Devils Tower

Fantasiaan mieltyneenä ihmisenä minulla on vihlova kaipuu epätodellisiin maisemiin. Ikävöin paikkoihin, joissa seisoessani ja ympärilleni silmäillessäni saatan vain haukkoa henkeä ja ihmetellä, että onko tämä näkymä totta vai untako vaan. Luonnonihmeiden äärellä lakkaan olemasta rajallinen yksilö ja muutun suurisilmäiseksi susuwatariksi, joka leijailee ihmeissään keskellä mahtavaa universumia. Minä pidän siitä tunteesta suunnattomasti, se asettaa elämäntajun oikeisiin uomiinsa.

Wyomingin karujen tasankojen keskellä, Black Hillsin mäntymetsien liepeillä ja lähellä Sundancea kohoaa 386 metriä korkea monoliitti, Devils Tower, joka tunnetaan myös hauskalla alkuperäisnimellä Mateo Tepee eli Harmaakarhun  Tiipii. Jotkut alkuperäisheimot ovat kutsuneet sitä myös nimellä "Bad God´s Tower", joka on kalpeanaamojen tulkintana johtanut nykyiseen nimitykseen.

Torni on syntynyt vulkaanisten purkauksien seurauksena  noin 60-70 miljoonaa vuotta sitten ja eroosio on kuorinut sen kyljistä pehmeämmät kivilajit, jättäen jäljelle nykyisen muodon. Torni on ulkonäöltään mitä merkillisin maastonkohta - ihan kuin joidenkin funkikseen hurahtaneiden aavikkoalieneiden keskelle ei mitään rakentama linnoitus, jonka tasainen huippu olisi mitä oivallisin laskeutumispaikka avaruusalukselle. Steven Spielberg onkin käyttänyt Devils Toweria elokuvassaan Kolmannen asteen yhteys. Presidentti Theodore Roosevelt nimesi Devils Towerin Amerikan ensimmäiseksi kansallismonumentiksi vuonna 1906.

Ajettuamme tornille johtavan ruohotasankopätkän, leiriydyimme Devils Tower National Parkin ulkorajalla olevalle KOA:n leirintäalueelle. Luonnonpuiston rajojen sisäpuolella olisi ollut  mahdollisuus alkeellisempaankin leirintään, mutta Badlandsin suihkuttoman ja hikisen telttailun jälkeen kaipasimme  kipeästi peseytymismahdollisuutta. Saimme teltansuunäkymiksemme okranpunaiset hiekkakivikukkulat ja muutaman  kilometrin päässä kohoavan päänähtävyyden.

Sää oli erittäin lämmin ja sateista ei tietoakaan. Retkeilijöitä varoiteltiin tekemästä nuotiota, sillä se voisi roihauttaa maiseman tuleen. Kielloista huolimatta jotkut älykääpiöt polttivat illalla makkarahiilloksen aikaan saadakseen roskiaan, mikä kirvoitti minusta muutaman raivokkaan kovaäänisen karjahduksen ja olisin varmasti lähtenyt kielimään idiooteista henkilökunnalle, mikäli nuotio ei olisi sammunut. Metsä- tai siis tässä tapauksessa aavikkopalot kun eivät ole kuivilla seuduilla leikin asia.

Kävimme Devils Towerilla kahdesti ja kiersimme sen ympäri kulkevat luontopolut, sekä kiipeilimme tornin seinämistä lohjenneilla järkäleillä. Ikivanhat kivet hohkasivat auringon lämpöä ja monoliittia ympäröivässä mäntymetsässä oli jännittävä tunnelma. Tuoksui leppeässä kesäillassa lämpiävälle havupuiselle saunalle ja olin lumoutunut siitä tuoksusta, ihan kuin olisin uinut hunajankultaisen pihkan pyörteessä. Siellä täällä näkyi menneiden metsäpalojen hiillyttämiä puunrunkoja. Kaiken kaikkiaan paikassa oli erityinen, hyvä henki ja muinaisuus läsnä. Polulla kohtasimme myös pörröisen alkuasukkaan, -jäniksen, joka kyyrötti isojen käpyjen takana "piilossa" ja sai meidät arvailemaan, josko se oli päätynyt varastamaan oravan sapuskat.

Devils Tower on on ollut ja on edelleenkin pyhä paikka useille intiaaniheimoille. Heinäkuussa alkuperäisasukkaat viettävät alueella uskonnollisia menojaan, jolloin turismia ja kiipeilyä on pyydetty  rajoitettamaan. Vuoreen liittyy runsaasti folklorea. Tunnetuin on legenda siitä, miten vuori on saanut oudot ominaispiirteensä: Seitsemän intiaanityttöä (joissakin tarinoissa poikaa/miestä) oli muinaisina aikoina juossut pakoon raivokasta jättiläiskarhua. He loikkasivat kiven päälle ja rukoilivat Suurta Henkeä auttamaan. Kivi oli alkanut yhtäkkiä kasvaa ja kohota korkeuksiin. Tyttöjä verenhimoisesti tavoitellut jättiläiskarhu oli silponut vuoren kylkiin kynnenjälkensä, mutta vuori oli nostanut tytöt taivaaseen asti, jossa he muuttuivat Pleadien eli Seulasten seitsemäksi tähdeksi.

Intiaanit olivat sitoneet puiden oksille uhrilahjoja ja näin ainakin askin tupakkaa sekä flanellikankaanriekaleen, ehkäpä revittynä juuri sellaisesta puunhakkaajatyylisestä ruutu-raitaflanellipaidasta, jotka olivat Suomessakin muotia 80-luvulla. Tuoksufriikkinä menin nuuhistelemaan silmät suljettuina kangasta, koittaen tavoittaa mielikuvan sen tuojasta, mutta pihkanhaju vei kaikista muista aistimuksista voiton.

Devils Tower on myös erittäin suosittu kiipeilykohde ja sen seinämillä silloinkin rimpuilleet kiipeilijät uskomaton näky. Jäimme seuraamaan, kuinka parivaljakon liidaaja ensin kiipesi ja näpräsi varmistukset kallionhalkeamiin. Sen jälkeen toinen mennä ähelsi perästä. Kuulimme seinämältä tuskaista huutelua maitohapoille menemisestä, mitä ei ollut vaikeaa uskoa kun seurasi mitä hämmästyttäviä hämähäkkiliikkeitä kiipeilijät mennessään tekivät. Niin he vain etenivät sitkeästi vähä kerrassaan, mutta me emme jaksaneet jäädä päivystämään, että pääsivätkö huipulle asti. Jos pääsivät, niin sen elämyksen täytyy olla painonsa arvosta timantteja. Mikäli minulle koskaan tarjoutuisi mahdollisuus kiivetä tuota seinämää asiantuntevan kiipeilijän opastamana huipulle asti, en epäröisi hetkeäkään, olisipa kapuaminen sitten kuinka rankkaa ja pelottavaa tahansa. Mutta tällä kertaa ei ollut sen aika, joten tyydyimme tallentamaan haaveen kiipeämisestä sydämiimme. Maybe someday.

Uiminen Koan altaalla tumman yötaivaan ja tuikkivien tähtien alla kruunasi tunnelmallisesti päivän. Hämärässä tai pimeässä uidessaan sitä tuntee ikään kuin sulautuvansa metallisesti läikehtivään veteen. Kelluessani selälläni näin, kuinka pienet lepakot lehahtelivat allasta reunustavien lamppujen liepeillä yöpalaa pyydystämässä ja sen hetken mukanaan tuoman kiihkeän ilon ja onnellisuuden tunteen tulen todellakin muistamaan pitkään.

Kaktuskissa

Löytyipä taas vaihteeksi outo ja huvittava kryptozoologinen kissalegenda, josta en ollut aiemmin kuullutkaan:

1800-luvulla Californian, Arizonan, Uuden Meksikon ja lounais Amerikan uudisasukkaiden parissa ja puunhakkaajien sekä lehmipoikien leiritulilla kerrottiin vistoa legendaa erämaissa lymyilevästä olennosta nimeltä kaktuskissa.

Kaktuskissa oli kuvausten mukaan noin ilveksen kokoinen kissaeläin, jonka turkin karvat olivatkin piikkejä. Sillä kuvailtiin olevan myös terävät luukannukset etutassuissaan ja haarautunut, piikikäs häntä. Korvien takana kasvoivat lisäksi pienet sarvet.

Kaktuskissa nautti ravinnokseen erämaan kaktusten mahlaa ja käytti etutassujensa kannuksia kaktusten auki silpomiseen. Kun kaktuskissat sitten kiertelivät ryypiskelemässä silpomiensa kaktusten nesteitä, ne olivat usein alkaneet käydä lämpimässä ja muuttua alkoholipitoisiksi. Kerrotaan, että juopuneet otukset rymysivät perskännissä pitkin öisiä erämaita, hioivat etutassujensa kannuksia vastakkain ja kirkuivat kammottavalla äänellä. Etsiytyipä otus joskus erämaassa yöpyvien leireihinkin ja pisti pystyyn hävityksen kauhistuksen.

Legendan on arveltu syntyneen siitä, kun uudisraivaajat kohtasivat ensimmäisiä kertoja eräseutujen piikkisikoja ja kuulivat puumien päästelevän karmaisevia huutojaan. Liepä osuutta juttuihin ollut silläkin, että kertojat olivat nauttineet itse miestä väkevämpää. 

Jompikumpi meidän vanhoista kissoistamme lienee tuon erämaan hirviön pikkuserkku, sillä pieneltä kaktukseltani oli kerran järsitty pää poikki. Syyllinen oli ihme kyllä, selvinnyt tempustaan ilman vammoja.

Crater Lake

 

---

Minulla ja Jänismiehen amerikkalaisella ex-kollegalla E:llä oli silloin tällöin tapana istua iltaisin labran tietokoneella googlettamassa kiintoisia asioita ja ilmiöitä. Siinä tuli puitua hämähäkkien ultraviolettivaloon perustuva kuhertelu, paratiisilinnun koomiset kosiomenot, alien-teknologian mieleen tuovien bismuttikristallien kasvattaminen, kummiin muotoihin kasvatetuista puista otetut valokuvat, hain ja mustekalan jännä painiottelu, Rasputinin säilötty heppi ja tietämämme, suosittelemisen arvoiset luonnonpaikat.

Eräänä iltana E avasi nähtäväkseni maisemakuvan, jossa oli maljamainen kraateri täynnä  epätodellisen sinistä vettä. Kun epäilin kuvaa käsitellyksi, E kertoi kyseessä olevan hänen synnyinkotinsa lähellä, Oregonissa sijaitseva Crater Lake ja suositteli siellä käymistä, kun kerta olimme aikeissa suunnata länsirannikolle. Maisema teki minuun syvän vaikutuksen ja vaihdettuani sen vihjailevasti Jänismiehen työkoneen taustakuvaksi, aloin hinkua, että sinne on päästävä. Ja sehän tosiaankin toteutui.

Matkallamme Seattlesta kohti Los Angelesia silmäilimme horisontissa siintäviä tulivuoria, jotka täytyi valitettavasti jättää toiseen kertaan. Myös Crater Lake on entinen tulivuori, noin 7700 vuotta sitten  purkautunut ja sisäänpäin romahtanut Mount Mazama. Kalderaan muodostunut järvi on halkaisijaltaan kymmenisen kilometriä leveä ja syvimmältä kohdaltaan lähes 600 metriä, mikä tekee siitä Yhdysvaltojen syvimmän ja maailman yhdeksänneksi syvimmän järven. Järven vesi on hyvin puhdasta ja kirkasta, eikä siinä ole sedimenttiä, levää tai muita epäpuhtauksia, mistä syystä vesimolekyylit absorboivat kaikki muut auringonvalon spektrin värit, paitsi sinisen jota ne heijastavat voimakkaasti.

Järvi on seudun natiiveille, Klamath-intiaaneille pyhä paikka. Klamathit ovat perimätiedosta päätellen olleet todistamassa Mount Mazaman luhistumista. Heidän legendojensa mukaan purkaus oli maanalaisen jumaluuden Llaon ja taivaan jumala Skellin tulta ja tulikiveä sinkoillut taistelu, joka päättyi Llaon tappioon sekä Mazaman romahtamiseen. Skell täytti syntyneen kraaterin vedellä ja heitti sinne tappamansa Llaon pään, josta muodostui kartiomainen saari, Wizard Island. Kerrotaan, että järven syvyyksissä vaani myös Llaon käskyläisiin kuuluva jättiläismäinen hirviörapu, joka saattoi kiskaista kraaterin rinteillä kulkevan ihmisen mukanaan syvyyksiin. Ihmettelen vain, että mistähän tuollainenkin taru lie saanut innoituksensa?

Saimme paikan päälle saavuttuamme todeta, etä Crater Lake on juurikin niin huikaisevan sininen, kuin kuvissa näyttää. Iho meni ensimmäisellä pysähdyspaikalla kananlihalle kuumuudesta huolimatta, näky oli sen verran hätkähdyttävä. Ei ole kaukaa haettua tituleerata järveä kruununjalokiveksi, sillä se on kuin valtava sininen safiiri upotettuna harmaiden kallioreunusten muodostamaan kehykseen.

Ajoimme päivän aikana järven ympäri, pysähtyen lähes jokaisella näköalapaikalla ihastelemaan ja kuvaamaan. Näimme velhon hattua muistuttavan Wizard Islandin ja sinne seilaavan  pienen paatin, aavemaisena  veteen peilautuvan Phantom Shipin, punertavasta hohkakivestä muodostuneen Pumice Castlen ja ennen kaikkea järven lumoavan sinen mahdollisimman monesta kulmasta. 

Sinisyys oli kuin jotain sielua virkistävää juotavaa. Kohotin järveä vasten kirpputorilta löytyneen lempilasini, jonka väri ei olisi voinut paremmin matsata. Sanonta "feeling blue" sai mielessäni ihan uudenlaisia, myönteisiä merkityksiä. Nytkin tätä kirjoittaessani tunnen tuon sinisen kaipuun ja tekee mieli vannoa, että palaan Crater Lakelle vielä uudelleen.

Jemmari

Meidän suloisesta pikku Hopeatoffeestamme on paljastunut mielenkiintoinen ja humoristinen, joskaan ei aina ihmisten elämää ja järjestyksenpitoa helpottava luonteenpiirre. Toffis nimittäin rakastaa tavaroiden kantelua ja jemmailua.

Joka ikinen päivä kissa harjoittaa ajankulukseen uutteraa tavaratrafiikkia milloin milläkin välineellä ja kaikki mikä vaan talossa irti lähtee, tuntuu kelpaavan mainiosti. Ideana on, että roupitaan ensiksi käpälällä esiin jokin mieltä kiinnostava objekti, napataan se suuhun ja mennään hetkeksi pelaamaan sillä jääkiekkoa, kunnes esine päätyy jonnekin hankalaan paikkaan. Sitten etsitäänkin jo uutta roupittavaa.

Onhan se hupaisaa joo ja hellyttävääkin. Ei sille voi olla nauramatta. 

Mutta kun pitkään etsityt avaimet löytyvät kengästä, jonne ne on JOKU karvaeinstein pöydältä pudottanut. Tai Jänismiehen tärkeät salasanalippuset ovat hipsineet mystisesti sohvan alle ja meikäläisen viimeksi aivan varmasti makuuhuoneessa nähty närästyslääkerulla lojuu mutisteltuna keskellä keittiön lattiaa. Tai joka ikinen hiuslenksu on kadoksissa, hammastikkuja löytyy oudoista paikoista, kameran muistikortin kulma pilkottaa maton alta, muistitikku löytyy nojatuolista, kolikot lentelevät "itsekseen" pitkin parkettia niin että ropina käy, asetyylisalisyylilaastari meinasi lähteä kävelemään heti kun sen kädestäni yöpöydälle laskin ja pataan kaipailemani chilipippurit piileskelevät keittiön kaapiston alla, pölykoirien joukossa. Eikä yksikään kuitti, bonuslappu tai käytetty nenäliina pysy selän kääntämistä kauempaa siinä, minne sen on kädestään laskenut.

Ja kun kissa itse viilettää onnessaan kieltojani karkuun, ostamani applikaatiohämähäkin jalat suupielestään hullunkurisesti tursuen,  - niin siinä on jo tuhdit ainekset arkipäivän komediaan.

Onneksi karvaeinstein ei sentään harrasta touhujaan salaa. Muuten olisi kotiväki alkanut jo vahvasti epäillä oman muistinsa pelottavaa hapristumista tai sitä, että taloudessamme asustelee pahanilkinen kotitonttu.

Suurten puiden katveessa

 

 

Lieneeköhän montakaan metsäisillä seuduilla asuvaa kansaa, jonka folkloressa, uskomuksissa ja symboliikassa ei olisi osoitettu erityishuomiota puille: 

Pyhien puiden juurille on viety uhrilahjoja. Runkojen sisällä on uskottu elävän kunnioitettavia metsänhenkiä ja joidenkin puiden on jopa kuviteltu kävelevän ja puhuvan. Kuolleiden ihmisten ja eläinten luut on hilattu puiden latvaan, että ne olisivat siten lähempänä taivasta. On haaveiltu puista, joiden hedelmiä syömällä voi saavuttaa suuren viisauden, kadotuksen tai ikuisen elämän. Koko ihmisen elämänpiirin manalasta maanpäälliseen ja taivaaseen on nähty rakentuvan suuren maailmanpuun juuriston, rungon ja latvuston varaan. Jopa tieteessä evoluutiota ja lajien sukulaisuussuhteita kuvataan puun avulla.

Klapeja pilkkoessaan tai metsässä kuljeskellessaan tulee harvoin muistaneeksi, että on tekemisissä kunnioitusta herättävien elämänmuotojen kanssa. Maailman suurin yksittäinen elävä organismi on jättiläissequoia General Sherman ja maailman vanhin elossa oleva puu, Methuselah on arviolta 4800 vuotta vanha. Ihmiselämä on niiden rinnalla surkea pihahdus. Uusimpien tutkimusten mukaan puut eivät suinkaan ole passiivisena tököttäviä eliöitä, vaan voivat kommunikoida keskenään kemiallisesti feromoneilla, esimerkiksi varoittaen muita puita uhkaavista tuholaisista tai aloittaessaan yhtä aikaa kukinnan.

Metsät ovat planeettamme kallisarvoiset keuhkot, jotka sitovat yhteyttäessään ihmisille haitallista hiilidioksidia ja vapauttavat happea. Suurikokoisen puun on arvioitu tuottavan vuoden aikana happea kahden ihmisen tarpeisiin. Puut tarjoavat ihmiselle suojaa, lämpöä, rakennusmateriaalia, ravintoa ja paperia, jolle kirjoittaa historiaansa. Kansat, jotka ovat hakanneet metsänsä uutta kylvämättä ja uudistumista vaalimatta maan tasalle ovat ajautuneet ennen pitkää vakaviin ongelmiin. Jo pelkästään tätä taustaa vasten pidän puunhalaajien pilkkaajia ja raiskaavien avohakkuiden innokkaita kannattajia ymmärtämättöminä, kiittämättöminä ja sieluttomina tolloina. Ihminen, joka hyötyy puista, voisi harkita vastapalveluksena myös niiden istuttamista. Itsekin olen istuttanut  melkoisen määrän puita erään kesätyöni aikana.

Yksi viime kesän "The Long Roadin" kohokohdista oli ajo halki Jedediah Smithin, Redwoodin ja Humboldtin punapuumetsien. 

Saavuimme Jedediah Smithin alueelle myöhään yöllä ja saimme hätkähdyttävän ensivaikutelman siitä, mitä SUURET puut todella tarkoittavat. Etsiessämme leiripaikkaa, olimme näkevinämme pimeydessä auton valoissa piirtyvän, kummallisesti aivan tien reunassa kohoavan ladonseinän. Hidastaessamme sen kohdalla tajusimme, että se olikin ällistyttävän leveä puun runko. Harmiksemme kaikki Jedediahin alueella olevat satumetsämäiset leirintäalueet olivat jo tupaten täynnä ja jouduimme ajamaan Crescent Cityyn asti, ennen kuin saimme hotellista yöpaikan.

Seuraavana päivänä ajoimme punapuumetsien halki. Tyyni meri oli kääriytynyt lumivalkoiseen usvaan ja paksut sumupeitot ryömivät paikka paikoin myös mantereen puolelle ja metsiin, mikä teki maisemasta vieläkin epätodellisemman. Oli sangen harrasta päästä näkemään lukemattomia puujättiläisiä, mutta myös surullista tietää, miten vastenmielinen ja lyhytnäköinen rotumme on mielisairaassa ahneudessaan hakannut näitä arviolta 800 000 hehtaarin laajuisia ikimetsiä niin, että niistä on vain alle viisi prosenttia jäljellä.

Se viisi prosenttiakin oli vaikuttava näky. Näköalareittien varrella  kohtasimme puita joka lähtöön: Oli tulvista, epäonnistuneesta hakkuusta, loisista, sairauksista ja metsäpalosta selvinneitä titaaneja ja puu jonka haljenneen rungon läpi mahtui ajamaan autolla. Oli mielettömän paksuja jurrikoita, joiden ympärihalaamiseen olisi tarvittu ainakin kymmenen ihmistä ja huikaisevan korkeita hujoppeja joiden latvaa ei tähyillessä edes näkynyt. Metsänpohjalle oli kaatunut viimeiseen lepoonsa hitaasti lahoavia jättiläisiä, joiden kannoista versoi uutta elämää. Tien varsilla oli toinen toistaan mielikuvituksellisempia puutuotteita myyviä kauppoja.

Kaikkein vaikuttavin elämys oli illankorvalla tehty patikka luvanvaraiseen Tall Trees Groveen, jossa ei ollut "hankalan" pääsynsä johdosta juurikaan muita turisteja. Lumouduin siellä kellanvihreää sammalkarvaa kasvavasta "hämähäkkipuusta", sekä toinen toistaan korkeammista yksilöistä, joiden paksuja runkoja ympäröi rauhoittava, lämmin ja lohdullinen aura. Metsä tuoksui niin sanoin kuvaamattoman hyvältä, pehmeän pihkaiselta ja muhevalta karikkeelta. Se oli oikea inspiraation ja elämänilon keidas, jonka halki kävellessäni muistin taas, miksi sieluni ei halaja kolkkoihin kirkkoihin tai temppeleihin.

Rakastan ja palvon luonnonvaraisia metsiä, niin kotimaisia kuin ulkomaalaisen eksoottisiakin. Tämän hetkisen tärkeimmän tekstini yhtenä pääteemana on nimenomaan mytologinen Suuri Puu. Huvittavaa ja toisaalta harmillista kyllä, olen aloittanut tuon tekstin kirjoittamisen vuotta ennen kuin Risto Isomäki julkaisi maailmanpuukeskeisen Gilgameshin tappionsa ja neljää vuotta ennen kuin Cameron alkoi väsäillä tekstiä Avatariin. Kyseisiin tuotoksiin tutustuessani kyllä vihloi aika kovaa, kun törmäsin jälleen kerran kollektiiviseen alitajuntaan. Mutta ehkäpä minulla on puutarinoihin vielä jotain omaperäistäkin lisättävää.

Avataria katsoessani kävin läpi ehkä elämäni traumaattisimman elokuvakokemuksen. En muista, että olisin koskaan järkyttynyt mistään raaimmastakaan elokuvakohtauksesta niin paljoa, kuin  kuvitteellisella Pandoran paratiisiplaneetalla aiheutetusta tuhosta. Kohtaus, jossa ihmisten sotakoneet tuhoavat na´vien jumalaisen kauniin kotipuun, järkytti minua niin syvästi että itkin ja  vapisin tuolillani. Olin pahemman kerran shokissa tuosta ihmiskunnan väkivaltaisuuden, ahneuden ja välinpitämättömyyden oivaltavasta tiivistelmästä. Elokuvan paras kohta oli sen sijaan puun siemen. Aivan, puun ihmeellinen siemen.

Enkä tosiaankaan ihmettele yhtään, että puun istuttaminen symboloi toivoa jostain eettisemmästä, pitkänäköisemmästä ja kestävämmästä, kuin mihin olemme tähän asti yltäneet.

The pine tree seems to listen, the fir tree to wait:  
and both without impatience: 
they give no thought to the little people beneath them
devoured by their impatience and their curiosity.
-  Friedrich Nietzsche, The Wanderer and His Shadow

PUNAPUUT - METSIEN VALTIAAT

Vuoden 2009 tilinpäätös

Oho, meinasi unohtua kokonaan vuosiraportti. Eli seuraavaksi vuoden 2009 loppusaldo. 

1. Mitä sellaista teit vuonna 2009, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Halasin jättiläispunapuita. Tuntui ihanalta. Ihan kuin olisi enttiä halinut.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Ei kuulu konsepteihini.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Raaputtelee hetken päätään miettien vuoden kääpiösaldoa... sisko sai pojan.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Kyllä, jos ystävää saa sanoa läheiseksi.

5. Missä maissa kävit?
Ranskassa, Kanadassa, Sveitsissä, Islannissa, Suomessa.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2010, jota puuttui vuodesta 2009?Yhden korkean vuorenhuipun jäätiköllä ja railoilla kuorrutettuna kiitos. Mä voin sitten nököttää kirsikk... ääh eikun salmiakkinappina siellä huipulla.

7. Mitkä vuoden 2009 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Obaman virkaanastujaispäivä oli aika ikimuistoinen päivä, etenkin kun näin presidenttiparin lähietäisyydeltä. Oli aika harvinaista herkkua se, uskomatonta tuuriakin mukana.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Syksyn työmaratoni.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Ei tule mieleen mitään, mitä tarvitsisi sen kummemmin murehtia.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Murtuneeseen varpaaseeni taitaa hiipiä vähän kerrassaan nivelrikko. Muut malfunctionit ovat pitäneet menneenä vuonna kiitettävän matalaa profiilia.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Yantramattan. Kissakin nukkuu ihan himona sen päällä, kun sen taittaa kahtia, jotta kyllä siinä täytyy ihan erityishyvä virta olla :-)

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Joogi Haywardin mielentyyneyttä koetelleen kissan.

13. Kenen käytös masensi?
Ihmisten, joilla on tapana kuorruttaa valheellinen pa**apuheensa kermavaahdolla ja mansikoilla.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Opintolainan maksuun, hyvään ruokaan ja elämänmuutokseen.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Mielettömän kauniista Paratiisilaaksosta Mt. Rainierin juurella ja jättiläispunapuumetsistä. Niiden sieluunkäyvyyttä on vaikea sanoin kuvailla.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2009?
Thunder, nanana-naa-nana-naa-nana-Thunder! THUNDERSTRUCK! Polvet tutisi, vaikken käynytkään Teksasissa naisissa....

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
Tasapainossa.

b) Laihempi vai lihavampi?
Pari kiloa stuffia taisi tarttua syksyn aikana persukseen, mutta mahdun edelleen kuteisiini.

c) Rikkaampi vai köyhempi?
Rikkaampi.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Kirjoittaa ei voi koskaan liikaa. 

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Syksyllä ei olisi tarvinnut valvoa ihan niin paljoa. Töihin meno 45 minuutin yöunella ei enää tässä iässä liene kovin terveellistä?

20. Kuinka vietit joulua?
Kotona äiskän tykönä.

21. Rakastuitko vuonna 2009?
Edelleen korviani myöten rakastunut omaan mieheeni. Tänäänkin teki huonekaluliikkeessä spontaanisti mieli kaapata ukkoa vyötäröltä ja kaataa näytillä olevaan sänkyyn mutisteltavaksi, mutta en sitten uskaltanut testata yrmeiden vartijoiden huumorintajua, kun tulivat oikomaan mattoakin heti, kun olin sitä hieman kädellä silitellyt.

22. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Tuhat ja yksi yöjuttua oman yölepakkoni kanssa.

23. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Tajusin syksyllä, etten enää osaa edes avata televisiota, jos on +6 kaukosäädintä nenän edessä, joten pitäkööt edelleen tunkkinsa.

24. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
Kyllä, olen entistä aktiivisemmin alkanut vihata uskonnollisia fanaatikkoja.

25. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Ei ehkä paras, mutta viihdyttävin oli Joanne Harrisin Karamellikengät - Pienen Suklaapuodin jatko-osa.

26. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Morcheeban Enjoy the Ride, neiti Violetin suosittelemana.

27. Mitä halusit ja sait?
Töitä ja rahaa. Kissan.

28. Mitä halusit muttet saanut?
Mt Rainierin huippua.

29. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Ulvova mylläri.

30. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Siinä synttäreiden tienoilla rymyttiin iltapäivä metsässä ja kallioilla sekä oltiin ilta laavulla. Pimeydessä lentävät kipinät, savun tuoksu ja yllä kaartuva tähtitaivas. Kuka siinä mitään vuosia jaksaa laskea universumin kauneutta ihmetellessään.

31. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Se, että hyväkin saisi joskus palkkansa.



32. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2009?
Arctic Nomad.
 
33. Mikä piti sinut järjissäsi?
Jänismies. Liikunta. Mehtä. Kissa. Suklaa. Avanto. Piikkimatto.

34. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Inauguration@Washington.D.C

35. Ketä ikävöit?
En ketään.

36. Kerro arvokas elämänohje, jonka opit vuonna 2009?
Stop chasing shadows, just enjoy the ride.

Kuinka catnappasin kissan vol. 3

Harmaa kissa katosi juuri ennen joulua, eikä täten päässyt nauttimaan kanssamme joulusushi-illallista tai täppimään käpälällä tuoksuvaa Herra Jouluananasta. Kissaton joulu tuntui kolkolta, mutta uskottelin optimistisesti itselleni, että omistaja on lähtenyt jonnekin jouluksi ja ottanut kissan mukaansa. En tullut lohtukuvitelmistani erityisen vakuuttuneeksi ja pohdin kissan kohtaloa, sitä silloin tällöin kotikujiltamme haeskellen. Yritin lohduttautua sillä, että parempi terävä äkkiero nyt, kuin tylsä ikävöiminen ja murehtiminen sitten lähtiessä.

Vuosi vaihtui. Käydessämme Washingtonissa Obaman virkaanastujaisissa, olimme jopa helpottuneita siitä, ettei kissa ollut noiden kylmien ilmojen aikana omatunnollamme. Miten muka olisimme raskineet lähteä reissuun ja jättää kissaparan kymmenen asteen pakkaseen kämppämme edustalle päivystämään ja kipristelemään suloisia pikku varpaitaan?

Päivittäin kotona tekemäni työ tuntui yhtäkkiä kovin yksinäiseltä, kun ei ollutkaan pikku apulaista kurnuttamassa ja sirkuttamassa, pudottelemassa kyniä pöydältä, kaatamassa vesiastioita, töhrimässä uteliaita tassujaan väreihin, pelaamassa teroittimella jääkiekkoa tai kantelemassa pyyhekumia hampaissaan milloin minnekin piiloon.

Talvi eteni. Ei kissaa. Lumet tulivat, sulivat ja pian jo kevään viherrys näytteli tuntosarviaan Ei harmajaista, ei niin karvaakaan. Ainoastaan kirppukissa ja Lucifer pyörivät uskollisesti reviireillään. Kukkakuohujen aika alkoi myöhässä ja kun puut viimein pukivat yllensä ihanat vaaleanpunaiset, violetit, norsunluunvalkeat ja säihkyvänkeltaiset rokokoomekkonsa, olin taas kauneudesta pyörryksissä muutaman viikon.

Keväinen Ithaca oli sitkeän kylmyyden väistyttyä taas kuin Versaillesin hovi aurinkokuninkaan kuoleman ja synkeähkön barokin aikakauden päätöksen jälkeen: keveää, rönsyilevää, helmeilevää, leikkisää. Pastellisävyisiä pastoraalisia maisemia. Valoa ja lämpöä. Ah että minä rakastin sitä! Kaksi ystävääni, Tiikeritoveri ja Violet olivat tulossa kylään huhtikuun lopussa ja jännitin suorastaan tuskaisena, että ehtivätkö he ajoissa näkemään lumoavat magnoliat ja koristeomenapuut.

Neljä päivää ennen ystävieni saapumista tapahtui odottamaton ihme, ottaen huomioon etten ollut nähnyt vilaustakaan harmajaisesta joulunalusajan jälkeen. Sinä aurinkoisena päivänä olin tulossa Jänismiehen kanssa jostain kotiin, kun talomme edestä kulkevalla jalkakäytävällä käveli meitä kohti hiukan horjahtelevin askelin laiha, harmaa kissa. Ja kukapa muukaan se oli kuin sisar Hopea!!!!

Se oli uskomaton yllätys, sillä olin jo vakuuttunut siitä, että  pieni ystävämme oli tassutellut pilvenreunalle. En tiedä missä kissaparka oli talvensa viettänyt ja miten häntä oli kohdeltu, - joka tapauksessa hän oli niin laiha, että pahaa teki. Hopeinen turkki oli samea, takkuinen ja täynnä inhottavan näköistä hilsettä. Kissa itse oli vaisu ja anteeksipyytävän oloinen.

Kissa näytti tuntevan meidät oitis ja tuli tervehtimään varovaisesti. Hän tiesi heti, minkä oven taakse kannatti mennä sisäänpääsyä kärkkymään. Kun kiirehdin laittamaan tarjolle juotavaa ja syötävää, kissa ahmi ja maiskutti napansa ihan kaiken. Sydäntäni vihloi säälistä ja kiukusta. Kuka paatunut rutale kehtasikin pitää eläintään noin huonossa kuosissa!?

Kissan tagissa mainittu, varsin hyvinsyöneen näköinen omistaja oli profiloitunut  kuukkeloimieni tietojen mukaan innokkaana ihmisoikeuksien aktivistina ja lastensuojelijana, mutta ei näyttänyt uhraavan ajatustakaan poloiselle kissalleen. Mokoma tekopyhä lyllerö! Käväisi mielessä muutamakin ukkospilvellä reunustettu ajatus eläinten oikeuksien julistuksen naulaamisesta kyseisen henkilön kotioveen. ISOILLA nauloilla.

Tällä kertaa kissin invaasio meille oli astetta päättäväisempi. Hän alkoi paluuhetkestään lähtien viettää talossamme suurimman osan ajastaan, söi itsensä taas terveen näköiseksi ja kävi ulkona vain tunnin tai parin pyrähdyksillä, tekemässä tarpeensa. Kävin vielä myöhemminkin omistajan ovilla kissa sylissä, mutta reaktio oli sama vanha: kissa sai raivarin ja sylistäni pois pingerrettyään pinkoi meidän puolellemme alta aikayksikön. Laitoin synkeänä merkille, että "omistajan" kuistilla olevissa ruokakipoissa ei ollut koskaan muruakaan ruokaa saati vettä. Vaikka kissa vietti luonamme lähes taukoamatta seuraavat pari kuukautta, kukaan ei ilmoitellut häntä ikävöivänsä, kun seurasin ahkerasti tienvarsi-ilmoittelua ja kadonneiden eläinten palstaa. Niin kuin olen seurannut mielenkiinnosta siitä asti, löytämättä pihahdustakaan kaipauksesta.

Sitten tulivat odotetut vieraat. Etenkin Tiikeritoveri ihastui talomme uuteen asukkaaseen ikihyviksi. Kehräävä kohtaaminen oli rakkautta ensi silmäyksellä. Harmaa kiersi sylistä syliin ja nautti autuaana osakseen satelevista rapsuista sekä loputtomasta mussutuksesta. Lolliessaan sohvalla hymy naamallaan, hänestä tuli mitä mainioin uhri muutamallekin humoristiselle pehmoeläininstallaatiolle. Alekorista löytyneet pehmorotat Ripa ja Rape ottivat tästä hyväntuulisesta kissaneidosta kaiken ilon irti.

Vieraiden aikana puheet kissan catnappauksesta alkoivat uudelleen, astetta vakavempina. Olimme kaikki harvinaisen samaa mieltä siitä, että olisi suoranainen kissaoikeusrikos poistua maasta ja jättää harmajainen omistajansa mielivallan varaan ts. heitteille. Idealismimme ei vain ollut ongelmatonta. Ensinnäkin eläinkuljetusbyrokratia kauhistutti etukäteen, että mitäköhän monimutkaisia säännöksiä ja tuskastuttavia vinkuroita sekin mahtoi sisältää. Mielikuvani oli, että helpolla siitä ei pääsisi, eikä ainakaan halvalla. Toisekseen minä ja Jänismies emme suinkaan olleet aikeissa matkustaa muuttotavaroinemme suoraan Ithacasta Suomeen. Olimme suunnitelleet kesäksi uuden autoseikkailun Amerikan halki ja kotteron sekä tavaroiden laivauksen Suomeen maan toiselta laidalta Los Angelesista, josta laivausmaksu oli yllättäen tasan sama kuin New Yorkista. Suurella innolla laatimistamme kesälomasuunnitelmista luopuminen ei tullut kuuloonkaan edellisen kesäloman myrkyttäneiden vastoinkäymisten ja etenkin Jänismiehen hurjan työuurastuksen huomioon ottaen. Kolmanneksi kotimaassamme paluutamme odotti kaksi erittäin reviiritietoista ja kärttyistä vanhaa kissaa, joiden saattoi odottaa suhtautuvan tulokkaaseen yhtä lempeästi ja tyynesti, kuin vesi suhtautuu litiumiin.

Eipä ollut helppoa jahkailla, miten nämä kaikki palapelinpalaset saisi survottua yhteen. Siinä ei järjellä ja harkinnalla paljon juhlittu, kun kissaihmiset paukauttivat jääräpäänsä yhteen. Kaltaisillamme crazy cat ladyilla kun on tapana sotkeutua kissojen takia sellaisiin soppiin, että tolkun väki saa pyöritellä silmiään oikein työkseen. Alkoi väräjävin viivoin hahmottua, että joko Tiikeritoveri tai Violet saattaisivat ehkä tulla uudelleen jenkkilään noutamaan kissaa, kunhan vain saisin kaikki virallisuudet sitä ennen hoidettua.

Niinhän siinä sitten lopulta kävi, että kahlasin Eviran eläintentuotiohjeet tarkkaan läpi ja alleviivasin tärkeät artiklat paksulla neontussilla. Lähetin todistusten hankkimiseen liittyviä epäselviä yksityiskohtia tiedustellakseni sähköpostia USDA:lle ja Eviralle, vain saadakseni USDA:lta viestin, että kysypäs kuule Eviralta ja Eviralta viestin että kysypäs kuule USDA:lta... Helppoa ja vaivatonta, kuten byrokratia aina. Aion kuitenkin kertoa vasta saagan lopuksi yhteenvetona jokaisen veemäisen byrokraattisen askeleen, joka ihmisen kannattaa (tai ei kannata) ottaa silloin kun on tuomassa kissaa jenkkilästä Eurooppaan.

Kotimaahan palannut neiti Violet oli ostaa paukauttanut uudet lentoliput jenkkilään, joten puolestani Salto Mortalena tilasin kissalle ajan eläinlääkärille, varmistettuani ensin kivenkovaa että kyseinen eläinlääkäri on valtuutettu haltsaamaan eläinten Eurooppaan roudaamisen artiklat ja kommervenkit ja että lafkalla ON (tottakai heillä on) varastoissaan mikrosiru, joka kelpaa eurooppalaisille skannauslaitteille.

Jo siinä vaiheessa, kun eläinlääkärikäynti lähestyi, Violet alkoi epäröidä matkasuunnitelmiensa suhteen. Kivi vain oli jo tyrkätty pyörimään varsin kaltevaa rinnettä pitkin, eikä mielenmaisemastani löytynyt sille minkään moista järjellistä stopperia. Joten sovitun päivän koittaessa veimme vienosti mäykyvän kissukan vastaanotolle, täyttämistä vaativa papaerinivaska mukanamme.

Eläinlääkärin pakeilla edettiin tuskastuttavan hitaasti. Ensin piti täyttää vastaanotossa typerä lomake, jonka lukuisat kysymykset olivat naivistista tasoa "onko lemmikkinne teille lapsen asemassa, perheenjäsen, eläimen asemassa, lemmikin asemassa tai jotain muuta diipadaapaa." Kas kun ei kysytty lemmikin lempiväriä, lempimusiikkia tai hajuvettä. Virkailija taisi lukea ärtyneen ällistyksen naamaltani, sillä kiirehti selittämään että ei kaikkiin toki tarvitse vastata, jos ei halua. En halunnut.

Seuraavaksi pääsimme hoitajan juttusille ja punasteleva nuorimies vellasi kissan läpikotaisin ja kyseli tooodella pitkän liudan lisäkysymyksiä. Vasta pitkän odottelun jälkeen itse naislääkäri suvaitsi vääntäytyä paikalle tinkaamaan vielä muutaman kysymyksen lisää. Hänen silmänsä punoittivat kuin särjellä ja laitoin merkille, että jotkin pienet yksityiskohdat hänen käytöksessään, jutuissaan sekä kuullun ymmärtämisessään kielivät, että emme tainneet saada palvelua lääkärilaukun terävimmältä skalpellilta.

Kävi ilmi, ettei heillä ollutkaan oikeaa mikrosirua. Ikinä olleet kuulleetkaan ISO standardin mukaisesta 15-numeromerkkisestä mikrosirusta ja ei, eivät myöskään tienneet yhtään kelpaisiko mikään jenkkilän mikrosiru sekä jenkkilän että Euroopan lentokenttäskannereille. Maailma näet päättyy siihen, mihin Amerikan raja on piirretty.

Myöskään mystistä eläinlääkäritodistusta ei voinut millään saada, kuin vasta 10 päivää ennen maasta poistumista. Onneksi lääkäri sentään osasi skannata kissan ja  varmistaa, ettei tällä ollut entuudestaan sirua. Rabies- ja matopiikin hän myös onnistui tuikkaamaan katin persukseen, sekä tutkimaan että kissa oli (melko varmasti) leikattu, vaikka takahuoneesta kuuluikin operaation aikana kiivaita häsläysääniä ja huudahduksia, joista päättelimme otteesta karanneen kissan piileskelevän parhaillaan jonkin pöydän alla. Laskua puoliksi epäonnistuneesta reissusta kertyi mehevät 130 dollaria.

Ostin eläinlääkäristä varmuuden vuoksi eteerisillä öljyillä kyllästetyn kirppushampoon, sillä jokin kenties kissan turkissa sänkyymme liftannut öttiäinen oli pureskellut minut  kutiaville paukamille. Kissan peseminen tiskialtaassa oli pirullinen urakka, sillä pienestä kiltteyden perikuvasta kuoriutuikin kylpyyn joutuessaan äkäinen Muhammed Ali, joka onnistui melkein tyrmäämään minut, pompatessaan suorin jaloin, selkä edellä päin nenääni, kuin karvainen, kanelilta vahvasti haiseva harmaa nyrkki.

Jouduimme varaamaan kissalle uuden ajan mikrosiruttamista varten. Tässä välissä meidän oli lennettävä kymmenen päivän reissulle Ranskaan ja jätettävä kissa siksi aikaa omiin oloihinsa. Piilotin takapihallemme jemmaan ruokaa ja vettä ja toivoin parasta. Onni oli puolellamme, sillä palatessamme kissi oli nukkumassa naapurin parvekkeella ja tuli kutsuttaessa heti meitä vastaan. Laitoin merkille, että kyyläävä ja pedantti vuokraisäntämme oli tietenkin käynyt raivaamassa pois piiloon laittamani kissanmuonat, mutta jonkun armeliaisuuden varassa kissi oli kuitenkin sinnitellyt Ithacan tukalissa helteissä.

Viimeisen sinetin suunnitelmillemme painava sirutus onnistui, kun sain verkosta  tilatun, Euroopan standardit täyttävän nipsakkeen viimein kissin nahan alle sekä rekisteröityä numerosarjan tietokantaan. Nyt hän oli virallisesti meidän kissamme ja meidän yhteystiedoillamme varustettu. Paperihommat sen sijaan eivät lääkärimme kanssa juurikaan edistyneet ja olin saada isomman luokan aivoverenvuodon, kun hän kysyi minulta pitäisikö hänen *muka* täyttää ne laput, jotka olin hänelle täytettäväksi kiikuttanut. Onneksi hänen kirjoitustaitonsa sentään riitti siihen, että hän kaiversi puumerkkinsä paikkoihin jotka kädestä pitäen hänelle näytin. Ja valitettavasti myös siihen, että laskutti meiltä uudelleen yli sata dollaria. Ulkomaan eläinkuljetuksiin erikoistunut lääkäri my ass...

Lähtöpäivän uhkaavasti lähestyessä kävi ilmi, että apua on turha odottaa silloin, kun sitä kaikkein kipeimmin tarvittaisiin. Violet perui matkansa, Tiikeritoverin oli taloudellisesti mahdotonta lähteä ja kaikki muutkin vaihtoehdot, kuten kissan lennättäminen yksinään Suomeen kaatuivat aikataulullisiin ja byrokraattisiin  mahdottomuuksiin. Tämä tarkoitti sitä, että joutuisimme ottamaan kissan mukaan reissuun ja hoitaisimme loput paperihommat ja kissin todistukset lennossa tien päältä. Joten olimmepa sitten iloisesti korviamme myöten kissankusessa.

Ei auttanut muu, kuin alkaa buukata kissaa hankalalle kotimaanlennollemme, joka pomppi Los Angelesista Seattleen, Seattlesta Reykjavikiin ja Reykjavikista Helsinkiin. Muiden lentojen setviminen vielä onnistui suht koht inhimillisesti, mutta Icelandairin lentobuukkaus Reykjavikista Hesaan vaati kuusi (fucking) puhelua Icelle ja yhden Icen väärinneuvoman (tosin asiantuntevasti ja asiakaspalvelutaitoisesti vastatun) puhelun Finnairille.

Icelandairin lattapäiset, lentävät orangit eivät  olleet onnistuneet kirjaamaan tietoihinsa, että matkustamme kissan kanssa vielä siinäkään vaiheessa kun lähdimme Seattlesta kohti Reykjavikia. Eivätkä myöskään silloin, kun kerroin Reykjavikissa kirveitä ja puukkoja tihkuvalla äänellä haluavani olla sataprosenttisen varma, että ruumassa matkustava kissani tulee varmasti Suomeen asti, eikä lennä vahingossa jonnekin hevonvi**uun. Laskutus kyllä kävi Icellä jäänliukkaasti. Mutta siitä hässäkästä kerron vielä runsailla kirosanoilla höystettynä myöhemmin. Joka tapauksessa älkää ikinä, koskaan, kuuna päivänä lennättäkö eläimiänne Icelandairilla!!

Viimeiset jenkkilän kesälomalaiset, herra J. ja herra V. saapuivat auttamaan meitä tavaroidemme pakkaamisessa. Heidän oli tarkoitus lähteä mukaamme huimapäiselle ajolle Amerikan halki ja poikki, sekä lentää matkamme puolivälistä, Seattlesta Suomeen. Pojista oli paljon apua ja saimme pitkälti heidän ansiostaan pakattua kaiken mukaan tulevan maallisen omaisuutemme kyytiin (insinöörit ovat ihan uskomattomia pakkaajia) ja roudattua mahtumattomat roinat pelastusarmeijalle.

Lähtöpäivän aamuna puuhakas isännöitsijämme vetäisi yllättäen takapihallemme lämpimänä höyryävän asfaltin. Arvatkaapas vaan, kuka älykääpiö onnistui lätystelemään siinä tervassa. No kissipä hyvinkin. Voin kertoa, että bitumin putsaaminen ja bitumikarvatuppojen leikkaaminen vastaan hangoittelevan eläimen varpaanväleistä EI ole lempihommaani, eikä myöskään tapahdu käden käänteessä. Jumaleissön mikä ajoitus sillekin touhulle!

Tämän jälkeen en enää päästänyt kisua silmistäni, vaan odotin liruva stressihiki kainaloissani lähtöä ja sitä väistämätöntä, järjetöntä, mielipuolista, puolimahdotonta ja yltiöpäistä tosiasiaa, että me seuraavan kolmen viikon aikana reissaisimme kissamme kanssa Amerikan itärannikolta länsirannikolle, pohjoisesta etelään ja samaa syssyä Suomeen asti. Hulluja on monenlaisia, mutta kissahullut ovatkin ihan oma lahkonsa.

Varsin surrealistiselta tuntui vielä siinäkin vaiheessa, kun viimeinenkin omaisuudenmurenamme oli ahdettu autoon ja istuin etupenkillä, jalat epämukavassa linkussa kissankopan reunaa vasten, huudattaen ilmastointia täysillä, ettemme läkähtyisi heti alkumetreillä auringon korvennukseen. Huomasin kauhukseni, että Jänismiehen kanssa loppuselvityksen tehnyt vuokraisäntämme lähestyi autoamme hyvästelytarkoituksessa. Ponkaisin kuin vieteri häntä vastaan, sillä en todellakaan halunnut vastata kyyläysuteluihin ylimääräisestä kyytiläisestämme. Sain vuokraisännältä karhumaisen halauksen miimikoidun kyyneleenpyyhinnän kera ja sitten me neljä silmiämme pyörittelevää ihmistä sullouduimme tavaroiden ja kissan seuraksi hondaan.

Ja sitten me lähdettiin ajamaan pitkin Pitkää Tietä. Jalkatilasta kuuluvien vienojen mäykäisyjen säestämänä.

Minä ajan kuin tuulispää, polkupyörälläni!

Olen ihan hulluna polkupyöräilyyn. En tajua, miksi niin harva osaa arvostaa tätä jaloa liikkumismuotoa. Alkaisin kai heti saarnata väkevästi pyöräilyn riemuista ja käännyttää väkeä, ellei alitajuntani nurkassa kummittelisi kauhunäky Kiinasta. En halua ajaa pyörällä ihmishutussa!

Opin ajamaan pyörällä alle kouluikäisenä. Rakastin silloin fillariani kuin elävää olentoa ja laitoin sen illalla latoon heinien päälle nukkumaan. Nuorempana en vain uskaltanut ajella kovin lujaa, etenkään talvikeleillä. No silloin en toisaalta osannut kaatuakaan oikein ja kammosin autoliikenteen joukossa paahtamista.

Jenkkilässä minulta puuttui se suuri ilo, että polkupyörällä pääsee vaivattomasti kaikkialle ja se on vielä hauskaakin. Amerikan liikenteessä pyöräily oli erittäin hermostuttavaa. Sellä oli useimmiten kaupiteltava henkeään jyryyttävien maastureiden joukossa tai sitten taiteiltava poliisia uhmaten jalkakäytävillä. Toisaalta ylämäet olivat Ithacassa monin verroin herkullisempia ja jalkalihakset hymyilivät pienimmällä vaihteella kitkuttaessa. Harmi, että jorpakon taakse jäi elämäni suurin, keveä, kiihtyvä ja ketterä pyörärakkaus, sillä joku hevosia pitävä nainen osti sen.

Luulin, että pakkasten tullessa olisin työmatkapyöräilyineni kusessa, mutta mitä vielä. Sen jälkeen kun erään jäätymisepisodin jälkeen kuorrutin lainafillarin lukon jäätymisenestoaineella, pienintäkään ongelmaa ei ole ollut koko syksynä. Niin kauan kun lunta ei ole viittä senttiä enempää tai tiet peilijäässä, maastopyörällä kiitää kuin Punakuonon vetämällä reellä. Kylmänaroilla työkavereilla on mainioita epäuskoisia ilmeitä, kun tulen Arctic Cycler -lookissani ja pakkashuurut kintereilläni kiemurrellen aamuisin pukuhuoneeseen.

Olen minä "ajanut" joskus polkupyörällä postiakin melkein polveen ulottuvassa hangessa, kun yön aikana VÄHÄN satoi lunta. Aura-autoja ei näkynyt ja aasiakkaat kitisivät myöhässä olevista lehdistä. Silloin oli lähellä, etten sullonut muutamaakin rullalle käärittyä Turun Sanomaa b-rapun luukusta sisään.

Ja minä olen tainnut viimeinkin kasvaa aikuiseksi, sillä osaan pukeutua keliin kuin keliin niin, etten kylmety, kastu tai joudu pyyhkimään maanista virnettä kasvoiltani.

Kaupunki näyttää paljon salaperäisemmältä ja tyylikkäämmältä, kun suurin osa väestä vielä nukkuu lämpimän peiton alla ja itse viilettää kirpeässä pakkasessa hengitys huuruten. Rusakot lakoavat karkuun tieltäni ja narskuva lumi on täynnä yökulkijoiden tassunjälkiä.

Vaikka kuvittelisinkin aina putoavani jaloilleni ja omistavani kissansilmät, voisin harkita sitä pyöräilykypärää ja lamppuakin, sillä eilen meinasin vetää lipat kotipihalle ilmestyneellä jääiljanteella ja tänään ajoin pimeässä ojaan. En onneksi syvään sellaiseen, enkä edes vauhdilla.

In the late 19th century, before cars, motorcycles and airplanes, the bicycle was a symbol of freedom.

Kuinka catnappasin kissan vol. 2

Jatkokertomuksen kirjoittaminen on vähän venähtänyt, mutta minulla on ollut hyvä syy: Pelkkää työtä, minimaalisesti unta ja vielä lisäksi muutamia harrastuksia ajalla, joka on lohkaistu jostain toisesta ulottuvuudesta.

Mihinkäs jäinkään?

Meillä oli siis käytännössä (ei suinkaan teoriassa) oma kissa. Vielä hänellä ei ollut tarkoituksella meidän antamaamme nimeä, mutta kutsuimme häntä kissinkäiseksi, harmajaiseksi, riiviöksi ja milloin miksikin.

Niin kauan, kun lähtö Amerikasta ei ollut huomenna, minulle sopi hyvin, että solmin lämpimän ystävyyden neiti Harmaan kanssa. Hiukan toki jarruttelin täyttä rakastumista, ettei lähtiessä tulisi sitä kamalampi ikävä. Uskottelin itselleni, että minä en todellakaan mene niin helppoon, että joku satunnainen kissa vain läntystää sattumalta ovestani sisään ja asettuu taloksi.

Kissan ottaminen on sentään vakava ja harkintaa vaativa asia.

Luuhasin toki myös "vieraissa" kissoissa ja pääsin kävelylenkeilläni tutustumaan moniin persoonallisiin ithacatteihin. Luonani pistäytyi silloin tällöin toisen naapurin kookas Lucifer, -appelsiininoranssi jytky kolli, joka oli päällisin puolin sen näköinen, että voisi suuttuessaan järsiä ihmiseltä pari sormea irti. Luonteeltaan Lucifer kuitenkin oli mitä hyvätuulisin ja lempein komistus, pelkkää kehräävää uteliaisuutta ja auringonpaistetta.

Vastapäisessä talossa asusti myös kadulla ihmisten paijauksia ammatikseen kerjäävä pikku narttu, jonka ristin Kirppukissaksi, koska hänen turkkinsa oli jostain syystä jouduttu ajelemaan puolelta jos toiseltakin, mikä teki kissasta jotenkin kirppuisen näköisen. Häntä ei tehnyt mieli lääppiä, hiukan vaan korvan takaa rapsuttelin ja pesin sen jälkeen aina käteni hyvin.

Mutta harmaa se vain valtasi määrätietoisesti, mutta silti hienostuneen vaivihkaa tilaa kodissamme ja sydämissämme. Hänellä oli usein kova nälkä, mistä päättelin omistajan olevan näitä älykääpiöitä, joiden mielestä kissa elää mainiosti ruuantähteillä tai itse pyydystämillään hiirillä.

Totuin taas jokapäiväiseen kissahuoltoon ja muonanostoon. Joskus otti suurestikin pattiin herätä kello 04-06 siihen, että minua läpittiin tassulla silmään tai sälekaihtimia rämpättiin armotta, mutta Harmajainen oli kiitettävän sisäsiisti ja hiekkalaatikon puuttuessa ilmoitti, milloin täytyi päästää hänet aamuyön reissuilleen.

Kävin katsastamassa kissan kaulatagissa olevan osoitteen ja vein kissan useammankin kerran sinne sylissäni, ettei hän vain pääsisi unohtamaan oikeaa kotiaan. Muuten erittäin rauhallisesti ja rennosti sylissä viihtyvä kissa muuttuikin omituisen aggressiiviseksi näillä vientireissulla ja kotitalonsa lähelle tultuamme, alkoi aina rimpuilla ja murista. Siinä ajassa, mitä minulta vei kävellä korttelin ympäri kotiin, kissa oli oikonut aidan yli takaisin meidän pihallemme ja katseli minua loukkaantuneen näköisenä, kuin olisin tehnyt jotain tyhmää. Vedin siitä vapaasti muutamiakin johtopäätöksiä.

Aloin kissaan kiintymisen myötä huolestua, ettei ulkona vapaasti liikkuvalle sisar Hopeallemme vain kävisi kalpaten. Kotikadullamme ajettiin öisin törkeän lujaa. Olin saada muutamankin kerran sydärin, kun kissa minut huomatessaan lähti ryntäämään tien toiselta puolelta taloamme kohti ja samalla katua pitkin syöksyi jenkki massiivisella autollaan. Paritkin kirkumiset kirvoittanutta, läheltä piti tilannetta sattui, mutta miirulaisella näytti väistämisensä perusteella olevan edes joku käsitys autojen vaarallisuudesta. Inhottavaa silti moinen, kun sai olla sydän syrjällään aina kuullessaan jarrujen ulvahtavan ulkona.

Jänismies yritti teeskennellä miehekkäästi, ettei ollut aikeissakaan kiintyä harmajaiseen. Tosi uskottavaa, varsinkin kun kissalla oli tapana hiipiä miehen syliin tämän tehdessä töitä läppärillä tai kainaloon, tämän loikoessa sohvalla. Ja siinä sitten maattiin niin suloisessa yhteisymmärryksessä kehräten, että voi lullukoita. Lienen maininnut jo aika monta kertaa, että yksi mieheni parhaita puolia on se, että hän pitää kissoista ja kissat ovat ihan lääpällään häneen.

Minusta oli mukavaa keittää aina pimeän tullen kupillinen kahvia ja mennä istumaan ulkoportaillemme kissan kanssa, kaskaiden syyskonserttoja kuuntelemaan. Joskus Jänismiehelläkin oli aikaa liittyä seuraamme fiilistelemään. Keltainen katulamppu loi yöhön lämmintä hohdetta, kun me kyyhötimme siinä suuren vaahteran katveessa, unelmoiden, kuunnellen hämärän ääniä ja hengittäen yön omalaatuisia tuoksuja. Muisto näistä lumoavista hetkistä on mielessäni hyvin maalauksellinen ja toivon joskus osaavani saattaa sen kankaalle.

Jänismies otti meistä kahdesta ihanan syyskuvan, jossa sakraalin violettiin shaaliin kietoutuneena pidän kissaa sylissäni ja ympärilläni on kellastuneiden vaahteranlehtien matto.

Kissan turkki oli alkanut harjaamisen ja hyvän ruuan tarjoilemisen ansiosta näyttää himmertävältä hopealta ja liian laiha vartalo saada tervettä pyöreyttä. Kissa tuntui piristyneen ja järjesti meille hassuja näytöksiä. Hän osasi noutaa pieniä tavaroita ja kanteli mielellään leluiksi heittelemiämme pussinsulkijoita, hiuslenksuja ja paperinyssyköitä pitkin kämppää. Kerran näin kun hän kävi purkamassa sukkalaatikkoni lattialle, sukan kerrallaan käpälällä noukkien. Ulkona ollessaan kissalla oli tapana "esiintyä" meille loikkaamalla korkealle ilmaan yöperhosten perässä tai tekemällä hienon hyppypotkuliikkeen puun rungosta vauhtia ponnistaen. Sitten hän katseli meitä keltaisilla silmillään ja ihan selvästi hymyili: "Look how adorable I am."

Ja kyllähän hän onkin. Ei häntä vaan voinut vastustaa. Olin jo lumottu.

Syksy kääntyi lumen myötä talveksi. Olin jo mieltynyt siihen että perheessämme oli taas kissa ja rappusillamme lumessa aina sirot pienet tassunjäljet.
'
Ja sitten yhtäkkiä joulun aikaan ei enää ollutkaan. Ei kissaa, eikä edes jälkiä.

Näkkileipätanssi

Kemikaali"uutisia"

Kemikaalien ja kosmetiikan riskeistä on tullut "viimeinkin" HOT muotiuutinen ja nyt sitten ollaan ihan trendikkäästi että iik, hirmuisen hui ja voi kauhistus, että kuin ne nyt silleen. Itsehän kirjoitin asiasta ärähtävän päreen jo vaatimattomat NELJÄ vuotta sitten, mutta mitäpä painoarvoa jollain mitättömällä blogilla nyt olisi...


Kun kerrankin paasasin tuohtuneena hiusvärien myrkyistä, niin eräs teinariblondi tuhahti halveksuvasti kuin jollekin sekopäälle salaliittoteoreetikolle, että kyllä nyt kosmetiikka on ihan varmasti turvallista kun sitä testataan niin älyttömän paljon!


Nyt sitten Mtv3:n Helmessä ällistellään näiden luotettavien kempparimarkkinoiden tasoa:


- Nainen kylvettää itseään parhaimmillaan 515 kemikaalin liemessä päivittäin. Mitä enemmän
aineita vaativia kauneusrutiineja, sen enemmille kemikaaleille tietenkin altistuu.

- Kosmetiikka voikin itse asiassa ollakin luultua vaarallisempaa ja jopa haitallista terveydelle

- Ihon vanhenemisen jarruttamista lupaavat aineet itse asiassa vain nopeuttavat rypistymistä

(hahhah, keneltä kysyttiin paperit vielä viimevuonna, nimimerkillä 35 vee, eikä ryppyvoiteita nähnytkään!)

- Moni päivittäiskäytössä oleva kemikaali on yhdistetty allergioihin tai iho-oireisiin. Monet yleisesti käytetyt aineet häiritsevät hormonituotantoa ja hedelmällisyyttä tai aiheuttavat jopa syöpää.

- Parabeeni on yksi yleisimmistä kosmetiikan säilöntäaineista, ja sitä löytyy niin shampoissa, hiusgeeleissä, kosteusvoiteissa ja partavaahdoissa. Tutkimusten mukaan parabeeneilla on linkki ainakin rintasyöpään ja miesten hedelmällisyysongelmiin.

- Turvallisena pidetyt parabeenit, kuten metyyliparabeeni voivat muuttua myrkylliseksi altistuessaan auringonvalolle ja näin lisätä ihosyövän riskiä. Metyyliparabeeniä löytyy noin 16 000 tuotteesta, esimerkiksi hammastahnoista ja kosteusvoiteista.

-Kosmetiikkateollisuus väittää, etteivät parabeenit imeydy ihoon (mutta tottakai kaikki hyvät jutut imeytyy). Tutkimukset osoittavat, että 20 –60 prosenttia parabeeneistä imeytyy kehoon.

- Lainsäädännöllä yritetään suojata kuluttajaa haitallisista kemikaaleilta, mutta kosmetiikkafirmojen ei kuitenkaan tarvitse kertoa sitä, mitä mahdollisia epäpuhtauksia raakamateriaaleissa voi olla tai mitä sivutuotteita tuotannossa syntyy, niin kauan kuin nämä eivät päädy lopputuotteeseen.

- Kosmeettisten aineiden turvarajoista käydään kovaa kaupallista kädenvääntöä ja harjoitetaan koirana veräjästä menoa niin paljon kuin vain kiinni jäämättä iljetään, vaikka monet yleisesti käytetyt aineet on todettu selvästi haitallisiksi.

Näin.

LUONNONKOSMETIIKASTA LÖYTYY HYVIÄ (=KALLIITA) VAIHTOEHTOJA ARVELUTTAVILLE MARKETTIKEMIKAALEILLE. MUTTA OLKAA NIIDENKIN KANSSA TARKKANA JA HAKEKAA KRIITTISESTI TIETOA KAIKESTA MITÄ KÄYTÄTTE. ESIMERKIKSI KEMIKAALICOCTAILIN NOORA (Joka onkin näköjään blogannut samasta uutisesta) ON SUORASUINEN KEMIKAALITIETOPANKKI.

Kas kummaa vaan, kun omat iho-oireeni ja allergiani tuntuvat huomattavasti rauhoittuneen näinä vuosina, joina olen suorittanut kemikaaliostokseni tiedostavasti. Minähän siis meikkaan harvoin, läträän hiusvärien kanssa sitäkin harvemmin ja kieltäydyn käyttämästä kynsilakkoja, deodorantteja, hiuslakkoja, geelejä, ryppyvoiteiuta, lauryylisulfaattishampoita ja -hammastahnoja.

Huokaus. Pitikö taaskin olla oikeassa?

Kuinka catnappasin kissan vol. 1

Viime syksynä, jotakuinkin näihin aikoihin elämäämme hivuttautui synkkä varjo. Se ei johtunut millään tavalla minusta, Jänismiehestä, eikä etenkään asuinpaikastamme (eikä siis myöskään liittynyt meidän omiin tekemisiimme millään tavalla), vaan erään nuoren elämän nurin liukastumisesta ja äkkiluisusta kohti helvettiä.

Minulla tuntui olevan yhtä paljon mahdollisuuksia pysäyttää tuota luisua, kuin pidellä riimussa paikoillaan pillastunutta härkää. Tuo härän piteleminenkin on joskus tullut kokeiltua seurauksella, että vauhkoontunut luupää veti minua mahallani pitkin metsäpolkua ja sain lukuisan määrän ruhjeita, verinaarmuja sekä mustelmia, ennen kuin onnistuin päästämään otteeni riimusta irti. Yhtä lailla viime syksystä koitui henkisiä mustelmia, jotka kolottivat ja vihloivat pitkään. No, nyt ovat asiat joka tapauksessa paremmin em. episodin suhteen.

Mutta syksy 2008 oli enimmäkseen huonojen uutisten odottelua ja fiilisten ailahtelua eestaas, surusta ja raivosta kyyniseen välinpitämättömyyteen. Jopa New Yorkin matkani aikana oli niskavillat pystyssä, että milloin puhelin piippaa taas huolestuttavan tekstiviestin.

On sanonta, jonka mukaan kissan viikset ja tuntokarvat ovat niin herkät, että ne aistivat pienimmänkin railon tai halkeaman, josta mahtuvat sisään, särkyneessä sydämessä olevat railot mukaan lukien. Kissat ovat myöskin hyviä kiipeämään korkeiden esteiden yli. Jopa niiden, jotka olemme rakentaneet ympärillemme.

Vietimme eräänä vilpoisena syysiltana grillijuhlia Jänismiehen työkaverin E:n ja ranskalaisystävän C:n, sekä tämän perheen kanssa. Kun grillasimme ulkona, takapihallemme tassutteli yhtäkkiä kutsumaton vieras. Laiha, hopeanharmaa kissa kierteli ujonuteliaana ympärillämme ja viestitti eleillään, että ettehän pahastu, mutta minua niin kovasti kiinnostaisi tutustua teidän lautastenne sisältöön.

Tokihan noin hurmaavalle hyyryläiselle piti antaa maistiaiset. Kissanpuutostautini muistutteli vihlovasti olemassaolostaan ja hetken päästä harmaa neiti oli jo sylissäni, vaikkakin hiukan arastellen. Siinä vaiheessa Jänismies, E, C ja C:n vaimo päsmensivät minulle melkein yhteen ääneen, että varo vaan, mitä tuostakin vielä seuraa! Miten niin, vastasin itsevarmana. Ei pienintäkään riskiä. Minähän aion palata ensi kesänä Suomeen, eikä minulla ole mitään aikomusta koittaa onneani eläinkaranteenien ja maahantuontibyrokratian kanssa. Eivätkös muuttolemmikit edellyttäneet kolmen kuukauden karanteeneja ja kaikkea muuta yltiöhankalaa vääntämistä? Sitä paitsi minullahan on jo Suomessa kaksi sivistysvaltion kissaa, jotka eivät taatusti sietäisi jotain ihme jenkkikattia reviirillään.

Sain osakseni huolestunutta muminaa ja pään pyörittelyä, vaikken yhtään käsittänyt että miksi. Olihan kissalla sentään kaulapanta ja tagi, joka osoitti hänellä olevan omistajan ja kodin. Mitä haittaa siitä olisi, jos vähän kissaa lainaisin?

Harmaa kissa liittyi kyselemättä seuraamme, kun siirryimme sisätiloihin. Siellä hän sai lisää herkkuja ja meidän, sekä kolmen kissaa äärimmäisen varoen ja hellästi käsittelevän lapsen herpaantumattoman huomion. Miisu loikkasi kissoja rakastavan E:n syliin ja tavoitteli käpälällä tämän hampurilaista, tehdäkseen selväksi että tämä kissa ei kunnioita mitään epäreilua laumahierarkiaa, vaan on sitä mieltä että ystävät luonnollisesti jakavat lautasen sisällön keskenään. Ruuan jälkeen hän suuntasi suupieliään lipoen määrätietoisesti sänkyymme ja kiepahti turkkinsa pestyään hellyttävälle kerälle keskelle pehmoista susihuopaa.

Awwwwww....

Tarvitseeko paljon muuta sanoa, kuin että kissa ei yleensä unohda taloa, jossa on saanut ruokaa ja hyvänäpitoa. Niinhän siinä sitten kävi, että harmajainen oli norkoilemassa talomme edustalla seuraavana päivänä ja laskin hänet taas ilahtuneena sisälle. Ja seuraavana. Ja seuraavana, Jänismiehen suun maiskuttelun ja päänpuistelun säestämänä. Sitten kaappeihimme alkoi ilmaantua vaivihkaa kissanruokaa ja muroja. Nurkkaan ruoka- ja vesikipot. Hyllyyn harja, jossa oli kissankarvoja. Kissankarvoja alkoi esiintyä runsaasti myös kahvikupeissa, vaatteissa, erityisesti mustissa juhlavaatteissa ja joka paikassa. Ah, niin kotoisaa.

Meillä oli siis yllättäen melkein oma kissa, joka poistui aamuyön hämärissä noin kuuden aikaan omille teilleen ja palasi uskollisesti, kun yö oli laskeutunut. Ulkona hämärässä kuului aina vain iloinen kilinä kissin kipittäessä rappuamme kohti heti, kun huomasi meidät pihalla. Ja kuinka onnellinen ja kiitollinen hän olikaan kun häntä ruokittiin ja hemmoteltiin. Naama leveässä hymyssä neiti Harmaa venytteli itsensä piitkän pitkäksi, sulahopeiseksi reporangaksi sohvallemme ja otti vastaan kaikki varastoomme jääneet suukot, pörrötykset ja maharapsut.

To be continued...

Ukkonen Pahanmaan yllä

Suhteeni ukonilmaan on jakomielinen Toisaalta rakastan ja kaipaan sitä, sillä se on minulle yksi alitajuntaani syviten vetoavista luonnonilmiöistä. Toisaalta se on myös saanut minut useasti toivomaan, että itseni sisällä olisi pieni, turvallinen kolo, jonne voisin ryömiä piiloon ja vetää oven tiukasti kiinni perässäni.

Pienenä pelkäsin ukkosta. Asuin viisivuotiaaksi asti maalla vaatimattomassa tönössä, jonka vieressä kasvoi suuri koivu. Ukkostuhojen uhka oli jotenkin nykyistä paljon vakavampi. Tai ainakin tuntui siltä, kun kuunteli vanhempien puheita. Muistan, että jokainen ukkosmyrsky sai isäni, isovanhempani ja meillä silloin tällöin asuneen "sukulaispiian" primitiivisen kauhun valtaan. Ainoastaan äitini näytti niistä jollain perverssillä tavalla nautiskelevan, -otti kupin kahvia käteen ja meni ikkunan ääreen fiilistelemään. Hoitajanani työskennellyt vanhapiika puolestaan istui kumpparit jalassa peräkammarissa ja kirkui sormiaan korviin tunkien kuin hyeena aina, kun jyrähti tai leimahti.

Istuin erään ukkosen aikaan lähellä pistokerasiaa, kun siitä vanhempieni ja mummon kertoman mukaan löivät lieskat. En tiedä, onko sellainen ylipäätään edes mahdollista, vaiko pelkkää liioittelua. Selvisin säikähdyksellä, enkä oikeastaan muista tapauksesta muuta, kuin että aikuiset häsläsivät ja kimittivät ja väittivät minun olleen ihan tillintallin. Kammohan siitä kehittyi. Pistorasioita karsastin huolella, vieläkin ne herättävät minussa jonkinlaista vastenmielisyyttä. Jos öisin ukkosti, kömmin aina puoliväkisin äidin kainaloon pelkäämään sitä ja nukuin autuaasti sen jälkeen, kun olin mielestäni turvassa.

Aikuisiällä olen alkanut nauttia ukkosesta, jos olen ihailemassa sitä talon sisällä tai tarpeeksi kaukana. Sääilmiönä ukkonen on pakahduttavan kaunis ja kiihottava. Voisin tuijottaa hyytävien salamojen piirtymistä pimeää taustaa vasten loputtomiin. Ja jotain elämää suurempaa siinä taivaallisten shamaanirumpujen paukkeessa vain on. Vaikka melu pääsääntöisesti ahdistaa minua, saan jyrinästä henkistä virtaa. Ei siis ole omena äitipuusta kauas pudonnut.

Jäätyäni Mont Blancilla vuoristoukkosen takia mottiin ja jouduttuani pelkäämään ihan liian lähelle iskeviä salamoja sekä kivivyöryä, sain kokemuksesta trauman. Kaikki äkilliset, paukahtavat äänet saivat minut hyppäämään pitkään tasajalkaa ja painajaiset jatkuivat talveen saakka. Ukkonen vainosi meitä samaisella matkalla Hauterivesissä, josta minulla on öinen mielikuva leiskunnan ja jytinän keskellä autossa puolinukuksissa istumisesta, sateennihkeään pyyhkeeseen kääriytyneenä.

Myös Trumansburg Fairissa ollessamme, Thunderstorm säikäytti minut pahasti. Juoksin kuin hysteerinen jänis kaatosateessa ja mutavellissä, peläten että salama iskee takaraivooni. Toisaalta sain kokemuksesta mahtavat adrenaliinikicksit heti lämpimään autoon turvaan päästyäni.

Tänä kesänä pääsin kokemaan elämäni kauneimman ukkosmyrskyn. Se oli niin vavisuttava ulkoilmaooppera ja taivaankannenmaalaus, että saan sen muistosta vieläkin ihania, kylmiä väreitä ja Carmina Buranan alkutahdit alkavat soida korvissani.

Olimme leirissä Badlandsin autiomaassa ja lähdimme visiitille Wall Drugiin. Istuskelin Kishin kanssa pienellä nurmikonläntillä ja tähyilin synkeää taivasta sillä aikaa, kun pojat pörräsivät kuuluisassa kauppakeskuksessa. Kun Jänismies tuli kissanlikaksi, pääsin vuorostani kahville kuuntelemaan sivukorvalla ihmisten keskusteluja. Sain selville, että alueella on radiossa mainittu tornadouhka.

Pysähtyessämme Wall Drugista palatessamme tankkaamaan bensaa Badlandsien edustalle, taivaalla alkoi tapahtua jotain vallan elokuvamaista: Nopeasti liikkuva pilvi alkoi kasvattaa itselleen jalkaa! Huomautin vieressäni ällisteleville mieskanssamatkustajille, että tuo sääilmiö muuten lähestyy aika viuhakkaan ja että eikös sen tieltä olisi syytä alkaa korjailla luitaan. Miesten mielestä ei ollut mitään syytä poistua aitiopaikalta. Samalla huoltoaseman pihasta lähti tuhatta ja sataa pakettiauto, jonka Jänismies huomautti kuuluvan jollekin meteorologiporukalle. Paku suuntasi tikkana kohti pilvilonkeroa.

OMC (=oh my cat!)

Emme ehtineet haukkoa kauaa henkeämme ja nostatella pulssia, kun draama laukesi ja pilvi imaisi stondiksensa takaisin, karaten itää kohti. Vaikea sanoa oliko sinä enemmän pettynyt vai helpottunut :) Jäi sinne taivaalle vielä runsaasti mielikuvituksekkaan näköisiä pilviä Badlandsien kukkuloilta ihailtavaksi. Kaukana pilkehti myös pientä salamointia.

Ilta kului leiriaskareissa. Hämärän laskeutuessa kyytipojat (Jänismiehen veli ja tämän kaveri) lähtivät pyykkäämään ja Jänismies loikki suihkuun. Minä jäin loikomaan kissan kanssa telttaan - neiti kun ei ennen päivänlaskua voinut nenäänsä laittaa vapaaehtoisesti ulos teltasta. Ukkonen kumisteli rumpujaan jossain entistä lähempänä.

Alkoi sitten ripsehtiä. Ripsehdintä muuttui suuremmiksi pisarantussahduksiksi. Alkoipa myöskin tuulla ihan tarpeeksi lujaa. Ja sitten ukkonen tuntuikin olevan jo pelottavan lähellä. Odotin hetken ja päätin lopulta evakuoitua varmuuden vuoksi kissan kanssa autoon, -vain huomatakseni että kaikki avaimet olivat pojilla.

Kerkesin jo huolestua toden teolla, ennen kuin Jänismies pinkoi sateen läpi teltalle, onneksi sentään meistä huolissaan. Sullouduimme autoon ja ajoimme sen pesutuvalle, jossa loput porukasta olivat motissa. Kyytiin tulevat pojat naureskelivat, kuinka pesulassa oli ollut ukkosta paossa lauma pelokkaasti pälyileviä lapsia. Kishi puolestaan otti rauhallisesti ja nukkui koko ajan sylissäni kerällä.

Koska ukkosella ei ollut juuri muuta tekemistä, ajoimme aukealle paikalle katselemaan mahtavaa luonnonteatteria. Sade meni hetkessä ohi, mutta taukoamaton salamointi jatkui taivaanrannassa, valaisten hienosti yötä. Sen tunnelman vaikuttavuutta on kertakaikkisen mahdotonta selostaa, mutta ehkäpä oheisesta videosta saa jonkinlaisen mielikuvan. Löysin näet sisältäni pienen elokuvaohjaajan, kun kännykkäkamerallaan kuvaava Jänismies piirtyi yöhön siluettina, salamat taustallaan. Sain näkymistä melkoisen tunnehyöyn, enkä pystynyt liikutukseltani juuri puhumaan. Stendhalin kyyneleet tihkuivat silmiin.

Kun palasimme teltalle, päätimme mennä nukkumaan. Edelleen myrskysi ja tuuli hurjasti, ukkosarmadan purjehtiessa pitkin poikin Pahan maan taivaankantta. Jänismies katseli kisun kanssa teltan pienestä takaluukusta pihalle ja näkymä kissasta ja miehestä olkapää olkapäätä vasten oli tosi hellyttävä. Katti laittoi tassun vasten luukun verkkoa, ihmetellen että mitähän älytöntä siellä pelottavassa ulkomaailmassa nyt tapahtuu.

Vaikka myrskyn kulku askarrutti meitä, emme jaksaneet valvoa sen loppumiseen asti, vaan käperryimme lämpöisten makuupussien uumeniin, kissa keskellämme ja jätimme yön Sekhmetin haltuun. Tuuli jatkoi teltan röykyttämistä, mutta hetken päästä emme sitä edes kuulleet, sillä olimme suloisesti unessa.

Aamulla heräsimme heleään auringonpaisteeseen.

Yrjölyhty

Satuinpa eilen kuulemaan mustahumoristisen jutun, joka on ällöttävyydestään huolimatta pakko kirjoittaa jonnekin ylös. Tämä vielä voittaisi niksi-Pirkassa ykköspalkinnon.

Olipa kerran eräällä henkilöllä pahemman laatuinen oksennustauti. Ihmisparka yrjöili kaiken mahansa sisällön sängyn vierelle asetettuun ämpäriin. Pian ämpäri alkoi haista ikävästi, mutta ryytynyt potilas ei jaksanut tyhjentää sitä, vaan otti ja kävi viemässä sen parvekkeelle.

Tuli pakkasyö ja ämpärin sisältö jäätyi. Seuraavana päivänä jäätyneestä kalikasta olisi saanut vallan ihastuttavan, vatsan sisällöllä koristellun (vrt. sitruunanpalasia ym. sisältävät geelikynttilät) yrjölyhdyn...

Sori jos pilasin päivän ruokahalunne. Mutta tällaistakin se elämä joskus on.

Boiling River

Ehkä eksoottisin koskaan fyysisesti kokeilemani luonnonilmiö ja samalla paras luonnonmukainen saunan korvike on Yellowstonen Mammoth Hot Springsin kylässä sijaitseva Boiling River - joki, jossa voit keittää itsesi pehmeäksi spagetiksi.

Ekologisesti herkässä Yellowstonessahan on muuten kiellettyä lutrata missään vesistöissä, jotka ovat kosketuksissa vulkaanisten ilmiöiden kanssa, mutta Boiling River, Firehole, Ferris Fork ja Dununda Falls ovat poikkuksia säännöstä.

Boiling riverin uimapaikka syntyy, kun hyytävän kylmä Gardiner-joki ja sen rantapenkereen yli ryöppyävä kiehuvan kuuma maanalainen virta sekoittuvat toisiinsa. Gardinerissa on kyseisessä kohtaa luonnonkivillä padottu pitkä allas, jossa lämpötilat vaihtelevat lähteenkylmästä polttavaan.

Olen käynyt tuossa uimapaikkojen taivaassa kolme kertaa. Kahdesti Jänimiehen kanssa, ensimmäisenä Amerikankesänä retkeillessäni ja nyt tänä kesänä kahta henkeä isommalla porukalla. Kertakaikkiaan rakastan sitä!

Joessa lilluminen on hedonistinen päätös pitkälle patikkapäivälle ja hellii kipeytyneet lihakset pullataikinanpehmeiksi. Seurueemme kaksi noviisia tosin polttivat itsensä auringossa kielloistani huolimatta ja kuuma vesi aiheutti heille irvistyksistä päätellen aika tukalat oltavat.

Boiling River on erittäin suosittu ja ihmiset suorastaan kilpailevat joen autuaimmista paikoista. Viimeksi onnistuin pääsemään löhöilemään jumalaiseen kuumaan kohtaan, enkä itsekkäästi luovuttanut sitä kellekään, kanssakylpijöiden malttamattomista, sydämistyneistä ja kateellisista mulkaisuista huolimatta, ennen kuin olotilani alkoi ylikypsyyden takia siirtyä twilight zonelle.

Joelle kannattaa suunnata hyvin aikaisin, jopa ennen auringonnousua aamulla tai jo illan hämärtyessä, jos haluaa välttää tungeksivia turistilaumoja ja kirkuvia kakaroita. Talvella elämys voisi olla aika vinha. Auringon laskiessa lisämausteena voi myös nähdä joen yllä hyönteisiä metsästävien lepakoiden lauman.

BOILING RIVER in soak net