Minulla on outo tapa suhtautua joihinkin asioihin, joita kohtaan tunnen epäluuloa, pelkoa tai varovaisuutta. Minä ikään kuin puolihuolimattomasti tupsahdan niihin, hivenen itseänikin huijaten. Kun eteen tulee asia, joka tuntuu minusta hirmuiselta tai suorituskykyni ylittävältä, suhtaudun siihen kuin tietyömonttuun, jonka näen kadulla, mutta vain sillä erotuksella, että katson sivuun ja kävelen siihen tahallani. Edellyttäen tietysti että kyseessä oleva asia on sellainen, että minulle on siitä joko hyötyä, se laajentaa kokemus- ja elinpiiriäni tai on muuten vain semmoinen "ooh vau, tuota minä en ainakaan uskaltaisi tehdä" -juttu. Duudsonhölmöilyt ovat tästä harrastuksesta tietenkin poissuljettuja, sillä en koe kastenmatojen nenään snorttaamisen, tikapuilla kaatumisen ja selkänsä murtamisen, paska-altaassa uimisen tai pakaroiden yhteenniittaamisen tuovan elämääni mitään tarpeeksi kallisarvoista niitä koettaakseni.
Viime aikoina olen kurittanut korkeanpaikan kammoani, ottanut huolettomasti yhteyttä "arvokkaisiin" ihmisiin ja uinut kylmässä vedessä, jota olen vuosikaudet kammonnut sydämeni pohjasta. Avantoon pitäisi vielä tänä talvena pakottautua, sitten saisin taas hetkeksi mielenrauhan!
Mutta pian edessäni on vieläkin haastavampi koettelemus. Luulin että minulla on vuosi aikaa varustautua siihen, mutta kävikin toisin. Kun tuli eteen kysymys, lähdetäänkö heti ja kohta, vastasin melko pian, että JOO! Mennään toki! Kirjoitan siitä enemmän, kunhan olen selvinnyt sen yli. Voipi olla melkoinen reissu, ainakin odotan siltä paljon.
Olen oppinut lyriikan opettajaltamme ihastuttavan, kullanarvoisen mietelauseen: "Miksipäs ei, miksipäs ei!" Elämä on liian lyhyt siihen, että jäisi vaikkapa vuodeksi miettimään onko oikeasti kanttia tehdä jotakin. Sitä sitten vain tekee tai jättää tekemättä, märehtiminen on ajanhukkaa. Ei ole minun asiani punnita kovinkaan syvällisesti ennakkoon, voinko ylipäätään yrittää jotain tai tehdä jotain, jonka vaativuudesta tai sopivuudesta en voi olla täysin varma (vaikken nyt mäkihyppäämään tältä istumalta lähtisikään). Yleensä se selviää vasta sitten kun yrittää. Voihan se tietysti tuoda mukanaan torjuntoja, epäonnistumisia ja nöyryytyksiäkin, mutta ainakin voi sanoa yrittäneensä. Se, kun vain menee ja tekee, aiheuttaa monesti suuriakin yllätyksiä sen suhteen, miten korkeitten aitojen yli tai ali on mahdollista päästä kevyesti. Jos vähän naarmuttaa itseään piikkilankaan, se ei tapa vaan vahvistaa.
Huomauttaisin myös erääseen yksityiskeskusteluun liittyen, että mielestäni yhtäkään ihmistä ei pidä pelätä tai katsoa yhtään itsestään ylöspäin. Ei ole olemassakaan pyhiä monumentteja, joita ei muka halutessaan uskaltaisi tai saisi lähestyä ystävällisesti ja kohteliaasti. Jokainen ihminen on VAIN ihminen, eikä yhdessäkään ole sieluvaa´alla punnittuna enemmän karaatteja kuin jossain toisessa. Minulle ei tuota juurikaan vaikeuksia kohdella auktoriteetteja tai mitä tahansa arvostettuja henkilöitä samoin, kuin ketä tahansa hyvänpäivän tuttua. Mitä enemmän pystyn elämään näin, sen tyytyväisempi olen itseeni.
Ihminen, joka pullistelee ja haluaa alleviivata omaa erinomaisuuttaan tai asemaansa verrattuna toisiin, herättää minussa sen sijaan vaistomaisen tarpeen mennä puhkaisemaan hänen ilmapallonsa ja äkkiä. Alaspäin katsomista ja itsensä jalustalle laittamista tulee myös pyrkiä välttämään, sillä se voi aiheuttaa hyvinkin radikaaleja yllätyksiä ja katumusta. Tosin jotain pahantekijöitä ja mulkvisteja kohdatessaan on vaikea muistaa, että hekin ovat VAIN ihmisiä eivätkä alimmasta helvetistä karanneita demoneja. Ovat he. Valitettavasti.
Niinpä haastan ihmisiä tanssimaan piiritanssia tai kansantansseja tai lambadaa niiden asioiden kanssa, jotka saavat polvet tutisemaan tai joiden tekeminen houkuttaa, mutta pelottaa muka liikaa. Uskokaa minua, itsensä ylittämisestä ja pelkojensa kesyttämisestä saa monesti yllättävän paljon energiaa ja elämäniloa.
Viime aikoina olen kurittanut korkeanpaikan kammoani, ottanut huolettomasti yhteyttä "arvokkaisiin" ihmisiin ja uinut kylmässä vedessä, jota olen vuosikaudet kammonnut sydämeni pohjasta. Avantoon pitäisi vielä tänä talvena pakottautua, sitten saisin taas hetkeksi mielenrauhan!
Mutta pian edessäni on vieläkin haastavampi koettelemus. Luulin että minulla on vuosi aikaa varustautua siihen, mutta kävikin toisin. Kun tuli eteen kysymys, lähdetäänkö heti ja kohta, vastasin melko pian, että JOO! Mennään toki! Kirjoitan siitä enemmän, kunhan olen selvinnyt sen yli. Voipi olla melkoinen reissu, ainakin odotan siltä paljon.
Olen oppinut lyriikan opettajaltamme ihastuttavan, kullanarvoisen mietelauseen: "Miksipäs ei, miksipäs ei!" Elämä on liian lyhyt siihen, että jäisi vaikkapa vuodeksi miettimään onko oikeasti kanttia tehdä jotakin. Sitä sitten vain tekee tai jättää tekemättä, märehtiminen on ajanhukkaa. Ei ole minun asiani punnita kovinkaan syvällisesti ennakkoon, voinko ylipäätään yrittää jotain tai tehdä jotain, jonka vaativuudesta tai sopivuudesta en voi olla täysin varma (vaikken nyt mäkihyppäämään tältä istumalta lähtisikään). Yleensä se selviää vasta sitten kun yrittää. Voihan se tietysti tuoda mukanaan torjuntoja, epäonnistumisia ja nöyryytyksiäkin, mutta ainakin voi sanoa yrittäneensä. Se, kun vain menee ja tekee, aiheuttaa monesti suuriakin yllätyksiä sen suhteen, miten korkeitten aitojen yli tai ali on mahdollista päästä kevyesti. Jos vähän naarmuttaa itseään piikkilankaan, se ei tapa vaan vahvistaa.
Huomauttaisin myös erääseen yksityiskeskusteluun liittyen, että mielestäni yhtäkään ihmistä ei pidä pelätä tai katsoa yhtään itsestään ylöspäin. Ei ole olemassakaan pyhiä monumentteja, joita ei muka halutessaan uskaltaisi tai saisi lähestyä ystävällisesti ja kohteliaasti. Jokainen ihminen on VAIN ihminen, eikä yhdessäkään ole sieluvaa´alla punnittuna enemmän karaatteja kuin jossain toisessa. Minulle ei tuota juurikaan vaikeuksia kohdella auktoriteetteja tai mitä tahansa arvostettuja henkilöitä samoin, kuin ketä tahansa hyvänpäivän tuttua. Mitä enemmän pystyn elämään näin, sen tyytyväisempi olen itseeni.
Ihminen, joka pullistelee ja haluaa alleviivata omaa erinomaisuuttaan tai asemaansa verrattuna toisiin, herättää minussa sen sijaan vaistomaisen tarpeen mennä puhkaisemaan hänen ilmapallonsa ja äkkiä. Alaspäin katsomista ja itsensä jalustalle laittamista tulee myös pyrkiä välttämään, sillä se voi aiheuttaa hyvinkin radikaaleja yllätyksiä ja katumusta. Tosin jotain pahantekijöitä ja mulkvisteja kohdatessaan on vaikea muistaa, että hekin ovat VAIN ihmisiä eivätkä alimmasta helvetistä karanneita demoneja. Ovat he. Valitettavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti