Just Breathe

Anna Nalickin Breathe on laulu, jonka kertosäkeestä pidän todella paljon. Joogaopettajamme soitti sitä levätessämme meditaatiossa salin lattialla. En varsinaisesti pidä siitä, että musiikkia tungetaan tuohon puhtaan hiljaisuuden hetkeen, mutta tämä olkoon miellyttävä poikkeus. Laulu muistuttaa siitä että pitää muistaa hengittää (ja hymyillä) vaikka elämä tuntuisikin vain toisiaan seuraavien virheiden peruuttamattomalta jatkumolta. Kova lattia on hetken niin kaukana, samoin kuin hengittämistä haittaava kova maailma. Silmien sulkeutuessa onkin yhtäkkiä kukkakedolla ja aurinko paistaa kumpupilvien keskellä. Ja minä hengitän niin, että kylkiluiden pieni häkki avautuu laajemmaksi, laajemmaksi...

ANNA NALIK: BREATHE

2 AM and she calls me 'cause I'm still awake,
"Can you help me unravel my latest mistake?,
I don't love him. Winter just wasn't my season"
Yeah we walk through the doors, so accusing their eyes
Like they have any right at all to criticize,
Hypocrites. You're all here for the very same reason

'Cause you can't jump the track, we're like cars on a cable
And life's like an hourglass, glued to the table
No one can find the rewind button, girl.
So cradle your head in your hands
And breathe... just breathe,
Oh breathe, just breathe

May he turned 21 on the base at Fort Bliss
"Just a day" he said down to the flask in his fist,
"Ain't been sober, since maybe October of last year."
Here in town you can tell he's been down for a while,
But, my God, it's so beautiful when the boy smiles,
Wanna hold him. Maybe I'll just sing about it.

Cause you can't jump the track, we're like cars on a cable,
And life's like an hourglass, glued to the table.
No one can find the rewind button, boys,
So cradle your head in your hands,
And breathe... just breathe,
Oh breathe, just breathe

There's a light at each end of this tunnel,
You shout 'cause you're just as far in as you'll ever be out
And these mistakes you've made, you'll just make them again
If you only try turning around.

2 AM and I'm still awake, writing a song
If I get it all down on paper, it's no longer inside of me,
Threatening the life it belongs to
And I feel like I'm naked in front of the crowd
Cause these words are my diary, screaming out loud
And I know that you'll use them, however you want to

But you can't jump the track, we're like cars on a cable,
And life's like an hourglass, glued to the table
No one can find the rewind button now
Sing it if you understand.
and breathe, just breathe
woah breathe, just breathe,
Oh breathe, just breathe,
Oh breathe, just breathe.

While your lips are still red

Musiikki tai musiikkivideot eivät ole pitkiin aikoihin koskettaneet minua erityisemmin. En sen puoleen enää edes seuraa musiikkimaailman tapahtumia tai uusia kappaleita, löytääkseni jotain kuulemisen arvoista. Silloin tällöin vuosien vieriessä yksittäinen helmi vain tipahtaa jostakin vahingossa kämmenelleni ja kuuntelen sitä kuuntelemasta päästyäni, kunnes en enää pysty. Sen jälkeen on taas pitkä kausi ilman että tietokoneellani soi yhtään mikään.

Viimeisin helmi tuli todella kulman takaa ja napsahti suoraan otsaluuhuni, niin että ei auttanut muu kuin jäädä pyörittelemään sitä hölmistyneenä.

En ole koskaan ollut mikään erityisen innokas Nightwish-fani. Bändillä oli aikanaan muutamakin hieno kappale, joita kuuntelin oikein mielikseni ja siinä kaikki. Nightwishin ruma temppu laulajansa erottamisjupakassa tuntui minusta tosi haljulta ja rumalta. Se oli kuin julkkisero, jossa toinen osapuoli kiirehtii repostelemaan yksityisasiat medialle, ennen kuin toinen osapuoli ehtii edes erokirjettä avata. Niin halpaa ja amatöörimäistä toimintaa, olipa syy sitten kenessä hyvänsä.

Pitkään kohkattu laulajavaihdos oli tuomittu epäonnistumaan niiden silmissä ja korvissa, jotka olivat pitäneet Nightwishin musiikista suurimmaksi osaksi vain Tarjan poikkeuksellisen äänen ansiosta. En saa itse mitään kiksejä uuden pirtsakkaaksi luonnehditun popprinsessan laulusta, eikä bändi niin ollen kiinnosta enää entisenkään vertaa. Olin jo valmis lukitsemaan mielipiteen siitä, että Tuomas Holopaiselta ja poppoolta ei heru enää yhtään mitään, mihin viitsisin kuunteluaikaani haaskata.

Mutta...

Erehdyinpä katsomaan Markku Pölösen Lieksa! elokuvaan tehdyn tunnussävelmän videon ja se kolahti aika lujaa, liiankin. Kappale "While your lips are still red" on tismalleen juuri sitä ylevää, melankolista romantiikkaa, mitä korvani musiikilta epätoivoisesti janoavat, mutta harvoin saavat kuullakseen. Sävelmä toimi hienosti ja sanatkin ovat hienoisesta naiiviudestaan huolimatta ihan onnistuneet. Kaunis video sai aikaiseksi myös palavan toiveen nähdä itse elokuva. Ei vähiten siksi, että irtipoikki kitketyt juureni harvinaisella tavalla vihloivat tuota katsoessani.

En ollut ennen kiinnittänyt huomiota siihen, että Marco Hietala osaa laulaa noin hyvin, vaikka tiesinkin hänet rautaiseksi ammattilaiseksi. Todella, todella paljon pidän hänen äänestään tässä kappaleessa. Taustalla soivaa pianoa suorastaan rakastan.

Huokaus. Tuo elokuvapätkien lumi puissa ja maassa. Pohjois-Karjalan lumi. Lumisota rakastetun kanssa. Pääsee aina unohtumaan, miten kaunista se voi olla kun pakkanen laskee siellä kaukana niin matalalle, että silmäripset ja puut kasvavat valkoista kuurakarvaa.

Nonni. Nyt olen tuon kappaleen ansiosta niin järjettömän romanttisella tulella, että tekisi mieli käydä ostamassa pullo punaviiniä ja käydä ryöstämässä Jänismies töistä istumaan kanssani putouksille. Taitaa vaan olla yksinäinen metsäretki edessä, sillä yliopistolla on työn osalta tuli tutkijoiden kintereillä, menneillään olevan tiukka-aikatauluisen kokeen vuoksi.

Tarina sai outoa jatkoa päivän kävelyretkelläni. Menin erääseen luonnonpaikkaan, somalle aukiolle istumaan ja kirjoittamaan. Aurinko paistoi, oli ihanan energinen ilma. Annoin kappaleen soida kerta toisensa jälkeen siellä nököttäessäni.

Jossain vaiheessa havahduin kummalliseen yskähtelevään ääneen, joka kuului viereisestä metsiköstä. Näin kuinka puiden lomassa päätään puisteli kiihtynyt peura, (mule deer) jota selvästi kiinnosti äänen lähde kovasti. Kun laitoin musiikin pois, peura hiljeni ja rauhoittui. Kun laitoin musiikin takaisin, yskähtely, pärskähtely ja levoton pyörintä alkoivat uudestaan. Peura ei suinkaan lähtenyt omille teilleen vaan rymisteli ja sytkyili pusikossa, jatkaen merkillistä korskuntaansa, välillä tullen lähemmäs ja välillä siirtyen epäluuloisena kauemmas. Musiikkiini viehtynyttä peuraa tovin kummastuneena tarkkailtuani, vajosin kappaleen säestämänä takaisin syvälle kirjoitusteni syövereihin ja unohdin, että minulla oli seuraa.

Kun noin tunnin jälkeen aurinko laski ja päätin illan huomattavasti viiletessä lopettaa, nousin huovaltani seisomaan ja venyttelemään. Samalla liikkeellä hyvin lähelle, kumpareen taakse kyyläämään hiipinyt peura sinkosi säikähtäneenä takaisin metsään ja onnistui hiukan säikäyttämään minuakin. Musikaalinen suurikorvainen peura oli siis tullut huomaamattani ihan liki, kuuntelemaan varta vasten hienoa biisiä, jolle Väinämöinenkin saisi olla kateellinen. Olihan merkillistä.

Mummot ja papat jytää

Tänään sattui vastaan uutinen joka sai minut iloiseksi. Etenkin uutisen koskema musiikkikappale ja video olivat minusta riemastuttavia.

Nuoruutta palvova ja ryppyjä pelkäävä maailma saa vähän korvanmakeaa, kun The Zimmers-yhtye vetäisee The Whon kappaleen "My Generation" Ihailtavaa! Niin sitä pitää!

Nuoruuden hysteerinen palvonta ja haikailu on todella sairasta, kun miettii että sen kahdenkympin jälkeen voi olla jopa kahdeksankymmentä vuotta aikaa elää mielenkiintoista ja virikerikasta elämää jonka loppusuoraa ei ole mikään laissa määrätty pakko viettää naamaansa klinikoilla kiristellen tai homehtuen vanhainkodissa. Ottakaa näistä Zimmereistä" mallia, heittäkää ryppyvoiteella vesilinnun sijasta vaikka lähintä sovinistisikaa ja kieltäytykää ulkoapäin määritellystä iästä sekä sille asetetuista sopivaisuussäännöistä.

The Zimmers tarkoittaa vapaasti käännettynä "Rollaattorit" ja tulee brittienglannin sanasta "zimmer frame" eli vanhusten käyttämä kävelytuki. The Zimmersin solistina toimii 90 vuotias Alf Carretta ja taustanaan hänellä on 40-henkinen bändi jonka jäsenten yhteinen ikä ylittää 3000 vuotta. Bändin vanhin jäsen on 100-vuotias Buster Martin. Yhtye syntyi BBC:n vanhusten eristäytymistä muusta yhteiskunnasta käsittelevän dokumentin yhteydessä.

Että noilla esiintyjillä onkin hauskaa laulaessaan ja esiintyessään videolla. Todella hyvä meininki!

Viime viikonloppuna tuli mietittyä tuota Suomessa eritoten hyvin näkyvää vanhusten piiloon lakaisemista ja sen surullisuutta, kun huomasin miten Ithaca Festivaleilla niin paraatissa kuin bändilavojenkin edessä musiikkia kuuntelemassa hetkui hauraita ja hankalasti liikkuvia, jopa pyörätuolissa työnnettyjä, mutta nauravakasvoisia ja villistä menosta nautiskelevia vanhuksia, joista yhdelläkin oli happipullo menossa mukana. Milloin muuten viimeksi olette nähneet suomessa vanhan pitkälettisen, tuhatryppyisen ja hipisti pukeutuneen papparaisen pistävän jalalla koreasti kävelykeppi viuhuen?

MY GENERATION

People try to put us d-down (Talkin' 'bout my generation)
Just because we get around (Talkin' 'bout my generation)
Things they do look awful c-c-cold (Talkin' 'bout my generation)
I hope I die before I get old (Talkin' 'bout my generation)

This is my generation
This is my generation, baby

Why don't you all f-fade away (Talkin' 'bout my generation)
And don't try to dig what we all s-s-say (Talkin' 'bout my generation)
I'm not trying to cause a big s-s-sensation (Talkin' 'bout my generation)
I'm just talkin' 'bout my g-g-g-generation (Talkin' 'bout my generation)

This is my generation
This is my generation, baby

Why don't you all f-fade away (Talkin' 'bout my generation)
And don't try to d-dig what we all s-s-say (Talkin' 'bout my generation)
I'm not trying to cause a b-big s-s-sensation (Talkin' 'bout my generation)
I'm just talkin' 'bout my g-g-generation (Talkin' 'bout my generation)

This is my generation
This is my generation, baby

People try to put us d-down (Talkin' 'bout my generation)
Just because we g-g-get around (Talkin' 'bout my generation)
Things they do look awful c-c-cold (Talkin' 'bout my generation)
Yeah, I hope I die before I get old (Talkin' 'bout my generation)

This is my generation
This is my generation, baby

Linkit:
THE ZIMMERS
YOU TUBE: MY GENERATION

Vastaa biisien nimillä

Meemin ideana on valita joku artisti, ja vastata esitettyihin kysymyksiin kyseisen artistin biisien nimillä.

Valitaanpa nyt sitten se kaikkein rakkain ja pitkäikäisin kestosuosikki, johon en todennäköisesti tule koskaan kyllästymään.

1. Sukupuolesi?
The Hooded (Wo)Man

2. Mikä on suurin unelmasi?
World Of Difference

3. Mitä inhoat?
White Fool

4. Millainen fiilis sinulla nyt on?
A Mhuirnin O´

5. Miten elämäsi sujuu ylipäätään?
Against The Wind

6. Mistä asioista pidät?
Gathering Mushrooms

7. Mitä haluaisit sanoa ihastuksellesi/tyttö-/poikaystävällesi?
You´re The One

8. Missä haluaisit olla?
Ancient Forest

9. Kuvaile elämää?
Live And Learn

10. Kuvaile itseäsi?
Struggle

11. Mitä sinä haluaisit olla juuri nyt?
Strayed Away

Kyseessä on korvia ja mieltä hellivä Clannad, jota olen rakastanut intohimoisesti siitä lähtien kun näin 80-luvulla televisiosarjan Robin of Sherwood. Näistä molemmista on aikomus keskittymiskyvn riittäessä kirjoittaa pitkät bloggaukset.

CATTAILS IN MY COFFEE

Cattails in my Coffee, Stuart Johnson

While calmly sipping coffee of a morn,
And contemplating on why I was born,
I watch the cat climb softly to my lap
To primp and preen, then settle down to nap.

As he begins to wash his wiskery face
He will not keep his wandering tail in place.
And while it's waving wildly in the air
I try to track it down--it's never there.

It wiggles to the left as I reach right
And rebounds again in rhythmic delight.
I resume my searching as it rises up,
Then comes down to coil in my coffee cup.

The tabby turns translucent eyes on me
As if to tell me, "There! now do you see?
If not for you my tail would still be dry.
Why can't you humans be as calm as I?"

And cleaning caffeine off his copious fur,
He curls into a ball, begins to purr.
A call upon his dreams he plans to keep,
As he proceeds to promptly fall asleep.

Korpiklaani

Tuli tuossa ennen viikonlopun viisuhuumaa käytyä Korpiklaanin keikalla. Kyseessä lienee tällä hetkellä ainoa bändi, jonka keikkoja raahaudun kuuntelemaan sen soitellessa lähitienoilla. Kun vanhenee, niin jaksaa innostua aina vain vähemmästä määrästä musiikkia. Sitä vain kuuntelee vanhoja suosikkejaan niin kauan kunnes ei enää voi sietää niitäkään. Korpiklaani on kuitenkin virkistävä poikkeus, kiitos sen löytymisestä mörrimöykkyveljelleni.

Mitäkö heissä sitten on niin erinomaista. No ainakin se, että he ovat onnistuneet yhdistämään hytkähdyttävällä tavalla metallin ja kansanmusiikin, sekä ripottelemaan sekaan sopivaksi mausteeksi metsäläistä mörköhulluutta. Keikoilla jotenkin tuntuu siltä, että nämä tyypit todella nauttivat soittamisesta, meno on hektistä ja pieni positiivisen sekopäisyyden piru tuntuu ryömivän sisään kuulijankin korvasta. Tekee mieli painua mehtään ja ruveta tanssimaan nuotion ympärillä sitä hullunkurista mitälie kansantanssia, jota noilla keikoilla aina näkee.

Laulaja ainakin on semmoinen pirivieteri, että hyvä kun lavalla pysyy. Koko ajan hän riehaa ja pirskahtelee parhaimmillaan kaljasuihkulähteenä. Erityisen huomioni on kuitenkin kiinnittänyt Korpiklaanin taitava ja kaunispiirteinen viulunsoittaja Hittavainen. Miehen käsissä soi niin viulu kuin säkkipillikin ja sitä soittoa on ilo katsella sekä kuunnella. Tuossa vielä aiemmin pitkän kokoletin omanneena hän näytti suorastaan lumoavalla tavalla mieheltäni ja jopa liikkui samalla tavalla kuin lutuseni. Sain kuulla eräällä keikalla, että olen ihan perverssi, kun senkin yhden kerran vierasta miestä silmä kiiluen vahdatessani, kyseessä on presiis mun oman ukon näköinen tapaus... :)

Hittavaiseen ja rakkaaseeni liittyy vielä toinen hullunkurinen yhteneväisyys. Miehelläni on sille päälle sattuessaan (hilpeässä huppelissa, kotimatkalla baarista) nimittäin tapana juosta kilpaa kaupunkirusakkojen kanssa. Ihan totta, en narraa! Hän päästelee aina jänisten perässä pitkin peltoa ihan huvin ja urheilun vuoksi, muttei tietenkään yritä vahingoittaa niitä. Wikipediassa puolestaan kerrotaan, että Hittavainen on Mikael Agricolan jumalluettelossaan mainitsema karjalainen henkiolento, joka auttoi jäniksen pyynnissä... Hmm.

Hard Rock Hallelujah!

En nyt sentään heiluta pienoissuomenlippua blogatessani mutta tämä väsähtänyt ajatuskulku täytynee sentään kirjata ylös nyt heti kun olen saapunut kotiin euroviisuvalvojaisista veljen luota. Onhan tämä sentään ensimmäinen ja varmaankin viimeinen kerta naismuistiin, kun katson nämä hoilaajaiset aikuisten oikeasti ja vielä kaupan päälle kiinnostuneena alusta loppuun.

Tuli vaan mieleeni, että jos euroviisujen tarkoituksena on jollain tavalla tuoda esille eri maiden persoonallisimpia piirteitä ja jotain kaupallisuuden pinnan alla vaisusti pyristelevää kansallista erikoislaatuisuutta, niin huonosti menee suurimmalla osalla osaa ottaneista maista.

Satuitteko huomaamaan, millä attrapeilla huomiota pääsääntöisesti tavoiteltiin? Naissolisteilla, joiden asustuksen tunnusmerkistö viittaa prostituoituihin tai pornotähtiin. (Valkoisia sukkanauhoja, korsetteja, nännipihaan asti vilkkuvia tisuja ja stay-upeja, voi hyvää päivää, armahtakaa!) Persettään heiluttavilla tahitilaisilla olkikuvoilla. Tyypeillä jotka mönkivät möllin näköisinä ulos pianosta. Mieskuoro huutajien ja alivaltiosihteerin risteytyksillä jotka vatkuttivat maanisesti voittavansa. Äijillä jotka hyppäsivät narua! Täysillä överiksi vetävällä, kaikki naisellisuuteen liitettävät ärsyttävimmät kliseet pöytään läimivällä luntulla, joka soitti jumalalle ja kirkui kuin pieni sika. Ja paljolla muulla halvalla, joka pyyhkiytyi kolme sekuntia näkemisen jälkeen muististani.

Siinä rinnalla haudan pohjalta kaivetut, toinen jalka helvetissä hardrockaavat suomalaiset olivat niin sairaan piristäviä, että olin vähällä järsiä veljen sohvan käsinojasta superlonitäytteet jännätessäni, pääsevätkö möröt jatkoon vai eivät. No, veljeni sai pitää sohvansa ehjänä ja minä voin mennä hymyillen nukkumaan. Edes jotain valtavirrasta poikkeavaa vaihteeksi. Luulen, että suomen kirveellä ja ristillä hiljaisiksi peloteltujen pakanoiden veri kiehuu jälkeläisten suonissa positiivisella tavalla. Toivottavasti tämä ei jää ainutlaatuiseksi rymistelyksi. Aivan liian kauan olemmekin teeskennelleet olevamme kristitty, nöyrä ja siivo kansa, joka kyhjöttää kaiken vapaa-aikansa kirkossa virsiä veisaten.

Hyvää yötä siis ja...

"Now choose to join us or go straight to Hell!"

Karjalaisten laulu

Tiikeritoveri tuossa kiusoitteli minua kaipuusta kotiseudulle, eli Pohjois Karjalan kunnaille. Ruisleivän, runon ja kukkuvien käkien kultamaille.

Kyllähän se täytyy myöntää, että minulla Karjalaan ja varsinkin karjalan murteeseen liittyy tietynlainen kultareunainen nostalgia. Puhun siis tässä yhteydessä siitä Karjalasta, joka on Suomen puolella, en siitä jota toistuvasti haikaillaan takaisin.

Jos kuulen Karjalaisten laulun tai varsinkin itse laulan sitä, vesi herahtaa silmiin ja ryhti suoristuu. Maakuntalaulua lauletaankin yleensä sydämen pohjasta ja ääntä säästelemättä. Asiaan kuuluu myös se, että kun laulun sanat menevät "kurja Karjalamme Suomen surut soittelee", laulajat korottavat usein ääntään vaihtaen sanan kurja paikalle uhmakkaasti KAUNIS! Joskus tulee myös ylen hilpeä olo Leevi and the Leavingsien osuvasanaisesta biisistä "Pohjois-Karjalaan." Karjala-olutkin pitää tietysti etikettitietoisena korkata silloin tällöin, vaikka Rakkaani maakunnasta rinnalle onkin rönynnyt Karhu.

Laulun säveltäjä ja sanoittaja P.J. Hannikainen hioi laulua 18 vuotta ja hyvää jälkeä tuli. Karjalaisten laulu on ehdottomasti komein maakuntalaulu!

Nostalgia on kuitenkin kaksijakoista. Luonto on paikoin hyvin kaunista, paikoin niin kaameaa turakkoa, ettei se pärjää eteläisille kalliomaastoille alkuunkaan. Punkkeja siellä taitaa sentään olla vähemmän kuin etelässä, tosin perkeleelliset hirvikärpäset ovat tehneet sinne julmetun invaasion venäjältä. Junan ikkunasta sinne päin mentäessä on mukavaa seurata, kuinka tutut maisemat kulkevat virtana ohi ja metsien ilme muuttuu synkemmäksi ja havuisemmaksi. Talvella taas on tullut todistettua sitäkin ihmettä, että rannikolta lähtiessä oli vielä nollakeli, mutta Karjalaan saavuttaessa junan vessassa oli lunta ja asemalla niin kipakka pakkanen, että piti kaivaa matkalaukusta kaikki ylimääräiset vaatteet päälle ja silti kylmi niin penteleesti. Lunta siellä riittää talvella mainiosti hienojen, naapureita kummastuttavien jättiläishirviöveistosten tekoon, täällä taas hyvä jos yhden lumilyhdyn saa talvessa väsätyksi.

Kaupungit eivät puolestaan ole siellä päin niin kovin kauniita, ei ainakaan ankeanharmaa ja viimatuulinen Joensuu. Paitsi tietysti kesän kauneimpana aikana, kun koivut vihertävät ja voi kulkea jokivartta ja ostaa torilta kuumia ihania karjalanpiirakoita kuunnellen lempeää murteenkäläkätystä.

Pohjois-Karjalassa viihtyy annoksittain, varsinkin jos loman aikana tulee lähdettyä vesille, hiekkakuopille tai metsiin. Tosin ainakin lapsuudenkotia ympäröineet rakkaat metsät ja mannut on ojitettu sekä aukkohakkailtu niin, etten oikein osaa siellä enää tarpoakaan maamerkeistä eksymättä. Äitikin aina karhuista varoittelee, kun joutui itse marjareissulla samalle aukiolle mesikämmenen kanssa ja pelästyi tolkuttomasti. Hillittömänä sienisyksynä 2003 olisin kuitenkin jäänyt Karjalaan mieluusti vaikka loppusyksyksi metsiä koluamaan, sillä silloin suurinpiirtein kotiportaan vieressä kasvoi tatteja, kun taas etelästä ei meinannut löytyä edes kuivaneita kärpässieniä.

Jonkinlainen melankolia ja apeus, joka liittyy tyhjenevään maaseutuun, on silti ainakin pienen kylän raitilla aistittavissa. Kaksi hullumummoa siellä aina hunttaa, heihin ei voi olla törmäämättä. Mitäs sitten kun he heittävät veivinsä? Paikallisväri se vain laimenee entisestään.

Eräs paluumuuttajaksi haikaileva ystäväni huudahti silmät suurena, että en voi olla tosissani, kun paikallisessa pikkukapakassa luokkakokouksen jälkeen istuessamme, tokaisin että ONNEKSI! en jäänyt sinne. Olen kuitenkin ehdottomasti juuri sitä mieltä: siellä ei olisi ollut minulle mitään. Ei jalansijaa, sukulaissieluja, mielekästä tekemistä tai elämää. Siinä kotiseudun varjopuolet, jotka pystyin eliminoimaan vain sieltä evakkoon lähtemällä. Kyllä siellä aina kipaista voi, mutta ei juuttua.

Tämän pohdiskelun innoittamana otin ja vaihdoin puhelimeni soittoääneksi Karjalaisten laulun. Käpälä onkin rallatellut jo varmaan vuoden venäläistä kansanlaulua Kasakkapartiota, josta pidän kovasti melodian, en suinkaan laulun sotaisten sanojen takia.

1. Suloisessa Suomessamme

oisko maata armaampaa,

kuin on kaunis Karjalamme,

laulun laaja kotimaa!

:,: Lauluna sen kosket kuohuu,

järven aallot loiskuaa,

säveleitä salot huokuu,

ikihongat humajaa. :,:

2. Perintönä laulun juuret

meill' on entisajoilta,

jolloin kaikki toimet suuret

laulun tehtiin mahdilla,

jolloin meidän kankahilla

taitomiehet askaroi,

nuotioilla nokisilla

ongelmoita askaroi.

3. Yli Suomenniemen vielä

maine kuulu kulkevi,

kuinka Väinön kannel siellä

koko luonnon lumosi;

kuinka Seppo taitoniekka

Sammon kirjokannen loi,

tahi Kaukomielen miekka

sota-innoin salamoi.

4. Ei oo meillä rikkautta

eikä maamme viljavaa,

vaan on laulun runsautta,

kylvämättä kasvavaa;

:,: sit' ei pane Idän halla

eikä Pohjan pakkaset,

se ei sorru sortamalla,

sitä ei lyö rakehet. :,:

5. Kyll' on kansa Karjalankin

monet kovat kokenut,

väkivallan raaimmankin

iskut tuimat tuntenut;

kestänyt on sodan pauhut,

sorrot vuosisatojen,

sodan pauhut, vainon kauhut,

kolkot vuodet katojen.

6. Mutta meiltä laulun mahti

mennyt maan ei rakohon,

säveleiden sorja tahti

viel ei vierryt pakohon.

Josko murhe mieltä painaa

tahi riemu kohottaa,

laulu,soitto, meiltä aina

yhtä herkäst' irtoaa.

7. Konsa vaino Suomeamme

kovin kourin koittelee,

silloin kurja Karjalamme

Suomen surut soittelee.

:,: Ja kun onnen päivän koitto

Suomellen taas sarastaa,

silloin riemun suuri soitto

Karjalasta kajahtaa! :,: