Kaksitoista eläintä

Hauska testi ajankuluksi:

Luet­tele kak­si­toista eläintä siinä tajunnanvirtaisessa jär­jes­tyk­sessä kuin ne tule­vat mie­leesi. Älä muuta jär­jes­tystä, äläkä jätä mitään mie­leesi tul­lutta eläintä kirjoittamatta.

Kuvaile sen jälkeen jokaista eläintä muutamalla adjektiivilla, millainen se mielestäsi on.

Tähän teh­tä­vään kuu­luu olen­nai­sena osana se, ettei eläi­miä lis­ta­tes­saan tiedä, miten niitä tul­ki­taan.

Älä siis lue alla ole­via vas­tauk­siani tai tul­kin­taoh­jeita ennen kuin olet teh­nyt oman lis­tasi!

Vasta luettelon adjektiiveineen ollessa valmis, katso kaksitoista kysymystä ja liitä ne järjestyksessä eläimiisi.

Seu­raa­vaksi tul­kinta, omien vastausteni kera.

1. Mil­lai­sena ajat­te­let itseäsi:            

KISSA - notkea, tasapainoinen, hyväntuoksuinen

Tietysti :)

2. Mitä ystä­väsi ajat­te­le­vat sinusta:  

KOIRA - ajattelematon, kovaääninen, yliystävällinen

Yyyh. Onneksi en laittanut, että kuolaava...

3. Mil­lai­nen olet koulussa/töissä:      

NORSU -  voimakas, kärsivällinen, paksunahkainen

Töissä napsahtaa helposti meditatiivinen norsuvaihde päälle, eli jurritan ja puurran hötkyilemättä. Nostan mielelläni taakkoja, joita muut kauhistelevat. Hoputtaminen on minulle hepreaa, nahkani ei edes tunne ruoskan iskuja.

4. Mil­lai­nen olet sisimmässäsi:          

HAI - arvaamaton, pinnanalainen, terävähampainen

Oho, sattuva syväanalyysi. Varokaa vaan, huolettomat uiskentelijat ja ongenkoukkujen heittelijät, en ole niin lupsakka ja harmiton kuin luulette.

5. Mil­lai­nen olet humalassa:             

MURMELI: laiska, unelias, lymyilevä

Ja viheltelen kovaa...

6. Mil­lai­nen olet parisuhteessa         

JÄNIS: seksuaalinen, nopea, säikky

Kyllä olen.

7. Mil­lai­nen paras ystä­väsi on?

ILVES: kylmänkestävä, selviytyjäluonteinen, voimakastahtoinen

Pitää parhaan ystäväni eli aviomieheni kohdalla täysin paikkansa. Sitkeä arktinen eläin, tosin omasta mielestään lumikenkäjänis.

8. Mil­lai­nen ihas­tuk­sesi kohde on

TIIKERI:  vaarallinen, lihaksikas, räjähtävä

Tällaisiin oli tapanani ihastua, onneksi ei sentään rakastua. Tiikerit ovat kauniita katsella, mutta en ottaisi petoa lemmikiksi saati sänkyyn. (Jänikset ovat parempia :))

9. Mil­lai­nen isäsi on?                        

PANTTERI: sysimusta, salaperäinen, yksinäinen 

Parempi sattuma olisi ollut jonkin selkärangaton nilviäinen jostain mutakuopan pohjalta...

10. Mil­lai­nen äitisi on?                   

KAMELI: kestävä, hyvähermoinen, halveksuva

 Hahhaa! (Anteeksi äiskä) Tämä osui napakymppiin. Jos äiti pitäisi piirtää joksikin eläimeksi, niin selvä kamelihan hän olisi! Muija on paarustanut koko elämänsä sitkeästi  ankean erämaan halki toisten taakkoja raahaten, vähällä vedellä ja pienellä kiitoksella. Kova märehtimään. Suuttuessaan hän kyllä sylkäisee happamat mahanesteet silmille.

11. Mil­lai­nen olit lapsena?

HEINÄSIRKKA: huoleton, musikaalinen, hektinen

Hetken aikaa meni kelaillessa, että en nyt sentään musikaalinen, mutta olinpas. Ainahan minä olin vinguttamassa haltioituneena urkuharmoonia, melodikaa tai pimputtamassa serkkupojan xylofonia,  osaamisesta viis Ja hyppelin aina huolettomana heinäpelloilla... kunnes sain allergiakohtauksen ja silmäni turposivat umpeen.

12. Mil­lai­nen olet kym­me­nen vuo­den kuluttua                          
VUOHI: jääräpäinen, äkäinen, jurottava
Tästä voisin vaikka lyödä vetoa, että juuri näin!

Cassis

Päätyminen mielenkiintoiseen paikkaan voi olla hyvinkin absurdin päättelyketjun ansiota: Ostin taannoin Lyonista pullon mustaherukkalikööriä, nimeltä Cassis. Se oli hyvää ja googlasin huvikseni tietoa valmistajasta. Päädyin Cassis-nimisen, Välimeren rannalla olevan pikkukaupungin sivuille ja löysin kuvia jyrkkäseinäisestä vuonosta nimeltä Calanque d´En Vau. Olin tosiaankin ihan että "VAU!" Kuvat herättivät minussa kalvavan halun päästä paikan päälle, sillä asuinpaikastamme on sinne vain noin 3-4 tunnin ajomatka.

Cassis sopi Jänismiehellekin sillä edellytyksellä, että alueella olisi kalliokiipeilymahdollisuuksia. Ja siellähän oli - enemmän kuin ennen topon hankkimista arvasimmekaan. Itse asiassa Cassiksen ja Marseillesin välisille huikeille vuonoille tullaan kiipeilemään ympäri Eurooppaa, jopa kauempaakin, joten satunnainen hakuammuntani oli enemmän kuin onnekas. Pakkasimme siis teltan, makuupussit sekä uhkaavasti lisääntyvän kiipeilyvarustearsenaalimme autoon ja suuntasimme kohti Välimeren rannikkoa.

Olimme perillä illansuussa ja pistimme teltan pystyyn Cassiksen Camping les Cigalesiin - eli Kaskaiden leirintäalueelle. Tilaa oli ruhtinaallisesti, sillä kesän matkailusesonki oli lopuillaan. Aidatussa leirintäalueessa ei ollut juuri muuta valittamista kuin törkeän kova maaperä, johon joutui hakkaamaan telttakeppejä hampaat irvessä kivenmurikalla. Respan liepeillä hengaili kesy leirikissa, jota työntekijät ruokkivat.

Illansuussa lähdimme kaupungille syömään yhteen rantaravintoloista. Tällä  kertaa ei huvittanut makumatkailla  ja tutustua paikallisiin meren älliäisiin, joten päädyimme rahvaanomaisesti rasvaa tirsuvaan pizzaan roseviinin kera. Oli tunnelmallista lipua sametinpehmeään, taukoamatonta höpötystämme siivittävään pikku huppeliin, kun hämärä laskeutui ja Välimeren mainingit kuohuivat lähellä rantaan. Tällaista on meidän suhteemme kynttiläillallis-romantiikka parhaimmillaan. Tosin vieläkin romanttisempaa olisi jossain karussa ja väettömässä paikassa trangialla pakerrettu ateria otsalampun valossa, tähtitaivaan alla.

Säät olivat yhden päivän sadetta lukuun ottamatta aurinkoiset, mutta silti ei ollut tukalaa. Makuupussista joutui nukkumaan puoliksi ulkona, mutta aamuyöllä oli  jo sen verran kirpakkaa ennen auringonnousua, että piti likistäytyä lämmittelemään miehen kylkeen. Näköjään syksy voi olla mitä suositeltavinta aikaa retkeillä Välimeren seudulla - Tuli elävästi mieleen yli kymmenen vuoden takainen, samaan ajankohtaan sijoittunut Kreikanreissu, jolla päivät koettelivat pohjolan asukin lämmönsietokykyä, mutta aamut olivat yösateiden viileänraikkaiksi huuhtomia.

Näköalapaikalle vaivautumisesta ei ollut ensimmäisenä aamupäivänä iloa, sillä korkealla oli niin paljon sumua, ettei nähnyt kuin muutaman kymmenen metriä eteenpäin. Jouduimme  syömään supermarketista ostamamme eväät autossa, kun alkoi lisäksi tihkuttaa ja tuulla. Palasimme  lompsuttelemaan sateisen iltapäivän ajaksi kaupungin lätäkköisille kaduille, lorvimme krääsää pursuavissa pikkupuodeissa, joimme kahvilassa Cafe Cremet ja hankimme suurella vaivalla alueen hinnakkaan kiipeilykartan.

Kullanhohtoisen aurinkoiseksi seljenneen illan vietimme kuljeskelemalla Port Mioun niemekkeellä, jossa mutkitteli Pikku Prinssin polku. Minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, mitä tekemistä itselleni viime aikoina merkitykselliseksi käyneellä  Saint-Exuperyn tarinalla mahtoi olla Cassiksen kanssa, ennen kuin selvisi, että mystisesti vuonna 1944 kadonneen kirjailijan lentokone oli löydetty tältä alueelta merenpohjasta vuonna 2000 ja varmistettu oikeaksi 2004. Jopa Saint-Exuperyn alas ampunut henkilö oli onnistuttu lopulta jäljittämään vuonna 2008 ja hän oli kuulema erittäin pahoillaan siitä, että oli tappanut rakastetun kirjailijan. Melkoinen kohtalo.

Näkymät olivat komeat, erään kyltin mukaan suorastaan “le plus beau et le plus triste paysage du monde.” Tyrskyt löivät hurjina rantaan Cap Cablen ja Plage du Bestouanin nudistikallioilla. Toisella puolen lahtea siinsivät Soubeyrannesin massiivin okranväriset rantakalliot, jotka muinoin ja tänään ovat toivottaneet kalastajat tervetulleiksi ikivanhaan satamaan. Aaltojen jyminä huuhtoutui sieluni läpi kuin Rammsteinin musiikki. Jänismies, tuo ryppyotsainen huolenkantaja, viittoili minulle kiukkuisena, kun hivuttauduin aina vain lähemmäs ja lähemmäs tyrskyjä, vaikka totta kai pidin koko ajan silmällä aaltojen  nousukorkeutta. Toivoin näet kovasti, että joku rantakallioihin räjähtävistä aalloista olisi pärskähtänyt niin korkealle, että se olisi satanut  auringonvalon lävistäminä timanttipisaroina päälleni. Olen selkeästi vaara-esteetikko - näen suurinta kauneutta jutuissa, jotka ovat vähän pelottavia.

Sitten koitti jännä päivä. Päätimme lähteä kiipeilemään juuri sille mielettömälle vuonolle, johon olin ihastunut kuvissa, eli Calanque d´En Vaulle. Jälleen kerran sattumalta, siellä näytti olevan juuri meidän tasoisillemme kiipeilijöille täydellisesti sopivia, monen köydenpituuden reittejä.

Autoilimme kuoppaista maantietä pitkin syrjässä sijaitsevalle parkkipaikalle ja otimme inhottavan riskin joutua ryöstetyksi tai ilkivallan kohteeksi - vuonojen parkkipaikat kun ovat alueen varkaiden karkkikauppoja. Näimme myöhemmin monellakin parkkipaikalla rikki iskettyjen autonikkunoiden silppua, -eräällä jopa auton muotoisen hiiltyneen jäljen asfaltissa(!). Emme siis todellakaan yllytä matkailemaan kyseisellä seudulla omalla autolla, vaikka itsellemme ei tällä kertaa mitään sattunutkaan.

Valitsimme reitiksemme helpohkoksi luokitellun ja klassisen, viiden köydenpituuden mittaisen Saphiren.  Reitin vaikeustaso oli määritelty vaikeimmillaankin korkeintaan 5c+:ksi, lähinnä kai siksi että kiipeilyotteet olivat lukemattomien kiipeilijöiden ansiosta hioutuneet monin paikoin silkinsileiksi ja varsin pirullisiksi tarttua. Minulle siinäkin riitti tarpeeksi haastetta ja jännitystä, sillä olin vasta toista kertaa elämässäni kiipeämässä monen köydenpituuden reittiä, enkä koskaan aiemmin ole edes kalliokiivennyt noin korkealla.

Reitti lähti nousemaan reitille 35 metrisen kallionkikkareen, Petit Aguillen takaa. Päätimme, että Jänismies kokeneempana kiipeilijänä liidaisi koko matkan. Vaikka seinämä näytti aluksi kauhistuttavan pystysuoralta ja sileältä, minäkin löysin otteet helposti, enkä jäänyt pidemmäksi aikaa rimpuilemaan  minnekään. Ei tosin tullut kuuloonkaan, ettenkö olisi pungertanut vaikka hampaillani ylös asti, sillä muutoin olisin joutunut rappeloimaan, eli laskettelemaan köydellä alas ja näpräämään ankkureita. Kokemattomana ja polvivammaisena arastelen kyseistä puuhaa ja haluan mieluummin harjoitella sitä jossain vähän levollisemmilla korkeuksilla.

Kiipeämisestä ja korkeanpaikan kammonsa voittamisesta saa kunnon kiksit. Tosin  en ole vielä läheskään tarpeeksi rento ja luottavainen kiipeilijä ja siksi jäin kouristuksenomaisesti jäpittämään "turva"otteisiin, kun vaihdoimme Jänismiehen kanssa osia varmistajasta kiipeäjäksi. Yhdellä erityisen hankalalla ankkurilla Jänismies maanitteli minut pois erinomaisen tukalasta kallionhalkeamasta (tuntui siltä kuin olisin seisonut varpaillani kahvimukissa jyrkänteen reunalla, pitäen kiinni vain nopankokoisesta kivestä) kärvistelemästä ja käski  laittautua kaltevasti seinästä irralleen nojaamaan. Pari kertaa piti kyllä vetää ja nostattaa henkeä, ennen kuin sain kroppaan väkisin hiipivän tönkkökauhun irrottamaan otteensa ja "rentouduin" yhdeksänmillisen "lehmänhännän" varaan. Sitten  fiilikset olivatkin kuin seitissään killuvalla hämähäkillä: If you wanna go WHEEEE!!!

Näyimme kaiketikin vuonolle ja olin erottavinani, että kalankia turisteille esittelevän laivan kannella pienet muurahaiset vilkuttivat meidän suuntaamme ja kameran salamat välähtelivät. Tuntui aika elvikseltä :)  Tässä kohtaa pääsimme tutustumaan myös oikukkaaseen mistraalituuleen, josta oli mainittu ettei sitä pidä kiivetessä säikähtää: Kalliosormien lomasta leyhähti äkkiarvaamatta isokitainen tuulilohikäärme, joka ei onneksi riepottanut  meitä sen pahemmin, kunhan vaan uhitteli.

Jänismies jäi kopeloimaan kallion sileitä kylkiä hankalan näköiseen paikkaan ja minulle tuli kuumat oltavat. Paljaalla seinällä kun ei pääse minnekään suojaan auringonporotukselta ja on pakko seurata sekä varmistaa niska kenossa kärvistellen, mitä kiipeävä liideri tekee. Kaikki juotavatkin olivat Jänismiehen repussa. Lopulta mies sai punnerrettua itsensä ankkurille asti, josta sitten huolestuneena kurkki ja huuteli että miten ihmeessä minä muka pääsisin vastaavasta kohdasta. Päätin jääräpäisesti vain koittaa, sillä en halunnut aurinkokuivautua kielekkeellä enää hetkeäkään. Yllätin itseni ja Jänismiehen riuhtomalla itseni  apinanraivolla ylös pitkin halkeamanreunaa. Käsistä taisi lähteä pari nahkasuikaletta kiipeilyuhriksi ja polvet saivat  osumaa, mutta pääsinpäs! Minulla ei tosin ollut varmistettuna kiivetessäni köyteen putoamisen ja itseni telomisen riskiä, toisin kuin liiderillä.

Huipulta oli eeppiset näkymät vuonojen ylle ja Cassikseen asti. En Vau  aukesi kaukana alhaalla sinisen safiirin sävyissä, kuvastaen loistavasti kauniin kiipeilyreittimme nimeä. Piti ottaa muutama poseerauskuvakin, joissa näkyy, kuinka harakkamainen kokoelma kaikenlaisia kilistimiä ja kalistimia (ts. sulkurenkaita ym.) valjaissamme jo roikkuu, vaikka ei oltu edes urheilukiipeilyreitillä.

Sitten alkoikin kiipeämisen yllättävin ja ikävin osuus, eli rämpiminen immeisten ilmoille. Kallionharjalta pois johtavat polut olivat enintäänkin viitteellisiä ja jouduimme keinottelemaan muutamasta inhottavan jyrkästä soramäestä, ennen kuin mottiuduimme piikkiryteikön täyttämään umpikujaan. Koska ei huvittanut  haahuilla loppuiltaa uusia reittejä etsien, hankimme nahkaamme muutaman naarmun lisää, tempaisimme alle kymmenmetrisen seinämän boulderoiden ja voila - olimme patikkareitillä.

Harjanteen laelta näkyi, kuinka Välimeri heijasti suuren peilin lailla kylmänvalkoisen iltapäiväauringon kilon. Mistraalituulten pieksämä, sitkeä sypressi piirtyi valoa vasten siluettina. Ihailtuamme tovin maisemia lähdimme patikoimaan takaisin vuonon pohjalle pitkin muljuvilla mukulakivilllä päällystettyä polkua, joka taisi kyllä olla jokin valumavesipuro.

Vuonoon piti tietenkin päästä uimaan, kirsikkana kakun päälle. Vesi oli suomalaisen järviveden lämpöistä, eli virkistävää. Jänismiestä jouduin houkuttelemaan hetken, ennen kuin vanha kunnon "harmittaa sitten jälkeenpäin, jos et uskalla" tehosi odotetulla tavalla. Jos aurinko ei olisi ollut jo laskemassa, olisi voinut  nautiskella pidemmänkin aikaa vuorovesiaaltojen keinutuksesta.

Paluumatkalla parkkipaikalle Jänismies pohdiskeli, että maisemat tuovat hänen mieleensä lapsena luetut Raamatun kertomukset ja maisemat, joissa hän oli kuvitellut Jeesuksen opetuslapsineen hengailleen. Minähän siinä sitten innostuin virittämään Pääsiäisvirren "Tiellä ken vaeltaa, ken aasilla ratsastaa" jota sitten hoilasimme patikkamme ratoksi duettona.

Ilta laskeutui tosi nopeasti ja ennen ehtimistämme parkkipaikalle oli jo lähes pimeää. Ihmettelin siinä sitten, kun polun reunassa luikerteli musta, kännykkälaturinjohdon paksuinen  mato ja kumarruin lähemmäs tiirailemaan sitä. Sepäs olikin pieni, äkäinen käärme, joka nosti päätään ja sähisi minulle. Olisi varmaan purrut minua uteliaaseen nenääni, jos olisi ulottunut.

