sunnuntaina, joulukuuta 11, 2011

SAAPASJALKAKISSA


Olen kuvitellut olevani immuuni mainonnalle, mutta tänä syksynä iskenyt pateettinen saapaskuume on saanut minut epäilemään, että alitajuntaani on murtauduttu!


Harvaa elokuvaa tulee odotettua niin hyväntuulisen toiveikkaana, kuin uutta Saapasjalkakissaa. Kissoja kun nähdään aivan liian harvoin valkokankaalla hyviksinä tai sankareina. Tai jossain muissakin, kuin minulle pahaa mieltä ja ärtymystä tuottavissa, potkittavan, jalan alle jäävän tai koomisen kompastumisen aiheuttavan, pahaäänisen sidekickin rooleissa. Saapas (heh) kuitenkin nähdä jos vaikka tuo vastenmielinen pahisklisee olisi viimeinkin so last season.

Saapasjalkakissa on ollut minulle lapsesta saakka mieluinen satu, huolimatta siitä että se on läpeensä amoraalinen, mitä tietysti sopii ranskalaisen muokkaamalta sadulta odottaakin (tuohikuiva virnistys). Kissahan hankkii tarinassa rutiköyhälle isännälleen huikean omaisuuden, prinsessan ja puoli valtakuntaa virtuoosimaisilla supliikkitaidoillaan (=valehtelemalla), vetämällä rikasta kuningasta höplästä sekä syömällä hiireksi muuttuneen jätin/örkin, joka oli sitä ennen riistänyt ja pelotellut köyhää maalaiskansaa.

Alun perin Saapasjalkakissa ei edes ole kirjoittajaksi mainitun Charles Perraultin mielikuvituksen tuotetta, vaan kulkutarina ja folklorea, josta löytyy vanhoja variaatioita Intiasta asti. Siinä on havaittavissa selkeitä viitteitä kissan toimimisesta onnea isännälleen hankkivana kotijumaluutena, eli suomalaisittain ajatellen parana.

Mutta tosiaankin siitä saapaskuumeesta. Mieleni tekee kävellä kengillä, jotka tukevat vahvasti jalkaa ja pohjetta sekä lisäävät askeleeseeni tiettyä asennetta ja joilla voisi tarvittaessa potkaista auki vaikkapa ranskalaisen asiointipalvelun oven, todeten pahaenteisellä äänellä, että: Mon sens de l'humour, c´est fini.

Kenkäkaupassa käyminen on valitettavasti aina yhtä ärsykärsimystä ja helvettiä, joka päättyy loputtoman sumplaamisen, löytöretkeilemisen ja lukuisten kompromissien kautta siihen, että ostan kengät jotka satuttavat vähiten jalkojani ja lompakkoani. Ostan mieluummin kenkiä kirpputorilta, koska ne ovat jo kestäväksi osoittautuneita ja valmiiksi pehmeämmiksi muokkaantuneita. Viimeisimpinä löytöinä voisin mainita laatumerkki Ten Pointsin täysin uudenveroiset talvikengät, jotka lähtivät matkaani kolmella eurolla ja joiden ainoa vika on pieni häikkä toisen jalan istuvuudessa, Vagabondin erittäin hyväntuntuiset sandaalit eurolla sekä identtiset Eccon kävelykengät toinen pari eurolla ja toinen 50 sentillä! Kellä on varaa heittää noita menemään??? Vaan tämäpä kuume ei kirpputoreilla ratkea, kukaan kun ei kai ole niin hullu, että luopuisi sellaisista saappaista, jotka minä haluan.

Aluksi minulla oli vain määrittelemätön mielijohde siitä, millaiset unelmakenkieni pitäisi olla. En vain ole muistaakseni nähnyt kenelläkään sellaisia jalassa. Vähintään polvikorkeat, pohkeen muotoa myötäilevät, mutta samalla kuitenkin maastouskottavat, paksunahkaiset ja vahvarakenteiset saappaat, joissa on nyöritys ja tukeva korko. Tärkeintä niissä olisi juuri se fiilis, että ne ovat jalan muotoiset ja silti miellyttävällä tavalla hevit. Sain selville että tämänkaltaisia kenkiä kutsutaan muun muassa nimellä Lace Up Combat Boots. Enimmäkseen moiset mallit on tietenkin suunnattu miehille, wonder why...

Sen nyt sitten taas arvasi, että sen kerran kun minä kiinnostun tosissani jostain päällepantavasta, unelmiani vastaavat ainoastaan maltaita maksavat vermeet, jotka lisäksi näyttäisivät olevan joka paikassa loppuun myydyt. Täydellisemmät löytämäni olivat Jeffrey Campbellin MT-luomukset, joita ei tunnu edes saavan oikeassa koossa mistään. Mutta voihan tuota kuvaa mielihyvällä katsella.



Goottikenkäfirma Demonia haltsaa myös kyseisen kenkämallin idean, mutta heillä on vähän liian paljon angstihärpäkkeitä varsissa ja liikaa massaa pohjissa. Mieluisa löytö olivat myös Ten Pointsin Pandoran saappaat (eivät tosiaankaan lähde uusina kolmella eurolla...), jotka todennäköisesti siirtyvät omistukseeni jos olen niiden istuvuuteen tarpeeksi tyytyväinen.



Niin kauan kun ei ole vielä saappaita, ihailen vain näitä Saapasjalkakissan kuvia ja etsiskelen mustaa, leveälieristä huopahattua, vyötä sekä miekkaa...



perjantaina, joulukuuta 02, 2011

LENNETTE NEWELL & FEATURED CREATURE


Iski äimistys, josta en ihan heti taida toipua. Lennette Newell tekee niin upeaa eläin-ihmisvalokuvataidetta, että silmäni ovat tippua päästä ja sydän hypätä kolmoiskierteellä rinnasta sitä katsellessa. Jumaloin tuollaisten taiteilijoiden mieltä!

Käykää itse katsomassa, sanat eivät riitä kuvailemiseen: LENNETTE NEWELL!

Ja samalla vaivalla myös toinen toistaan ihmeellisempiä ja kiehtovampia eläinlajeja suurella intohimolla esittelevällä eläinsivustolla: THE FEATURED CREATURE, josta Lennettenkin bongasin. (Linkki vie Pallaskissan esittelyyn, mutta kannattaa to-del-la-kin tsekata muitakin eliöitä, ellei jo ole niin tehnyt) Miettikää, että on mm. olemassa kiiltomato, joka tekee limasta omaa valoaan heijastavia riipuksia joilla pyydystää saaliinsa. Kuvitelkaa lukemattomia sellaisia hehkumaan... Jos joku on joskus erehtynyt luulemaan ihmistä ihmeelliseksi lajiksi, niin luulkoon uudemman kerran.



Minä en nyt oikein pysy ihmisnahoissani. Tämän siitä saa kun katselee Planet Earthia.

sunnuntaina, marraskuuta 13, 2011

Kissalapaset

Kissus sentään, että aika lentää. En ole ehtinyt blogaamaan ikiaikoihin. Osasta aikaa ei ole edes ollut nettiä ja osan aikaa olen ollut vuorilla, jonne läppäriä ei jostain syystä tee mieli ottaa mukaan :) Jospa taas koittais kuitenkin.

Pienenä verryttelynä heitän kehiin talven saapumiseen sopivan löydön, johon ihastuin kovasti. Eli kissalapaset. Jorid Linvikin suunnittelemat tassunlämmittimet vetoavat minun käsityöviettiini ja neuletaiteilijalla on toki muitakin hyviä kutomisideoita, jollaisiin en ole aiemmin törmännyt. Sukatkin löytyvät samalla kuviolla.








Lankakauppaan tästä piakkoin käynee tieni, mutta minkä väriyhdistelmän tähän keksisi vai väkerränkö koko lopputalven erilaisia variaatioita? Hyvän mielen juttu joka tapauksessa. Ihania tämmöiset!

sunnuntaina, kesäkuuta 05, 2011

Smaragdiliskonaivot



Liskot ovat ihania eliöitä. Pienenä tytöntyllerönä säikyttelin kyläkauppiasta näyttämällä hänelle varovaisesti kämmenkuppiini kätkemääni sisiliskoa. En yhtään ymmärtänyt, miksi aikuisen miehen reaktio oli "iiiik! hyi!" ja lähes kiipeäminen lähimmälle seinälle, kun minusta lissut olivat pelkästään somia ja viehättäviä.

Mummollani oli tapana kertoa minulle kiehtovia tarinoita pienistä liskoista, jotka elävät ihmisten kodeissa ja piileskelevät taulujen takana, kunnes tulevat öisin pyydystämään sisälle eksyneitä hyönteisiä. Mummo narrasi minua väittämällä, että hänenkin kämpässään asuu sellainen lisko, joka vielä kaiken lisäksi osaa visertää ja vaihtaa väriään (gekon ja kameleontin risteytys?). Voi että olisin niin halunnut nähdä sen mummon sympaattisen mielikuvitusliskon, näin siitä sentään uniakin. Ehkäpä vielä joskus kirjoitan siitä tarinan.

Liskot kiipeävät taitavasti ja ainahan niitä bongaa, kun on kallioilla seinäkiipeilemässä. Niillä on yllättävän kauniit sekä tarkkaavaiset silmät ja ne näkevätkin erittäin hyvin. Lisko on seinäkiipeilijöille mieluisa symboli, se on veistoksellinen, se on solakka, se on ihailtavan notkea ja mennä vipeltää kevyesti kiviseinää pitkin näppärillä varpaillaan. Kaupungin liskot päivystävät auringossa portailla ja kivimuureilla näennäisen rauhallisina, mutta kuitenkin ylen valppaina ja valmiina luikahtamaan pakoon kuin rasvattu salama. Niitä näkee joka paikassa. Kaipa se on hyvä merkki siitä, ettei ympäristö ole ihan tärviölle saastunut.




Vieraillessamme Sassenagen luolissa, lauma ns. myyttisen suurella havaintokyvyllä varustettuja lapsia tohelsi pienestä salamanterista ohi huomaamatta yhtään mitään, mutta tarkka valokuvaajansilmäni spottasi sen oitis. Minä otin siitä polvillani kuvia (zoomilla, en säikytellyt). Jänismies kävi noutamassa lapset ja kierroksen vetäjän takaisin ihastelemaan pientä luola-asukkia. Eräällä järvenrantareitillä puolestaan sattui vastaan ranskalaisittain todella tylsästi "vihreäksi liskoksi (lezard vert) nimetty lisko (Lacerta bilienata), jolle sentään jäyhät suomalaiset ovat tajunneet antaa sen kauneudelle kunniaa tekevän nimen Smaragdilisko! Onneksi kamerassani on sen verran pitkä zoomi, että sain tämänkin kaunokaisen vangittua kortille. Ja Ithacan punatäpläsalamantereita muistelen suurella lämmöllä - ne olivat suorastaan suuria inspiroijiani ja päätyivät jopa erääseen kuvitukseeni.

Krokotiileista en niinkään välitä, mutta lohikäärmeet ovat yksi hienoimpia ihmismielen kuvittelemia fantasiaeläimiä. Minusta on ikävää, että kaaosta ja primitiivisyyttä symboloivat lohikäärmeet on niin usein esitetty pelkästään surmaamistaan kärkkyvinä raivohulluina hirviöinä. Näen mieluummin muunlaisia lohikäärmetarinoita. Täytyy ihan tässä välissä mainostaa, että katsokaa ihmeessä mainio animaatioelokuva Näin koulutat lohikäärmeesi. Must kaikille lohharifaneille!




Onhan meissä ihmisissäkin evoluution säilyttämä liskonpalanen muistona ajoilta, jolloin olimme itsekin sellaisia: Mantelitumake eli amygdala ovat eräänlaiset miniaivot, jotka vastaavat nopeista ja mustavalkoisista hätäreaktioista. Ne eivät aina osu napakymppiin (koska hienosäätö puuttuu), mutta voivat joskus pelastaa henkemme. Mantelitumake on puikoissa silloin, kun olemme peloissamme, vihaisia, häiriintyneitä, nälkäisiä tai haluamme ehdottomasti jotain ja reagoimme primitiivisesti piittaamatta käytössäännöistä ja järjen äänestä.

Vaikka liskonaivot ovatkin suunnattoman hyödylliset ohjatessaan toimintaamme akuutissa vaaratilanteessa, niiden implisiittinen pelkoneuroottisuus voi estää meitä tekemästä monia asioita. Liskonaivot ovat osaltaan vastuussa myös siitä, että pelkäämme nolaavamme itsemme, olemme ylivarovaisia, jumiudumme turvallisiin rutiineihin, luotamme ennakkoluuloihimme, varmistamme että pääsemme helposti raparperinlehden alle tai kivenkoloon piiloon vaaran uhatessa ja lekottelemme mieluiten auringossa, henkisellä ja fyysisellä mukavuusalueella. Pahimmassa tapauksessa liskonaivomme vangitsevat meidät pelon tai mukavuudenhalun ahtaaseen loukkuun ja estävät meitä elämästä elämäämme täysillä. Ja sehän on itsestään selvää, että elämää ei kerta kaikkiaan voi elää täysillä, jos ei astu tietoisesti pelon ja mukavuudenhalun kynnyksen yli.

Liskonaivojen ylihuolehtivaisuutta vastaan on osattava hangoitella, että pystyy elämään luovasti ja rohkeasti sekä näkee muutakin maailmaa, kuin vain sen tuikiturvallisen kotikivenkolon. Helppoa se ei ole, sillä mantelitumake on evoluution hioma vanha, vainoharhaisen ja puolisokean diktaattorin ottein hallitseva jääräpäinen tryffeli, jonka kanssa joutuu vääntämään alituiseen. Jos annat sille aina periksi, se muovailee sinusta ahdistuneen ja pelokkaan kiven alla piileskelijän, toisten miellyttämisellä elävän selkärangattoman, aina samaa mieltä olevan kynnysmaton tai turvallisuushakuisen nynnyn, joka ei uskalla kokeilla mitään uutta ja erilaista. Liskonaivot väittävät, että käy köpelösti, ellei sulaudu massaan ja ole niin hissukseen, kuin vain suinkin osaa.

Kannattaa muistaa, että liskonaivot ovat mitä todennäköisimmin äänessä silloin, kun ajattelet seuraavin tavoin (ja näinkin voi väittää vastaan):

- Entäpä jos ihmiset nauravat minulle? (Nauru pidentää ikää, joten olet oikeastaan suuri hyväntekijä. Ehkä sinut pitäisi patentoida lääkkeeksi?)
- Muut ihmiset tekevät tämän niin paljon paremmin kuin minä, joten miksi edes yrittäisin? (Tällä periaatteella juuri kenenkään ei kannata tehdä oikeastaan yhtään mitään. Että jospa sitten vaan pyöriteltäisiin loppuelämä peukaloita, paitsi että ihan varmasti joku muu osaa pyöritellä paremmin peukaloita kuin sinä.)
- Muutokset ja poikkeamat rutiinista ovat niin vastenmielisiä, eikö voitaisi tehdä kaikki samoin kuin ennenkin? (Rolling stones gather no moss... Tässä maailmassa voi valita myriadeja vaihtoehtoja, joten miksi helvetissä kiertää yhtä ja samaa uraa ja kokeilla vain kourallista?)
- Ei minun kannata tehdä tätä, ei tämä kuitenkaan onnistu tai kelpaa kenellekään muulle (Ja mistäs sinä sen tiedät etukäteen? Kannattaisi varmaan ryhtyä ajatustenlukijaksi tai selvännäkijäksi...)
- Ei minulla ole tarpeeksi kokemusta tällaisen tekemiseen (Eikä varmasti koskaan kerrykään, ellet mene ja tee. Kuka muka on syntynyt valmiina?)
- Mitäpä jos odottelisin vaikka seuraavaan päivään, seuraavaan viikkoon, seuraavaan kuukauteen, vuoteen, vuosikymmeneen, vuosituhanteen jne. katsoakseni, onko se sittenkään hyvä idea. (Mahtaa sitten kuolinvuoteella olla haikeaa kelailla kaikkea sitä sitkutteluun ja mutkutteluun hukattua aikaa ja energiaa)
- Mutta kun näin on ihan siedettävää, miksi siis riskeerata. (No, jos tykkäät VAIN siedettävästä elämästä niin sen kun vaan sitten marinoidut siinä. Voithan aina silti kompastua kotona kynnysmattoon ja halkaista kallosi.)
- Ei kannata edes yrittää uudelleen, kun viime kerrallakin mokasit (Sanonta "vahingosta viisastuu" ei ole synonyymi sanonnalle "mahdoton tehtävä". Montako 100 % mokaamatonta ihmistä mahdatkaan tuntea?)
- Muut tietävät minua paremmin, miten elämää pitää elää. (No hei, miksi et sitten pistä lehteen ilmoitusta "myydään käyttämätön, hyvä elämä. Halvalla menee." Varmasti olisi ostajia, joille ei meinaa yksi elämä riittää.)
- Mitä äiti, isä, naapuri, kumminkaima ja kumminkaiman kissa ajattelevatkaan minusta, jos menen tekemään näin? (Eikö ole parempi antaa ihmisille ajateltavaa ja puhumisen aihetta, kuin varmistaa, että heillä on tasaista ja tylsää.)
- En ole tarpeeksi kaunis, laiha, viisas, rikas, menestyvä, lahjakas, taitava... (Verrattuna kehen? Ja se, kehen vertaat, vertaa itseään johonkin muuhun ja se jokin muu taas johonkin muuhun jne. V**TU mikä piiri pieni pyörii! Sillä energialla, jonka ihmiset tuhlaavat tähän älyvajaaseen liskovertailuun, korvaisi leikiten muutaman ydinvoimalan.)
- En voi tehdä sitä, epäonnistun ihan varmasti. (Jos et edes yritä, niin siinä tapauksessa epäonnistut varmasti 150 prosenttisesti.)
- Mitähän ihmiset ovat kommentoineet facebookiin, twitteriin, säpoon, blogiin jne. kun kerroin tehneeni sitä ja tätä. Jo kymmenes kerta kun tarkistan tänään, olisikohan minuutin päästä jo joku kommentoinut? (P.S. Elämä = sitä, kun ET ole facebookissa, emailissa, twitterissä, blogissa, puhelimessa, netissä, NSS.)
- Tuo tyyppi näyttää etäisesti siltä inhottavalta ääliöltä, josta oli aikoinaan minulle niin pirusti riesaa! En halua tutustua häneen! (Jos nyt kuitenkin yrittäisit olla assosioimatta ja aloittaisit puhtaalta pöydältä, mikä on muuten ihan tajuttoman vaikeaa).
- Jos sanon vastaan tai puolustan itseäni, kaikki alkavat vihata minua ja elämäni menee pilalle. (Jos et koskaan sano vastaan, kaikki halveksivat sinua, kävelevät ylitsesi, nauravat selkäsi takana ja elämäsi on NIIN pilalla)
- Parasta pitää matalaa profiilia, ettei kukaan huomaa minua. (Tai sitten pitää vain liidellä sen verran korkeissa sfääreissä, että menee joka tapauksessa yli useamman hilseen. Sieltä on helppoa kakkia matalamielisten päähän. Massan mukana meno ei ole etuoikeus.  :))) )
- Parempi olisi vain olla hiljaa, jos on eri mieltä, ettei vaan vahingossakaan suututa ketään. (Emme ole allekirjoittaneet missään sopimusta, jossa lupaudutaan pitämään suu supussa. Sen kun vaan eri mieltä olevat suututte ja mustaksi muututte, sananvapaus kuuluu kaikille eikä ihmisen pidä luopua siitä sen enempää kuin terrierin sukastaan.)
 
Liskonaivoni salpaavat minulta hengityksen ja uskottelevat, että sydämeni pysähtyy ja jalkani muuttuvat poikki rapsahteleviksi jääpuikoiksi, jos uin jäisessä vedessä. Liskonaivoni väittävät joka kerta, että henki lähtee, kun minun on pakko ängetä vuorikiipeilemään. Liskonaivojen mielestä kaikki luuni katkeilevat kuin kuivat spagetit ja sisäelimistäni tulee haggista, jos kamppailulajiparini heittää minut kaaressa tatamiin. Liskonaivoni supattelevat korvaani, että putoan varmasti ja halkaisen kalloni, kun rentoudun korkealla kallionseinämällä parin tonnin painon kestävän kiipeilyköyden varaan. Liskonaivoni ilkkuvat, että olisi syytä läkähtyä häpeään, kun en tajua mitä minua selvästi rasittavana vajakkina pitävä, ranskaa solkottava fransipaani sanoo, vaikka hän vääntäisi eteeni origameja ranskalaisesta rautalangasta. Liskonaivoni ovat kovasti huolissaan buuauksesta, kun kirjoitan tulenarasta asiasta ja olen liekehtivästi täysin eri mieltä, kuin valtaosa ihmisistä. Liskonaivoni saavat kainaloni hikoilemaan ja kuristavat minua kurkusta, kun istun Nobelvoittajan kanssa samassa ruokapöydässä ja koitan tiristää niistä järkevämmistä aivoistani, että mistä ihmeestä arvoisan herran kanssa olisi sopivaa keskustella nolaamatta itseäni. Liskonaivoni hyppivät mielellään tasajalkaa itsetuntoni, itseluottamukseni, itserakkauteni ja itsetuntoni päällä. Ja suurimman osan ajasta ne puhuvat pelkkää p***aa, minkä olen onneksi oppinut osittain tunnistamaan ja vaimentamaan.

Liskonaivojensa diktatuurissa elävää nöyrää alamaista on sen sijaan surku katsella.

Olen toki kiitollinen siitä, että liskonaivoni reagoivat tarvittaessa kyselemättä ja salamannopeasti, mutta velvollisuuteni ja etuoikeuteni ihmisenä on kouluttaa niitä istumaan ja antamaan tassua sekä näyttää niille aina sopivassa paikassa keskisormea, vapautuakseni tekemään sitä, mikä tekee elämästäni elämisen arvoista. 

Silti rakastan ja ihailen liskoja. Ja myös kaiken tämän paremmin muistaakseni, haluaisin tatuoituttaa liskon nahkaani.




sunnuntaina, toukokuuta 22, 2011

Kaunein näky



Maailman kauneimpien näkyjen kärjessä on aamunkoitto vuoristossa.

Se hetki, kun yön jäljiltä ankean harmaa taivas alkaa käydä läpi hempeiden pastellisävyjen kirjoa ja laaksojen pohjilla vellovat sumujen untuvatäkit. Kun aurinko nousee huippujen takaa ja alppiniittyjen jokainen kukinto ja heinänkorsi on koristeltu pisaroilla. Myriadeilla kastetimanteilla.

Tuoksuu niin raikkaalta, että toivoisin voivani juoda ilmaa. Linnut helkkäävät. Voin lähes nähdä läpikuultavan valkoisen valokeijun tanssivan niityn halki, roiskuvat kastepisarat auringon säteiden lävistämänä huntuna ympärillään.

Jos se näky olisi jumala, minä olisin kädet ristissä polvillani. Jos näystä syntyvä hurmio olisi uskoon tulo, minä olisin jo turuilla ja toreilla saarnaamassa ilosanomaa.

Mutta kun ei ole, minä laitan jalkaani kuluneet vaelluskengät ja kävelen. Siinä on kaikki ylimaallinen, mitä sieluni tarvitsee.


maanantaina, toukokuuta 16, 2011

Ihanat Leijonat


Penkkiurheilu ei ole kiinnostanut minua koskaan. Pidän kiehtovampana jopa ruohon kasvun katselemista, kuin minulle tuntemattomien henkilöiden urheilemisen seuraamista ja kilpailujen ratkeamisen jännittämistä lihakset kireinä ja hiki kainalossa. Olen tainnut olla elämässäni yhden ainoan kerran kannustamassa kisaajia ja hekin olivat kavereitani lajista, jota itsekin harrastan.

Kilpaileminen on minusta muutenkin arveluttavaa toimintaa, sillä sen yksi pimeimmistä tarkoituksista on saada häviäjä häpeämään huonommuuttaan. Turha kaunistella. Reilu ja nautittava urheilu jää liian usein kepulikonstien ja pitkän nenän näyttämisen halun jalkoihin. Sitä paitsi en tunne yhtään ihmistä, joka voi väittää kirkkain silmin olevansa myyttinen hyvä häviäjä. Enkä oikein osaa itsekään nauttia voittamisesta, jos se edellyttää toisen ihmisen nujertamista. Miksi saada kiksejä toisen pettymyksen katselemisesta?

Urheilukisojen aikaan minut tapaa todennäköisimmin kuulokkeet tai korvatulpat päässä omista oloistani. Muistan, kuinka ala-asteella urheiluhullu opettajamme keskeytti normaalin opetussuunnitelman esim. hiihtokisojen tai mäkihypyn ajaksi ja tunneilla sitten tapitettiin niitä tappavan tylsiä sessioita televisiosta. Paitsi, että minä en katsonut. En kerta kaikkiaan pystynyt istumaan montaa tuntia paikoillani vahtaamassa, miten akat ja ukot sivakoivat suksilla, joten ruinasin aina opettajalta luvan tehdä jotain mielekkäämpää. Piirsin kouluvihkooni huolellisesti mm. kaikki maailman liput ja jäljensin koulun värikuvakasviota. Joskus pidin mielenosoituksellisesti sormia korvissani, kun en kestänyt selostajien pikkuorava-kiihkoa.

Muistan myös elävästi, kuinka minun teki mieli heittää televisio ikkunasta pihalle, kun ärsyttämistä harrastanut penkkiurheiluhullu-eksäni luukutti täysillä jotain saatanallista kyllösen tai mertarannan molotusta.

Edelleenkään en tunnista nimeltä suomalaisia saati muunmaalaisia urheilijoita. Jos minulta kysyttäisiin, kuka on ilmaveivaava Mikael Granlund, niin minun onnekkaissa arvauksissani hän voisi olla vaikka kevytaskelinen balettitanssija, hypätessään hassusti veivaava pituushyppääjä tai Tuksun uusin poka. Tai suunnattomasta kohusta päätellen sittenkin joku kuuluisa huippututkija, joka on keksinyt yhtä aikaa aidsiin, syöpään ja hiusten lähtöön tepsivän ihmelääkkeen.

Mielestäni urheilutietämys ei vain ole välttämätöntä yleissivistystä sen enempää, kuin sen tietäminen, mikä ravihevonen voitti minkäkin lähdön tai kuka mummo jonkun matonkudontakisan jossain perähikiällä.

Urheiluhuuma on minun mielestäni tosi absurdi ilmiö. Näkisin jokseenkin vastaavana käytöksenä sen, että vakoilisin koti-ikkunastani, kuulisin juoruina tai salakuuntelisin puutarha-aidan takaa, kuinka naapurin Keijo on saanut ylennyksen työpaikallaan, mennyt naimisiin hemaisevan naisen kanssa ja ostanut hienon, tuliterän auton. Sen jälkeen tulisin Keijon puolesta hulluksi riemusta, reuhtoisin vaatteet yltäni ja painelisin uimaan lähimpään suihkulähteeseen, molottaen haltioituneena että VITTU ME (minä & Keijo) OLLAAN SANKAREITA, ZIISUS ETTÄ MEILLÄ MENEE LUJAA, KETKÄ ON KINGEJÄ (minä & Keijo), OOTTE TE MUUT NAAPURIT VAAN SURKEITA, KUN ETTE PÄRJÄÄ MULLE JA KEIJOLLE!!!

Okei, mutta se sarkasmista. Kuten Zepa jo totesi, on ylipäätään kivaa, että kyyniset suomalaiset hymyilevät, ovat avoimen ylpeitä itsestään ja ovat onnellisia edes hetken aikaa jostakin. Olen (kai) kasvanut sen verran henkisesti, että yritän suoda huumailun urheiluhulluille heitä pilkkaamatta tai naureskelematta. Meillä nettitv:n ääressä tököttivät innoissaan niin Jänismies, Tiikeritoveri kuin Hopeatoffeekin (sanonta "kissaakin kiinnostaa" sai ihan uusia sivumerkityksiä!) ja minä pidin omat mielipiteeni kohteliaasti omana tietonani. Kokkasin herkullista kisanaposteltavaa ja tarjoilin sen sohvalle, ettei rakkaan mieheni tarvinnut irrottaa katsettaan The Tärkeistä Asioista. Koitin jopa auttaa muita epätoivoisia ulkomaalaisia näkemään jääkiekkofinaalin, jakamalla Jänismiehen löytämää nettitelevisiolinkkiä facebookissa.

Ja kun tuo suomalaisten joukkopsykoosi nyt näyttää olevan niin suuri ilon aihe, niin verryttelinpä piirtämis- ja kuvankäsittelytaitojani väsäämällä pöhkön onnellisena monarkkikruunua mutustelevan leijonan, hilpeäksi vastineeksi ruotsalaisten tutinimijöille.

Tuosta kansallisesta nokittelusta puheen ollen: Naamalleni kirvoitti virnistyksen vitsailu siitä, että jos ruotsalaislehdistö on kerta luonnehtinut suomalaisia henkisesti vajaiksi tutin lutkuttajiksi, niin mitäpä se sitten kertoo ruotsalaisista, että he menivät häviämään moisille vajakeille  :)

Ta-miitin ääriharvinainen kisastudio päättyy tähän, eikä tule todennäköisesti koskaan uusintana.

lauantaina, toukokuuta 14, 2011

Algolin Aurinkotiikerikakku



Olen aaltoilevasti intohimoinen kokki ja leipuri. Kotileipomossakin työskennelleenä olen joskus haaveillut kahvilanpitäjä-kondiittorin ammatista, mutta kondiittorilta vaadittavat leipurin opinnot olisivat valitettavasti tyssänneet jo haussa astmaani ja pölyallergiaani. Mutta eihän mikään estä puuhastelemasta kotona.

Kausittain minuun iskee hurja himo tehdä jotain aivan uutta ja ennen kokeilematonta syötäväksi. Mitä fantastisempaa ja mielikuvitusta kiihottavampaa, sen parempi. En ole vielä kovin edistynyt tällä saralla, vaan kaipaan taitavampieni esimerkkejä. Siksi olenkin ruokablogi-herkuttelija ja käyn nauttimassa kulinaarisesta silmänruuasta sekä kerryttämässä vettä kielelleni esimerkiksi sellaisissa überihanissa ruokablogeissa kuin APPELSIINEJA JA HUNAJAA, KINUSKIKISSA ja KERMARUUSU. 

Kevään ja auringonpaisteen kunniaksi sain inspiraation väsätä aurinkoisen kirpeän ja raikkaan juustokakun, joka kumartaisi syvään sitruunan sirpakkuudelle. En löytänyt ihan sellaista reseptiä, jonka olin jo mielessäni visioinut, vaan jouduin yhdistämään luovasti kahden eri kakun ohjeet ja säätämään lopullisen maun sitruunaisuuden äärirajoille kokeilemalla ja maistelemalla. Kuitenkin pitäen mielessä, ettei herkuttelun ole tarkoitus kirvoittaa tällaisia ilmeitä:


Suosittelen samaa jokaisessa työvaiheessa, - niin pohjan kuin täytteidenkin makua kannattaa arvioida tekovaiheessa ja säätää niitä sen mukaan. Eli seoksesta puhtaalla lusikalla maistiaiset toiseen lusikkaan ja kulinaariset aivosolut raksuttamaan.

Ja pitihän kakku tietysti nimetä uniikisti, kun kerta rukkasin reseptejäkin. Mahdollisesti joku saattaa tunnistaa, mistä nimi tulee, kun kerron kakun syömisen tuntuvan siltä, kuin kuin aivosi lyötäisiin muusiksi sitruunaviipaleella, joka on kiedottu suurehkon kultaharkon ympärille :D

AINEKSET:

POHJA: 
200g Vaaleita murokeksejä, esim.Sprits (sellaisia jotka sopivat sitruunan kanssa tai sisältävät sitruunaa
75g voita tai margariinia
pari ruokalusikallista sitruunamehua

TÄYTEKERROS 1: 

200g mascarponea tai maustamatonta tuorejuustoa
200g sitruuna- tai veriappelsiinijugurttia tai maustamatonta jugurttia+greippimehua maun mukaan
150g ranskankermaa tai smetanaa
1 sitruunan mehu tai noin 1dl valmista sitruunamehua. Kannattaa lisätä täytteeseen maistellen ja säätäen sitruunaisuus itselle sopivaksi. Itse blandasin aika kirpsakkaaksi, koska en ole laimeiden makujen ystävä.
1 sitruunan raastettu pintakuori
1 muna
1/2 dl tai 1dl sokeria - jälleen kannattaa maistella sopivaa makeusmäärää tehdessä
1tl vaniljasokeria
8 liivatelehteä tai 8tl liivatejauhetta (vegaanit voivat käyttää vastaavassa suhteessa agar-agaria, veikkaisin että noin pari ruokalusikallista. En ole varma tuosta agarista, miten hyvin hyydyttää )
ekstrana voi laittaa lurauksen appelsiininkukkavettä (varovaisesti)

TÄYTEKERROS 2:

400g sokeriliemeen säilöttyjä tölkkipersikoita, mangoja, tuoreita appelsiineja tai ananaksia (itse käytin persikoita
maun mukaan sitruunamehua tai appelsiinimehua, että tästäkin kerroksesta tulee mukavan kirpakka
ripaus sokeria
4 liivatelehteä tai 4 tl liivatejauhetta tai ruokalusikallinen agar agaria

Ekstrana pieni tuppo Algolin aurinkotiikerin häntäkarvoja. Tiikerin hampaiden käyttämistä ei kukaan eläinrakas linnunradan liftari missään nimessä hyväksy (tiedoksi vain pangalaktisen kurlauspommin ystäville), mutta häntäkarvojen nyppäisyä jokainen voi kokeilla omalla riskillään. Se sattuu taatusti enemmän nyppäisijään kuin aurinkotiikeriin. :D  

Silmänruokana voit lisätä muutamia tippoja keltaista ja punaista elintarvikeväriä. Ei vaikuta makuun, mutta korostaa kivasti täytteen leimuavaa keltaisuutta. Kokeilemani Vahinen elintarvikevärit eivät aiheuttaneet ainakaan minulle allergisia oireita, (vaikka olen yliherkkä), joten tuskin ovat kovin vaarallista kamaa.

Toisen täytteen pintaan voi toki tehdä myös mieleisensä koristelun esim valkosuklaalastuilla, väriraitoja tms. mitä vain mieleen juolahtaa. Kakku teki loistavasti kauppansa kyläviemisinä ja syöjien suusta kuului korvia hivelevää omm-nommmm-muminaa. Kahden päivän aikana olen tehnyt kakkua peräti kaksi kertaa.

VALMISTUS:

POHJA: 

Murskaa keksit ja sulata voi. Tee näistä taikina, jonka taputtelet tasaiseksi kerrokseksi halkaisijaltaan noin 25 cm vuokaan.

TÄYTE 1

Laita liivatteet likoamaan tilkkaan kylmää vettä

Sekoita mascarpone, jogurtti (+greippimehu), ranskankerma, muna, raastettu sitruunan kuori ja vaniljasokeri. Lisää tämän jälkeen sitruunamehua maistellen. Lopuksi sokeria maun mukaan - ei liian imeläksi.

Lisää liivatteisiin vähän kuumaa vettä ja sulata tasaiseksi. Seosta voi vaikka lämmittää hellalla, mutta ei saa laskea kiehumaan. Lisää liivate täytteeseen ja vatkaa tasaiseksi. Vielä tässä vaiheessa voi lisätä sitruunamehua, ellei maku ole omasta mielestä valmis. Kaada täyte pohjan päälle ja laita vuoka jääkaappiin siksi aikaa, että ensimmäinen täyte hyytyy.

TÄYTE 2.

Surauta persikat (tai mangot tai ananakset tai appelsiinit) ja osa niiden sokeriliemestä tasaiseksi soseeksi blenderillä. Lisää sitruunamehua (tai appelsiinimehua) maistellen ja hieman sokeria, jos on tarvetta. Ota hiukan sosetta eri kippoon ja sekoita liivatelehdet siihen. Jätä odottamaan niin kauan jääkaappiin, kunnes ensimmäinen täytekerros on hyytynyt.

Sitten lämmitä sose-liivateseos helalla tasaiseksi liemeksi ja lisää lopun soseen joukkoon. Lisää muutamia tippoja punaista ja keltaista elintarvikeväriä jos haluat. Kaada täyte 2 ensimmäisen kerroksen päälle. Periaatteessa  homma on jo siinä, sillä kakku on kaunis tuollaisenaankin,  hehkuvan keltaisena.

 

Hifistelläksesi koristele aurinkotiikerin hännän päästä nypityillä tulisilla karvoilla, jos sellaisia sattuu olemaan hallussasi. Minulla sattui olemaan - menetin niitä hankkiessani kolme sormea ja siivun selkänahkaani, mutta kukapa nyt ei olisi valmis näkemään herkkujen eteen vaivaa :D




maanantaina, toukokuuta 09, 2011

Jäisiä unelmia



Tästä olen nähnyt lukuisia unia niin kauan kuin jaksan muistaa: kävelen karussa paikassa ja päädyn osittain jäässä olevan vesistön äärelle. Minun on jostain syystä pakko mennä veteen, vaikka kammoan kylmää. Mutta talvinen vesi onkin lämmintä ja auvoista, kuin kuumassa lähteessä. Uin siellä jäälauttojen keskellä kuin hyväntuulinen hylje. Aurinko paistaa, vesihöyry kiemurtelee ilmassa ja oloni on taivaallinen.

Selkeästi tulkittava uni minun mielestäni, koska olen endorfiiniaddikti.

Kävelinpä sitten Jänismiehen kanssa oikeasti karussa paikassa, vuorten keskellä. Suunnistimme jäätiköiden sekä lumen sulamisvesistä muodostuneen pienen järven, Lac  du Crozetin rannalle. Järvi oli jakautunut veden poikkeuksellisen mataluuden takia kahtia: aurinkoinen puoli oli sula, vaikka rannoilla oli vielä lumihankea ja sen vesi oli vain kirpakan kylmää. Toinen, varjon puoleinen, oli täynnä hyhmää sekä jäälauttoja ja sen vesi oli niin teräksisen jäätävää, että kun upotti kädet ranteita myöten sinne, tuntui hetken päästä kipua, kuin ranteita sahattaisiin poikki tylsällä sahalla. Ja vesi oli kirkasta, - näkyi vielä monessa metrissäkin pohjaan asti, saaden metallinsinisen sävyn syvemmällä.

Avantokuume nousi heti korkeaksi. Minua alkoi korventaa sisältäpäin niin pahasti, että ei ollut vaihtoehtoja sen sammuttamiseksi. Päädyin nössömpään altaaseen, sillä jäisemmän altaan ranta oli niin äkkijyrkkä ja lohkareinen, etten voinut olla varma, kuinka pääsen kylmäshokin iskiessä ylös itseäni verille kolhimatta. Jäinen vesi kun vie pintatunnon ja sitä saattaa astua vaikka terävään kiveen huomaamattaan - tältäkin reissulta tuli pieni, verta lirittävä viiltohaava kantapäähän. Hyhmäjärvi olisi kyllä ollut paljon coolimpi, kirjaimellisesti - vähän jäi haaveiluttamaan sen sinisen margaritan syleilyyn heittäytyminen.

Siispä vaatteet rantakiville ja saukkopulahdus veteen. Ah autuus sitä sielun pintaan rävähtävää hyistä ruoskaa. Jänismies otti kuvia ja ilmeistäkin jo näkee, että minulla oli maanisen hauskaa. Palattuani rannalle olin niin endorfiineissa, että hyvä kun en ilmaan noussut leijumaan. Piti kysyä Jänismieheltä, että kuka onkaan Elvis ja pitäisikö elvistelyä ehkä sittenkin ruveta kutsumaan minun nimeni mukaan :D

Eikä tullut edes kylmä. Kuivattelin nakuna auringonpaisteessa ja vuoristotuulessa, kunnes huomasimme yksinäisen patikoijan järven ohi menevällä polulla ja piti kiskoa vaatteet päälle. Olisipa ollut kiva tietää, mitä kulkija mietti kun näki alastoman naisen keekoilemassa lumijärven rannalla.

Ja se huikean suloinen olo, mikä tuli jälkikäteen, kun istuin kuuma kahvimuki kourassa laskevan auringon lämmössä, sinisiä alppikatkeroita, pinkkejä tunturikohokkeja ja  valkoisia kangasvuokkoja kasvavalla kalliolla: verisuonet täynnä jäistä, poreilevaa endorfiinishampanjaa!

Täydet viisi tähteä!


torstaina, toukokuuta 05, 2011

SATA KATSOMISEN ARVOISTA ELOKUVAA

Etsin usein listoja, joilla kehutaan parhaita koskaan nähtyjä elokuvia ja kyselen mielelläni suosituksia elokuvista, jotka todella kannattaa katsoa. Te, jotka satutte vilkaisemaan tätä bloggausta: haastan teidät listaamaan lempielokuvanne ja vinkkaamaan niistä minullekin. Alla sata elokuvaa, joita voin suositella lämpimästi:

1. BLACK SWAN
2. THE FOUNTAIN
3. VERONIKAN KAKSOISELÄMÄ
4. KOLME VÄRIÄ: PUNAINEN
5. AVATAR
6. HARRY POTTERIT
7. HENKIEN KÄTKEMÄ
8. AMORES PERROS
9. DIRTY WEEKEND
10. CORPSE BRIDE
11. JALI JA SUKLAATEHDAS
12. KORPPI SYLISSÄ
13. KERRAN SOTUREITA
14. MUSTA KISSA, VALKOINEN KISSA
15. ELÄMÄ ON IHANAA
16. KAUPUNGIN VALOT
17. NYKYAIKA
18. KANANLENTO
19. WALLACE & GROMIT: KANIN KIROUS
20. DOLORES CLAIBORNE
21. DERSU UZALA
22. ZATOICHI
23. SAKSIKÄSI EDWARD
24. FC VENUS
25. PAISTETUT VIHREÄT TOMAATIT
26. LIIKKUVA LINNA
27. POM POKO
28. TAPAUS PUNAHILKKA
29. DINA
30. KILL BILL 1 & 2
31. KUNG FU PANDA
32. AMELIE
33. LEON
34. PARRASVALOT
35. LOOKING FOR RICHARD
36. NAISEN TUOKSU
37. KIKIN LÄHETTIPALVELU
38. YKSI LENSI YLI KÄENPESÄN
39. PARFYYMI
40. PAHUUS
41. PELON MAANTIEDE
42. POPULÄÄRIMUSIIKKIA VITTULANJÄNKÄLTÄ
43. NÖYRIN PALVELIJANNE
44. ADDAMS FAMILY
45. PRISCILLA, AAVIKON KUNINGATAR
46. CROW
47. THE COMMITMENTS
48. CHAPLININ POIKA
49. DIKTAATTORI
50. PAINAJAINEN ENNEN JOULUA
51. THE VAGINA MONOLOGUES
52. THELMA & LOUISE
53. NAAPURINI TOTORO
54. VALKOINEN PEURA
55. KOYAANISQATSI
56. GILBERT GRAPE
57. HIIPIVÄ TIIKERI, PIILOTETTU LOHIKÄÄRME
58. HERO
59. KICK-ASS
60. KUNINKAAN PUHE
70. NÄIN KOULUTAT LOHIKÄÄRMEESI
71. VELJENI LEIJONAMIELI
72. LIEKSA
73. SILTA SALAISEEN MAAHAN
74. PALJON MELUA TYHJÄSTÄ
75. OCEANS
76. SHREK(it)
77. BOYS DON´T CRY
78. KIMPASSA - TILLSAMMANS
79. MENOLIPPU MOMBASAAN
80. TARU SORMUSTEN HERRASTA
81. ABYSS
82. HOUSUT POIS
83. KIVENPYÖRITTÄJÄN KYLÄ
84. THE LEGEND OF DRUNKEN MASTER
85. KISSAN KUOLEMA
86. PLANEETTAMME MAA
87. KAUNOTAR JA HIRVIÖ
88. VIISI VUODENAIKAA
89. FIGHT CLUB
90. TUULEN VIEMÄÄ
91. WILL HUNTING
92. KUUTAMOSONAATTI
93. ULVOVA MYLLÄRI
94. HARD CANDY
95. RITA HAYWORTH - AVAIN PAKOON
96. YSTÄVÄT HÄMÄRÄN JÄLKEEN
97. PÄIVÄNI MURMELINA
98. KULTAKUUME
99.NAPAPIIRIN SANKARIT
100. VIIMEINEN SAMURAI

perjantaina, maaliskuuta 18, 2011

Kaksitoista eläintä

Hauska testi ajankuluksi:

Luet­tele kak­si­toista eläintä siinä tajunnanvirtaisessa jär­jes­tyk­sessä kuin ne tule­vat mie­leesi. Älä muuta jär­jes­tystä, äläkä jätä mitään mie­leesi tul­lutta eläintä kirjoittamatta.

Kuvaile sen jälkeen jokaista eläintä muutamalla adjektiivilla, millainen se mielestäsi on.

Tähän teh­tä­vään kuu­luu olen­nai­sena osana se, ettei eläi­miä lis­ta­tes­saan tiedä, miten niitä tul­ki­taan.

Älä siis lue alla ole­via vas­tauk­siani tai tul­kin­taoh­jeita ennen kuin olet teh­nyt oman lis­tasi!

Vasta luettelon adjektiiveineen ollessa valmis, katso kaksitoista kysymystä ja liitä ne järjestyksessä eläimiisi.









Seu­raa­vaksi tul­kinta, omien vastausteni kera.

1. Mil­lai­sena ajat­te­let itseäsi:            
KISSA - notkea, tasapainoinen, hyväntuoksuinen
Tietysti :)

2. Mitä ystä­väsi ajat­te­le­vat sinusta:  
KOIRA - ajattelematon, kovaääninen, yliystävällinen
Yyyh. Onneksi en laittanut, että kuolaava...

3. Mil­lai­nen olet koulussa/töissä:      
NORSU -  voimakas, kärsivällinen, paksunahkainen
Töissä napsahtaa helposti meditatiivinen norsuvaihde päälle, eli jurritan ja puurran hötkyilemättä. Nostan mielelläni taakkoja, joita muut kauhistelevat. Hoputtaminen on minulle hepreaa, nahkani ei edes tunne ruoskan iskuja.

4. Mil­lai­nen olet sisimmässäsi:          
HAI - arvaamaton, pinnanalainen, terävähampainen
Oho, sattuva syväanalyysi. Varokaa vaan, huolettomat uiskentelijat ja ongenkoukkujen heittelijät, en ole niin lupsakka ja harmiton kuin luulette.

5. Mil­lai­nen olet humalassa:             
MURMELI: laiska, unelias, lymyilevä
Ja viheltelen kovaa...

6. Mil­lai­nen olet parisuhteessa         
JÄNIS: seksuaalinen, nopea, säikky
Kyllä olen.

7. Mil­lai­nen paras ystä­väsi on?
ILVES: kylmänkestävä, selviytyjäluonteinen, voimakastahtoinen
Pitää parhaan ystäväni eli aviomieheni kohdalla täysin paikkansa. Sitkeä arktinen eläin, tosin omasta mielestään lumikenkäjänis.

8. Mil­lai­nen ihas­tuk­sesi kohde on
TIIKERI:  vaarallinen, lihaksikas, räjähtävä
Tällaisiin oli tapanani ihastua, onneksi ei sentään rakastua. Tiikerit ovat kauniita katsella, mutta en ottaisi petoa lemmikiksi saati sänkyyn. (Jänikset ovat parempia :))

9. Mil­lai­nen isäsi on?                        
PANTTERI: sysimusta, salaperäinen, yksinäinen 
Parempi sattuma olisi ollut jonkin selkärangaton nilviäinen jostain mutakuopan pohjalta...

10. Mil­lai­nen äitisi on?                   
KAMELI: kestävä, hyvähermoinen, halveksuva
 Hahhaa! (Anteeksi äiskä) Tämä osui napakymppiin. Jos äiti pitäisi piirtää joksikin eläimeksi, niin selvä kamelihan hän olisi! Muija on paarustanut koko elämänsä sitkeästi  ankean erämaan halki toisten taakkoja raahaten, vähällä vedellä ja pienellä kiitoksella. Kova märehtimään. Suuttuessaan hän kyllä sylkäisee happamat mahanesteet silmille.

11. Mil­lai­nen olit lapsena?
HEINÄSIRKKA: huoleton, musikaalinen, hektinen
Hetken aikaa meni kelaillessa, että en nyt sentään musikaalinen, mutta olinpas. Ainahan minä olin vinguttamassa haltioituneena urkuharmoonia, melodikaa tai pimputtamassa serkkupojan xylofonia,  osaamisesta viis Ja hyppelin aina huolettomana heinäpelloilla... kunnes sain allergiakohtauksen ja silmäni turposivat umpeen.

12. Mil­lai­nen olet kym­me­nen vuo­den kuluttua                          
VUOHI: jääräpäinen, äkäinen, jurottava
Tästä voisin vaikka lyödä vetoa, että juuri näin!


tiistaina, helmikuuta 01, 2011

Cassis



Päätyminen mielenkiintoiseen paikkaan voi olla hyvinkin absurdin päättelyketjun ansiota: Ostin taannoin Lyonista pullon mustaherukkalikööriä, nimeltä Cassis. Se oli hyvää ja googlasin huvikseni tietoa valmistajasta. Päädyin Cassis-nimisen, Välimeren rannalla olevan pikkukaupungin sivuille ja löysin kuvia jyrkkäseinäisestä vuonosta nimeltä Calanque d´En Vau. Olin tosiaankin ihan että "VAU!" Kuvat herättivät minussa kalvavan halun päästä paikan päälle, sillä asuinpaikastamme on sinne vain noin 3-4 tunnin ajomatka.

Cassis sopi Jänismiehellekin sillä edellytyksellä, että alueella olisi kalliokiipeilymahdollisuuksia. Ja siellähän oli - enemmän kuin ennen topon hankkimista arvasimmekaan. Itse asiassa Cassiksen ja Marseillesin välisille huikeille vuonoille tullaan kiipeilemään ympäri Eurooppaa, jopa kauempaakin, joten satunnainen hakuammuntani oli enemmän kuin onnekas. Pakkasimme siis teltan, makuupussit sekä uhkaavasti lisääntyvän kiipeilyvarustearsenaalimme autoon ja suuntasimme kohti Välimeren rannikkoa.

Olimme perillä illansuussa ja pistimme teltan pystyyn Cassiksen Camping les Cigalesiin - eli Kaskaiden leirintäalueelle. Tilaa oli ruhtinaallisesti, sillä kesän matkailusesonki oli lopuillaan. Aidatussa leirintäalueessa ei ollut juuri muuta valittamista kuin törkeän kova maaperä, johon joutui hakkaamaan telttakeppejä hampaat irvessä kivenmurikalla. Respan liepeillä hengaili kesy leirikissa, jota työntekijät ruokkivat.

Illansuussa lähdimme kaupungille syömään yhteen rantaravintoloista. Tällä  kertaa ei huvittanut makumatkailla  ja tutustua paikallisiin meren älliäisiin, joten päädyimme rahvaanomaisesti rasvaa tirsuvaan pizzaan roseviinin kera. Oli tunnelmallista lipua sametinpehmeään, taukoamatonta höpötystämme siivittävään pikku huppeliin, kun hämärä laskeutui ja Välimeren mainingit kuohuivat lähellä rantaan. Tällaista on meidän suhteemme kynttiläillallis-romantiikka parhaimmillaan. Tosin vieläkin romanttisempaa olisi jossain karussa ja väettömässä paikassa trangialla pakerrettu ateria otsalampun valossa, tähtitaivaan alla.

Säät olivat yhden päivän sadetta lukuun ottamatta aurinkoiset, mutta silti ei ollut tukalaa. Makuupussista joutui nukkumaan puoliksi ulkona, mutta aamuyöllä oli  jo sen verran kirpakkaa ennen auringonnousua, että piti likistäytyä lämmittelemään miehen kylkeen. Näköjään syksy voi olla mitä suositeltavinta aikaa retkeillä Välimeren seudulla - Tuli elävästi mieleen yli kymmenen vuoden takainen, samaan ajankohtaan sijoittunut Kreikanreissu, jolla päivät koettelivat pohjolan asukin lämmönsietokykyä, mutta aamut olivat yösateiden viileänraikkaiksi huuhtomia.

Näköalapaikalle vaivautumisesta ei ollut ensimmäisenä aamupäivänä iloa, sillä korkealla oli niin paljon sumua, ettei nähnyt kuin muutaman kymmenen metriä eteenpäin. Jouduimme  syömään supermarketista ostamamme eväät autossa, kun alkoi lisäksi tihkuttaa ja tuulla. Palasimme  lompsuttelemaan sateisen iltapäivän ajaksi kaupungin lätäkköisille kaduille, lorvimme krääsää pursuavissa pikkupuodeissa, joimme kahvilassa Cafe Cremet ja hankimme suurella vaivalla alueen hinnakkaan kiipeilykartan.

Kullanhohtoisen aurinkoiseksi seljenneen illan vietimme kuljeskelemalla Port Mioun niemekkeellä, jossa mutkitteli Pikku Prinssin polku. Minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, mitä tekemistä itselleni viime aikoina merkitykselliseksi käyneellä  Saint-Exuperyn tarinalla mahtoi olla Cassiksen kanssa, ennen kuin selvisi, että mystisesti vuonna 1944 kadonneen kirjailijan lentokone oli löydetty tältä alueelta merenpohjasta vuonna 2000 ja varmistettu oikeaksi 2004. Jopa Saint-Exuperyn alas ampunut henkilö oli onnistuttu lopulta jäljittämään vuonna 2008 ja hän oli kuulema erittäin pahoillaan siitä, että oli tappanut rakastetun kirjailijan. Melkoinen kohtalo.

Näkymät olivat komeat, erään kyltin mukaan suorastaan “le plus beau et le plus triste paysage du monde.” Tyrskyt löivät hurjina rantaan Cap Cablen ja Plage du Bestouanin nudistikallioilla. Toisella puolen lahtea siinsivät Soubeyrannesin massiivin okranväriset rantakalliot, jotka muinoin ja tänään ovat toivottaneet kalastajat tervetulleiksi ikivanhaan satamaan. Aaltojen jyminä huuhtoutui sieluni läpi kuin Rammsteinin musiikki. Jänismies, tuo ryppyotsainen huolenkantaja, viittoili minulle kiukkuisena, kun hivuttauduin aina vain lähemmäs ja lähemmäs tyrskyjä, vaikka totta kai pidin koko ajan silmällä aaltojen  nousukorkeutta. Toivoin näet kovasti, että joku rantakallioihin räjähtävistä aalloista olisi pärskähtänyt niin korkealle, että se olisi satanut  auringonvalon lävistäminä timanttipisaroina päälleni. Olen selkeästi vaara-esteetikko - näen suurinta kauneutta jutuissa, jotka ovat vähän pelottavia.

Sitten koitti jännä päivä. Päätimme lähteä kiipeilemään juuri sille mielettömälle vuonolle, johon olin ihastunut kuvissa, eli Calanque d´En Vaulle. Jälleen kerran sattumalta, siellä näytti olevan juuri meidän tasoisillemme kiipeilijöille täydellisesti sopivia, monen köydenpituuden reittejä.

Autoilimme kuoppaista maantietä pitkin syrjässä sijaitsevalle parkkipaikalle ja otimme inhottavan riskin joutua ryöstetyksi tai ilkivallan kohteeksi - vuonojen parkkipaikat kun ovat alueen varkaiden karkkikauppoja. Näimme myöhemmin monellakin parkkipaikalla rikki iskettyjen autonikkunoiden silppua, -eräällä jopa auton muotoisen hiiltyneen jäljen asfaltissa(!). Emme siis todellakaan yllytä matkailemaan kyseisellä seudulla omalla autolla, vaikka itsellemme ei tällä kertaa mitään sattunutkaan.

Valitsimme reitiksemme helpohkoksi luokitellun ja klassisen, viiden köydenpituuden mittaisen Saphiren.  Reitin vaikeustaso oli määritelty vaikeimmillaankin korkeintaan 5c+:ksi, lähinnä kai siksi että kiipeilyotteet olivat lukemattomien kiipeilijöiden ansiosta hioutuneet monin paikoin silkinsileiksi ja varsin pirullisiksi tarttua. Minulle siinäkin riitti tarpeeksi haastetta ja jännitystä, sillä olin vasta toista kertaa elämässäni kiipeämässä monen köydenpituuden reittiä, enkä koskaan aiemmin ole edes kalliokiivennyt noin korkealla.

Reitti lähti nousemaan reitille 35 metrisen kallionkikkareen, Petit Aguillen takaa. Päätimme, että Jänismies kokeneempana kiipeilijänä liidaisi koko matkan. Vaikka seinämä näytti aluksi kauhistuttavan pystysuoralta ja sileältä, minäkin löysin otteet helposti, enkä jäänyt pidemmäksi aikaa rimpuilemaan  minnekään. Ei tosin tullut kuuloonkaan, ettenkö olisi pungertanut vaikka hampaillani ylös asti, sillä muutoin olisin joutunut rappeloimaan, eli laskettelemaan köydellä alas ja näpräämään ankkureita. Kokemattomana ja polvivammaisena arastelen kyseistä puuhaa ja haluan mieluummin harjoitella sitä jossain vähän levollisemmilla korkeuksilla.

Kiipeämisestä ja korkeanpaikan kammonsa voittamisesta saa kunnon kiksit. Tosin  en ole vielä läheskään tarpeeksi rento ja luottavainen kiipeilijä ja siksi jäin kouristuksenomaisesti jäpittämään "turva"otteisiin, kun vaihdoimme Jänismiehen kanssa osia varmistajasta kiipeäjäksi. Yhdellä erityisen hankalalla ankkurilla Jänismies maanitteli minut pois erinomaisen tukalasta kallionhalkeamasta (tuntui siltä kuin olisin seisonut varpaillani kahvimukissa jyrkänteen reunalla, pitäen kiinni vain nopankokoisesta kivestä) kärvistelemästä ja käski  laittautua kaltevasti seinästä irralleen nojaamaan. Pari kertaa piti kyllä vetää ja nostattaa henkeä, ennen kuin sain kroppaan väkisin hiipivän tönkkökauhun irrottamaan otteensa ja "rentouduin" yhdeksänmillisen "lehmänhännän" varaan. Sitten  fiilikset olivatkin kuin seitissään killuvalla hämähäkillä: If you wanna go WHEEEE!!!

Näyimme kaiketikin vuonolle ja olin erottavinani, että kalankia turisteille esittelevän laivan kannella pienet muurahaiset vilkuttivat meidän suuntaamme ja kameran salamat välähtelivät. Tuntui aika elvikseltä :)  Tässä kohtaa pääsimme tutustumaan myös oikukkaaseen mistraalituuleen, josta oli mainittu ettei sitä pidä kiivetessä säikähtää: Kalliosormien lomasta leyhähti äkkiarvaamatta isokitainen tuulilohikäärme, joka ei onneksi riepottanut  meitä sen pahemmin, kunhan vaan uhitteli.

Jänismies jäi kopeloimaan kallion sileitä kylkiä hankalan näköiseen paikkaan ja minulle tuli kuumat oltavat. Paljaalla seinällä kun ei pääse minnekään suojaan auringonporotukselta ja on pakko seurata sekä varmistaa niska kenossa kärvistellen, mitä kiipeävä liideri tekee. Kaikki juotavatkin olivat Jänismiehen repussa. Lopulta mies sai punnerrettua itsensä ankkurille asti, josta sitten huolestuneena kurkki ja huuteli että miten ihmeessä minä muka pääsisin vastaavasta kohdasta. Päätin jääräpäisesti vain koittaa, sillä en halunnut aurinkokuivautua kielekkeellä enää hetkeäkään. Yllätin itseni ja Jänismiehen riuhtomalla itseni  apinanraivolla ylös pitkin halkeamanreunaa. Käsistä taisi lähteä pari nahkasuikaletta kiipeilyuhriksi ja polvet saivat  osumaa, mutta pääsinpäs! Minulla ei tosin ollut varmistettuna kiivetessäni köyteen putoamisen ja itseni telomisen riskiä, toisin kuin liiderillä.

Huipulta oli eeppiset näkymät vuonojen ylle ja Cassikseen asti. En Vau  aukesi kaukana alhaalla sinisen safiirin sävyissä, kuvastaen loistavasti kauniin kiipeilyreittimme nimeä. Piti ottaa muutama poseerauskuvakin, joissa näkyy, kuinka harakkamainen kokoelma kaikenlaisia kilistimiä ja kalistimia (ts. sulkurenkaita ym.) valjaissamme jo roikkuu, vaikka ei oltu edes urheilukiipeilyreitillä.

Sitten alkoikin kiipeämisen yllättävin ja ikävin osuus, eli rämpiminen immeisten ilmoille. Kallionharjalta pois johtavat polut olivat enintäänkin viitteellisiä ja jouduimme keinottelemaan muutamasta inhottavan jyrkästä soramäestä, ennen kuin mottiuduimme piikkiryteikön täyttämään umpikujaan. Koska ei huvittanut  haahuilla loppuiltaa uusia reittejä etsien, hankimme nahkaamme muutaman naarmun lisää, tempaisimme alle kymmenmetrisen seinämän boulderoiden ja voila - olimme patikkareitillä.

Harjanteen laelta näkyi, kuinka Välimeri heijasti suuren peilin lailla kylmänvalkoisen iltapäiväauringon kilon. Mistraalituulten pieksämä, sitkeä sypressi piirtyi valoa vasten siluettina. Ihailtuamme tovin maisemia lähdimme patikoimaan takaisin vuonon pohjalle pitkin muljuvilla mukulakivilllä päällystettyä polkua, joka taisi kyllä olla jokin valumavesipuro.

Vuonoon piti tietenkin päästä uimaan, kirsikkana kakun päälle. Vesi oli suomalaisen järviveden lämpöistä, eli virkistävää. Jänismiestä jouduin houkuttelemaan hetken, ennen kuin vanha kunnon "harmittaa sitten jälkeenpäin, jos et uskalla" tehosi odotetulla tavalla. Jos aurinko ei olisi ollut jo laskemassa, olisi voinut  nautiskella pidemmänkin aikaa vuorovesiaaltojen keinutuksesta.

Paluumatkalla parkkipaikalle Jänismies pohdiskeli, että maisemat tuovat hänen mieleensä lapsena luetut Raamatun kertomukset ja maisemat, joissa hän oli kuvitellut Jeesuksen opetuslapsineen hengailleen. Minähän siinä sitten innostuin virittämään Pääsiäisvirren "Tiellä ken vaeltaa, ken aasilla ratsastaa" jota sitten hoilasimme patikkamme ratoksi duettona.

Ilta laskeutui tosi nopeasti ja ennen ehtimistämme parkkipaikalle oli jo lähes pimeää. Ihmettelin siinä sitten, kun polun reunassa luikerteli musta, kännykkälaturinjohdon paksuinen  mato ja kumarruin lähemmäs tiirailemaan sitä. Sepäs olikin pieni, äkäinen käärme, joka nosti päätään ja sähisi minulle. Olisi varmaan purrut minua uteliaaseen nenääni, jos olisi ulottunut.

Tämän enempää emme Cassiksessa kiipeilleet, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut vaikka kuinka. Päätimme pitää tämän kutkuttelevana avauksena, koska olimme suuntaamassa myös Verdonin rotkoille, myöskin kiipeilypuuhat mielessä. Illalla leirissä hieroimme tuttavuutta Sveitsiläiseen seurueeseen, jonka yksi jäsen oli jo aamulla käynyt hieromassa tuttavuutta Jänismiehen kanssa. He kutsuivat meidät istumaan viimeisen päälle varustettuun telttaleiriinsä, joka olisi minusta kelvannut hyvin vaikka ympärivuotiseen asumiseen. Illan pimetessä joimme kaljaa ja kauhean makuista Negrita-rommia, söimme sveitsiläistä suklaata, seurasimme naruakrobatiaesityksiä kahden puun väliin viritetyllä köydellä ja hölötimme kukin kokemuksistamme maailmalla. Kävi ilmi että sveitsiläisetkin olivat tulleet  kiipeilemään kalankeille. Valitettavasti emme ehtineet tutustua heihin sen paremmin, sillä olimme jatkamassa matkaamme jo seuraavana aamuna.

Seuraavana päivänä pakkasimme leirin autoon ja lähdimme jatkamaan matkaa kohti Provencea. Jäähyväisiksi jäimme evästämään Soybeyrannesin jyrkänteelle, josta oli huikeat näkymät alas Cassikseen ja merelle. Päivällisenä nautimme yrteillä maustettua kanaa, ihanan tuoretta ja mehevää monivilja-pähkinäleipää sekä suussa sulavaa brietä. Ranska on kyllä semmoinen om-nom-nom-maa ettei täällä pääse nälkään nääntymään. Selvisi myös, miksi emme olleet nähneet ketään muita piknikillä. Sietämättömän sinnikkäät ampiaiset alkoivat pörrätä ympärillämme ja laskeutuivat sörkkimään jokaista ruokatavaraa, jonka nostimme tarjolle. Jotenkin vain onnistuimme olemaan "hiien lintujen" kanssa sovinnossa ruokailun loppuun asti, saamatta pistoja tai syömättä ainuttakaan raitavättiäistä leivänpäällisenä.

Petit Prince Le Plus Beau Et Le Plus Triste Paysage Du Monde

Le plus beau et le plus triste
Paysage du monde
C'est celui où il n'est plus

Cette lumière qui se perd
En un éclair
L'espace d'une seconde
Comme quand il est apparu

Mais si un jour
Vos voyages vous emmenaient
Dans ce désert
Si vous vous trouvez
Juste sous l'étoile
Attendez un peu
Si alors un enfait vient à vous
S'il a des cheveux d'or
Vous devinerez qu'il est
Alors soyez gentils,
Ne me laissez pas tellement triste,
Écrivez-moi vite qu'il est revenu...

torstaina, tammikuuta 13, 2011

Hei hei, musta tuntuu että mä meen...



Jospas vaikka selailisin mennyttä vuotta, tosin toista viikkoa myöhässä, kun kaltaisestani raatolinjavammaisesta on kyse.

Olen ollut koko vuoden 2010 hyvin, hyvin huono bloggaaja. Välillä on jopa tehnyt mieli pistää lappu luukulle tai muuttaa blogi kokonaan uusiin maisemiin. Mutta kun olen niin suunnattoman pihi luopumaan pitkään vireillä olleista projekteistani. Yleensä ne vain odottavat vinttini hämärissä nurkissa sitä syttymispistettä, kun seuraavan kerran into leimahtaa. Aiheista ei kuitenkaan ole pulaa, on tämä kotimaa-patonkila-välimatkan ramppaaminen sentään ollut sen verran tuuliviirimäistä puuhaa. Tosin viimeiset jenkkilän tarinatkin lojuvat vielä keskeneräisinä muistiossa.

Kun blogi kerta on päässyt menemään kesannolle ja hämähäkinseitit roikkuvat palkista, niin en tee edes perinteeksi muodostunutta vuosikatsausta, vaan assosioin vapaasti.

2010 ei ollut mitään suunnattoman erikoista vuosikertaa, mutta kaikenkaikkiaan kelvollinen arkivuosi. Maultaan jääräpäinen, kulkurimainen, hengästynyt, itsekäs, omavalintainen, askeettinen, kurinalainen, avoin, juureton, yksinäinen, eleginen, kulttuurishokkinen, mustelmainen, kasvattava, lost in translation, itseään odotuttava, ravisteleva, kirvelevä, vastatuulinen, nyrjähtänyt, helteinen, kuutamoinen, karhea, tähtikirkas ja unenomainen, mutta harvinaisen uneton vuosi.

Vuoden yleisfiiliksinä on ollut vauhdilla ohi kiitävän maiseman ahmiminen versus odotuslaiturilla pitkästyneenä norkoileminen. Näin jälkikäteen tuntuu siltä, kuin olisin ollut matkalla koko vuoden. Nyt ainakin tiedän, millaista on elää yksi jalka toisessa maassa ja toinen toisessa. Suurimman osan menneestä vuodesta ja muutaman kuukauden aiemmasta nollaysistäkin olen ollut kuin irtolainen, kapsäkit sängyn alla puoliksi pakattuina seuraavaa lähtöä varten.

Siinä joutuu venymään pitkään spagaattiin, että ei kokonaan napsahda siteet poikki.  Onneksi ashtanga on opettanut taipumaan, hengittämään ja taipumaan lisää. Juuria ei kerkeä kasvatella muualle kuin sisälle päin, eikä silloinkaan orvaskettä syvemmälle. Tärkeille ihmisille ehtii juuri ja juuri sanoa, että terve mitä kuuluu - kun jo taas täytyy vilkuttaa heihei, nähdään taas joskus.

Väitetään, että jos ihminen matkustaa paljon, hänen sielunsa jää ruumiista jälkeen. Veikkaisin, että tällä hetkellä sieluni hortoilee jossain eksyneenä kuin höyhen tuulessa, miettien kuumeisesti, että kumpaan suuntaan Euroopan pystyakselia sitä pitikään tällä kertaa liftata. Antakaa siis toverit minulle anteeksi, jos en aina kuule mitä kysytte, muista mitä olette minulle puhuneet tai jos olen muuten vain poissaoleva. Kovalevyni on tupaten täynnä ja tukossa, eikä minulla ole riittänyt jaksamista tai keskittymiskykyä muistin järjestelyyn. Kunhan olen vain  lähtenyt, tullut, ollut ja ennen kaikkea mennyt. Mennyt vähän liiankin paljon.

Vuoden taustamusiikkina soi J. Karjalaisen kirjaimellisesti *liikuttava*  "Mä meen". En ole aiemmin pitänyt juuri yhtään Karjalaisesta, mutta tämä biisi kolahtikin yhtäkkiä täysillä. Upeat lyriikat, kerta kaikkiaan ja sävelkin kaivertuu nahan alle:

Taas mennään, en tiedä mihin, mutta mä meen, 

kuin kulkuri matkaa uutta laulua teen. 

Yksinäinen junapilli on kulkureiden tunnari, 

tämä vanha kitara on ainut matkakaveri.

Hei hei, musta tuntuu että mä meen. 

Kuin kulkuri matkaa, uutta laulua teen.

Ei kukaan ole pyytänyt lähtemään, 

silti tuskin paikoilleni jään.

Niin kuin tuntematon tie, laulu eteenpäin vie.

Vähät eväät repussa, määränpää missä lie

 Hei hei, musta tuntuu että mä meen... 

Älä kysy mikä saa mut lähtemään, 

en sitä tiedä kovin hyvin aina itsekään.

Mut niin kuin kaikki matkoillaan, 

ikävöivät rakkaitaan

Niin myös minä lauluissani, 

se saa mut nopeammin kulkemaan

Hei hei, musta tuntuu että mä meen...

ja mä meen, saata mua vähän matkaa...

Vuoden muistoissa helteet ja pakkaset tanssivat iloista piiriä käsikkäin. Yhtenä uudenvuodenyönä juoksen uimapuvussa jäällä ja kierin hangessa. Toisena päivänä hiihdän vuoristossa kahdeksaa kilometriä ylämäkeen, verenmaku suussa. Kolmantena taas alppien lumi pöllyää, kun laskettelen ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen, jalat  (etenkin se, jonka ristisiteet ovat paskana) kauhusta täristen. Neljäntenä kuristun hiestä likomärkiin lakanoihin pohjoisessa petissäni, kun kuumuus ei armahda edes aamuyöksi. Kuudentena kuljen kirkuvankeltaisen rypsipellon laitaa timotei huulessa. Seitsemäntenä lepään ja juon kahvilikööriä karulla, kanervaisella saarella.

Keväinen, rietas ja nuhjuinen Pariisi hiipii silmieni editse Eroottisen museon muhkeina kullifetisseinä ja strippiluola Chochotten syliin pyrkivinä surullisina naisina. Katakombien miljoonat luut  lepäävät pinoissa ja vihreän kasvuston peittämät kallot irvistelevät ikävystyneinä  ohikulkijoille. Sacre Coeurin huipun kiviseiniin on kaiverrettu tageja, Eiffeltorni häämöttää kolean sumun lomasta. 

Kiipesin istumaan Henri Millerin suurelle kämmenelle St Eustachen aukiolla. Pompidou Centerissä minuun teki suurimman vaikutuksen Jana Sterbackin raa´asta lihasta tekemä naisen mekko, nimeltä Vanitas: Flesh Dress for an Albino Anorectic. Näytillä ollessaan se on muuttunut kittanaksi kuivalihaksi. En tiedä miten tämä on toteutettu käytännössä, mutta johan vaan pysäytti.

Pere Lachaisen hautausmaalla löysimme Tiikeritoverin kanssa vaivoin Morrisonin Jimpan haudalle. Oranssinpulskea kerjäläis-karvinen tunki purisemaan syliin, kun  levähdimme penkillä. Myöhemmin lusikoimme suihimme maitovaahtoa ja katselimme kahvilan ikkunasta, kun kuutta koiraa ulkoiluttava nainen sotkeutui laumoineen keskellä vilkasta risteystä lojuvaan sulkunauhaan.

Kävimme Hammamissa. Sisääntuloaulassa rotevat tädit leipoivat lotisevaa ihmislihaa. Paikka oli melkoisen ihmishajuinen ja desinfioimaton, mutta kokemus sinänsä. Höyryn täyttämät katon tähtiholvit näyttivät selällään kaakelilaverilta katseltuna futuristisen fantasiamaan sumuisilta laaksoilta. Vihertäväksi levittyneestä katosta tipahti silmääni vesipisara, vähän ilskotti. Ikävöidessäni saunaa, poltin hammamin ylimmällä korokkeella niskani punalaikkuiseksi, muuten paikassa oli ihan liian lauhaa. Naiset vilkuilivat silmäkulmistaan, kun jäin lillumaan nopeaa pulahtamista varten tarkoitettuun, kylmään lähteensilmään.

Notre Dame värjötteli harmaassa sumussa ja sen katveessa lymyili kaksi mustaa, pörröistä mörököllikissaa. Raivostuin katedraalin pihalla puluja potkivaan vittumaiseen kakaraan, ja kun en vielä tiennyt mitä hänelle ranskaksi sanoisin, karjaisin STOP! LOPETA! Annoin polvillaan kerjäävälle  naiselle suklaata, kun taskujeni pohjalta ei löytynyt kolikkoakaan. 

Kotimaassa nautin ihanan paahteisista päivistä ja eksoottisen trooppisista öistä. Vietin heleänvihreitä vapaapäiviä rakkailla linnavuorillamme, hyvien ihmisten seurassa. Löysin työkaverin vinkin ansiosta hienon metsäpuutarhan, Yltöisten arboretumin ja vierailin siellä  juuri siihen aikaan, kun alppiruusut kukkivat. Siellä oli ihan mielettömän kaunista!

Harjoitin rautaista zeniä, etten ajautuisi ikävöimään liikaa Jänismiestä. Totesin, että olin yllättävän yksin läheistenkin keskellä, enkä silti voinut siitä pahoin - päinvastoin, nautin yksinäisyydestäni ja vahvuuden tunteesta.

Juhannuksen Kustavissa tunnelma oli kuin lapsuuden onnellisissa kesämuistoissa tai seikkailukirjoissa. Näin kuinka lupiineilla ja valkoisilla ruusuilla kukitettu majstång pystytettiin ja pääsin kahville vanhaan saaristolaiskartanoon. Jumaloin "polvillani" erästä yliluonnollisen taitavaa Kustavin savipajan seppää ja ostin hänen takomansa voimallisen, mustan veitsikorun. Jeremiaan luolia ympäröivässä metsässä aurinko paistoi pöfföisten heinähiusteni läpi. Sammalmatosta kuikuilevat itiöpesät hehkuivat kullanpunaisina, niiden keskelle oli hyvä painaa päänsä kuin tyynylle. 

Veljeni 30-vuotis syntymäpäivää vietimme Linnavuoren eräkeskuksen jyhkeässä hirsimökissä. Synttärikakkuna oli mustikoilla kuorrutettu valkosuklaaunelma ja pöydät notkollaan muita herkkuja. Hauskuutimme itseämme kuorossa joikaten, vanhojen partiolaisten virittämässä ahtaassa telttasaunassa kylpien, makkaraa ja täytettyjä sieniä takassa grillaten sekä vinkeän ihokuorrutuksen tarjoavassa "muta"lammessa uiskennellen. Yöllä uidessamme tihkutti harsoista sadetta. Pilvien yllä löivät salamat ja jossain kaukana kumisi ukkosen patarumpu. Päivällä vaeltelimme alueen rehevissä metsissä ja ihailimme kaukaa lammessa lipuvaa joutsenperhettä.

Heinäkuussa pakkasimme teltan kainaloon ja seilasimme vierailevan tähden, Jänismiehen sekä veljen kanssa Jurmoon. Vietimme siellä yhden viikonlopun laamojen ja kanervikon keskellä joutilaina maleksien. Aamusateen rummuttaessa teltan kattoa, muistui taas mieleen, että jokaisesta kesästä vähintään yksi kuukausi pitäisi asua teltassa, että tuntisi oikeasti elävänsä.

Uin, join  ja saunoin elokuisen yön Kakskerrassa. Normaalit  pyromaanit leikkivät tulitikuilla, mutta kajahtaneemmat tapaukset magnesiumsoihduilla, jotka valaisivat koko maiseman leimuavan punaiseksi ja polttivat mustat jäljet vessapolkuun. Kirkas tähtitaivas kaareutui meren yllä ja vesi oli lempeän lämmintä. Uskalsin uida uimarenkaan turvaamana kauas. Auringon noustessa veden tyyntä pintaa peitti maalauksellinen, vaaleanpunaista heijastava pölykerros. Kunniamaininta kesän parhaista keskusteluista ja känneistä. 

Matkailin vielä kesän päätteeksi Västeråsiin, potkimaan hermopisteleirin järjestäneitä ruotsalaisia. Seilasin takaisin hermopistekrapulassa ja kroppa täynnä pieniä, kipeitä mustelmia.

Syksyn adrenaliinipiikki oli kiipeilyreissu Cassikseen Välimeren rannikolle, josta aion saada aikaiseksi seuraavan bloggauksen. Samalla reissulla kävimme myös telttailemassa Provencessa, Verdonin rotkoilla.

Lokakuisena täydenkuun yönä sain lauman aboalaisia tovereita pukeutumaan susiksi, metsästäjiksi, pöllöiksi, näkijöiksi, meedioiksi, tavan kyläläisiksi, velhoiksi ja portoiksi. Pelasimme Koroisten Kartanossa rakasta susipeliämme ja "söimme" sudensuuhun joutuneiden kyläläisten lisäksi myös pelaajien nyyttäripöytään kantamia erikoisherkkuja.

Marraskuussa kävin nuoremman veljen kanssa Ruunaan neitikoskella paistamassa makkaraa. Siellä oli niin kylmää, että talitintit lennähtivät istumaan veljen kengänkärjelle ruokaa kerjäämään - enpä ole Suomessa eläessäni koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Paluumatkalla etelään vierailin kahden nuoruudenystävän luona.

Siitä olikin aika siirtyä sovelletun ja epäsovinnaisen joulupöydän ääreen Ranskaan. Minä paistoin strutsipaistin, Tiikeritoveri silppusi savukalasalaatin ja Jänismies pakersi porkkanalaatikkoa. Illan kruunasi piparkakkupohjainen luumurahkatorttu. Aterian kuluessa kissa rymysi onnellisena muovikuusessa. Miten minusta tuntuukin, että vuoden kaikki juhlat ovat olleet yhtä ylenpalttista herkkujen lapioimista ääntä kohti? Hedonistinen mässäilyteema  jatkui reippaasti yli susheilla ryyditetyn uuden vuoden, syöminen täällä (ja muuallakin) kun on vähän liian kivaa.

Sellaista siis eilisvuonna. Huomispäivästä en taas tiedä paljon mitään, kuinkas muutenkaan. Saa nähdä, mihin suuntaan tuuliviiri kevään korvalla taas kääntyy.