Olen hajamielinen ihminen. Saan kuulla siitä harva se päivä. Välillä siitä on ihan kiitettävästi haittaa elämälle. Avaimet unohtuvat kotiin, luentomuistiinpanot jäävät pöydälle ja byrokratiasta selviytymistä edellyttävät paperini arkistoituvat mitä kummallisimpiin paikkoihin. Tavarani, etenkin silmälasini ovat aina hukassa. En useimmiten löydä etsimääni silloin kun sitä tarvitsisin. Unohdan ostaa kaupasta sitä mitä lähdin hakemaan. Mieleni kieltäytyy jostain syystä opettelemasta kenenkään syntymäpäivää tai puhelinnumeroa ulkoa, vaikka tiedän varsinaisen muistini olevan ihan normaali. Minulta jää melkein poikkeuksetta vähintään yksi omistamani tavara paikkaan, jossa käyn kyläilemässä. Silloin tällöin unohtelen jopa sopimiani tapaamisia, koska en käytä kalenteria. Kadotan hanskojani, kaulahuivejani ja pipojani niin paljon että niillä täytyy olla oma siirtokunta jossain.
Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Jos en olisi hajamielinen unohtelija, elämäni olisi tänä päivänä hyvinkin toisenlaista. Vuosia sitten Uutena Vuotena, unohdin eräisiin juhliin puhelimeni. Yllättävää kyllä, unohdus muutti elämäni kelkan suunnan. Olin silloin kehittymässä hyvää vauhtia melko kyyniseksi ja unelmattomaksi ihmiseksi. Olin päättänyt, ettei elämässä tarvita haaveita. Ainoastaan tahtoa hoitaa asiat järjestykseen, olivatpa ne sitten mieluisia tai eivät. Olin siis kasvamassa aikuiseksi. Minusta oli kehkeytymässä tyly askeetikko, jolle tärkein ilon lähde oli treenaaminen. Tuike oli tainnut sammua silmistä ja hymy huulilla muuttua kovin ohueksi.
Unohtunut tavara ja sen noutaminen avasivat minulle uuden polun, jollaista en ollut ennen tiennyt olevankaan. Polulla tulivat vastaan Se Todellinen Rakkaus, lapsenomainen kyky tuntea Iloa ja Ihmetystä sekä paljon muita sellaisia ylitsevuotavia happyhappyjoyjoy tunteita, jotka aikuistuessa tuppaavat unohtumaan.
Hajamielisyyteni palkkioksi sain rinnalleni ihmisen, jonka kanssa on viimeinkin helppo ja hyvä olla sellaisenaan kuin oikeasti olen. Hän paransi minut synkkyydestä ja kyynisyydestä ja hänen rinnallaan olen huomannut löytäväni iloa ja naurun aihetta pienimmistäkin asioista. Vaikkapa vai siitä, että näen hämähäkin kipittävän lattian poikki, puiden kasvattavan kuurankarvoja tai siitä että löydän kahvistani kissankarvan. Olen siis kasvanut ilon kokemiskykyni osalta takaisin lapseksi.
En osaa olla itselleni vihainen hajamielisyydestäni, vaikka se työläs luonteenpiirre onkin. Ehkäpä hajamielisyyteni onkin tiedostamatonta zeniä. Sitä, että mieleni kieltäytyy keskittymästä liikaa sellaisiin elämää jäykistäviin ja kuivattaviin touhuihin kuin papereiden järjestelemiseen, kellon orjalliseen noudattamiseen, omaisuuteni tarkkaan silmälläpitämiseen tai pohjimmiltaan turhien asioiden muistamiseen.
Koska olen saanut järjestysmielisyyden sijalle kyvyn elää täydemmin, tuntea syvemmin ja nähdä kirkkaammin, otan huumorilla sen että ulkona sataa räntää ja istun kodin portailla huomattuani, että avaimet ovatkin oven toisella puolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti