Tuli puhetta erilaisista suhtautumistavoista elämän ruumiiseen jättämiin jälkiin. Lähinnä puhe oli pelkistä normaaleista arvista ja naarmuista, ei siis koko kehonkuvaa uusiksi muokkaavista vammoista tai ruumiin peittävistä yakuza-tatuoinneista. Ne ovat ihan asia erikseen.Siinä missä keskustelukumppanini sanoi kammoavansa ja välttävänsä suorastaan hysteerisesti kaikkea ihoonsa jääviä jälkiä, mietin mielessäni että jos kaikki saamani naarmut näkyisivät pysyvästi, olisin yhtä zorron merkeillä koristeltua naarmupalstaa koko nainen. Ruumiiseeni jääneet arvet eivät tosin ole minua juuri koskaan murehduttaneet eivätkä murehduttane niin kauan, kun vain kasvoni pysyvät kohtuullisen arvettomina.
Lapsuus maaseudulla piti huolen siitä, että milloin eivät polvet olleet verillä ja sääret sekä käsivarret naarmuilla kaatuiluista tai metsissä rymyämisestä, niin vähintään oli ihossa lukematon määrä kissojen kynnenjälkiä. Minulla oli nimittäin siihen aikaan tapana pyydystää Saapasjalkakissa-kirjasta oppimallani tekniikalla villejä kissoja (Tikuilla suustaan huterasti auki viritetty pussi, jossa oli houkuttimena ruokaa. Pussin suuaukon ympärillä meni harsittu naru, joka puolestaan kiersi ladon orren kautta puupinolle, missä minä odottelin narun päässä uteliaita ja nälkäisiä pussiin menijöitä). Niitä nimittäin etsiytyi navettamme parsille holtitonta kissataloutta pitävän kissarakkaan, mutta täysin edesvastuuttoman naapurimme maatilalta.
Kun kissa sitten meni pussiin, nykäisin narulla pussin kiinni. Rukkasten kanssa tai ilman, kaivoin kissan (yleensä vasta pennun) ulos pussista vieden sen tupaan "kesytettäväksi". Minulla oli hieman romanttiset (seikkailukirjoihin pohjautuvat) kuvitelmat villieläinten kesyyntymisestä ja ihmettelin mikseivät villit kissanpojat nälkiintyneisyydestään huolimatta syöneet niiden eteen kantamiani herkkuja tai kermaa, eivätkä kehränneet, vaikka kuinka varovasti niitä silittelin. Kynnestä ja hampaasta sain sitäkin useammin, vaikka vähintään yhtä usein nuo villit pennut menivät kauhusta flegmaattisiksi, vasten tahtoaan huolenpitoni kohteeksi jouduttuaan. Kerran eräs villi äitikissa kävi rajusti hyppien päälleni, kun otin syliini hänen mansikkamaalle piilottamansa poikasen. Siinä ei paljon lapsen vilpitön auttamis- ja paijaamishalu painanut kun meikäläisen ruskettuneet ja parkkiintuneet kintut saivat lisää naarmuja entisen kokoelman jatkoksi.
Lemmikkikissoiltakin on toki tullut piirto, jos toinenkin nahkaan, mutta niistä harva on kestänyt aikuisiälle asti. Rippikuvassani poskeani koristaa mikäpäs muukaan kuin reipas kissan raapaisu, jonka leikkisä kissanpoikani oli siihen kirjonut. Äitini oli repiä kiukusta kirkkohameensa kun menin ripille naama naarmuilla ja ihan vain vittuillakseni äitin vanhassa hautajaismekossa. Viimeisen päälle puunattujen pikkuenkeleitten joukossa naarmuisena virnisteleminen oli oikeastaan aika tyydyttävää piilovittuilua inhoamaani uskontoa kohtaan, kun en kerran kirkosta alaikäisenä eroamaankaan pystynyt.
Nykyisen Mörkökissani nilkkaani silpaisema vekki on kissojen tekemistä naarmuistani pahin koska se tulehtui jostain syystä tavallista äkäisemmin jättäen jälkeensä mustan arven, jonka haihtuminen kesti vuosia. Oli se kyllä aika käheän näköinen, ainakin erään tuttavani mielestä. Olisi melkein käynyt tatuoinnista.
Muuten juuri äskenkin Mörkö kävi luontaiseen tapaansa nykäisemässä kynnellään hihastani, että hänetkin voisi huomata. Hän pitää tällä tavalla huolen siitä ettei naarmukokoelmani pääse kesken loppumaan. -Usein Mörön kynsi nimittäin tarttuu hihan sijasta lihaan ja ainakin viimeistään silloin huomioni kiinnittyy hyvin tiiviisti sitä vaativaan kissaan.
Olin muuten joskus töissä vadelmatarhallakin ja piikkipensaissa vietetyn työpäivän jälkeen laskin iholtani 114 naarmua... Käsivarteni olivat kuin ristikkokuvioitu kangas. Kaikkea sitä on tullutkin tehtyä.
Nahkaani vilkuilemalla löydän yhden jos toisenkin muistorikkaan arven. Rokotusteni on täytynyt aikanaan tulehtua melkoisesti, sillä niiden arvet ovat melkoisen rumat kraaterit. Niitä on yksi jos toinenkin ihmetellyt. Kylkeeni ovat kerran käyneet ihmisen kynnet niin, että ihoa ja vähän lihaakin taisi lähteä. Tuloksena tummat rannut. Kädessäni näkyy vielä juuri ja juuri aikanaan euron kolikon kokoinen palovamma, jonka sain kommuunissa asustellessani ja kahvia hellalla keitäessäni, kun nokasta tuleva höyry osui ihooni. Lisää palovammoja sain ollessani töissä kotileipomossa - kädet hipaisivat usein jotain hyvin polttavaa. Nenässäni on kyhmyrä arpi muistona pesäpallon onnettomasti keskeytyneestä peluusta (lyödystä puupallosta naamaan) ja poskessa yöllisellä juoksureissulla ruusupensaan oksasta saatu vekki joka näkyy vain kun punastun. Olkapäässänikin on söpö elokuva-arpi joka on kotoisin kalliokiipeilyreissulta.
Onhan noita muutama.
Polvessani on kaksi arpireikää, kun polven sisustusta tuossa vuoden vaihteessa vilkaistiin. Polven päällä ovat jäljet korkeushyppyharrastukseni dramaattisimmasta hetkestä, kun terävien kivien kuorruttama sorapiha kuori koko polveni päällyksen vereslihalle. Sormeni ovat arvilla aika useasta kohtaa. Olen leikannut vahingossa kaksi kertaa puukkolla sormenpääni halki kynteen asti ja kerran lasinsirpaleella keskisormen verisuonen poikki. Mistään noista ei ole onneksi jäänyt tuntohäiriöitä. Kerran peilin palanen repäisi kämmeneeni peukalohangasta pikkurillin alle yltäneen palkeen, kun yritin irrottaa peiliä rumista kehyksistään. Siitä ei kylläkään jäänyt minkäänlaista jälkeä.
Räpeltävälle sattuu kaikenlaista.
Sankarillisin arpeni lienee sitten "Kuolemankurussa" Mont Blancin massiivilla hankittu siron V-kirjaimen (tai peräti itse kurun) muotoinen arpi, jonka jokin kallionsärmä leikkasi jalkaani suojautuessani kivivyöryltä. Sen katoamista en edes toivo, sillä on hyödyllistä muistaa miltä tuntui pelätä kuolemaa aikuisten oikeasti.
Arvet kuuluvat elämään jossa on joskus uskaltanut ryntäillä ja kaatuillakin. Elämä pumpulissa olisi tietysti huomattavasti kivuttomampaa, mutta se ei ole kuitenkaan minua varten. Arpien jääminen ihoon ei minua tosiaankaan häiritse. Ei niitä kyllä tosin ole missään dramaattisen näköisessä mittakaavassa kertynytkään, ainoastaan paljon ja pieniä.
Vain kasvojeni ihon symmetriasta olen siis kohtuullisen tarkka, enkä haluaisi naamaani mitään ylimääräistä sen yleisilmettä muuttamaan. Inhoan myös sydämeni pohjasta kaiken maailman finnejä ja näppylöitä. Tämän takia en henkilökohtaisesti pidä myöskään kasvoihin tulevista lävistyksistä, vaikka kaikkialla muualla kropassa ne ovat varsin ok.
Uskon olevani vahvoilla sitten kunhan rypyt alkaavat vallata olemustani. En usko, että ne haittaavat minua laisinkaan, eivät edes kasvoissa. En halua antautua valheellisten ryppytököttien kauhukierteeseen, vaan tahdon rypistyä ja rapistua kunnialla kuin pieni auringossa rusinaksi kuivuva rypäle. Pitäähän se nyt jostain näkyä, että on elänyt, eikä vaan maannut voipuneena, kalpeana ja eteerisenä auringonvalolta piilossa olevassa ruumisarkussaan.
Jos joku eksyy lukemaan tämän niin pistäkäähän toki jaksaessanne kommenttia omista arpikokoelmistanne. Niihin liittyy usein hauskaakin henkilöhistoriaa.