Tämän enempää emme Cassiksessa kiipeilleet, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut vaikka kuinka. Päätimme pitää tämän kutkuttelevana avauksena, koska olimme suuntaamassa myös Verdonin rotkoille, myöskin kiipeilypuuhat mielessä. Illalla leirissä hieroimme tuttavuutta Sveitsiläiseen seurueeseen, jonka yksi jäsen oli jo aamulla käynyt hieromassa tuttavuutta Jänismiehen kanssa. He kutsuivat meidät istumaan viimeisen päälle varustettuun telttaleiriinsä, joka olisi minusta kelvannut hyvin vaikka ympärivuotiseen asumiseen. Illan pimetessä joimme kaljaa ja kauhean makuista Negrita-rommia, söimme sveitsiläistä suklaata, seurasimme naruakrobatiaesityksiä kahden puun väliin viritetyllä köydellä ja hölötimme kukin kokemuksistamme maailmalla. Kävi ilmi että sveitsiläisetkin olivat tulleet  kiipeilemään kalankeille. Valitettavasti emme ehtineet tutustua heihin sen paremmin, sillä olimme jatkamassa matkaamme jo seuraavana aamuna.

Seuraavana päivänä pakkasimme leirin autoon ja lähdimme jatkamaan matkaa kohti Provencea. Jäähyväisiksi jäimme evästämään Soybeyrannesin jyrkänteelle, josta oli huikeat näkymät alas Cassikseen ja merelle. Päivällisenä nautimme yrteillä maustettua kanaa, ihanan tuoretta ja mehevää monivilja-pähkinäleipää sekä suussa sulavaa brietä. Ranska on kyllä semmoinen om-nom-nom-maa ettei täällä pääse nälkään nääntymään. Selvisi myös, miksi emme olleet nähneet ketään muita piknikillä. Sietämättömän sinnikkäät ampiaiset alkoivat pörrätä ympärillämme ja laskeutuivat sörkkimään jokaista ruokatavaraa, jonka nostimme tarjolle. Jotenkin vain onnistuimme olemaan "hiien lintujen" kanssa sovinnossa ruokailun loppuun asti, saamatta pistoja tai syömättä ainuttakaan raitavättiäistä leivänpäällisenä.

Petit Prince Le Plus Beau Et Le Plus Triste Paysage Du Monde

Le plus beau et le plus triste
Paysage du monde
C'est celui où il n'est plus

Cette lumière qui se perd
En un éclair
L'espace d'une seconde
Comme quand il est apparu

Mais si un jour
Vos voyages vous emmenaient
Dans ce désert
Si vous vous trouvez
Juste sous l'étoile
Attendez un peu
Si alors un enfait vient à vous
S'il a des cheveux d'or
Vous devinerez qu'il est
Alors soyez gentils,
Ne me laissez pas tellement triste,
Écrivez-moi vite qu'il est revenu...

Hei hei, musta tuntuu että mä meen...

Jospas vaikka selailisin mennyttä vuotta, tosin toista viikkoa myöhässä, kun kaltaisestani raatolinjavammaisesta on kyse.

Olen ollut koko vuoden 2010 hyvin, hyvin huono bloggaaja. Välillä on jopa tehnyt mieli pistää lappu luukulle tai muuttaa blogi kokonaan uusiin maisemiin. Mutta kun olen niin suunnattoman pihi luopumaan pitkään vireillä olleista projekteistani. Yleensä ne vain odottavat vinttini hämärissä nurkissa sitä syttymispistettä, kun seuraavan kerran into leimahtaa. Aiheista ei kuitenkaan ole pulaa, on tämä kotimaa-patonkila-välimatkan ramppaaminen sentään ollut sen verran tuuliviirimäistä puuhaa. Tosin viimeiset jenkkilän tarinatkin lojuvat vielä keskeneräisinä muistiossa.

Kun blogi kerta on päässyt menemään kesannolle ja hämähäkinseitit roikkuvat palkista, niin en tee edes perinteeksi muodostunutta vuosikatsausta, vaan assosioin vapaasti.

2010 ei ollut mitään suunnattoman erikoista vuosikertaa, mutta kaikenkaikkiaan kelvollinen arkivuosi. Maultaan jääräpäinen, kulkurimainen, hengästynyt, itsekäs, omavalintainen, askeettinen, kurinalainen, avoin, juureton, yksinäinen, eleginen, kulttuurishokkinen, mustelmainen, kasvattava, lost in translation, itseään odotuttava, ravisteleva, kirvelevä, vastatuulinen, nyrjähtänyt, helteinen, kuutamoinen, karhea, tähtikirkas ja unenomainen, mutta harvinaisen uneton vuosi.

Vuoden yleisfiiliksinä on ollut vauhdilla ohi kiitävän maiseman ahmiminen versus odotuslaiturilla pitkästyneenä norkoileminen. Näin jälkikäteen tuntuu siltä, kuin olisin ollut matkalla koko vuoden. Nyt ainakin tiedän, millaista on elää yksi jalka toisessa maassa ja toinen toisessa. Suurimman osan menneestä vuodesta ja muutaman kuukauden aiemmasta nollaysistäkin olen ollut kuin irtolainen, kapsäkit sängyn alla puoliksi pakattuina seuraavaa lähtöä varten.

Siinä joutuu venymään pitkään spagaattiin, että ei kokonaan napsahda siteet poikki.  Onneksi ashtanga on opettanut taipumaan, hengittämään ja taipumaan lisää. Juuria ei kerkeä kasvatella muualle kuin sisälle päin, eikä silloinkaan orvaskettä syvemmälle. Tärkeille ihmisille ehtii juuri ja juuri sanoa, että terve mitä kuuluu - kun jo taas täytyy vilkuttaa heihei, nähdään taas joskus.

Väitetään, että jos ihminen matkustaa paljon, hänen sielunsa jää ruumiista jälkeen. Veikkaisin, että tällä hetkellä sieluni hortoilee jossain eksyneenä kuin höyhen tuulessa, miettien kuumeisesti, että kumpaan suuntaan Euroopan pystyakselia sitä pitikään tällä kertaa liftata. Antakaa siis toverit minulle anteeksi, jos en aina kuule mitä kysytte, muista mitä olette minulle puhuneet tai jos olen muuten vain poissaoleva. Kovalevyni on tupaten täynnä ja tukossa, eikä minulla ole riittänyt jaksamista tai keskittymiskykyä muistin järjestelyyn. Kunhan olen vain  lähtenyt, tullut, ollut ja ennen kaikkea mennyt. Mennyt vähän liiankin paljon.

Vuoden taustamusiikkina soi J. Karjalaisen kirjaimellisesti *liikuttava*  "Mä meen". En ole aiemmin pitänyt juuri yhtään Karjalaisesta, mutta tämä biisi kolahtikin yhtäkkiä täysillä. Upeat lyriikat, kerta kaikkiaan ja sävelkin kaivertuu nahan alle:

Taas mennään, en tiedä mihin, mutta mä meen, 

kuin kulkuri matkaa uutta laulua teen. 

Yksinäinen junapilli on kulkureiden tunnari, 

tämä vanha kitara on ainut matkakaveri.

Hei hei, musta tuntuu että mä meen. 

Kuin kulkuri matkaa, uutta laulua teen.

Ei kukaan ole pyytänyt lähtemään, 

silti tuskin paikoilleni jään.

Niin kuin tuntematon tie, laulu eteenpäin vie.

Vähät eväät repussa, määränpää missä lie

 Hei hei, musta tuntuu että mä meen... 

Älä kysy mikä saa mut lähtemään, 

en sitä tiedä kovin hyvin aina itsekään.

Mut niin kuin kaikki matkoillaan, 

ikävöivät rakkaitaan

Niin myös minä lauluissani, 

se saa mut nopeammin kulkemaan

Hei hei, musta tuntuu että mä meen...

ja mä meen, saata mua vähän matkaa...

Vuoden muistoissa helteet ja pakkaset tanssivat iloista piiriä käsikkäin. Yhtenä uudenvuodenyönä juoksen uimapuvussa jäällä ja kierin hangessa. Toisena päivänä hiihdän vuoristossa kahdeksaa kilometriä ylämäkeen, verenmaku suussa. Kolmantena taas alppien lumi pöllyää, kun laskettelen ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen, jalat  (etenkin se, jonka ristisiteet ovat paskana) kauhusta täristen. Neljäntenä kuristun hiestä likomärkiin lakanoihin pohjoisessa petissäni, kun kuumuus ei armahda edes aamuyöksi. Kuudentena kuljen kirkuvankeltaisen rypsipellon laitaa timotei huulessa. Seitsemäntenä lepään ja juon kahvilikööriä karulla, kanervaisella saarella.

Keväinen, rietas ja nuhjuinen Pariisi hiipii silmieni editse Eroottisen museon muhkeina kullifetisseinä ja strippiluola Chochotten syliin pyrkivinä surullisina naisina. Katakombien miljoonat luut  lepäävät pinoissa ja vihreän kasvuston peittämät kallot irvistelevät ikävystyneinä  ohikulkijoille. Sacre Coeurin huipun kiviseiniin on kaiverrettu tageja, Eiffeltorni häämöttää kolean sumun lomasta. 

Kiipesin istumaan Henri Millerin suurelle kämmenelle St Eustachen aukiolla. Pompidou Centerissä minuun teki suurimman vaikutuksen Jana Sterbackin raa´asta lihasta tekemä naisen mekko, nimeltä Vanitas: Flesh Dress for an Albino Anorectic. Näytillä ollessaan se on muuttunut kittanaksi kuivalihaksi. En tiedä miten tämä on toteutettu käytännössä, mutta johan vaan pysäytti.

Pere Lachaisen hautausmaalla löysimme Tiikeritoverin kanssa vaivoin Morrisonin Jimpan haudalle. Oranssinpulskea kerjäläis-karvinen tunki purisemaan syliin, kun  levähdimme penkillä. Myöhemmin lusikoimme suihimme maitovaahtoa ja katselimme kahvilan ikkunasta, kun kuutta koiraa ulkoiluttava nainen sotkeutui laumoineen keskellä vilkasta risteystä lojuvaan sulkunauhaan.

Kävimme Hammamissa. Sisääntuloaulassa rotevat tädit leipoivat lotisevaa ihmislihaa. Paikka oli melkoisen ihmishajuinen ja desinfioimaton, mutta kokemus sinänsä. Höyryn täyttämät katon tähtiholvit näyttivät selällään kaakelilaverilta katseltuna futuristisen fantasiamaan sumuisilta laaksoilta. Vihertäväksi levittyneestä katosta tipahti silmääni vesipisara, vähän ilskotti. Ikävöidessäni saunaa, poltin hammamin ylimmällä korokkeella niskani punalaikkuiseksi, muuten paikassa oli ihan liian lauhaa. Naiset vilkuilivat silmäkulmistaan, kun jäin lillumaan nopeaa pulahtamista varten tarkoitettuun, kylmään lähteensilmään.

Notre Dame värjötteli harmaassa sumussa ja sen katveessa lymyili kaksi mustaa, pörröistä mörököllikissaa. Raivostuin katedraalin pihalla puluja potkivaan vittumaiseen kakaraan, ja kun en vielä tiennyt mitä hänelle ranskaksi sanoisin, karjaisin STOP! LOPETA! Annoin polvillaan kerjäävälle  naiselle suklaata, kun taskujeni pohjalta ei löytynyt kolikkoakaan. 

Kotimaassa nautin ihanan paahteisista päivistä ja eksoottisen trooppisista öistä. Vietin heleänvihreitä vapaapäiviä rakkailla linnavuorillamme, hyvien ihmisten seurassa. Löysin työkaverin vinkin ansiosta hienon metsäpuutarhan, Yltöisten arboretumin ja vierailin siellä  juuri siihen aikaan, kun alppiruusut kukkivat. Siellä oli ihan mielettömän kaunista!

Harjoitin rautaista zeniä, etten ajautuisi ikävöimään liikaa Jänismiestä. Totesin, että olin yllättävän yksin läheistenkin keskellä, enkä silti voinut siitä pahoin - päinvastoin, nautin yksinäisyydestäni ja vahvuuden tunteesta.

Juhannuksen Kustavissa tunnelma oli kuin lapsuuden onnellisissa kesämuistoissa tai seikkailukirjoissa. Näin kuinka lupiineilla ja valkoisilla ruusuilla kukitettu majstång pystytettiin ja pääsin kahville vanhaan saaristolaiskartanoon. Jumaloin "polvillani" erästä yliluonnollisen taitavaa Kustavin savipajan seppää ja ostin hänen takomansa voimallisen, mustan veitsikorun. Jeremiaan luolia ympäröivässä metsässä aurinko paistoi pöfföisten heinähiusteni läpi. Sammalmatosta kuikuilevat itiöpesät hehkuivat kullanpunaisina, niiden keskelle oli hyvä painaa päänsä kuin tyynylle. 

Veljeni 30-vuotis syntymäpäivää vietimme Linnavuoren eräkeskuksen jyhkeässä hirsimökissä. Synttärikakkuna oli mustikoilla kuorrutettu valkosuklaaunelma ja pöydät notkollaan muita herkkuja. Hauskuutimme itseämme kuorossa joikaten, vanhojen partiolaisten virittämässä ahtaassa telttasaunassa kylpien, makkaraa ja täytettyjä sieniä takassa grillaten sekä vinkeän ihokuorrutuksen tarjoavassa "muta"lammessa uiskennellen. Yöllä uidessamme tihkutti harsoista sadetta. Pilvien yllä löivät salamat ja jossain kaukana kumisi ukkosen patarumpu. Päivällä vaeltelimme alueen rehevissä metsissä ja ihailimme kaukaa lammessa lipuvaa joutsenperhettä.

Heinäkuussa pakkasimme teltan kainaloon ja seilasimme vierailevan tähden, Jänismiehen sekä veljen kanssa Jurmoon. Vietimme siellä yhden viikonlopun laamojen ja kanervikon keskellä joutilaina maleksien. Aamusateen rummuttaessa teltan kattoa, muistui taas mieleen, että jokaisesta kesästä vähintään yksi kuukausi pitäisi asua teltassa, että tuntisi oikeasti elävänsä.

Uin, join  ja saunoin elokuisen yön Kakskerrassa. Normaalit  pyromaanit leikkivät tulitikuilla, mutta kajahtaneemmat tapaukset magnesiumsoihduilla, jotka valaisivat koko maiseman leimuavan punaiseksi ja polttivat mustat jäljet vessapolkuun. Kirkas tähtitaivas kaareutui meren yllä ja vesi oli lempeän lämmintä. Uskalsin uida uimarenkaan turvaamana kauas. Auringon noustessa veden tyyntä pintaa peitti maalauksellinen, vaaleanpunaista heijastava pölykerros. Kunniamaininta kesän parhaista keskusteluista ja känneistä. 

Matkailin vielä kesän päätteeksi Västeråsiin, potkimaan hermopisteleirin järjestäneitä ruotsalaisia. Seilasin takaisin hermopistekrapulassa ja kroppa täynnä pieniä, kipeitä mustelmia.

Syksyn adrenaliinipiikki oli kiipeilyreissu Cassikseen Välimeren rannikolle, josta aion saada aikaiseksi seuraavan bloggauksen. Samalla reissulla kävimme myös telttailemassa Provencessa, Verdonin rotkoilla.

Lokakuisena täydenkuun yönä sain lauman aboalaisia tovereita pukeutumaan susiksi, metsästäjiksi, pöllöiksi, näkijöiksi, meedioiksi, tavan kyläläisiksi, velhoiksi ja portoiksi. Pelasimme Koroisten Kartanossa rakasta susipeliämme ja "söimme" sudensuuhun joutuneiden kyläläisten lisäksi myös pelaajien nyyttäripöytään kantamia erikoisherkkuja.

Marraskuussa kävin nuoremman veljen kanssa Ruunaan neitikoskella paistamassa makkaraa. Siellä oli niin kylmää, että talitintit lennähtivät istumaan veljen kengänkärjelle ruokaa kerjäämään - enpä ole Suomessa eläessäni koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Paluumatkalla etelään vierailin kahden nuoruudenystävän luona.

Siitä olikin aika siirtyä sovelletun ja epäsovinnaisen joulupöydän ääreen Ranskaan. Minä paistoin strutsipaistin, Tiikeritoveri silppusi savukalasalaatin ja Jänismies pakersi porkkanalaatikkoa. Illan kruunasi piparkakkupohjainen luumurahkatorttu. Aterian kuluessa kissa rymysi onnellisena muovikuusessa. Miten minusta tuntuukin, että vuoden kaikki juhlat ovat olleet yhtä ylenpalttista herkkujen lapioimista ääntä kohti? Hedonistinen mässäilyteema  jatkui reippaasti yli susheilla ryyditetyn uuden vuoden, syöminen täällä (ja muuallakin) kun on vähän liian kivaa.

Sellaista siis eilisvuonna. Huomispäivästä en taas tiedä paljon mitään, kuinkas muutenkaan. Saa nähdä, mihin suuntaan tuuliviiri kevään korvalla taas kääntyy. 

 

Cat People vs. Dog People

Yllä oleva kuva on amerikkalaisesta lastenanimaatiosta CatDog, joka kertoo yhdessä ja samassa ruumiissa elävän kissa-koiran edesottamuksista.

Minua kiehtoo ajatus siitä, että ihmisistä voi päätellä jotain sen perusteella, onko hän kissaihminen vai koiraihminen. Ajatus aktivoitui eräiden kesän mökkijuhlien aikaan, kun huomasin yllätyksekseni paikalla olevan plus kymmenkunta ihmistä, neljä koiraa ja yksi ainoa vakaumuksellinen kissaihminen, joka olin (kas kummaa) minä.

Kun rupesin miettimään tarkemmin tuntemiani ihmisiä, niin kylläpäs kissaihmisten joukko osoittautuikin vähäiseksi, vaikka kourallinen rakkaimpia läheisiäni onkin veljeäni lukuun ottamatta kissaihmisiä. Käväisi mielessä, että mahtaisikohan jakaumaan kenties vaikuttaa useampia meitä yhdistävä harrastus, joka sotilaallisesta taustastaan johtuen edellyttää jonkin verran koiramaista tottelevaisuutta, hierarkiaa ja kurinalaisuutta (joita minun on vielä kymmenenkin vuoden harrastamisen jälkeen joskus vaikea niellä kakistelematta).

Rakkain kaikista läheisistäni, eli Jänismies on tietenkin vannoutunut kissaihminen, jota kissat palvovat kympillä. En tosin edes usko, että voisin elää parisuhteessa koiraihmisen kanssa. Ystävyyssuhteisiin jako ei sentään ihmeemmin vaikuta, vaikka saattaakin synnyttää vilkasta keskustelua ja mielipiteenvaihtoa.

Ajatus persoonallisuustyyppien kahtiajaosta lemmikkimieltymysten perusteella ei ole tuulesta temmattu, sillä eroja on tutkittu tieteellisestikin. Teksasin yliopiston alaisuudessa järjestettiin Sam Goslingin johdolla "Gosling-Potter Internet Personality" -projekti. Siinä noin 4500 ihmistä vastasi nettikyselyyn, jossa kartoitettiin persoonallisuutta viiden eri muuttujan avulla, jotka olivat: avoimuus, tunnollisuus, ulospäinsuuntautuneisuus, miellyttävyys ja neuroottisuus.

Ei liene mikään yllättävä tulos, että koiraihmisiksi identifioituneiden persoonallisuus painottui enemmän ulospäinsuuntautuneisuuteen, sosiaalisuuteen, lauman mukana menemiseen, miellyttämishaluun ja tunnollisuuteen. Kissaihmisten persoonallisuus sen sijaan korostui avoimuudessa, neuroottisuudessa, itsenäisyydessä, luovuudessa, epätraditionaalisuudessa ja omaperäisyydessä.

En ole löytänyt testin kysymyksiä mistään, joten minua huvitti tehdä oma meemi, jossa kysellään ihmisen samaistumista joko koiriin tai kissoihin. Huomatkaa, että vastaukset eivät ole yleispäteviä, vaan jokaisen vastaajan mielipiteitä esitetyistä kysymyksistä. Mitään valmiita vastauksia tai analyyseja minulla ei ole antaa, joten kysely on vain peili, josta voitte huviksenne tutkiskella itseänne. Napatkoon ken haluaa ja vinkatkaa minulle kommenttilootassa, mistä voin käydä lukemassa vastauksia.

1. Kissa vai koira? Voit valita etusijalle vain toisen, vaikka pitäisit molemmista, mutta toki voit mainita, jos olet mielestäsi sekä kissa- että koiraihminen. Kysymyksen pointti on kuitenkin jommankumman etusijalle asettaminen, koska on pakko valita. Vastaukseksi käy myös joku muu eläin, tai se ettei pidä eläimistä laisinkaan. Huom! Älä teeskentele pitäväsi kummastakaan vain siksi, että heijastaisit kyseiseen eläimeen kliseisesti liittyviä myönteisiä mielikuvia persoonallisuuteesi.

Ilman pienintäkään epäilyksen häivää tai arpomista: KISSA!

2. Mitä eläimiä vanhemmillasi / lapsuudenperheessäsi oli? Entä isovanhemmillasi?

Vanhemmillani oli koiria silloin, kun olin pieni mutta nykyään äidilläni ja isäpuolellani on kaksi kissaa. Oikea isäni lienee aina ollut koiraihminen. Isoäitini oli pesunkestävä, hullu kissamummo kuolemaansa asti.

 

3. Kerro perusteluja sekä sekä kissoista/koirista pitämiselle tai ei-pitämiselle.

KISSAT: Pidän kissojen elegantista itsenäisyydestä sekä kyvystä osoittaa rakkautta ilman, että ovat tunkeilevia tai liehitteleviä. Kissat ovat kauniita, salaperäisiä, notkeita, puhtaita, hyväntuoksuisia ja useimmiten siroja. Kissojen silmät ovat kauniimpia kuin arvokkaimmat jalokivet. Kehräys on ihana ääni., samoin kuin vieno naukaisu En pidä kissanpissan hajusta, liian pitkälle jalostetuista kissan irvikuvista, enkä kovaäänisesti molisevista kateista.

KOIRAT: Vapaasta tahdostaan asiallisesti käyttäytyvät, hiljaiset, puhdasturkkiset, hillityn iloiset ja älykkäät koirat ovat ihan sympaattisia, vaikken kuitenkaan itselleni ottaisi. En pidä yhtään koirien haukkumisesta, ominaishajusta, kuolaamisesta, enkä liehittelevästä käytöksestä.  Koirat ovat laumaeläiminä kiusallisen riippuvaisia ihmisistä, komennoista ja  laumanjohtajansa mielenliikkeistä.

4. Mitkä käyttäytymisen piirteet näet kissamaisina ja mitkä koiramaisina?

KISSAMAISIA: Oman tien kulkeminen, feminismimyönteisyys, humaanius, nautinnonhaluisuus, laiskuus, esteettisyys, taiteellisuus, omaperäisyys, hiljaisuuden kaipuu, kriittisyys, vastarannankiiskeys, unelmoiminen, ylpeys, taivaanrannanmaalarius, epäluuloisuus, polttava vapauden kaipuu, jääräpäisyys, ylenkatse, pitkävihaisuus, ironia, arvokkuus, juonikkuus, kärsimättömyys, turhamaisuus, yksinäisyys, pohdiskelevuus, meditaatio, oman tilan tarve, monimutkainen huumorintaju, mustasukkaisuus, henkilökohtainen siisteys ja tarve pitää ympäristö siistinä, ulkonäöstä huolehtiminen, aistikeskeisyys, tunteikkuus, asioiden tekeminen sisällön vuoksi, uteliaisuus.

KOIRAMAISIA: Laumassa hengailu, konservatiivisuus, yksinkertainen huumorintaju, sosiaalisuus, sovinismi, miellyttämisenhalu, alistuminen, asioiden ottaminen valmiiksi pureskeltuina, yhteisöllisyys, järjestelmällisyys, huomionkipeys, anteeksiantavaisuus, lainkuuliaisuus, pojat on poikia -mentaliteetti, kovaäänisyys, hierarkiamyönteisyys, sotkuisuus, epäsiisteys, vallantavoittelu, kilpaileminen, kunnianhimo, ylitsepursuava iloisuus, uskollisuus, luottavaisuus, toisten mielipiteiden huomioon ottaminen, luonteva ryhmässä toimiminen, auktoriteettien kunnioittaminen, perinteet, perhekeskeisyys, vouhottaminen, tekeminen tekemisen vuoksi.

5. Millaiset ammattivalinnat mielestäsi heijastavat kissaihmisyyttä tai koiraihmisyyttä?

KISSA: kirjailija, taiteilija, muusikko, näyttelijä, tanssija, filosofi, malli, käsityöläinen, kirjastotyöntekijä, journalisti, siivooja, pesulatyöntekijä, arkkitehti, toimistotyöntekijä, museotyöntekijä.

KOIRA: sotilas, poliisi, ammattiurheilija, sairaalahenkilökunta, pelastusviranomaiset, opettaja, pappi, sosiaalityöntekijä, tehdastyöntekijä, oikeusviranomainen, kauppias, insinööri, tietoteknikko.

6. Entä millaiset poliittiset sekä elämänkatsomukselliset valinnat?

Minun näkökulmastani kissaihmisyyteen viittaavat vasemmistolaisuus, feminismimyönteisyys, vihreys, ateismi ja liberaalius, kun taas koiraihmiset ovat mutkattomammin oikeistolaisia, miesasiamiehiä, kapitalisteja, kristillisiä ja konservatiiveja. Ei mikään kiveen hakattu totuus, mutta suuntaviiva kylläkin.

7. Kerro elämäsi rakkaimmista eläimistä jotain?

Minulla on ollut useita kissoja elämäni aikana ja jokaiseen niistä minulla on ollut syvä kiintymyssuhde. Lapsena rakkain kissani oli kultaturkkinen Hani, joka rakasti syliin kiipeämistä lahjettani pitkin. Opiskeluaikoina minulla oli hurmaava oranssi puolipitkäkarvainen kolli nimeltä Frippe, joka kuoli, koska joutui kesälomalla hoitopaikassaan auton töytäisemäksi - yksi elämäni suurimpia suruja. Aikuisiällä minulla on ollut kolme kissaa, joista Lokkikissa tassutteli pilven päälle tänä syksynä 17 vuoden kunnioitettavassa iässä. 16-vuotias Mörkö jaksaa vielä mörrittää hoitopaikassaan, vaikka vanhuus alkaa jo painaa ja ennen niin eebenpuun värinen turkki himmertää hopealle. Nuori hopeanharmaa jenkkikaunotar Kishi elää toistaiseksi rauhallista ranskalaiselämää ja tunkee syliini näppäimistön päälle parhaillaankin.

8. Mikä on sieluneläimesi tai toteemieläimesi?

Aavikkoilves.

9. Mikä eläin aiheuttaa sinussa vastenmielisyyttä?

Muutamakin ihminen.

10. Onko lempieläimellä vaikutusta ihmissuhteittesi muodostumiseen?

Kyllä. En voisi kuvitella eläväni parisuhteessa koiraihmisen tai kissanvihaajan kanssa. Läheisin ihmispiirini arvostaa toista veljeäni lukuun ottamatta ensisijaisesti kissoja. Ystävinä koiraihmiset menevät, vaikka mielipide-eroja tuleekin helposti monissa asioissa. Molemminpuolinen ymmärtäminen on joskus koetuksella samoin, kuin koiralla, joka eri kieltä puhuvana luulee kynnekästä tassua nostavan kissan haluavan vain leikkiä.

Kissa ja Puu

Kissa ja puu, venäläinen animaatio.

Seven

Zepanderilta tarttui tehtävä: pitää kertoa itsestään seitsemän asiaa. Tehtävä myös annetaan eteenpäin seitsemälle.

1) Minulle on mieluisaa pitää niin monta rautaa tulessa kerralla, että joskus hämmästytän itseänikin. Normaalimoodini sisältää työtä, opiskelua, joogaa, punttia, juoksua ja kamppailua sekä lisäksi vielä lukemista, maalaamista, valokuvaamista ja kirjoittamista. Kun saan järjestää asiani ja elämäni oman mieleni mukaan, niin eteeni ei juurikaan tule tylsiä hetkiä tai ajatuksia siitä, että mitäköhän sitä sitten tekisi. Tästä tykkään erityisen paljon itsessäni.

2) Olen asunut neljä ja puoli kuukautta hotellissa töiden takia. On varsin mukavaa saada aamuisin yltäkylläinen hotelliaamiainen ja puhtaat, viikatut lakanat sekä pyyhkeet aina kun siltä tuntuu. Bonuksena käyttöoikeus saunaan ja uima-altaaseen. Ympärillä mukavat metsämaisemat. Tähänhän voisi vaikka tottua.

3) Osaan tarvittaessa tehdä todella ikäviä itsepuolustustekniikoita. Olen luvannut itselleni, että jos kimppuuni käydään koskaan niin, että henkeni tai koskemattomuuteni on vaarassa, pidän huolen siitä, että hyökkääjä menettää myös aimo palasen omaa lihaansa, kävipä minulle lopulta kuinka tahansa. 

4) Haluaisin matkustaa Sokotralle, siksi että siellä näyttää niin ihmeellisen kummalliselta.

5) Olen melkoisen venyvä otus. Jos harrastaisin pelkkää joogaa, menisin helpostikin solmuun.

6) Vastavirta on sielunelementtini.

7) Olen vannoutunut nudisti. Aiheutan taipumuksellani joskus pahennusta tiukkapipoissa.

Napatkoon ken lystää.

Summer Solstice

MISTÄ ON PAKANAN KESKIKESÄN JUHLA TEHTY?

*

Ystävien unelmamökistä saaristossa

Tuntemattomista kukista, kummista heinistä

Koppakuoriaisen selkäkilven helmiäishohteesta
Kalliolla kasvavista maksaruohoista

Sudenkorennon kuultavista siivistä 

Lokkien ärmätyksestä merikotkalle (?)

Aalloilla lipuvista joutsenista

Villistä ruohosipulista ja sen kukista

Kesäkurpitsoista, tomaateista, valkosipuleista

Savustetusta merilohesta
Vuohenjuustosta
Vihreästä salaatista
Vaaleanpunaisesta ruususuolasta
Konjakkisinapista
Laitilan simasta

Tuorejuusto-savukala/pekoni-sienikääröistä

Uusille perunoille sulavasta voista ja tillistä

Suklaavaahtokakusta mansikoilla

Ruuanjälkeisestä suloisesta raukeudesta

Ruusuilla ja lupiineilla koristellun majstångin pystytyksestä

Valkoisesta juhannusruususta reporankana makaavan valkoisen koiran korvan takana
Koirasta jolla oli tyylikkäät aurinkolasit päässä

Juhannuskahveista ikivanhassa, hirsisessä ja heleänsinisessä saaristolaistuvassa
Historiallisista tapeteista
  Nukkumakaapin ihmettelystä

Iltapäivän auringossa leijuvasta saunan savusta
Uimisesta auringonkilossa silmät kiinni

Aamukahveista suuren männyn katveessa

Paljain jaloin tallatusta kävystä (AU!)
Paljain jaloin tallatusta telttakepistä (AU!AU!)

Telttaunista, jotka olivat kuin pumpulipilveen käärittyjä
Autuaasta laiskottelusta
Pyhästä hiljaisuudesta
Puolilta päivin heräämisestä

Kokon roihusta aamuyössä
Sinisen hetken ikävästä

Katajanmarjojen napostelusta

Punkkisyynistä ja löytyneiden vättiäisten armottomasta murhaamisesta

Eukalyptukselta tuoksuvasta saunasta

Nukahtamisesta suloisenlämpimälle kalliolle
Jäkälästä takertuneena hiuksiin ja villapaitaan
Kullanpunaisista sammalenkukinnoista
Tyynynpehmoisesta pompulasammalesta
Hiukset sädekehäksi hehkuttavasta metsän valosta

Auringon villitsemistä pisamista ja melasmoista
Hämähäkinseitistä puuceen ikkunalaudalla
Vaaleansinisestä pienoismallipurjeveneestä
Vanhoista laivavalokuvista
Magneettisista häiriöistä :)

Yösateen ropinasta telttakankaalla
Hyvästä punaviinistä, jossa on metsäinen maku

Toisesta punaviinistä, joka maistuikin tölkkietikalle, johon on säilötty hikisiä sukkia
Kimaltelevasta spiraaligalaksista savisen, lasitetun viinipikarin pohjalla

Lukemattomista hienoista saviesineistä savipajalla

Savipajan salmiakkilakritseista ja salmiakkitoffeesta

Kumartumisesta taitavan sepän jalkojen juureen ;)

Sepän ihan mielettömästä portfoliosta 

Vilpittömästä ihastelusta, miten joku voikin olla niin kädentaitava

Kulttuuripornokirjasta, joka löytyi miniantikvariaatista

Taotun mustan veitsikorun ja savisen viinipikarin ostamisesta
Kuplia keräävästä mansikasta siiderilasista
Koirapörssin superkiinnostavista kuulumisista
Saaristolaisravintolan legendaarisesta isännästä joka pukeutuu naisten yöpaitaan

Multakärsällään pussaamaan tulevista villisian poikasista
Haisevista vuohista

Keskusteluista
Raukeasta iltapäivästä kirjan kanssa
Saariston heleydestä, raikkaudesta
Auringonnousun ja laskun väreistä

Maanantaiaamun betoninraskaasta elämyskrapulasta...

Kaksi vanhaa puuta

Minä rakastan näitä
iltojani kanssans sun
kun hetken päässä aamu odottaa

ja me nauramme ja
silmiämme pyyhimme ja
helppo huominen on unohtaa

oomme taas kuin kaksi lasta
jotka aikoinaan
puolivahingossa lähti
samaa tietä kulkemaan

ja sä viet mut ikkunan luo
ja sä sanot: "me kai ollaan niin kuin nuo"

kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja kestää joka tuulen ja sään

kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

kaksi ylvästä ja nuorta
varmoina on voimistaan
taivaan kantta kohti kasvaneet

ehkä vuodet ovat kuorta
ja talvet viimoillaan
hiukan ohuemmaks raapineet

kuinka onkaan kaksi lasta
matkan myötä muuttuneet
se ihme on kai vasta
oomme tänne selvinneet

ja sä viet mut ikkunan luo
ja sä sanot: "mehän ollaan niin kuin nuo"

kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja kestää joka tuulen ja sään

kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

-Juha Tapio- 

Crazy Horse Memorial

*

*

En ihmeemmin innostunut Mount Rushmoresta ja sen kylkeen hakatuista presidenttien päistä. Näkymät olivat toki hienot, kallioveistos kunnioitettava aikaansaannos ja paikka kulttuurihistoriallinen "must", kun kerta Amerikassa oltiin. Ympäröivä luontokin oli miellyttävää auringonpaahteessa tuoksuvine keltamäntyineen ja kummissa muodostelmissa kumpuilevine graniittikallioineen. Mutta... Siihen Mt.Rushmoren ihastelu sitten hyytyi ja historiallinen kriittisyys otti vallan.

Gutzon Borglumin ja poikansa Lincoln Borglumin johdolla veistettyjä Rushmoren presidentinpatsaita hehkutetaan mahtipontisesti Amerikan perustaja-isiksi. Näin sanottaessa painetaan villaisella ahneiden, häikäilemättömien ja valehtelevien kalpeanaamojen sortamat alkuperäiskansat. Harvempi amerikkalainen edes tietää, että Mt Rushmore on alun perin lakota-siouxheimolta riistettyä maata, jonka halki kulki tärkeä "henkinen tie" nimeltä Kuusi Isoisää.

Amerikkalaisen rosvopatriarkaalisuuden päälle sappea sylkevät asenteeni eivät perustu romantisoituihin  intiaanistereotypioihin. Intiaanien, kuten minkä tahansa muun  ihmiskansan keskuudessa, oltiin ja ollaan luonnollisesti myös julmia, syrjiviä, typeriä, katalia, ahneita, sotaisia ja selkään puukottavia. Mutta intiaanikulttuurien, kuten minkä tahansa luonnon ehdoilla elävän kansan  murskaaminen ylivoimalla on silti hirmuteko, jota on syytä hävetä, hyvittää ja pyydellä anteeksi vielä pitkään Obaman esimerkillisen yritelmän jälkeenkin. En vain voi olla pohtimatta, millaiseksi olisi voinut kehittyä omilla ehdoillaan toimiva sivilisaatio, joka ymmärsi universumin yhtenäisyyden  ja relativistisuuden päälle, kunnioitti luontoa sekä näki maailmansa ihmiskeskeisyyden ja hierarkian sijaan totemistisesti.

Niinpä intiaanien pyhän vuoren seinämällä möllöttävät omahyväiset äijänkäppänät kirvoittivat minusta jupinaa dynamiitin tarpeesta tai jättimäiseen viiksienpiirtotussin hankkimisesta. Patsaiden ihailuun tarkoitetulla aukealla turisteja viihdyttäneet, shamaanirumpuja paukuttavat vakavakasvoiset intiaanit tuntuivat taustaansa vasten irvokkailta ja surullisilta. Useita kurjia intiaanireservaatteja matkan varrella nähtyäni tiedän kuitenkin hyvin, että Amerikassa on syytä kiskoa leipänsä irti siitä, mistä se sattuu sillä hetkellä irtoamaan. Arvokkuudesta, juurista tai historian vääryyksistä ei voi aina pitää jääräpäisesti meteliä - niitä kun ei voi syödä nälkäänsä.

Onneksi reittimme etsiytyi Rushmoren jälkeen paikkaan, joka jätti pönöttäjäisät kirkkaasti varjoonsa sekä ilmiasunsa, toteutustapansa, että ideologiansa suhteen. Päädyimme tienviittojen houkuttelemana Thunderhead-nimisen vuoren juurelle ja pääsimme tutustumaan mielettömään projektiin, josta mahdollisesti joskus valmiina tulee maailman suurin veistos.

Crazy Horse Memorial on idealistinen hanke, jossa Thunderhead -vuoren kylkeen louhitaan intiaanipäällikkö Hullua Hevosta (Tȟašúŋke Witkó) esittävää monumenttia. Nimi Hullu Hevonen ei  muuten ole oikea käännös, vaikka onkin vakiintunut puhekieleen. Autenttisempi käännös kuuluu "Hänen hevosensa on hullu" ja se viittaa intiaanipäällikön näkyyn, jossa hänen ratsunsa "tanssi" oudosti.

Hankkeen toteuttamisen aloitti vuonna 1948 kuvanveistäjä Korczak Ziolkowski. Hän oli saanut intiaanipäällikkö Seisovalta Karhulta kirjeen, jossa tuotiin julki intiaanien toive näyttää valkoiselle miehelle, että myös heillä oli kunnioitettavia ja muistamisen arvoisia sankareita:

"Then indians wrote me a letter and asked me to... would I come out here and carve a mountain to their great hero. Well, they had no money. They had nothing. They didn´t even have a mountain. So since it was my dream and I always thought the indians got a raw deal... I decided after the war was over and I came out here in 1947 that I would spend my life carving this memorial to the North American Indian."

Ziolkowski otti tehtävän vakavemmin, kuin kukaan ikinä olisi saattanut kuvitella. Hän suunnitteli ja laittoi alulle monumentin joka on 195 metriä leveä ja 172 metriä korkea, kun Mount Rushmoren presidentinpäät ovat "vain" vaivaiset 18 metriä korkeita. Työn määrästä kertoo jotain se, että nyt, yli 60 vuotta kestäneen louhinnan ja räjäyttelyn jälkeen monumentista on valmiina vasta Hullun Hevosen kasvot. Vieraskeskuksessa näkemässämme dokumentissa veistäjä kertoi, kuinka esimerkiksi kahden viikon hillittömän raatamisen ja kymmenien tonnien painoisten kivimassojen räjäyttelyn jälkeen työmaalla ei ollut alhaalta päin katsottuna nähtävissä minkäänlaista edistystä.

Suoraselkäinen Ziolkowski ei suostunut ottamaan vastaan valtion kahteenkin otteeseen tarjottelemaa 10 miljoonan dollarin avustusta, vaan kaikki alueen toiminta rahoitetaan vierailijoiden pääsymaksuilla ja yksityisten tekemillä lahjoituksilla. Kuvanveistäjä kuoli 1982, mutta hänen vaimonsa, lapsensa ja lastenlapsensa ovat jatkaneet sinnikkäästi alkuperäisen suunnitelman toteuttamista.

"Of course I guess you have to be a little bit crazy don´t you. To do a things like this. Especially when you tell government they can keep their 10 million dollars twice."

Louhintaurakan ohessa Thunderheadin juurelle kehittyi monipuolinen ja kiinnostava Amerikan alkuperäiskansojen kulttuuri- ja koulutuskeskus. Siellä on yliopisto ja kampus, museo, Ziolkowskin alkuperäinen museoitu koti ja studio, vierastilat, ravintola, elokuvateatteri ja lahjakauppa. Voin varoittaa, että keskus on oikea tarujen aarreaitta ja selvisin itse sieltä ulos tekemättä vararikkoa vain siksi, ettei minua kaikkein eniten sykähdyttäneistä Woody Crumbon taideteoksista ollut (onneksi?) myytävänä jäljennöksiä.

Keskuksen pihalla on näytillä monumentin 1/34 -kokoinen, lumivalkoinen ja sirosti muotoiltu pienoismalli, jolla on taustanaan vuorityömaa. Malli ei kuitenkaan ole kuviin joutumista vältelleen Hullun Hevosen identtinen näköismuotokuva, vaan symbolinen hahmo, joka osoittaa sormellaan horisonttiin:  "My lands are where my dead lie buried,"

Voitte vain arvata millaisen määrän kunnioitusta, inspiraatiota sekä liikutusta tuollaisen elämäntyön näkeminen ja sen eteen tehdyistä ponnisteluista kuuleminen minussa herättikään! Veistäjä itse on sanonut, että:  "You only have to live long enough to inspire others to do great things."

Devils Tower

Fantasiaan mieltyneenä ihmisenä minulla on vihlova kaipuu epätodellisiin maisemiin. Ikävöin paikkoihin, joissa seisoessani ja ympärilleni silmäillessäni saatan vain haukkoa henkeä ja ihmetellä, että onko tämä näkymä totta vai untako vaan. Luonnonihmeiden äärellä lakkaan olemasta rajallinen yksilö ja muutun suurisilmäiseksi susuwatariksi, joka leijailee ihmeissään keskellä mahtavaa universumia. Minä pidän siitä tunteesta suunnattomasti, se asettaa elämäntajun oikeisiin uomiinsa.

Wyomingin karujen tasankojen keskellä, Black Hillsin mäntymetsien liepeillä ja lähellä Sundancea kohoaa 386 metriä korkea monoliitti, Devils Tower, joka tunnetaan myös hauskalla alkuperäisnimellä Mateo Tepee eli Harmaakarhun  Tiipii. Jotkut alkuperäisheimot ovat kutsuneet sitä myös nimellä "Bad God´s Tower", joka on kalpeanaamojen tulkintana johtanut nykyiseen nimitykseen.

Torni on syntynyt vulkaanisten purkauksien seurauksena  noin 60-70 miljoonaa vuotta sitten ja eroosio on kuorinut sen kyljistä pehmeämmät kivilajit, jättäen jäljelle nykyisen muodon. Torni on ulkonäöltään mitä merkillisin maastonkohta - ihan kuin joidenkin funkikseen hurahtaneiden aavikkoalieneiden keskelle ei mitään rakentama linnoitus, jonka tasainen huippu olisi mitä oivallisin laskeutumispaikka avaruusalukselle. Steven Spielberg onkin käyttänyt Devils Toweria elokuvassaan Kolmannen asteen yhteys. Presidentti Theodore Roosevelt nimesi Devils Towerin Amerikan ensimmäiseksi kansallismonumentiksi vuonna 1906.

Ajettuamme tornille johtavan ruohotasankopätkän, leiriydyimme Devils Tower National Parkin ulkorajalla olevalle KOA:n leirintäalueelle. Luonnonpuiston rajojen sisäpuolella olisi ollut  mahdollisuus alkeellisempaankin leirintään, mutta Badlandsin suihkuttoman ja hikisen telttailun jälkeen kaipasimme  kipeästi peseytymismahdollisuutta. Saimme teltansuunäkymiksemme okranpunaiset hiekkakivikukkulat ja muutaman  kilometrin päässä kohoavan päänähtävyyden.

Sää oli erittäin lämmin ja sateista ei tietoakaan. Retkeilijöitä varoiteltiin tekemästä nuotiota, sillä se voisi roihauttaa maiseman tuleen. Kielloista huolimatta jotkut älykääpiöt polttivat illalla makkarahiilloksen aikaan saadakseen roskiaan, mikä kirvoitti minusta muutaman raivokkaan kovaäänisen karjahduksen ja olisin varmasti lähtenyt kielimään idiooteista henkilökunnalle, mikäli nuotio ei olisi sammunut. Metsä- tai siis tässä tapauksessa aavikkopalot kun eivät ole kuivilla seuduilla leikin asia.

Kävimme Devils Towerilla kahdesti ja kiersimme sen ympäri kulkevat luontopolut, sekä kiipeilimme tornin seinämistä lohjenneilla järkäleillä. Ikivanhat kivet hohkasivat auringon lämpöä ja monoliittia ympäröivässä mäntymetsässä oli jännittävä tunnelma. Tuoksui leppeässä kesäillassa lämpiävälle havupuiselle saunalle ja olin lumoutunut siitä tuoksusta, ihan kuin olisin uinut hunajankultaisen pihkan pyörteessä. Siellä täällä näkyi menneiden metsäpalojen hiillyttämiä puunrunkoja. Kaiken kaikkiaan paikassa oli erityinen, hyvä henki ja muinaisuus läsnä. Polulla kohtasimme myös pörröisen alkuasukkaan, -jäniksen, joka kyyrötti isojen käpyjen takana "piilossa" ja sai meidät arvailemaan, josko se oli päätynyt varastamaan oravan sapuskat.

Devils Tower on on ollut ja on edelleenkin pyhä paikka useille intiaaniheimoille. Heinäkuussa alkuperäisasukkaat viettävät alueella uskonnollisia menojaan, jolloin turismia ja kiipeilyä on pyydetty  rajoitettamaan. Vuoreen liittyy runsaasti folklorea. Tunnetuin on legenda siitä, miten vuori on saanut oudot ominaispiirteensä: Seitsemän intiaanityttöä (joissakin tarinoissa poikaa/miestä) oli muinaisina aikoina juossut pakoon raivokasta jättiläiskarhua. He loikkasivat kiven päälle ja rukoilivat Suurta Henkeä auttamaan. Kivi oli alkanut yhtäkkiä kasvaa ja kohota korkeuksiin. Tyttöjä verenhimoisesti tavoitellut jättiläiskarhu oli silponut vuoren kylkiin kynnenjälkensä, mutta vuori oli nostanut tytöt taivaaseen asti, jossa he muuttuivat Pleadien eli Seulasten seitsemäksi tähdeksi.

Intiaanit olivat sitoneet puiden oksille uhrilahjoja ja näin ainakin askin tupakkaa sekä flanellikankaanriekaleen, ehkäpä revittynä juuri sellaisesta puunhakkaajatyylisestä ruutu-raitaflanellipaidasta, jotka olivat Suomessakin muotia 80-luvulla. Tuoksufriikkinä menin nuuhistelemaan silmät suljettuina kangasta, koittaen tavoittaa mielikuvan sen tuojasta, mutta pihkanhaju vei kaikista muista aistimuksista voiton.

Devils Tower on myös erittäin suosittu kiipeilykohde ja sen seinämillä silloinkin rimpuilleet kiipeilijät uskomaton näky. Jäimme seuraamaan, kuinka parivaljakon liidaaja ensin kiipesi ja näpräsi varmistukset kallionhalkeamiin. Sen jälkeen toinen mennä ähelsi perästä. Kuulimme seinämältä tuskaista huutelua maitohapoille menemisestä, mitä ei ollut vaikeaa uskoa kun seurasi mitä hämmästyttäviä hämähäkkiliikkeitä kiipeilijät mennessään tekivät. Niin he vain etenivät sitkeästi vähä kerrassaan, mutta me emme jaksaneet jäädä päivystämään, että pääsivätkö huipulle asti. Jos pääsivät, niin sen elämyksen täytyy olla painonsa arvosta timantteja. Mikäli minulle koskaan tarjoutuisi mahdollisuus kiivetä tuota seinämää asiantuntevan kiipeilijän opastamana huipulle asti, en epäröisi hetkeäkään, olisipa kapuaminen sitten kuinka rankkaa ja pelottavaa tahansa. Mutta tällä kertaa ei ollut sen aika, joten tyydyimme tallentamaan haaveen kiipeämisestä sydämiimme. Maybe someday.

Uiminen Koan altaalla tumman yötaivaan ja tuikkivien tähtien alla kruunasi tunnelmallisesti päivän. Hämärässä tai pimeässä uidessaan sitä tuntee ikään kuin sulautuvansa metallisesti läikehtivään veteen. Kelluessani selälläni näin, kuinka pienet lepakot lehahtelivat allasta reunustavien lamppujen liepeillä yöpalaa pyydystämässä ja sen hetken mukanaan tuoman kiihkeän ilon ja onnellisuuden tunteen tulen todellakin muistamaan pitkään.

Kaktuskissa

Löytyipä taas vaihteeksi outo ja huvittava kryptozoologinen kissalegenda, josta en ollut aiemmin kuullutkaan:

1800-luvulla Californian, Arizonan, Uuden Meksikon ja lounais Amerikan uudisasukkaiden parissa ja puunhakkaajien sekä lehmipoikien leiritulilla kerrottiin vistoa legendaa erämaissa lymyilevästä olennosta nimeltä kaktuskissa.

Kaktuskissa oli kuvausten mukaan noin ilveksen kokoinen kissaeläin, jonka turkin karvat olivatkin piikkejä. Sillä kuvailtiin olevan myös terävät luukannukset etutassuissaan ja haarautunut, piikikäs häntä. Korvien takana kasvoivat lisäksi pienet sarvet.

Kaktuskissa nautti ravinnokseen erämaan kaktusten mahlaa ja käytti etutassujensa kannuksia kaktusten auki silpomiseen. Kun kaktuskissat sitten kiertelivät ryypiskelemässä silpomiensa kaktusten nesteitä, ne olivat usein alkaneet käydä lämpimässä ja muuttua alkoholipitoisiksi. Kerrotaan, että juopuneet otukset rymysivät perskännissä pitkin öisiä erämaita, hioivat etutassujensa kannuksia vastakkain ja kirkuivat kammottavalla äänellä. Etsiytyipä otus joskus erämaassa yöpyvien leireihinkin ja pisti pystyyn hävityksen kauhistuksen.

Legendan on arveltu syntyneen siitä, kun uudisraivaajat kohtasivat ensimmäisiä kertoja eräseutujen piikkisikoja ja kuulivat puumien päästelevän karmaisevia huutojaan. Liepä osuutta juttuihin ollut silläkin, että kertojat olivat nauttineet itse miestä väkevämpää. 

Jompikumpi meidän vanhoista kissoistamme lienee tuon erämaan hirviön pikkuserkku, sillä pieneltä kaktukseltani oli kerran järsitty pää poikki. Syyllinen oli ihme kyllä, selvinnyt tempustaan ilman vammoja.

Crater Lake

 

---

Minulla ja Jänismiehen amerikkalaisella ex-kollegalla E:llä oli silloin tällöin tapana istua iltaisin labran tietokoneella googlettamassa kiintoisia asioita ja ilmiöitä. Siinä tuli puitua hämähäkkien ultraviolettivaloon perustuva kuhertelu, paratiisilinnun koomiset kosiomenot, alien-teknologian mieleen tuovien bismuttikristallien kasvattaminen, kummiin muotoihin kasvatetuista puista otetut valokuvat, hain ja mustekalan jännä painiottelu, Rasputinin säilötty heppi ja tietämämme, suosittelemisen arvoiset luonnonpaikat.

Eräänä iltana E avasi nähtäväkseni maisemakuvan, jossa oli maljamainen kraateri täynnä  epätodellisen sinistä vettä. Kun epäilin kuvaa käsitellyksi, E kertoi kyseessä olevan hänen synnyinkotinsa lähellä, Oregonissa sijaitseva Crater Lake ja suositteli siellä käymistä, kun kerta olimme aikeissa suunnata länsirannikolle. Maisema teki minuun syvän vaikutuksen ja vaihdettuani sen vihjailevasti Jänismiehen työkoneen taustakuvaksi, aloin hinkua, että sinne on päästävä. Ja sehän tosiaankin toteutui.

Matkallamme Seattlesta kohti Los Angelesia silmäilimme horisontissa siintäviä tulivuoria, jotka täytyi valitettavasti jättää toiseen kertaan. Myös Crater Lake on entinen tulivuori, noin 7700 vuotta sitten  purkautunut ja sisäänpäin romahtanut Mount Mazama. Kalderaan muodostunut järvi on halkaisijaltaan kymmenisen kilometriä leveä ja syvimmältä kohdaltaan lähes 600 metriä, mikä tekee siitä Yhdysvaltojen syvimmän ja maailman yhdeksänneksi syvimmän järven. Järven vesi on hyvin puhdasta ja kirkasta, eikä siinä ole sedimenttiä, levää tai muita epäpuhtauksia, mistä syystä vesimolekyylit absorboivat kaikki muut auringonvalon spektrin värit, paitsi sinisen jota ne heijastavat voimakkaasti.

Järvi on seudun natiiveille, Klamath-intiaaneille pyhä paikka. Klamathit ovat perimätiedosta päätellen olleet todistamassa Mount Mazaman luhistumista. Heidän legendojensa mukaan purkaus oli maanalaisen jumaluuden Llaon ja taivaan jumala Skellin tulta ja tulikiveä sinkoillut taistelu, joka päättyi Llaon tappioon sekä Mazaman romahtamiseen. Skell täytti syntyneen kraaterin vedellä ja heitti sinne tappamansa Llaon pään, josta muodostui kartiomainen saari, Wizard Island. Kerrotaan, että järven syvyyksissä vaani myös Llaon käskyläisiin kuuluva jättiläismäinen hirviörapu, joka saattoi kiskaista kraaterin rinteillä kulkevan ihmisen mukanaan syvyyksiin. Ihmettelen vain, että mistähän tuollainenkin taru lie saanut innoituksensa?

Saimme paikan päälle saavuttuamme todeta, etä Crater Lake on juurikin niin huikaisevan sininen, kuin kuvissa näyttää. Iho meni ensimmäisellä pysähdyspaikalla kananlihalle kuumuudesta huolimatta, näky oli sen verran hätkähdyttävä. Ei ole kaukaa haettua tituleerata järveä kruununjalokiveksi, sillä se on kuin valtava sininen safiiri upotettuna harmaiden kallioreunusten muodostamaan kehykseen.

Ajoimme päivän aikana järven ympäri, pysähtyen lähes jokaisella näköalapaikalla ihastelemaan ja kuvaamaan. Näimme velhon hattua muistuttavan Wizard Islandin ja sinne seilaavan  pienen paatin, aavemaisena  veteen peilautuvan Phantom Shipin, punertavasta hohkakivestä muodostuneen Pumice Castlen ja ennen kaikkea järven lumoavan sinen mahdollisimman monesta kulmasta. 

Sinisyys oli kuin jotain sielua virkistävää juotavaa. Kohotin järveä vasten kirpputorilta löytyneen lempilasini, jonka väri ei olisi voinut paremmin matsata. Sanonta "feeling blue" sai mielessäni ihan uudenlaisia, myönteisiä merkityksiä. Nytkin tätä kirjoittaessani tunnen tuon sinisen kaipuun ja tekee mieli vannoa, että palaan Crater Lakelle vielä uudelleen.