Hanging in there

♪ Minähän se oon, noin puolen vuoden jälkeen muistatko mua ♫

Puoli vuotta humahti silmänräpäyksessä fyysisessä rääkissä. Töitä ja treeniä, treeniä ja töitä ja deadlinepaniikissa kirjoittamista, kun joku peräti haluaa maksaakin siitä muutaman roposen. Elämä on ollut aika nunnamaista entisen laiskanpulskean hedonismin rinnalla. Aloitin vielä keskittymiskykyäni parantaakseni tiukan absolutismin huhtikuun tienoolla ja jotain kun tuli kerta luvattua, niin pullon korkki pysyy ihan kiusallakin kiinni pitkälle ensi vuoteen asti.

Kevättä ja kesän alkua en ehtinyt juuri nähdäkään, kuukaudet vierivät salilla ahertaessa. Minulla oli huikea taistelupari, jollaisia on varmaan yksi miljoonasta. En ole varmaan koskaan treenannut yhtä keskittymiskykyisen, varmaotteisen ja virheitä välttävän immeisen kanssa. Moni voimillaan ja aggressiivisuudellaan machoileva äijä saisi ottaa oppia kyseisen soturimimmin tahdonvoimasta, suoraselkäisyydestä ja tolkusta. Täytyypä muistaa ostaa hänelle uudet salitossut, koska Miero-kissani syödä nakerteli häneltä lainaamani rantasandaalit täyteen uskomattoman hienoja lovia ja kissanhampaanjälkiä...

Nyt sitten olen tehnyt hetken aikaa kaikkea muuta paitsi treenannut. Meni nimittäin heinäkuun lopulla pikkuvarpaan luu halki poikki ja vinoon. Ei siis mitään vakavaa, mutta pikkukiusallista ja tarpeeksi tasapainoa häiritsevää. Varvasparka jäi kiinni tataminrakoon ja nyrjähti lerpottavaksi tuluspussiksi, jossa kellui epämääräisiä luunkappaleita verisohjossa. Ensimmäinen katkaistu luuni ikinä, jei. Otti yllättävän kipiää, kun päivystyksen kesälääkäri tykitti puudutusainetta paksulla neulalla ja vanhempi lääkärisetä kiskoi palapelin kappaleita miten kuten takaisin paikalleen. Nyt mulla on sitten pikkuvamppu, jossa on kumma mutka ja varpaankynsi katsoo sydämistyneenä muista kynsistä poispäin (että haistakaatten...). Älkää siis pliis tallatko varpaalleni lähitulevaisuudessa.

Tarkoitus oli, että syksyllä olisi ollut vähän toisenlainen, humaanimpi ja taiteellisempi lukujärjestys (tahtoo maalata, piirtää, kirjoittaa, valokuvata, lukea, kutoa, ommella, istua kahviloissa, käydä elokuvissa, harrastaa kulttuuria!), mutta näillä näkymin pistän taiteet edelleen narikkaan odottamaan ja sama savotta jatkuu. Jaksaa, jaksaa! Voipi olla, että treenaan vielä hiukan entistäkin enemmän, että keväällä olisin iskussa mahdollisia uusia seikkailuja varten. Haha, eipähän tarvitse aloittaa bikinivartalon trimmaamista paniikissa keväällä (as if olisin ikinä aloittanut) kun aloittaa sen jo säpäkästi syyskuussa. Kelpaa sitten pullistella paksua hauista avannon reunalla räntäsateessa :)

Lakkoja kävimme lappamassa yhden kesäisen iltapäivän ajan, lähinnä suuhumme. Oli huumaavaa luksusta ahmia soiden kultaa kourakahmalolla, haisuluteita ja niiden "eau de korvavaikkua" joukosta pois puhallellen. Miero-kissan piti sitten tulla ronkkimaan kotiin tuomaamme lakkasaalista ja eikös vain joku kyytiin liftannut lude ehtinyt pöräyttää kissaparkaa nenään, kun katti tunki ällistelemään liian liki. Naurettiin ihan vääränä, että elämä opettaa, kulta pieni. Karpalonraakileita muuten oli vihreänään suon pinnalla ja siihen saaliiseen aion taatusti iskeä kynteni kunhan hallaukko alkaa tepastella mättäiden välissä. Rakastan soiden tuoksua ja karpaloita!

Sienimetsään pääsyä tässä vielä odottelen ja myöhäissyksyn muun sadon korjuuta. Syksy on minulle huumavan mystistä ja voimaannuttavaa aikaa. Eritoten se viileys ja romanttinen pimeys, kontrastina päivien photoshopatuille leimuväreille. Metsät, kalliot ja pihkaiset puut oikein pursuavat kesän lataamaa pohjoismaista, alkukantaista voimaa. Sitä kelpaa varastoida itseensä vaikka linnavuorella seisten, viljavia vainioita tähyillen ja ikivanhojen katajien marjoja napostellen.

Kiivettiin me tuossa välissä, noin kaksi viikkoa varvasvamman jälkeen Mt Fujille. Oli kävelemistä kerrakseen siinä patikassa, kun sai koko ajan varoa askeliaan. Vaelluskengän kiskominen jalkaan oli oma tuskainen operaationsa. Mutta kun kerta päätin, että mieli kävelee, jos raihnas ruumis luovuttaa, niin pääsin kuin pääsinkin huipulle asti. Nähtiin se kuuluisa auringonnousu ja inhaloitiin loppuelämän tarpeiksi laavapölyä keuhkoihimme. 

Täytyneepä kirjoitella lisää Japsilan ihmemaasta, jossa viihdyin paremmin kuin kotonani.

 

Destination Ailleurs

Oi, löysin pitkästä aikaa ranskankielisiä biisejä, joita on kiva kuunnella. 

Yannick Noah on entinen tenniksenpelaaja ja sittemmin laulajan uralle siirtynyt monilahjakkuus. Kyseisen herran musa on sympaattista, ääni hurmaava ja ranskan lausuminen poikkeuksellisen kaunista. Sanoitukset ovat hyvien asioiden puolesta kantaa ottavia ja huvikseen kääntämisen arvoisia. Mie niin tykkään tästä!

Nainen, jolla oli aivot

Selailin vanhoja esseitäni ja löysin sieltä aarteen: Aino Kallaksen huikean novellin Nainen, jolla oli aivot ja siitä tekemäni analyysin. Muistuipa taas kirkkaasti mieleen, miksi oli niin suunnattoman antoisaa lukea naistutkimusta. Tämä novelli oli yksi niistä todella avartavista teksteistä, joita lukiessa pulssi nousi ja otsa kurtistui ryppyyn: Mitä maailma onkaan menettänyt koettaessaan hiljentää ajattelevat naiset ja mitä me menetämme, jos jätämme ajattelematta maailmassa, jossa saamme niin tehdä.

Etsin saman tien nettiantikvariaatista käsiini teoksen Lukukirja Suomen naisille ja pistin sen tilaukseen.

 

AINO KALLAS: NAINEN, JOLLA OLI AIVOT

Aino Kallaksen novelli Nainen jolla oli aivot, on julkaistu alun perin kuvallisen kuukausilehti Otavan vuoden 1912 joulukuun numerossa. Se on julkaistu uudelleen Helsingin yliopiston naistutkimusyksikön kokoelmassa Lukukirja Suomen naisille, joka sisältää edelleen puhuttelevia, naisten kirjoittamia artikkeleita, pakinoita ja poliittisia puheenvuoroja ajalta 1869-1981.

Kallaksen novelli kertoo nimettömästä ja taustattomasta naisesta, jolla on ajatteluun kelpaavat aivot, 300g tavallista painavammat. Novellissa pohditaan, mihin nainen olisi voinut aivojaan käyttää. Ensimmäisenä vaihtoehtona nainen olisi voinut ohjata aivokapasiteettinsa naisellisuuden palvelukseen: kaikki aivojen energia olisi suuntautunut pohtimaan ja tuottamaan naisellisuuden myytin rakennusaineita: kauneudenhoitotuotteita, vaatemuotia ja muuta turhanpäiväistä tilpehööriä, jolloin älyn ja naisellisuuden välille ei olisi syntynyt mitään ristiriitaa. Toinen vaihtoehto olisi ollut täydellinen omistautuminen äitiydelle. Nainen olisi säilyttänyt aivojensa älykkyyden käyttämättömänä ja siirtänyt sen sitten geneettisesti poikaansa, toivoen että käyttämätön älyn itu saisi kasvaa ja versoa miespuolisessa jälkeläisessä vapaammin. Kolmantena vaihtoehtona nainen olisi voinut alistaa aivojensa ja älynsä yksinvaltiuteen kaiken itsessään olevan,  naiseuden mukaan lukien.

Vaihtoehdoista mikään ei ole päähenkilölle sopiva. Nainen pysyy naisena hyveensä, vikansa ja vaistonsa säilyttäen, mutta aivot ovat kuin vieras, kapinoiva olento hänen sisällään. Hän arveleekin että ehkä joku mies on lahjoittanut ne naiselle koristeeksi. Aivot estävät naista olemasta sellainen kuin hänestä olisi suloista olla eli typerä, antautuvainen ja epäitsenäinen. Aivot pakottavat naisen havainnoimaan miesten vallassa olevaa maailmaa niin terävästi, että nainen erehtyy ensin sisäistämään miehiset arvot ja katsomaan omaa sukupuoltaan alaspäin. Sekin saa terävät aivot ivaamaan ja pilkkaamaan naista.

Nainen oppii pelaamaan taitavasti yhteiskunnan säännöillä ja hänestä tulee epäilijä, jonka vihaiset aivot kumoavat kaiken ympärillä olevan valheena. Lopulta nainen tuskastuu aivoihinsa, koska ne eristävät hänet muista tekemällä hänestä liian poikkeavan ja erilaisen. Hän alkaa käyttäytyä itsetuhoisesti ja kiduttaa aivojaan. Ensin hän näänyttää itseään älyllisen ravinnon puutteella, sitten tuhansilla turhilla tehtävillä. Lopulta aivot antavat periksi, kuihtuvat, asettuvat onnelliseen tylsyyteen ja antavat naisen "rauhassa elää sokeudessa johon luoja on naisen luonut."

Novelli on kärjistynyt ja katkera tunnereaktio 1900-luvun alun tiedemaailman naisen älykkyyttä aliarvioineisiin asenteisiin. Samalla se laajenee kritiikiksi yhteiskunnan naisiin kohdistamiin rooliodotuksiin. Viimeisessä lauseessa kohdistetaan piikki myös kristinuskon typerimpiin tulkintoihin.

Kallas oli tieteen antamia ihmiskuvia tutkiessaan lukenut Otto Wainingerin, C. Lombroson, R. von Krafft-Ebingin ja P.J. Möbiuksen teoksia ja joutunut niiden antaman naiskuvan kanssa rajuun ristiriitaan. Kallaksella oli lisäksi 1911 tienoilla kriisivaihe kirjailijantyössään ja vaikeuksia sovittaa perhe ja kirjailijanuransa yhteen. Kyseiset kirjat olivat Kallakselle mieltä kuohuttavaa lukemista, sillä niissä esitetään aivojen koko suorituskyvyn mittana, kun ei vielä enempääkään tiedetty. Naisen aivojen pienempää massaa miesten aivoihin verrattuna, käytetään murskaavana tieteellisenä todisteena naisen kaikinpuolisesta alemmuudesta mieheen nähden. Teoksissa naisia luonnehditaan alalla kuin alalla miestä heikommiksi ja naisen älyllisyys sekä mahdollisuudet taiteelliseen lahjakkuuteen kielletään jyrkästi. Ajatukset pohjautuvat vuosisadan alussa yleisesti vaikuttaneeseen darwinismiin, joka näki ihmisen älyn kehittymiseen ja älykkyyden määrän olevan suoraan verrannollinen aivojen kokoon. Naisten alemmuuteen katsottiin olevan osasyynä myös sen, etteivät naiset käyttäneet aivojaan tarpeeksi vaativaan ajatteluun. Ei ajattelua oltaisi sen puoleen haluttu naisille salliakaan ja väitettiin sen olevan naisille sopimatonta toimintaa. Naisethan olisivat saattaneet vaikka alkaa kritisoida miesten ajattelun puutteellisuuksia yksipuolisuutta.

Kallas oli selvästi vaikuttunut luettuaan 1908 Otto Weiningerin teoksen Geschlecht und Charakter todetessaan: "En ole koskaan halunnut olla muuta kuin nainen, mutta kadehdin miehiä niiden muutamain aivoainegrammojen takia joita heillä on." Sopeutuminen vallitsevaan tieteelliseen ajatusmaailmaan olisi siis vaatinut Kallakselta oman sukupuolen halveksimista, mihin hän ei älykkäänä ihmisenä pysty kuitenkaan alistumaan. Novellissa hän kirjoittaa kitkerästi:

Hän, houkko, luuli sillä todistavansa ylemmyytensä, että uskoi ja allekirjoitti jokaisen miehen sanat, joka leimasi naisen alemmaksi olennoksi. Ikään kuin hän sillä olisi päässyt itsestään irti!

 

Kallakselle aihe on ollut todella pulmallinen aikana, jolloin naiset pyrittiin vielä eristämään yhteiskunnasta kodin, perheen ja yksityisyyden alueelle. Kallakselle ei sopinut kirjailijan uransa vaihtaminen naisellisuuden korostamiseen tai äitiydelle omistautumiseen. Hän ei halunnut myöskään kieltää naiseuttaan tai äitiyttään järjen kustannuksella. Niinpä hän puun ja kuoren väliin jäätyään kuvasi ankean lopun ristiriidalle, jossa nainen huolimatta halustaan asettua valmiiksi annettuun naisen rooliin, ei älykkyytensä takia kykene tekemään niin. Kun yhteiskunnalla ei ole tarjottavana naiselle mielekästä tapaa käyttää älyään, naisen ainoaksi vaihtoehdoksi päästä henkiseen rauhaan jää itsensä tahallinen tylsistyttäminen. Henkinen itsemurha.

Kallas on nähnyt aikansa sukupuoliroolien määräytyneen suurimmalta osin pelkästään miesten näkökulmasta ja kokenut ne loukkaaviksi, luonnottomiksi ja vajaiksi. Hän on huomannut, ettei naisen viisaus merkitse miehelle tasavertaiseen vaikuttamiseen pyrkimistä, vaan nainen ajatellaan ensisijaisesti naiseksi ja rakkausolennoksi, -hänen älykkyytensä taas toissijaiseksi, poikkeukselliseksi ja irralliseksi, jopa kiusalliseksi piirteeksi, joka häiritsee miesten hegemoniaa:

Hän ymmärsi, että vain miehet vaihtavat älyä keskenään, nainen ja mies vain rakkautta.

Kallaksen kritiikki naisia sortavan tieteen yksipuolista näkökulmaa ja vääristyneisyyttä kohtaan on ollut aikanaan silmiinpistävän radikaalia. Mieskeskeisen tieteen objektiivisuuden kyseenalaistaminen ja uusien vaihtoehtojen luominen kun on ollut naisliikkeen järjestelmällisen toiminnan määrätietoisena tavoitteena vasta noin muutamien kymmenien vuosien ajan. 

Aihe ei kuitenkaan ole nykypäiväänkään mennessä vanhentunut. Joitakin miestieteilijöitä ja -aktivisteja kun tuntuu edelleen korpeavan kovasti se, että naiset käyttävät aivojaan, eivätkä suostu olemaan hiljaa.

Hetkiä vuodelta 2012

Meikäläinen saa sitten aikaiseksi perinteisen menneen vuoden katsauksen vasta helmikuussa. Millään ei vaan raskisi katkaista perinnettä tms. Onneksi tämä ei ole työ, josta maksetaan palkkaa.

Vuosi 2012 kului etenkin kesän ja syksyn osalta kiihdytyskaistalla, mutta vuoden loppua kohti oli viimeinkin aika kääntyä mökkitielle ja vähentää vauhtia. Ylinopeudesta tuli sakkoja harmaina hiuksina :) Vuosi oli kohtuullisen onnistunut, tosin ranskalaiset ottivat aivoon koko rahan edestä. Moni vuoritavoite meni kuitenkin viimein nappiin ja pientä kivaa menestystäkin ropisi kirjoittamisen saralla.

Taidanpa vaihteeksi tilittää vuoden kuvina. Niitä minulle on kertynyt järkyttävän paljon ja voisihan niitä käyttää johonkin muuhunkin kuin tietokoneen kovalevyn tukkimiseen.

TAMMIKUU

Aurinkoisena päivänä vuorimassiivin reunalta valui pilvivaahtoa. Ihan kuin iso maitokattila olisi kiehunut liedellä yli.

:

HELMIKUU

Kotipihan pensaat näyttivät maalauksellisilta metsäpalon kaljuksi polttamaa Neron -vuorta vasten.

MAALISKUU

Aurinkoinen vuoristopatikka Grand Vanille britti- ja romanialaisystävämme kanssa.

 HUHTIKUU

Amsterdamissa hortoilua. Olin yötä jeesushostellissa punaisten lyhtyjen alueella. Päivä Keukenhofin tulppaanimeri-kukkapuutarhoilla.

TOUKOKUU

Ruissalo ja vuokkojen aika

KESÄKUU

Viimeinkin Dome de Neigellä!

PULSATILLA VULGARIS, eli kylmänkukka. Sielunkukkani.

HEINÄKUU

Päiväpatikka ystävien kanssa lehmäniityillä & vuoristolammilla jossain La Meijessä

ELOKUU

Grand Calibier, pitkien patikoiden aatelia. Näin Edelweissin.

 Lac Annecyn järvijuhla ja mielipuolinen ilotulitus.

SYYSKUU

Aiguille du Dibona. Päätettiin kiivetä neulan kärkeen. Kiivettiin tonttureittiä Voie du Nain, jossa yhdessä kallionkolossa päivystää puutarhatonttu. Huipulle mahtui ahtaasti vain 6 ihmistä kerralla.

 

LOKAKUU

Sitten minä vaan olin yhdellä pihalla ja tajusin lehden päällä olevia pisaroita kuvatessani, että oli tullut syksy.

MARRASKUU

Meille tuli perheenlisäystä. Karvainen pikku tilliäinen on Miero (Te Quiero), alias Piriorava, Täystuho,  Kärähtänyt Kanelipulla ja Tikkurilan värikartta. Kiipeää kuin lisko, hyppää kuin kirppu, juoksee mun kanssa lumessa kuin siperiantiikeri, räjähtää kuin litium jos joutuu veden kanssa kosketuksiin ja hurisee kuin rukkitehdas. Ihana otus! Rakkautta ensisilmäyksellä.

JOULUKUU

Kishi rakastaa uunin päällä nukkumista ja tonttu valvoo unta.

Kotona on tajuttoman kylmää & tajuttoman kaunista.

  Kalansavustusnuotio

Vyötekniikkaa

Kun on viettänyt viikonlopustaan noin kymmenen tuntia paiskoen toista ihmistä pitkin urheiluhallin tatamia ja ollut itse vastaavasti paiskottavana, on siinä kropallani murjottamista muutamaksi päiväksi, että suostuuko lähtemään kanssani enää koskaan mihinkään.

Sama vika Jänismiehellä, ressun kädet on ihan sinimustat puukkotorjuntojen harjoittelusta ja jalat hapoilla hyppypotkuista. Saimme paheksuvia katseita kahvilaan kumarassa köpötteleviltä mummolta ja vaarilta, kun emme meinanneet päästä ylös kahvikuppiemme äärestä kivusta ähkimättä ja irvistelemättä. Mutta mikään ei onneksi ole rikki, lihakset vain ovat kuin tasaisesti joka puolelta kepillä hakatut. Pain is good, injury is not, so let´s smile :)

Vaan olihan antoisa leiri. Saimme parini kanssa loistavia vinkkejä sekä uudet lähestymiskulmat kahteen mielestämme hankalaan ja ikävään heittoon ja kappas vaan, ne alkoivatkin sujua kuin letkajenkka. Ikävä kyllä, simppelistä polvi-seioi-nagesta alastulo alkoi hangoitella minulla vastaan niin, etten enää tiedä miten päin laskeutuisin siitä tatamiin rikkomatta paikkojani. Useita vuosia sitten naksautin selkäni kunnolla samaisessa kiepissä. Nyt kompastuin heittäjään, rysähdin tatamiin milloin solisluulleni, milloin kylkiluilleni, kunnes lopulta alkoi jumittaa niin, että teki mieli paiskata vyö kehään.

Vika ei ole mielestäni heittäjässä, vaan minussa ja nyt on ankaran pohdinnan alla, mitä teen väärin. Jotenkin tragikoomista, että alastulo noin matalasta heitosta on yhtä tuskaa ja sohlaamista, kun korkeat käsivarsiheitot ja yliheitot ovat puolestaan my pleasure. Ehkä reagointiaikaa on liian vähän tai kroppani ei ehdi kierähtää optimaaliseen asentoon ennen mätkähdystä. Tiedä häntä. Joka tapaksessa, runsaasti ei-niin-mukavaa hiomista tiedossa.

Mutta ainahan taistelu on yhtä hampaat irvessä ylämäkeen kiipeämistä. Vain harvoin tulee hetkellinen flow, jolloin on huipulla ja kaikki menee kohdalleen. Alamäki puolestaan alkaa heti, kun jättää treenaamisen hetkeksi väliin.

Ei silti, harvemmin tuntuu niin hyvältä kuuma sauna, kylmä suihku ja kylmä olut, kuin hikisen treenipäivän jälkeen. Endorfiinit jotenkin jalostuu luksushuumeiksi kroppaa rääkättäessä. Silloin matala tomumajakin tuntuu pyhältä, marmorista rakennetulta temppeliltä.

Hour of the Grey

En ole koskaan elämässäni (rakastumista / rakastamista lukuun ottamatta) kokenut niin voimakkaita tunteita, kuin vuorilla kiipeillessäni tai patikoidessani. Kivierämaassa paarustaessaan sitä käy läpi uskomattoman vivahteikkaan tunneskaalan: jäänviileästä surusta heliuminkeveään iloon ja pään räjäyttävään riemuun siitä, mitä huipulta löytää. Kalliolohkareen painoisesta väsymyksestä, jäytävästä kivusta sekä kirvelevästä vitutuksesta hammasirveiseen uhmaan: Että kestää ja jaksaa parhaimmillaan ihan mitä vaan saavuttaakseen sen, mitä on tullut etsimään.

Vuorireissuilla pääsee tutustumaan suuriin tunteisiin, joita ei koe juuri koskaan muulloin, paitsi kenties sotaan lähtiessä (?). Illalla pölyisten majavällyjen alle tulee käperryttyä huolestuneena seuraavan päivän vastoinkäymisistä. Rehellisesti sanottuna pelottaa, hyy nukkuu vieressä. Yö on katkonainen, johtuen AMS:ista, säryistä tai muista levottomista nukkujista, jotka ramppaavat vessassa tai särkylääkepaketilla voihkien ja ähisten. Aamulla herää painostavaan olotilaan ilkkuvaa herätyskelloa vihaten ja tavattoman vastahakoisena poistumaan lämpimästä, turvallisesta makuupussipesäkolostaan kivenharmaaseen, hyiseen vuoristoon, joka hioo kivikirvestään pääsi menoksi.

Joka kerta sitä kysyy itseltään, että mitä hittoa minä täällä oikein teen ja vielä vapaaehtoisesti. Pidän elämästäni ja se on jo muutenkin oletusarvoisesti liian lyhyt, joten onko pakko kaivaa verta nenästään? Aamupala ei maistu ja on pakko tunkea sahanpuruilta maistuvaa leipää puoliväkisin poskipusseihinsa kuin paraskin hamsteri. Kahvia tekisi mieli kitata saavillinen, muttei todellakaan voi koska tietää kuinka mukavaa on valjaat päällä kallionseinämällä tai railoalueella, kun hampaat kelluvat... Sitä tietää että kohtapuoleen pääsee taas rääkkäämään itseään fyysisesti ja henkisesti tavoilla, joita alavilla mailla mainostetaan nimellä S/M. Muut ahtaissa tiloissa sähläävät, pahalle haisevat kiipeilijät ottavat tavallistakin enemmän päähän. Ranskan molotus eritoten ottaa korvaan niin, että en voi koskaan enää pitää sitä rakkauden kielenä. Sitä kuvittelee mielessään että mitähän odottamatonta päivä voi tuoda tällä kertaa tullessaan, railoon tippumisesta kivivyöryyn. Että lähteeköhän sitä kenties tällä kertaa viimeiselle reissulle. Vuorilla kaikki voi olla niin pienestä kiinni, olipa reitti sitten helppo tai ekstremevaikea.

Tunnelma on surun, pelon ja toiveikkuuden ristisiitos. Se on harmaa, kylmä ja hyytävä kuin kallion kylki ennen aamuauringon nousua. Sielun vaippaansa kietova harmauden viitta on kudottu vuorostoyön lohduttomasta yksinäisyydestä  ja aamun huikaisevan, lohduttavan valon odotuksesta. Tuntuu siltä kuin lämmin sydän lepäisi vuorten jumalan kivisellä, routaisella ja karhealla kämmenellä. Läpättäen hermostuneena, että sulkeutuuko kivikämmen musertaen nyrkkiin vai kohottaako se kulkijan kohti luut ja ytimet hyrisevän onnelliseksi lämmittävää aurinkoa sekä niitä jumalaisen upeita maisemia ja subliimeja elämyksiä, joita lähden vuorille kerta toisensa jälkeen etsimään.

Kirjassaan Die Weisse Spinne 1959 (engl. The White Spider) Heinrich Harrer kuvaa Eigerin pohjoisseinämän kiipeämistään. Hänen kiipeilynsä oli aivan silmittömän vaarallista ja tappavaa touhua, vaan niinpä vain löydän hänen kuvauksestaan juuri ne Harmaan Tunnin nyanssit, joita itse olen kokenut huomattavasti vaatimattomammilla reissuilla:

"Those hours between night and day are always a keen challenge to one´s courage. One´s body goes mechanically through the correct movements essential to gaining height; but the spirit is not yet awake nor full of the joy of climbing, the heart is shrouded in a cloak of doubt and diffidence. My friend Kurt Maix once described this diffidence as Fear´s friendly sister, the right and necessary counterweight to that courage which urges person skywards, and protects them from self-destruction. It is certainly not fear which besets the climber; but doubts and questionings and "butterflies" are human failings. And climbers are after all human beings.

Sheer thrustfulness is false, indeed fallacious, at times when a person is struggling to achieve a balance and is busy trying to reconcile subtle nuances of feeling with will-power. And the glorious thing about mountains is that they will endure no lies. Among them we must be true to ourselves, too.

"The hour of the grey, shapeless, colourless dusk before dawn, is an hour of silence."

Tuo harmaa, sielua huurtava hiljaisuus on tullut koettua viime vuosien aikana sen verran useasti, että sillä on ollut hintansa. Hektisen viime kesän jälkeen olin lopen uupunut, vetänyt vuoriyliannoksen niin sanoakseni. Tuntui siltä kuin selässä olisi ollut repullinen kiviä heti aamusta alkaen. Niveleni jonottivat päästäkseen vuorollaan esittämään lavalle omat kulumansa ja kipunsa. Kenties adrenaliinin lähteeni oli norunut kuiviin ja kärsin jatkuvan stressin aiheuttamasta "adrenalin fatiguesta". Menetin jopa kykyni kuunnella toviksi: Korvakaista aivoissani oli korvattuna pidemmän aikaa "mmmmhh, joo, juu, en tiedä - autopilotilla" ja ei ole vieläkään palannut normaaliksi. Tuuli kävi läpi pääni etelästä pohjoiseen. Aloin unelmoida syksyn sateista ja viikkoa pidemmistä ajanjaksoista, joina ei "tarvitsisi" herätä joka viikonloppu lievään kuvotukseen ja kuolemanpelkoon, vaan voisi jatkaa aamulla rauhassa uniaan lämpimässä makuupussissa kissan kanssa, lämpimän turvallisen miehen kyljessä ja juoda herättyään kahvia niin paljon kuin sielu sietää. Koska jos oli hyvä sää, vuorille oli yksinkertaisesti pakko lähteä, tai ei pysynyt nahoissaan. Sitä sisäsyntyistä raivoisaa poltetta nahan alla tuskin ymmärtää, ellei ole kiipeilijä.

Kun sitten katsoin tuossa päivänä muutamana peiliin, huomasin jotain kummaa hiuksissani. Jokin kimalsi kauniisti tummanruskean joukossa, toi mieleen tomun värjäämät jäätiköt. Suortuvieni joukossa oli selvästi erottuvia hopeisia hiuksia. Hair of the Grey.

Hyvä syy olla liikkumatta

Onhan näitä syitä kaikenlaisia möhötä sohvassa ja olla liikkumatta. Kuten se, että sohva ei päästänyt otteestaan, jäätelöpaketti kamppasi kumoon, oli erityisen huono biorytmi liikkumiseen, auringon asento oli väärä, pikkuvarpaassa oli rakko, tukka oli huonosti, lenkkitossut haisivat pahalle tai käsilihakset olivat eilispäivän punnertamisesta niin kipeät, ettei saanut ulko-ovea millään auki. Sitä paitsi huolestuttavan moni on kuollut kotoaan poistuttuaan.

Mutta tämä on kyllä paras. Lähden lenkille ja päätän kiertää yhden hienon luupin lähikukkulan ympäri. Juoksu kulkee mukavasti, ulkona on hyvä sää ja reitti vihreän vehreä. Karhunvattujakin kasvaa käden ulottuvilla. Oikein mukavaa. Kunnes saavun portilla suljettuun kohtaan ja huomaan, että portin toisella puolella istuu jotenkin epämääräisen uhkaavan oloinen maastohousuinen mies maassa jotain näpräämässä. Meinaan, että menen kuitenkin siitä, sillä minähän en suostu ketään pelkäämään. Mutta portista ei pääsekään ohi, kuten aina aikaisemmin, ympäröivää aitaakin on jotenkin tursittu tiiviimmin kiinni. Mies mulkoilee minua nyrpeästi, ei tervehdi. Ihme hiippari. Kun päätän kiivetä portin yli, mies aktivoituu ja ryntää kohti jotain molottaen. Sanon, etten saa mitään selvää miehen mutinoista. Elehtii, etten saa tulla. Kysyn, että miksi ihmeessä, onhan aina ennekin saanut? Mitä skitsoilua tämä nyt on? Osoitan nauraen portissa olevaa kylttiä, että tuonko takia, kun joki voi joskus tulvia, kai kerran vuosikymmenessä. 

No ei, vaan MILITAIRE! Sanojen tehostukseksi joku ampuu kaksi kertaa metsässä.

Ahha, okei joo, totean ja otan vikkelästi jalat alleni. Armeija on siis miehittänyt lempilenkkipolkuni ja paukuttaa siellä. Perkeles! Meni tehokkaasti lenkkihalut tältä päivältä. Kävelen kotiin, pakkaan kamat ja lähden salille seinäkiipeilemään. Eipähän ole ainakaan riskiä päähän tippuvista kivistä saati ammutuksi tulemisesta. Kai? 

Kovan päivän ilta

Syksyn ensimmäinen päivä. Hätkähdän tuulen maahan pudottamia lehtiä, joissa ruosteen värit. Sitä istuu iltaa ravintolan oranssin sadekatoksen alla ja katselee raukeana, kuinka katulyhdyn kellastamat pisarat valuvat maahan. Sisätiloihin ei mennä periaatteesta, kauan toivotusta viilenemisestä on syytä nauttia, vaikka kuinka alkaisi viluttaa ja ballerinatossuni imee kärjellään vettä pöydän alle liruvasta purosta. 

Lihaksia särkee vienosti koko päivän edestä. Huomenna voi olla vaikeaa päästä ylös sängystä ulvomatta. Koska: ensin pirullista, lasinliukkaaksi kiillottunutta vuorenseinämää ylös köydellä. Itseänikin yllättäviä kiipeilykevätjuhlaliikkeitä, jossain vaiheessa kiipeilytossu jotakuinkin korvan vieressä. Huolellisesti manattuja perkeleitä ja saatanoita laiskojen toponpäivittäjien niskaan, koska 5b raastaa 6a:ta normaalisti kiipeävän epätoivon partaalle. Sitten patikka luolaverkostolle. Lämpötila laskee huuruhengityksen puolelle heti suuaukosta astuttaessa. Niljaisilla kivenlohkareilla liukastelua, katosta pudonneiden lohkareiden kauhistelua, konttaamista maan alla hyytävässä luolatuulessa, kädet mudassa ja kypärällä suojattu pää kivenlohkareisiin kopsuen. Seinien outojen pisaroiden ja mineraalien ihmettelyä. Pinnoilta tihkuva vesi tuoksuu vienosti sammaleiselta parfyymilta. Housunlahkeet reisiä myöten kurassa. Patikka takaisin laaksoon. Lampaiden ja vuohien chevrentuoksun imppaamista, kun paholaismaisen näköisen pukin tähdittämä lauma ohittaa rinteessä. Kilpajuoksu alkavan sateen kanssa voitettu nauraen. Oltiin autolla, kun kun ensimmäinen pisara osuu otsaan. 

Sitten iltaruoka, jonka tarjoilee vilkkusilmäinen, hurmaava, tummatukka-suklaasilmä nuorimies, todellinen tarjoilun ammattilainen. Salaattipedillä ohuttaikinainen nyytti, jonka sisällä vuohenjuustoa, pähkinöitä ja hunajaa. Makujen sinfonia liikuttaa mieltä. Pieni lasillinen punaviiniä kielenkärjellä. Jälkkäriksi iso maitokahvi, maistiaisiksi lusikallinen siipan täydellistä creme bruleeta. 

Kotona kuumaan, kuumaan suihkuun, koska kaivattu syysade oli sittenkin kylmä. Sitten peiton alle unnumaan.

ANDY KEHOE

Andy Kehoen taide pysäytti sydämeni parin lyönnin ajaksi ja haukkasi siitä aimo palasen. Tällaista taiderakkautta ensisilmäyksellä en ole kokenutkaan ikiaikoihin. Kehoe on onnistunut mykistävällä tavalla tislaamaan maalauksiinsa lähes kaiken sen, mikä minua värisyttää ja liikuttaa:

 

Metsien salaperäisyyden, vuorille kiipeämisen hilpeänkamalan tunnelman, sen mikä on hienointa kissoissa, sen miksi rakastaa luontoa intohimoisesti, mielen taustalla kummittelevat pelot, absurdin paradoksin, ylimaallisuuden kaipuun, kintereillä alati hiippailevan kuoleman, yksinäisyyden ihanuuden ja kauheuden, rakkauden sieluun sienirihmastoa kasvattavana kokemuksena, sekä suurimman osan siitä, mikä myyteissä, mytologiassa ja folkloressa jaksaa kiehtoa loputtomasti.

Ja olenko huomaavani hippusen samaa marraksen tuoksua, kuin Hugo Simbergin töissä? Ehkäpä myös joitakin hahmonpiirteitä, jotka johdattelevat ajatukseni Maurice Sendakin "Where the Wild Things are" -kirjaan.

Voisin kirjoittaa novellin Kehoen tajuttoman hienosta VÄRIMAAILMASTA! Herkän viivan kauneudesta, tauluissa olevista halkeamista ja arvaamattomista kontrasteista. Tauluja katsoessaan tuntuu, kuin lennähtäisi halki tähtisumun, laskeutuisi ruskaliekeillä palavien puiden lehdistöön, ja pudota mötkähtäisi sieltä mullalta maistuvaan tuonpuoleiseen, jossa sielut, henkioppaat ja muut karvaiset mörököllit taluttavat sinut kädestä pitäen äärettömän reunalle kuikuilemaan. Silmä lepää syvästi hiveltynä. Mielikuvitus lentää kuin Voyager ulos aurinkokunnasta.

Rakastuin Kehoen tauluihin niin, että tilasin yhden nimikirjoituksella varustetun printin itselleni. Ihan jo siitäkin ilosta, että voin vähän tukea tuollaisten huikeiden sielunmaisemien tuottajaa. Printti saapui tänään ja minä rakastan sitä! Jotenkin minulla on vainu siitä, että Kehoesta kuullaan tulevaisuudessa vielä enemmänkin, sen verran edukseen hänen työnsä erottuvat harmaasta massasta.

Kishi - 25 asiaa miusta

1. Aina kun ihmiset kuulevat nimeni, seuraa ällistyneitä ilmeitä: mitä ihmeen järkeä on nimetä kissa Kishiksi, - eikö verbaaliseksi itseään väittävän omistajan mielikuvitus muka riittänyt yhtään enempään? Mutta nimenipä on paljon tarkemmin mietitty, kuin arvaattekaan. Amerikan intiaanien murteissa Kishi tarkoittaa pantteria ja yötä. Japaniksi Kishi tarkoittaa monenmoista, mm. ritaria, rannikkoa, onnellista elämää. Angolassa Kishi on puolestaan kaksinaamainen demoni :)

2. Voi kollit, että minä rakastan ihmisten syömää roskaruokaa. Leivänmurut ja omenataskujen voitaikinakuoret ovat suurinta herkkuani. Kebabia tai hampurilaisia ahmivan ihmisen on ihan pakko jakaa ateriansa kanssani tai alan huutaa. Syön makeaa banoffee -piirastakin niin että nassutus vaan kuuluu. Ja jos joku taloudessamme erehtyy avaamaan kinkku- tai nakkipaketin, olen taatusti vaatimassa osinkoja. Tästäköhän syystä minulla on pieni röllykkämaha?

3. Olen kauhea kaahaaja ja juoksen aina silloin tällöin pääni seinään, oveen tai jonkun jalkaan. Iltaspurtit ovat lempihuviani ja etenkin pallon perässä portaiden ryntääminen on hauskaa.

4. Rakastan Jänismiehen hientuoksua. Mitä hikisempänä Jm palaa pelaamasta sählyä tai kiipeilemästä vuorilta, sen intohimoisemmin kupellan hänen kainalossaan, näykin, kehrään ja heitän hurmioituneita kuperkeikkoja. Lopuksi saatan olla niin pöllyissä, että puraisen. Miehellä on niin hyvät hikiferomonit, että peittoavat kissanmintunkin!

5. Edellisessä elämässäni olin vesikirppu ja sitä edellisessä pesukarhu. Rakastan tiskialtaassa hengaamista ja suoraan raanasta juomista. Kesähelteellä minut tapaa usein maata rötköttämästä altaan pohjalta. Mutta koittakaapas vaan pestä minut, niin huonosti käy!

6. Olen matkustanut enemmän kuin monikaan tuntemanne katti koko elämänsä aikana. Telttailin ja asuin hotelleissa Ithacasta Seattleen eli Amerikan itärannikolta länsirannikolle, vieraillen matkan varrella mm. Niagaralla, Badlandsissa ja Yellowstonessa. Sitten matkustin vielä pohjoisesta eteläänkin, eli Seattlesta Los Angelesiin Mt Rainierin Paratiisilaakson ja Punapuumetsien sekä Golden Gaten kautta. Losista lensin Reykjavikin kautta Suomeen ja puksuttelin junalla ensin Pohjois Karjalaan, sitten Turkuun ja lopulta Ranskaan. Olen nähnyt Ithacan lempeät kesäyöt, Mt. Rushmoren rumat kiviukkelit, Badlandsin hurjan ukkosen ja preeriakoirat, Yellowstonen isot örkkipuhvelit, Karjalan rauhaisan mökkiympäristön, Aurajoen rannat ja Jou-kylän sekä kaksi Ranskalaista asuinpaikkaakin vuorineen. Olen siis oikea kosmopoliitti ja maailmanmatkaaja.

7. Tykkään tavaroiden ropeltamisesta ja niiden kantelemisesta uusiin paikkoihin. On aivan mahtavan kiehtovaa kaivaa pieniä esineitä ihmisten laatikoista ja pudotella niitä lattioille. Kerran kävin purkamassa sukkalaatikonkin järjestelmällisesti sukka kerrallaan. Ihmiset seurasivat touhujani ällistyneenä.

8. Tietokoneet ovat minusta aivan vastustamattoman ihania. Liimaannun kuin karvainen magneetti avoinna olevan läppärin päälle heti kun silmä välttää ja minua ei meinaa saada siitä hätistetyksi pois millään. Kirjoittelen joskus niitä näitä, muuttelen asetuksia hassuksi ja kerran olin jo lähettämässä sähköpostia syndiCAT:ille, kun minut häädettiin julmasti matkoihini.

10. Minulla on kauniin keltaiset silmät. Kuin keltaiset beryllit joissa on hippunen vihreää.

11. Olen ihan hulluna catslappingiin. Minua saa paukuttaa kämmenellä takamuksille kuin patarumpua ja pyydän vain lisää ja lisää hurmioissani lattialla pyörien. Väittävät, että se rentouttaa kissan selän jännitystiloja, mutta ehkäpä olen vain masokisti. Psst, hakekaapas youtubesta videoita termillä cat slapping! That´s Kinky! :)

12. Kisaamme aina emännän kanssa siitä, kumpi ehtii ekana ottaa kiinni sisälle lehahtaneen yö-öttiäisen. Emäntä on tylsä ja palauttaa öttiksen ulos, jos ehtii ensin. Minusta olisi paljon kivempaa nyppiä ötökkää niin kauan, kunnes se on ihan raajarikko ja henkihieverissä. Rukoilijasirkka oli eri kiva lelu!

13. Annoin ihmisille perusteellisen oppitunnin aiheesta kissojen ja ilmapatjojen yhteensopivuus. Vasta kun Ta-miit ja Jänismies olivat heränneet muutaman viikon ajan lonkkaluu kiinni lattiassa ja käyttäneet viikon etsien ja paikaten patjasta yhdeksän pientä kynnenreikää, sain porttikiellon makuuhuoneeseen. Olin porttikiellosta hyvin sydämistynyt ja protestoin sitä vastaan joikaamalla ja raapimalla ovea öisin. Onneksi se ei kestänyt kauaa.

14. Saatan hyvinkin olla rotukissa. Näytän ihan venäjänsiniseltä ja turkissani näkyy auringonvalossa "blue hue".

15. Minussa on riisinjyvän kokoinen mikrosiru. Sen asentaminen eläinlääkäriasemalla oli melkoinen kamppailulajiottelu.

16. Kun tutustuin nykyisiin omistajiini ja aloin viettää aikaani heidän kotonaan, kävin suihkuttelemassa talon ulkoseiniin omat reviirimerkkini takamus pystyssä, kuin kunnon kollikissalla, vaikka olenkin naaraskissa. Sen jälkeen aloin pöllyttää mustasukkaisesti kaikkia muita naapuruston kissoja, jotka uskaltautuivat norkoilemaan talon liepeille. Tiedän, kuinka ihmiset otetaan haltuun.

17. Olin murtaa Ta-miitin nenän, kun hän päätti laittaa minut kirppukylpyyn. Pomppasin selkä edellä suoraan päin hänen klyyvariaan niin, että rusahti ja Ta-Miit oli tippua kerrasta. Pääsinpä vielä karkuunkin. Siitä tempauksesta sain lempinimen Muhammad Ali.

18. Minusta sanotaan, että olen painoni arvosta vanhaa hopeaa. Ja pari jalokiveä vielä kaupan päälle (silmät!)

19. En tykkää yhtään siitä, että Ta-miit ja Jänismies käyvät vuorilla, ovat yötä pois ja tulevat sieltä kotiin rättiväsyneinä (=liian väsyneinä palvomaan minua) ja kamppeet omituisilta haisten, vaikken joudukaan olemaan kotona yksin juuri koskaan. Kerran kävin kostoksi pissaamassa teltan päälle. 13 tuntia samana päivänä vuorilla kiipeillyt ja lopen uupunut Ta-miit joutui pesemään teltan kylpyammeessa. Olin kuulevinani kylppäristä lukuisia kirosanoja, toteamuksen ettei hänellä TOSIAANKAAN ollut mitään parempaakaan tekemistä ja mutinaa karvarukkasten tekemisestä. Eivät silti ottaneet opikseen, että viikonloput olisi syytä käyttää mieluummin minua hellien ja rapsutellen, kuin jossain isoilla ylämäillä hilluen!

20. Rakastan lämpöpatterin päällä nukkumista. Ihmiset katsoo monttu auki, kun palvaan autuaana kylkeä ja toistakin, vaikka olisi kuinka kuumalla. Tätä harrastusta varten minulle hankittiin ihan oma patteri-riippumatto.

21. Los Angelesilainen lääkäri laittoi pokkana papereihin nimeksi Kisses eli Suukkoset! Hän meinasi pistää minuun tuplavesikauhurokotteen (vaikka olin jo saanut sellaisen ja papereissanikin luki niin!), mutta onneksi epäluuloinen Ta-miit ehti pysäyttää ison ruiskun kanssa heiluvan jenkkitädin ajoissa. Hämmentävää ammattitaitoa....

22. Organzaverhoissa roikkuminen ja verhojen kynsiminen on tosi kiehtovaa puuhaa. Läpinäkyvä kangas on mielestäni ihan vastustamattoman huumaavaa ja tykkään kietoutua sen helpeeseen nukkumaan. Ihmiset eivät edes raski kieltää, kun näkevät kuinka kivaa minulla on. Verho tosin on täynnä reikiä.

23. Minulla on oma, aidalla turvattu auringonottoikkunalauta, josta on komea näköala kotivuorellemme. Mielisin myös toiselle ikkunalle katselemaan kaupunkilaakson näkymiä, mutta siihen ei saa turvakaidetta.

24. Pelkään ihan kauheasti Ta-miitin hematiittihelmiä. Niissä on jotain to-del-la äklöä.

 

25. Lempileluni on kreetalaisesta Melodika-hunajapurkista otettu kultainen sulkulenksu. Se on kiva pelata jääkaapin alle ja sitten koittaa saada se koukutettua sieltä poiskin. Jääkaapin alla lienee jo ainakin neljä renksua ja kaikkea muuta pikkusälää.

Kenen vika?

Vieraisiin kulttuureihin sopeutumista koskevissa keskusteluissa on havaittavissa jännä kaksoisstandardi. Tätähän ei tietenkään saisi pohtia ääneen, mutta koska olen suomalainen, niin en mahda pahalle luonnolleni mitään.

Joskus sattuu käymään niin, että eläväisestä ja lämpimästä muualta maailmasta inhottavan kylmään ja elinkelvottomaan Suomeen vaivautuva kosmopoliitti ei sopeudukaan valtaväestöön, vaan tuista, monenlaisista ilmaisista kotouttamistoimenpiteistä sekä koulutuksesta ja kielikursseista huolimatta eristäytyy sekä jää työttömäksi.

 

Tietäähän sen, että vierasmaalainen joutuu kokemaan suomalaisten sietämättömän vihamielistä kohtelua ja syrjintää, vaikka kuinka yrittäisi sopeutua. Vieras koittaa pitää jo tämänkin takia tiukasti kiinni ihmisystävällisemmän kotimaansa tavoista (kuten esimerkiksi naisten alistamisesta, eläinten rituaaliteurastuksista ja lasten silpomisesta) joista värittömien suomalaistenkin sopisi ottaa oppia, eikä aina vaan niuhottaa. Laajakatseinen tulija saattaa jopa ystävällisesti vaivautua osoittelemaan suomalaisten ongelmia ja kritisoimaan Suomen monikulttuurivihamielistä lainsäädäntöä, kun itsekritiikki ei oikein ota luonnistuakseen masentuneilta juopoilta. Se on toki ansaittua kritiikkiä, kun on Suomen kaltaisesta susimetsästä kyse.

Jos tulija ei sopeudu, se johtuu muukalaisvihamielisistä suomalaisista. Suomalaiset eivät ole tehneet tarpeeksi, että arvon vieras viihtyisi ja tuntisi olonsa kotoisaksi oman kulttuurisen luontonsa toteuttamista silmällä pitäen. Ei sellainen vetele! Tässä on nyt vakava itsetutkiskelun paikka suomalaisille. Varta vasten perustetulle kriisiryhmälle tarvitsee antaa pari milliä tukea. Ei ketään vierasmaalaista saa eristää valtakulttuurin ulkopuolelle tai saada tuntemaan oloaan ei-toivotuksi. Se on epäinhimillisen julmaa syrjintää ja ksenofobiaa. Ei tuolla tavalla voida toimia monikulttuurisessa, suvaitsevaisessa maailmassa.

*******

Usein käy myös niin, että Suomesta muualle maailmaan jostain kumman syystä hortoilemaan lähtenyt finski ei sopeudukaan kohdemaansa valtakulttuuriin, vaan stressaantuu, on eksyksissä, kokee itsensä tarpeettomaksi ja turhaksi. Hän ihmettelee, että mikä hänessä oikein on vikana. Mikäköhän!

Suomalainen ei muista tuulettaa koko ajan kitapurjeitaan, joten hänen täytyy olla hieman vajaa. Syntyjään hapannaamainen ja hiljainen suomalainen saa osakseen joviaalia alaspäin katsomista ja vinoja hymyjä. Häntä arvellaan alemman luokan kansalaiseksi, koska hän ei puhu vieraan maan kieltä täydellisesti, ei osaa viuhtoa käsillään tai huutaa kauniisti, ei osaa harjoittaa monimutkaista sarkasmia ja älyllisiä kielipelejä, ei osaa paikallista monimutkaista käytöskoodistoa etu- ja takaperin, eikä millään sisäistä lipomisen ja liehakoinnin valtavaa sosiaalista merkitystä, vaikka kuinka yrittäisi.

Joustamaton suomalainen ei ota opikseen, vaan ärsyyntyy kovasti vierasmaalaisten virnuilusta, vetäytyy omiin oloihinsa ja vaikenee pian entistä sujuvammin monella kielellä. Ei sen puoleen, että ketään voisi vähempää kiinnostaa.

Suomalainen ei vaivaudu kiittämään onneaan, kun on onnistunut pääsemään hienoon vieraaseen maahan. Eikä osaa huumorintajuttomana pökkelönä arvostaa edes sitä, kun häntä koitetaan hassunhauskasti kusta silmään ja dissata joka käänteessä, - sehän on vain paikallinen initiaatioriitti, vilpitön yritys sopeuttaa tulija eläväiseen valtakulttuuriin. Suomalainen kehtaakin pahoittaa ahtaan mielensä, kun joutuu ottamaan lukemattomia kertoja yhteyttä työnsä hoitamatta jättäneisiin, mutta palkkansa laskuttaneisiin tahoihin. Kostoksi törkeästä hoputtamisesta on ihan oikein laittaa suomalaisen asia takaisin ö-mappiin, jonne se kuuluu. Kuka tuommoista natsia nyt viitsisi asiakaspalvella.

Suomalainen valittaa lisäksi pikkusieluisesti, ettei saa tarpeellista infoa, ilmaisia kielikursseja tai pääse mukaan kohdemaahan sopeuttavaan toimintaan, kuin kaivamalla sinnikkäästi kiven alta ja maksamalla paljon rahaa. Hoh! Kehtaakin odottaa erikoiskohtelua, mokoma! Kas kun ei punaista mattoa vaadi. Hienon ja sivistyneen maan ihmiset sentään tietävät, että sopeutuminen on pelkästään itsestä ja omasta lompakosta kiinni ja maassa maan tavalla. Jos ei kelpaa niin sen kun suksii takaisin pohjolaan.

Jos suomalainen vielä erehtyy ihmettelemään vierasta maata kumman jälkeenjääneeksi, toimimattomaksi ja logiikattomaksi kotimaahansa verrattuna, tai huomaa häpeäkseen arvostavansa enemmän suomalaista tehokkuutta, suoruutta ja toimivuutta, kuin kaikenkattavaa rentoa huithapeliutta ja laiskanpulskeaa anarkiaa, niin vika on edelleen suomalaisessa itsessään. 

Finskit varmaan kuvittelevat pienissä mielissään, että heidän mämminsä, saunavastojensa ja kossupullojensa pitäisi oikeasti kiinnostaa jotakuta ja aiheuttaa haltioitunutta päivittelyä.

Ulkomaille, kuin hollitupaan likaisissa nokiakumppareissaan rontosteleva suomalainen ei vaan kykene silottelemaan uppiniskaista metsäläisen luontoaan. Ei edes sen vertaa, että painaisi nöyrästi päänsä kaiken sen vieraan maan hienouden ja edistyneisyyden edessä, mikä ylittää suomalaisen rajallisen ymmärryskyvyn.

 

Pikkuhiljaa sisuton suomalainen jättäytyy vapaaehtoisesti takavasemmalle tai saattaa jopa palata surkeaan kotimaahansa (jonne kukaan täysjärkinen ei voi oikeasti haluta). Kukaan ei jää ikävöimään - ei suomalainen kuitenkaan olisi ollut kovin hyvää seuraa kuuromykkänä jurottaessaan ja otsatukkansa alta mulkoillessaan.

Vika on joka tapauksessa aina suomalaisessa itsessään - kun suomalaiset nyt eivät vaan luontojaan osaa sopeutua vieraaseen kulttuuriin, eivät kotimaassaan eivätkä muualla. Kyllä ovat kummia epeleitä, ei muualla vaan tuommoisia näy.

Ehkäpä suomalaisten, tuon maailman onnettomimman kansan tulisi vaan pysytellä kotimaassaan keskenään, vaimoaan ja lapsiaan sekä kotieläimiään hakkaamassa ja viinaa juomassa, eikä väen vängällä pyöriä riesana paremman väen jaloissa maailmalla.

Ongelma

Olisi ihan hirveästi tapahtunutta ja ajateltua, jonka haluaisin saattaa sanoiksi ja kuviksi. Mutta yhä useammin, kun yritän kirjoittaa jotain, mitä tahansa, läkähdyn sanojen taakan alle kauan, ennen kuin saan aikaan lähellekään valmista. Blogikansiossani on satoja keskeneräisiä luonnoksia, joista en raskisi luopua. Joka kerta kun palaan niihin, niin innostun, että tätäkin pitäisi jatkaa ja tätä ja tätä.

Milloin tässä oikein pääsi käymään näin? Etten enää pysy kaiken minulle tapahtuvan vauhdissa? Etten enää jaksa purkaa tekstiksi kaikkea sitä, mitä koen, mikä päätäni liikuttaa ja tahtoo itsepintaisesti tulla kirjatuksi muistiin. Keskeneräisiä aihioita on kertynyt ainakin vuodesta 2009 asti. Soimaan itseäni siitä, etten saa tallennetuksi tarinoita, joista eritoten itseni olisi taatusti kiva lukea yksityiskohtaisia kuvauksia kymmenen vuoden päästä.

Mitäpä jos silloin tällöin kirjoittelisikin kokonaisten kertomusten sijaan vain rentoja lyijykynäluonnoksia, ääriviivojen hahmotelmia, puhelinluettelon reunaan tuherrettuja sydämiä ja pääkalloja? Ilman sensuuria, tajunnanvirtana. Olen jopa saanut ajatuksen uudesta blogista, jonka nimi olisi Tuhat ja yksi muistoa.

Tyyliin vaikkapa tällaista arkipäivän absurdismia, että tänään vessanpöntössäni kellui iso hämähäkki. Mietin, että mikäköhän Darwin Awardsin tavoitteleminen oli saanut hättiäisen sinne putoamaan. Hetken mielijohteesta en vetänytkään pönttöä, vaan kokeilin paperinpalasen kulmalla, oliko myttyräksi kokoon käpertynyt hämis hengissä. Olihan se ja varsin äkäisesti hengissä olikin. Juoksi pelastuspaperia pitkin kuin alien ja hyppäsi lennossa lattialle, vaikka sillä oli vain viisi jalkaa. Totesin seuratessani sen päättäväistä menoa, että oli muuten epäilyttävän iso örkki ja toi jälleen kerran mieleeni hobo spiderit. Mahdoinkohan se sittenkin olla minä, joka tavoittelee sitä Darwin Awardsia, eikä ota kokemastaan opiksi? Edellisen tod, näk. hämähäkinpuremani paraneminen ei kestänytkään kuin pari kolme vuotta ja käsivarren inhottavat arvet kutisevat vieläkin silloin tällöin niin, että tekisi mieli raapia veitsellä veresnahkaa myöten.

Mutta nyt minä julkaisen tämän, enkä laita jaappailtavaksi luonnoskansioon. Ihan kuin tässä nyt muka joku kustannusosakeyhtiön kynnys olisi ylitettävänä...

WHITEOUT

Vuoristossa rämpiessä ei riitä, että luottaa ennusteisiin, vaan on varauduttava jokseenkin kaikkiin kuviteltavissa oleviin säihin ja säänmuutoksiin. Aamunkoiton shortsikeli ei takaa sitä, etteikö voisi saada iltapäivällä niskaansa jääräntää. Ulvova hileviima, joka meinaa kuoria nahan naamasta, voi leppyä tunnin sisällä säkenöiväksi auringonpaisteeksi ja sitten jo tuleekin kova kiire vähentää michelinkerroksia lämpöhalvauksen välttämiseksi.

Pidämme sääriskit aina tiukasti mielessä, kun suuntaamme korkealle, mutta jouduimme eräällä reissullamme silti whiteoutiin, eli lumisateeseen, jossa ei näe oikeastaan yhtään mitään. Olihan vaan jännä kokemus. Ei nyt sentään vielä vaarallinen, mutta niillä liepeillä. Kun tarkemmin ajattelen, helvetti voisi olla juuri tuollainen: ei tulenlieskoja, ei hiiliä, ei hiilihankoja eikä sarvipäitä. Vain pelkkä ääriviivaton valkeus ja tyhjyys, josta äänikin tuntuu kadonneen.

Päätimme tehdä helpon sunnuntaipatikan Sept-Lauxin Grand Rocherille (1926m) komeaksi kehutun panoraman toivossa ja brittivahvistuksemme M:n syntymäpäivän kunniaksi. Aamulla lähtiessämme parkkipaikalta aurinko vielä pilkisteli, mutta Belledonnen korkeimmilla huipuilla luuhasi ankea sumu. Paikallinen ystävämme C. oli väittänyt pokkana, että sunnuntain sää on loistava, mutta emme tietenkään luottaneet kuulopuheisiin, vaan tarkistimme netistä, että iltapäivällä alueelle saapuu saderintama. Päätimme olla takaisin alhaalla, ennen kuin saisimme koiranilman riesoiksemme.

Pääsimme taas vaihteeksi manailemaan hiihtokeskuksen surkeita opasteita. Meillä ei ollut itsellämme alueen isoa karttaa ja kappas kummaa, niitä ei myyty hiihtokeskuksessakaan (mitä nyt turhaan, ainahan voi kysyä vastaantulijoilta...). Aseman seinän ison kartan oli joku repinyt parempaan tarpeeseen ja laskettelurinteiden ainoassa opastaulussa ei vahingossakaan mainittu, mistä alkaa lumikenkäreitti Grand Rocherille. No tähän alkaa jo turtua. Patonkila ei todellakaan ole informaatioyhteiskunta, vaan mieluumminkin disinformaatioyhteiskunta - ilmankos kohtaankin lähes päivittäin ranskiksia, jotka ovat eksyksissä ja tulevat kyselemään minulta, mihin suuntaan heidän oikein pitäisi mennä (silmien pyörittelyä).

Räpiköimme sitten Jänismiehen kompassin suuntimana lumikengillämme halki mäkisen metsän ja pääsimme muutaman kilometrin jälkeen kohtaan, jossa oli ensimmäinen kyltti Grand Rocherin harjannereitille. Tässä vaiheessa kävi myös selväksi, että tämänpäiväinen maisematarjoilu rajoittuisi sumuverhoon. Kun reitti kuitenkin oli helppo ja vaaraton, niin päätimme kävellä läntystää harjoittelun vuoksi huipulle asti, kun oltiin kerta sinne asti vaivauduttu. Harjanteen reuna oli kuitenkin merkitty hyvin näkyvillä aidanseipäillä, joita seuraamalla löytäisimme varmasti alas paksummassakin usvassa.

Kävimme toteamassa, että on siellä huipulla puolilaho risti ja kenties kiva näkymäkin hyvällä säällä. Vedimme sitten vähän suklaakakkua ja patonkia naamaan parin kitukasvuisen puun katveessa ja lähdimme saman tien paluumatkalle. Noin puolivälissä alkoi sitten paksun sumun lisäksi sataa lunta ja yhtäkkiä olimme totaalisessa whiteoutissa.

Omat jälkemme sentään näkyivät lumessa vielä useamman kilometrin ajan. Mutta jos pysähtyi, otti aurinkolasit pois päästä ja tiiraili ympärilleen, niin sitä huomasi olevansa kauttaaltaan vitivalkoisessa maailmassa, jossa ei ollut horisonttia, kontrastia, korkeuseroja eikä mitään muuta, kuin me kolme ja muutama lumessa näkyvä askelma sekä pari keppiä. Vallitsi lähes täydellinen hiirenhiljaisuus, putoavia lumihiutaleita lukuun ottamatta. Spuukia! Täytyi äkkiä päästä jälkiä pitkin niin pitkälle kuin mahdollista, ennen kuin ne peittyisivät kokonaan.

Harjanne menikin helposti mutta sitten yhtäkkiä rinne kääntyi alamäeksi ja yhdessä hetkessä katosivat niin jäljet, kepit kuin varmuus suunnastakin. Tiesimme jotakuinkin mihin meidän täytyi laskeutua, joten taiteilimme rinnettä alas vain todetaksemme, että olimme kylläkin solan pohjalla ja löysimme opasteviitan, mutta viitta oli väärä ja sen vieressä oli pieni mökki jota kukaan meistä ei muistanut nähneensä menomatkalla. Kiitos aina niin täsmällisten ranskalaisten, opasteviitta näytti karttaan ja kompassiin verrattuna jokseenkin päin helvettiä ja väitti, että hakemamme kohta oli siellä mistä juuri olimme tulleet. Onneksi Jänismies ei suostunut uskomaan kylttiin, vaan suunti meille uuden reitin kompassilla. Täten löysimme takaisin reitille, jonka olimme missanneet noin sadalla metrillä. Ellemme olisi löytäneet reitille, olisimme sitten vain tyynesti palanneet jälkiämme pitkin mökille ja odottaneet tuiskun loppumista. Vaikkapa sitten seuraavaan päivään asti.

Tässä vaiheessa alkoi jo tuntua siltä, että lunta oli tullut ihan jumalattomasti, varmaan ainakin parikymmentä senttiä. Ähelsimme hikisinä laskettelukeskuksen huipulle ja päätimme pitää kunnon tauon kahvin ja lumensulattelun merkeissä. Näinä hetkinä se iso kermakahvi maistuu eritoten jumalten juomalta.

Minä olisin halunnut patikoida takaisin alas, koska olin varma ettei lasketteluhissiin saa mennä ilman suksia. Yleensä kun ei koskaan saa. M sanoi kannattavansa hissiä ja Jänismies oli samaa mieltä, sillä paluu ja etenkin autoilu vaikeutuisi sitä mukaa, mitä enemmän lunta sataisi. Suksettomuus ei sitten ollut mikään ongelma hissivartijalle ja hän pysäytti puutarhakeinumaisen tuolihissin ihan meitä varten. Vastaan tulevat laskettelijat (kyllä, jopa tuossa kelissä mäessä oli hulluja laskettelijoita) haastoivat meitä lumisotaan nakkelemalla palloja, johon Jänismiehen piti tietysti vastata. Varoitin Jänismiestä, että uskallapas vaan heittää jotain pahaa-aavistamatonta hiihtäjää päin pläsiä, niin laitan sinulle lumipallon housuihin. Alhaalla joutui hyppäämään pois vauhdissa, mutta onneksi ei sentään toimintaelokuvatyylillä.

Kaivoimme reggaerekan hangesta ja otimme vielä kyytiin neljä räntäsateessa värjöttelevää nuorta laskettelijaa, jotka heitimme matkan varrella olevaan lähikaupunkiin. Kiva jeesata liftareita, kommunistiautoilu on lähellä sydäntäni, koska olen itsekin matkannut paljon peukulla.

Vaan olihan reissu. Ei vastaa käsityksiäni ideaalista vuoristopäivästä, mutta kävi selviytymisharjoituksesta. On siistiä huomata, että pystyn säilyttämään huumorintajuni ja toimintakykyni moisessa koiranilmassa, eikä tule mieleenkään valittaa. Voihan se ominaisuus jonain päivänä jopa pelastaa hengen.

Se mikä ilahduttaa tässä masokistisessa rypemisessä eniten, on räväkkä kontrasti: Reissun jälkeen on erityisen autuasta palata kotiin, käydä kuumassa suihkussa, pukea päälleen lämmintä ja villaista sekä juoda mukitolkulla kuumaa. Ja todeta että sänky on uupuneen taivas ♥. 

SLAAVILAISIA MUSIIKKILÖYTÖJÄ

Alitajuntani on rakentunut niin, että kansanfantasioihin nojaava venäläinen kirjallisuus, musiikki, taide ja estetiikka iskevät meikäläiseen kuin bensantuoksuiseen marinadiin säilötyt, Pietarilaisesta kauppahallista ostetut valkosipulit ja suolakurkut sekä tuntemattomat vihreät härpäkkeet. (Kuulostavat pelottavalta, mutta olivat älyttömän hyviä, tiedä sitten miten terveellisiä...)

Itärajan tuolla puolen en ole käynyt yli kymmeneen vuoteen, mutta toisinaan minuun iskee kalvava Venäjäkuume. Sen vallassa kuuntelen päivästä toiseen slaavilaisen melankolian, liekehtivien tunteiden, samettisen täyteläisyyden ja aromaisen villeyden sävyttämää musiikkia. Länsimaiseen rappiomusiikkiin olen lievästi sanottuna kyllästynyt, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, mutta idän rytmit ja alkukantaiset äänet saavat geenini tanssimaan, ovathan kaukaisimmat sukujuureni jossain Itänaapurin maaperällä. Sitä paitsi Venäjän kieli on yksi kauneimmista tuntemistani kielistä, sen kuuleminen herättää minussa väristyksiä.

Pitämisilläni ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten kauheaa itänaapurimme politiikka, elämäntola tai ihmisoikeudet ovat, muista saappaan alle tallatuista humaaneista kukkasista puhumattakaan. Itä on villien kiilusilmäpetojen valtakunta (hah, ihan kuin koko maailma ei olisi...), sen tiedän, mutta älkäämme unohtako, että jopa lantakasasta tai tunkiosta voi versoa upea ruusu.

Tämänkertaisen Venäjäkuumeeni ansiosta olen löytänyt ja uudelleenlöytänyt useita kiinnostavia muusikoita ja kappaleita, joita tulen vielä kuuntelemaan paljon. Tässäpä parhaimmat:

BABA YAGA on vanha rakkauteni, vinkeä sekoitus englanninkielistä hempeilevää rokkia kudottuna jylhän venäläisen kansamusiikin sekaan. Kokoonpanossa vaikuttivat irlantilainen kitaristi-laulaja-sanoittaja Jamie Winchester, unkarilainen kosketinsoittaja-laulaja-sanoittaja Tibor Bornai ja venäläinen kansanmusiikkiryhmä Karagod.

Yksi Baba Yaga-ikisuosikkejani on traaginen Where will you go? / Куда ты пойдёшь? Rakastan myös sekä Baba Yagan, että Karagodin yksinäänkin esittämää kappaletta So ends another day / Так заканчивается день. Alla Karagodin huikea versio. 

KARAGODin  (КАРАГОД) kiven alla olevan musiikin takia joutunen ehkä testaamaan, miten venäläisen musiikin ja videoiden onlinekauppa RUMVI mahtaa toimia, Pay Palia käyttäen tietenkin. Samperit kyllä ehdottelevat miniminä 20 dollarin siirtämistä, saas nähdä uskallanko koittaa. Vähintäänkin Rumvi on oivallinen paikka kuunnella ja löytää uutta musaa, roikun siellä nyt lähes joka päivä tekemässä löytöjä.

Edit: Uskalsin sitten koittaa, kun kiusaus kävi ylivoimaiseksi ja PayPal sekä musiikin osto toimivat niin RUMVIssa kuin MEDIA CLUBissakin moitteettomasti. Voi turmion tie, minkä pandoran lippaan löysin...

Vähän houkuttaisi myös ukrainalaisen MEDIA CLUBIN asiakkuus. Syystä että näitä himoitsemiani ei todellakaan saa lähikaupasta. Nämä vinkit siis tosiaankin omalla vastuulla, vaikka näyttäisikin että ne saattavat jopa olla luotettavia.

FABRIKA (Фабрика) on taas tapaus sinänsä. Mistäköhän minä onnistuin tämänkin trion kaivamaan päivänvaloon? Ryhmä hemaisevia, arveluttavan vähäpukeisia pimuja laulamassa Talentissa ja ties missä Venäjän idolsissa. Menisi automaattisesti öö-mappiin ellei kyseessä tosiaankin olisi ryhmä ylimaallisen kauniita, oikeasti lahjakkaita ja koulutettuja muusikoita, jotka voisivat laulaa vaikka Väinämöisen suohon perunasäkkiin pukeutuneina. Kukahan apina on kuvitellut, että heidät pitää vielä tämän kaiken lisäksi pukea seksinukeiksi promokuvia varten... Mutta tytöillä on joka tapauksessa tarttuvaa musaa. Hauskan ironinen Ne vinovataja Ja, sekä leiskuvan kaunis Gadalka. Oi että rakastan tuota Gadalkaa, tyttöjen lisäksi myös tuota yhtä hurmaavaa kaljupäistä tanssijamiestä. Tehtaan tytöt ovat vetäisseet myös upean Uralin Pihlaja -esityksen ainakin kiinalaisille.

Synkeältä ANASTASIA PRIKHODKOLTA (Анастасія Костянтинівна Приходько) löytyy puolestaan ainakin kaksi helmeä: Vera ja Mama. Tämän naisen maskuliininen kontra-altto jysähtää suoraan palleaan. Haloo kaikki maailman goottibändit, miksi tämä nainen ei ole palkattu laulajaksenne? Anastasia on valitettavasti ryvettänyt itseään typerässä rasismikohussa, laukomalla ääliömäisiä kommentteja kiinalaisista ja mustaihoisista. Siitä en tykkää yhtään, mutta hänen laulustaan kyllä, enkä voi olla kuuntelematta (niin kauan kuin sanoituksissa ei ole rasismia). Voi kun hän osaisi pitää turpansa kiinni invalidien mielipiteidensä suhteen ja vain laulaa! Siperia (=paska julkisuus) ehkä kasvattanee. Mutta ÄÄNI!!!!

Viime vuoden lopulla kuuntelin paljon eteeristä ORIGAN, eli Olga Vitalevna Yakovlevan (Ольга Витальевна Яковлева) musiikkia. Kyseinen venäläinen laulajatar työskentelee enimmäkseen Japanissa, tehden musiikkia mangaelokuviin. Hänen kappaleistaan soittolistalleni ovat jääneet La Ronde Lunaire, Polyoshka Pole ja Yobanaide.

Että slaavilaista melankoliaa korvan täydeltä, olkaapa hyvät :)

Paitsi että editinä on lisättävä vielä yksi ihana ukrainalainen bändi, josta Tiikeritoveri vinkkasi ja joka on alunperin ystävättäremme S. "Potkukelkan" (:-) löytö:  Океан Ельзи