljusgul), voilakka, voinkarvainen. 

olenkarvainen (stramineus, halmgul), vähän vaaleampi edellistä.  

kellervä (fulvus, mörkt guldgul), punaiselle vivahtava. 

ruskeankeltainen (ochraceus, brungul). 

ruskeanhallava (helvolus, grått brungul).

 punakellervä (aurantiacus, pomeransgul l. orangegul). 

 keltapunainen (vitellinus, rödgul), kuin munan ruskuainen.

tummanruskea (croceus, saffransgul), kuin saframi. 

 kulonkarvainen (lividus, gulblå), vivahtava keltaiselle, harmaalle ja sinelle. 

likakeltainen (ochroleucus, blekt smutsgul), vaalahtava. 

 vehreä (viridis, grön). 

ruohonpäinen (prasinus, gräsgrön).

vehreänsinervä l. siniviherä (aeruginosus, blågrön). 

sapenkarvainen (olivaceus, olivgrön), viherä ja kellertävä. 

mustanviherä (atrovirens, svartgrön). 

sininen l. keskisininen (caerulaeus, blå, mellanblå). 

mustansininen (cyaneus, mörkblå).

vaaleansininen (azureus, himmelsblå), taivaan sininen. 

sinipunerva l. punasinervä (violaceus, violett).

sinikiuhtava (lilacinus, ljust violett), vaaleampi edellistä. 

sinihallava (caesius, blågrå), hauvinkarvainen. 

 kahdenkarvainen (discolor, tvåfärgad), joka ei ole yhdenvärinen molemmilta puolilta.

yhdenvärinen (concolor, likafärgad l. enfärgad), kummaltaki puolelta yhdenkarvainen eli samanvärinen. 

 paikullinen l. kirjava (variegatus, fläckig l. brokig), erivärisillä paikuilla, pilkuilla eli tähneillä. 

 muuttovärinen (versicolor, ombytande färg), joka oikeastansa kasvaessa muuttaa värinsä. 

lähtövärinen (decolorans, mistande sin färg), josta alkuperäinen väri aikaa myöten lähtee. 

värivanteinen (zonatus, ringformigt tecknad), kun on vaaleampia tahi tummempia erivärisiä vanteita tahi vannepuoliskoita ympäri jonkun osan. 

sumea l. raukea (opacus, matt färgad). 

loistava l. kiiltävä (lucidus l. nitidus, glänsande). 

kiuhtava l. läikkivä (micans, skiftande). läpihohtava l. kuultava (pellucidus l. diaphanus, färgad och genomskinlig), kun värilliset osat ovat läpikuultavia. 

lasinvärinen (hyalinus, saknande allt färgämne l. hvitaktigt genomskinlig).

Mausta ja hajusta

haiseva l. pahahajuinen (foetidus, illa luktande).

hajahtava, imanne l. maikava (fragrans, starkt välluktande).

hapahka, kilappa l. kilpeä (subacidus l. acidulus, syrlig).

 hapan l. muikea (acidus, sur).

 huumaava, myrkeä l. tympäisevä (narcoticus, narkotisk, döfvande, rusgifvande, vanl. giftig).
 

hyvähajuinen (suaveolens, välluktande).

hyvämakuinen, makea (dulcis, söt).

imelä l. rievä (subdulcis l. dulciculus, sötaktig).

iskuinen l. tahmea (viscidus, klibbig).

karkea l. karmea (acerbus, kärf).

karvas, katkera l. kitkerä (amarus, bäsk).

kimpura l. vinkerä (adstringens l. stypticus, sammandragande).

kirmakka, kirpeä, tuikea l. äikeä (acris, bitter l. skarp).

kirpaiseva, kirveltävä, polttava l. vihava (urens, brännande).

kisumainen (hircinus, frän, luktande bock).

kynsilaukan hajuinen l. -makuinen (alliaceus, lökartad till lukt l. smak).

lemaava, löyhkävä l. väkevähajuinen (graveolens, starkt, mindre behagligt luktande).
 luteenhajuinen (cimicinus, vägglusluktande).
  

läätevä, tylkeä l. tympeä (nauseosus, äcklig l. vämjelig).

mauton, tuima l. äitelä (insipidus, fadd l. smaklös).

 maikea k. naukea (mitis, mild).

 pahamakuinen (ingrati saporis, illa smakande).

 ruusuhajuinen (rosaceus, luktande af törnrosor).

 ryytimäinen, ryytihajuinen, ryytimakuinen (aromaticus, aromatisk l. kryddaktig, -lik).

suolainen (salsus, saltaktig).

vetinen (aquosus, vattenaktig).

Samoin kuin edellisissä sanoissa on hajua ja makua kynsilaukkaan, luteisiin, ruusuun j.n.e. verrattu, verrataan niitä välistä muihinki tuttuihin aineisiin, aneksiin, kamferttiin, kaneliin, minttuun, myskiin, pihkaan j.n.e.

LÄHDE: Elias Lönnrot: Kasvikon oppisanoja 

ERÄÄNLAINEN LUKIJAELÄMÄNKERTANI

 

Olen kirjaholisti, jolla on elinikäinen, intohimoinen riippuvuus lukemiseen sekä kirjojen haalimiseen ympärilleni. Olen ahmattilukija, joka hamstraa kiihtyvällä tahdilla kirjoja antikoista, kierrätyshyllyistä ja kirjastosta. Aina pitää olla monta lukematonta kirjaa käden ulottuvilla tai muuten en tunne oloani kotoisaksi. Olen myös lukusaarnaaja ja kirjakäännyttäjä – tuputan kassikaupalla opuksia kaikille läheisilleni, jotka sattuvat vahingossa myöntämään kuulteni, että lukevat.

Runoja en oikein osaa lukea, mutta kun se oikea sattuu kohdalle, niin osaan kokea myös runouden hurmaa. Pablo Nerudan Oodi kissalle oli aikoinaan mielestäni niin huikea, että minun piti käydä sana sanalta läpi koko runo alkuperäiskielellä.

Kirjat ovat minulle elämä, jos saan luvan siteerata erästä nuorta lukuintoilijaa. Kirjasta ei tarvitse sattua silmääni kuin yksi kiinnostava rivi tai kuva ja olen heti myyty. Usein annan huonollekin kirjalle noin 50 sivua mahdollisuutta todistaa muuttuvansa paremmaksi, sillä joskus käy niin, että alussa puiseva kirja nouseekin siivilleen, kun vaan jaksaa vähän matkaa junnata. Viimeksi olin luovuttaa Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeiden kanssa, sillä teksti tuntui jotenkin raskaalta ja hengettömältä. Kun vain jatkoin sinnikkäästi, kirja haukkasikin yhtäkkiä ilmaa sivujensa väliin ja alkoi lentää uljain siiveniskuin. Jouduin aloittamaan kirjan lukemisen uudestaan ja kun keskityin siihen, alkukin avautui aivan eri tavalla. Nyt luen  kirjaa varovaisesti, sillä en halua missata sanaakaan.

Kirjat merkitsevät minulle elämäniloa, toivoa, uusia ideoita ja opastusta. Ne ovat sytykettä kaukokaipuuseen, romantiikannälkään ja unelmien toteuttamiseen. Kirjat lohduttavat, rentouttavat ja auttavat unohtamaan suruja sekä verhoavat maailman raivostuttavaa banaaliutta. Kirjat tekevät aivoista joustavat ja mielestä joogamaisen taipuisan, alati uteliaan, vierivän ja sammaloitumattoman. Kirjat suututtavat, nolostuttavat, säikyttelevät, nostavat tulenkarvaiseen kapinaan, antavat eväitä vastarintaan ja taisteluun epäreiluutta sekä tyhmyyttä vastaan. Kirjat ovat köyhän tarujen aarreaitta. Jos ei ole rahaa eikä pääse lähtemään minnekään, aina on lukemattomia kirjoja, joita saa kirjastosta ilmaiseksi. Pidän lukemistani kirjoista taulukkoa, jossa on arvosteltuna noin 1400 teosta, ei läheskään kaikki lukemani, mutta ne jotka olen muistanut kirjata ylös.

Vaikka kotini oli huomattavan köyhä kasvuympäristö, äitini ja muut sukulaiseni yrittivät pitää huolta siitä, että lapsella oli sentään jotain luettavaa ja lukivat minulle usein ääneen. Mitenkähän lukemisen arvaamattoman arvon tajusivatkaan, kun eivät olleet juuri kouluja käyneet. Pidin pienenä todella paljon satukirjoista. Mieluisimpia olivat eläinsadut ja tarinat prinsessoista. Suurin aarteeni oli ”Kauneimmat eläinsadut”, jossa oli puolalaisen Janusz Grabianskin herkkä, seepiansävyinen kuvitus. Lempisatuni oli Jänis ja tervanukke, jossa laiska jänis puijaa ahkerilta eläimiltä juomavettä ja ruokaa. Äiti joutui lukemaan saman tarinan kerta toisensa jälkeen, enkä koskaan kyllästynyt siihen (äitini kylläkin kyllästyi ikihyviksi). Kirjassa oli myös tummasävyinen kertomus lukkiparasta, joka menetti jalkansa ja se murehdutti minua kovasti. Mieleen on painunut vahvasti, että kun Hannu ja Kerttu -sadun kuunteleminen teki minut nälkäiseksi, äiti teki minulle voileivän. Olin nyrpeissäni, kun en saanutkaan kirjassa kuvattua vaaleaa herkkuleipää, vaan kuivan kitkerän ruiskannikan. Elokuvaan perustuva ja pelastuspartiohiiristä kertova Bernard ja Bianca taisi ilmestyä niihin aikoihin sarjakuvana. Sen välissä jaetun mainospurukumin tajuttoman vahvan tuoksun muistan vieläkin kuin eilisen päivän ja Biancan takin violetin tai siis talvionsininen ”periwinkle” miellyttää minua värinä edelleen.

Koska minulle luettiin ja kanssani harjoiteltiin kirjaimia sanomalehden kulmaan, opin lukemaan ennen kouluikää. Muistelen, että minulle luettiin Viisikoita jo silloin kun olin noin viisivuotias. Ekaluokan yksinkertainen aapinen oli minulle pettymys, enkä olisi millään jaksanut tavailla OO-OO-OOLAA tai mitään muutakaan ihme muminaa, joka tuntui olevan suunnattu henkisesti jälkeenjääneille. Olin lapsena kiukuissani siitä, jos jouduin kohtaamaan kirjoja tai lastenohjelmia, joissa lapsen älykkyyttä aliarvioitiin. Äkkiäkös löysin tieni koulukirjaston satukirjahyllyyn, josta opettaja ei meinannut saada minua kammettua millään pois. Prinsessa ja lasivuori oli mielestäni niin hauska satu, että kuvitin ja kirjoitin samalla jäljitellyllä teemalla oman satukirjani. Esikoisteokseni päätyi koulun kirjastoon ja oli siellä vielä silloinkin, kun kävin koululla työharjoittelussa yhdeksännellä luokalla. Harmi, että se on sittemmin kadonnut. kun vanha koulukin lakkautettiin.

Vaikka minua kiehtoikin satumainen kauneus, aarteet ja jalokivet sekä hienonhienot vaatteet, seikkailu ja jännitys olivat kuitenkin mielestäni hienostelua monin verroin kiehtovampaa. Muistan että minua ärsyttivät liian kiltit ja naisille varattuun muottiin mahtuvat tyttöhahmot, jotka eivät olleet erityisen rohkeita tai jotka jäivät mieluummin kotiin nysväämään kuin lähtivät seikkailemaan. Lisäksi olin hyvin kiinnostunut tietosanakirjoista, luin ja jäljensin niiden artikkeleita sekä kuvia itselleni.

Vahvimpia lukumuistojani on Silta salaiseen maahan, joka kertoi tytön ja pojan ystävyydestä sekä ystävän menettämisestä. Kirjan lasten leikkeihin kuului joen yli köydellä heilahtaminen, jolloin he pääsivät mielikuvitusmaa Terabithiaan. Tätä piti tietenkin lapsena jäljitellä kotipuron rannassa. Velho ja leijona oli äärimmäisen kiehtova kirja, vaatekaapissa tuli koputeltua monta kertaa takaseinää ja toivottua, että jospa se tällä kertaa avautuisi. Peukaloisen retkistä muistan upean kuvituksen, Smirren ja viisaan vanhan Akan. Gunnel Linden Keinutuolimatka ja Valkoinen kivi kolahtivat. Luin Keinutuolimatkan aina uudelleen, enkä meinannut saada tarpeekseni siitä ajatuksesta, että tavallinen koti voi muuttua hurjan jännittäväksi mielikuvitusmaailmaksi.  Myös Marvi Jalon Kissojen taikayö oli hurmaava satuseikkailu. Eräs ääneen lukemisen tärkeyden oivaltanut, sivistynyt opettajatar luki meille aamuisin ääneen Inkeri Kilpisen Tonna-kirjoja ja Napakettu Napoleon kolmas -teoksen.

Mieleenpainuva oli myös Astrid Lindgrenin Kultasiskoni-kirja, jonka kuvitus on Hans Arnoldin käsialaa. Kirjan tyttöjen hevoset olivat upeinta, mitä sen ikäisenä kuvitella saatoin. Rakastin myös Ronja ryövärintytärtä ja Veljeni leijonamieltä. Marie Rudolfssonin Pikkuponi Tuisku-kirjat kertovat Gotlannin metsissä puolivilleinä asuvista poneista. Heppahöperölle nämä suloiset eläinarinat olivat uskomattoman kiehtovia, aikuisena sain kuulla että Gotlannissa vaeltelee ihan oikeasti puolivillejä gotlanninrusseja. Muista hevoskirjoista muistan, että vaikuttavimpia olivat Musta ori, Villiori sekä Mary Elwyn Patchettin Ajax -sarja. Felix Saltenin Bambi oli kauhean surullinen. James Herriotin eläinkirjoihin rakastuin yläasteella samoin Gerald Durrelin Eläimet ja muu kotiväkeni, Eläimellistä menoa Korfulla sekä Arkillinen eläimiä -teoksiin.

Jo kolmas-neljäsluokkalaisena muistan, että äitini suositteli minulle luettavaksi Monte Criston kreiviä. Oli muistaakseni aika raskas opus sen ikäiselle, mutta luin kuin luinkin sen kokonaan. Tykkäsin kovasti myös kauhusta ja kummituksista, vaikka sainkin niistä painajaisia. Luin ihan liian pienenä kaverin isoveljen karmeita Yöjuttuja, jotka olivat silmitöntä, traumatisoivaa horroria ja splätteriä, jota en voi vielä tänäkään päivänä suositella kenellekään. Pelottavasta kirjoista tulee mieleen myös Alfred Hitchcockin kummitusgalleria, Noidan käsikirja ja Kuu paistaa, kuollut ajaa. Eva Ibbotsonilta puolestaan löytyvät iki-ihanat Pelastakaa kummitukset ja Voi noita noitia, suloisen karmivat tarinat, joissa ei ole paljon kauhua pehmusteltu, mutta jotka siitä huolimatta ovat äärimmäisen kotoisat ja valoisat lukea. Ibbotsonia kannattaa lukea myös englanniksi (Monster Mission, The Secret Countess, Dragonfly Pool), sillä hänen kielensä on hurmaavan soljuvaa. Vaikka sain kauhusta painajaisia ja pelkoja, en olisi silti mistään hinnasta jättänyt noita lukematta. Myöhemmin tykästyin Dean R Koonziin. Pidin kuin hullu puurosta pojille suunnatuista Marvelin sarjakuvista, joissa oli suureksi riemukseni myös naissupersankareita. Hämähäkkimiehet ja Ryhmä-X-lehdet olivat täynnä mielikuvituksellisia taisteluseikkailuja. Sarjakuvista tulee muuten spontaanisti mieleen että Lise Myhren Nemi on huippuhieno sarjakuva, samoin kuin J. Pahosen Belzebubs. Eivätkä Lassi ja Leevi, Kamut, Simon kissa, Gaimanin Sandman tai Bilalin teoksetkaan ole menettäneet viehätystään, vaikka vanhoja suosikkejani ovatkin. Uutuutena olen antanut pikkusormen kummalliselle mangasarjakuvalle nimeltä One Punch Man, jota voin lämpimästi suositella teineille.

J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta luin eka kerran viidesluokkalaisena ja olin kovin kiinnostunut riimuaakkosista, joita oli mahtavaa käyttää salakielenä. Taruun sormusten herrasta olen palannut myöhemmin vielä aikuisiälläkin. Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille iski puolestaan suoraan seiskaluokkalaisen hysteeriseen nauruhermoon. Sen myötä aloin ajatella, että SciFi on todella viileää älykkökirjallisuutta, vaikka absurdista huumoripläjäyksestähän liftarissa ennen kaikkea on kyse. Petyin pahemman kerran, kun aloin lukea kovin odotuksin ns. kovaa scifiä, jossa jaariteltiin satoja sivuja tylsistä avaruusalusten teknisistä yksityiskohdista, sillä olin itse kiinnostuneempi uusista maailmoista ja niissä tapahtuvista romanttisista seikkailuista. Stanislav Lemin Kyberiasta ja C.S. Lewisin Ransom-trilogiaa muistan lämmöllä. Joanna Russin Naisten planeetta, Frank Herbertin Dyyni, Sheri S. Tepperin Ruohojen maa ja Portti naisten maahan sekä Jack Vancen Iltaruskon maa & Moonmoth sekä Risto Isomäen Gilgamesin tappio ovat olleet mieleenpainuvia. Dougal Dixonin Tulevaisuuden eläinkunta oli visionäärisessä visuaalisuudessaan jotain aivan tajunnan räjäyttävää lukioikäiselle spefi-hullulle.

Terry Pratchettin tapa animoida kaikki mahdollinen ja mahdoton sekä humoristinen pilkan tekeminen uskonnosta, jumalista ja politiikasta jaksoi viehättää nuoren aikuisen mieltäni vuosikausia. Kirjastonhoitajana toiminutta orankia en tule unohtamaan koskaan ja Pratchettin tulkinta kuolemasta symppiksenä viikatemiehenä, joka pitää kissoista, on myös suurenmoisen liikuttava.

Opiskeluajoilta kovia, suorastaan elämää mullistavia kirjoja olivat Anja Kaurasen Pelon maantiede ja Helen Zahavin Dirty Weekend. Leena lehtolaisen Tappava säde ei myöskään ollut hassumpi.  Hyytävän jääkylmät, kostofantasialla herkuttelevat feministidekkarit aiheuttivat mielenmurroksen ja siihen asti kiltti sekä hiljainen humanistityttö alkoi lopultakin saada tarpeekseen kohtaamastaan sovinismista ja misogyniasta. Näistä teoksista sain loistavaa polttoainetta naistutkimuksen opintoihin sekä kamppailulajien aloittamiseen.

Rakastan luontokirjoja, samoin matkakirjoja ja romanttisia tarinoita. Hienostuneita luonnontutkijoiden teoksia ovat mm. Peter Matthiessen: Snow Leopard ja Gavin Maxwellin Saukko ystäväni sekä Kalliot pysyvät. Kolmas metsästys on Alexander Solouhinin hurmioitunut luonnonkuvaus, joissa kuljetaan Venäjän sienimetsissä, marjassa ja kalastamassa. Suuni vettyy, kun ajattelen Solouhinin kuvausta leppärouskujen paistamisesta.

Minuun vetoaa taidokas kielenkäyttö ja inspiroiva sanasto. Genreinä fantasia, romantiikka, matkakertomukset, elämänkerrat, laadukkaat kuvakirjat ja harvat runokirjat. Tärkeitä kirjoja aikuisiällä ovat olleet Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaani, Fedor Dostojevskin äärimmäisen ahdistava Rikos ja rangaistus sekä Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Joan Harrisin Pieni suklaapuoti on taiten kirjoitettua, suloista maagista realismia. Andrei Makinen intellektuelli Venäläisiä unelmia oli suuri kirjarakkauteni ja värisyttää vieläkin samoin kuin Ranskalainen testamentti. Arundhati Royn Joutavuuksien jumala tarjosi samoihin aikoihin avauksen intialaiseen mielenmaisemaan. Tämän jälkeen ahmin muitakin intialaisia kirjoja, kuten Sharma Bulbulin Munakoisojen kiukun, Anita Desain Hämärän leikkejä ja Kiran Desain Hulabaloo hedelmätarhassa. Muita vaikuttavia ja minulle rakkaita teoksia ovat olleet Susan Fletcherin Noidan rippi, Muriel Barberyn Siilin eleganssi sekä Amalie Nothomben Nöyrin palvelijanne. Erotiikan hieman paheksutussa lajityypissä on tullut vastaan laadukastakin luettavaa, kuten esimerkiksi Erica Jongin Fanny, Terhi Tarkiaisen hulvaton vampyyritaru Pure mua sekä novellikokoelmat Samettipuutarha ja Kiima. Suomalaista kirjailijoista pidän Johanna Sinisalosta, Anna Leena Härkösestä, Maarit Verrosesta ja Päivi Alasalmesta. Sofi Oksasen teoksista pidän Puhdistuksesta mielettömästi, muista en erityisemmin. Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta on hieno teos. Suosittelen myös Jani Kaaron filosofista Kauniimpi maailma -teosta.

Tällä hetkellä luen työni takia paljon fantasiakirjoja ja lastenkirjoja. Esim. Walter Moersin Uinuvien kirjojen kaupunki ja Uinuvien kirjojen labyrintti ovat huimaa intertekstuaalista ilottelua maailmassa, jossa kaikki on rakennettu kirjaimellisesti kirjoittamisen sekä kirjojen päälle. Viimeisistä lukemistani pienten lasten kuvakirjoista voisin suositella esimerkiksi Pikku Prinssin uutta versiota, Herra tiikeri villiintyy-teosta, Koira nimeltä kissaa ja Ihan itse sanoi pikku susi- tarinaa. Mahtavan ilmeikkäästi kuvitettu Mother Bruce eli Mörri jaksoi naurattaa jokseenkin joka sivulla. Kurnivamahainen kissa on Magdalena Hain hieno lastenkirja, jota lueskelin töissä liikuttuneena, tippa linssissä. Itkuvesiputouksen saivat puolestaan aikaiseksi järkyttävän hienosti kuolemaa kuvaavat Silkkiapinan nauru ja Muistojen puu.

Äskettäin lukemani Sarah J. Maasin Okaruusujen valtakunta edustaa YA-fantasiaa, jossa on runsaasti niin teinimäistä vaate- ja ulkonäkö-turhamaisuutta, rakkautta ja erotiikkaa, romanttista hömppää kuin väkivaltaa ja kauhuakin. Kirjoittaja säilyy juuri ja juuri uskottavan puolella naivistisine tyyleineen sekä unelmahenkilöhahmoineen, mutta on tavallaan jopa hypnoottista luettavaa. Viimeisin lukemani kirja on Sini Helmisen Hurme, joka avaa mielenkiintoisen kotoisalla tavalla Lujaveriset –sarjan.

Runaway Boy & Middlefinger Lady

Halusin kirjoittaa muistiin jotain sellaista, jonka en toivo haalistuvan ja haihtuvan muistoistani, vaikka näiden muistojen ihmiset ovat nyt edesmenneitä. Kirjoittamiseen on mennyt useampikin tovi, enkä kyennyt aluksi edes julkaisemaan näitä mietteitä kuin vasta nyt, melkein vuoden kuluttua muutaman päivän välein kuulemistani suru-uutisista.

 

*********

 

Kauan sitten, 80-luvulla pikkukylän laitamilla satoi sakeasti lunta. Seisoin sorapäällysteisen maantien varressa odottamassa koulukyytiä. Lunta oli satanut maahan monta senttiä ja tein ajan kulukseni jaloillani teputtamalla jonkinlaista labyrinttia tai jatulintarhaa koskemattomaan pumpulihöttöön. Labyrintin keskellä oli mielikuvituksessani hurja Minotauros-hirviö, joka lähtee jahtaamaan labyrinttiin uskaltautuvaa, joka sitten juoksee ulos tuosta "neidontanssista". Sinuhea oli tullut jo sen verran selailtua, että parhaat palat sulautuivat leikkeihin.

Pysäkille tuli odottelemaan myös minua pari vuotta nuorempi poika, Janne, jonka perhe oli muuttanut naapuriin. Nappisilmäinen Janne katseli hetken labyrintin tekemistäni ja tuli sitten pyytämättä auttamaan. Hiljaisuuden vallitessa molemmat teputimme omiamme. Kun jo pienestä pitäen suomalainen oppii, ettei toisen olemassaoloa saisi mieluusti häiritä. Kunnes Janne sitten rikkoi tabua ja rohkaistui kysymään, että miksi olin niin omituisen hiljainen ja jörö, että voitaisiinko me jutella ja olla kavereita. Menin ujoudesta tönköksi ja sanoin, että en ollut varma oliko se sopivaa kun me nyt kuitenkin olimme *tyttö* ja *poika*. Vanhoillisen jäyhäämielisesti kasvatetut vanhempani kun olivat poikien kanssa kulkemisesta vinoilleet ja varoitelleet siihen malliin, että pelkästä ajatuksestakin tuli epämäräisen ällö olo. "Mutta mehän ollaan vaan lapsia," Janne sanoi ja nauroi makeasti pölhöille aatoksilleni. "Ei siinä ole mitään väärää." Niinpä meistä tuli Jannen rohkean päänavauksen ansiosta ystäviä, vaikka mielestäni pitikin vähän nolostella, kun muut lapset yhdessä viihtymisestämme nälvivät.

Janne oli harvinaisen fiksu ja kiva pieni poika, söpökin. Jotenkin ihmeen sivistynyt, vaikkei ollutkaan mistään ns. paremmasta perheestä, ehkä ennemminkin päinvastoin. Kävin muutamia vuosia vanhempana hänen luonaan kylässä ja Janne kertoi miten harrastetaan radioamatööritoimintaa. Hän oli näet suorittamassa siihen vaadittavaa tutkintoa. Jannella oli sellainen hauska pelleilylatikko, jossa oli sormeen tarttuva kiinalainen sormiansa tai sormiloukku. Janne sai jallitettua minun sormeni siihen omansa lisäksi ja ansan lauettua narrasi, että "ou nou, nyt se ei lähdekään enää ikinä irti, mitäs me nyt tehdään?!" Erehdyin uskomaan hetken aikaa, että olemme pahassa pulassa ja oli ihan paniikissa etsimässä jo saksia tai puukkoa. Janne sai meikähölmöläisen kustannuksella taas makeat naurut.

Siihen aikaan luin Marvelin mutanttisarjakuvia, sillä niitä sentään sai vihoviimeisen syrjäkylämme r-kioskilta. Janne luki niitä myös, samoin kuin Panu, joka kulki samalla koulutaksilla kanssamme. Olisin antanut vaikka sieluni paholaiselle, jos olisin saanut olla ihailemani Hämähäkimiehen supertreenattu kissavaras Felicia Hardy eli Musta Kissa tai X-Menin myrskyjä hallitseva afrikkalainen jumalatar Ororo Munroe eli Storm, sillä ne naiset olivat silkkaa rautaa ja timanttia, eivätkä todellakaan jääneet kotiin nyhräämään jotain tylsää ja mitätöntä, kun miehet lähtivät seikkailemaan. Panu oli niin kova Wolwerine-fani, että teki itselleen pellistä terävät pedonkynnet. Janne fanitti muistaakseni Reed Richardsia, kumikroppaista tiedemiestä. Muut koulukyydin tytöt Riitta ja Sanna eivät mielikuvitusmutanteista ihmeemmin perustaneet, eivätkä imeytyneet Marvelmaailmaan yhtä suurella vimmalla, kuin me kolme sarjisnörttiä. Lähtivät he kuitenkin yleensä hämäriin päähänpistoihimme mukaan, kun ei ollut parempaakaan tekemistä.

Saimme kerran koulutaksiporukalla loistavan idean kokoontua Riitan luo ja lähteä sieltä läheisille kalliosärkille seikkailemaan. Silloin oli talvi ja oikein kunnolla pakkasta, mutta mitäpä se olisi pohjoisen karaistuneita penskoja haitannut. Reissu oli silti lievästi sanottuna ihan järkijättöinen, sillä siihen aikaan ei ollut meistä juuri kellään kunnollisia talvivarusteita tai kenkiä. Kerrosta toisen päälle vain tungettiin ja hikoiltiin sekä jäädyttiin vuoron perään riippuen siitä, miten vilkkaasti jaksoi laittaa lapikasta toisen eteen tai leyhtellä kaulusta. Tarvoimme hankia pitkin särkille ja leikimme siellä jotain hyvikset vastaan pahikset maailmojen sotaa rinteitä pitkin loikkien ja lumisia mäkiä alas kierien. Oli pakko pysyä koko ajan liikkeessä tai olisi hyytynyt pikaisesti jääveistokseksi. Mutta hitto vie, se hullupäinen lapsenriemu oli aivan jäätävän hauskaa sen aikaa kun sitä kesti.

Fiksuina ja "erätaitoisina" maalaislapsina olimme ajatelleet, että hauskanpitoamme haittaava pakkasongelma ratkeaa sillä, että otamme mukaan nuotiopuut ja teemme särkille kunnon roihun tyyliin juhannuskokko. Erätaitomme tosin olivat vielä tässä iässä niin luokattoman surkeat, että talvinuotiostamme tuli savuttava ja pihisevä kasa puolijäisiä kepakoita, joilla ei saanut kunnolla paistettua edes lenkkimakkarankyrsää. Voi sitä värjöttelyn tuskaa.

Kaikilla meillä oli pian varpaat ja sormet niin jäässä, että lähestulkoon sulatimme sekundakenkämme liejuksi kitunuotion tuhkissa lämitellessämme. Sitten piti vielä kiiruusti koittaneella paluumatka kärsiä tunnottomiksi muuttuneilla jääkalikoilla kävelemisestä ja hillittömästi kalisevista hampaista. Joku taisi ihmetellä ääneen, että voisikohan näin kylmään kuolla. Kun pääsimme takaisin Riitalle, oli ainakin meikäläisen naama, reidet ja varpaat valkoisilla paleltumalaikuilla, eikä luihin ja ytimiin pesiytynyt hytinä meinannut millään ottaa loppuakseen. Me tytöt menimme sulattelemaan pisteleviä kohmeitamme lämmitetyn leivinuunin päälle, pojat lähtivät vähän pahimpia kurankukkia sulettuaan tarpomaan vielä kotiinsa. Että tästä vähän nokitusta nykyajan lapsille ja aikuisille, jotka kieltäytyvät pistämästä nenäänsä ulkoilmaan, jos taivaalta leijailee pari hiutaletta.

Mitään romanttista välillämme ei koskaan tapahtunut ja siksi alleviivaankin neontussilla, että kyse oli vain ja ainoastaan ystävyydestä. Hyvänsuopa sieluntoveruus säilyi välillämme aikuisiälle asti. Minä lähdin yläasteelle, jossa ystävystyin ensimmäisenä vuonna Jannen tulevan tyttöystävän, Minnan kanssa. Heillä roihahtikin sitten melkoinen suhde ysiluokalla. Itselleni tuli täysin yllätyksenä, kun Minnasta ja Jannesta tuli superliimalla yhteen sulatettu kyyhkyspari erään lapsellisen tyttöystäväriitamme aikana (joka oli täysin 100% minun ja riparin sydänsuruista karrelle palaneen, hampaitaan näyttelevän lonely wolf -luonteeni syytä, mistä olen vieläkin pahoillani.)

Mutta Jannessa oli yksi aika kammottava puoli. Hän nimittäin tykkäsi tietentahtoen tai tietämättään käydä rimputtamassa kuoleman ovikelloa ja juosta hihitellen karkuun. Kerta toisensa jälkeen. Janne leikkasi palasen sormeaan irti puukässäluokan tasohöylällä ja tyttöystävä ripusti irronneen luunpalasen kaulakoruunsa. Siitä ei aikaakaan, kun isänsä aseen tarkkuusammuntaa varten luvatta vohkinut Janne lähti pyöräilemään ladattu ase reteästi housunkauluksessa ja ase laukesi kirjaimellisesti reisille, nuoren herran kulkusia hipoen. Liippasi todella läheltä reisivaltimoa, mutta eipä ihan osunut. Janne ripusti sairaalassa aukileikatut, veriset rockabillyfarkut koristeeksi seinälleen kuin sotalipun ja linkkasi jonkun aikaa kuin paraskin juoksuhaudasta selvinnyt veteraani. Ja sitten kerran hän rysäytti myös pienkoneella pellolle ja mursi selkänikamansa. Hups vaan. Oli varmaan jännää vastata tyttöystävänä ja äitinä puhelimeen.

 

Minna ja Janne kuuntelivat kuulema tuppukylämme linja-autoaseman baarin jukeboksista Runaway boysia kerta toisensa jälkeen. "Running faster, faster all the time." Levottomuus taisi olla sukuvika, sillä muistan olleeni kesäleiriohjaajana ja Jannen äiti siellä avustajana, mukanaan 3-vuotias poikansa. Jannen ylivilkas pikkuveli puri minua huvikseen käsivarteen niin, että hampaanjälkien mustunut arpi näkyi todella kauan ihollani. Vietettiin sitten eräskin juhannus jossain nimettömässä saaressa kolmistaan. Minä nukuin paljaalla kalliolla havunneulaspatjalla, koska sen aikainen poikaystäväni oli juhannuksen isällään töissä ja rakastavaiset puolestaan nukkuivat jossain teltanrääsyssä päällekkäin. Nii-in, ihan oikeasti nukkuivat päällekkäin, niin rakastuneita ne sokerihuurretut leppäkertut olivat.

Kerran lukioaikana lähdin jostain mielijohteesta liftaamaan vailla tarkempaa päämäärää yön selkään. Minna oli aiemmin maininnut, että he ovat viettämässä Jannen & Mikon kanssa koti-iltaa Jannen vanhempien kotona, että sinne vaan leffoja katsomaan. Liftailin sitten tuulella käyden ensin yli sadan kilometrin matkan tuppukylällemme ja jouduin vielä kävelemäänkin kymmenkunta kilometriä, ennen kuin saavuin perille. Virnistelin yllättyneille ystävilleni, että kukkuu, ajattelin sitten kuitenkin pistäytyä ohimennen moikkaamassa. Silloinhan ei ollut mitään kännyköitä, eikä matkan varrelta ilmoiteltu, että olen nyt tulossa, sori kestää vielä kymmenen minuuttia. Kirjaan tämän tapaamisen muistiin, koska Janne halusi kyseisenä iltana jutella vakavasti kanssani ja sanoi minulle jotain todella erityistä, josta kiitin kauniisti ja jonka pistin talteen suljettuun muistolippaaseen, jota en aio koskaan avata.

Jäi hänestä minulle jotain kouriintuntuvaakin. Olimme kerran syömässä pizzeriassa, jonka katossa roikkui vanha kattokruunu. Minulla on aina ollut jonkinlainen fetissi timantteihin tai kristalleihin, joissa on prisma. Niinpä iskin silmäni kattokruunun keskellä killuvaan "timanttiin" ja sain päähäni, etten kertakaikkiaan voi elää ilman sitä. Yhtäkkiä Janne nousi ylös ja poimi sen irti kuin kypsän hedelmän ja antoi sen hetken tuumailtuaan minulle. Timantista tuli pitkäaikainen lempikoruni ja annoin sille lempinimen "Sielu". Vieäkin se on laatikon pohjalla, tosin jo hieman rikkoutuneena.

Siitä on jo kauan aikaa, kun minulla viimeksi oli hänen yhteystietonsa ja soittelin vain nostalgisesta päähänpistosta kysyäkseni mitä kuluu. Sitten puhelin ja numerokin hukkuivat maailman tuuliin. Etsin häntä silloin tällöin somesta, mutta en löytänyt. Joskus kotikylällä käydessä kuulin, että Jannen isä oli kuollut ja poika kirjoittanut isälleen uskovaisia peräkyläläisiä kuohuttaneen muistokirjoituksen, jossa nostettiin edesmenneelle vainajalle viskilasia ja sytytettiin savukekin.

Ystänpäivänä 2020 sain kuulla kaukana asuvalta Minnalta, että myös Janne oli kuollut jo kaksi vuotta sitten, eikä siitä hänkään ollut kuullut aiemmin, kun kukaan ei ollut vaivautunut kertomaan. Uutinen kaatui niskaan, kuin jääkylmä vesisaavillinen. Saatanan syöpä niitti mennessään. Janne oli halunnut pitää murheen lähipiirissä. Siis oikeasti, vain vähän päälle nelikymppisenä? Ei meidän ikäisten kellon kuulunut pysähtyä seinään vielä tämän ikäisinä, ei ainakaan niiden jotka olivat niin tosissaan elossa.

Kaivoin albumistani vanhat kuvat, joissa Janne oli ensin ihan pienenä suloisena poikana luokkaretkellä Bomba-talolla, sitten yläasteelaisena myös liian nuorena kuolleen Meediosin pubilla kurjalla fucking-Åmål-tuppukylällämme. Sitten poseeraamassa reteästi rockabillyvaatteissaan jossain rappukäytävässä ja pelleilemässä vaaleanpunaisen heppivappupallon kanssa Kerubissa. Olin ajatellut että Janne olisi aina olemassa ja vielä joskus paremmalla ajalla tavattaisiin ja esittelisin hänet Jänismiehelle, jossa on jotain jännän samankaltaista itsesuojeluvaiston puuttumista lukuunottamatta. Mutta ehkäpä viikatemiehellä oli jäänyt kaunaa hampaankoloon, kun oli niittänyt niin monta kertaa täpärän hutin ovikelloansa rämpyttävästä rokkabillystä.

Kaksi päivää tämän suru-uutisen jälkeen Musta Enkeli oli vienyt mukanaan myös teräväkynäisen, ihanan ironisen ja sujuvasanaisen blogaajan, jonka blogien lukemisesta ja kommentoinnista sain aikoinaan paljon iloa ja virtaa, esikuvaakin omaan kirjoittamiseen. En ollut hänen poismenonsa aikaan enää aktiivinen blogistaniassa, enkä osannut häntä hyvästellä vaikka vakavasta sairaudestaan tiesinkin. Suretti. Onneksi hänellä oli rinnallaan hyviä ja huolehtivaisia ihmisiä.

Sydämeen sataa kirjoittaessa kylmiä hiutaleita, kuin lumisadepallon sisällä. Introvertti erakkoluonne soimaa itseään, että miksi ei tullut pidettyä yhteyttä silloin, kun kävi useastikin mielessä. Miksi ei tullut ajoissa kerrottua, että olette suunnattoman hauskoja ja särmikkäitä, erilaisia, maailman hämäryyttä valaiseva ihmistuikkuja. Kun yllättäen koittikin se päivä, jolloin tilaisuutta kertoa ei enää koskaan ole eikä tule.

Lampaita ja raukkeja

Minusta tuntui lähtöön asti siltä, että mahdetaanko me ollenkaan saada tänä kesänä lomaa aikaiseksi, mutta niin vain elokuun loppupuolella sulloimme taas teltan rinkkaan ja rinkat selkään sekä lähdimme iloisesti vihellellen tien päälle.

Tällä kertaa Miun matkojen vähän turhankin mielikuvituksellisena kombona oli Fårö-Islanti. Lähinnä sen takia, että halusimme matkaan vähintään pariksi viikkoa, mutta epäilin että kaksi viikkoa Islannissa vuokra-auton kanssa aiheuttaisi vähän turhan muhkean loven tiliin. Reissulogistiikka oli tietysti lauttoineen ja bussiajeluineen ihan oma episodinsa rinkkojen kanssa, mutta olemmehan tottuneita sherpailuun, joten eikun taakka kantoon ja lapikasta toisen eteen. Luotin siihen, että Ruotsin joukkoliikenne toimii kuin sveitsiläinen linkkuveitsi, enkä ollut väärässä.

Lammassaarellehan meidän piti edistyä jo useita vuosia sitten juhannuksena, mutta juuri ennen lähtöä tulikin kurja suunnitelmanmuutos ja peruminen. Siitä asti jäi hiertämään mieleen, että raukit olisi kyllä kiva nähdä, enkä laittaisi pahakseni Lojstan metsissäkään pistäytymistä. Nimittäin kun kirjavinkkaajana lapsille toimiessani minulle valkeni, että lapsuuteni suosikkikirjojen, Mari Louise Rudolfssonin Tuisku-ponin eli Vitnosin seikkailujen hahmolle ja ympäristölle on todella olemassa esikuva: Gotlannin Lojstan metsissä on hevospuisto, jossa vaeltaa vapaana näitä kullanruskeita gotlanninrusseja, jotka ovat saaren alkuperäistä, muinaista hevosrotua. Lojsta jäi käymättä tällä kertaa, mutta minua lämmittää jo pelkkä ajatus siitä että hurmaavan Tuiskun maailma on melkein totta.

Lyhyellä Gotlannin visiitillämme emme loppujen lopuksi ehtineet koluta Visbytä ja Fårötä enempää, mutta sain saaresta sangen myönteisen kuvan, kunhan sinne vain tajuaa mennä turistisesongin ulkopuolella. Kun patikoimme Fårön lossilta kohti Solhagan leirintäaluetta, huomasimme kylttejä joiden kohdalla mainittiin että jos on tässä kohtaa autojono menossa, niin lautalle saa jonottaa 1,5 tuntia. Kyllä rupesi 20kg rinkan kantaminen maistumaan kummasti vapaudelta, vaikka nivuseni venäytinkin. 

Reissun kohokohta oli ehdottomasti rannikon komeat raukit, jonne pyöräilimme Solhagan leirintäalueelta vuokratuilla fillareilla. Ensimmäisten raukkien ilmestyessä näköpiiriin vaatimattoman näköisinä kivenmurikoina huolestuin, että ovatkohan ruotsalaiset nyt vähän liioitelleet kohteen kiinnostavuutta. Mutta ajaessamme raukkien vierelle olinkin että Whooa-Wuppiii! Hiukanko olivat upeita ja kiehtovia! Ihan kuin meren rannalle olisi rahdattu muinaisten kivikaupunkien rauniot ja minähän rakastan kiviä, jos kuka. Kun pilvet meren yllä olivat vielä ylimaallisen kauniita ja aurinko paistoi koko päivän, tempauduin täysin näiden luonnonmuodostelmien lumoukseen. 

Kuten arvata saattoi, kiipeilyvimmainen puolisoni ei kauaa mietiskellyt, ennen kuin katosi houkuttelevien bouldereiden viidakkoon. Seuraavan kerran sitten näinkin hänet jonkun ison kikkareen laella elvistelemässä. Itse en valitettavasti pysty boulderoimaan muuta kuin varmoilla otteilla, sillä polveni ei kestä alas hyppäämistä mistään. En tule varmaan koskaan unohtamaan sen hetken koomisuutta, kun hetkeksi selkäni käänsin ja käännyin sitten uudestaan katsomaan, niin liskojen sukua oleva puolisoni oli jo kiivennyt istumaan raukin muhkean ulokkeen päälle...

Raukkirykelmän luota toiselle pyöräillessä menikin sitten koko päivä myöhään iltaan asti, jolloin ajoimme vielä tukka putkella lossille ja pääsaaren puolelle ruokakauppaan. Seuraavana päivänä tiesi kyllä pyöräilleensä.

Lammassaarelta poistuessamme sattui vielä erikoinen kohtaaminen, joka olisi saattanut johtaa hyvinkin hauskaan seikkailuun, jos meillä vain olisi ollut siihen aikaa. Nuori mies tuli jututtamaan meitä lossilla ja kertoi, että he tekevät jotain elokuvaproduktiota saarella. He tarvitsisivat avustajia, että miten olisi? Jouduimme valitellen toteamaan että lento tulen ja jään saarelle odottaa meitä, joten kiitos mutta ei kiitos, emme tällä kertaa ottaneet ensi askeleitamme kohti Hollywoodia. :)

Musiikkia, joka vie yöunet

Yhtäkkiä sitä käy vain niin, että sitä löytää sattumalta musiikkia, jonka kuuntelemista ei voi kerta kaikkiaan lopettaa. Biisi toisensa jälkeen uppoaa korviini kuin veitsi sulaan voihin, melodiat viettelevät, sanoitukset kiehtovat alitajuntaani sekä mielikuvitustani ja laulajien äänet ovat niin ehjiä, soljuvia ja miellyttäviä, että uhraan yöuneni niiden vuoksi. Puhumattakaan videoista, joista jokainen näyttäisi olevansa omalaatuinen, maaginen taideteoksensa. Kaikki täsmää.

Millon viimeksi olen muka kuunnellut yhdeltäkään bändiltä koko tuotannon läpi? Miten olenkaan välttynyt törmäämästä tällaiseen helmeen aiemmin? Of Monsters and Men Reykjavikista! Mahtaakohan tämä löytö toimia johtotähtenä seuraavalle matkalle :)

Divergentti ja serendipiteetti

Alustuksena, että olen pyöritellyt viimeisen vuoden ajan mielessäni kahta englanninkielistä sanaa kuin mantraa: divergentti ja serendipiteetti. Ne ovat herättäneet ajatuksissani enemmän vastakaikua enemmän kuin mikään muu pitkiin aikoihin: Kyky ajatella ja reagoida tavallisesta poikkeavilla, luovilla tavoilla sekä sattuman ohjaamat, odottamattomat löydöt. Minä niin tykkään!

Sovellanpa siis niitä blogaamiseen ja kirjoitan postauksen, jollaista en normaalisti kirjoittaisi, käsitelläkseni fiiliksiä joihin en normaalisti kajoaisi. Opinko sen seurauksena itsestäni ja kirjoittamisestani jotain uutta ja odottamatonta? Avaanko sillä jonkun uskallusta pidättelevän yksityisyyden padon, jota olen huomaamattani rakentanut aina vain paksummaksi?

Kesäkuun lopussa kaveri vinkkasi, että Haagan alppiruusupuisto on erityisen upea tänä vuonna. Olinkin käynyt toteamassa kukkaloiston jo Raision alppiruusupuutarhalla. Armoton puistohullu kun olen, päätin äkkiväärästi noin kolmen aikaan yöllä pakata molemmat kamerani selkäreppuun ja ostaa Onnibussin tiketin.

Siinä punaisen hirven selässä körötellessäni mietiskelin, että mikä siinä oikein on että Helsinkiin tulee nykyisin lähdettyä harvemmin kuin ulkomaille. Kun silloin aikoinaan köyhänä opiskelijana jalka sentään kapsoi useinkin Helsingin suuntaan ja tuli rampattua teattereissa sekä museoissa ihan urakalla. Ei silloin ollut mitään muuta kynnystä lähteä kuin aina tiukalla ollut raha. Että mikäköhän ylenpalttinen penseys on Helsingin suhteen päässyt ottamaan ylivallan. Viime aikoina ei ole tullut käytyä kuin Korpiklaanin keikalla Nosturissa ja jo pidemmän aikaa sitten puukkoleirillä Tapanilassa sekä kiipeilemässä Seurasaaressa.

Mahdollisesti nuivaan Helsinkisuhteeseeni vaikuttaa alitajuisesti eräs muinainen ihmissuhde joka kuihtui ja rysähti aikoinaan karille ei niin kauhean nätisti. Toisekseen minulla on ollut Helsingin suhteen äärimmäisen huono sääkarma. Milloin olen meinannut jäätyä kalikaksi muutaman kilometrin rautatieasemalta poispäin käveltyäni, milloin on ropissut raetta niskaan ja talvituuli ampunut sarjatulella jäänuolia naamaan. Toissa vuonna kippasi niskaan oikein isosta saavista kaatosateen, juuri kun olin ajatellut mennä nautiskelemaan kaikessa rauhassa kauppatorin antimista. Toisella kauppatorireissulla huolestuttavaan suuntaan kulttuurievoluoitunut jättilokki kärkkyi jäätelöäni ja jouduin kiljumaan sille tasajalkaa hyppien sekä nyrkiä puiden, että mun tötteröähän et vie! Vaatteetkin ovat usein olleet vääränmoiset ja sateenvarjo puuttunut. Kävi jopa epäilyttämään että seudulla asuva ystäväni puhuu nimenomaan Helsingistä, kun valittaa Suomen sään ja yleisen ilmapiirin olevan aivan kertakaikkisen kammottava, karmea ja kavala.

Toinen kaukaisempi ystävä puolestaan puhui Hesasta aina nuotilla, joka antoi ymmärtää että muut Suomen tuppukaupungit eivät ole yhtään mitään stadiin verrattuna. Minusta vireä Tamperekin on muuten ihan mahtava city ja täytyyhän sitä nyt armasta Turkuakin jonkun puolustaa. Stadin slangikin on äh, niin leuhkan ja leson kuuloista. Kaikki Hesassa tuntuu olevan niin pirun ylihinnoiteltua että meikäläisen hinta-laatusuhde-tietoisuusmittari ulvoo punaisella jo pienen kahvinkupillisen ostosta. Sitten vielä se ihmisten tungos, kuhina ja hälinä johon en ole syrjässäeläjänä tottunut. En minä ihmismerta kammoa, mutta en siinä pitkiä aikoja viihdykään ylirasittumatta. Avarille erämaille ja vuorille sydämensä menettäneen on tukalaa uida sillipurkissa.

Eli olen siis päästänyt itseni taantumaan jossain välissä ärsyttävän ennakkoluuloiseksi ja stereotyypitteleväksi nurkkapatriootiksi. Juuri semmoiseksi joista en itse yhtään tykkää. Divergentin ajattelun hiipivä puutostauti diagnosoitu!

Ex-tempore reissuni Haagan alppiruusupuutarhaan olikin aivan mahtava. Niin kertakaikkisen lumoava, hurmaava ja inspiroiva, että en millään raaskinut lähteä pois suunnittelemassani aikataulussa. Kukkaloisto oli yhtään liioittelematta ja kuulemani mukaan upein ikinä. Lämpimässä auringonpaahteessa leijui vietteleviä kukkaistuoksuja ja hymynaamaiset biofiilit leijuivat poluilla luontohurmoksessa. Päätin, että tulen käymään pääkaupunkiseudulla useamminkin.

Sitten sattui vielä kamalanhauska tapahtuma, jossa oli novellin ainekset kasassa.

Huumorintajuni ei kummemmin sulata vauvoista tai äitiydestä vihjailua, koska olen melkoisen tiukkapipoinen vela ja vauvajutut rehellisesti sanottuna, ovat mielestäni hippasen *äcklig*. Kun joku erehtyy saarnaamaan minulle lisääntymisen ilosanomaa, minusta tuntuu oletettavasti samalta kuin eheytyspropagandan uhriksi joutuvasta umpihomosta tai siltä kuin joku kalapuikkoviiksi arvostelisi virnuillen olomuotoani.

Olen myös saanut melkoisesti kuraa niskaan siitä, jos ilmaisen intohimoisella ajatuksella ja tunteella mielipiteitäni velana olemisen autuudesta sekä täydellisestä sopivuudesta itselleni. Useammankin kerran on joku nettitrolli, tuttava, läheinen tai jopa lääkäri provosoitunut velaudestani alentuvaan momsplainingiin, että: taitaa olla kipeä ja ristiriitainen aihe, kyllä vielä mieli muuttuu, vanhempana kaduttaa, mies jättää jos et lisäänny, onkohan kenties jotain käsittelemättömiä asioita lakaistu maton alle, onko velaudesta ylipäätään joku pakko vaahdota, teeskentelet vaan onnellista ja oikeesti olet katkera maho, et tiedä mitään oikeasta rakkaudesta, pitäiskö sun keskustella jonkun ammattilaisen kanssa, lapset ovat maailman paras asia, otapa tästä vauveli syliin niin tarttuu sinuunkin vauvakuume, ynnä muuta kyökkipsykologista lässynläätä. Sarah Andersen kuvaa tätä lisääntymismafiaa mainiosti sarjakuvastripeissään.

Eivät nuo pahansuovat mainipulointiyritykset enää nykyään niin hetkauta, kun olen päässyt jo ikänikin suhteen voiton puolelle, mutta nuorempana otin moisesta vielä melkoisia ärsykierroksia enkä voinut vastustaa sanan säilä tanassa barrikadeille ryntäämistä.

Minua jopa häiritsi hienoisesti (myönnän, että tämä on jo vähän vauhkoa) ystävän suosittelema niksi vauvojen herkän ihon puhdistusliinojen käyttämisestä matkahygienian hoitamisessa ja erään luomukosmetiikkamyyjän hehkuttama suositus vauvoille tarkoitetun sinkkivoiteen käyttämisestä ylivoimaisena yleisvoiteena. Että yäkkis, jos niissä on vaikka jotain palleroisia vauvabakteereja, jotka tarttuvat, ehe ehe. Jälkikäteen rohkeasti kokeiltuna nuo molemmat neuvot ovat olleet aivan loistavia ja enpä tiedä montaa puhdistusainetta ja voidetta, jota meikäläisen kaltainen kemikaaliallerginen ja tuoksuyliherkkä mimosa voi käyttää niin huoletta kuin nuo edellä mainitut. Green Lipsin myymät Petit Jolien tuotteet ovat siis aivan aidosti hehkuttamisen arvoisia, enkä enää vaihtaisi vaniljantuoksuista hierontaöljyä ja sinkkivoidetta mihinkään.

Mutta koska olen päättänyt ajatella divergentisti, tulla ulos ahtaiden ajatusten laatikosta ja opetella suhtautumaan löysemmin rantein sellaisiinkin asioihin, jotka tuntuvat itsestäni vistoilta ja arveluttavilta, kerron seuraavan kauhuhumoristisen, ihon kananlihalle säväyttävän jutun tänne nauraakseni itselleni.

Alppiruusupuutarhan huono puoli oli se, että kävijämäärä oli ilmeisesti ylittänyt kaikki hurjimmatkin arviot ja bajamajan huollosta vastaavat olivat viitanneet ruuhkalle kintaalla. En ole ikinä nähnyt bajamajoja noin järkyttävän törkeässä kunnossa ja täynnä. Olen kuitenkin sentään matkannut laajasti mm. Ranskassa, jossa moottoritien seisakkeilla oli ollut ilmeisenä kansanhuvina rapata kaikkea epämääräistä pytyn ulkopuolelle, jopa seinille. Haagan bajamajaan en pystynyt menemään oven avausta pidemmälle yökkäämättä. Kun en millään olisi raskinut lähteä pois kukkaparatiisista, niin jalathan siinä alkoivat mennä jossain jossain vaiheessa pahemman kerran ristiin. Päätin vain kärsiä stoalaisesti niin kauan kunnes olisi ihan viimeinen pakko lähteä pois.

Päädyin siinä sitten juttusille kahden herttaisen vanhemman rouvan kanssa. Kyselin heiltä paikallistietämystä puutarhasta ja hehän kertoivat mielellään. Sitten toinen heistä visersi hyväntahtoisuutta ja haltijatarkummimaista lämpöä huokuen, että hän oli laittanut merkille paitani ja halusi kertoa sellaisen ihanan jutun, että japanilaiset suosittelevat siunatussa tilassa oleville juuri tällaisia kauneuselämyksiä. Että ne tekevät hyvää syntymättömän vauvan kasvulle.

Jään harvoin sanattomaksi missään aiheessa, mutta nytpä jäin kun haikara vei kielen. Pääni tyhjeni ihan täysin ja osasin vain hymyillä ja nyökytellä mummeleille naama harmaana että heh, kiitos, kiitos ja hei hei. Rouvat toivottivat minulle oikein ihanaa odotusta ja jatkoivat suopeasti hymyillen matkaansa. Sitten aivokopassani alkoi kuumeinen ympyröi oikea vaihtoehto -lomakkeen täyttö, kunnon divergentillä ajattelulla höystettynä:

a)  Masuni on näkyvästi pullollaan, koska minulla on ihan hirveä pissahätä.

b)  Päälläni on todella näyttävästi vatsan kohdalta röllöttävä vaatekappale.

c)  Olen turvonnut kuin kaljalla, suklaalla ja makkaralla elävä kesämuumi, vaikka kesä tuskin on edes alussa ja en ole vain itse sitä huomannut. Pitäisi kai viimeinkin alkaa miettiä mitä suuhunsa laittaa.

d) Tämä oli ehdottomasti paras divergenttikategoriassa: olen pukennut epähuomiossa päälleni sen kerjuunyyttiä kantava japanilainen nilja-paitani, jossa lukee which way to Tokyo ja mummot luulivat, että ninja on jokin japanilainen haikaran vastine

e) Olen piilokamerassa ja kohta kustannuksellani nauretaan makeasti.

f) Olen tullut hulluksi tai menettänyt muistini.

g) Kohtasin juuri kaksi hedelmällisyysnoitaa, jotka langettivat paksuksitulemisloitsun niskaani

h) Kohtasin kaksi hurmosmummoa, jotka olettavat että kaikki itseään nuoremmat ikähaarukassa 18-45 ovat automaattisesti paksuna tai yrittävät vimmatusti tulla paksuksi.

i) On tapahtunut psudoneitseellinen sikiäminen. Sen siitä saa kun ottaa pula-ajan Jeesuksen aviomiehekseen.
j) Ehkäisy on pettänyt huomaamattani. Pitääks mun jumalauta lähteä ostamaan raskaustestiä?

j) Näytänkö tosiaan siltä, että olen paksuna? Aaaargh, voi xxttu! Kaikki se rääkki ja treenaaminen on siis ollut täysin turhaa!!!! Olin luullut olevani immuuni kehoepävarmuudelle, mutta nyt kieltämättä kirpaisi imelästi!

Tuli ihan kylmä hiki kainaloon ja oli pakko mennä istumaan penkille sekä kelaamaan, että mitähän äsken oikein tapahtui. Ei vielä siinä vaiheessa naurattanut yhtään, sillä velalle on mitä jäätävin loukkaus ja keskisormen näyttelyä saada onnitteluja haikaran vierailusta. Melkein kuin kuulisi sairastuneensa vakavasti ja toinen jeesustelisi vieressä, että nauti siitä. Enkä tajunnut edes ärähtää kieltolausetta, kun mummot olivat niin sokerihuurretun hyvänsuopia. Vilkaisin sitten pahalla silmällä tomumajaani ja entiselläänhän tuo näytti olevan, ei mitään erityisen hälyttäviä merkkejä eturepusta tai outokummusta.

Lopulta pieni ledilamppu syttyi vaivalloisesti pimeässä aivokomerossani. Käpistelin kirpputorilta ostamani tunikan etumuksen nappeja. Sieviä nappeja joiden olin ajatellut olevan sillai pikkumyymäisen hauskat ja pikantit. Nehän penteleet olivatkin avattavat ja tekivät tosiaan nätisti tilaa oletetulle mahan kasvulle. Eli olin ostanut kirppikseltä tajuamattani äitiystunikan ja viihtynyt se päällä edustamassa hyvän osan kulunutta vuotta. Antanut itsestäni tarkkasilmäisille mummoille ja kenties muillekin signaaleja, että nyt on pikkurouvalla pullat uunissa (goosebumps!). Kyllä taas vaan sain olla uskomattomasta tyylitajustani niin maan perusteellisen ylpeä.

Voi tuhannen tuhatta turilasta, etten sanoisi. Olisin taatusti suuttunut ihan hirveästi itselleni ja sitten seuraavaksi hävennyt itseni maan rakoon, ellen olisi jossain vaiheessa elämäntaivalta kuullut huhuja että itselleen ja mokilleen voi nauraakin ja tiukkaa nutturaa voi hiukan hellittää tilanteen mukaan.Eihän tuossa nyt kuitenkaan mitään *vahinkoa* tapahtunut.

Seuraavaksi ratkaisin miehisen divergentisti hampaitteni kellumisen ja kipaisin puskassa läheisten rauniobunkkereiden katveessa. Sorit siitä Hesa, estetiikanjanoni pakotti minut, vaikken pissiliisailua hyväksykään. Skippasin halvan paluubussilippuni ja ostin uuden useita tunteja myöhemmäs. Nautin loppupäivän Haagan kukkaloistosta ja auringonpaisteesta, ihan edelleen superonnellisena velana.