Puuprinsessat

Viime keväänä en ollut täällä tarpeeksi aikaisin nähdäkseni Ithacan ylväiden puuprinsessojen pukuloiston. Onneksi sentään nyt. Kaupunkikuvasta näkee, että täällä on panostettu jo kauan sitten kevään kauneuteen ja istutettu puita, joiden kukkiminen on hurmaavan kaunis tapahtuma.

Vajaan kahden lämpimän viikon sisällä karvanuppuiset magnoliat poksahtelivat valkoisiksi, vaaleanpunaisiksi ja purppuroiksi kukinnoiksi. Erityisesti suuret ja iäkkäät magnoliat ovat vaikuttava näky, melkein kuin jostain fantasiaplaneetalta.

Kirsikat röyhyävät paikoin vieläkin, mutta yliopistonmäellä ei valokuvaajia houkuttaneen vaaleanpunaisen vaahtomeren muodostaneissa puissa ole enää kukan kukkaa. Ensimmäinen kohdalle sattunut sade ja tuuli vei ne mennessään. Ainakin siis oletan, että nuo kolmoskuvan kukkaset ovat kirsikoita, vaikka joku väitti että ne saattaisivat olla koristeomenoitakin. Saa korjata jos olen väärässä.

Vielä jotkut violetinkukertavat puukukkaset sinnittelevät ja syreenit vasta aukeilevat, mutta magnolioiden alla on jo mattona mätänevää, ruskeaa terälehtimössöä, johon liukastumista on syytä varoa. Tämä hurmioitunut kevätparaati meni näköjään ohi vähän liiankin äkkiä.

Mää rakastusin yhteen karvaseen tyyppiin

Unohdin tyystin kertoa, että tuossa pari viikkoa sitten minä ihastuin ja rakastuin yhteen tosi karvaiseen kaveriin.

Kävimme Jänismiehen kanssa tiirailemassa Cornellin Insectapalooza-tapahtumaa ja meikäläisen kantilta etenkin suunnattoman kiinnostavaa hämähäkkinäyttelyä. Terraarioissa oli esillä toinen toistaan kiehtovampia spaidereita, kiiltävänmustista pienistä mustista leskistä jättimäisiin karvaturreihin.

Yksi tarantuloista vei kerta kaikkiaan sydämeni. Olisin voinut jäädä sen purkin ääreen ihastelemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Kyseessä oli Antilles Pink Toe Tarantula, joka on kuulema yksi kauneimpia lemmikkinä pidettäviä hämähäkkilajikkeita.

Tällä pinkkivamppuhämärillä oli aivan ihana pinkkiin ja violettiin vivahtava turkki sekä hehkuvanpunainen parta(?) suun(?) ympärillä. Lisäksi sillä oli suunnattoman suloiset töppöset, varpaat tai tassut. Miten niitä nyt voisi parhaiten nimetä. Tassut olivat pohjistaan helmiäisenharmaat, sileät, pehmoiset näköiset ja siis aivan todella, todella hellyttävät. Pienenä pinkkivamput ovat kuulema metallinsinisiä, kunnes niiden turkki alkaa saada purppuraisempia sävyjä.

Kuvasin pinkkivamppua haltioituneena ja pörräsin sen purkin vieressä pitkään, kunnes eräs henkilökuntaan kuuluva nuori mies huomasi palavan intoni ja tuli avaamaan purkin kannen. Selvästi katsoakseen kuinka reagoin muuttuneeseen tilanteeseen ja irti olevaan isoon, vilkkaasti liikkuvaan hämäriin. No, meikäläinenhän oli tietenkin kameran kanssa melkein nenä purkissa sen jälkeen. Minun olisi aivan tajuttomasti tehnyt mieli kokeilla, miltä hämähäkin tassut olisivat tuntuneet, jos sen olisi ottanut kädelle kävelemään. Koska tiesin, että useimmat hämähäkit eivät pidä käsittelemisestä ja niiden hermostuessa on tietenkin iso riski, että ne hyppäävät käsistä ja ehkä loukkaavat itsensä, nielaisin itsekkäät toiveeni enkä edes pyytänyt. Tarantulan puremaahan sen sijaan on turha pelätä, sillä se vastaa muistaakseni muutamaa ampiaisenpistoa ja aiheuttaa vain pientä paikallista kirvelyä.

Pinkkivamppu oli kauneimpia otuksia, joita olen koskaan nähnyt. Koska kuitenkin tiedostan, että se, kun liittää hämähäkkeihin mitään inhimillisiä söpöys, hellyttävyys tai muita lutuisia määreitä, - on pelkkää ihmisen vaaleanpunaista mielikuvitusta, en todennäköisesti edes harkitse koskaan ottavani moista lemmikiksi. Tosin uskon vilpittömästi, että hämähäkki tuskin kaipaa kiihkeästi mitään vapautta ja luonnontilaa, vaan voi elellä ihan tyytyväisenä hyvin hoidetussa terraariossakin.

While your lips are still red

Musiikki tai musiikkivideot eivät ole pitkiin aikoihin koskettaneet minua erityisemmin. En sen puoleen enää edes seuraa musiikkimaailman tapahtumia tai uusia kappaleita, löytääkseni jotain kuulemisen arvoista. Silloin tällöin vuosien vieriessä yksittäinen helmi vain tipahtaa jostakin vahingossa kämmenelleni ja kuuntelen sitä kuuntelemasta päästyäni, kunnes en enää pysty. Sen jälkeen on taas pitkä kausi ilman että tietokoneellani soi yhtään mikään.

Viimeisin helmi tuli todella kulman takaa ja napsahti suoraan otsaluuhuni, niin että ei auttanut muu kuin jäädä pyörittelemään sitä hölmistyneenä.

En ole koskaan ollut mikään erityisen innokas Nightwish-fani. Bändillä oli aikanaan muutamakin hieno kappale, joita kuuntelin oikein mielikseni ja siinä kaikki. Nightwishin ruma temppu laulajansa erottamisjupakassa tuntui minusta tosi haljulta ja rumalta. Se oli kuin julkkisero, jossa toinen osapuoli kiirehtii repostelemaan yksityisasiat medialle, ennen kuin toinen osapuoli ehtii edes erokirjettä avata. Niin halpaa ja amatöörimäistä toimintaa, olipa syy sitten kenessä hyvänsä.

Pitkään kohkattu laulajavaihdos oli tuomittu epäonnistumaan niiden silmissä ja korvissa, jotka olivat pitäneet Nightwishin musiikista suurimmaksi osaksi vain Tarjan poikkeuksellisen äänen ansiosta. En saa itse mitään kiksejä uuden pirtsakkaaksi luonnehditun popprinsessan laulusta, eikä bändi niin ollen kiinnosta enää entisenkään vertaa. Olin jo valmis lukitsemaan mielipiteen siitä, että Tuomas Holopaiselta ja poppoolta ei heru enää yhtään mitään, mihin viitsisin kuunteluaikaani haaskata.

Mutta...

Erehdyinpä katsomaan Markku Pölösen Lieksa! elokuvaan tehdyn tunnussävelmän videon ja se kolahti aika lujaa, liiankin. Kappale "While your lips are still red" on tismalleen juuri sitä ylevää, melankolista romantiikkaa, mitä korvani musiikilta epätoivoisesti janoavat, mutta harvoin saavat kuullakseen. Sävelmä toimi hienosti ja sanatkin ovat hienoisesta naiiviudestaan huolimatta ihan onnistuneet. Kaunis video sai aikaiseksi myös palavan toiveen nähdä itse elokuva. Ei vähiten siksi, että irtipoikki kitketyt juureni harvinaisella tavalla vihloivat tuota katsoessani.

En ollut ennen kiinnittänyt huomiota siihen, että Marco Hietala osaa laulaa noin hyvin, vaikka tiesinkin hänet rautaiseksi ammattilaiseksi. Todella, todella paljon pidän hänen äänestään tässä kappaleessa. Taustalla soivaa pianoa suorastaan rakastan.

Huokaus. Tuo elokuvapätkien lumi puissa ja maassa. Pohjois-Karjalan lumi. Lumisota rakastetun kanssa. Pääsee aina unohtumaan, miten kaunista se voi olla kun pakkanen laskee siellä kaukana niin matalalle, että silmäripset ja puut kasvavat valkoista kuurakarvaa.

Nonni. Nyt olen tuon kappaleen ansiosta niin järjettömän romanttisella tulella, että tekisi mieli käydä ostamassa pullo punaviiniä ja käydä ryöstämässä Jänismies töistä istumaan kanssani putouksille. Taitaa vaan olla yksinäinen metsäretki edessä, sillä yliopistolla on työn osalta tuli tutkijoiden kintereillä, menneillään olevan tiukka-aikatauluisen kokeen vuoksi.

Tarina sai outoa jatkoa päivän kävelyretkelläni. Menin erääseen luonnonpaikkaan, somalle aukiolle istumaan ja kirjoittamaan. Aurinko paistoi, oli ihanan energinen ilma. Annoin kappaleen soida kerta toisensa jälkeen siellä nököttäessäni.

Jossain vaiheessa havahduin kummalliseen yskähtelevään ääneen, joka kuului viereisestä metsiköstä. Näin kuinka puiden lomassa päätään puisteli kiihtynyt peura, (mule deer) jota selvästi kiinnosti äänen lähde kovasti. Kun laitoin musiikin pois, peura hiljeni ja rauhoittui. Kun laitoin musiikin takaisin, yskähtely, pärskähtely ja levoton pyörintä alkoivat uudestaan. Peura ei suinkaan lähtenyt omille teilleen vaan rymisteli ja sytkyili pusikossa, jatkaen merkillistä korskuntaansa, välillä tullen lähemmäs ja välillä siirtyen epäluuloisena kauemmas. Musiikkiini viehtynyttä peuraa tovin kummastuneena tarkkailtuani, vajosin kappaleen säestämänä takaisin syvälle kirjoitusteni syövereihin ja unohdin, että minulla oli seuraa.

Kun noin tunnin jälkeen aurinko laski ja päätin illan huomattavasti viiletessä lopettaa, nousin huovaltani seisomaan ja venyttelemään. Samalla liikkeellä hyvin lähelle, kumpareen taakse kyyläämään hiipinyt peura sinkosi säikähtäneenä takaisin metsään ja onnistui hiukan säikäyttämään minuakin. Musikaalinen suurikorvainen peura oli siis tullut huomaamattani ihan liki, kuuntelemaan varta vasten hienoa biisiä, jolle Väinämöinenkin saisi olla kateellinen. Olihan merkillistä.

Niagara Falls

Kävimme viikonloppuna Kanadan puolella Niagaraa ihailemassa ensimmäisten suomivieraittemme, eli veljeni A:n ja ystävämme T:n kunniaksi. Toivon ja uskon, että pojilla oli oikein hauskaa. Meilläkin oli.

Olemme kuulleet toistuvia vakuutteluja siitä, että Amerikan puoleiset putoukset ovat hienommat, eikä Kanadaan ole niin välttämätöntä mennä. Halusimme kuitenkin itse ottaa asiasta selvää. Pistimme siis varaukset mukavaan pikkuhostelliin ja luotimme selkeän informaation puutteessa siihen, että rajaviranomaiset eivät käy suhteemme liian hankaliksi. Eivät käyneet. Meno oli läpihuutojuttu ja palatessa meitä tentannut nuori komistus jopa innostui keskustelemaan kanssamme metallimusiikista.

Reissu sujui kuin luomisen työ. Pääsimme Kanadaan ongelmitta, majoitus oli mukavan nuorekas sekä kansainvälinen ja säätila lauantaina mitä mainioin. Aurinkoa, kirkas taivas, muhkea vesihuntu ja kombinaatiosta syntyvä sateenkaari putousten yllä. Mitäpä sitä muuta voi nöyrä turisti edes toivoa.

Molemmat putoukset ovat toki valtavan hienoja, mutta Kanada voittaa silti 6-0. Tätä ei voi parhaallakaan tahdolla edes kyseenalaistaa makuasiaksi. Suuri hevosenkenkä on todella massiivinen ja tuleehan siinä samalla kaupanpäälle lyömättömät näkymät myös Amerikan puolen vaatimattomammalle putoukselle. Jenkeillä on syytäkin olla kateellisia ja hyssytellä Kanadan puolen hienoutta. Tasan ei käy onnenlahjat.

Eräs asia mistä en yhtään tykännyt, oli se että olen nähtävästi kadottanut kykyni "nyrjähtää" riemusta jonkun suuren ja mahtavan näyn edessä. Sen tilalle oli tullut huomattavasti tylsempi, laimeampi ja tarkkailevampi fiilis sekä jotenkin arkipäiväistävä tietoisuus siitä, että tänne on suhteellisen helppo pyörähtää viikonlopuksi, mistä syystä ei tarvitse ahmia koko maisemaa yhtenä suupalana sisäänsä. Tunnetilani oli verrattavissa herkulliseen ruokaan, josta kuitenkin puuttuu se makuelämyksen taivaan porteille vievä viimeistelevä silaus. Se, joka saa ruokailijan nyyhkiä tyrskyttämään ruokaliinan kulmaan.

Minua hieman kyrsii epäilys siitä, että olisin jotenkin kasvamassa aikuiseksi. (Aaargh, onko tähän vastalääkehoitoa tai terapiaa?) Rakastan nimittäin suuresti sitä olotilaa, kun menen ihan raiteiltani ihastuksesta. Tämä tapahtuu lähes aina silloin, kun pääsen "once-in-a-lifetime" johonkin hienoon paikkaan. Hihkun kuin animehahmo, enkä voi lakata toistelemasta, kuinka mieletöntä jokin on. En malta luopua pienimmästäkään yksityiskohdasta ottamatta siitä sataa kuvaa. Joistakin elämyksistä kun nyt vain kerta kaikkiaan tulee hysteerinen olo ja silmänurkat kastuvat.

Vihaan taas sitä, että talsin tyynesti jossakin ja silmäilen näkemääni laiskasti, aivan kuin olisin maailmanympärimatkailua harva se päivä harrastava miljonääri sunnuntaikävelyllä. Se ei ole lähelläkään minua, vaan enemmänkin sellaista pilalle hemmoteltua parishiltonia, jolle viikonloppu Havaijilla on yhtä arkipäiväistä kuin toisille vessassa käynti.

Tahdon lapsenomaisen haltioitumiskykyni heti takaisin! Toivon että tämä maisemallinen zentyyneys on vain väliaikainen olotila, joka johtuu liiasta koetusta ja näetystä liian pienen ajan sisällä. Ehkäpä sain jonkinlaisen vastentahtoisen haltioitumisrokotuksen mykistyessäni viime kesänä Mont Blancin huipun maisemista ja lisää siedätyshoitoa siitä, että täällä muutenkin ramppaan harva se päivä ohi mahtavista vesiputouksista.

No, menemme toki vielä ainakin kerran takaisin Niagaralle tämän vuoden puolella ja sitten astumme myös sään salliessa Maid of Mist -laivaan, jonka tällä kertaa skippasimme sunnuntain huonon näkyvyyden vuoksi. Mutta sitten voikin jo alkaa käydä budjetillemme liian kalliiksi viettää useampia viikonloppuja turistirysässä turistirysähinnoin.

Turistirysä on kyllä täysin oikea sana kaikelle oheistoiminnalle joka putousten ympärille on rakentunut. Kaupoissa myydään niin hirveää krääsää, että luulisi myyjiä hävettävän laittaa moista roskaa tarjolle. En muuten ostanut yhtään mitään. En edes yhtään korttia. Saisivat puolestani kaataa raivaustraktorilla kaiken markkinahälinän putousten ympäriltä maan tasalle ja palauttaa ne siihen kaikkein kauneimpaan luonnontilaan.

Kokeilimme reissussa myös toisenlaista elämystä. Kävimme Fear Factory Nightmares -kummitustalossa, joka on valittu vuoden 2007 vetonaulaksi. Kuulema 80 000 ihmistä on luovuttanut kesken käynnin ja jättänyt kierroksen sikseen. Hah, mutta mepäs mentiinkin läpi koko jutskasta.

Täytyy sanoa, että ensimmäistä kertaa elämässäni oli semmoinen kummitustalokäynti, että teki olon aika tukalaksi ja levottomaksi. Pimeydessä haparoiminen oli hankalaa. Säikäykset saivat vähintään hypähtämään ilmaan. En suostunut menemään joukon ensimmäisenä, sillä epäilin kaatuvani, jos jokin rävähtää minua päin. En muutenkaan oikein saanut selvää meitä pimeässä opastavista punaisista valopisteistä. Pimeydestä posahtavat yllärit, äänitehosteet, labyrinttimaisuus ja liikkumista tukaloittavat jekut oli tehty ovelasti ja huolella. Mutta enpäs kirkunut, vaikka raivohullusti möyryävä "joku" loikkasi pimeydestä melkein niskaani näkymättömällä sillalla. Toivottavasti paikan pitäjät edes näkivät leveän virnistykseni pimeäkameroillaan.

Jotunheimen - Jättiläisten maa

Tämä on melkoisen vanha, Norjan Jotunheimenissa vuonna 2004 tehty vaellusreissu, josta meidän piti aikoinaan tehdä verkkosivukin. Se nyt sitten vain jäi niin kuin moni muukin asia. Arkistoja selaillessani satuin tuossa törmäämään Norjan vaelluspäiväkirjaan ja ajattelin sitten pistää sen kokonaan tänne. Jos siitä olisi vaikka jollekin iloa ja mahdollista inspiraatiota.

Matkalla olivat mukana Ta-miit, Jänismies, Musta Orava ja neiti MI.

1. Päivä 21.7.2004

Hilpaisimme ruotsinlautalla lahden yli. Ajettuamme koko yön läpi Ruotsin ja puolen aamu-usvaisen Norjan, sekä nukuttuamme muutaman tunnin Norjan puoleisella autoilijoiden levähdyspaikalla, saavuimme Spiterstulenin leirikeskukseen. Rinkkojen pakkauksen ja alkutoimien ohella kävimme respassa kysymässä karttaa alueesta. Olimme tosin ostaneet jo etukäteen Helsingin karttakeskuksesta (Turusta ei löytynyt!) Jotunheimen Aust -kartan, mutta se ei niukin naukin sisältänyt aivan kaikkia alueita, joilla olimme aikoneet vaeltaa. Keskuksesta saimme Midt-Jotunheimen –, kartan, joka sitten olisi riittänyt meille yksistäänkin. Kartta maksoi lähes samat 13 euroa, mitä Suomesta hankkimamme karttakin, vaikka olimme varautuneet huhujen perusteella lähinnä lehtikullan hintaan. Joten ei kannata ihan kakistelematta uskoa, että Norja on järjettömän kallis maa joka suhteessa. Voi sieltä jotain inhimilliseenkin hintaan saada.

Samalla maksoimme parkkimaksun 50 NOK, joka oikeutti säilyttämään autoamme alueella ainakin suunnittelemamme 8 päivää. Parkkimaksu tosiaan kannattaa maksaa, sillä alueen käyttöä vartioidaan. Myöhemmin huomasimme kauemmaksi pysäköidyn auton tuulilasissa viestin, että maksun laiminlyöneen autonomistajan rekisterinumero oli otettu ylös ja kuljettajan olisi syytä tulla setvimään asia respaan.

Ensimmäisen päivän leiripaikaksi olimme suunnitelleet Leirvatnet-järven rantaa. Olimme jo aiemmin päättäneet edetä suurimman osan matkasta merkittyjä reittejä pitkin ja niin suuntasimme respan kulmalta alkavalle polulle. Koska olimme päässeet liikkeelle vasta n. klo. 15, huomasimme, ettei ensimmäiseksi kaavailtu etappi ollutkaan saavutettavissamme tuosta noin vain. Tähän vaikutti sekä hidaskulkuinen maasto, painavat rinkat, että kova univelka. Leiriydyimme siis suosiolla auringon laskiessa hyisen Kyrkjetjønne järven rantaan. Päivämatkamme oli siihen mennessä n. 9.6km.

Illalla leiriimme saapui vieraisille sosiaalinen Norjalaispariskunta, joka oli kiertämässä järveä. He kertoivat aikovansa kiivetä huomenissa synkeän Kyrkja-vuoren huipulle. Vuori muistuttaa vilkkaalla mielikuvituksella varustetun näkökulmasta jonkin verran Taru Sormusten Herran Mordor vuorta, minkä norjalaisetkin hymyssä suin myönsivät. Muistutimme heitä naureskellen, ettei matkalla kannata poimia maasta kiltelevää sormusta, jos vaikka sellainen sattuisi löytymään :)

2. Päivä 22.7.2004

Aamulla nousimme puoli kymmenen aikaan ja allekirjoittanut oli pahaksi onneksi migreenikohtauksen armoilla. Purevan lääkityksen jälkeen pääsimme lähtemään vasta n. puoli yhden aikaan liikkeelle. Kiersimme häijynnäköisen Kyrkjan, rönysimme hiki hatussa kivikossa ja nousimme uudestaan merkitylle polulle Høgvaglen ja Kyrkje-okslen välistä, kaukana näkyviä jäätikköputouksia ihaillen. Loppumatka sujui pitkin polkua ja leirin pystytimme Langvatnetin itäpäähän. Päivämatkaa kertyi n. 11 km. Leiristä kiipesimme läheisen kukkulan laelle (1554 m) valokuvaamaan. Ryhmämme nuorisojaosto eli Musta Orava ja MI villiintyivät laskemaan mäkeä jätesäkillä vieressä olevalla lumisella rinteellä. Seniorit, eli minä ja Jänismies kiipesime sen sijaan läheisille kukkuloille ihailemaan illan siniharmaassa hämyssä ja sateen odotuksessa siniharmaana himmertäviä maisemia, joita voisi parhaiten kuvailla apean kauniiksi.

3. Päivä 23.7.2004

Heräsimme n. klo 10 ja heti aamusta taivas oli ankean pilvinen ja sadetta vihmoi niskaan välillä rankemmin ja välillä hentona sumuna. Jo leirin purkamisen aikana olimme kastuneet hieman ja märkyys eneni sadekuteista huolimatta koko ajan taivaltaessamme kohti suunniteltua leiripaikkaa lähellä Memurubua. Varsin pian kävi selväksi että sateen pitkittyessä, varusteet märkinä maastossa jossa ei ole juuri nuotiotarpeita, seuraava leiriytyminen voisi pyyhkiä sitkeän hymyn huuliltamme. Niinpä suuntasimme päättäväisesti kohti Gjendebun leirikeskusta. Gjendejärven laakso oli reitillämme rehevintä aluetta ja harvoja paikkoja joissa kasvoi metsää. (Varsinaista "sademetsää...") Matkalla törmäsimme myös möllistelevään laumaan lehmiä, joita sai kirjaimellisesti tuuppia kyynärpäillä pois polulta. Röyhkein lehmistä yritti syödä kaiken mahdollisen irtoavan ohikulkijoiden päältä. Mahtoi olla maukasta sadeviittaa, vihreä lehmänkuola vain tippui viitanhelmasta...

Taitoimme 9 km matkan ankaran sadevitutuksen voimalla n. kolmessa tunnissa ja Gjendebuhun saavuttuamme n. klo 15 vuokrasimme neljän hengen huoneen. Hinta oli 215 NOK/henkilö (n. 25 e). Huone oli siisti ja asiallinen. Sähkövalon puute tosin vähän kummastutti, kunnes selvisi, että paikka joutuu tuottamaan oman sähkönsä generaattorilla. Yhteissuihku toimi 5 kruunun kolikoilla 3 min ajan ja kuuma vesi tuntui autuaalta. Kuivaushuone oli jokseenkin alimitoitettu, kun sateesta alkoi saapua enemmän litimärkää väkeä suojaan kuivattelemaan. Koko retkimajalla ei ollut minkäänlaista ruuanlaittopaikkaa, mikä sai omavaraisen nelikkomme turvautumaan takapihalla retkikeittimen apuun. Ajattelematon retkeilijämies tosin sai meiltä pahoja mulkaisuja tultuaan huoltamaan vaellussaappaitaan ”kenttäkeittiöömme” välittämättä pätkääkään olivatko hänen raivokkaasti sumuttamat kengänsuojausaineensa hänen kengissään, keitossamme vai patiolla loikoilevan koiran turkissa. Huomaavaisuus on harvinainen luonnonvara.

Loppupäivä kuluikin rennosti releitä kuivatellessa, levätessä ja paikan aitoa norjalaista metsäkissaa paijaillessa. Uni maistui makealta, kun sade piiskasi kiivaasti ikkunaa.

4. Päivä 24.7.2004

Ilma oli helteisen kaunis ja lähdimme jatkamaan matkaamme Gjendebusta n. 12.30, suuntana Memurubu. Alkumatkasta oli läkähdyttävän jyrkkä nousu polun erkaantuessa järvestä. Ei tarvinnut enää ihmetellä, miksi isoille rinkoille virnuillaan täälläpäin. Pahimmissa kohdissa tueksi kallioon oli kiinnitetty ketjuja ja vaijereita, joitten varassa oli aika elvismäistä kiivetä. Ylhäällä, kirkkaan sään ansiosta, oli nähtävissä eräät kauneimmista ja henkeäsalpaavimmista maisemista matkamme aikana. Tällä taipaleella lanseerattiin nuorisojaoston toimesta myös uusi urheilulaji, kivigolf. Laskeutuminen Memurubuun oli paikoin selkäpiitä karmivan jyrkkä. Rinne oli hiekkainen ja petollisia, jalan alla nuljahtavia pikkukiviä väärällään. Painavat rinkat tekivät tasapainosta hyvin kiikkerän ja virheaskel olisi saattanut kostautua pahastikin.

Lopulta leiriydyimme pienen kädenväännön jälkeen lähelle Memurubua, Jänismiehen löytämälle *TÄYDELLISELLE LEIRIPAIKALLE*! Siis ihan oikeasti täydelliselle, käykää vaikka katsomassa. Tältä tasaiselta harjanteelta oli loistavat näkymät Gjendejärvelle, johon rinnettä alas kuohuva, saven värjäämä koski lirutti ”erivärisen” vetensä. Ilta kului maisemia kuvaillessa ja lettuja muikean makuisessa camelinaöljyssä paistellessa.

Päivämatkaa kertyi n. 11.8 km.

5. Päivä 25.7.2004

Lähdimme liikkeelle n. klo 10. Sää oli vielä poutainen, mutta sateen uhka tuntui ilmassa koko ajan. Päivän aikana ylitimme Besseggenin kannaksen, yhden alueen tunnetuimmista nähtävyyksistä. Kannas erottaa toisistaan eriväriset Bessvatnet- ja Gjendejärven, joiden vedenpintojen korkeusero on 400 metriä. Paikan kulttimaineen huomaa kyllä heti myös taivaltajien määrässä. Kannaksella oli porukkaa kuin pipoa, mummoista kersoihin. Ahtaimmissa kohdissa piti odottaa vuoroaan, ennen kuin pääsi kiipeämään eteenpäin. Olisikohan pitänyt ottaa jonotusnumero jostain lappuautomaatista?

Tuuli tuntui tänään kovemmalta kuin koskaan aiemmin ja se töni pientä kulkijaa kylmillä kyynärpäillään aika ajoin. Kannaksen ylitys huipentui juurelta katsottuna absurdin pystysuoralta näyttävään, pitkään nousuun kivenlohkareista rinnettä pitkin. Nousu tosin näytti paljon vaikeammalta kuin mitä olikaan. Näky, joka rinteessä aukesi kesken kiipeämisen, salpasi yhden, jos toisenkin hengen. Valokuva ei todellakaan tee kunniaa komealle sateenkaarelle, joka muodosti ilmassa leijuvan tihkun ja valon kudoksena satumaisen sillan Bessvatnetin ylle. Besseggenin kannaksen jälkeen suuntasimme kohti Glitterheimiä. Nousu jatkui kunnes saavutimme matkan toistaiseksi korkeimman huipun, Veslfjelletin (1722 m). Huipulle oli raijattu kasaksi pirunpellollinen kiviä, jota korotimme omilla nokareillamme. Huiputuksen jälkeen jatkoimme tarpomista niska kyyryssä, sillä tuuli kiusasi meitä edelleen ja aika ajoin taivaalta ripsi bonuksena lunta.

Tässä kohdassa, alkaessamme laskeutua kohti Bessvatnet-järven itäpäätä, polku oli, yllätys yllätys, melkoisen kivikkoista ja eteneminen järsi hivenen polvia. Söimme lounaan järven rannalla olevan idyllisen mökin portailla. Siinä oli edes jonkin verran suojaista, tuulen tuivertaessa muuten esteettä aukean ylitse. Jatkaessamme matkaa vastaan saapui hieman ennen Russvatnetin itäkärkeä, jotain näivettyneitä risuja massuttava lammaslauma. Lauman sosiaalisissa kyvyissä oli toivomisen varaa: olisivat ne nyt edes hieman saaneet poseerata turisteille, mutta ei, hännät läpättäen vaan painelivat karkuun. Saman tien maasta löytyi kiintoisampaa katseltavaa: iso vaaleanvihreä kivi joka oli ihan kirjan muotoinen ja näköinen. Raskain sydämin ryhmämme kivifriikki joutui toteamaan, että ei todellakaan jaksaisi kantaa erikoista möhkälettä Spiterstuleniin asti.

Ylitimme Russvattnetin kuohuvan kosken kohdalta lötkyvää riippusiltaa pitkin. Sillan jälkeen ohitimme asuinpaikan nimeltä Russvassbue, joka käsitti useita vanhanaikaisia, harmaaseinäisiä maalaisrakennuksia.

Leiriydyimme lopulta Russvattnet järven rannalle, noin puolen kilometrin päähän asutuksesta. Seitsemässä tunnissa olimme taivaltaneet n. 15 km matkan. Tässä maastossa ja näillä kantamuksilla se tuntui jo aika hyvältä suoritukselta. Järkyttynyttä hilpeyttä herätti se, että eräs ryhmäläisistämme oli sittenkin salaa kantanut edellä mainittua kirjakiveä rinkkansa päällä leiripaikalle asti.

Kun nyt järven rannalla kerran oltiin, kaikki päätyivät tietenkin sinne lutraamaan pesuaikeissa, enemmän tai vähemmän. Ryhmässä oli yksi ainut henkilö eli MI, joka nautiskeli vapaaehtoisesti jääkylmässä vedessä uimisesta tai niin ainakin oli tarkoitus. Allekirjoittanut aikoi ensin mennä uimaan, mutta kahlattuani hyiseen veteen reisiäni myöten, muutinkin mieltäni nautinnon tarpeellisuudesta. Tätä päätöstä siivitti ponteva, "Minähän en tässä järvessä ui!" Lähtiessäni kahlaamaan rantaan niljainen kivi kuitenkin petti jalan alta ja uintisuunnitelmat muuttuivat radikaalisti. Räpiköinti ja hyyiiiisaatanakuntääonvitunkylmää -kiljuminen kirvoitti rannalla nahka kananlihalla kykkivältä Jänismieheltä makeat naurut. Mutta uinnin jälkeen ei ollut kylmä, päinvastoin vilkkaasti kiertävä veri sai ihon kuumottamaan. Viihdettä saivat silmän täydeltä ne tuntemattomat, niska kenossa tuijottavat miehet, jotka uintisession aikaan pörräsivät veneellään leiripaikkamme tuntumassa teeskennellen, että eiväthän meitä suinkaan, siis eivät todellakaan, mitkään alastomana uivat turistinaiset kiinnosta – juuri tässä nyt vain sattuu olemaan aivan täydellinen kalastamispaikka...

Uintireissu sattui hyvään saumaan, sillä melkein heti sen jälkeen alkoi sataa. Ruoka jouduttiin kokkailemaan teltassa ja überrasvaisen retkimuonan jälkeen uni maistui taivaalliselta.

6. Päivä 26.7.2004

Aamuyöstä leirimme liepeillä piti käsittämätöntä älämölöä jokin tunnistamaton otus, jonka repertuaari muistutti Nakke Nakuttajaa tai Mustan Oravan puhelimen käkätyssoittoääntä*. MI epäili, että kyseessä olisi ollut kielitaitoinen vuorikorppi.

Norjalainen luomakunta oli tänä aamuna varsin utelias kulkijoita kohtaan ja seuraavaksi ilmaantuikin kärppä ihmettelemään turistien aamutoimia järven rannalla. Se oli hyvin utelias, eikä näyttänyt pelkäävän ihmisiä kovinkaan paljot. Elohopeamaisen nopeana eläimenä sen ei tosin paljon ihmisiä tarvinne pelätäkään. Yrityksemme saada siitä valokuva, tuotti tulosta vasta ties kuinka monennella kymmenennellä laukauksella, vaikka kärppä sinkoili kuin superpallo jalkojemme ympärillä, jopa kosketusetäisyydellä ja välillä kivenkoloissa piileskellen ainakin 15min ajan. On muuten aika vinkeä tunne seisoa kivikossa ja huomata, että tarkalleen omien jalkojen vieressä olevasta kivenkolosta kurkistaa ylöspäin utelias, nappisilmäinen kärpännaama. Kuka julmuri saattaakaan laittaa moisen pikku hurmurin turkin rääsyjensä koristeeksi? Hävetkää kaikki turkiksia käyttävät ääliöt kaksijalkaiset!

Kiihtynyttä bongausintoa herättäneen episodin jälkeen pääsimme vihdoin matkaan. Ilma oli suhteellisen lämmin, tummat pilvet taivaalla tosin hieman huolettivat. Seniorijaosto oli päättänyt seikkailuhenkisesti kahlata Glitterheimin ohi virtaavan joen yli, koska se säästäisi matkassa n. 2.5 km ja olisi tietysti myös huisin jännää sekä extremehenkistä. Tämä tosin vain siinä tapauksessa, että joki ei näyttäisi miltään Kokemäenjoen kokoiselta virralta. Päästyämme näköetäisyydelle, joki ei todellakaan vaikuttanut kovin pahaluonteiselta ja niinpä päätimmekin kaikki lähteä yhteistuumin kahluumatkalle. Täytyyhän sitä nyt suomalaisen *vähän* seikkailla. Joen ylitys ei yksinään olisi ollut paha ongelma, mutta samalla hetkellä huomasimme muhkean näköisen sadealueen lähestyvän meitä hitaasti, mutta varmasti. Lähdimme kirimään sen kummempia ajattelematta, että ehtisimme joen yli ennen sateen alkua. Sade kuitenkin yllätti meidät kesken ylityksen ja kiirettä pitäen valittu ylityspaikkamme ei osoittautunutkaan kovin helpoksi. Niinpä koko joukkiomme ramppasi kaatosateessa edes taas ja ilman kenkiä hyytävän kylmässä joessa arviolta 10–15 ikuisuudelta tuntuvaa minuuttia. Lopulta jalat alkoivat hävitä kokonaan tuntoaistin sanoutuessa irti tehtävästään.

Virta oli suhteellisen voimakas ja jalansijaa oli vaikea löytää saven läpinäkymättömäksi värjäämästä joesta. Lopulta kuitenkin onnistuimme pääsemään yli. Olimme läpimärkiä sateesta eikä suinkaan ylityksestä, joka liiallista hätäilyä lukuun ottamatta oli sujunut ilman vahinkoja. Sade jatkui edelleen kovana ja läpimärkä joukkiomme alkoi tuntea ikäviä vilunväristyksiä. Telttaa pystytettäessä syntyi varmaan uusi ennätysaika. Ahtauduimme kaikki samaan telttaan lämmetäksemme paremmin. Hetken nököteltyämme teltassa, sade loppui. Se olikin ollut vain raju kuuro, luontoäidille tyypillistä vittuilua. Tämän jälkeen ulkoilman lämpötila alkoi tippua nopeasti. Ilman kylmyydestä kertoo jotain se, että teltan suojakangasta pitkin valunut vesi oli jossain kohdin jäässä. Silti täytyi lähteä ulos etsimään juomavettä (jokivesi kun oli kovin savista ja vinkeän makuista) ja mahdollisesti polttopuita nuotioon. Yllättävää kyllä, pientä kuollutta risukkoa saikin keräiltyä sen verran, että saimme aikaiseksi kelpo nuotion. Risujen paloaika ei ollut kovin pitkä, mutta joka tapauksessa ehdimme kuivaamaan siinä tarpeellisimmat varusteemme.

Leirimme sijaitsi aivan joen rannalla ja päivämatkaa kertyi n. 13 km.

7. Päivä 27.7.2004

Heräsimme tukahduttavaan kuumuuteen seitsemältä. Oli upea aamu ja aurinko paahtoi telttaan täydeltä terältä. Riemua ei riittänyt pitkään, noin 15 min. kuluttua paksu harmaa pilviverho peitti auringon. Ei kun makari korviin ja takaisin nukkumaan. Kun heräsimme puoli kymmenen tienoilla, sama pilvimassa jökötti edelleen meidän ja auringon välissä. Kuiva vuoristotuuli tosin auttoi jonkin verran vaatteiden kuivatuksessa. Pääsimme liikkeelle vasta n. 12.30.

Tämä oli viimeinen päivämatka ja matkaa Spiterstuleniin oli jäljellä noin 13km. Päästyämme jonkin matkaa eteenpäin ja ohitettuamme Vestglupjønnen, eteemme aukesi silmänkantamattomiin ulottuva rakka, ja polku oli erotettavissa vain siellä täällä kiviin maalatuista T-kirjaimista. Näkymä kirvoitti vähemmän haltioituneita kommentteja kivistä ja auringonpaisteettomasta paikasta, josta kivet ovat peräisin. Maasto oli yksi hidaskulkuisimmista mihin koko reitillä törmäsimme. Kiviä siellä, kiviä täällä, kiviä kiviä, kivien päällä... Vähempikin olisi riittänyt nujertamaan ryhmän kivifriikit, joiden ei jostain kumman syystä tehnyt juuri mieli keräillä kiviä taskuun. No muutama pieni nyt ehkä kuitenkin…

Spiterstuleniin saavuimme illalla noin puoli kahdeksan aikaan. Kävimme kysäisemässä mahdollisuutta käydä suihkussa ja mahdollisesti saunassa. Vastaukseksi saimme, että valitettavasti moiset luksushoidot ovat vain hotellin asiakkaille. Pyh! Emme jaksaneet jäädä tinkaamaan miten olisi asia, jos olisimme lunastaneet telttapaikan. Kahvila sentään oli vapaassa käytössä. Kahvi maksoi n. 15 NOK ja olutpullo 45 NOK. Koska emme olleet lunastaneet telttapaikkaa, emme voineet yöpyä majatalon läheisyydessä, vaan meidän täytyi vääntäytyä öitsemään kilometrin säteelle. Kahvien jälkeen alkoi jo hämärtää, joten kaavimme tarpeelliset tavarat mukaan autolta ja leiriydyimme puron varteen, kilometrin verran ylävirtaan Spiterstulenista. Ilma viilentyi jälleen hyytävän kylmäksi, tähdet tuikkivat sametinmustalla taivaalla. Kuuma kantarellikeitto ja paksu, suklainen kaakao maistuivat paremmalta kuin mikään nais- ja miesmuistiin.

8. Päivä 28.7.2004

Tänään oli viimeinen retkeilypäivä, ja suunnittelimme kiipeävämme Galdhøpiggenille (2469 m), Pohjois-Euroopan korkeimmalle vuorelle. Aamutuimaan sää oli yleensä ollut parhaimmillaan, niinpä yritimme kerrankin lähteä matkaan ajoissa. Pakkasimme mukaan vain lämmintä vaatetta, hieman juotavaa ja jonkin verran muonaa: pähkinöitä, suklaata ym. ja aloitimme kiipeämisen 11.30. Sää oli parhain koko retkemme aikana. Vuorten varjoista ryöminyt aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, eikä ihme että nahka alkoi punoittaa huolimatta aurinkovoiteella lotraamisesta. Pieni käytännön vinkki: aurinkovoidetta kannattaa laittaa ISOLLA kädellä ja usein, eikä kolikonkaan kokoista kohtaa kannata unohtaa, jollei ihan välttämättä halua kolikon kokoista rakkulaa jonnekin. Tämän laiminlyöneet 2/4 retkueestamme paahtuivat paikka paikoin meetvurstin värisiksi ja nautiskelivat pikantista kirvelystä vielä kotosuomen saunassakin. Pitkähihainen vaalea paita on strippaamaan houkuttelevasta paahteesta huolimatta suositeltava ja mahdollisimman varjostava hattu vielä parempi. Älkääkä unohtako aurinkolaseja kotiin, ellette välttämättä halua hankkia reissun jälkeen opaskoiraa ja valkoista keppiä! Vuoriston lumesta heijastuva valo on viiltävän kirkasta.

Retki oli vaelluspäivien jälkeen aika raskas kevyen kantamuksenkin kanssa. Huipulle pääseminen kesti n. 3.5 tuntia ja töitä sai tehdä koko ajan, milloin soralla, kivikossa tai liukkaalla kengänvarsiin sulamaan muiluttautuvalla lumella. Huipulta avautui palkintona sanoinkuvaamattoman kaunis, meditatiivinen näkymä Jotunheimenin vuoristoon ja se sai elämän tuntumaan elämisen arvoiselta ja matkan kaikki vaivat lentämään huikaisevan sinisen taivaan tuuliin. Se oli niitä hetkiä elämässä, jotka todella tulee muistamaan niin kauan kuin muistia vain suinkin riittää.

Hauskuutimme muita huiputtaneita hysteerisen riemukkaalla riehumisella, kuten lumipesäpallolla, lumivoimistelulla ja lumiolkapyörillä. Mustan Oravan seitsemän rullaavaa kaatumista olivat näkemisen arvoinen suoritus. Yleisömme katseista kyllä saattoi lukea, että ”kaikkia mielenvikaisia sitä päästetäänkin ilman lääkitystä vaeltelemaan Norjaan”, mutta sehän ei meidän aitoa lapsenriemuamme haitannut. Suomalaisten sekopäämaine sai ansiostamme taas kerran lisäpontta.

Huipulla ei sitten todellakaan ole toilettia, mutta sieltä löytyi kahvila (25 NOK kahvi), harmi vain ettei mukana ollut yhtään valuuttaa sillä sumppi olisi totta vie maistunut. Tyydyimme kuolaamaan ja raapustelemaan puumerkkimme vieraskirjaan. Sitten olikin jo lähdettävä paluumatkalle, sillä pimeässä kiipeily olisi ollut vähintään veren kaivamista nenästä. Alastulo sujui ripeämmin ainakin lumisissa kohdissa. Erilaisilla perstuntumaisilla tai telemarktyylisillä mäenlaskutyyleillä vauhdin sai kasvamaan jopa vaarallisen kovaksi. Lopussa olleen alamäkisen kivikon selvittäminen otti vielä kertaalleen kovasti polvien päälle. Uupumuksesta huolimatta tuli todella haikea olo, kun istahdimme ennen Spiterstuleniin laskevaa rinnettä kielekkeelle ihailemaan romanttista maisemaa: vesiputouksia, vuorten taakse katoavaa okraista auringonvaloa ja laaksoa pitkin hiipiviä varjoja. Miten maailma voikaan olla niin sydäntäsärkevän rakas ja kaunis, täydellinen ja seesteinen, jos vain löytää oikean paikan sen tarkasteluun.

Laskeutumisen jälkeen kävimme nauttimassa leirikeskuksessa ansaitut oluet ja kahvit. Sitten alkoi paluumatkamme takaisin Suomeen.

Hyytävä nirvana

Tätähän minä en uskonut ikinä kuuna päivänä kirjoittavani: Olen jäänyt koukkuun avantoon ja jäiden nyt häivyttyä kylmään veteen. Olen ihan innoissani. Se kylmän puraisu tuntuu niin ihanalta. Kuin koko kroppa muuttuisi kiliseväksi kristalliksi ja hauraasti ritiseväksi riitteeksi. Sitten tulee annos kipristävää kipua, kuin avanto roikkuisi terävillä hampaillaan perslihassa. Ja jälkeenpäin leijuu vaaleanpunaisten untuvien päällä, samalla kun päässä helkkyvät pienet iloiset tiu´ut. Kas kun tätä ei ole vielä keksitty kieltää huumeena?

Siis MINÄ! Hytisevä vilukissa, joka on kokenut pelottavia, hypotermiaa muistuttavia tajunnanhämärtymisiä liftaillessaan sumuisenviileänä kesäyönä jossain jumalattaren selän takana Karjalan kunnailla. Siis huom: kesällä. Minä, joka ei moniin synkkiin talviin mielellään nenäänsä ulos pistänyt. Minä jota jurppii, jos kämpän lämpötila on niin matala, ettei voi rauhassa viettää vaikka koko vapaapäiväänsä alasti keekoillen. Minä, jonka mielestä kylmän taatusti loitolla pitävää kerrospukeutumista voidaan pitää yhtenä ihmiskunnan suurimpina oivalluksina.

Avanto hiipi veriini kavalalla tavalla. Se kuului alun alkujaan listalleni: tätähän minä en sitten todellakaan tee. Esimerkiksi Norjan vaellusreissullamme hytisin jääkylmässä jäätikköjärvessä pohkeitani myöten ja yritin kiroillen pestä itseäni. Puin nyrkkiäni ja uhosin että "tässä järvessähän minä EN ui." Kuinka ollakaan, heti tuon lausuttuani liukastuin niljaiselta rantakiveltä ja sukelsin jorpakkoon pää edellä. Kyllä Jänismiehelle nauru kelpasi.

Elämä näkyy pitävän huolen siitä, että teen asioita joita en omasta mielestäni muka todellakaan suostuisi tekemään.

Toinen kylmäuintireissu tapahtui mökillä, exän pilkatessa vierellä, etten varmasti uskalla. Pakkohan sinne jääriitteen sekaan oli mennä jo pelkästään sen takia, että sai exän pyyhkimään alentuvan ilmeen naamaltaan. Ensimmäinen kerta tuntui kamalalta, kuin jalat olisi sahattu ruosteisella sahalla poikki. Sitten alkoi jo sujua ja ei tuntunut oikeastaan missään. Lopulta oli pakko mennä uudestaan ja uudestaan, kerta toisensa jälkeen. Kummallista. En ymmärrä itseäni lainkaan.

Ystävämme järjestivät meille Helsingissä todella ihanan avantokokemuksen eräänä muuten surullisena ja ikävänä päivänä. Helvetillisen kuumasta, nokisesta savusaunasta kymmenen asteen pakkaseen ja avantoon. Taivaan portti oli apposen auki mustassa vedessä, johon laskeutuivat jääkaljun peittämät portaat.

Viime mökkireissulla harmikseni epäonnistuneen, raivopäisen avannonmurskausyrityksen jälkeen olen päässyt kahdesti jäädyttämään itseäni oikeiden avantouimareiden seurassa. Ensimmäisellä kerralla meressä vielä kellui kunnon lautat jäätä, mutta nyt viikkoa myöhemmin kaikki jää oli kadonnut huis hittoon. Ei veden kylmyydessä silti mitään vikaa ollut. Ei todellakaan.

Viisi kertaa meressä käytyäni ja jopa todella uituani lyhyen matkan, olin kirjavatäpläinen kuin leopardi. Kylmäurtikariani ei antanut tällä kertaa itsestään mitään merkkiä, vaikka viime kerralla se sentään nosti nivusiini koholleen turvonneet, käden kokoiset läikät jotka kestivät loppuillan. Ehkäpä pääsen tuosta oireesta eroon kokonaan, tai voihan se tietenkin olla myös jonkin muun vesistössä piilevän allergeenin aiheuttama oire.

Seuraava endorfiinihumala on melkoinen. Jotain siitä kertoo sekin, että saunalla ventovieraat ihmiset käyvät kälättelemään hilpeästi vierustoverilleen ja nauravat paljon. Aurinko paistoi taas ihanasti koko päivän ja sen kauniisti valaisemia kallioita oli ilo katsella saunan kuistilla kylmäshokista toipuessaan. Lentokone oli raapaissut siniseen taivaankanteen valkoisen raamun. Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.

Pyöräilin kaupungin halki tuulen lennättämän höyhenen lailla ja leijun edelleen hivenen lattiapinnan yläpuolella. Ensi yönä nukuttaa taas hyvin.

Nyt olen ainakin ansainnut ylleni talvella ostamani suloisen vaaleanpunaisen t-paidan, jossa on vinksahtaneen näköinen pallonpyöreä pingviini, jonka räpylässä (siivessä?, kädessä? tassussa?) on jääkuution sisällä oleva kala. Paidassa lukee että ARCTIC SWEET.

Ohessa oleva kuva: Michael Whelanin Snow Queen

Pidän itseäni hyvänä

Näin keväällä, kun outoja valoilmiöitäkin taas näkyy, sitä huomaa talven aikana nahistuneensa kuin maakellariin jäänyt vihoviimeinen nauris. Naama on kuin olmia tai ruumiskynttilää katselisi, eikä tämän kisun karvakaan juuri kiillä. Mustat varjot silmien alla muistuttavat jo korpin siipisulkia. Kroppa huutaa hengenhädässä vitamiineja ja iho janoaa aurinkoa. Illalla ei ole kotona edes siippaa, jota voisi pyytää hieromaan niskaa ja naksauttamaan selän fasettilukkoja auki. Kissat tosin kävelevät tarmokkaasti öisin päälläni akupisteitäni painellen, mutta ne ovat thaihierojiksi liian keveitä.

On siis kevätremontin aika. Otollisin aika pitää itseään hyvänä.

Aloitin teolla, jota olen lykännyt jostain käsittämättömästä syystä koko elämäni, eli menin hierojalle. Hassua, että olen patistellut aika montaa ihmistä hierojan pakeille ja ajanut istumatyöstä juminiskaisen Jänismiehen sinne lähes piiskan kanssa sekä ostellut hierontalahjakorttejakin, mutten vaan ole itse saanut hyvistä aikeistani huolimatta mennyksi.

Tänä aamuna viimein antauduin vahvaotteisen nuoren valkyyrian armoille. Hän sitten jytyyttikin selkäni ja niskojeni jumiutumia oikein äidin kädellä. Rutina vaan kävi kun hän möyryytti niskani klunsseja ja näytti niille kuka käskee. Kokemus käväisi etenkin käsivarsien osalta kivun rajamailla, muttei mennyt missään vaiheessa yli. Eli juuri sellaista käsittelyä, kuin olin toivonutkin. Mitkään silittelyt tai hivelyt kun eivät meikäläisen jukuriniskoihin auta, enkä muutenkaan kuulu herkkähipiäisiin höyhensaarten asukkaisiin. Äkäiset olkakyttyräni ovat perinnöllistä laatua ja voivat äidin kokemuksen mukaan muuttua pysyviksi ellei niitä kurita ajoissa pehmeiksi ja joustaviksi. Hieroja suositteli kuuria, että etenkin istumatyöstä juiliintunut vasen puoleni saataisiin sulatetuksi. Olin harvinaisen samaa mieltä.

Hieromisen jälkeen olo oli todella sekava ja pökkyräinen. Naama ja sormet olivat hassun turvoksissa, vissiin vähän nesteet lähtivät liikkeelle. Uuden hieronta-ajan saman tien varattuani (taisin jäädä kerrasta koukkuun) kävelin ulos hoitolasta kuin pahassakin kännissä. Hetken kuluttua maailma kävi kirkastumaan ja hyvänolontunne alkoi virrata oikein tulvimalla sisälleni. Päätin tiristää aamun vapaatunneista viimeisenkin riemunpisaran irti ja tassuttelin usein silmäilemääni hyvän olon kasvisravintolaan Eliksiiriin. Tilasin samettisen porkkanakeiton ja porkkanaleipää sekä epäilyttävän levänvihreän energiajuoman.

Porkkanakeitto oli ihanaa ja porkkanaleipä suli suuhun. Energiajuoma oli todella maukasta ja vienon mansikkamurskeista vaikka näyttikin joltain tappajasinilevän kostolta. Syntisen kahvin päälle siemaistuani olo oli kuin hemmotellulla prinsessalla. Kaupungin läpi pyörällä singahtaminen oli sen jälkeen kuin pääskysen lentoa. Niin pienistä asioista se hyvä ja autuas olo koostuu.

Pistäydyin vielä ruokakaupassa päivittämässä köyhät työevääni energisempään suuntaan. Nyt tulee taas hetkeksi kenkää talvimoottoria käynnissä pitäneille sokereille, vaalealle viljamössölle ja maitotuotteille. Enkä todellakaan käy lähiaikoina laiskuuttani kahvilassa jossa on yleensä vain huonoja ja vielä huonompia välipaloja tarjolla. Mukaan tarttui rucolaa, kurkkua, ituja, kalaa, täysjväleipää, mandariineja, kaurajuomaa ja soijaa. Näilläpä biolaneilla sitten elähdytän riutunutta talvirunkoani ja varustaudun seikkailurikkaaseen kesäaikaan siirtymiseen.

Olen kumman hyvällä tuulella. Tirskun hilpeyttä ja ystävällisyyttä. Mieli tekisi halailla vastaantulijoita ja hymyillä asiakkaille maanisen hilpeästi. Oikein tunnen kuinka mahla on alkanut virrata suonissani.

Äärettömyyden solmu

Rakkaus on merkillinen ja kunnioitettava mysteeri, joka parhaimmillaan silaa elämän rosoisuutta ja tekee tästä murheen laaksossa vaeltamisesta monin verroin antoisampaa. Se, että osaa rakastaa ja saa osakseen rakkautta, on kallisarvoisimpia lahjoja joita ihminen voi elämänsä aikana osakseen saada.

Pidän rakkautta hyvin yksilöllisenä ja yksityisenä asiana. En koe voivani ilmentää sitä tyydyttävällä tavalla valmiiden, kaavamaisten yhteisöllisten riittien tai ulkoapäin kaikille yhteiseksi määrättyjen symbolien avulla. Siis Minä en koe voivani tehdä niin, muista en voi enkä halua sanoa mitään.

