Tänne satoi ensilumen kuin tilauksesta joulukuun ensimmäiseksi päiväksi. Valkoinen, kylmä maailma tuntuu tosi kummalta, kun olen juuri viettänyt elämäni pisimmän ja kuumimman kesän. Vielä muutama päivä sitten katselin ihmetellen maassa kasvavaa vihreää ruohoa ja nyt katollamme on monta senttiä lunta. Portaillamme olevaan lumeen oli joku pieni kissi käynyt piipertämässä tassunjäljet.
Tietokoneeni virtuaalinen ilmapuntari jaksaa naurattaa minua päivästä toiseen vilkuttamalla alalaidassaan punaisella huutomerkkisymbolilla varustettua tekstiä MYRSKYHÄLYTYS! Sen olen ulkona vallitsevista sääolosuhteista päätellyt tarkoittavan sitä, että sataa yksi viiva monta hiutaletta lunta taivaalta. Huj kauhistus. Olisikohan tuossa kenties hittunen ylidramatiikkaa pelissä? Ainakin se hätkäytti minua ensimmäisen kerran eräänä yönä näytölleni ilmestyessään, kun luulin jo että Ithacaa lähestyy hirmuinen lumihurrikaani joka vie talonkin mennessään. Muuten tietsikkapuntari on aivan mahtava verbaliikassaan. Kun on pilvinen ja valoton päivä, se räväyttää kehiin tekstin "nyt on synkkää." Haha, voisihan se toki runoilla vielä sattuvamminkin, että "Hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä", jonkin tuomiopäivän musiikin säestämänä.
Talven myötä loppui myös antoisa oikopolkuilu Cascadilla-rotkossa. Kuljin eilen ehdottomasti viimeisen kerran rotkon pohjaa pitkin treeneihin. Polku oli jo toki suljettu vihjailevalla lippunauhalla, mutta huomasin lumeen jääneistä jäljistä, että kyllä sieltä vielä on urheasti tepasteltu. Niinpä minäkin kävelin, mutta sain myös huomata, ettei se ole mitenkään erityisen suotavaa toimintaa. Muuten oli ihan normaalia talvipolkua, mutta polun rapautuvimpaan kohtaan, jossa kallio kallistuu ikävästi kulkijaan päin ja kesäisinkin losottaa aina vettä niskaan, oli kasvanut reidenpaksuisia ja tosi pitkiä jääpuikkoja. Ne roikkuivat korkealla polun yllä kuin Damokleen miekat tai lohikäärmeen torahampaat ja oli niitä mutama tippunut jo alaskin. Niitä kunnioittavasti vilkaistuani hissutin selkä kallionseinää viistäen niiden alitse tietäen hyvin, että kuolema korjaa heti, jos yksi sellainen päättää pudota päähäni. Ylemmälle polulle olikin sitten sortunut lunta ja kiveä monin paikoin ja putouksista tuli vettä niin hurjalla volyymilla, että veden pinta oli noussut jo hyvin lähelle uoman reunaa. Yliopiston päässä oltiinkin jo sitten oltu enemmän tosissaan kävelykiellon suhteen ja jouduin heijaamaan itseni luovalla apinaotteella kulkureitille pystytetyn rautaportin sivuitse.
Talvi toi tullessaan myö hurjan visuaalisen luovuuden puuskan. Kävin ostamassa vinon pinon täällä ihanan halpoja maalaustarvikkeita ja värikyniä, pensseleitä sekä muutaman taulupohjan. Kustansi yhteensä alle 50 dollaria ja settiin kuului sentään akryylivärit, puuvärit, vesivärit ja liidut. Eikä niitä ollutkaan ihan vähän. Lukuisat suunnitelmat ja luonnokset odottavat innokkaina purskahtamistaan käsin kosketeltaviksi kuviksi. Jumalaisen kaunis riikinkukkokehrääjä on lepatellut mielessäni hamasta toissasyksystä saakka ja aikoo nyt levittää siipensä taulupohjalle.
Sitäkin enemmän olen koukkuuntunut erääseen tylsien hetkien ajanvietteeksi keksimääni projektiin, jossa päivitän Photoshop-taitojani ja puran sielunmaisemaani kuvaksi. Olen haaveillut tuosta kyseisestä ideasta jo kauan ja nyt huomasin, että taitoni jopa riittävät sen toteuttamiseen tietokoneella. Aion esitellä ideani ja sen pohjalta syntyneen kuvan lähipäivinä myös täällä blogissani ja koittaa houkutella muitakin ihmisiä kokeilemaan. Voin taata, että mikäli idea tuntuu yhtään kiehtovalta ja sen toteuttamisen aloittaa, siihen uppoutuu kertakaikkisen syvälle ja touhu on selittämättömän katarttista ja tyydyttävää. Parhaimmillaan jopa terapeuttista.
Tietokoneeni virtuaalinen ilmapuntari jaksaa naurattaa minua päivästä toiseen vilkuttamalla alalaidassaan punaisella huutomerkkisymbolilla varustettua tekstiä MYRSKYHÄLYTYS! Sen olen ulkona vallitsevista sääolosuhteista päätellyt tarkoittavan sitä, että sataa yksi viiva monta hiutaletta lunta taivaalta. Huj kauhistus. Olisikohan tuossa kenties hittunen ylidramatiikkaa pelissä? Ainakin se hätkäytti minua ensimmäisen kerran eräänä yönä näytölleni ilmestyessään, kun luulin jo että Ithacaa lähestyy hirmuinen lumihurrikaani joka vie talonkin mennessään. Muuten tietsikkapuntari on aivan mahtava verbaliikassaan. Kun on pilvinen ja valoton päivä, se räväyttää kehiin tekstin "nyt on synkkää." Haha, voisihan se toki runoilla vielä sattuvamminkin, että "Hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä", jonkin tuomiopäivän musiikin säestämänä.
Talven myötä loppui myös antoisa oikopolkuilu Cascadilla-rotkossa. Kuljin eilen ehdottomasti viimeisen kerran rotkon pohjaa pitkin treeneihin. Polku oli jo toki suljettu vihjailevalla lippunauhalla, mutta huomasin lumeen jääneistä jäljistä, että kyllä sieltä vielä on urheasti tepasteltu. Niinpä minäkin kävelin, mutta sain myös huomata, ettei se ole mitenkään erityisen suotavaa toimintaa. Muuten oli ihan normaalia talvipolkua, mutta polun rapautuvimpaan kohtaan, jossa kallio kallistuu ikävästi kulkijaan päin ja kesäisinkin losottaa aina vettä niskaan, oli kasvanut reidenpaksuisia ja tosi pitkiä jääpuikkoja. Ne roikkuivat korkealla polun yllä kuin Damokleen miekat tai lohikäärmeen torahampaat ja oli niitä mutama tippunut jo alaskin. Niitä kunnioittavasti vilkaistuani hissutin selkä kallionseinää viistäen niiden alitse tietäen hyvin, että kuolema korjaa heti, jos yksi sellainen päättää pudota päähäni. Ylemmälle polulle olikin sitten sortunut lunta ja kiveä monin paikoin ja putouksista tuli vettä niin hurjalla volyymilla, että veden pinta oli noussut jo hyvin lähelle uoman reunaa. Yliopiston päässä oltiinkin jo sitten oltu enemmän tosissaan kävelykiellon suhteen ja jouduin heijaamaan itseni luovalla apinaotteella kulkureitille pystytetyn rautaportin sivuitse.
Talvi toi tullessaan myö hurjan visuaalisen luovuuden puuskan. Kävin ostamassa vinon pinon täällä ihanan halpoja maalaustarvikkeita ja värikyniä, pensseleitä sekä muutaman taulupohjan. Kustansi yhteensä alle 50 dollaria ja settiin kuului sentään akryylivärit, puuvärit, vesivärit ja liidut. Eikä niitä ollutkaan ihan vähän. Lukuisat suunnitelmat ja luonnokset odottavat innokkaina purskahtamistaan käsin kosketeltaviksi kuviksi. Jumalaisen kaunis riikinkukkokehrääjä on lepatellut mielessäni hamasta toissasyksystä saakka ja aikoo nyt levittää siipensä taulupohjalle.
Sitäkin enemmän olen koukkuuntunut erääseen tylsien hetkien ajanvietteeksi keksimääni projektiin, jossa päivitän Photoshop-taitojani ja puran sielunmaisemaani kuvaksi. Olen haaveillut tuosta kyseisestä ideasta jo kauan ja nyt huomasin, että taitoni jopa riittävät sen toteuttamiseen tietokoneella. Aion esitellä ideani ja sen pohjalta syntyneen kuvan lähipäivinä myös täällä blogissani ja koittaa houkutella muitakin ihmisiä kokeilemaan. Voin taata, että mikäli idea tuntuu yhtään kiehtovalta ja sen toteuttamisen aloittaa, siihen uppoutuu kertakaikkisen syvälle ja touhu on selittämättömän katarttista ja tyydyttävää. Parhaimmillaan jopa terapeuttista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti