Seuraava tarina on kotoisin Swazimaasta. Siinä on suorastaan huikean hauska opetus, jonka voin katsoa analogiseksi erään oman elämäni episodin kanssa.
VILLIKISSA JA PUUHUN KIIPEÄVÄ SAKAALI
Sakaali oli tunnettu siitä, että se mielellään huijasi muita eläimiä. Eläimet eivät luottaneet Sakaaliin, mutta siitä huolimatta se onnistui vetämään muita nenästä kerta toisensa jälkeen. Muut eläimet inhosivat Sakaalia sydämensä pohjasta myös siksi, että se oli sietämätön kerskailija.
Eräänä päivänä, kun Sakaali oli metsästämässä ruokaa, se näki Villikissan, joka lepäili viehkeän näköisenä puun oksalla. Sakaali tuli hyvin kateelliseksi, sillä puuhun kiipeäminen oli jotain mihin se ei pystynyt.
"Miksi kiipeät puuhun, Villikissa" Sakaali kysyi.
Villikissa vastasi, että puusta oli erinomaiset näkymät maastoon. Korkealta pystyi näkemään jo kaukaa, oliko lähestyvä eläin ystävä vai vihollinen. Puuhun kiipeäminen oli myös erinomainen tapa paeta koiria, jotka olivat alinomaa ajamassa häntä takaa.
"Voi mikä pelkuri sinä Villikissa oletkaan" Sakaali ilkkui ja nauroi. "Vain pelkurit, käärmeet ja typerät linnut piiloutuvat puihin."
Villikissa loukkaantui, mutta kätki tunteensa. Hän tiesi että Shakaali oli ilkeämielinen huijari ja arveli, että on parempi teeskennellä olevansa samalla puolella..
"Älä unohda sitä," Villikissa huomautti kärsivällisesti, "että minä en pysty juoksemaan yhtä lujaa kuin sinä ja koirat ovat minun luontaisia vihollisiani."
"Niinpä, Sakaali kerskaili itseensä tyytyväisenä. "Olen nopeampi juoksemaan kuin mikään muu maaeläin. Antaa vain niiden kapisten rakkien tulla kokeilemaan onneaan. Minä en niitä joka tapauksessa pelkää. Juoksutan ne läkähdyksiin milloin vaan."
"Voihan se olla niinkin" Villikissa vastasi kohteliaasti, "mutta puuhun kiipeämisen taidosta on hyötynsä kun tulee oikein kiperät paikat. Haluaisitko kenties, että opetan sinua kiipeämään?
Sakaali punnitsi jalomielistä ehdotusta hetken. "Hmm... toisaalta, eihän siitä mitään haittaakaan varmaan olisi" se vastasi välinpitämätöntä teeskennellen. Salaa mielessään se kuitenkin oli hirmuisen innokas oppimaan puuhun kiipeämisen taidon.
Villikissa tuli alas oksaltaan ja alkoi opettaa Sakaalia. Mutta Sakaali ei ollut järin hyvä oppilas, koska sen kynnet olivat liian tylpät tarttuakseen puun kaarnaan. Sakaalin ote lipsui ja se pudota tömähti maahan selälleen.
Vaikka Villikissa oli hyvin kohtelias kissa, se ei voinut olla nauramatta kaikkitietävää esittävälle Sakaalille, joka kiukulla loikki vasten puun runkoa ja pudota mätkähti joka kerta alas.
Sakaali tuli vihaisemmaksi ja vihaisemmaksi kunnes yhtäkkiä se menetti tyystin malttinsa. Sakaali hyökkäsi Villikissan kimppuun, haukkasi tätä kiinni jalasta ja ärisi että se tappaisi kissan siitä hyvästä että tämä oli tehnyt sen naurunalaiseksi.
Tämä olisikin saattanut koitua Villikissan kohtaloksi, ellei sattumalta juuri sillä hetkellä lauma raivokkaasti haukkuvia koiria olisi rynnännyt paikalle. Sakaali vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen, eikä enää yhtäkkiä ollutkaan se rohkeudellaan kerskaileva uljas eläin. Se päästi irti Villikissan jalasta ja kissa pinkaisi saman tien puuhun pakoon. Sakaali laittoi häntänsä koipien väliin ja lähti juoksemaan pakoon. Se ehti juuri ja juuri sukeltaa lähellä olevaan muurahaiskarhun pesäkoloon ennen kuin koirat saivat sen kiinni. Koirat yrittivät raivokkaasti kaivautua Sakaalin perään, mutta joutuivat luovuttamaan ja lähtivät pettyneinä pois.
Jonkin ajan kuluttua Sakaali ryömi ulos kolosta ja häpeäkseen huomasi kuinka Villikissa virnisteli sille oksaltaan. Luimistelevan Sakaalin nähdessään Villikissa ei pystynyt enää pidättelemään, vaan purskahti raikuvaan nauruun. Sakaali luikki tiehensä, loukatun ylpeytensä haavoja nuolemaan.
Siitä päivästä lähtien, aina kun Villikissa näki Sakaalin, se hilpaisi lähimmän puun oksalle istumaan. Sakaali ei nimittäin voinut unohtaa, että kissa oli nähnyt sen raukkamaisuuden ja hautoi ikuisesti mielessään mitä hirveintä kostoa.
VILLIKISSA JA PUUHUN KIIPEÄVÄ SAKAALI
Sakaali oli tunnettu siitä, että se mielellään huijasi muita eläimiä. Eläimet eivät luottaneet Sakaaliin, mutta siitä huolimatta se onnistui vetämään muita nenästä kerta toisensa jälkeen. Muut eläimet inhosivat Sakaalia sydämensä pohjasta myös siksi, että se oli sietämätön kerskailija.
Eräänä päivänä, kun Sakaali oli metsästämässä ruokaa, se näki Villikissan, joka lepäili viehkeän näköisenä puun oksalla. Sakaali tuli hyvin kateelliseksi, sillä puuhun kiipeäminen oli jotain mihin se ei pystynyt.
"Miksi kiipeät puuhun, Villikissa" Sakaali kysyi.
Villikissa vastasi, että puusta oli erinomaiset näkymät maastoon. Korkealta pystyi näkemään jo kaukaa, oliko lähestyvä eläin ystävä vai vihollinen. Puuhun kiipeäminen oli myös erinomainen tapa paeta koiria, jotka olivat alinomaa ajamassa häntä takaa.
"Voi mikä pelkuri sinä Villikissa oletkaan" Sakaali ilkkui ja nauroi. "Vain pelkurit, käärmeet ja typerät linnut piiloutuvat puihin."
Villikissa loukkaantui, mutta kätki tunteensa. Hän tiesi että Shakaali oli ilkeämielinen huijari ja arveli, että on parempi teeskennellä olevansa samalla puolella..
"Älä unohda sitä," Villikissa huomautti kärsivällisesti, "että minä en pysty juoksemaan yhtä lujaa kuin sinä ja koirat ovat minun luontaisia vihollisiani."
"Niinpä, Sakaali kerskaili itseensä tyytyväisenä. "Olen nopeampi juoksemaan kuin mikään muu maaeläin. Antaa vain niiden kapisten rakkien tulla kokeilemaan onneaan. Minä en niitä joka tapauksessa pelkää. Juoksutan ne läkähdyksiin milloin vaan."
"Voihan se olla niinkin" Villikissa vastasi kohteliaasti, "mutta puuhun kiipeämisen taidosta on hyötynsä kun tulee oikein kiperät paikat. Haluaisitko kenties, että opetan sinua kiipeämään?
Sakaali punnitsi jalomielistä ehdotusta hetken. "Hmm... toisaalta, eihän siitä mitään haittaakaan varmaan olisi" se vastasi välinpitämätöntä teeskennellen. Salaa mielessään se kuitenkin oli hirmuisen innokas oppimaan puuhun kiipeämisen taidon.
Villikissa tuli alas oksaltaan ja alkoi opettaa Sakaalia. Mutta Sakaali ei ollut järin hyvä oppilas, koska sen kynnet olivat liian tylpät tarttuakseen puun kaarnaan. Sakaalin ote lipsui ja se pudota tömähti maahan selälleen.
Vaikka Villikissa oli hyvin kohtelias kissa, se ei voinut olla nauramatta kaikkitietävää esittävälle Sakaalille, joka kiukulla loikki vasten puun runkoa ja pudota mätkähti joka kerta alas.
Sakaali tuli vihaisemmaksi ja vihaisemmaksi kunnes yhtäkkiä se menetti tyystin malttinsa. Sakaali hyökkäsi Villikissan kimppuun, haukkasi tätä kiinni jalasta ja ärisi että se tappaisi kissan siitä hyvästä että tämä oli tehnyt sen naurunalaiseksi.
Tämä olisikin saattanut koitua Villikissan kohtaloksi, ellei sattumalta juuri sillä hetkellä lauma raivokkaasti haukkuvia koiria olisi rynnännyt paikalle. Sakaali vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen, eikä enää yhtäkkiä ollutkaan se rohkeudellaan kerskaileva uljas eläin. Se päästi irti Villikissan jalasta ja kissa pinkaisi saman tien puuhun pakoon. Sakaali laittoi häntänsä koipien väliin ja lähti juoksemaan pakoon. Se ehti juuri ja juuri sukeltaa lähellä olevaan muurahaiskarhun pesäkoloon ennen kuin koirat saivat sen kiinni. Koirat yrittivät raivokkaasti kaivautua Sakaalin perään, mutta joutuivat luovuttamaan ja lähtivät pettyneinä pois.
Jonkin ajan kuluttua Sakaali ryömi ulos kolosta ja häpeäkseen huomasi kuinka Villikissa virnisteli sille oksaltaan. Luimistelevan Sakaalin nähdessään Villikissa ei pystynyt enää pidättelemään, vaan purskahti raikuvaan nauruun. Sakaali luikki tiehensä, loukatun ylpeytensä haavoja nuolemaan.
Siitä päivästä lähtien, aina kun Villikissa näki Sakaalin, se hilpaisi lähimmän puun oksalle istumaan. Sakaali ei nimittäin voinut unohtaa, että kissa oli nähnyt sen raukkamaisuuden ja hautoi ikuisesti mielessään mitä hirveintä kostoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti