Sekametelisoppa

Kirjoittamiseni on ollut muutamista sattuneista syistä alamaissa ja on yllättävän vaikeaa ja kehtuuttavaa ottaa itseään sen verta niskasta kiinni, että saisin aikaiseksi koosteen viikosta, jonka vietin metropolissa. Mutta kun olen kerta luvannut itselleni pyhästi pitää kattavaa kirjaa matkoistani ja näkemästäni, niin ei siitä parane luistaa. En halua vahingossakaan unohtaa mielenkiintoisia elämyksiä, joita koitan elämääni keräillä ja kiroilla muutaman vuoden päästä kuvakasa kourassani, että missä ihmeessä minä tämänkin muka olen ottanut ja mitä silloin tarkalleen ottaen tapahtuikaan. Siispä otetaan taas pala kerrallaan.

Nykissä vain kerta kaikkiaan on kaikkea liikaa, niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä. Mielenkiinnon kohteet virtaavat siellä silmien ohi metron nopeudella. Kaiken näkemisen kuume tarttuu väistämättä ja patistaa kävelemään nopeammin, valikoimaan ripeämmin ja hankkiutumaan tehokkaammin paikasta toiseen. Tuntuu siltä, kuin pesusienen lailla imeviin aivoihin olisi kaadettu päivästä toiseen isolla tratilla tavaraa niin, että kallon saumat vain rutisivat. Muistuu taas mieleen Axl Rose, joka biisissä Welcome to the Jungle istuu pakkopaidassa tempoillen tuolissa ja tuijottaa lukemattomia edessään välkkyviä ruutuja.

Lähtöaamuni Ithacasta oli oikea visuaalinen elämys. Reitin varrella kohoilevilla kukkuloilla loimotti komea ruska ja paksut usvalautat ajelehtivat laaksoissa auringon noustessa. metsänrajan takaa. Annoin taas itselleni henkistä bennyhilliä siitä, että miksi minä en voi edes yrittää olla aamuvirkku ja lähteä bongaamaan edes joskus aamuja. Kertakaikkiaan kurjaa, että on olemassa vuorokaudenaika, josta minulla on niin nirkoisesti vapaa-ajan havaintoja, kirjoituksia sekä valokuvia.

Heti Nykiin saavuttuani kävin viemässä tavarat Dexter Hostelliin, osoitteeseen 345 West 86th Street. Hostelli oli ihan kelvollinen ja vaatimattomalle matkaajalle tarpeeksi siisti käytävän sekä kylppärin lattialla olevista hiiri/torakkaloukuista (ainuttakaan vorriaista en missään nähnyt) huolimatta. Etenkin kun ottaa huomioon sen, että meinasin ensin halpuuden perusteella valita majapaikaksi maineeltaan yhden Nykin törkeimmistä torakka- ja ludehostelleista. Siis oikein aidon BedBugBite Innin, nimeltään West Side Inn Hostel. Onneksi realistishenkinen matkaseura sai minut tosiin ajatuksiin. Muuten voisin pahimmassa tapauksessa olla täynnä kutiavia paukamia. Älkää menkö West Side Inn Hosteliin, ellette varta vasten tahdo ottaa riskejä ja kokeilla eksoottisia puremainfektioita.

Joilllakin on ollut Dexteristäkin huonoja kokemuksia, eikä sen pitäminenkään kuulema ole yksiselitteisen laillista, mutta itselleni 30 dollaria yöltä kustantava majapaikka passasi mainiosti. Sen ainoat miinukset olivat perkeleellisesti kitisevä metallisänky ja todella hankalat, ohuet tikkaat, joilla kiivetä yläpedille. Voi mun kävelystä kipeitä jalkaparkojani myöhempinä päivinä! Mitään häiriöitä hostellissa ei ilmennyt. Sijaintikin oli mielestäni turvallisella paikalla, lähellä ruokakauppoja, luksusvanhainkodin vieressä ja helpon metromatkan päässä Manhattanista, joten myöhemmälläkään majapaikaan palaaminen ei huolestuttanut. Läheisellä Amsterdam-avenuella oli muuten sunnuntaisin silmänkantamattomiin ulottuvat markkinat, joilla oli tarjolla kojuruokaa ja muuta tavaraa.

Lähdin heti sisäänkirjautumiseni jälkeen kävelemään hostellilta parinkymmenen korttelin päähän, Harlemin rajalla 110-113 Amsterdam avenuen välissä sijaitsevalle St. John Divinen goottikatedraalille. Se olikin ensimmäisen päiväni ainoa nähtävyys iltaisen kaduilla norkoilun ja ruuan etsimisen lisäksi.

Luokassa "katedraalit", kyseinen uskomusolentojen palvontapaikka on kuulema maailman suurin. Minua itseäni ei kiinnostanut paikan hengellisyys, vaan Franciscus Assisilaisen juhlapäivänä suoritettava kuuluisa eläinten siunaaminen. Koska en ollut jaksanut nousta viiden tienoilla lähtevään bussiin, en ikävä kyllä ehtinyt nähdä varsinaista eläinryntäystä kameleineen ja muine kuriositeetteineen, vaan jouduin tyytymään laamoihin, sekä muutamiin siunattavaksi tuotuihin koiriin ja kissoihin. Ehkä olisi pitänyt kerrankin nousta jo kukonlaulun aikaan.

Itse katedraali oli erittäin näyttävä niin sisältä kuin ulkopuoleltakin, joten se kannatti kyllä käydä vilkaisemassa. Katedraalin vieressä on lisäksi veikeä pieni puisto, jonka keskellä kohoaa hyvän ja pahan taistelua kuvaava Greg Wyattin Peace Fountain. Se on oikea sekametelisoppa veistokseksi ja wikipedia kuvaa sitä seuraavalla tavalla:

Peace Fountain celebrates the triumph of Good over Evil, and sets before us the world's opposing forces—violence and harmony, light and darkness, life and death—which God reconciles in his peace.

When the fountain operates, four courses of water cascade down the freedom pedestal into a maelstrom evoking the primordial chaos of Earth. Foursquare around the base, flames of freedom rise in witness to the future. Ascending from the pool, the freedom pedestal is shaped like the double helix of DNA, the key molecule of life. Atop the pedestal a giant crab reminds us of life's origins in sea and struggle. Facing West, a somnolent Moon reflects tranquility from a joyous Sun smiling to the East. The swirls encircling the heavenly bodies bespeak the larger movements of the cosmos with which earthly life is continuous.

Nine giraffes—among the most peaceable of animals—nestle and prance about the center. One rests its head on the bosom of the winged Archangel Michael, described in the bible as the leader of the heavenly host against the forces of Evil. St. Michael's sword is vanquishing his chief opponent, Satan, whose decapitated figure plunges into the depths, his head dangling beneath the crab's claw. Tucked away next to the Sun, a lion and lamb relax together in the peace of God's kingdom, as foretold by the prophet Isaiah.

Suomesta tullut ystäväni J saapui hostellille illalla. Saimme huomata, että neljän hengen huoneemme kämppis oli ruotsalainen! Kommunikoimme hänen kanssaan sitkeästi englanniksi, kun ei kerta ollut mikään pakko puhua ruotsia. Kävi ilmi, että hän ei edes tiennyt suomalaisten olevan velvoitettuja kaksikielisyyteen.

Suomen tuliaisina haltuuni päätyneen mustan huumeen, eli salmiakin yliannostus ja melatoniinin siivittämät kunnon unet maistuivat mainiolta siitä huolimatta, että pieninkin liikahdus yläpetillä aiheutti kauhean SKRIIEEEEEK! -naukaisun punkan tukirakenteissa.

Isoon Omppulaan

Paistoin illankorvassa kanelilta tuoksuvan omenapiirakan lähtötunnelman nostattamiseksi. Huomenna haukkaan ensimmäisen suupalan vähän Isommasta Omenasta.

Nyt on vielä minimalistinen viikon matkakamppeitten pakkaus tekemättä. Pakko, siis aivan pakko saada kaikki sullottua yhteen naftiin laukkuun. Hypin vaikka päällä, mutta enempää en ota. Aamulla varhain möngin bussiin ja köröttelen New Yorkiin. Vaikka vastahan sieltä nelisen viikkoa sitten tulin ja sitä edeltävästä visiitistäkään ei ole kuin muutama kuukausi. Yhtä eestaas matkustamista on ollut koko tämä kesä. Hassua lähteä New Yorkiin vähän niin kuin aikoinaan Turusta Helsinkiin.

Matkan tavoitteena on käydä katsomassa Madison Squarella rokkaavaa Isoa Ämmää ja tirkistelemässä Broadhurstilla Harry Potterin taikasauvan heiluttelua. Ottaa uusintavisiitti Bronxin eläintarhaan ja viettää kokonainen päivä luonnonhistoriallisessa museossa. Koluta pari isoa puutarhaa. Talsia ristiin rastiin Central Parkia ja ehkäpä viimeinkin käydä katsomassa ne pakolliset vapaudenpatsaat ja kaksoistornien jättämät aukot. Frommersin New York City 2008 -opas pitänee hyvän huolen, ettei tarvitse sormi suussa ihmetellä mihin sitä aikaansa kuluttaisi.

Tämä kirjoittelu on nyt kyllä selvästi joku defenssimekanismi ja sijaistoimintaa, ettei vain tarvitsisi pistää kamppeita kasaan. Minä otan nyt itseäni niskansta kiinni ja menen pakkaamaan. Se on moro.

Töitä

Olen tuossa kevään korvalta lähtien väsäillyt juttuja, joita voisi oikeiksi töiksikin kutsua. Täytin jopa vinon pinon vastenmielisiä byrokratiapapereita, joilla sain hankittua itselleni työluvan ensi maaliskuuhun asti.

Tähän asti olin puntaroinut sitä, että onko kyse vain suurista puheista ja mahtipontisista suunnitelmista, joita täkäläisillä tuntuu olevan tapana viljellä ahkerammin kuin mustaa valkoisella -realismia. Sunnuntaina kuitenkin vihdoin varmistui, että projekti tosiaan on toteutumassa, kun tapasin toimeksiantajan ensimmäistä kertaa kasvokkain. Tapaamisen kunniaksi söimme kotipaikkakuntiemme puolimatkassa olevassa ravintolassa, jossa onnistuin saamaan eteeni yhden parhaimmista täällä syömistäni kala-aterioista.

Työnantajani on herttainen ja valoisa ihminen, jolla on jalat tukevasti maassa, toisin kuin meidät yhteen saattaneella monitoimihenkilöllä (jolla on koko ajan sata rautaa tulessa ja pää pilvissä). Löysimme yhteisen sävelen helposti, eikä pelkäämiäni kulttuurisia kömmähdyksiä tai small talk -ummetuksia juurikaan tullut. Sain jopa kehuja siitä, että huumorintajumme matsasi, eikä tarvinnut "kiristellä hampaitaan" jäykän virallisesti. Erotessamme halasimme lämpimästi.

Jännitin hiukan arvioita näytetöistäni, mutta niihin oltiin ilmeisen tyytyväisiä. Työn haaste on sinänsä mielenkiintoinen, että minulla ei ole minkäänlaista koulutusta tekemääni hommaan, vaan se on aina ollut minulle pelkkä mieluisa harrastus. Suomessahan ei vissiin tulisi ikinä kuuna päivänä kuuloonkaan, että tällaista tarjottaisiin amatöörille. Luulen kuitenkin, että suoriudun siitä keskivertoa paremmin, kun vain teen parhaani. Enkä ainakaan jää tekemäni tsekkauksen perusteella toiseksi henkilölle, joka on tehnyt vastaavan työn aiemmin.

Tuskin tulen enää koskaan saamaan näin vapaata ja omaehtoista toimeksiantoa, ellei ura kirjoittajana sitten (jostain ihmeen syystä) urkene. Työaikataulusta saan päättää itse ja tehdä monilta muiltakin osin ihan juuri niin kuin parhaaksi näen. Työn tekeminen on kerrankin hauskaa ja inspiroivaa, eikä tunnu miltään osin pakkopullalta.

Ainoa varjopuoli on se, että hommeli näyttää tyystin toisena ilmaisumuotona syövän virtaa kirjoittamiselta. Hyvä kun jaksaa pari hassua riviä blogiin raapaista, viimeistelyään odottelevan romaanin hiomisesta puhumattakaan.

Poliittista kokemusta hankkimassa

Näin puhutaan tärkeistä asioista ja hankitaan poliittista kokemusta jenkkilän malliin:

Source: The New york Times / Politics

When Gov. Sarah Palin sat down with President Hamid Karzai of Afghanistan on Tsday afternoon, the polite preliminaries to their conversation centered around children, as Mr. Karzai spoke of the birth of his first child last year.

Gov. Sarah Palin met with Afghan President Hamid Karzai on Tuesday in New York.

“What is his name?” Ms. Palin was heard to ask, as she met with Mr. Karzai in the suite of a midtown hotel, according to a pool report.

“Mirwais,” Mr. Karzai replied. “Mirwais, which means, ‘The Light of the House.’”

“Oh nice,” Palin responded.

“He is the only one we have,” Mr. Karzai said.

Then the pool of journalists was escorted out, and the meeting began.

Tämä oli se osuus, mikä medialle iljettiin näyttää, sitten lehtiväki ajettiin pihalle. Mistä lähtien tällaiset tapaamiset on järjestetty lehdistöltä suljetuin ovin? Erään kommentoijan sanoin: Can you spell P-A-T-H-E-T-I-C ?

Ei muuta sanottavaa

Voisivatkohan Suomen ynisevät poliitikot nyt viimeinkin harkita vakavasti aselakien kiristämistä ja käsiaseiden kieltämistä tavan kansalaisilta? Olisiko myös aihetta ottaa hiukan vakavammin nuorten pahoinvoinnin lievittämistoimet?

Kun muuten täältä Amerikasta ei kohta enää uskalla palata takaisin kotimaahan.

Törsäämässä

Kävin törsäämässä. Shoppaamassa, palvomassa kaupankäynnin jumalia, juhlimassa kuluttamista ja tuhlaamassa oikein kunnolla. Ostin upean, lasitimanteilla koristellun, pinkin aitonahkavyön (rakkautta ensi silmäyksellä), Niken verkkarit, kolme hyvälaatuista ja tyköistuvaa pitkähihaista paitaa sekä mustan t-paidan jossa on lasitimanttikirjailuin mieluisia muistoja herättävä teksti Chamonix - Mont Blanc. Viimeisintä olin himoinnut alitajuisesti siitä asti, kun jätin suosiolla Chamonixissa rekkiin vastaavan 20 euroa maksaneen.

Laskun lopusumma oli veroineen 14 dollaria 50 senttiä eli 10 euroa 5 senttiä, josta CMB maksoi 99 senttiä. Nyt on oikein syntinen olo :)

Mahdollisuuden hervottomaan humputteluun tarjosi täkäläinen Salvation Army -kirpputori. Siellä käydessään saa hyvän yleiskatsauksen täkäläisten suosimista tyyleistä ja materiaaleista. Ennen kaikkea pääsee täydentämään arkivaatevarastoaan pikkurahalla.

Ja ei, en ole aikeissa ryhtyä kilpasille sympaattisten kirppariaddiktien Ia:n tai Nelliinan kanssa saatikka tavoitella Lumppujen ja Lureksien Tiimarista ostettua tiaraa. Tämä on ihan uniikki vaatekaapista tuleminen, jolle tuskin seuraa jatkoa.

Ithacan pelastusarmeijan kuteiden materiaalit ovat Suomen tarjontaan verrattuna asteen lumppuisempia, ja enimmäkseen keinokuituisen epämiellyttäviä. Onneksi sentään joukosta löytyy harvakseltaan myös käyttämättömiä tai muuten kulutusta hyvin kestäviä puuvillaisia peruskuteita. Täällä on turha kuvitella tekevänsä mitään hätkähdyttäviä muotilöytöjä sen enempää kirpputoreilla kuin kaupoissakaan, sillä vaatteiden mallit, värit, kuviot ja tyylit ovat 99-prosenttisesti mauttomia ja tanttamaisia. Kirpputorien kenkiin en taitaisi koskea pitkällä tikullakaan, sillä ne ovat täällä, toisin kuin Suomessa, erittäin loppuun pidettyjä ja törkeän likaisia.

Konservatiivisen hillitty tätilook sekä 80-luvun säkkimäinen college & farkut-kombinaatio ovat käsittämättömän suosittuja niin nuorten kuin vanhempienkin keskuudessa. Tämä maa ON todella jämähtänyt 80-luvulle. T-paidoistakin puuttuu Suomesta tuttu räyhäkäs ilottelu ja anarkia (esim. Kiroileva Siili, Duudsonit, Mielenterveysvaatteet) - ja ne mainostavat enimmäkseen jotain I was there (minä paraskin sanoja...) -paikkaa, koulua tai lällyä piirrettyä.

Koon suhteen olen täällä ihmeekseni täysin marginaalissa. Suomessa kun olen tottunut olemaan standardi, jolle löytyy aina vetimiä kirppiksiltä, niin täällä olen joutunut nöyrtymään siihen, että paikkani on xs-olkipillien rekeillä. Kokoani saattaa hyvinkin löytyä jopa lastenvaatteiden seasta. Joten ei tarvitse ihmetellä, jos joku päivä vielä näette kuvia, joissa hiihtelen teletappi-paita päällä ja nalle Puh-shortsit jalassa.

HFCS

Partaterä ranteella

Jos älykkyyden personifioisi kreikkalaisten tapaan joksikin hienopiirteiseksi henkiolennoksi tai jumalaksi, niin veikkaisinpa sen istuvan savusumupilven reunalla, ranteitaan ruosteisella partaterällä nirhaamassa.

Olin kuvitellut, että Puskalan Yrjö asetti kausillaan riman niin matalalle, että sen ja maan väliin ei jäänyt enää minkäänlaista ryömimistilaa. Jostain pohjoisen kiven alta on kuitenkin onnistuttu kaivamaan esiin yksisoluinen elämänmuoto, joka olemassaolollaan todistaa evoluution vääräksi ja idioluution tottakin todemmaksi.

Barracuda. Huulipunaa käyttävä pitbull-terrieri. Lätkä-äiti. Jänismiehen täkäläinen työkaveri totesi, että nyt meillä vasta on edessämme aito pahuuden edustaja. Oikea antikristiina, mikäli uskonnolliset tahot vielä sellaisen ilmestymisen perään haikailevat. Minä en edes viitsi kirjata niitä adjektiiveja ja määreitä, joilla tuota kuvottavaa punaniskanarttua voisin kuvata. Tulisi pitkä lista sanoja, joiden kohdalla pitää laittaa silmät kiinni ja sanoa piip.

Viiden lapsen äidin kunniakas ja vankkaa varapresidentillistä kokemusta tuova ansiolista koostuu muun muassa seuraavista asioista:

1. Hän on käynyt elämänsä aikana pari hassua kertaa ulkomailla. Passin hän hankki vasta kaksi vuotta sitten. Tämän perusteella hänen maailmankuvansa täytyy olla aivan uskomattoman laaja...
2. Hän ei ole eläessään tavannut ketään ulkomaista valtionpäähenkilöä.
3. Hän ei tiedä mitä tarkoittaa Bushin doktriini, mutta on kylläkin sen innokas kannattaja.
4. Hän uskoo vakaasti kreationismiin ja haluaa, että sitä opetetaan kouluissa.
5. Hänellä ei ole kissanpaskan vertaa kokemusta ulkopolitiikasta. Väittää kylläkin muuta sen perusteella, että Alaska on Venäjän naapuri.
6. Hänen kokemuksensa perustuu jonkun perähikiän pikkukylän pormestarina ja punaniskaisten alaskalaisten kuvernöörinä toimimiseen.
7. Hänen mielestään kehitysvammaisen lapsen saaminen on kiva ja mutkaton juttu. Itse hän ei tietenkään ehdi kevariaan hoitamaan.
8. Hänen mielestään seksivalistus pitää kieltää ja ainoana ohjeena tulee pitää pidättäytymistä. Hänen raskaana oleva teini-ikäinen tyttärensä on tämän politiikan paras mainos.
9. Hän vastustaa kiivaasti naisten oikeutta aborttiin.
10. Hänellä on missitausta
11. Kokemuskysymyksissä hän vetoaa siihen että on lätkä-äiti. Siis sellainen äiti, joka kiljuu kaukalon laidalla kaula pitkänä mussukoilleen peliohjeita. Sepä varmaan antaakin hänelle paljon uskottavuutta poliittisilla pelikentillä.
12. Hän on kansallisen kivääriyhdistyksen NRA:n jäsen.
13. Hän kuuluu kirkkoon, joka vihaa homoja ja yrittää aktiivisesti käännyttää heitä. Itseasiassa ko. kirkko pitää homoutta viruksena, josta voi parantua.
14. Hän katsoo oikeudekseen kirjastojen sensuroinnin mielensä mukaan. Sensurointia vastustaneelle kirjastovirkailijalle hän antoi kenkää, mutta joutuikin palkkaamaan tämän uudelleen nousseen kohun vuoksi.
15. Hän vastustaa tuuli- ja aurinkoenergiaa, mutta kannattaa öljynporausta Alaskan luonnonsuojelualueilta. Öljyputki Alaskaan on hänen mielestään jumalan tahto.
16. Hän pystyy lähettämään oman poikansa Irakiin sotimaan ilmeenkään värähtämättä ja on siitä vielä pirun innoissaan. Myös Irakin sota on hänen mielestään jumalan tahto.
17. Hän ei usko, että ihmisillä on mitään vaikutusta ilmastonmuutokseen.
18. Hän vastusti Yhdysvaltain ympäristöviraston aietta julistaa jääkarhu uhanalaiseksi lajiksi.
19. Hän vastusti aloitetta susien ja karhujen harrastusmetsästyksen kieltämisestä lentokoneesta ja helikopterista käsin, ja käytti ehdotuksen vastaiseen kampanjointiin 400 000 dollaria osavaltion varoja. Hän ehdotti myös 150 dollarin tapporahaa jokaisesta uhanalaisesta sudesta; ehdotus ei mennyt läpi.
20. Hän on kertonut olevansa valmis sotaan Venäjän kanssa, jos tarve vaatii. Todella fiksua säilänkalistelua ja diplomatiaa nykyisinä aikoina.
21. Häntä syytetään valta-aseman väärinkäytöstä ja erään poliisipäällikön savustamisesta virastaan, koska tämä ei suostunut erottamaan poliisia, joka oli hänen sisarensa entinen aviomies (joka kävi huoltajuusriitaa.)
22. Hän on innokas aseenkanto-oikeuden kannattaja.
23. Hän rakastaa eläinten tappamista. Rakasti jo pikkutyttönä.
24. Hän valehtelee vastustaneensa kallista siltahanketta, jota alunperin kannatti.
25. Hänen pormestarikaudellaan raiskattuja naisia laskutettiin tutkimuksessa käynnistä.
26. Hänen hyvin kasvatettu poikansa on huumeaddikti ja hyvin kasvatettu tyttärensä kova ryyppäämään sekä polttamaan pilveä.
27. Hän kannattaa kuolemantuomiota, vastustaa julkista terveydenhuoltoa ja kannattaa alhaisia veroja sekä kevyttä hallintoa.

Miettikää, että tästä älykääpiöstä voisi joissain sairaissa republikaanikuvitelmissa tulla presidentti jos papparainen valitaan ja hän sattuu kuukahtamaan kesken kauden!!!

Lisätkää kiviä kuormaan vaan, jos tiedätte jotain lisää.

Tervaleijona

Jänismies oli tarjonnut työpaikallaan Villi Pohjola Tervaleijonakarkkeja. Olimme jo aiemmin pohjustaneet tätä eksoottista kokemusta kertomalla, että suomalaiset pitävät kovasti tervan mausta. Kansallisiin mieltymyksiimme suhtauduttiin jonkinmoisella epäuskolla ja pään pyörittelyllä. Kuvittelivat varmaan mielessään, miten suomalaiset ahmivat lusikalla lappoen jotain venetervaa.

E:n kommentti tervanameista oli hervottoman legendaarinen:

"Hmm -tämähän maistuu ihan siltä, kuin nuolisi grilliä."

Toinen työkaveri taas oli väittänyt, että joku nameista maistuu ihan silakalle. Taitaa mennä hukkaan hyvät namit...

Itsellemme on sen sijaan kelvannut salmiakki vähän liiankin hyvin. Kaksi isoa pönttöä lakrisaleja (aika monta rullaa) on kadonnut kohta taivaan tuuliin salmiakki-megamixin ja salmiakkisuklaan kyydittäminä. Verenpainetta ei vissiin kannata mennä ihan lähiaikoina mittuuttamaan.

Valkoisen Helmen kirous

Päädyimme Suomen lomallamme jälleen meitä mm. Itävallassa ja Ranskassa kiidättäneen Transit Helmen kyytiin. Syynä tähän oli se, että legendaarisen poliisiauton omistusoikeus siirtyi hupskeikkaa eksältäni pienimmälle pikkuveljelleni ja pikku-pikkuveli lupasi antaa meille kyydin erääseen must-kyläpaikkaan. Olimmehan jo autuaasti päässeet unohtamaan, miten tuppaa käymään autoille, jotka ovat eksän eksiä.

Helmi on kuljettanut meitä sisuksissaan useita tuhansia kilometrejä ja selvinnyt hengissä kammottavien vuoristoteiden kurveista, nousuista ja laskuista. Toisaalta se on myös räjäyttänyt renkaansa Saksan moottoritiellä, meinannut päätyä huolimattoman kiristyksen ansiosta kolmipyöräiseksi Ranskassa ja yskinyt surkeasti eräänkin matkan rannikolta Karjalan kunnaille.

Helmi lähti kitisemättä liikkeelle ja kiisimme tasaista vauhtia pitkin maanteitä, ohi syksyisten viljapeltojen, Lauri Tähkän ylimielisen Elonkerjuun soidessa taustalla. Pääsimme lähes perille, ennen kuin ääni Helmen sisuskaluissa muuttui pahanenteiseksi vinkunaksi. Kävi ilmi, että auton laturin hihna veteli viimeisiään.

Hihna saatiin ensiavuksi kiristettyä ja pääsimme vierailun jälkeen jonkun matkaa takaisin Turkuun päin. Sitten hihna taas löystyi, vinkuna kiihtyi ja akku hyytyi erääseen risteykseen Euran tietämillä. Jouduimme työntämään auton risteyksen yli lähimmälle linjapysäkille ja se tuntui niin nostalgisen tutulta. Olen nimittäin työntänyt eksän autoja niin monta kertaa, että voisin osallistua autontyöntämisen maailmanmestaruuskisoihin.

Saimme sentään tien toisella puolella hommiaan lopettelevalta ulkomaalaiselta kahvilatyöntekijältä lisää virtaa. Ystävällisellä auttajallamme oli ylähuulen halki kulkeva näyttävä arpi ja kirjailijamielisenä ihmisenä päädyin heti mielikuvittelemaan, missä tragediassa hän oli mahdollisesti huomiota herättävän vammansa saanut.

Ladattu virta ei pitkälle riittänyt ja pian olimme taas jonkun suljetun taipalekahvilan pihalla aapailemassa vähäisiä vaihtoehtojamme. Olimme kuulleet urbaanilegendan siitä, että pihka saattaisi antaa hiukan tarvittavaa kitkaa, joka puolestaan saattaisi mahdollistaa hihnan pyörimisen vielä hetken aikaa. Niinpä rönysin metsikköön etsimään haavoittuneita havupuita.

Kädet pihkassa löysin sisältäni pienen mekaanikon ja ryömin auton alle töhnäämään hihnoja. Operaation jälkeen koitimme jatkaa töyssähtelevää matkaamme. Minulla oli tekemistä mustien moottoriöljy-pihkaisten käsieni kanssa, etten olisi lääpännyt niitä johonkin otolliseen pintaan kiinni tai tahrinut niillä Jänismiehen rakasta punahilkkatakkia, jonka olin sosialisoinut lämmikkeekseni.

Luovasta ensi-avusta ei ollut juuri mitään hyötyä ja niinpä jämähdimme seuraavaksi Raitko-nimisen metsätien risteykseen, auton nokka sopivasti alamäkeen. Ei siinä muu auttanut, kuin lykätä autoa pitkin valittua suuntaa ja saimme tuloksetta lykätä sitä aika monta kertaa. Kunnes olimme jumissa kilometrin päässä metsäpätkällä, ilman että auto enää osoitti henkiin heräämisen merkkejä.

Siinäpä sitä sitten oltiin. Hiekkatiellä, pimeässä metsässä, huikaisevan hienon tähtitaivaan alla. Linnunrata näkyi komiasti ja ilma oli raikasta hengittää. Näkymättömissä virtaavan metsäpuron heleää solina vain säesti peukaloittemme ja päittemme pyörittelyä. Tiellä ei mökin mökkiä, eikä minkään näköistä liikennettä. Helmi nökötti tyystin hyytyneenä ja kaikki lukuisat työntöyritykset olivat turhia. Työntäessä pihkaiset käteni tuppasivat jäämään joka kerta auton puskuriin tai peltiin kiinni ja irrottivat otteensa rapeasti rapsahtamalla. Jos olisi ollut makkaraa tai vaahtokarkkeja, olisimme pistäneet mieluusti notskin pystyyn.

Kireämmällä ihmisellä olisivat jo menneet hermot monta kertaa, mutta meillä näytti pinna vain venyvän entisestään. Tuli todettua, että ei vielä edes stressihiki alkanut kihota kainaloon. Kesän aikana oli vastaan ehtinyt tulla jo niin täydellisen tyrmääviä ja elämältä pohjaa termiittien lailla murentavia asioita, että tämä tuntui siinä rinnalla pelkästään hassunhauskalta seikkailulomalta.

Mikäs siinä sitten muu auttoi, kuin ottaa luuri käteen ja soittaa rakkaalle vähän isommalle pikkuveljelle, että tulisitkos meidät noutamaan täältä noin sadan kilometrin päästä. No hänhän hyvänä ja sydämellisenä ihmisenä lähti, vaikka kello oli jo pitkälti puolenyön ja hänellä takanaan erittäin pitkä, toiminnantäyteinen päivä sekä liuta lyhyitä yöunia. Se pienempi pikkuveli pisti puolestaan kännykkänsä soittamaan vanhaa ja aitoa Nightwishiä yön piristeeksi.

Vähän isomman pikkuveljeni vetoavustuksella saimme hinattua Helmen vaarallisen valottomana Laitilaan, jonne jätimme sen yöksi nukkumaan. Itse olimme Turkusessa ja pää tyynyssä vasta joskus neljän tienoilla.

Tulipahan taas todettua, että emme ole näköjään vieläkään kasvaneet aikuisiksi, kun liikumme edelleen autoilla, joissa ainoana takuuna on se, että ne hyytyvät jossain vaiheessa matkaa jonnekin hankalaan paikkaan.

Ruatona

Takaisin Amerikanmaalla. Hitto, että täällä on tukalan kuuma ja minulla vielä kuumetta sekä flunssa kaupan päälle.

Oli kyllä sellainen paluumatka, että meinasi usko elämän voittoon loppua. Sain nimittäin Suomesta mukaani matkailuintoisen pöpön, joka uutterasti yritti murhata minut lennon ja bussimatkan aikana. Oli ensimmäinen kerta, kun tulen matkustaessani oikeasti sairaaksi ja ylipäätään ensimmäinen kunnon influenssa varmaan pariin vuoteen. Toivottavasti kukaan viimeisistä majapaikan tarjoajista ei saanut tätä läksiäislahjaksi.

Pöpö aloitti hiipimällä nielurisoihini ja runtelemalla ääneni käheäksi. Silloin vielä luulin, että vain nielurisat kiukuttelevat. Kun lento lähti Helsingin kentältä, niin kuume alkoi kohota lentokorkeuden myötä ja tympeät kivut hiipivät kaikkiin lihaksiini ja niveliini. Söin särkylääkkeitä, kuin nameja ja makasin vaikeroiden penkillä puoliksi Jänismiehen sylissä, hänen silitellessä säälivästi kuumehikeä otsaltani. Oijoijoijoi, että oli kauhea olo!

Lento vielä meni lääketokkurassa torkkuessa, mutta laskeutuminen tuntui tukkoisen nenän takia siltä kuin joku olisi työntänyt rautakankea korvastani sisään ja siltä, kuin paineen aiheuttama kallomurtuma olisi vaaninut piirun päässä. Kadehdin tuskissani ihmisiä, jotka tajuavat varata matkalle lentokorvatulppia.

Bussimatka Nykistä Ithacaan meni luovissa jooga-asennoissa ahtaalla penkillä torkkuen. Kerran heräsin siihen, että jalassani ei kiertänyt enää veri ja jäsenen elvyttely aiheutti muikeita kramppeja. Matkalaukkujen raahaaminen aamuöiseltä asemalta kotiin oli jo sen luokan urheilusuoritus, että ihmettelen itsekin miten siinä onnistuin kuolematta sydäriin.

Nyt ollaan sitten molemmat kipeänä ja säälittävinä sängyn pohjalla. Eikä kämpässä muuta ruokaa kuin salmiakkia, suklaata ja nokkosleipää.

Lihaskuntotesti

Kun on treenannut koko elokuun lähinnä rötväämällä, syömällä makkaraa, savukalaa ja luokattomat määrät salmiakkia, sekä juomalla alvariinsa punaviintä ja olutta ja siideriä, niin mikäs sen mukavampaa kuin palata kotitatamille ja kuulla, että ensimmäiset vastaantulevat treenit käytetään lihaskuntotestiin!!!!

Testauslajien joukossa ei ollut suunnattomaksi pettymyksekseni lajeja: "kuinka monta salmiakkia saat tungettua suuhusi kerralla", "montako grillimakkaraa pystyt syömään voimatta pahoin" eikä edes "kuinka paljon pystyt kittaamaan Pato Amadoa ja Karjalaa yhdeltä istumalta, ilman että alat sammaltaa, hoiperrella ja höperehtiä."

Höh.

Hoipertelua, känniolotilaa ja höperehtimistä pääsimme sentään testaamaan kymmenen sekunnin pyörivien potkujen testissä (vastaa otsa tolpassa pyörimistä), mutta muuten töihin joutuivat kesän makeaan lonnimiseen liiankin tottuneet lihakset.

Yllätin itseni iloisesti vetämällä mielestäni täysin rapakuntoisena sen verran selkälihaksia, vatsalihaksia ja punnerruksia, että edellä mainitut menivät hyvän ja kiitettävän lokeroihin puolustusvoimien lihaskuntotaulukossa. Vauhditon pituushyppy ja joku aika sitten juoksemani cooperkin olivat näköjään hyvän rajoissa, vaikka treenaamiseni on sekä laadullisesti että määrällisesti vähentynyt romahdusmaisesti jenkkilässä oleillessani, Suomen kiertueestani puhumattakaan.

Testi oli hauska ja motivoiva, eikä se tuntunut inhottavalta rääkkäykseltä. Hienoa, että tällaisia uudistuksia tuodaan lajiimme, ihan kateeksi käy kun joudun palaamaan merten taa. Ainoa vika testissä oli itsessäni, eli heti vatsalihaksilla aloittaessani, pohkeeni veti jostain syystä kovaan kramppiin ja venähti kipeästi, kun en keskeyttänyt sen takia suoritusta. Nyt se on sitten puinen ja kipeä. Perkules. Mitä ihmeen logiikkaa on muuten reväyttää pohkeensa tehdessään vatsalihaksia kysyn minä. Varmaan sama, kuin että saa migreenin kun juoksee cooperin.

Tuli heti kova hinku aloittaa syksyn tehotreeni ja päästä taas sellaiseen kuntoon, että tuntee itsensä terveeksi, motivoituneeksi ja vahvaksi. Makkara-salmiakki-viina-treenejä en kuitenkaan suosittele kenellekään tähän tavoitteeseen pyrkimiseksi. Minulla vain on niihin vissi erikoislupa, kun en sitten koko loppuvuonna saa näitä ihmiskehon kipeästi kaipaamia vitamiineja ja kivennäisaineita hyvän kalan, hyvän makkaran, salmiakin, hyvän suomalaisen oluen muodossa, enkä noista Amerikassa myynnissä olevista viineistäkään ole oikein saanut tolkkua tähän päivään mennessä.

Kiitos uudistuksista ja hyvistä treeneistä M, jos satut tätä vilkaisemaan. Great job, way to go sanois jenkkiläinen.

Jeesus elämässäni

Kävin ennen muinoin 90-luvun alussa kertaalleen yökylässä syvästi uskovaisen perhetutun luona, kun kerta samassa kaupungissa asuimme. Siinä illalla kahvipöydässä istuessamme, emäntäni otti puheeksi, että kyllä se olisi niin hyvä jos minäkin antaisin Jeesuksen tulla elämääni. Taisin lusikoida kiireesti kakkua suuhuni, ettei olisi vain tarvinnut vastata.

Esittelinpä sitten äidilleni vuoden 2002 tietämillä miehen, josta ei ole juurikaan pahaa sanottavaa. Hän on lempeä ja sydämellinen, ihmeellinen, kaunis, oikeudenmukainen, rahasta piittaamaton, fariseuksia vihaava, kiltti eläimille, tervehdyttävää seuraa ja kaikkea muutakin mukavaa. Suuttuessaan hän kyllä kaataa pöydän jos toisenkin, jos siihen ilmenee tarvetta. Äidillä oli heti lempinimi kielen päällä. Miehen tummaan pitkään tukkaan, ruskeisiin silmiin, kasvonpiirteisiin ja silmiinpistävään laihuuteen viitaten hän tokaisi: "Pula-ajan Jeesus!"

Tuossa kesäloman aikana järvellä retkeillessämme Jesse suostui pyynnöstämme tekemään näytösihmeen ja kävelemään vetten päällä, mistä autenttinen kuva yllä. Hänen saavuttuaan viimein rantaan, esitimme kuksat ojossa hartaan toiveen, että josko hän olisi muuttanut myös ison järven veden viiniksi. Valitettavasti ihmemiehemme sanoi, että yksi ihme kerrallaan, muuten iskee työuupumus päälle ja että loma se on oltava jumalan pojallakin. Päätimme seuraavalla kerralla priorisoida tarkasti ihmeiden esitysjärjestyksen.

Mutta nyt se tärkein ilmoitusluontoinen asia. Perhetuttu voi viimeinkin antaa kiven vierähtää sydämeltään. Jeesus on ollut elämässäni jo pitkälti seitsemättä vuotta. Paljastettakoon nyt myös se "suuri salaisuus", että olen ollut hänen kanssaan naimisissa 26.1. 2007 lähtien.

Saku ja kärmes

Laitanpa tämän merkillisen tapauksen tänne, vaikka siitä nyt onkin jo muutama viikko aikaa.

Mansfieldin metsässä kävellessäni istahdin kannolle pitämään taukoa ja juomaan vettä. Selkäni takaa kuului kuivien lehtien kahinaa, jonka olen tottunut liittämään usein kohtaamiini käärmeisiin. Käärmehän siellä olikin, mutta kita apposen ammollaan ja iso sammakko suussa.

Käärme ja sammakko ottivat mittaa toisistaan ja minä kaivoin päätäni pyöritellen kameran esiin. Matelija oli mielestäni haukannut ihan liian ison suupalan, eikä sillä ollut toivoakaan saada pulleaa sakua mahtumaan sisään leukapielistään. Sammakkoa kohtaan tuntemastani säälistä huolimatta päätin visusti olla puuttumatta luonnon kiertokulkuun ja tyydyin vain dokumentoimaan verisen kamppailun.

Kamalalta näyttänyt tilanne sai kuitenkin yllätyskäänteen. Käärme joko haistoi minut ja säikähti tai sitten sammakon iholta erittyvä myrkky teki tehtävänsä, sillä yhtäkkiä käärme sylkäisi saaliin suustaan.

Irti päässyt sammakko jäi nyhjöttämään paikoilleen, kiivaasti puuskuttaen. Hetken sitä katseltuani, kaadoin sen päälle vettä, nähdäkseni miten pahoin se oli vahingoittunut. Sammakolla oli päässään vain pieni puremahaava ja käärmeen tunnistin myrkyttömäksi Garden Snakeksi, joten sakulla saattoi olla jopa mahdollisuuksia selvitä hengissä.

Jonkin ajan kuluttua sammakko lähti loikkimaan karkuun ja ilman illallista jäänyt käärme solahti omille teilleen aluskasvillisuuden sekaan. Minä sain muistoksi aika karmaisevan kuvasarjan.

Kylmä ja kova maa

Kylmä ja kova maa on kotimaa. Kuunnelkaa kun se laulaa.

Newarkilla lentokoneeseen astuessamme, minua ja Jänismiestä vilkaisi päästä jalkoihin norjalainen vanhempi nainen. Hän puuskahti sydämensä pohjasta: "Luojan kiitos, teillä ei ole lapsia! Katsokaas, olette juuri saapuneet lastentarhalennolle. " Vilkaistessani hämmentyneenä ympärilleni huomasin, että "joka toisella" matkustajalla tosiaan oli pieni kullannuppu mukana.

Se tarkoitti lähes taukoamatonta, tärykalvoja raastavaa huutorääkynäkonserttia läpi yön ja aina kun yksi lopetti, pian toinen aloitti. Maailmassa on harvoja yhtä pirullisia ääniä (palohälytin ehkä), joten oli turha kuvitella nukkuvansa silmäystäkään. Norjalainen suorasuu kunnostautui vielä pukemalla monien ajatukset sanoiksi ja huomauttamalla myrkyllisesti hymyillen eräälle äidille, että lapsenne muuten karjuu kuin pieni paholainen. Itse en ilkeäisi moista kenellekään laukoa, mutta turha teeskennellä sitäkään, että pystyisin univelkaisena kovin myötämieliseen ja rakentavaan ajatteluun. Voisin kyllä riemumielin allekirjoittaa vetoomuksen äänieristetyistä lentotiloista lapsiperheille.

Kööpenhaminassa lentokentällä juoksimme unenpuutteesta vahakynttilänkalpeina, ruuhkassa sähiseviin ihmisiin törmäillen vaihtolennolle, viiden ruhtinaallisen minuutin marginaalilla ehtien. Lippujemme tarkastaja vittuili meille sojona, kun olimme niin hengästyneitä. Näiden valaisevien esimerkkien valossa saatoin todeta, että tervetuloa taas siihen normaaliin maailmaan, jossa makeat sokerihymyt, ylikohteliaisuus ja kouristuksenomainen korrektius ovat lähinnä naurun ja pilkan kohde.

Nukkua sain vasta hamassa tulevaisuudessa, sillä lentokentältä matkasimme vielä kuusi tuntia kotiseudulleni ja valvoimme myöhään aamuyöhön syrjäkylän kantakapakassa kaljaa kitaamme kumoten. Pöytäämme istahti siellä alta aikayksikön vanhempi mies, joka tiedusteli olemmeko saatananpalvojia, kun hän näet on sellainen ja hakee juttuseuraa. Olipa mukavaa laukaista kiertelemättä ja kaartelematta, että mielestäni saatananpalvonta on ihan perseestä.

Viimeisten kymmenen päivän aikana univelkani on tuplaantunut ties monenteenko potenssiin ja pääni on täynnä surisevia ampiaisia. Kunniamaininta tomeralle (vai sadistiselle?) äidille, jonka mielestä on suunnattoman antoisaa tulla herättämään jetlagista kärsivä tytär kahta minuuttia vaille kuusi-nolla-nolla ja saarnata vakavalla naamalla, että vasta aamuseitsemältä ylös nouseva (vaikkakin kolmelta nukkumaan mennyt) ihminen on "vetelä".

Olen istunut päiväkausia (ja osan yhdestä yöstäkin) huulet karrelle rohduttavassa sateessa ja tuulessa, sekä välillä myös fantasiakirjamaisessa pilvipoudassa järvellä, teräksenharmaata vedenpintaa ja oikullista kalantuloa vahdaten sekä matkansa pään kohdanneiden kuhien purukalustoa ja kummallisia peilisilmiä ihmetellen.

Olen saunonut karun paratiisimaisen autiosaaren kalasaunalla. Olen uinut hampaita kalisuttavassa vedessä, kävellyt alasti "vetten päällä", maannut toppatakissa hiekkarannalla, istunut yömyöhään nuotiolla savuntuoksusta nauttien ja nukkunut perimätiedon mukaan entiseksi ruumishuoneeksi luulemassamme kalamajassa, vuodelta miekka ja kirves olevilla homehtuneen näköisillä, reikäisillä patjoilla.

Olen kiskonut salmiakkia, punaviiniä, olutta ja makkaraa niin, että verisuonet tykyttävät ratketakseen otsalla ja laiduntanut äidin puutarhan läpi kaikkea mahdollista syötäväksi kelpaavaa märehtien. Olen nauttinut pikkuveljen savustamasta tajuttoman herkullisesta kuhasta, kälyn Kultakalliolta keräämistä kantarelleista tehdystä kastikkeesta sekä ystävien savustamista ihanan rasvaisista ja suussa sulavista muikuista.

Osan ajasta olen matkatavaroiden viivästymisen vuoksi viettänyt minua noin 30 kiloa painavamman "pikku"veljen tyylikkäissä lökäverkkareissa ja äidin lähes tunnistamattomaksi hiutuneessa villapaidassa, karmeassa pastellisävyliivissä sekä jostain ranskalaisesta tavaratalosta ostetussa violetissa kukkahattutäti-hatussa hilluen. OOO-SAM! Minun täytynee mitä pikimmin anoa lupaa liittyä Lumppujen ja Lureksin huipputyylitietoiseen kirjoittajakaartiin.

Olen kuunnellut vuoden aikana kertyneet kauhutarinat kyläläisten ja sukulaisten surullisista kohtaloista, jotka hyytävät sydämen hilelihaksi. Pelko ja suru, joita naiivisti luulin juosseeni karkuun, istahtivat tanakasti takaisin olkapäälleni ja kertoivat pysyttelevänsä siellä elämäni loppuun saakka.

Kuriositeettina isäpuoli lykkäsi päivänä muutamana käteen sanomalehden, jossa oli uutinen kotitilallani aikoinaan tiuhaan työapuna viihtyneestä miehestä, joka on lukemattomien tekemiensä rikosten jatkeeksi syytettynä ystävänsä murhasta ja tämän paistamisesta nuotiolla. En ollut edes yllättynyt, sillä syytetty henkilö on kuvottava niljake, joka ansaitsisi kuulan kalloonsa.

Olen ollut näiden kymmenen päivän aikana kaikkea mahdollista laidasta laitaan. Yllättynyt, hurmaantunut, seurallinen, onnellinen, hilpeä, toiveikas, tasapainoinen, selkeä, tokkurainen, hämmentynyt, ärtynyt, vihainen, pelokas, tuskainen, ahdistunut, järkyttynyt, yksinäinen, erakkouttani huutavasti kaipaava ja surullisempi sekä synkempi kuin koskaan elämäni aikana.

Tietää ainakin tulleensa kotiin.

Mansfield Hollow

Terveisiä Mansfieldistä, Connecticutista. Jänismies osallistuu fyysikkokonferenssiin ja minulla on ollut oiva tilaisuus tutkailla uusia maisemia. Parissa päivässä onkin ehtinyt tapahtua kaikenlaista. Hakkaanpa tämänkin reissun muistiin tänne, ettei minun tarvitse taas myöhemmin harmitella sitä, kun ei tule pidettyä tarpeeksi kattavaa ja kiintoisat hetket tallentavaa päiväkirjaa.

Majapaikkamme on patikan päässä Mansfield Hollow Lakesta ja State Parkista. Hotellin nimi on Best Western Inn. Eipä siinä juurikaan muuta valittamista ole, kuin huoneissa leijaava ummehtunut haju ja henkilökunnan typerä päähänpisto testata aamupäivällä palohälytystä ilmoittamatta siitä kenellekään etukäteen.

Mansfield Hollowin poluille pääsee kohdasta, jossa järvessä on kolossaalinen patorakennelma. Otin ja päästelin sitten alkajaisiksi seitsemän tuntia pitkin metsiä, kun kerta kiintoisaa patikkapolkua tuntui riittävän. Olin aika naatti, kun palasin hotellille ja jalkani tuntuivat kuluneen viisi senttiä lyhyemmiksi.

Järven ympäristö ja metsiköt eroavat Ithacan maisemista ja muistuttavat joiltakin piirteiltään suomalaista kansallismaisemaa. Minulla juolahtelivat mieleen assosiaatiot Punkaharjusta. Lämmin havumetsän frankinsensintuoksu hemmotteli kulkijaa ja täällä oli myös monenlaisia vorriaisia ihmeteltävänä. Poluilla kulkiessani tajusin, että metsässä oli muurahaisia, joiden puuttumista olen ihmetellyt Ithacan poluilla kulkiessani. (Isoista, kotiimme tunkevista kaupunkimuurahaisista ei sen sijaa ole ollut pulaa.) Järven ja lampien rannoilla parveili ilahduttavan monilukuinen lauma erilaisia sudenkorentoja ja täällä oli jopa niitä pieniä, huntumaisessa muodostelmassa tanssivia ötököitä, jotka hyönteismyrkkyjä vapaammin kylvävissä paikoissa lienee hävitetty sukupuuttoon.

Istuin pitkän tovin pohjan kasvuston ansiosta tervaisen mustalta näyttävän, heleän vihreän ruohon reunustaman idyllisen lammen rannalla. Seurasin sudenkorentojen kisailua ja niitä oli ilo katsella. Sudarit viettivät koukeroisia kosiomenoja ja tekivät hassuja hypähteleviä dippejä veden pinnalla, kenties jotain syötävää pyydystäen. Välillä ne laskeutuivat lepäämään rannan lämpimille kiville ja odotin jonkun istahtavan käsivarrelleni, mutta ne kiersivät minut visusti. En tiedä tuntevatko hyönteiset minkään sorttista iloa tai mielihyvää olosuhteistaan, mutta tuo musta lampi ainakin väreili elämäniloa ja kuhisi edes jonkinlaisen saastumattomuuden puolesta puhuvaa elämää. Pinnan alla ui sammakoita ja kaloja. Taivaalla lentävä korppi heijastui veden peilistä.

Kuvasin eräässä lahdelmassa kuolleen kaskaan kiehtovia siivenmuotoja veden kiloa vasten. Kuvasarjasta tuli aika absurdi. Kävin uimassa rannan ihonlämpöisessä vedessä, ennen kuin palasin hotellille. Illalla houkuttelin auringon laskiessa myös pojat uimaan rannalle, jossa olin nähnyt ihmisten uittavan lapsiaan. Bongasimme ensimmäisen uimakieltokyltin, mutta päätimme rikkoa lakia jo pelkästään protestina sille, että tässä saakelin älä-älä-maassa ei ole luvallista uida oikein missään. Saimme uida rauhassa, mutta kun rantauduimme, jostain ilmaantui nuori vartijapoika kertomaan, että emme oikeastaan saisi uida siinä. Kysyin piruuttani syytä (Why is that - nykyinen lempilauseeni), jota ei ikinä koskaan eikä missään selitetä. Vartija perusteli sillä, että järvi on paikallisten juomavedenottoallas. Muuten hän käyttäytyi hyvin ystävällisesti meistä kohtaan, eikä jäänyt asiansa esitettyään jäkättämään tai kyyläämään, mistä pisteet hänelle.

Tarkistimme myöhemmin verkosta että uimakieltoa todella perustellaan sillä, että uimarit likaavat veden! Voi armias taivas. Eiköhän ne täkäläiset vedet kuitenkin ole liattu kaiken maailman teollisuusmyrkyillä jo ajat sitten. Ja samalla rannalla kuitenkin päristää kalastajien moottoriveneitä jatkuvasti, eivätkä villieläimetkään kysyne lupaa kustessaan ja paskoessaan veteen. Uskoisin ja toivoisin, että vettä myös jotenkin puhdistetaan ennen ihmisille juottamista, vaikka se kraanasta otettuna maistui ja haiskahti Turun vesikatastrofikesän mieleen tuoden turvekellarilta.

Välillä minä en kyllä ymmärrä yhtään täkäläisten logiikkaa. Enkä sen puoleen kunnioita pätkääkään kieltoja, joissa ei ole mitään johdonmukaisuutta. Keskellä maaseutua on mitä kaunein ja kirkasvetisin järvi, jossa on houkuttelevat hiekkarannat, mutta jota saa vain katsella, ei koskea. Järvi menee pilalle siitä että ihminen ui siinä, mutta ei siitä kun moottoriveneiden saasteet laskeutuvat siihen.

Sori vaan jenkit, mutta nyt saatte luvan juoda kiltisti meidän sukkahikivettämme. Varpaani olivatkin aika muhevaksi hautuneet päivän pitkän patikan jälkeen.

Fire Island

Sokerina reissun pohjalla odotteli sitten Fire Island. Mystisen kuuloinen, pitkä saarenroikale Long Islandin eteläpuolella. Sinnehän olin siis alun perin ajatellut meneväni koko lomaksi. No minähän nyt varmaan lähtisin vaikka kuuhun telttailemaan, jos jossain ilmoitettaisiin, että siellä on camping-alue.

Fire Islandille pääseminen vaati minulta ensinnäkin matkustamista viileäksi ilmastoidulla (ahh!) LIRR-junalla ja toisekseen lautalla. Saari on 48 kilometriä pitkä ja paksuimmillaankin vain puolen kilometrin levyinen, autotietön luikero, joten sitä oli ihan turha kuvitella seulovansa kokonaan muutamassa päivässä. Päätin lähteä ensimmäiseksi tutustumaan paikkaan nimeltä Sailors Haven, koska siellä oli mielenkiintoiselta kuulostava nähtävyys: Sunken Forest.

Ajoin Great Riverin asemalta lähtevällä junalla Sayville-nimiseen kylään ja kävelin muutaman kilometrin lauttaterminaalille. Reitti junalta sinne oli kiitettävän selkeästi merkitty, vaikka olin jo tuohon mennessä onnistunut hankkimaan kävelemisen mahdollistavan yksityiskohtaisen kartankin East-Islipin marketista. Eestaas-matka lautalla maksoi 12 dollaria ja suuntaansa kyyti kesti vajaan puoli tuntia.

Saapuessani puolen päivän porotuksen aikaan Sailors Haveniin, oli erittäin kuuma, joten päätin lähteä ensimmäiseksi kiertämään uponnutta metsää. Syvän vihreässä ja meheväkasvuisessa metsässä erikoista on se, että se kasvaa dyynisaaren keskellä, merenpinnan alapuolella. Ekologisesti se on harvinainen ilmiö ja ikää sillä on 200-300 vuotta. Sunken Forestissa kasvaa piikkipaatsamia, mustatammia, mustakirsikoita, pikimäntyjä, rusotuomipihlajia, sassafraspuita punavaahteroita, tupelopuita, mustikoita ja saniaisia. Olemassaolostaan aaltoja vastaan kamppailevia ja metsää suojelevia dyynejä pitävät kasassa matalat pensaskasvustot, joiden tallaaminen oli ankarasti kielletty. Alueella kuljettiinkin vain laudoitettuja teitä pitkin. Metsän keskellä on vetistä rämeikköä ja liaaneja roikkuu joka puolelta. Runsaaksi mainittu eläimistö sen sijaan loisti poissaolollaan ja ihmettelimme sitä yhdessä erään juttusilleni tulleen intialaisen kanssa. Muutama lintu vain kuopsutteli etsivän oloisena kariketta, eikä kosteassa metsässä ollut itikan itikkaa! Syyttävä sormeni ei voinut olla kääntymättä myrkytyslentoihin, joita tehtiin niinäkin päivinä osassa saarta.

Dyynien takana kuohuva meri houkutti kovasti metsäreissun jälkeen. Vaihdoin uikkarit ja jouduin jättämään kaiken omaisuuteni vartioimattomana rannalle, mennessäni molskimaan. Hurrikaani Berthan jälkimainingeiksikin mainitut aallot olivat sen verran isoja ja arvaamattomia, että suhtauduin niihin pelokkaasti, enkä lähtenyt lainkaan syvemmälle. Päivän lehdessä oli juttu, että edellisessä leiripaikassani ulapalle uinut nuori mies oli hukkunut isojen aaltojen takia. Toisestakin hukkumisesta uutisoitiin noin viikko reissuni jälkeen.

Päin tulevilla aalloilla oli niin kova voima, että ne iskivät melkein ilmat pihalle palleasta ja olivat vähällä tyrkätä muljun polveni paikoiltaan. Kokeilin yhtenä lähestymistaktiikkana aallon päälle hyppäämistä. Aalto heitti minut sen jälkeen komeassa kaaressa mukkelismakkelis rantahietikkoon, josta aallon mukaan lähtevä hiekka puolestaan syöksyi kovaa imevän vasta-aallon myötä uikkareihini. Siitä oli kyllä ylevä vedessä kahlailu kaukana. Ymmärsin hyvin, miksi naisuimarit suosivat bikineitä kokouimapuvun sijaan, miehillä oli tosin järjestään epäkäytännölliset pitkät shortsit. Vesi oli muuten polttavan suolaista ja silmiin joutuessaan kirveli kipeästi.

Peuhattuani itseni väsyksiin aallokossa, otin tovin aurinkoa ja suoritin sitten epämenestyksekkään "hankkiudu hiekasta eroon" -operaation. Hankalassa vedensäästösuihkussa käymisestä huolimatta hiekkaa sai kaivella myöhemmin silmäkulmista, nenästä, korvista ja vaikka mistä. Jouduin tyytymään paluulauttaa odotellessani aika laihoihin eväisiin (vettä ja sulanut energiapatukka). Paikan yhdistetty krääsä- ja ruokakauppa nimittäin piti korttiostosten alarajana 25 dollaria, eikä siellä ollut todellakaan mitään (vain todella kauheaa, ylimautonta sälää), mihin olisin saanut hakattua niin paljon rahaa. Sama 25 dollarin raja päti sitten kaikissa muissakin saaren kohteissa.

Mukavaksi yllätyksekseni Jänismies laittoi tekstarin ja lupautui noutamaan minut Sayvillestä. Söimme leirissä grillattua kanaa iltapalaksi, ennen kuin hän palasi taas päivystämään labralle. Kanan syömisestä seurasi mielenkiintoinen yöepisodi. Olin ehtinyt nukkua muutaman tunnin, kun heräsin siihen että telttani viereisestä pensastosta kuului rähinää, rääkynää ja murahtelua. Torkahdin hetken päästä uudestaan ja heräsin siihen, kun telttani ympärillä rapisteltiin ja tassutettiin kiivaasti. Otin magliten ja kurkkasin sen valossa ulos liepeen alta. Vanha tuttu naamiobandiittihan se siellä! Valokeilaani joutunut pesukarhu tuijotti minua silmät kiiluen ja minä sitä silmät turvoksissa, toivoen että ruokaa etsivien pesukarhujen sambakarnevaalit eivät jatkuisi aamunkoittoon asti.

Seuraavana aamuna laiskotti todella hartaasti. Ajattelin ensin että näääh, en jaksa nähdä vaivaa lähteäkseni pidemmälle reissulle. Ison kahvin jälkeen reissujalka alkoi kuitenkin teputtaa, joten eikun patikka junaan ja nenä kohti Bay Shorea. Bay Shore oli huomattavasti vilkkaampi ja organisoidumpi paikka, josta lähti lauttaa niin monelta portilta etten tiennyt, minkä olisin valinnut. Entten tenttenillä loikkasin Fair Harborin lauttaan, joka saapui puolen tunnin puksuttelun jälkeen vanhalla kunnon kylätunnelmalla maustettuun satamaan.

Fair Harborin kylä oli tiheästi asutettu. Heti satamasta lähti "mökkikylää" ristiin rastiin meneviä pikkuteitä sekä laudoitettuja polkuja, joita pitkin paikalliset ajelivat puhkiruostuneilla polkupyörillä ja toden totta, kuten kirjoissa luvattiin: paljain jaloin. Merkilliset bungalovit, suolapärskeiden ja kosteuden syömät röttelöt, luksushuvilat, sekä iloisesti koristellut hippimökit tönöttivät siellä sulassa sovussa.

Talsin rannalle ja otin suunnan kohti länttä, jossa tiesin saaren majakan sijaitsevan. Tarvoin rannalla merkillisiä meduusoja, ihmisiä ja aaltoja kuvaten. Kun zuumailin rannalle huuhtoutunutta lasinkirkasta hyytelö-ölliäistä, vanha kalastajapappa tuli onkivavat olallaan kyselemään mitä kuvaan. Vastauksen kuultuaan hän pyysi, että ottaisin kuvan hänestäkin, hän kun se vasta onkin "old sea creature." No riemumielin otin. Papan vaimo oli heti moittimassa miestään minun häiritsemisestäni, mutta minä vakuutin heille, että olin juttuseurasta ja pilkesilmäisestä valokuvamallista aidosti iloinen.

Kuljin mietteissäni majakkaa kohti, kun vastaani tepsutteli mies munat paljaana. Kun nostin katseeni, huomasin että olin saapunut nudistirannalle. Siellä kellotti hyväntuulisia, paljaita ukkeleita, kuin tyytyväisiä hylkeitä aurinkovarjojensa kanssa. Naisia ei näkynyt.

Jatkoin matkaani majakalle asti ja harmikseni korkean majakan näköalatorni ehti mennä kiinni nenäni edestä, vaikka aukioloaika oli ilmoitettu esitteessä selvästi tuntia myöhemmäksi. No, oli se rakennus fallisen jyhkeä ilmestys alhaalta päin katsellessakin ja sisällä oli meriaiheinen taidenäyttely, jota sentään pääsi vielä katsomaan. Majakkapolulla kuvausmallikseni hyppeli vielä suloinen, pienenpieni pumpulihäntäjänis.

Paluumatkalla otin vaatteet pois, viikkasin pinoon ja painuin hetkeksi mereen Eevan asussa, yhtä aikaa jonkin joogilaihan hippiukkelin kanssa. Alastomuus on minulle luonnollista vapautta ja uhmakkuutta tylsiä sovinnaissääntöjä vastaan, joten käytän toki kernaasti kaikki nudistiset tilaisuudet hyväkseni. Hetken tosin mietitytti se, että mahdollisesta takaa-ajosta tulisi nakuna näkemisen arvoinen (Benny Hillin takaa-ajomusiikin soidessa taustalla), jos joku päättäisikin ryöstää rannalla lojuvan omaisuuteni.

Uiminen itsessään ei sujunut yhtään edellispäivää mallikkaammin, vaan aallot heittelivät minua koomisesti nurin mielensä mukaan. En vain osannut, joten en ehkä sittenkään harkitse metamorfoitumista delfiiniksi.

Viivyin Fair Harbourissa iltaan saakka hempeänvioletteja, aaltojen hiomia simpukanpalasia keräillen ja hämärän laskeutumista kuvaillen. Jänismies päätti hommansa Brookhavenissa ja tuli minua vastaan South Bayn satamaan. Menimme yhdessä illalliselle tunnelmalliseen pizzapaikkaan, jossa kerrankin saimme eteemme herkulliset ja oikein valmistetut pizzat punaviinilasillisen kera. Minua hihitytti, että jätän varmaan istumapaikalleni pienen hiekkakinoksen muistona uintireissustani. Huumaannuimme pehmeästä iltatunnelmasta niin, että ehdimme leirialueen portille vasta puolta minuuttia vaille kymmenen, nippa nappa ennen porttien sulkeutumista.

Sitten oli edessä viimeinen lomapäivä, josta sain nautiskella armaan siippani kanssa. Lähdimme Patchoguen sataman kautta lautalla Watch Hilliin, paikkaan josta leiripaikan varaaminen oli ollut niin viimeisen päälle kiven alla.

Taas hiukan uudenlainen saarimaisema ja tuttua hienoa hiekkarantaa silmänkantamattomiin. Kävi ilmi, että mikäli olisimme menneet yöpymään "wildernesiin", kaipaamamme sauna olisi ollut siihen verrattuna kylmä paikka. Kun miellyttävästi viilentävän meren ja hyrskyävien aaltojen kastelemalta rantaviivalta käveli taivastelemaan dyynien takaista maailmaa (jos haluaa telttailla, leiripaikka ei saa näkyä rannalle), ilma lakkasi tyystin liikkumasta ja hiekka hohkasi kuumuutta ahjon lailla. Minulle tuli vastustamattomasti mieleen Speden hiekkakuopilla kuvaama Hirttämättömät. Matalasta dyynikasvustosta ei juuri ollut auringonsuojaa, mutta sen värit olivat hätkähdyttävän mehevänvihreät armottomasta porotuksesta huolimatta.

En tiedä, kuinka matalalle lämpötila olisi yön tullen laskenut, mutta päiväsaikaan dyynien takana ei kestänyt turhan kauaa hengailla. Jatkoimme patikointia muutaman kilometrin, kunnes hajurakoa viimeiseenkin ihmiseen oli niin paljon, ettei ketään enää näkynyt. Rakensimme puunkarahkoista, peitosta ja pyyhkeestä itsellemme aurinkokatoksen ja sitten olikin jo meininki kuin autiolla saarella. Ja eikun nakuna mereen. Sain houkuteltua ujostelevan Jänismiehenkin strippaamaan ja kokeilemaan, miltä tuntuu olla hetken ajan kaksi ainoaa ihmistä paratiisissa.

Uimisen jälkeen keräilin kiviä ja simpukankuoria, joista tein suuren, nimikirjaimemme sisältävän sydämen (minäkö teinix, miten niin?) hiekkaan. Tutkailimme myös rannalle huuhtoutuneita, hauraita, helmiäisenhohtoisia ravunpoikasia, joista yksi nipisti Jänismiehen karvaista jalkaa. Varsinainen ällistelyn aihe sen sijaan olivat kuolleiden hevosenkenkärapujen kuoret, joita lojui rannalla lukemattomia, kuin kaatuneiden sotilaiden kypäriä.

Hevosenkenkäravun mahapuoli näyttää predatorin naamalta ja täysikasvuisen ravun kilpi on ison ruislimpun kokoinen. Lisäksi sillä on häntänä ilkeän näköinen luupiikki, joka toimii liikkumista avittavana elimenä. Pelottavasta ulkonäöstään huolimatta rapu on leppoisa ja verkkainen otus, joka saattaa elää 30-vuotiaaksi. Wikipedian mukaan latinankielinen nimi Limulus polyphemus tarkoittaa kummallista jättiläistä. Kummallinen se kyllä onkin. Hevosenkenkärapu on itse asiassa enemmän sukua punkeille, hämähäkeille ja skorpioneille, kuin ravuille ja se on selviytynyt jokseenkin muuttumattomana 445 miljoonaa vuotta, eli kyse on ns. elävästä fossiilista. Ravun tehokasta immuniteettia on tutkittu ja käytetty apuna kehitettäessä lääkkeitä, jotka tehoavat antibioottiresistensseihin bakteereihin.

Kuten arvata saattaa, tämäkin lajike on ajautumassa uhanalaiseksi ihmisten ryöstökalastuksen ansiosta. Lisäksi 10 prosenttia rapuressukoista kuolee siihen, kun ne kellahtavat aallon tyrkkääminä rannalle selälleen, eivätkä pääse enää takaisin jaloilleen. Ihmisiä kehotetaan kääntämään ravut oikein päin, jos sattuvat näkemään sellaisen pulassa. Ainuttakaan elävää, täysikasvuista rapua emme valitettavasti reissullamme nähneet.

Jänismies otti iltapäivätorkut värikkään instanttelttamme varjossa ja minä nautin auringosta, meressä kasteltu paita pääni suojana. Yksikään ihminen ei häirinnyt rauhaamme, mutta mainosta perässään laahaava lentokone lensi ylitsemme pari kertaa.

Kuuden tunnin reissun jälkeen palasimme takaisin Watch hilliin ja kun ylitin rannan tumman hiekan raidan päästäkseni lautateille, tuntui kuin olisin kävellyt tulisilla hiilillä. Hiekka poltti niin paljon, etten kärsinyt pysähtyä laittamaan sandaaleja jalkaan. Onneksi heti portaiden jälkeen oli kylmävesihana, jonka alle lykkäsin tummanpunaiseksi paahtuneet, savuavat varpaani.

Odottelimme iltalauttaa niin auringonvaloa itsemme täyteen ahmineina, että sataman harmaalautaiset, varjoisat rakennukset tuntuivat taivaalta. Kunnon aurinkorasvalla lotraamisen ansiosta emme polttaneet muuta kuin jalanpäällisemme ja nilkkamme palvikinkuiksi. Vähän tosin pimeydessä ja vaatteiden vankeudessa kauan elänyttä kankkuani kirveli, mutta tuskinpa siitä suurta vahinkoa tulee, jos ei elämäntavaksi ota. Ei edes nahka lähtenyt, kun hölväsin myöhemmin kirvelemään käyviin jalkoihimme bepantenea ja paksun kerroksen sinkkirasvaa.

Palasimme vielä samana iltana Ithacaan. Paluumatkalla kävimme sivupolkuna etsimässä bensa-asemaa pienestä, hämärähköstä kylästä nimeltä Moscow!

Suuret aallot keinuttivat minua vielä silloinkin, kun vajosin syvään uneen omassa sängyssäni.

Kaksi kansikuvaa

Kaikkien kissanystävien kesäiloksi kaksi fantastisen kaunista kansikuvaa Andre Nortonin kirjasarjasta Catfantastic. Tuli samalla testattua Tiikeritoverin uusi Lumix, jolla näköjään saa mukavan tarkkoja ja hyvävärisiä lähikuvia.

Itse Catfantastic -kirjoja en ole ehtinyt vielä lukemaan, joten en osaa vielä ottaa kantaa sisältöön, mutta nämä kannet jos mitkä houkuttivat hankkimaan teokset omakseni. Kuinka ollakaan, kansien tekijöistä tai kuvittajista (jotka olisivat kiinnostaneet minua enemmänkin) ei jostain syystä mainita kirjoissa halaistua sanaakaan.

Theophile-Alexander Steinlen: Kissa ja lankakerä

Tauko matkapäiväkirjoituksissa. Tämä kuva on sitten K-Musta. Muuten voi seurata ei-toivottua copycattingia, astetta vaarallisempaa kuin meditatiivisen Toikkasen tapauksessa. Paitsi että en tiedä neulooko Zepa ja onko täten aihetta huoleen :)

Saisikohan tätä jostain julistekoossa. Steinlenin kynänjälki on kyllä todella hienoa ja ilmeikästä, eikä tämä suhmuinen kuva tee sille laisinkaan oikeutta. Olen nähnyt kyseisen herran teoksia livenä joskus ammoin Turussa ja Kissojen Apoteoosi oli ehdoton suosikkini.

Brookhaven, Heckscher State Park & Bayard Cutting Arboretum

Sunnuntaina oli aika vaihtaa leiripaikkaa.

Jänismies saapui noutamaan minua kahdeksalta aamulla ennen töihin menoaan. Tai siis noin 20 yli kahdeksan, jolloin olin jo purkanut telttani ja viikannut kamani sotilaallisen tehokkaasti yhteen nippuun, odotellen aamukahville pääsyä.

Fyysikkojen suhteellinen aikakäsitys korostui entisestään sunnuntain kuluessa ja sen ansiosta sunnuntaista tuli koko reissun pitkäveteisin päivä. Jänismies vei minut mukanaan aidattuun ja tarkoin vartioituun Brookhaveniin ehdottaen, että heittäisi minut Heckscheriin vasta ruokatauolla. Suostuin, sillä en halunnut lisätä hänen työstressiään. Aamupäivä kului sitten miesten asuntolassa luvattomasti piileskellen, miesten vessaa salakähmäisesti käyttäen, nettiä tylsistyneenä räpläillen ja matkaoppaita lukien.

Ruokatauon aikaan kävi ilmi, että eipä nyt pääsekään Jänismies mihinkään, vaan sorvin ääressä on oltava hätäisen ruokatunnin jälkeen. Vientiaika venyi täten epämääräisesti iltaa kohti. Kävi jonkin verran kehtuuttamaan. Kiertelin ja katselin pari tuntia ympärilleni kansallislaboratorion alueella, kun kerta oli kulkuluvat hankittuna ja nettikään ei paria tuntia pidempään hotsittanut.

Sain tarpoa sunnuntaiksi työntekijöistä autioituneen kummituskylän kaduilla ylhäisessä yksinäisyydessäni. Tunnelma oli kuin jossain Stephen Kingin kirjassa, jossa jokin äkäinen hyppyrutto on pistänyt kaikki kaksijalkaiset matalaksi ja jossa vain ujeltava tuuli puhaltaa pitkin kansattomia katuja. Ainoita vastaantulijoita olivat peurat, pikkubambit, murmelit sekä kanadanhanhet, jotka tepsuttelivat ympäriinsä kaupunginomistajien elkein.

Kansallislaboratorion 21 neliökilometrin alueella on esimerkiksi vanha ydinreaktori, synkrotroni, valtava ympyrän muotoinen raskasionihiukkaskiihdytin ja tietysti lukemattomia tieteellistä tutkimusta tekeviä laitoksia. Laitosten sisälle minulla ei ollut yksikseni mitään asiaa, sillä siihen vaaditaan jo kaiken maailman turvallisuuskoulutukset ja suositukset. Hetken häilähti mielessä romantisoitu kateus intohimoisesti huipputiedettä työkseen tekeviä ihmisiä kohtaan, mutta sitten palasin taas maan pinnalle. Totesin, ettei minun taivaanrannanmaalarin luonteellani joka tapauksessa tiirailtaisi päivästä toiseen jonkin atomin hyppelehtimistä tai väsättäisi jotain hienomekaniikkaa. Että se siitä.

Sain Jänismiehen kyyditsijäkseni vasta kahdeksan aikaan. Olimme Heckscherin tullia muistuttavilla sisääntuloporteilla yhdeksän jälkeen, kun kävi jo pimenemään. Leirin portit menivät kiinni kymmeneltä autoliikenteen osalta, joten kauppareissun sijaan jouduimme tyytymään aika askeettiseen iltapalaan: purkki omenasosetta hapankorppujen kera. Onneksi eväskassini pohjalta löytyi myös pussi tonnikalaa suolapalaksi. Jänismies jäi kainalooni yöksi, kun ei enää jaksanut ajaa takaisin Brookhaveniin. Nukuimme makeasti, vaikka pienessä teltassa oli kahdestaan aika lämmintä. Teltan lämpiäminen aamuauringossa on muuten maailman paras herätyskello: ylös on noustava viimeistään yhdeksältä, jos ei halua saada lämpöhalvausta tai kuolla janoon.

Heckscher osoittautui Wildwoodia siistimmäksi, paljon isommaksi ja rauhallisemmaksi leiripaikaksi. Siellä oli olo kuin rouvan kukkarossa ja vartijat sekä poliisit pörräsivät pitkin puistoa innokkaammin kuin Brookhavenissa konsanaan. Koska alue oli yhtä käsittämättömän suurta ulkotapahtuma-aluetta, sieltä pois päästäkseen joutui näkemään hieman vaivaa. Maanantaina kävin talsimassa pitkän lenkin Great South Bayn rannoilla ja totesin, että rantakaislaa kasvavaa baanaa kyllä riittää siellä silmänkantamattomiin. Vastaantulijoita ei juurikaan ollut, autiuden tunnelma oli hätkähdyttävä.

Itse puisto tai sen rannat eivät olleet erityisen kauniita tai mielenkiintoisia, joten menin jututtamaan rangereita yksityiskohtaisempien kävelykarttojen ja liikkumisneuvojen toivossa. Jälleen kerran sain osakseni kummastunutta naureskelua ja leikinlaskua, tosin jututtamani tyypit olivat erittäin ystävällisiä ja avuliaita. "Me emme täällä Long Islandilla juurikaan kävele," totesi nuori miesrangeri ja lisäsi, että ehkä heidän sittenkin pitäisi, kun bensa on kerta niin jumalattoman kallista. Sain heiltä netistä tulostettuja karttasivuja, jollaiset olisin kyllä itse tulostanut mukaan, jos olisin vähänkään arvannut, ettei puistoissa mitään normaaleja ilmaisesitteitä jaeta. Heille esittämäni, kotona etukäteen suunnittelemani reissut saivat pään pyörittelyä osakseen ja vaikuttivat ilmeisesti heidän vinkkelistään todella hankalasti toteutettavilta. Teki mieli irvaista, että ei meistä kukaan vielä ole syntynyt pyörien päälle.

Etsin kartasta lyhyen reitin ennalta suunnittelemaani kohteeseen, Bayard Cutting Arboretumiin. Samalla totesin että lähin juna-asema, Great River Station oli vain muutamien kilometrien päässä, kuten olin etukäteen katsellutkin. Jalkakäytäviä käyttämilläni teillä ei ollut, mutta kyllä niillä pystyi liikkumaan suhteellisen turvallisesti kun piti silmänsä auki ja kulki vastaantulevan liikenteen puoleisella kaistalla. Teitä ympäröivät sellaiset vartioidut luksuslukaalit ja golfkentät, että sinne ei tainnut keskiluokalla olla paljon asiaa.

Tiistaina lähdin liikkeelle aikaisin. Kävin ensin lähidelissä juomassa kahvit, tuijottamassa television paikallisuutisia sekä säätiedotteita ja lukemassa päivän lehdet. Sitten jalkauduin Great River Roadille, suuntanani Arboretum. Osoittautui, että kävelymatkaa metsäpuutarhalle oli tuskin nimeksikään. Paikka oli aivan hyrisyttävän ihana, hieman samankaltainen, kuin Ithacan Forest Home, mutta vieläkin monipuolisempi. Arboretumin kehittäminen oli aloitettu William Bayard Cuttingin toimesta jo niin aikaisin, kuin 1887 ja pitkään jatkuneen, rakkaudella tehdyn työn hedelmät kyllä huomasi. Kiittelin itseäni onnistuneesta kohdevalinnasta ja puiston keskustassa olevassa hurmaavassa kartanossa kahvit nautittuani, suuntasin alueen viheriöiville poluille.

Alueen villimetsän täyttämällä lahdekkeella näin kahlaamassa lumivalkoisen jalohaikaran (Egretta albea). Se otti häiriintyneenä hatkat heti kun koitin kuvata sitä. Rubiininpunaisen, minua kiitettävästi juoksuttaneen Ruddy Darter (Sympetrum sanguineum) -sudenkorennon sain onneksi ikuistettua, muuten olisi harmittanut liian paljon. Punainen komistus (vain urokset ovat punaisia) istahti hetkeksi lepäämään korrelle, jolloin sain tehokkaalla zuumilla siitä yhden ainokaisen kuvan.

Alueen havupuut tuoksuivat ihanasti pihkalle auringonpaisteessa. Niiden joukossa oli aikamoisia metusalemeita huolimatta siitä, että vuonna 1985 alueella raivonnut hurrikaani oli pistänyt halki, poikki ja pinoon lukuisia alkuperäiskasveja. Korkeiden havupuiden lisäksi minuun vetosivat mystisesti oksistonsa alle suojaisan mörrimöykynluolan muodostaneet puut, jollaisia olisi mitä ihaninta olla omassa unelmien puutarhassa.

Eräs puistossa vastaan tullut vanha mies opasti minut katsomaan lammessa soutelevia Snapping Turtleseja eli näykkijäkilpikonnia (Chelydra serpentina). Hän painotti, että ne sitten tosiaan purevat ja lujaa. Eipä olisi tullut mieleenkään mennä rapsuttamaan kuonosta noita kunnioitettavan kokoisia äkäpusseja, joiden ansiosta moni uimari on kuulema menettänyt varpaansa! Sain kuvan isoimmasta kaihisilmäisestä yksilöstä, joka nosti päänsä veden pinnalle kun menin altaan reunalle kurkkimaan.

En käy luettelemaan tässä kaikkia lukuisia viherkasveja, joita kävin nuuhistelemassa, kuvaamassa ja ihmettelemässä, mutta kartanon naisten vessasta on tehtävä erityismaininta. Se oli sisustettu hyvin ylellisesti ja romanttisesti, seinällä olevine hempeine tauluineen. Oli muuten ehdottomasti kaunein vessa, jossa olen koskaan käynyt. Kartanossa toimivassa lahjakaupassa päivysti herttainen mummeli, joka kertoi tekevänsä kassalla vapaaehtoistyötä. Juttelin hänen kanssaan tovin vieraista kielistä ja sen semmoisesta, kun hän sattui kehaisemaan aksenttiani kauniiksi.

Aurinkoista päivää varjosti vain yksi ikävä seikka. Nimittäin se, että olin unohtanut innoissani touhutessani puhelimeni teltalle. Samoin unohdin lähettää aamulla liikkeelle lähtiessäni sovitun "olen ok" -viestin Jänismiehelle. No hänhän oli huolestunut kauheasti 18 tunnin informaatiokatkoksesta ja lähtenyt kesken työpäivän hakemaan minua. Juuri kun olin viiden tunnin puistotarpomisen jälkeen lähdössä takaisin leirille päin, Jänismies tuli minua vastaan huolesta vihertävänkalpeana ja musta pilvi sekä kallo luut ristissä päänsä päällä. Hetken henkeä vedettyään hän totesi, että vähensin juuri hänen elämästään noin kaksikymmentä vuotta plus harmaannutin puolet hänen hiuksistaan. Hän oli meinannut saada halvauksen huolesta, kun ei löytänyt minua mistään, eikä kukaan leirialueella ollut nähnyt minua koko päivänä.

Unohduksesta seurasi kohtuullisen vakava keskustelu, joka ankarasta sävystään huolimatta antoi osviittaa siitä, miten paljon tuon miehen täytyy minusta välittääkään. Olin kyllä kovasti pahoillani siitä, että muistini on kuin tuuliviiri. Kun näen jotain kiinnostavaa, kaikki muu unohtuu tuhkana tuleen. En vain vieläkään osaa ajatella, että joku olisi minusta noin lyhyen ajan sisällä tavattoman huolissaan, koska olen luutunut ajatteleman, että olen yksinänikin pärjääjä ja selviytyjä, joka ei pääsääntöisesti hankkiudu hankaluuksiin. Onneksi sentään sain tunnin kestäneen murjotuksen ja marmatuksen jälkeen anteeksi.

Jänismiehen lähdettyä takaisin Brookhaveniin, talsin ilta-aurinkoiselle merenrannalle uimaan lillulämpimään veteen. Lähetin miehen perään monta nöyrää ja rakastavaa tekstiviestiä.

Wildwood State Park

Kotona taas. Erittäin aurinkoisia ja hiekkaisia terveisiä Long Islandilta ja Fire Islandilta. Olen naarmuilla, auringonpolttamilla, itikanpuremilla, näppylöillä ja jalat loputtomasta kävelemisestä tönkköjäykkinä. Yksi varpaistani muistuttaa rakon ansiosta enemmän karviaismarjaa kuin varvasta. Korvat rahisevat vieläkin puolillaan hiekkaa ja samaa tavaraa olen putsannut varmaan kaikista muistakin onteloistani. Mutta olenpa vaan syvän tyydyttynyt ja onnellinen siitä, että tuli lähdettyä. Elämän harvoja tarkoituksia ja käyttöohjeita on mielestäni mennä, kokea ja nähdä uusia asioita.

Reissuni suuntautui New Yorkin itäpuolella olevalle valaanmuotoiselle saarelle, tarkemmin ottaen Suffolkin piirikuntaan. Alun perinhän minun ei ollut edes tarkoitus lähteä minnekään sillä aikaa, kun Jänismies suunnisti Brookhavenin National Laboratoryyn. Mutta sitten minua purikin matkakärpänen (vai olisiko sopivampaa sanoa, että matkapunkki tai matkamoskiitto tässä tapauksessa) ja mukaan oli päästävä. Onneksi tein päätökseni ajoissa ja sain melkoisen nettisurffaamisen jälkeen tehtyä camping-varaukset Wildwoodin ja Heckscher State Parkin alueille.

Ensimmäinen ideani lähteä telttailemaan Fire Islandille kaatui alkuunsa siihen, että Watch Hillin leirintäalueen henkilökuntaa ei saanut langan päähän. Eivätkä he myöskään vastanneet tiedusteluihini sähköpostitse, muuta kuin kehotuksella soittaa numeroon, jossa oli vastaaja päällä. Ainoa ohje leiripaikan saamiseksi oli pistää shekki tulemaan ja he lupasivat katsoa SITTEN shekin saatuaan, onko alueella tilaa. Pitäkööt leirinsä, ajattelin. Minähän en rahaa lähettele mihinkään epämääräisille tahoille, jos heiltä ei kerran mitään takeita tai informaatiota irtoa etukäteen. Verkossa ilmoitetut puhelinnumerotkin taisivat olla vanhentuneita, päätellen myöhemmin paikan päältä hamstraamistani esitteistä. Onnekseni en ripustautunut tuohon ideaan härkäpäisesti, sillä päivävisiitillä kävi ilmi, että kymmenen päivää Fire Islandilla olisi saattanut hyvinkin vastata telttailua Saharassa.

Ensimmäiset neljä yötä vietin Long Islandin pohjoispuolella, Wading Riverin kylän lähellä sijaitsevassa Wildwood State Parkissa. Kun saavuin sinne keskiviikkona, paikassa oli aivan ihanan rauhallista ja hiljaista. Väkeä tuskin nimeksikään, eikä etenkään kakaroita, oi onnea! Leiripaikka oli puiden katveessa ja pitkä merenranta sijaitsi lähellä pienen metsäpolun päässä. Illan hämärtyessä yöperhoset lepattelivat leirissä ympäriinsä ja tulikärpäset tuikahtelivat. Tähtitaivaskin näkyi pimeällä kauniisti. Rannalle johtavalla polulla näin illan hämärissä kookkaan lukin, joka oli tarpeeksi vahva kantaakseen saalistamaansa valkoista yöperhosta. Samanlainen vorriainen piti minulle seuraa (vai vahtia?) myös suihkussa käydessäni.

Tunti sen jälkeen kun olin ensimmäisenä iltana nukahtanut, paikalle saapui kunnon rankkasade ja noin neljän kilometrin säteellä pyörinyt ukkonen, joka sai minut huolestumaan turvallisuudestani. Onneksi salamojen leiskunta ja kumea jyrinä meni ohi tunnissa ja koko loppureissu olikin leirikasteen jälkeen pelkkää auringonpaistetta.

Suurin osa Wildwoodin ajasta meni siihen, että lorvailin pitkin autiota rantaviiva, keräilin kiviä, otin valokuvia, tarkkailin huvittuneena tiiviisti toistensa välittömässä läheisyydessä rannalla kyhjääviä ihmisiä ja heidän touhujaan sekä kiskoin leirikioskista saatavaa hyvää kahvia. Kioskin pitäjä oli sitä mieltä, että mikään ei ole niin pahaa, kuin seisonut kahvi ja keitti minulle aina tuoreen pannullisen kun tulin toiveikkaana norkoilemaan. Pimeän laskeutuessa luin ajan kulukseni otsalampun valossa Joanne Harrisin uusinta kirjaa Runemarksia ja Wade Brackenburyn kiehtovaa Tiibetinmatkakirjaa, Yak Butter & Black Tea.

Kun havaitsin Long Islandin pohjoispuolen joukkoliikenteen kohtuullisen näivettyneeksi, välimatkat etukäteen huolimattomasti arvioimaani paljon pidemmiksi, enkä myöskään saanut paikan päältä mistään aikatauluja tai muutakaan infoa, (niin kuin olin naivisti kuvitellut), tyydyin viettämään aikaani leirissä ja sen lähiympäristössä. Jänismies tosin tahtoi, että hankin pahan sään varalle kulkuluvat myös Brookhaveniin, joten kävin siellä kuvattavana, syynättävänä ja lätysköitävänä yhden aamupäivän aikana.

Sen verran tempaisin, että kävin Manorvillessä katsomasa paikallisen nähtävyyden, joka on etupäässä lapsille tarkoitettu, mutta joka sopi meikäläisen eläinhullulle luonteelle vallan mainiosti. Manorvillessä on keskellä ei mitään pienimuotoinen eläintarha tai ennemminkin farmi, jossa hoidetaan loukkaantuneita, heitteille jätettyjä ja ei-toivottuja eläimiä. Siellä on sikoja, kanoja, kameli, laamoja, alpakoita, ilves, apina, aasi, kalkkunoita, peuroja, krokotiili, japanilaisia silkkikanoja, ankkoja, kaneja, marsuja ja muutamia muita otuksia, joita en ensinnäkään tunnistanut entuudestaan ja joiden nimi ei tarttunut muutenkaan mieleen. Paikka oli valokuvaamisen suhteen otollinen ja sain useampiakin hauskoja otoksia mm. maailman rumin -kilpailun tähtikaartia edustavista sioista ja hämärästä eläimestä, joka näytti jäniksen ja peuran risteytykseltä. Olisin voinut kuvata japanilaisia silkkikanoja vaikka kuinka kauan, sillä ne olivat todella veikeitä, karvavarpaisia ja pöfföisiä töyhtöhyyppiä.

Kameli oli minusta kovasti kiinnostunut, kun menin sen lähelle napsimaan otoksia, mutta jätin sen suosiolla paijaamatta (farmin eläimiin saa siis koskea), sillä mielessäni kummitteli tarina kameleista, jotka suuttuessaan saattavat yrpätä vatsansa sisällön dissaamansa tyypin päälle. Pienen hevosen näköistä, ihaa-mentaliteetilla varustettua ja pehmeäturpaista kavioeläintä sen sijaan rapsuttelin, siulittelin ja halailin mieluusti. Sillä oli tosi rankkaa, sillä se joutui olemaan samassa aitauksessa raivostuttavaa melua pitävän aasin kanssa ja sietämään aasin jatkuvia sekstailuyrityksiä, jotka olivat kokoerosta johtuen täysin mahdottomia.

Jouduin hankkiutumaan Manorvillestä pois paikallisen taksin kyydissä, kun kävi ilmi että kävelymatka olisi vienyt puoli päivää pitkin hurjaliikenteisiä teitä. Bussitiedusteluilleni hymähdettiin vain hyväntuulisesti, että ei meillä semmoisia täällä kulje. Kuskini oli kotoisin Arizonasta ja kertoi nähneensä siellä kalkkarokäärmeitä, kun jotain jutellakseni kysäisin. Kaverin kanssa oli helppoa höpöttää small talkia, vaikka yksinään vaelteleva naisihminen tuntui kummastuttavan häntäkin melkoisesti. Naureskelimme esimerkiksi erään uskomattoman taitavan nuoren kuskin tekemälle linkkuveitsikäännökselle ja onnistuin lohkaisemaan, että monet ihmiset eivät osaa tehdä pyöränkään kanssa niin notkeaa käännöstä, kuin mitä kyseinen heppu suoritti pitkän säiliöautonsa kanssa.

Torstai ja perjantai menivät pitkälti tarpoessa ympäriinsä silmämunat pyörien. Herätin jonkinasteista epäuskoa esimerkiksi minua ihan varta vasten kopistaan jututtamaan tulleessa vanhassa puistovahdissa. Hän oli nähnyt minun tarpovan huvikseni lähikylään kaupalle ja takaisin, suuntaansa ehkä noin nelisen kilometriä. Totesin rakastavani kävelemistä ja hän oli, että eipä siinä mitään, vaikka naamasta näki, että hän piti minua hiukan hurahtaneena. Käveleminen on Long Islandilla todella kummallinen ajanvietemuoto, minkä tulin myöhemmin huomaamaan oikein alleviivatusti.

Perjantaina tulin ottamaan teltalleni pienet iltapäivänokoset ja noin viiden aikaan huomasin viikonlopun todella alkaneen. Karavaanarit saapuivat ja jättimäiset perheteltat nousivat pystyyn. Omani oli kuin kirpun teltta muhkeimpien luomusten rinnalla. Macholta kuulostava paksu mies asettui lukuisan jälkikasvunsa kanssa naapuritontilleni ja piti siellä kukkoilevaa mölyä leiriään pystyyn väsätessään. Hauskana vitsinä hän päästi kokoamispuuhiensa aikana pitkän, märän pierun ja nauroi makeasti päälle. Siirryin suosiolla notkumaan loppuillaksi rannalle, jossa puolen mailin kävelyn jälkeen sain pitää rantaviivaa täysin omanani. Ei ristin sielua missään. Ja ne auringonlaskut, kuva kertonee enemmän kuin tuhat sanaa!

Viikonloppuna Wildwood muistutti multikulttuurista mustalaisleiriä. Kovaääniset ja juntahtavat, ilmeisesti niin kutsuttua trash-kansanluokkaa edustavat eriväriset aikuiset mölysivät useammalla kielellä, penskat kirkuivat, riehuivat ja huusivat kuin perkeleet, nuotiotulet paloivat, kitarat ja mankat soivat, mausteinen ruoka tuoksui ja meno oli kaikenkaikkiaan melkoisen vilkasta. Aluksi se tuntui ärsyttävältä, mutta kun huomasin, ettei kenestäkään ole minulle henkilökohtaista häiriötä, mekkala menetti merkityksensä. Minulla ei ole paradoksaalisesti vaikeuksia nukkua tasaisessa melussa, vaikka heräänkin helposti, jos joku rapsahtaa teltan välittömässä läheisyydessä. Ihan makeat yöunet sain vaikka jytke ilmeisesti jatkui aamutunneille asti. Joillakin leiriläisillä tosin tuntui olevan keskinäistä sanaharkkaa ja kahnausta, sillä telttani ohi meni mm. nainen joka toitotti ilmeisesti puhelimeen vihaavansa espanjalaisia ihmisiä ja vihaavansa meksikolaisia ihmisiä syystä että "ne ovat yksiä saakelin mölyapinoita ja ovat koko ajan molottamassa kovaan ääneen tyyliin paa-paa-paa-paa". Kuulin myös machon naapurini uhoavan, että "I don´t want anybody to look at MY wife." Varmuuden vuoksi nukuin avattu linkkari käden ulottuvilla, vaikken erityisemmin edes kokenut olevan sille tarvetta. Eipä se vara koskaan venettä kaada.

Kun saavuin lauantai-iltapäivänä kävelyltäni leiripaikkaan, huomasin että noin metrin päähän teltastani oli pystytetty verkko. Lukematon lauma intialaisia (hattalaheijaa-englannista päätellen) tyyppejä pelasi tontillani jotain lentopallomaista koppipeliä. Ilmeeni oli varmaan näkemisen arvoinen, sillä intialaiset alkoivat heti pyydellä anteeksi, että olivat siinä pelaamassa ja väittivät että eivät arvanneet kenenkään leiriytyvän (pystyssä sojottavasta teltastani huolimatta) juuri siinä. No shit, Sherlock. He lupasivat lähteä heti pois, mutta olin jo ehtinyt nielaista taimelle nousseen reviirikiukkuni ja hyväntahtoisuuden puuskassa sanoin, että sen kun pelaatte, kun teillä kerta näyttää olevan noin hauskaa. Itse jatkoin matkaani liaanien peittämän metsän siimekseen. Myöhemmin huomasin ärtymyksekseni, että samat tyypit olivat lupaa kysymättä sosialisoineet leiripaikkani pöydän omaan leiriinsä ja jouduin myöhemmin roudaamaan sen Jänismiehen kanssa pois sieltä, kun en yksin jaksanut kantaa. Lisäksi heillä oli todella mielenkiintoinen illanvieteohjelma, jossa he lauloivat ja tanssivat ja säestivät itseään autonsa varashälyttimellä... No, hupinsa kullakin.

Long Islandin punkki- ja moskiittovaroitukset pitivät enemmän kuin hyvin paikkansa. Ensimmäisenä päivänä yksi punkki ehti melkein purra itsensä kiinni kämmenselkääni. Viime tingassa pistoksesta havahtuneena liiskasin sen. Punkkeja sai kapistella karkotteesta huolimatta vaatteistaan irti joka kerta, kun oli käynyt nurmikoilla kävelemässä ja erään metsäreissun jälkeen nypin vaaleista housuistani, sukistani ja kengistäni irti peräti 15 punkkia. Ihme kyllä yksikään ei onnistunut piiloutumaan telttaani ja puremaan itseään minuun kiinni yön pimeinä tunteina.

Käytin matkallani Kiss My Facen luonnonmukaista Swy Flotter -ötökkäkarkoitetta deetiä sisältävien myrkkyjen sijaan. Ikäväkseni täytyy sanoa, että hyvistä tarkoitusperistään huolimatta kyseinen aine oli ainakin itikoiden suhteen Kiss My Ass -luokkaa. Luulen että ötökäntorjunnassa oli olennaisempi rooli mukaan varaamallani eukalyptusöljyllä, jonka hajun huomasin elävällä punkilla tuotetta testattuani aiheuttavan sille hyvin tukalat oltavat. Itikat sen sijaan antoivat pitkät tököteilleni ja söivät minua oikein hyvällä ruokahalulla, joten täytyy vain toivoa, etten sentään onnistu saamaan seitsemää oikein Länsi-Niilin-virus lottoarvonnassa.

Jenkit osoittivat moskiitto-ongelman suhteen "ihailtavaa" ongelmanratkaisukykyään myrkyttämällä läsnäoloaikanani ainakin osan Long Islandista ja Fire Islandista lentokoneista käsin. Huomasinpahan vain eräänä aamuna myrkytysilmoituksen sekä paikallislehdestä, että delin telkkarissa näkyvistä uutisista. Niissä kehotettiin raskaana olevia naisia sekä lapsia pysyttelemään lentosumutusten aikaan sisätiloissa. Ou jee, muillahan ei tietenkään ole paskankaan väliä. Sitä en sitten tiedä, että kylvettiinkö myrkkyjä jonain päivinä niille alueille joilla itse oleskelin. Ainakin leirialueeni polunvarteen oli ilmaantunut ilmoituslappu rikkaruohontorjunta-aineiden levityksestä mukavasti ennen aamuseitsemää, kun kaikki vielä tuutivat pahaa-aavistamattomina teltoissaan.

Eli tällainen oli ensimmäinen Long Islandin lomapätkä. Myöhemmin lisää kertomusta saaren huomattavasti hektisemmältä ja kuumemmalta eteläpuolelta.

Teltta ja reissunainen

Elämä ei ole minun vinkkelistäni mitään kunnon elämää, jos ei vähintään kerran vuodessa pääse asumaan telttaan ja elämään askeettisesti. Raitista ilmaa saa silloin niin paljon, että paluun jälkeen sisällä nukkuminen on useiden viikkojen ajan tukalaa ja ahdistavaa, kuin olisi tomuliina naaman päällä. Elimistö tietää kyllä hyvin, kumpi on ihmiselle se luonnollinen elementti, vaikka olemmekin rotuna degeneroituneet niin, että luulisi meidän olevan tehty sokerista.

Ylihuomenna heivaan teltan, täyden rinkan, makuupussin ja muuta tarpeellista roinaa auton takaluukkuun. Sitten alkaa kesäseikkailu. Kymmenen päivää tällä kertaa, mutta hyvin lyhyellä säteellä ja vain kerran leiripaikkaa vaihtaen. Yksin.

Miehet ovat kuorossa ihmetelleet, että "ooh" kuinka minä voin mennä yksin telttailemaan. Miksiköhän samaa ei koskaan kysytä miehiltä? Pitäisiköhän vastata, että en tosiaan tiedä kuinkahan tällaisena eteerisen hentona, kalpeana, kainona, lihaksettomana, mulkaisusta pyörtyvänä, piipittävä-äänisenä, itsepuolustuskyvyttömänä pikku ressukkana mahdankaan oikein selvitä. Tai sitten voisin joskus vain tylysti tokaista, että kyllä minäkin osaan nukkua valppaasti puukko tyynyn alla ja en epäröi käyttää sitä, jos tarvetta ilmenee.

Tiedossa meditatiivisia kävelyjä ja aarteiden kampaamista rannoilla. Aaltojen pauhua. Aurinkoa. Uusia eläimiä ja kasveja. Kiviä. Suolaa. Hiekkaa. Meritähtiä. Uponnut metsä. Yötaivas. Majakoita. Aikaa ajatella ja kirjoittaa ilman tietokonetta. Ennen kaikkea täysin vapaus ottaa valokuvia ilman kenenkään hoputtamatta ja pitkästymättä kuoliaaksi, kun zuumaan viidettätoista minuuttia jotain karvaista ökkömönkiäistä, pitkin metsänpohjaa kontaten.

Alueella on kuulema aggressiivisia punkkilajikkeita ja itikoita, joita vastaan olen varustautunut luonnonmukaisella ötökkäkarkotteella ja ärhäkällä eukalyptusöljyllä. Pitäisi ehkä ottaa vielä citronellakynttilä-ämpärikin messiin varoilta. Minua eivät vorriaiset syö vastaan panematta.

Ehkä saan joinakin iltoina mieluista seuraa pieneen lainatelttaani, jos Jänismiehen työt antavat myöten. Yhden yhteisen yön voisimme minun toiveideni mukaan viettää kaukana muista, eli "wildernesissä," jos ei tule liian kiirus palata takaisin Ithacaan.

Matkarapoa luvassa joskus 20 päivän tienoilla.