Huuda harkiten

Oletteko koskaan tulleet pohtineeksi millainen voima ääneen ja sen käyttöön kätkeytyy? Ainakin tiedätte kliseen, jonka mukaan kamppailulajien harjoittajat (esim. Bruce Lee) päästävät kummallisia KIAAAAI -ääniä lyödessään tai potkiessaan. Kyse ei ole pelkästään hauskasta mausteesta tai kuriositeetista. Äänen käytöllä liikkeen yhteydessä on täysin järjellinen funktionsa: huutaminen häiritsee vastustajan keskittymistä, mutta aktivoi omaa adrenaliinintuotantoa ja siten tehostaa liikettä.

Kun huutaa hallitusti koko vartaloaan kaikukoppana käyttäen, ruumiin valtaa lämmin adrenaliinin virta, jota itämailla ki-energiaksikin kutsutaan. Jos huutaminen on omassa kontrollissa, eikä siis mikään järjetön raivonpurkaus tai hysteeristä kimitystä, se voi luoda huutajan ympärille yllättävän tehokkaan henkisen suojapanssarin ja vahvistaa itsetuntoa. Sama koskee hallittua ja kuuluvaa (ei kuitenkaan korvia särkevää ja rumaa) äänenkäyttöä, joka luo ihmisestä uskottavamman vaikutelman. Jo pelkällä äänensävyllä voi antaa todella tehokkaan viestin siitä, että minun nenilleni ei hypitä eikä kimppuuni käydä rankaisematta. Ääni on kuin ihmisen käyntikortti.

On hauskaa kokeilla tätä käytännössä: teetän opettaessani silloin tällöin harjoituksen, jossa saa huutaa sydämensä kyllyydestä. Huudan itse soolona esim. numeroita, jotka koko muu ryhmä toistaa yhteen ääneen. Tapaan kiusoitella oppilaitani siitä, että eikö heistä yhteensä lähde yhtä paljon ääntä kuin minusta, kunnes he todella rohkenevat avata äänijänteensä. Tästä harjoituksesta on tullut hyvää palautetta ja luvallinen huutaminen kuulema tuntuu ihmisistä hyvältä. Ei ihme, sillä monet on opetettu jo pienestä asti olemaan hiljaa ja liiankin hillitysti. Sellaisissakin tilanteissa, jolloin suun kiinni pitäminen merkitsee takkiinsa saamista. monella väkivallan kohteeksi joutuneella ei ole tullut mieleenkään se, että hyökkäyksen uhriksi jouduttaessa saa huutaa aivan niin lujaa kuin vain suinkin lähtee ja niin kaameita törkeyksiä ja kirouksia kuin suinkin vain suusta löytyy.

Äänenkäyttö itsepuolustuksessa on täysin luonnollista, kuten vaikkapa eläimiä katsomalla voi huomata. Jokainen, joka on joskus kuullut raivosta tai pelosta tolaltaan olevan kissan päästävän oikein kunnon mouraisun, tajuaa että jokainen korvat omistava isokin olento harkitsee kaksi kertaa ennen kuin käy moisen äänenlähteen kimppuun. Esimerkiksi eilen vein kissani Mörön ulkoilemaan, jolloin tämä karvainen pikku Einstein ryntäsi täysillä keskelle takiaispuskaa. Seurauksena oli se, että kissaherran turkki oli täynnä takkupalloja joita jouduin setvimään pois kamman kanssa. Ylen arvokkaaseen turkkiinsa kajoamisesta suuttunut Mörkö sylkäisi kesken harjauksen päälleni niin vihaisen sähähdyksen, että jouduin kaksi kertaa miettimään uskallanko pakottaa omaa kissaani.

Sen sijaan esimerkiksi itkeminen muistuttaa tarkoituksellisesti pienten pentujen päästämää vikinää, jolla on tarkoitus vedota jonkinlaisiin suojeluvaistoihin, eikä se siten ole puolustautumis- tai vakuuttamistilanteessa kovin tehokasta. Naaraisiin eli potentiaalisiin emoihin se saattaa vedota piirun verran paremmin, mutta uroksia vikinä todennäköisesti vain ärsyttää.

Äänen arkipäiväisestä vaikutuksesta on hyvä esimerkki se, miten itse puhuu muille ihmisille.
Puhuuko kokoon käpertyneenä hiljaa ja piipittäen, vai ojentaako koko vartalonsa puhuessaan ja käytttää pallealihaksiaan äänen tuottamiseen. Joitakin saattaa nolottaa aivan sietämättömästi korottaa ääntään ja saada sanottavansa kuuluville isossa ihmisjoukossa. Myös suuren joukon edessä yksin kuuluvalla äänellä puhuminen on monille se kaikkein pahin painajainen. Jos nämä nolotukset ja pelot pystyy voittamaan, sekä tajuamaan pitkälti omasta mielikuvituksesta riippuvaisiksi, on jo melkoisen pitkällä itsetuntonsa kanssa.

Itse olen kulkenut pitkän tien nuoruuden esiintymiskammoisesta hissuttelijasta ihmiseksi, jota ei juuri koskaan nolota avata suutaan tarpeelliseksi katsomissani tilanteissa, vaikka kuinka saisin paheksuvia silmäyksiä osakseni. Joskus jopa suorastaan tahallani närkästytän ihmisiä sanomalla asioita, joita ei muka joidenkin typerien sääntöjen takia saisi sanoa ääneen. Silloin on mukavaa teeskennellä täysin paheksunnasta tietämätöntä ja naureskella viiksikarvoihinsa.

Ääni ei ole tietenkään pelkkä hallinan ja komentamisen väline, vaan myös rakkauden, hellyyden ja hyvän tekemisen kanava. Joogatunneilla on helppo vakuuttua tietynlaisten äänten hyvää tekevistä vaikutuksista. Kun salillinen ihmisiä lausuu yhtäaikaa om-äänteen, miellyttävä värisevä aalto humahtaa koko salin läpi. Itsekin tuntee kuinka OM saa jonkin sisäisen kielen värähtelemään ja ruumiin ottamaan vastaan muiden lähettämää hyväntahtoista energiaa.

Niin sinun kuin minunkin
Ajoittain tulee huutaa
Ja löysäpää typerys on se,
Joka väittää muuta.
-YUP-