Dôme de Neige des Ecrins

Écrinsin kansallispuisto on Grenoblesta etelään päin sijaitseva luonnonsuojelualue, jonka korkein vuorenhuippu on Barre des Écrinsin 4102 metriä.

Écrinsillä on fantastisen kaunista ja seikkailuhaasteita löytyy moneen makuun. Vuoristoissa tietysti houkuttaa aina maagisesti se korkein kohta, mutta päätimme tyytyä Barren harjannereitin haasteellisuuden vuoksi siihen toiseksi korkeimpaan, eli suurimmaksi osaksi patikoiden saavutettavissa olevaan Dôme de Neigeen, jonka korkeus on 4015 metriä. Barre on alla olevassa kuvassa tuo lumesta hilseillyt huippu vasemmalla ja Dome tuo lumen peittämä "olkapää" oikealla.

Ensimmäinen yrityksemme kiivetä Dôme de Neigelle meni pipariksi. Ensinnäkin lähdimme laakson pohjalta liikkeelle laiskasti ja ihan liian myöhään iltapäivällä. Toisekseen Glacier Blancin majalta Ecrinin majalle tarpomamme irtokivisohjo rääkkäsi ainakin minut ihan piippuun, kipeytti jalkani nilkutuskuntoon ja oli muutenkin niin syvältä, ettei pahemmasta väliä. Tuntui siltä kuin koko matka olisi ollut upottavassa kivisuossa kompastelua. Jäätikköä emme uskaltaneet edes koittaa, kun railot olivat tosi isoina.

Olimme majalla myöhään, eikä siksi tullut levättyä tarpeeksi. Herra E:llä oli vuoritaudin oireita, minulla maha sekaisin. Huiputusaamuna minulla oli hetken aikaa huumaava vuorieuforia, mutta matkantekomme katkesi nopeasti alkutekijöihinsä, kun johdossa kiipeävä aviomieheni melkein tippui railoon jo ensimmäisessä nousussa. J. vaan totesi kylmän tyynesti, että nyt upposi jalka lumeen nivusta myöten ja sen alla ei sitten ole yhtään mitään. Hän oli railon päältä pois kiepahtaessaan vähällä laskea mäkeä päin minua teroitetut jääraudat edellä. Onneksi hänellä oli pysäytystekniikka hyvin hallussa, sillä jos hän ei olisi pysähtynyt, olisi meikäläisen tukirankaa koeteltu tosissaan, kun alaspäin mäkeä luisuvan J:n köysi olisi tempaissut minua kunnolla valjaista. Ehdin toki tehdä oikeaoppisen self arrestin jäähakullani, kuten myös E, mutta eipä se silti mikään elämän suosikkihetkeni ollut.

Sen jälkeen viereisestä rinteestä romahti jääserakki, joka vei viimeisetkin rippeet rohkeudestamme jatkaa huipulle asti. Menimme paremman puutteessa harjoittelemaan loivaan rinteeseen railoon tippumista ja pelastustaljan rakentamista.

Paluumatka laaksoon oli yhtä nilkuttamista, joka askel tuntui siltä kuin olisi ollut puukko vasemmassa jalkapohjassa, kun pitkillä reissuilla vaivaava neurooma (jep, revennyt eturistiside ei tietenkään riitä ristikseni) ärtyi oikein pahaksi. Katselin haikeasti jäätiköllä samaa matkaa kolme kertaa nopeammin taittavia, mutta E kieltäytyi ehdottomasti oikaisemasta pahasti sulaneen railoalueen poikki. Oli jokseenkin paska reissu, mutta tulipahan tehtyä tiedusteluna. Maisemat toki olivat aivan jäätävän upeat, kuten aina vuoristossa ja kuvasin innolla jäätikköä vasten kauniisti piirtyviä keltaisia kylmänkukkia. Jos ihan tarkkaan tiiraa, niin kuvassa näkyy myös jäätiköllä harjoittelevia kiipeilijöitä.

Sen verran jäi hampaankoloon, että piti lähteä uudestaan heti seuraavana kesänä. Tällä kertaa menimme ensimmäiseksi yöksi Cafin Lautaretin kotoisalle majalle ja vietimme iltaa seinäkiipeilemällä majan omassa kiipeilysalissa. Seuraavana päivänä ostimme eväät Sherpasta ja ajoimme tuttuun paratiisilaaksoon Pre de Madame Carlen nurkalle. Tällä kertaa ylösnousupatikka meni kivuttomasti, niin kuin pitikin, kun oikaisimme köysistönä mukavan kannellisen jäätikön poikki. Oliko hiukka luksusta saatanalliseen irtokivisohjoon verrattuna!

Majalla sortteerasimme kamat ja pääsimme pian illallispöytään. Siinä ruokaillessamme joukkueemme itsesuojeluvaistoisin E alkoi murehtia reitin kuntoa, joka oli kuitenkin viimekesäistä huomattavasti parempi. Meitä ei huvittanut itsemme etukäteispelottelu laisinkaan, joten E kävi viihdyttämässä seuraavana päivänä huiputtamaan aikovia brittejä kauhutarinoillaan. E kun tuntee henkilökohtaisemmin erään monissa liemissä keitetyn salainen-agentti-vuoristosoturin, jota kutsumme ranskalaiseksi James Bondiksi, eli vissiin sitten ranskalaisittain Jacques Balleksi. Joka siis oli ollut kuulema perustellusti sitä mieltä, että Dôme on muuttunut liian epävakaaksi vuoreksi hänen makuunsa.

JB veti vielä jonkin aikaa sitten alppikerhon vuoristoreissuja, kunnes riitaantui ranskalaistyylisen dramaattisesti muiden oppaiden kanssa vakavista turvallisuusasioista ja eräseen onnettomuuteen suhtautumisesta sekä kaikkiin/kaikkeen suivaantuneena iski lopulta hanskat Caf:in tiskiin. Minäkin ehdin yhdelle hänen vetämistään jäätikköreissuista ja siellä oli niin hauskaa, että säänpieksämä nahkani kesi naarmuille poskipäistä ja toinen silmäni turposi umpeen. JB on muuten legendan mukaan hilannut ison sotilasjoukon Dômea vielä korkeamman harjanteen Barren päälle, huomattavasti vielä jyrkempää reittiä, couloir Barre Noiria pitkin ja itse jääruuveilla liidaten. Oliko muistaakseni peräti näin, että vielä yöaikaan. Solttupojat olivat kuulema aamulla keksineet jälleen yhden historiallisesti sallitun käyttötilanteen v-sanalle toteamalla, että: "EI V***U, tuostako me muka tultiin viime yönä!?%¤#!

E alkoi kallistua siihen suuntaan, että jospa tehtäisiin sittenkin jotain järkevämpää ja turvallisempaa - pienempiä huippuja kun olisi majan ympärillä useita. Että miten olisi, jos testattaisiin aluksi vaikka Roche Fauriota, että nähdään missä kunnossa ollaan? Minulla käväisi mielessä, että miksi hitossa me sitten ollaan taas täällä ällistelemässä, jos Domen huiputtaminen alkoikin "yhtäkkiä" tuntua liian vaaralliselta touhulta. Kävimmehän jo edellisenä vuonna toteamassa, että reitti ei todellakaan ole riskitön vaikka suhteellisen helppo onkin. Minulla kun ei valitettavasti ole varaa käydä lipittämässä huonolaatuista kaljaa vuoristomajoilla, kun tähänkin reissuun menivät melkein kaikki kovalla raatamisella ansaitut lomarahani. Vuoret toki pysyvät siellä missä ovat, mutta minulla ei ole rahaa, jaksuja eikä motivaatiota tulla samaan paikkaan uudelleen montaa kertaa arpomaan uskaltaisinko vai enkö uskaltaisi yrittää tällä kertaa. Tiedän, että tämä asenne lisää entisestään riskikerrointa, mutta ei me silti mitään yltiöpäisiä hulluja olla J:n kanssa- kaukana siitä. Mutta joo, sovimme tekevämme Faurion alkutreeniksi.

Patinoituneen ja hiukan rappeutuneen näköinen patonki pöydän toisella puolella totesi suunnitelmistamme kuultuaan virnuillen, että tiesittekö Faurion huipulta olevan pudotusta kilsan verran alaspäin. Että saattaa ruveta vähän alavan maan kulkijaa huippaamaan tapulista. Äijän virneestä näki hänen ajattelevan, että hahhaha - ette te sinne ylös asti kuitenkaan uskalla mennä, mokomat ulkomaalaiset jänishousut. Silmäisin hänen pönäköityvää vyötärönseutuaan ja punottavaa naamaansa miettien, että jos kerta tuo pulska viinisieppo pingertää jonkun mäen ylös tukevassa punaviinikrapulassa, niin taatusti kyllä minäkin, vaikka hampaillani lohkareista roikkuen. Kyseinen herra oli reissussa teini-ikäisen tyttärensä kanssa ja näimme heidät seuraavana päivänä viereiselle seinämälle suuntaamassa.

Seuraavana aamuna lähdimme talsimaan jäätikköä pitkin Roche Faurion suuntaan. Aika pian E totesi, että hänen pulssinsa on tähtitieteellisissä lukemissa, eikä hän ole todellakaan kunnossa, joten hänen täytyy palata takaisin majalle tai hukka perii. Mietimme hetken tilannetta ja palautimme E:n takaisin lähtöpisteeseen, ettei hän vaan sairastuisi pahemmin. Jatkoimme sitten kahdestaan takaisin jäätikölle.

Eestaas sahaaminen otti voimille, mutta rämmimme silti ylös Fauriolle. Aviomiehelläni oli sen verran kova hinku huipulle, että kiipesimme sinne johtavan kivikiipeilyreitin kiveen kirskuvilla jääraudoilla, vaikka alapuolella todellakin aukesi se mainittu kilsan pudotus laaksoon. Oli rehellisesti sanottua päräyttävää toimintaa ja sormeni pusersivat kiveä rystyset valkoisina. Muutamassa kohdassa jouduin ottamaan lohkareista kiinni pitäen sellaisia balettitanssiaskelmia, etten olisi varmaan niistä selvinnyt ilman jooga- ja kamppailulajitaustaani. Hidastetun helikopteripotkun osaamisestakin oli yllättävää hyötyä. Huipulla pääsin merkkaamaan reviirini eagle peellä, sillä olin taas vaihteeksi kitannut liikaa kahvia aamulla. Näkymät laaksoon olivat hurjat, kuten patonki oli vihjaillut. Mutta päästiinpäs ylös, ähäkutti, Suomen lippu salkoon.
 
Sulavan rinteen alastulo oli inhaa (ja olimme aamuhässäkän takia myöhässä optimaalisesta aikataulusta), kun tiesi kulkevansa paikka paikoin railojen päältä. Yhtäkkiä, noin 50 metriä ennen tasankoa, viattomalta näyttävän lumen alla olikin yllättäen vain liukas jääkalju, jota minun olisi pitänyt kääntyä jääkiipeämään ahteri menosuuntaan ja alamäkeen päin, mitä kammoan sydämeni pohjasta. Lisäksi kohdalla kulki selvä railopainauma eli allani saattoi hyvinkin olla sulava lumikansi. Vaati muutaman sielun pohjasta kummunneen ärräpään, ennen kuin uskalsin liikahtaakaan ja pääsin ryömimään ohi pahimmasta kohtaa. Jääkaljujen kanssa täysin sinut oleva J (=itsesuojeluvaistonsa pakkaamatta jättänyt viurupää) vaan virnuili, että olisi kannattanut käydä se jääkiipeilykurssi.

Palasimme sitten majalle, missä E ilmoitti luopuvansa Domesta. Sanoin, että itse todellakin haluaisin tehdä Domén, tai ainakin yrittää, koska luovuttaminen harmittaisi minua lopun vuotta. J oli samaa mieltä kanssani, vaikka tunsi selvästi suurempaa vastuuta toisenkin mielipiteen huomioon ottamisesta. E mietti asiaa hetken ja tuli siihen tulokseen, että siinä tapauksessa hän laskeutuisi takaisin laaksoon odottamaan paluutamme. Emme olleet tästä hajaantumisesta erityisen riemuissamme, sillä E joutuisi kulkemaan yksin jäätikön halki, mikä on sekä vaarallista että vastoin meille opetettuja turvallisuusperiaatteita. Kulki jäätikköreitillä tosin lukuisia ranskalaisiakin yksin koko ajan, mutta sekopäillä ranskalaisilla onkin ylikorostunut itsetuhovietti. Mutta aikuiset ihmiset tekevät itse päätöksensä ja sen kanssa on vain elettävä. Niinpä E lähti patikoimaan laaksoon ja me jäimme onnea toivotettuamme majalle lonnimaan.

Majan makuusalit olivat päiväsaikaan suljettuja siivoamisen vuoksi, joten torkuimme iltapäivään asti ulkosalla. Ohuessa ilmassa unen päästä oli helppo saada kiinni vaikka majan porrasritilällä myrtsänkyttyrässä kuorsaten, mistä selkäni antoi herättyäni noottia ja majanpitäjät pitkiä katseita. Kun viimein pääsimme sisätiloihin, horrostin pois Faurion uupumusta koko loppuiltapäivän lämpimällä sykkyrällä pölyisen majahuovan alla. Nukutti niin hyvin, etten olisi syömäänkään malttanut nousta.

Ruokaa oli paljon ja se oli erittäin hyvää, oikea luksusillallinen jälkiruokineen kaikkineen. Pöydässämme istui silmänruokana todella veikeän näköinen nuorimies, varsinainen ginger! Tukka kuparinpunaa, samoin kulmakarvat, käsivarsikarvat ja parransänki myös. Koitin tiirailla hänen silmiään, että meripihkaako ne ovat. Hän olisi ollut kerta kaikkiaan unelmieni valokuvamalli, mutta en iljennyt ahdistella, ettei tulisi kulttuurisia tai muitakaan väärinkäsityksiä. Päätyköön hän siis fiktiiviseksi hahmoksi johonkin tarinaani. Vastapäätäni istuva vanhempi ranskalainen pappa puolestaan oli oikein hellyttävä ja seurallinen. Kyseli meiltä kaikenlaista ja halusi tietää mikä carotte on suomeksi. Siksiköhän, kun hänen vieressään istui aito porkkanapää, johon finski loi sangen uteliaita silmäyksiä.

Yö meni levottomissa pätkissä torkkuessa. Aamun lähtöhässäkässä pudotin piilolinssikotelon majan käsienpesualtaan viemäriin ja jouduin onkimaan sen sieltä kirjaimellisesti sormirystyset veressä. Onneksi kotelo pysyi ehjänä, sillä sen ikiaikaisen viemäriliman joukosta ei olisi voinut laittaa yhtään mitään silmäänsä. Nytkin sai desinfiointiainetta ja propolista lotratessa kauhistella, että minkäköhän legioonalaisbakteerin sieltä saisi rystyshaavaansa mellastamaan.

Sitten vaan matkaan pimeään aamuun ja lumiseen rinteeseen. Noiduimme hartaasti, että tämä on sitten todellakin viimeinen kerta, kun laskeudumme alas sitä penteleen joka askeleella vyöryvää majapolku-kivirakkaa. Kaivoimme ylimääräiset varusteemme jätesäkissä lumen alle jäätikön reunaan ja toivoimme ettei kukaan nyysisi mitään tai vuorinaakat kävisi penkomassa sapuskojamme.

Aamu vaaleni ja ylitettyämme jäätasangon, lähdimme nousemaan hiki kainalossa muiden vuorimuurahaisten joukossa. Ensimmäinen iso railo edellytti hakulla kiipeämistä, mitä niin suuresti rakastan (oh yeah). J kiipesi railon pystysuorahkoa lippaa ylös ja pysähtyi sitten varmistamaan minua köydellä. Yritin pungertaa seinää hakkuni kanssa ja totesin jo heti kättelyssä, että puolikovasta lumesta on turhan vaikea saada mitään otetta saati askelmaa. Ähelsin ja puhkin siinä hakkuni kanssa jonkun tovin, kunnes taakseni jonottamaan tullut hollantilaismies ehdotti, että voisin lainata hänen hakkuaan. Onneksi lainasi, sillä yhdellä hakulla kiipeäminen ei olisi onnistunut. Kiitin miestä vuolaasti hakkuroituani sen pari hankalaa metriä ylös ja kurkotin ojentamaan hakun takaisin. Mahtava tyyppi!

Toisen ison railon ylittäminen oli huomattavasti helpompaa, vaati vain isomman puoleisen harppauksen ylämäkeen. Muuten ei tarvinnut kuin valmista lumipolkua talsia. Auringon noustessa alapuolellamme valkeni lempimaisemani koko universumissa: Auringonnousun valaisemat pilvipeiton ympäröimät vuoret alapuolellani. En tiedä mitään kauniimpaa tai ylevämpää. Mikään ei kosketa minua syvemmältä ja minkään äärellä en tunne olevani niin perillä.

Huipulle pääsy oli helppoa sunnuntaikävelyä. Siellä sitten kuvailtiin ja syötiin hiukan sekä vaihdettiin muutama sana muiden huiputuksestaan iloitsevien kiipijöiden kanssa. Sitten vaan paluumatkalle, joka tuntui huomattavasti ylösmenoa keljummalta. Rinne näytti ihan pirun paljon jyrkemmältä alamäkeen kuljettaessa.

Kun saavuimme haastavalle isommalle railolle, edellämme kulkeva hollantilainen huusi, että älä vain missään nimessä tule heidän perässään - tästä on parin metrin pudotus alas ilman käsiotteita ja huonosti käy. Heidän ryhmänsä ensimmäinen oli valitettavasti jo hypännyt alas ja näytti muissa maailmoissa olevalta lumessa nyyhöttäessään.

J laski minut köydellä toisesta kohtaa ja sitten minä varmistin häntä. Hänen laskeutuessaan kävi läheltä piti tilanne, kun puolikova lumiseinä murtui hakun alla ja mieheni meinasi pudota alas selälleen. Onneksi sai sentään jostain kiinni. Olisin minä hänet pysäyttänyt ennen luisua, mutta mätkähdys olisi kyllä sattunut kunnolla.

Railon yli hypännyt lentävä hollantilainen istui kärsivän näköisenä lumessa. Muut selittivät, että hän oli paukauttanut nilkkansa rikki, eikä pystynyt enää mitenkään kävelemään. He kysyivät oliko meillä vuoripelastuksen suoraa numeroa ja olihan meillä. He onnistuivat soittamaan helikopterin loukkaantunutta noutamaan ja seurasimme, kuinka noin puolessa tunnissa saapunut heko kävi nappaamassa miehen kyytiinsä. Miehen varusteet jäivät kavereille kantoon - pelastushelikopteri kun ei ota turhaa painoa kyytiinsä. Surku juttu. Onneksi he sentään pääsivät ensin huipulle ja kenellekään ei käynyt sen pahemmin.

Me pääsimme ilman kommelluksia alas. Ainoastaan hiukan ennen loppusuoraa ja turvallista tasankoa, kuulimme äänen jota yksikään vuorilla liikkuja ei koskaan haluaisi kuulla. Lumen Koti huokasi syvään ja iso vyöry lähti rinteestä liikkeelle. Karvamme nousivat pystyyn, kun vilkaisimme kauhuissamme ylöspäin, että kaatuvatko ne kaameat jättiserakit nyt sitten meidän niskaamme.

Eivät onneksi kaatuneet. Lumivyöry möyrysi vasemmalla puolellamme olevan harjanteen toista puolta, eli juuri siitä missä viime kesän normaalireitti oli kulkenut (ja tänäkin aamuna pari ranskalaista). Huhhuh, että pelästyttiin - ihan taatusti tämä hetki laukaisi harmaiden hiusten kasvun päänahassani. Vähän matkaa eteenpäin mentyämme näimme, kuinka paljon tuoretta lunta ja lumilohkareita oli vyörynyt alas tasangolle.

Pidimme evästauon majan alapuolella ja lähdimme sitten patikoimaan laaksoon. Auringonpaiste aukealla jäätiköllä oli taas kerran kuin folipaperin päällä tassuttelisi. Aurinkolaseja ei voinut ottaa hetkeksikään pois ja paksulla vuoristoaurinkorasvalla hölvätty nahka vaan tirisi grillissä. Piti vielä laskeutua pitkähkö pätkä kallioreittiä kohti Glacier Blancin majaa. Jossain vaiheessa siinä lohkareelta toiselle ketterästi kyykätessäni riemuitsin J:lle, että mikäs ihme nyt on, kun vammapolveni ei ole ilmoittanut inahduksellakaan olemassaolostaan, vaikka kuinka rääkkäisin sitä. Ei olisi pitänyt sanoa ääneen, sillä jokseenkin heti sen jälkeen kuin noiduttuna iski vanha tuttu piina - happoon kastettu naula polven läpi, joka ei hellittänyt hetkeksikään koko pitkän loppumatkan aikana.

Olimme takaisin laaksossa noin viiden tienoolla ja polun varrella kirjaa lukemassa ollut ja meitä jo useamman tunnin odotellut E näytti yhtä helpottuneelta meidän näkemisestämme, kuin me hänen. E oli käynyt haahuilemassa paikallisilla käsityömarkkinoilla ja viettänyt yön luksushotellissa luksusillallisesta nauttien. Uskon, että hänellä oli siten huomattavasti kivempaa, kuin olisi ollut meidän köydenjatkonamme puolikuntoisena raahautuen. Ennen kotiin paluuta kävimme vielä syömässä matkan varrella jossain maalaisravintolassa. Olin niin väsymyksestä kuutamolla, että hädin tuskin maistoin eteeni kannetun rustiikin riistalintu-annoksen hienoja makuvivahteita.

Jälkikateen katselin erästä topokirjaa ja katseeni juuttui näyttävään kuvaan. Siinä porukkaa hiippaili railon lumikannen yli ja kauempaa kuvatusta perspektiivistä näki, mikä heidän alapuolellaan oikeasti odotti. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, joo-o. Olin saada jälkikäteisen sydänhalvauksen, kun tajusin millaisen maan alaiseen Pellucidariin asti auki olevan HELVETINKIDAN yli me oikeasti käpeksittiin iloisesti vihellellen...

Still Virtually Alive

Olen vieläkin virtuaalisesti elossa, vaikka nettikirjoitteluun ei ole löytynyt kipinää pitkiin aikoihin. Kumma kyllä, blogin kirjoittamiseni on hyytynyt ja estoistunut sitä mukaa, mitä enemmän olisi kirjoitettavaa ja uusia mielenkiinnon kohteita. Bloggers block taitaa olla vielä pahempi jumi kuin writers block, kun sille kerran vallan antaa.

Ajattelin aloittaa vuoden perinteisesti mennyttä vuotta pohtimalla. Minulla oli tässä valmistumassa eräs pidempi ja kiukkuisempi vuodatus kädenväännöstä ylimielisten vallankäyttäjien kanssa, mutta jonottakoon se nyt vuoroaan.

Joten vuosi 2014 s´il vous plait.

Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt?

2014 sain mustan vyön ja nukuin yön tähtitaivasalla vuoren päällä. Vuoden lopulla aloitin myös uudenlaisen urheiluharrastuksen ja jäin siihen koukkuun.

Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?

Vuoden tärkein päiväni oli se, kun musta vyö kiedottiin vyötäröni ympäri. Tiesin tehneeni sen eteen valtavasti töitä ja siihen tähdännyt harrastus on muokannut ratkaisevasti elämääni ja pääkoppani sisältöä. On tavattoman katharttista taputtaa itseään selkään, että enpäs antanut periksi, I did it!

Kaunein sen sijaan oli Kew Gardenissa yksin viettämäni päivä. Rakastan puutarhoja ja kukkivien eukalyptuspuiden tuoksu on ehkä ihanin tuoksu, joka sieraimiini on koskaan leijaillut. Maatönkiäiset ovat ihmiskunnan eliittiä.

Yksi tärkeä, joskaan ei niin nappiin menyt päivä ja yö sisälsi pimeässä kiipeämistä ja yöpymisen tähtitaivaan alla Mont Aiguillen huipulla. Siellähän olemme jo aiemminkin käyneet, mutta öitseminen oli se Juttu, jota jäin pakkomielteisesti tahtomaan. Hupaisaa kyllä, tuulensuojanamme toimineessa kivikehässä asustellut hiiri tai hiiret kävivät järsimässä reiän leipäpussiimme ja sen sisältämään känttyyn. Kiva oli yöllä sitä rapinaa ja vininää kuulostella korvan juuresta. Seuraavana päivänä oli kauhunhiki kainalossa rapelloidessa, että eivät kai hiiret vaan nakerrelleet tyynyinä käyttämiämme köysiä (Jänismies kyllä tarkisti ne neuroottisen huolellisesti).

Oletko muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana?

Mielestäni olen rauhoittunut ja samalla väsähtänytkin hiukan. Enää en kiihdy hetkessä nollasta sataan ja vouhota koko ajan pitkin seiniä. Tosin henkisesti olen edelleen melko herkästi syttyvä öljysoihtu. Pyöreiden täyttäminen on nipistänyt puhtia ja sitä on tajunnut olevansa ei-enää-niin-särkymätön. Mystiset allergiaoireet ja niistä seuraava väsymys ovat syöneet sen verran jaksamistani sekä henkistä kapasiteettiani, että joudun tulevana vuotena vaatimalla vaatimaan itselleni ruoka-aineiden allergiatestit.

Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?

En, olen jurottanut enimmäkseen omissa oloissani ja yrittänyt ylläpitää jo olemassaolevia ystävyyksiä. En ole kauhean sosiaalinen, mutta arvostan valtavasti niitä ihmisiä, joiden kanssa synkkaa kivuttomasti. Muutaman vanhemman ystävän kanssa on tapahtunut ilahduttavaa lähentymistä. Toivon, että suuri yksinäisyyden tarpeeni ei näyttäydy ystävilleni välinpitämättömyytenä ja piittaamattomuutena.

Missä maissa kävit?

Ranska, Brittilä, Hollanti, Ruotsi. Ehhehehhe ja Suomenlinna.

Mitä sellaista haluaisit vuodelta 2015, joka ei onnistunut vuonna 2014?

Vähän eksoottisempaa kaukomatkailua.

Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2014?

25.1.2014

Vuoden suurin saavutuksesi?

No hei se Vyö. Tähtivyö, nälkävyö, turvavyö, askeetikon nahkaa hiertävä rohdinvyö, niittivyö, puukkovyö, siveysvyö, miekkavyö ja itsensä voittajan vyö!

En ole siitä loputtomasti jaksanut hehkuttaa, mutta se on elämäni suurin saavutus tai ainakin eniten ponnisteluja ja työtä vaatinut juttu. Aloittaessa täysin mahdoton tavoite joka muuttui sinnikkyyden ansiosta mahdolliseksi.

Vuoden suurin epäonnistuminen?

Sen myöhäisherännäinen tajuaminen, että muutamat turkulaiset päättäjät ovat oikeasti todella syvältä. Niin syvältä, että niille ei voi edes laittaa hanttiin, kun ne tekee joka tapauksessa ihan mitä niitä huvittaa. Sääntö 22 rulettaa ja se on helvetin iso epäonnistuminen meille kaikille. Sen yhden ainoan kerran elämässäni toivoin olevani barrikadeille lähtevä ranskalainen...

Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Lontoon tuliainen, One in a Minion-t-paita minionfanille aviomiehelle. Ilme oli näkemisen arvoinen.

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta? 

Veljeni. Hän on varmasti ahkerin ja pyyteettömin ihminen, jonka tunnen maan päällä. Hänen tämän vuoden uurastussaldonsa on ollut sellainen, että siihen ei joka iikka pystyisikään. Veli tekee aina kaiken mukisematta ja itseään säästämättä, pyytää ihan liian harvoin apua kun jaksaa aina itte vaikkei ehtisi nukkuakaan, auttaa aina toisia ja muistaa kertoa läheisilleen, kuinka heistä välittää. Susiveli, jos satut lukemaan tätä, niin tiedäkin että: olet esimerkillinen ja suoraselkäinen mies, jollaisia ei kasva joka puussa!

Tämä hieno biisi olkoon kiitos ja kumarrus kaikille ihmisille, jotka tajuaa sekä pyytää apua että kevittää toistensa taakkaa: Antti Kleemola: Auta Mua.

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?

Koko vitun liikuntalautakunnan, muutamaa jäsentä lukuun ottamatta. Haistakaatten paska, mokomat liikunnan ankeuttajat ja kyttääjät! Olette ansainneet kokonaisen puskallisen risuja!

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi

Uuden kodin hankintoihin ja järjestelyyn. Tänä vuonna alkaa sitten maalaaminen ja tapetointi. Ihan kuin tästä maailmasta löytyisi The Unique Only One Tapetti, jonka sekä A. kelputtaisin ja johon B. minulla olisi varaa ja joka ei olisi Jänismiehelle täysin sietämätön. Mahdoton yhtälö, taidan tapetoida sanomalehdillä... Mielessä olisi kyllä yksi lähes täydellinen, mutta Jänismiehestä se on tietenkin ihan liian levoton ja mun mielestä liian kallis:

Mistä innostuit eniten?

Uudesta liikuntaharrastuksesta, jossa joudun/pääsen totutun mukavuusalueeni hämärille rajaseuduille. Tänäänkin jokaisen tekemäni liikkeen myötä huomasin, että iholtani lensi ryöppy hikikarpaloita matolle. Treenin ja saunan jälkeen oli hetken aikaa taas aivot käärittynä pumpuliin.

Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?

En ole yhtään surullinen, mutta hiukan ärtyisä ja tylsistynyt haasteiden puutteessa. Työelämässä ei ole tärpännyt toivotulla tavalla ja nykyisessä lamahutussa minulle on arvoitus, mitä ylipäätään kannattaisi yrittää. Kaikki mikä kiinnostaa itseä ja mitä osaan hyvin, ei kiinnosta pätkääkään palkkaa maksavia tahoja. Itseäni puolestaan ei kiinnosta tehdä töitä, jotka tärvelevät terveyden.

Onnellinen olen siitä, että minulla on aikaa ja energiaa tehdä kaikkea mitä haluan, kunhan se ei vaan maksa paljoa. Maailmanmeno ei hirveästi ilahduta, kun tuntuu että pahikset saavat hivutettua itselleen koko ajan enemmän jalansijaa ja hulluimmat mouhottavat jo housut kosteina uusien sotien perään.

Rikkaampi vai köyhempi?

Koen olevani ihan älyttömän rikas ja etuoikeutettu sen jälkeen, kun luin TÄMÄN jutun.

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?

Repiväni tapetteja. Nyt joudun nylkemään loput alas tänä vuonna, yyyyyh. Nyhv-nyhv...

Entä mitä olisit toivonut tekeväsi vähemmän?

Tuli ehkä nukuttua liikaa. Jotkut väittää, että se on epäterveellistä. Tosin edelliseltä vuodelta jäi niin törkeästi univelkaa, että ihan yks ja hailee.

Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?

Katsoisin uudemman kerran Ranskan sääkarttaa ja toteaisin, että pitäkää patonkinne - jäänkin kuukaudeksi Brittilään.

Mikä oli paras lukemasi kirja?

Valtaistuinpeli. Tähän on pakko avautua, että hurahdin Jänismiehen kanssa Game of Thrones -sarjaan niin pahasti, että tuli lommo todellisuudentajuun. Oltiin molemmat ihan koukussa koko kesä, jopa niin että sarjaa piti katsoa jopa niinä öinä, kun olimme kaverimme talonvahtina vuoristossa. Mikään televisioruudulta tuleva ei ole päräyttänyt noin paljoa ikiaikoihin ja kaikkein parasta oli se, että sama nautinto vain jatkuu kirjoja lukiessa. Odotamme kevättä ja vitoskautta tuskissamme. Piinaan ja painostan ystäviäni sekä sukulaisiani lukemaan ja katsomaan GOT:ia, koska en kestä ajatusta siitä, että moiset helmet menisivät keneltäkään sivu suun.

Entä paras musiikillinen löytö?

Ihan vuoden viime metreillä pikkujouluissa tuli vastaan tämmöinen pirskeissä esiintyvä helmi, kuin Kakkupojat, jotka pistivät yleisön rokkaamaan rakot jalkapohjiinsa. Niiden tuore biisi Taivaanrantaan puhuttelee niin perkuleesti:

Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?

Saako laittaa Game of Thronesin? Mä en enää ikinä vilkaisekaan mitään muuta 8) Siis olenko mä nähnyt yhtään hyvää elokuvaa koko vuonna vai olenko vain kuolannut Nietosta ja Drogoa? Hei nyt oikeesti apua? Dragons 2: kin oli huono ja Interstellar ei iskenyt. Sanotaan nyt sitten MINISANKARIT, kun se oli niin symppis ja öttiäisten ilmeet, ininät ja pörinät nauratti minua ihan hervottomasti. Tiedän, olen infantiili.

Mitä halusit ja sait?

Aikaa.

Mitä halusit, muttet saanut?

Jalansijaa.

Mitä teit syntymäpäivänäsi?

Kuuntelin puhelimessa äidin nalkutusta, että pyöreitä nyt ainakin pitäisi juhlia ja sitten unohdin koko jutun.

Miten kuvailisit vuoden pukeutumistyyliäsi?

Yövartion korppi, kummitus-, sydän-, ja nauhaheijastimilla tuunattuna

Oletko joutunut tappeluun?

Tappeluun päättäjiä vastaan, kyllä vain.

Oletko tehnyt mitään luvatonta vuoden aikana?

Olisiko mahdollista, että vuoden suurin rikokseni on suomalaisuuden pyhien sääntäjen rikkominen punaisia päin pyöräilemällä ja kävelemällä aina kun ei näy liikennettä. Hei, käytän nykyään jopa pyöräilykypärää!

Oletko juonut liikaa?

En. Viina ei enää maistu ja pienestäkin määrästä seuraa allergiaoireita ja kauhea krapula.

Mikä oli vuoden suurin yllätys?

  

Se, että ystävä ei ollutkaan hiljaa tahallaan, vaan siksi että sähköposti oli lakannut kulkemasta.

Miten vietit joulun ja Uuden Vuoden?

Sukulaisten hoodeilla koomaillen, syöden, neuloen ja piirtäen. Kaivettiin me ystävän kanssa yksi lumesta umpeensatanut tiekin auki.

Ketä kaipasit?

Mieluumminkin mitä, ihmisiähän en oikein osaa kaivata. Nomadielämää, vain matkoilla olen täydessä terässä.

Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?

Siippani, jonka kanssa höperehtäminen nitkauttaa aina asiat raiteilleen. Kirjoittaminen, lukeminen ja liikunta.

”VOISIN VAIKKA OKSENTAA MUUMIPEIKON PÄÄLLE”

Laitanpa tämän Tove Janssonin elämänkerrasta tekemäni kirja-arvostelun henkilökohtaiseksi editoituna jakoon, ettei se mene täysin hukkaan.

Arvostelun alunperin lehteensä tilanneet haaskalinnut osoittautuivat nimittäin paatuneiksi huijareiksi, jotka pitivät toisten vilpitöntä työpanosta pilkkanaan ja jättivät palkat päätoimittajaa myöten maksamatta. Eivätkä vaivautuneet edes selittämään kenellekään kuprujaan, vain kiemurtelivat, piileskelivät ja pallottelivat vastuutaan taholta toiselle. Mokaamisensa reilusti myöntäville olisin voinut jopa antaa paljon anteeksi, mutta nokanvarttaan pitkin katseleville valehtelijoille en. Neljätoista vuotta olen sentään juttuja tehnyt, eikä koskaan ole vielä vastaavaa oharia sattunut kohdalle.

Helppoahan se on pieniä leivänmurusia maailmalta keräilevien freelancereiden silmiä nokkia, kun on itse vetäytynyt jo eläkkeelle ja kikkailee naapurimaan suojissa. Että kraak, kraak vaan. Toivottavasti saatte ansionne mukaista karmaa.

********

Olen muumibuumin suhteen vihoviimeinen myöhäisherännäinen. En ihastunut lapsena Muumilaakson tarinoihin, kun ne olivat temperamentiltaan ja tapahtumiltaan turhan ruotsalaistyylisiä makuuni. Tivasin opettajalta, miksi se Nyytin on pakko vain nyhjöttää surkeana ja miten kesävaatteinen Tuutikki muka tarkenee asua pakkastalven yli hatarassa uimahuoneessa? Miksi muumit ovat niin silmiinpistävän ylensyöneitä, eivätkö ne halkea tai saa sydäriä? Miksi raivohullu-narsisti-adhd Pikku-Myylle ei kukaan laita mitään rajoja ja miksi Nipsu on niin ällöttävän ahne? Miksi Muumimamman pitää olla niin arkkimamma ja Niiskuneidin niin neiti? En oikein osannut samaistua yhteenkään hahmoon, ehkäpä olin turhankin totinen torvensoittaja. Vain vaeltelevassa Nuuskamuikkusessa koin olevan vapaudenjanoista ja kapinallista kaikupohjaa.

Sarjakuvatkaan eivät iskeneet. Televisiossa kimittävät palleroiset kawaiii-muumit nitistivät minusta sen viimeisenkin kiinnostuksen sirkaman. Kävin istuskelemassa rakenteilla olevan Muumimaailman kallioilla siihen aikaan, kun Janssonin hahmoista alettiin oikein urakalla vääntää siloteltuja, kaupallisia ja pirun kalliita halinalleja. En ole sen koommin muumeja päin vilkaissutkaan. Paitsi viimein nyt. Hyllyssäni kököttää vaimoltaan karannut ja kadulta rommikännissä harhailemasta löytynyt Vapaamuumipappa. Vierellään kirjaston poistomyynnistä parempaan talteen rohmuttu Taikatalvi, Muumilaakson marraskuu, Muumipappa ja meri sekä tuore elämänkerta "Tove Jansson: Tee työtä ja rakasta."

Taidehistorioitsija Tuula Karjalainen on koonnut Tove Janssoniin liittyviä kirjeitä, haastatteluja, kuvallista materiaalia ja kirjallisuutta analysoivan kiintoisan paketin (Tammi 2013). Keskeisinä teemoina ovat taiteilijan persoonallisuuden kehittyminen, ihmissuhteet sekä ura taidemaalarina. Kirjaa varten on etsitty Janssonin kadonneita maalauksia, joita on päätynyt sinne ja tänne esimerkiksi maksuina elinkustannuksista. Niistä on koottu Ateneumissa vuonna 2014 esillä oleva satavuotisjuhlanäyttely.

Karjalainen korostaa vastarannankiiskeyttä ja vapaudenjanoa Janssonin elämänkerran punaisina lankoina. Hän kertoo kuinka aatteiltaan valkoinen isä sai tyttärensä punahehkuisen raivon valtaan ja ystävystymään kiusallaankin juutalaisten sekä vasemmistolaisten toisinajattelijoiden kanssa. Sotavuosien nationalistinen aivopesu ei vakuuttanut nuorta taiteilijaa muunmaalaisten vihollisuudesta tai vahvimman oikeudesta, vaan hän kasvoi rajojen ylittämistä ja matkustamista rakastavaksi, pasifistiseksi maailmankansalaiseksi.

Muumeista kirjoittamisen Jansson kertoo aloittaneensa saadakseen muuta ajateltavaa vihaamansa sodan tilalle. Veikeänä yksityiskohtana kerrotaan, että muumit olivat alunperin sarvipäisiä, laihoja, punasilmäisiä ja mustia pikku pirulaisia, ennen kuin alkoivat viihtyä kotona ruoka-aikaan ja lupsakoituivat lapsiystävällisiksi. Jansson kirjoitti kolmetoista muumikirjaa ja piirsi kymmeniä miljoonia lukijoita tavoittaneita sarjakuvia leipätyökseen, kunnes totesi olevansa niin lopen kyllästynyt, että ”voisi vaikka oksentaa muumipeikon päälle”. Tämän talouden turvaamiseen keskittyneen elämänjakson jälkeen hän palasi helpottuneena maalaamisen ja muiden taideprojektiensa pariin.

Karjalaisen valitsemat siteeraukset osoittavat, että Tove oli itseoppinut feministi. Hänellä oli ylitsepääsemättömiä vaikeuksia sietää etuoikeuksistaan kiinni pitävien miesten itsekeskeisyyttä ja tarvetta tukahduttaa naiset varjoonsa: Esimerkiksi Toven äidin huomattava kuvitusura arvotettiin näpertelyksi kuvanveistäjäisän saavutusten rinnalla. Kadulla maalaavalle Tovelle huudeltiin, että painuisi vaan siitä kotiin tekemään lapsia. Mieskollegan kommentti Toven suuresta satupanoraamasta kuului, että ”sellaista paskaa”. Ajatella, että ensimmäinen naisen avaama taidenäyttelykin pidettiin Suomessa vasta 1938.

Toven miessuhteet kariutuivat ja hän jättäytyi ilmeisen vapaaehtoisesti lapsettomaksi. Onneksi, sillä vaimona hänet olisi ehkä ennen pitkää jätetty aviomiehen varjoon ja äitinä hän olisi joutunut kuitenkin tinkimään työstään ja taiteestaan lastensa hyväksi. Rakkautta Tovella oli kuitenkin sydän tulvillaan ja sen kohteita molemmista sukupuolista. Lesboidentiteettinsä Tove löysi vain hiukan sen jälkeen, kun seksuaalivähemmistöön kuuluvia vielä surmattiin natsien keskitysleireillä. Siihen aikaan homoseksuaalisuus oli Suomessakin luokiteltu sairaudeksi ja rikokseksi, mutta Jansson onnistui välttymään suuremmilta skandaaleilta.

Jansson itse ei halunnut manipuloida tai kasvattaa ketään, saati osallistua modernistisiin joukkovillityksiin. Hän suosi maltillista kurittomuutta ja halusi tehdä taidetta vain taiteen vuoksi. Tosin silloin, kun hän päätti ottaa piirroksillaan tosissaan kantaa, hän teki sen sensuurille kieltä näyttäen ja omalla nimellään. Muutamastakin sodanaikaisesta piirroksestaan hän olisi voinut toisissa olosuhteissa päätyä kaasukammioon tai Siperiaan. Mitään muita säröjä muumimammasta ei keuhkosyöpään johtaneen tupakan kiskomisen lisäksi paljastu tässäkään elämänkerrassa. Ehkä hänen huonot puolensa on ulkoistettu muumilaaksolaisille.

Toven elämänenergia ja luomisvimma olivat poikkeuksellisia. Hän puhui ”loistosta”, jota edes kausittaiset masennukset eivät saaneet sammumaan. Kuvittaminen, sarjakuvapiirtäminen, maalaaminen ja kirjoittaminen ovat hänen tunnetuimmat osaamisalueensa. Niiden lisäksi hän osallistui aktiivisesti teatterin ja oopperan tekemiseen, lavastamiseen, laulujen sanoittamiseen, elokuvaprojekteihin sekä hurmaavien asetelmien ja pienoismallien näpertelyyn yhdessä elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa. 

Tuula Karjalainen onnistuu herättämään tulkinnoillaan tuoreen kiinnostuksen Janssonin poikkeuksellista elämänkaarta, vahvaa luonnetta ja vähemmälle huomiolle jäänyttä sivutuotantoa kohtaan. Tekee mieli selailla Toveen liittyviä kuvia ja hänen kuvituksiaan. Kuuntelen Syyslaulua ja tekee mieli lukea Harun saarella elämisestä kertova kirja sekä erityisesti Kesäkirjan novelli Kissa (Tovellahan oli musta kissa nimeltä Psipsina). Pitäisi myös päästä Tampereelle noin 2000 muumiteosta sisältävään näyttelyyn ja ihmettelemään miniatyyreja pursuilevaa Muuminukketaloa, jonka katto on rakennettu tuhansista pienistä, käsintehdyistä paanuista.

Hei niin, ja viimeinkin voisin lukea ne kaikki ne lukemattomat Muumikirjat!

No more colors, I want them to turn black!

Vuonna 2007 minulta jäi kesken harrastamani itsepuolustuslajin gradu, eli mustan vyön kokeeseen treenaaminen. Olisin saattanut olla kesällä juuri ja juuri valmis koitokseen, mutta tuli esteeksi semmoinen naurettava tekosyy jättäytyä pois treeneistä, kuin 6500 kilometrin mittainen treenimatka. Vaan sen minkä taakseen jättää, edestään löytää.

Viimeisissä treeneissä ennen lähtöäni heittelin rakkaita ystäviäni ja mietin haikeasti, mahdanko palata kotidojolle enää lainkaan, kun tiedossa oli useiden vuosien mittainen tauko. Elämänmuutokset kun tuppaavat olemaan oivallinen hetki karistaa vanhat tomut lopullisesti jaloista. Ei ollut lähteminen helppoa ei, mutta paikoilleen odottamaan jääminen ja uusista elämänkokemuksista kieltäytyminen eivät tulleet kuuloonkaan.

Meren takana kamppailulajien kaipuu ajoi minut ja Jänismiehen treenaamaan taekwondoa, joka tuntui aluksi ihan liian kiltiltä ja kesyltä omaan lajiimme verrattuna. Treeneissä ei ollut juurikaan kontaktia, jenkit olivat melko arkoja, fyysinen rääkki oli nimellistä ja pieniä, turhanpäiväisen tuntuisia yksityiskohtia hinkattiin loputtomasti. Opettajat tuntuivat syynäävän tekemisiämme hiukan isommalla suurennuslasilla kuin muiden, kun kävi ilmi että meillä on jo useiden vuosien kamppailulajihistoria. Onneksi he olivat kohtuullisen avoimia myös meidän osaamisellemme. Meitä jopa pyydettiin vetämään muutamat kaatumis- ja itsepuolustustekniset treenit.

Saimme kauhistuneita silmäyksiä ja OMG-kommentteja näyttäessämme pyydettäessä muutamia omia itsepuolustustekniikoitamme. Jänismies rämähteli kevätjuhlavolteilla parketille heitostani niin, että se varmaan näytti hengenvaaralliselta sellaisista, jotka eivät treenaa lainkaan heittoja ja kaatumista.

Jatkoimme taekwondon sitkeää treenaamista koko jenkeissä asumisen ajan. Lyömisen, katan ja potkutekniikan puuduttavasta hiomisesta oli yllättävän paljon hyötyä jälkikäteen ajateltuna, vaikka silloin se joskus tuntuikin tylsemmältä kuin lootusistunnassa sadastatuhannesta alaspäin laskeminen. Lisäksi tutustuimme harjoituksissa rouva P:hen, jota luulin ulkonäön perusteella jatko-opiskelijaksi vaikka hän oli pian jäämässä eläkkeelle! P oli ahkera ja tunnollinen treenaaja, mutta meni ihan murusiksi pienestäkin virheestään ja moitti sekä häpeili itseään katkerien kyynelten kera. Sikäläiset opettajat eivät osanneet kitkeä hänestä pois mokaamisen häpeää ja vahvistettua kuvitelmaa, että hän aina väistämättä tekee väärin.

Lohdutin häntä, että ensinnäkin tiedän hyvin miltä hänestä tuntuu ja että toisekseen kukaan ei todellakaan ole pettynyt tai vihainen, jos hän tekee virheitä - vaan toivoo tietenkin, että hän yrittää aina vain uudestaan ja uudestaan. Kerroin kuinka eräs hieno mestarimme oli kieltänyt minua pyytelemästä anteeksi osaamattomuuttani ja korvaamaan sen jääräpäisellä toistamisella. Aina vain yrittämään uudestaan, uudestaan ja uudestaan sen sijaan, että luovuttaisin epäonnistumisen häpeän takia ja valehtelisin itselleni, etten koskaan kuitenkaan opi. Vrt. pään hakkaaminen seinään - kyllä se lopulta murtuu! Opitun avuttomuuden raivokas vastustaminen (vaikka olisi kuinka turhauttava) kun on niitä harvoja asioita, jolla elämässä on todella merkitystä.

Luulen, että keskustelumme vaikutti P:n käytökseen, sillä seuraavassa vyökokeessa opettajat tuojottivat silmät ymmyrkäisinä, kun tuo hurmaava leidi oli tuplannut itsevarmuutensa, teki virheettömän suorituksen ja antoi minulle matsissa kunnolla kyytiä.

******

Jenkkilän jälkeen seurasi vielä muutama säpälevuosi toinen jalka kotimaassa, toinen patonkilassa. Kävin näyttämässä kotisalilla nenääni aina tilaisuuden tullen, mutta mustan vyön kokeeseen ei treenata parin kuukauden malttamattomalla pikakelauksella, vaan se vaatii useimmilta (paitsi tietysti rasittavilta osaan-kaikki-jo-alkeiskurssilla -luonnonlahjakkuuksilta) pitkäkestoisen keskittymisen ja hiomisen. Niinpä suuntasin tarmoni kiipeilyyn ja vuorenhuippuihin.

Asioiden kesken jättäminen aiheuttaa minulle huonovointisuutta ja ärtymystä, jopa masennusta. Määränpään saavuttamatta jääminen on se valloittamaton vuori, jolta joutuu kääntymään ennen huippua takaisin ja jolle on siksi rämmittävä uudelleen seuraavana kesänä itseään rääkkäämään. Se on sekä hyvä, että huono juttu kun on tällaisen mielenlaadun vietävissä, vaan enpä muuhun vaihtaisi.

Takaisin oli siis palattava ja kuljettava kesken jäänyt patikka määränpäähän. Pitkälti jo sen takia, että treenaaminen on muuttanut luonteeni ja elämäni hyvin toisenlaiseksi, kuin mitä se ennen treenaamista oli. Olin sitäpaitsi itselleni velkaa sen, että ansaitsen pukeutua lempiväriini.

Treenaamisen ohessa olen myös tutustunut isoon porukkaan erilaisia ihmisiä, joista osasta on tullut läheisiä ystäviä. Huomaavaisesti he ovat omat mustansa suoritettuaan jaksaneet nalkuttaa vökokeeseen menemisestä niin kauan kunnes sinne lopulta menee.

Vuosien varrelle on mahtunut melkoisia kemioiden yhteensovittamisia, huikeita onnenhetkiä, syviä pettymyksiä ja epäonnistumisia, loukkaantumisia, totaalisia pään hajoamisia, huippuhauskaa ikimuistoista yhdessäoloa, leirejä ja mökkireissuja, bilettämistä, näytöksiä, lajin mainostamista, opettamista, heittopussina ja nyrkkeilysäkkinä toimimista, hyviä keskusteluja, kannustamista ja myötäelämistä, ihastumisia, rakastumisia, naimisiinmenoja, perheenlisäyksiä, vaahtosammuttimen kokoisten junnujen kasvamista nuoriksi aikuisiksi, joita ei enää vastaantullessa tunnista, loukkaantumisia, eroja, riitoja, ihmissuhteiden varjopuolia ja jopa lopullisia, sydäntäsärkeviä hyvästejä. Tavanomaista monipuolisempi harrastus: elämäntapa ja tie.

Treenaaminen ei suinkaan ole ollut minulle ruusuilla tanssimista, vaan enimmäkseen kipua, kiukkua ja hikeä. Kipuun ja muihin huonoihin hetkiin on suurimpana syynä ollut se, että sinisen vyön kynnyksellä, polvestani repesi pystypainin tiimellyksessä eturistiside ja myöhemmin todettiin myös murtumia ja pehmentymää rustossa. Tapaturma on vaikuttanut siihen, mitä pystyn tekemään. Sitä ei ole toistaiseksi korjattu, ainoastaan tähystetty ja putsattu, joten olen koittanut vain elää sen kanssa. Selkään ja lantioon on myös ilmaantunut lukemattomien iskujen myötä kohtalaista havokkia ja kulumaa, varpaita on vääntyillyt sinne ja tänne sekä pikkuvarpaani luu meni viime kesänä h-hetkellä pilkkeiksi. Vaan kaipa sitä olisi kulunut monestakin kohtaa rikki, vaikka olisi maannut treenaamisen sijasta viisitoista vuotta sohvalla televisiota katselemassa.

Aloin jossain vaiheessa kutsua itseäni lempinimellä Mrs. House jatkuvien polvi ja selkäkipujen ärsyttäessä minut ns. perskankkuun suolapanoksilla ammutuksi harmaakarhuksi. Jossain vaiheessa selkä jumahti niin pahasti lukkoon (oireista päätellen kuuluisa SI-nivel siellä kiukuttelee), että hierojakaan ei enää auttanut. Oli pakko heittää periaatteensa roskakoriin ja siirtyä treenaamaan särkylääkkeiden voimalla. Tämä ei suinkaan ole tapaistani, sillä en ole ottanut varta vasten määrättyjä särkylääkkeitä esim. polventähystyksen ja varpaan katkeamisen jälkeenkään. Lääkkeet kun turruttavat vain oiretta, eivät korjaa syytä.

Miten mahtavalta kivuton treenaamien tuntuikaan vaihteeksi. Tai ei siis tuntunut missään, vaikka olisi kuinka heitelty ja mätkitty! Tulehduskipulääkkeeseen koukkuuntuminen vaikutti hetken aikaa suorastaan nerokkaalta loistoidealta, viis maksasta ja muista sisusroilakkeista. Naprokseenia kummempaa en ole kuitenkaan nappaillut, sitä kun kuulema uskalletaan antaa lapsillekin. Auttaa väliaikaisesti ainakin meikäläisen nivelkipuihin ja selkäjumeihin. Jatkossa lupaan yrittää selviytyä taisteluvammoistani hieronnalla ja vaikka pakuriteetä kiskomalla.

*******

Meidän lajissamme ja etenkään meidän seurassamme ei vöitä jaella ilman huomattavaa vaivannäköä. Yli viisitoista vuotta treenannut kantajengi jaksaa käydä edelleenkin harjoituksissa. Monilla on lisäksi niin paljon muita liikuntaharrastuksia, että niillä pysyisi jo pieni kylä hyvässä kunnossa.

Itse olin ennen vyökoetta salilla lähes jokaisena liikenevänä iltana viikossa ja kävin lisäksi opettamassa alkeiskurssia. Viimeiset treeniviikot ennen vyökoetta olivat yhtä mäiskinnän sekaista harmaata huttua. Eräänkin kerran Jänismies piti nyrkkeilyhanskojaan päänsä sivuilla ja urputti jotain tapansa mukaista kaikkitietävää diipadaapaa päähän lyömisestä ja osumatarkkuudesta. Mottasin häntä yhtään ajattelematta nyrkkeilyhanskalla napakympin suoraan keskelle naamaa. Kuullun ymmärtämisestä tuli sen jälkeen *jonkun verran* sanomista. Älkääkä yhtään säälikö häntä, sillä mattopainiessaan kanssani hän on yhtä miellyttävä pari kuin nipullinen keskiaikaisia piikkinuijia.

Pinna oli niin kireällä, että eräissäkin treenissä piti käydä meditoimassa hetki matonreunalla, etten olisi kuristanut jostain aivan saatanan ärsyttävästä asiasta länkyttävää, pedanttia aviomies-heittosäkkiäni siihen paikkaan. Huomatkaa ämeizing mielenhallintani, en kuristanut - meditoin! Sillä hetkellä tosin olisin mieluummin ollut naimisissa vaikka perunoilla täytetyn juuttisäkin kanssa - se olisi ainakin osannut pitää päänsä kiinni ja mätkähdellä mattoon kuittailematta.

Sama riemuralli on tarjolla varmaankin jokaiselle kumppanille joka suostuu elämään mustaan vyöhön treenaavan kanssa. Jos siis puoliskonne alkaa haikailla danin perään, niin tyydyttäkää hellyydenkaipuunne ottamalla mieluummin vaikka nivelrikkoa sairastava siperiantiikeri lemmikiksenne. Pääsette helpommalla.

Saattaa tosin olla, että kunhan Jänismiehen mustan vyön koe käy ajankohtaiseksi, niin sitten saan tämän kaiken euriborkorkojen kera takaisin. Rakkaus... kaiken se kestää ja niin edelleen.

*********

Koittihan se sitten viimein tuomio... eikun vyökoepäivä.

Vyökokeessa minulla oli kaksi aikalailla erilaista paria, itseäni hiukan vanhempi mies ja huomattavasti nuorempi nainen. Minulla oli pisin treenaushistoria ja tekniikat sen verran hyvin muistiin ladattuna, että tein koko suorituksessa vain kaksi nimellistä virhettä. Lisäksi koin hyvin vähän onnistumispaineita, koska olin siinä ylivirityspisteessä ja mielentilassa, että tämän enempää en olisi voinut treenata ja tämän enempää minusta ei joka tapauksessa olisi irronnut, vaikka olisi laitettu sentrifugiin pyörimään.

Muilla tuntui olevan muistin ja kovan paineen kanssa hiukan enemmän vaikeuksia sekä stressiä, mutta he olivat puolestaan otteluissa ja potkuissa vahvemmilla. Itsellä ottelun ja kiertävien potkujen treenaaminen on ollut särkyneen polven kanssa vaikeaa ja tuskallista, sekä nopea iskujen tai potkujen tieltä väistäminen lähes mahdotonta. Minun kun pitää jokseenkin aina tietää, että polvi on tukevalla radalla, ennen kuin uskallan riehua. Alta rusahtavan polven ääntä ja tuntua en unohda koskaan.

Tekniikkaosuus oli suorastaan kivaa lämmittelyä ja osaamisestaan nautiskelua, olihan sitä tullut harrastettua iät ja ajat. Erikoispotkut olivat tuskaa ja rääkkiä hyppäämisineen ja etenkin alastuloineen. Täyskontaktiottelut ja mattopainit taas välkkyvien kattovalojen ja huitovien raajojen sekaista surrealimia, josta en muista kuin hämäriä pätkiä. Silmiin valui inhottavasti kirvelevää, sokaisevaa, haponomaista hikeä, eikä hanskoilla pystynyt lainkaan pyyhkimään sitä pois pääpehmusteen sisältä. Osu siinä sitten johonkin!

Vastassani ollut "kaikkien kauhu" pääopettajani veti kiertopotkulla ja sääriluullaan täysosuman suoraan kyynerluuhuni. Sattui niin, että silmissä musteni. Käteni meni aivan hervottomaksi. Heti, kun sain suojauksen nostettua, tuli nyrkkeilyhanskasta osuma keskelle naamaria juurikin siihen tyyliin kuin vieterihanska ponnahtaa laatikosta. Ei onneksi täysillä, mutta sen verran napakasti, että maailma keikahti ja hoipperoin halailemaan salin tukipylvästä. Sieltähän se Jänismiehen mottaamiskarma sitten kiersi iloisesti takaisin.

Seuraavaksi vaihtui pari ja uusi vihulainen potkaisi heti alkajaisiksi samaan kohtaan kyynerluuta, kuin aiempi sadisti. Mistä se perkele tiesikin, oliko niillä mustilla jedeillä joku yhteistyösopimus? Ai saatanskoje, että sattui vielä vähän lisää entisen päälle! Käsi meni entistäkin hervottomammksi ja tuntui siltä, että kohta on kyynerluu pirstaleina.

Minulla ei liene ainakaan osteoporoosia, kun ei silti mennyt luu rikki eikä edes hermotus kärsinyt. Hirveä mustelmakin laski nopeasti thaimaalaisella ärjyllä tiikerisalvalla. Kumma kuoppa kyynärluussa oli toista kuukautta ja kaatumisen pysäyttäminen mattoon lyömällä tuntuu vieläkin vähän ikävältä. Mutta lämmitti toki mieltä havaita, että tuli vastustajankin kolhoon sääriluuhun iso mustelma muistoksi, kjiäh, kjiäh!

Mattopainissa noin plus yhdeksänkymmentä kiloa salskeaa, elämänsä kunnossa olevaa hongankolistajaa istui päälläni ja hakkasi nyrkkeilyhanskalla päähän, naureskellen että tuu nyt pois sieltä. Täytyi todeta, että eipä siinä kolmeakymmentä kiloa kevyempänä yhtään mitään mahtanut, eikä minnekään pääsyt pakoon, ei edes maton rakoon. Jossain vaiheessa hammassuojat lensivät suustani tatamille. Olipa kiva onkia ne kuolaiset lorpakkeet sieltä jalkasienten, kaikenmaailman nöyhdän ja varvashien seasta takaisin mutusteltavaksi. YÄKKIS! YÄÄKKIS! Ja eikun takaisin nyrkin ja tatamin väliin. Onneksi isot pojat antoivat sen verran armoa, että ei tullut aivotärähdystä eikä muitakaan lääkäriä vaativia vammoja. En ole sentään tämän takia valmis uhraamaan koko terveyttäni tai älliäni.

Yksi juttu jäi askarruttamaan. En missään vaiheessa saanut käyntiin itselleni ominaista raivovaihdetta. Yleensä tulen valkohehkuisen äkäiseksi siinä vaiheessa, kun minuun alkaa tosissaan sattua tai joudun puolustautumaan aidossa tilanteessa. No enpä tullut nyt, kiitos vaan liskonaivot! En saanut lietsottua berserkkiraivoa päälle, en sitten millään. Ihan kuin joku olisi kaatanut vettä itselleni aika luonteenomaisen vihan nuotioon. Minua ei huvittanut satuttaa ketään tai kostaa saamiani osumia. Kunhan vaan pysyin tolpillani ja kontrolloin itseäni. Välillä jopa nauratti. Ehkä se oli itsesuojeluvaisto joka tiesi, että mitä kovempaa hyökkään itse, sen kovempaa tulee taatusti vastapalloa. Ehkä olen oppinut jotain tositilanteen ja leikkitilanteen erosta. Tämän takia en myöskään kilpaile: en pysty motivoimaan itseäni kenenkään rökittämiseen jos ei ole tosi kyseessä.

Mutta kyllä oli naama punainen kokeen jälkeen. Ihan kuin olisin pudonnut pää edellä kiehuvaan kattilaan. Sielu oli hyvin järkyttynyt siitä, mitä kroppa oli joutunut kestämään. Kokeen jälkeen meille sanottiin useampaan kertaan, että älkää vaan hemmetissä menkö istumaan. Typeränä ajattelin, että NÄÄH, polvi-istunta ei ole mitään istumista, vaan semmoinen ketterä vieterimäinen valmiusasento. WRONG! Kun kymmenen minuutin istumisen jälkeen yritin pingertää takaisin jaloilleni, koko kroppani veti itsensä järkyttävään sikiöasento-kramppiin, eikä antanut millään periksi. Siinä tuskaisena käppyrässä kärvistellessäni yritin juoda urheilujuomaa, josta läikytin puolet päälleni ja lopulta hysteerisen ryystämisen jälkeen sain juuri ja juuri oikaistua itseäni sen verran, että pääsin rahjustamaan ulos salilta seiniä pitkin. Ikinä en ole niin finaalissa ollutkaan urheilun jälkeen. Koko loppuillan sai pelkätä tuskallisia kokovartalo-lihaskramppeja ja yöllä heräsin selkääni ristiin rastiin silpovaan kipupuukkoon, jonka jälkeen oli käytävä vielä kerran särkylääkepurkilla.

Seuraavana aamuna oli graduointi. Kulunut ruskea vyö heitettiin huits mäkeen ja uuden uutukainen musta vyö solmittiin vyötärölleni. Aika makea hetki elämässä, hymyilytti kuin Jackie Chania lekkeriksi menneen stuntin jälkeen. Illalla otettiin baarissa maljaa saavutuksen kunniaksi, yhdeksän kuukauden huikkalakon jälkeen. Kieltelystäni huolimatta mustatvyöt lappoivat pöytään ties mitä paikallisia noitakeitoksia: vadelma-salmiakki-kermashottia, mansikkamargaritaa ja chiliviinakaakaota. Tarkoitus oli varmaan saada meikäläinen tanssimaan elämäni huumassa daiga-daiga-duuta pöydillä tai konttaamaan niiden alla ja kaupanpäällisiksi hauska video siitä nettiin laitettavaksi. Meni päähän niin, että humahti, mutta tahdonvoimani rippeillä kampesin itseni suhteellisen aikaisin nukkumaan, ettei olisi ottanut ohramallas. Humaltuminen ei muuten tuntunut lainkaan mukavalta, vaan lähinnä elimistöön hitaasti valuvalta myrkyltä.

Jos kysytään että miltä se mustan vyön saavuttaminen tuntuu, niin rehellisesti sanoen jokseenkin samalta kuin gradun valmiiksi saaminen: Ei itsessään juuri miltään, sillä eihän sen mustan kangaskaistaleen kanteleminen minussa mitään muuksi muuta. Mutta perhana sentään mikä tavoitetaakka harteilta putosikaan. Asioiden loppuun saattaminen on tavattoman antoisaa, kun taas kesken jättäminen voi myrkyttää koko elämän lähteen.

Muut mustan vyön saavuttaneet ovat kertoneet samanlaisesta ällistyneestä tyhjyyden tunteesta, että tässäkö tämä nyt oli ja miten sitä enää ikinä saa itseään piiskattua vastaavanlaiseen suoritukseen? Seuraavat dan-vyökokeet kun eivät enää mittaa rääkinsietokykyä, vaan ihan muita juttuja. Itselläni musta vyö riitti yllättävän kauan porkkanaksi, mutta rajansa tietenkin kaikella. Uuden porkkanan löytäminen tulee olemaan haasteellista, vaikka treenaamisen lopettaminen ei ole vielä käynyt edes mielessä. Ehkä ne seuraavat huiput ovat sitten taas vuorilla.

Nyt teen ihan kiusallanikin muita juttuja. Menen vaikka keikuttamaan ässiäni zumbaan (tämä ihme täytyy vielä tosiaan kokea...) tai roikkumaan silkkiliinoista ylösalaisin aerial jooga tunneille (käyty, ihanaa, uusiks!). En edes pyllistä salille päin hetkeen aikaan. Tai no siis... kyllä mä sinne kuitenkin hilaudun norkoilemaan, kun en osaa poiskaan pysyä.

Sitten vielä vastaukseksi niille, joille tulee ensimmäiseksi mieleen kysyä, että luulenko nyt olevani jotakin:

Epätavallinen persoonallisuutesti

Tämän persoonallisuustestin idea on, että kirjoitat mitä todella tunnet ja mitä ihan ensimmäiseksi tulee mieleen. Voit vastata useampaankin kysymykseen samalla tavalla. Älä lue kaikkia kysymyksiä, äläkä lopussa olevia vastauksia etukäteen! Tee testi, ennen kuin luet minun vastaukseni ja lopussa olevat tulkinnat.

Vastaa spontaanisti vain yhteen kysymyksen kerrallaan, älä kurki seuraavia kysymyksiä vaikka mieli tekisi. Ota kynä ja paperia tai kirjoita tietokoneella. Sitten aloitetaan!

1. Tähyilet merelle, mitä tunnet? Keskity ensimmäiseen vaikutelmaasi. Voit sulkea silmäsi tunteaksesi sen paremmin…

2. Olet kävelemässä metsässä ja katsot alas maahan. Kirjoita mitä tunnet.

3. Mitä tunnet, kun katselet lentäviä lokkeja?  Voit hyvin vastata nopeasti ja lyhyesti.

4. Entä hevoslauma? Kirjoita, mitä siitä ensimmäiseksi tulee mieleen. Älä mieti kauaa.

5. Olet autiomaassa ja seisot muurin äärellä. Muurissa on pieni aukko, josta voit nähdä muurin takana olevan keitaan. Mitä teet? Älä kirjoita pelkästään mitä tunnet, vaan keskity siihen, mitä tekisit tässä tilanteessa.

6. Olet edelleen autiomaassa. Olet täysin nääntynyt ja yhtäkkiä näet vesikannun. Sillä, mitä teet, on merkitystä tässä kysymyksessä. Vastauksesi voi olla lattea ja tylsä, mutta kirjoita se silti.

7. Olet eksynyt metsään ja näet talon, jossa on valot. Mitä teet?

  

8. Olet sumussa. Keskity jälleen toimintaan ja kirjoita, miten käyttäytyisit.

************************************

MINUN VASTAUKSENI

1. Olen veneessä aavalla merellä, meri on eksoottinen, tyyni ja lämmin, aurinko paistaa, vesi turkoosia. Meressä on tumma, mystinen syvänne jonne haluan jostain kumman syystä sukeltaa benji-hypyn tavoin, vaikka pelkäänkin sukeltamista tosi paljon, enkä tiedä miten sieltä pääsen ylös. Toinen, mikä välähtää saman tien mieleen on se, että olenkin jyrkällä kalliolla ja katselen meren myrskyämistä ja nautin veden hurjasta voimasta sekä siitä kun pärskeet lentävät iholleni.

2. Tunnen metsänpohjan auringossa lämmenneen maantuoksun. Asetun maahan makaamaan ja silittelen puiden juuria. Katselen kun muurahaiset kulkevat poluillaan. Ihastelen pienten sienten ja sammalten monimutkaista kauneutta. Mukanani on kamera, otan sillä makrokuvia. Tunnen syvää rauhaa ja koen olevani siellä minne kuulunkin.

3. Samaistun lokkien lentämisen hurmaan ja vapauden riemuun. Lokkien rääkynä ja ahne kinastelu kaloista hiukan ärsyttää korvia, mutta mekastakoot rauhassa.

4. Pidin penskana ihan hulluna mustangeista, mutta nykyään villi hevoslauma herättää väistämättä levottoman mielikuvan rynnivästä väkivallasta, vastenmielisistä hierarkiakamppailuista, toisiaan säälittä purevista ja potkivista hurjapäistä. Toisaalta jos hevoset ovat kesynä laumana aitauksessa, niin sekin tuntuu huonolta. Laumat eivät miellytä minua sitten yhtään ajatuksena. Yksittäiset hevoset ja niiden samettisen, lämpimän, hyvältä tuoksuvan turvan silittäminen on sen sijaan ihanaa.

5. Ensimmäinen spontaani ajatus on, että hajotan muurin kappaleiksi, kun on törkeää piruilua aidata autiomaassa oleva keidas. Sitten päätin, että kiipeänkin muurin yli, menen keitaalle ja juon vettä, jos olen nääntymässä janoon ja vesi näyttää puhtaalta sekä juomakelpoiselta. Toisaalta, voiko se olla myrkyttynyt lähde ja siksi aidattu?

 

6. Otan kannun, katson tarkkaan ettei siellä ole skorpioneja tai muuta hättiäisiä, roskia tai todennäköisesti pitkään seisoneeseen veteen kertynyttä ällöttävää moskaa. Tarkistan veden laadun ja maistan varovasti. En juo kaikkea, säästän myöhemmäksi ja odotan tulenko siitä sairaaksi.

 

7. Jos eksyminen on jotenkin vaaraksi itselleni, niin siinä tapauksessa menen tietenkin talon ovelle, koputan ja kysyn missä olen. Mahdollisesti lainaan puhelinta pyytääkseni jotakuta hakemaan tai ilmoittaakseni että olen kunnossa. Tai pyydän talosta ohjeet, miten pääsen takaisin sinne minne olin menossa. En halua olla vaivaksi talon väelle, enkä jäädä yöksi. Täytyy myöntää, että kävi mielessä myös että en sittenkään menisi kysymään apua, vaan jäisin talon liepeille metsään yöksi ja jatkaisin matkaani aamulla. Tai lähtisin vain kävelemään talolta pois päin johtavaa tietä, kai se jonnekin johtaa. Öinen metsä ei ole mielestäni vaarallinen paikka, mutta valitettavasti läheiseni huolestuisivat, jos en ilmaantuisi ennen yötä takaisin reissultani (on tullut muutaman kerran huutoraivonoottia aiheesta). 

8. Jos olen sumussa, olen todennäköisesti vuoristossa tai jollain muulla vaarallisella reitillä. Joko liikun hyvin varovasti eteenpäin, etten tipu jyrkänteeltä tai sitten leiriydyn ja odotan parempaa säätä. Toisaalta voin olla sumussa myös tahallani, siinä tapauksessa nautin kovasti suunnattomuuden tunteesta ja sumun silmiähivelevästä kauneudesta.

******************************************

TULKINTA

1. Asenteesi elämää, tunteita ja tuntemuksia kohtaan.

2. Se, mitä tunnet perhettäsi kohtaan.

3. Asenteesi naisia kohtaan.

4. Asenteesi miehiä kohtaan.

5. Elämänstrategiasi ja päämääräsi. Tapa, jolla ratkaiset ongelmasi.

6. Kuinka valikoiva olet seksielämäsi suhteen. Kumppanin valinta.

7. Valmiutesi avioliittoon.

8. Asenteesi kuolemaa kohtaan.

************************************************

1. Teen paljon juttuja, jotka pelottavat itseäni, ovat fyysistä rääkkiä ja tuntuvat aloittaessa todella vastenmieliseltä. Syvänteeseen sukeltaminen olisi minulta jo moninkertaista itseni ylittämistä, mutta piru vie, millaiset kiksit siitä saisinkaan! Olosuhteiden tosin täytyy olla mahdollisimman turvalliset, en halua leikkiä hengelläni. Näen tästä aiheesta usein unta, että olen jäätyneen veden äärellä ja menen silti uimaan jäiden sekaan. Hyytävä vesi onkin lämmintä kuin kuumassa lähteessä ja taivaallisen miellyttävää.

Toinenkin visio pitää paikkansa, tykkään tarkkailla elämän kalliolla kuinka meri myrskyää ja suuret aallot heittävät tyrskeitä päälleni. Mutta en helkkarissa lähtisi veneilemään myrskyyn ehdoin tahdoin.

 2. Kyllä, tunnen ihmissuhteessani samanlaista syvää rauhaa, kuin metsässä ollessani. Tunne rakkaani vieressä nukkumisesta on samankaltainen kuin metsän sylissä makaamisen mielihyvä. Toivon läheisilleni elämään samanlaista luottamusta, turvallisuutta ja selkeyttä.

3. Suhteeni naiseuteen tulee aika lailla hyvin ilmi. Symppaan lokkeja, enkä voi yhtään sietää että niitä vahingoitetaan tai vittumaiset kakarat heittelevät niitä kivillä. Samaistun vapauteen ja lentämisen riemuun, mutta kaloista tappeleminen, itsekkyys, ahneus ja rääkyminen kieltämättä ärsyttävät. Naisilla on paljon oppimista äänenkäytön säätelemisestä.

4. Miesten suhteen tämä osuu täysin nappiin. Inhoan ja pelkään testosteronia tihkuvia, väkivaltaisia, tappelevia, luonnevikaisia, hampaitaan näytteleviä, uhoavia ja hierarkiatietoisia oreja. Laumassa kulkeminen ja johtajan seuraaminen on minusta vastenmielistä, etenkin jos lauma on vielä kaupan päälle aitauksessa. Mies, joka nielee miehenä olemisen väkivaltaisen propagandan koukkuineen päivineen, on minusta yhtä etova otus, kuin nainen joka kumartaa orjallisesti kaikkia naiseuden naurettavia valheita.

5. Tämän täytyy naurattaa puolisoani Jänismiestä makeasti. Hän on varmasti aivan samaa mieltä siitä, että ensisijainen ongelmanratkaisukeinoni on polttaa hetkessä päreeni, ottaa kirves ja rynnätä suin päin hakkaamaan esteet kappaleiksi. Jotain henkisestä kehityksestäni kertonee se, että toinen ajatus oli heti kiivetä esteen yli, kun kerta osaan kiipeillä. Olen tavallaan myös epäluuloinen päämäärieni suhteen, kun ajattelen että lähde voi olla myös myrkyttynyt tai kuivunut ja siksi aidattu.

6. Mitäpä tähän lisättävää. Ihmisistä näkee vasta pitkässä juoksussa, ovatko he pistäviä skorpioneja, pilalle seisonutta limaista kuraa vai jonkun ohikulkijan sattumalta tiellesi pudottamaa raikasta vettä, joka on kultaakin kalliimpaa ja virvoittaa takaisin eloon elämän vastoinkäymisissä. Pilaantuneen veden juominen on kerta kaikkiaan kammottava ajatus.

7.  Avioliitto ei ole minulle elämän päämäärä tai välttämättömyys, rakkaus sen sijaan on yksi tärkeimmistä. Menin naimisiin vain saadakseni viisumin jenkkilään, muuten olisimme kai vain jatkaneet Jänismiehen kanssa avoseurustelua maailman tappiin asti. Toisaalta en pelkää elää yksin ja jatkaa omien polkujeni kulkemista metsissä, vaikka eksyisinkin. Avioliitto on tavallaan puhelu lähimmäisilleni, että "älkää olko huolissani, olen täysin kunnossa, vaikka hortoilenkin metsissä ja  eksyn silloin tällöin."


8. En mielestäni tarkoituksella leikittele kuoleman kanssa, vaikka teenkin joskus vaarallisia juttuja. Toisaalta onnettomuusriski ei ole minulle ehdoton este jättä jotain tekemättä. Joskus tyhjyys ja suunnattomuus jopa näyttäytyvät kauniina ja lohdullisina.