Uskonnollisten tahojen tarjoamat rakkauden sakramentit eivät meikäläisen kaltaista paatunutta ateistia juurikaan kiehdo pakanallisesta alkuperästään huolimatta. Eikä minulle myöskään sovi se, että minun pitäisi representoida rakkauttani joidenkin minulle vieraiden ja jopa vastenmielisten tahojen määrittelemien näytelmäsääntöjen mukaisesti. Siippani on tässä asiassa samoilla linjoilla kanssani. Riitasointuja ei ole ilmennyt, vaikken haluakaan paksua kultaista rengasta nimettömääni, sukulaislaumaa kihlajaiskahville tai kesähäitä kaiken maailman häähärpäkkeineen prameimmassa kirkossa joka läänistä löytyy.

Rakkaus on näkymätöntä ja aineetonta, mutta mittaamattoman kallisarvoista. Kulta on mielestäni aivan liian halpaa sitä symboloidakseen. Rakkaus on ainutlaatuinen ja pyhä asia, joka ei minun elämässäni silti liity millään tavoin uskontoon tai henkiolentoihin. Se saattaa tosin olla eräänlainen uskonnon vastine, -ylevä, valoisuutta ja toivoa antava, tunteiden ja tekojen elähdyttävä virta. Rakkaus on ideaaleistaan ja korkealentoisista mielikuvastoistaan huolimatta minulle enemmän arkipäivän kantava tukirakennelma ja vahvasti tahdon asia.

Joidenkin karvaiden elämänkokemusteni perusteella arvelen, että rakkauteen saattaa päteä samanlainen varoitus kuin onneen: se jolla sitä on, tulisi kätkeä se muiden katseilta ja iloita siitä hiljaa vain jossain korven kätköissä. Koska ihmisille kuitenkin on luonteenomaista pyrkiä ilmentämään aineettomia asioita symbolein, emme mekään siippani kanssa tehneet poikkeusta lajissamme, halutessamme lopulta jollain tavoin vinkata koko maailmalle, että olemme rakastavaiset ja hyvin tosissamme.

Yhdennettätoista vuotta jatkuva, hyvin vähän kolhuja saanut ystävyys, joista viisi on kulunut yllättävän intohimoisina sekä toisiimme kiinni kasvaneina rakastavaisina, on jokseenkin luotettavasti todistanut sen, että siedämme toisiamme mainiosti ja pidämme toisistamme aidosti. Jänismiehellä oli motto, jonka mukaan naisen kanssa pitää seurustella vähintään viisi vuotta ennen kuin pieni poikanen voi edes vähän luottaa ja ruveta harkitsemaan virallisempien siteiden solmimista. Itse olin vielä tätäkin kyynisempi ja murisin, ettei mitään typeriä liimasiteitä tarvita kahlitsemaan kahta vapaata ihmistä jotka tykkäävät toisistaan käskemättä ja sitomattakin.

Makein juttu, jonka olen pitkään aikaan kuullut on se kun työkaveri kertoi tuossa juuri seurustelleensa kolmekymmentä vuotta ja menneensä vasta viime syksynä naimisiin.

Vuosien kuluessa mieliimme soluttautui sittenkin ajatus (aika pehmittää kapinallisiakin) jostain fyysisesti näkyvästä ja konkreettisesti mukana kulkevasta symbolista, joka yhdistäisi meitä kahden salaliittolaisen tavoin. Sormuksia kohtaan meillä molemmilla oli hyvinkin kielteinen asennoituminen: Minä saan sormuksista materiaalista riippumatta ihottumaa, inhoan kultaa metallina ja en muutenkaan käytä jatkuvasti koruja napakorua lukuun ottamatta. Jos ostaisin jonkun arvokkaan sormuksen, niin kuitenkin hukkaisin sen vempatessani sitä treenien takia sormestani pois ja takaisin. Jänismies taas tekee työtä, jossa on vaarana jäädä kiinni teknisiin vimpaimiin ylimääräisistä ulokkeista ja myös hän joutuisi treenien takia samaan päälle/pois rumbaan.

Koska minulla on jo entuudestaan tatuointi, johon olen erittäin tyytyväinen, heitin ilmaan idean tatuointisormuksista. Jänismies ei ensin ihmeemmin innostunut, mutta tarttuikin sitten ideaan yllättävän hanakasti kun itse olin jo kohauttanut hartioitani ja todennut että antaa sitten olla koko juttu.

Aloin hakea aktiivisesti tietoa sormustatuoinnin järjellisyydestä ja toteutettavuudesta. Etsin kuviota, joka olisi syvällisellä tavalla merkityksellinen ja miellyttäisi meidän molempien silmää. Tärkeää oli myös tarkistaa, että valitussa kuviossa ei ollut jotain piilomerkityksiä, jotka aiheuttavat pahaa karmaa jossain päin maailma. Ei olisi mukavaa saada yllättäen tietää olevansa sitoutunut miehensä sijasta johonkin murhaavaan rikollisliigaan tai mafiaan.

Muutaman suuruudenhullun suunnitelman jälkeen eräs kuvio kirkastui mielessäni ja olikin yhtäkkiä aivan itsestäänselvä: mikä olisikaan sen sopivampi kuin Jänismiehen minun selkääni seurusteluaikojemme alussa piirtämä (meillä oli tapana piirrellä ja kirjoitella hassuja juttuja toisiimme) äärettömyyden ja ikuisuuden symboli eli lemniscus. Esittelin oivallukseni Jänismiehelle ja hän piti sitä hyvänä, käytyään vielä läpi selville ottamani symbolin historian. Nähtyään paperille tekemäni hahmotelman, Jänismies etsi matemaattisen kaavan, jolla piirrosohjelma pystyi luomaan kuvion. Sitten viilasimme ja höyläsimme kuvion lopullista muotoa yhdessä monta iltaa, mitä on vaikeaa uskoa nähtyään kuinka yksinkertaisesta kuvasta on kyse.

Iholle kuviot siirtyivät tammikuun 23 päivä. Kuukautta myöhemmin kuviota vielä vahvistettiin ja nyt parantuminen on piirua vaille valmis. Tatuointi ei tuntunut pahalta, vain sormen ohutihoiset sivut hiukan juilivat. Operaatiosta aiheutunut kipu oli suorastaan miellyttävää verrattuna hammaslääkärillä käyntiin.

Lemniscuksesta löytyi monia symbolisia tasoja, jotka sopivat meihin. Ehkä arkisin, mutta silti hyvin sattuva oli symbolin yhteys ammatilliseen suuntautumiseemme. Lemniscuksella on omat vahvat konnotaationsa sekä Jänismiehen edustamissa luonnontieteissä sekä minun omimmalla alallani eli mytologiantuntemuksessa.

Monissa kulttuureissa lemniscus symboloi äärettömyyttä, päättymättömyyttä, rajattomuutta, ikuisuutta ja myös häntäänsä syövään ouroboros-käärmeeseen liittyen, kaiken olevaisen syklisyyttä.

Mielekkäin lemniscuksen herättämä assosiaatio tulee kahdesta omaa tietään kulkevasta yksilöstä, joiden elämänpolku risteää ja yhtyy toisiinsa. Lopullisen versionsa kuviomme sai ympyrästä joka punoo yksilöiden polun aukeamattomaksi solmuksi. Joissakin tulkinnoissa tämä "ikuisuuden solmu" merkitsee jumalan ääretöntä rakkautta, mutta se on ymmärrettävästi myös suosittu rakastavaisten välistä, äärettömäksi ja ikuiseksi toivottua sidettä kuvaava symboli. Jumaliin uskomattomana ihmisenä olen taipuvainen ajattelemaan että kaikki jumalallisuuden ainekset ovat meissä ihmisissä itsessämme.

Olin myös mielissäni siitä, kun löysin solmusta vielä yhden merkittävän mielleyhtymän. Sehän muistuttaa kahdeksikkosolmua ja tuo siten mieleen myös meille kahdelle hyvin merkittävän asian: vuoristovaelluksen. Kahdeksikko on varma solmu, jolla esimerkiksi kiinnittäydytään railoalueella liikkumisen turvallisuutta parantavaan köysistöön.

Sillä että sormuksemme on tatuointi, on paljon merkitystä. Kyse ei ole jossain hulluuden puuskassa saadusta päähänpistosta, vaan harkitusta valinnasta, jonka seuraukset olemme valmiit kantamaan. Tatuoinneista jotain tietävät lienevät kuulleet etteivät sormet todellakaan ole tatuoijien lempparipaikkoja tai välttämättä edes mikään kovin hyvä idea. Tämä on mainiosti tiedossamme. Jos kuvio vaikean tatuoinnillisen sijaintinsa takia joskus nuhraantuu tai haalistuu, emme käy hyperventiloimaan, vaan kannamme sen sitten sellaisenaan. Kuluvat ne kultasormuksetkin.

Sormustatuointi poikkeaa ainakin vielä edukseen valtavirrasta ja antaa vahvan signaalin siitä, että haluamme itse määritellä sen miten sitoumuksemme näyttäytyy ulkopuolisille. Tatuointia ei voi ottaa noin vain pois tai laittaa väliaikaisesti taskuun ja niin on tarkoituskin. Se on paikoillaan päivällä ja yöllä ja aina. Jos sen haluaa pois, joutuu kärsimään vaivalloisista laserhoidoista tai kuten tatuoijalle vitsailin: hankkimaan viime aikoina Suomessakin päätään nostaneen muodikkaan kosmeettisen amputoinnin.

Romanttisimmillaan kuvio tuo minulle mieleen vertauksen, jota olen kuullut käytettävän rakkaudesta. Rakkaus on kuin perhonen, joka laskeutuu ihollesi. Se on siinä vain omasta tahdostaan, mutta jos suljet kourasi ottaaksesi sen kiinni, se rusentuu. Tämä perhonen vaan ei taidakaan lähteä ihan heti lentoon...

Ohessa oleva ihastuttava kuva on puolalaisen taiteilijan Slawek Grucan näkemys rakastavaisista.

The Ring of Bright Water

Posti toi minulle kauan kaipaamani ja haaveksimani kirjan, Gavin Maxwellin kirjoittaman The Ring of Bright Water -trilogian. Purkaessani sen kirjekuoresta ilahduin esteettisesti siitä, että laadukkaaksi jo etukäteen tietämäni sisällön lisäksi kirjan kannet olivat niin viehättävät: Etukannen valokuvassa nuori poika soutaa venettä, jonka partaaseen nojaa hassuilmeinen saukko. Takakannessa on kuva pitkäviiksisestä saukosta, joka teroittaa hampaitaan järsimällä puunkarahkaa. Värimaailma on mustavalkoinen ja kirjailijan nimi on painettu tyylikkäästi valkoiseen sointuvalla platinalla. Tulee ihan mieleen toinen lempikirjani: The Snow Leopard.

Tunnen mielihyvää jo pelkästään ajatellessani sitä laadukasta aikaa, jonka tulen kirjan parissa viettämään. Aihepiiriltään kirja kuuluu niihin minua kovasti kiehtoviin teoksiin, joissa kuvataan karuissa luonnonolosuhteissa liikkuvia tai eläviä ihmisiä. Heitä, jotka rakastavat sekä kunnioittavat luontoa ja kuvaavat kokemuksiaan ja ajatusmaailmaansa niin, että on kuin olisi heidän mukanaan.

Gavin Maxwell on yksi eniten jumaloimiani luontokirjailijoita, mm. Peter Matthiessenin, Vladimir Solouhinin, Vladimir Arsenyevin, Thor Heyerdahlin, Juri Rytheun ja Tsingis Aitmatovin rinnalla. En voi vastustaa kirjoittajia, joiden kirjojen sivujen välistä puhaltaa myrskytuuli, varisee erämaan hiekkaa tai pärskähtää suolavettä kasvoille. Selkeä kaunokirjallinen lahjakkuus kuuluu näiden edellä mainittujen suuriin meriitteihin mielenkiintoisesti kuvatun, seikkailurikkaan elämän lisäksi.

Maxwellin trilogia sisältää kolme kirjaa: Ring of Bright Water, Rocks Remain ja Raven Seek Thy Brother. Näistä kaksi ensimmäistä olen lukenut kauan sitten suomennoksina: Saukko, ystäväni ja Kalliot pysyvät. Pidin niistä todella paljon ja nyt olen viimein saanut ne kaikki omakseni, vaikken saisikaan missään nimessä hankkia itselleni lisää kirjoja kun adoptiokodin löytäminen entisillekin aiheuttaa päänvaivaa.

Kirjoissaan Maxwell kuvaa elämäänsä Camusfearnassa, syrjäisessä mökissä Skotlannin Ylämailla. Kirjoissaan hän käyttää asuinpaikastaan salanimeä, koska halusi pitää paikan yksinäisyyden ja eristyneisyyden koskemattomana, irtaallaan urbaanista elämästä. Hankkiutumistaan erakoksi Maxwell kuvaa eräänlaisena kapinointina aikuisuutta ja sen vankilamaisen kahlitsevia velvollisuuksia kohtaan. Vapaus, omaehtoisuus, luonnollinen aikakäsitys ja oma rauha ovat kirjailijalle pyhiä ja tärkeitä elämänarvoja, joita ahtaissa kaupungeissa kellon mukaan eläminen hänen mukaansa loukkaa syvästi. Täytyy myöntää, että olen tuosta hänen kanssaan hyvin samaa mieltä, vaikka olenkin toistaiseksi kaupungissa nalkissa.

Hyvin mielenkiintoista Maxwellin eristäytyneestä elämästä tekivät hänen epätavalliset lemmikkinsä. Hän nimittäin toi Irakin suoarabien pariin tekemältään matkalta mukanaan Mijbli-saukon, josta tuli hänelle kiehtova seuralainen. Tämä hauska veijari varasti todella hänen sydämensä, mitä ei nähtävästi voi sanoa hänen kohdallaan kenestäkään ihmislajin edustajasta. Kun Mijbli tunnistettiin Lontoon eläintieteellisessä yhdistyksessä (London Zoological Society) ennen nimeämättömäksi saukkojen alalajiksi, Maxwell sai nimensä mukaan lajimääritykseen: Lutrogale perspicillata maxwell. Toisen, afrikasta tuodun saukkonsa Edalin Maxwell adoptoi eräältä tohtorilta, sillä saukon kohtalona olisi ollut muuten joutua eläintarhaan.

Sen lisäksi, että Maxwell oli lahjakas kirjoittaja, hän myös maalasi ja valokuvasi. Hänen hienoja saukkokuviaan löytyy mm. Telegraphin artikkelista.

Lisään tähän saumaan huomautuksen, jonka paikkansapitävyys tulee karmaisevalla tavalla esille kirjassa Kalliot pysyvät: Saukot ovat ehkä ulkonäöltään ja käytökseltään tajuttoman suloisia ja viehättäviä, mutta ne eivät kuitenkaan ole mitään pöfföisiä ja paijattavia joka kodin lemmikkieläimiä. Niiden kanssa eläminen ei myöskään ole mitään disney-filmiä. Siitä huolimatta että saukot solmivat omistajaansa tunnesiteen ja saattavat olla mieluusti sylissäkin, voivat villit vaistot tai silkka kateus toista saukkoa kohtaan ottaa stressaavassa tilanteessa vallan. Jos saukolla menee herne nenään, voi kiukun kohteeksi joutuneelle käydä huonosti, kuten Terry Nutkinsille, joka työskenteli Maxwellin apulaisena. Saukko Edal suivaantui jostain syystä vierailulla olleeseen ihmiseen ja puri tätä nilkkaan sekä rouhaisi kahakkaan väliin menneeltä Terryltä muutaman sormen irti.

Gavin Maxwellin trilogiassaan kuvaama elämä ei muutenkaan ole pelkästään paratiisimaista luontoidylliä, vaan sisältää traagisia tapauksia ja surullisia kohtaloita. Etenkin trilogian loppupuolella tarinaan hiipivät mukaan synkät varjot. Koska en kuitenkaan halua pilata trilogian tarjoamaa lukunautintoa keneltäkään, en kerro juonesta tai tapahtumista tämän enempää. Elättelen vain toivoa siitä, että pääsen vielä joskus patikoimaan kirjan maisemiin, joiden kerrotaan peittoavan niitä muistuttavan Lapin mennen tullen.

Seuraavana intohimona minulla sitten onkin saada jostain käsiini kirjan pohjalta vuonna 1969 tehty elokuva.

GAVIN MAXWELLIN TUOTANTO:
Harpoon at a Venture (1952)
God Protect Me from My Friends (1956)
A Reed Shaken By The Wind - a Journey Through the Unexplored Marshlands of Iraq (1959)
The Ten Pains of Death (1959)Ring of Bright Water (1960)
The Otters' Tale (1962 ; a children's version of Ring of Bright Water)
The Rocks Remain (1963)
The House of Elrig(1965)
Lords of the Atlas: Morocco, the rise and fall of the House of Glaoua (1966)
Seals of the World (1967)
Raven Seek Thy Brother (1969)


ELÄMÄNKERRAT

The White Island by John Lister-Kaye (about the author's time working with Maxwell) (1972)
Maxwell's Ghost - An Epilogue to Gavin Maxwell's Camusfearna by Richard Frere, Victor Gollancz, (1976)
Gavin Maxwell, A Life by Douglas Botting (1993)
The Saga of Ring of Bright Water - The Enigma of Gavin Maxwell Neil Wilson (2000)

Kalat katsovat valoon

Menneen viikon runollisin ja tunnelmaltaan sykähdyttävin hetki.

Seison laiturilla uimapuvussa. Merellä on pimeää, märkää ja kylmää, vain muutama valo näkyy rannalta. Tuuli vihmoo inhottavasti kylmiä pärskeitä iholle. Puuskien mukana viimeinenkin ruumiinlämpö karkaa usvana yöhön. Laskeudun portaita pitkin mereen ja henkeä haukkoen upottaudun kaulaa myöten sameanvihreään kylmyyteen. Muutama hysteerinen uimaliike ja sitten äkkiä portaita pitkin ylös. Vesi roiskuu iholtani kuin sula metalli joulukuusen lailla loistavan kylpylän vastavalossa. Kipeästi puristavat jääsormet päästävät vähän kerrassaan irti sääristäni. Seison laiturilla veteen katsellen ja odotan uimista seuraavaa huumaavaa endorfiinin tulvahdusta.

Huomaan, että laiturissa on kiinni veden alla oleva lamppu. Lampun edessä, lähellä pintaa kelluu rivistönä tummia tikkumaisia varjoja. Kumarrun katsomaan. Näen että varjot ovat parvi pienen pieniä kaloja. Ne tuijottavat kuin naulittuina paikallaan pysytellen laiturivaloa, vaikka aallot keinuttavat niitä. Kuvittelen mielessäni miltä niistä tuntuu. Syksyn kylmässä pimeydessä uivat pienet olennot löytävät yhtäkkiä parvena sokaisevan valon äärelle, joka kenties hieman lämmittääkin. Jos kalojen aistimaailma muistuttaa edes kaukaisessa määrin omaamme, sen täytyy olla huikaisevaa, lumoavaa. Onkohan valo niille suuri lempeä jumala?

Liikutun, koska olen tunteellinen hupsu.

Palaan sisälle kylpylään ja astelen kuumaan, kylmän jälkeen kiehuvan pistelevältä tuntuvaan veteen. Valoa ja lämpöä. Siinä ihmisellekin jumalaa kerrakseen.

Koskettavan kaunista

Useammin kuin kerran lienen ihastellut Tuija Vihermaan fantasiatekstiilejä ja laukkuja erään gallerian ikkunassa. Monestikin lienen laittanut korvan taakse muistiin, että varmasti käyn ostamassa joko itselleni tai lahjaksi jonkun hänen ihanista kissa- tai kettulaukuistaan. Jotenkin se on vain jäänyt toteuttamatta, niin kuin moni muukin hyvä idea. Ehkä minun pitäisi pitää ideakalenteria, niin muistaisin nauttia joskus kiireettömästi kaikesta siitä, mitä olen joskus ihastuneesti huokaisten merkille laittanut.

Tänään vietin aikaa Keskiaikamarkkinoilla kuljeskellen, muurinpohjaletulla herkutellen, innokkaasti kuvaillen sekä oluttuopposen ääressä kesäillan huumaavan kuumista auringonsäteistä nauttien. Muistin taas kerran, miksi tätä kaupunkia rakastankaan: täällä osataan tanssia iloisesti historian haamujen kanssa, tehdä käsitöitä joita oikeasti haluaa katsella ja ostaa sekä tietenkin valmistaa toinen toistaan suussasulavampia herkkuja. Sahramipullan maku jäi makumuistiini niin hyvänä, että suu vettyy kun tätä kirjoitan. Saan syyttää vain itseäni jos järsin ensi yönä unissani tyynynkulmaani...

Pitihän se arvata, että vastaan sattui sitten se Koju isolla koolla, jonka ohi en päässyt noin vain kävelemään.

Tuija Vihermaalla oli tuossa pikku kojussaan näytillä toinen toistaan viehättävämpiä kuvajaisia, jotka visuaalisen elämyksen lisäksi tuottivat minulle syvää henkistä mielihyvää. Tuota henkistä tunnetta on vaikeaa kuvailla, mutta se muistutti jollain tavalla harpun helähdyksiä ja lumikiteiden tai joidenkin hileiden ääntä. Kokonaisvaltaista, lapsenomaista ilon aistimusta. Liikuttumista.

Etenkin yksi valkoinen Lumotun Maan hahmo, Lumikauros tai Gwiona kiehtoi ja viehätti minua siroudellaan ja lohduttavalla viattomuudellaan. Vähältä taas piti, etten hyppinyt tasajalkaa käsiäni taputtaen ja riemusta hihkuen, niin onnellinen olin noita kuvia katsellessani. Siitä tulee kai tavaramerkkini kunhan pääsen viimeisistäkin aikuisuuden estoistani eroon, sen verran usein olen asiasta jos toisestakin haltioissani. Entä sitten jos on hieman naiivia olla näin koskettunut ja innoissaan jostakin. Olen hyvin tyytyväinen siihen, että pystyn moiseen koskettumiseen.

Kojulta lähti kainaloon lahjaksi menevä ja poikaystäväni hyvällä maullaan valitsema kettutaulu ja tietenkin silmät kiiluen bongaamani pieni kissataulu, Herra Heinarin kuvalla koristettu. Kuvat vetosivat mukana olleeseen ystäväänkin, hänen matkaansa lähti ainakin hullunkurinen punainen lohikäärme. Onneksi minulla ei ollut sen enempää rahaa mukanani tai olisin varmaan muuten ostanut puoli kojullista. Juuri tuollaiseen olisin valmis ilomielin laittamaan viimeisetkin roposeni.

Ihmiset jotka pystyvät maalaamaan iloa ja hyvää mieltä helkkyviä sielunkuvajaisia ovat tässä synkässä maailmassa kultaakin monin verroin kalliimpia.

Täytyy sanoa, että olihan hyvä iltapäivä.

TUIJA VIHERMAAN KOTISIVUT
TUIJA VIHERMAAN YHTEYSTIEDOT

Kyky haltioitua

Elämästä tekee mielestäni elämisen arvoista kyky haltioitua. Se, että jokin kohdattu asia herättää yhtä aikaa sekä voimakkaan henkisen että ruumiillisen tuntemuksen. Jos tuo kyky on joskus ollut hukassa, niin kuin itselläni rujon nuoruuteni jälkimainingeissa, sitä osaa arvostaa entistäkin enemmän.

Haltioitumisella on tarkoitettu muinaisessa merkityksessään shamanistista kykyä irtautua ruumiistaan tai langeta loveen, transsimaiseen olotilaan. Itselleni haltioituminen puolestaan on antaumuksellista uppoutumista, täydellisen virtaamisen kokemista, veden juomista kun on janoon kuolemaisillaan.

Haltioituminen on vaikeasti kuvailtavissa oleva olotila, joka on sekoitus iloa, surua, ylevyyttä, rakkautta, itkua, naurua, kutitusta, kipua ja sitä fiilistä, mikä tulee vatsanpohjaan kun mennään vuoristoradassa alaspäin. Jollain tavalla haltioituminen muistuttaa orgasmia, mutta ei sinkoa tajuntaa hämärän utuisille rajamaille, vaan tarkentaa sen yhteen hehkuvaan ja kirpeään pieneen polttopisteeseen. Haltioituminen on kuin kameran zoomi, jolla voi tarkastella läheltä kastepisaran kauneutta hämähäkinverkon langalla. Se nostaa sielun hetkeksi irtaalleen maallisesta tomumajasta, jolloin voi kokea olevansa lähempänä ymmärrystä ja yhtä maailmankaikkeuden kanssa. Kuin valossa kylpevää kristallia.

Jos jokin on mielestäni haltioittavaa, niin sitten juuri se, että "hengittää" jotain aistimaansa sisäänsä ja tuntee kuinka se virtaa koko mielen läpi. Mielen herkkiä kieliä soitellen, kuin jäänraikas vesi tai tuuli. Haltioituminen on hurmioitumista, nousuvettä silmissä, kuunpaistetta joka uppoaa naulana kallonpohjaan asti, ihoa joka nousee kananlihalle, ääntä joka värisyttää kehoa kauttaaltaan, tuoksua joka saa maailman pyörimään karusellin lailla. En tiedä onko maailmassa tarpeeksi sanoja haltioitumisen kuvailemiseen, ainakin sanallistamisen punnitseminen ja viilaaminen tuntuu vievän pienen ikuisuuden hakiessani täsmälleen oikeaa ilmaisua.

Itse haltioidun nykyisin paljon ja monesta syystä. Minut voi helpostikin nähdä hihkumassa innosta ja hyppimässä riemusta tasajalkaa siksi, että olen nähnyt vaikkapa perhosen tai oravan. Olen haltioitumiskykyni suhteen kuin pieni lapsi. Minulle ei tuota vaikeuksia ryhtyä tanssimaan Mörkö se lähti piiriin-tanssia keskellä katua, jos minusta siltä tuntuu. Kykyni tuntuu voimistuvan ja syvenevän vuosien kuluessa, ehkä siksi että rakastan syvästi ja koen olevani aidosti rakastettu. Yksin ja surullisena tuon kyvyn helposti menettää, tai sille ei välttämättä anna suurtakaan painoarvoa. Haltioituminen vain on kerta kaikkiaan ihanaa, varmaankin jotain sellaista mitä kristityt kuvaavat sanalla armolahja. Minähän voinkin sitten puolestani kutsua sitä sanoilla leikkien Luonnon Lahjaksi, panteismiin kallellani kun olen.

Saatan haltioitua pienestä jänönpoikasesta, joka pitää korviaan lupassa ja uskoo olevansa näkymätön, miehestä joka nukkuu kissan kanssa poski poskea vasten, lepakosta jonka siivenkärki viistää syysyönä vedenpintaa, kummituseläimen poikasesta kämmenellä, kahvin tuoksusta aamulla, tervan tuoksusta veneessä, läksiäisrunosta, kallion laesta, kertomuksesta, karvaisesta perhosentoukasta, rummun, kitaran, huilun tai viulun äänestä, laulusta, rakkaan ihon tuoksusta tai lämmöstä, kauniista silmistä, vieraan hymystä, usvasta joen rannalla, hyvästä sanasta, siitä miltä tuoksuu sateen jälkeen, sateesta ihollani, nuotion ylös kohoavista kipinöistä, pihkan väristä, taivaalla lipuvista pilvistä, miniatyyrikokoisesta vaahteranlehdestä, kirsikankukasta ja vaahtoavista kirsikankukkapilvistä puiden latvuksissa, poikasiaan selässään kantavasta hämähäkistä, männyn kaarnan sävystä laskevan auringon valossa, vanhuksen rypyistä, varpaan päällä kasvavista karvoista, jäälyhdystä pimeänä yönä, jääpuikosta josta putoilee vesipisaroita, pienistä taimista jotka mönkivät ylös mullasta, puhtaista tuoksuvista vuodevaatteista, pisamista... voi niin paljosta!

Ehkä tämän hetkisen elämäni valtavimman haltioitumisen koin Krimmlin putouksilla viime kesänä. Kävellessäni näköalapaikalle ja kääntäessäni kasvoni hurjalla voimalla vuorenrinnettä alas jylisevää putousta päin, tunsin jotain niin syvältä koskettavaa ja koko ruumiini valtaavaa, että olin haihtua ilmaan. Hetken ajaksi ruumiini rajat hämärtyivät ja olin yhtä putouksen kanssa. Ilon ja haltioitumisen kyyneleet valuivat kasvoilleni niiden pisaroiden lomaan, joita putouksesta satoi sumuhuntuna ylleni. Olin niin onnellinen ja täysi, kuin ihminen vain voi jokaisella solullaan olla. Sellaisen kokemisen mahdollisuudesta olen syvästi elämälle kiitollinen.

Karjalaisten laulu

Tiikeritoveri tuossa kiusoitteli minua kaipuusta kotiseudulle, eli Pohjois Karjalan kunnaille. Ruisleivän, runon ja kukkuvien käkien kultamaille.

Kyllähän se täytyy myöntää, että minulla Karjalaan ja varsinkin karjalan murteeseen liittyy tietynlainen kultareunainen nostalgia. Puhun siis tässä yhteydessä siitä Karjalasta, joka on Suomen puolella, en siitä jota toistuvasti haikaillaan takaisin.

Jos kuulen Karjalaisten laulun tai varsinkin itse laulan sitä, vesi herahtaa silmiin ja ryhti suoristuu. Maakuntalaulua lauletaankin yleensä sydämen pohjasta ja ääntä säästelemättä. Asiaan kuuluu myös se, että kun laulun sanat menevät "kurja Karjalamme Suomen surut soittelee", laulajat korottavat usein ääntään vaihtaen sanan kurja paikalle uhmakkaasti KAUNIS! Joskus tulee myös ylen hilpeä olo Leevi and the Leavingsien osuvasanaisesta biisistä "Pohjois-Karjalaan." Karjala-olutkin pitää tietysti etikettitietoisena korkata silloin tällöin, vaikka Rakkaani maakunnasta rinnalle onkin rönynnyt Karhu.

Laulun säveltäjä ja sanoittaja P.J. Hannikainen hioi laulua 18 vuotta ja hyvää jälkeä tuli. Karjalaisten laulu on ehdottomasti komein maakuntalaulu!

Nostalgia on kuitenkin kaksijakoista. Luonto on paikoin hyvin kaunista, paikoin niin kaameaa turakkoa, ettei se pärjää eteläisille kalliomaastoille alkuunkaan. Punkkeja siellä taitaa sentään olla vähemmän kuin etelässä, tosin perkeleelliset hirvikärpäset ovat tehneet sinne julmetun invaasion venäjältä. Junan ikkunasta sinne päin mentäessä on mukavaa seurata, kuinka tutut maisemat kulkevat virtana ohi ja metsien ilme muuttuu synkemmäksi ja havuisemmaksi. Talvella taas on tullut todistettua sitäkin ihmettä, että rannikolta lähtiessä oli vielä nollakeli, mutta Karjalaan saavuttaessa junan vessassa oli lunta ja asemalla niin kipakka pakkanen, että piti kaivaa matkalaukusta kaikki ylimääräiset vaatteet päälle ja silti kylmi niin penteleesti. Lunta siellä riittää talvella mainiosti hienojen, naapureita kummastuttavien jättiläishirviöveistosten tekoon, täällä taas hyvä jos yhden lumilyhdyn saa talvessa väsätyksi.

Kaupungit eivät puolestaan ole siellä päin niin kovin kauniita, ei ainakaan ankeanharmaa ja viimatuulinen Joensuu. Paitsi tietysti kesän kauneimpana aikana, kun koivut vihertävät ja voi kulkea jokivartta ja ostaa torilta kuumia ihania karjalanpiirakoita kuunnellen lempeää murteenkäläkätystä.

Pohjois-Karjalassa viihtyy annoksittain, varsinkin jos loman aikana tulee lähdettyä vesille, hiekkakuopille tai metsiin. Tosin ainakin lapsuudenkotia ympäröineet rakkaat metsät ja mannut on ojitettu sekä aukkohakkailtu niin, etten oikein osaa siellä enää tarpoakaan maamerkeistä eksymättä. Äitikin aina karhuista varoittelee, kun joutui itse marjareissulla samalle aukiolle mesikämmenen kanssa ja pelästyi tolkuttomasti. Hillittömänä sienisyksynä 2003 olisin kuitenkin jäänyt Karjalaan mieluusti vaikka loppusyksyksi metsiä koluamaan, sillä silloin suurinpiirtein kotiportaan vieressä kasvoi tatteja, kun taas etelästä ei meinannut löytyä edes kuivaneita kärpässieniä.

Jonkinlainen melankolia ja apeus, joka liittyy tyhjenevään maaseutuun, on silti ainakin pienen kylän raitilla aistittavissa. Kaksi hullumummoa siellä aina hunttaa, heihin ei voi olla törmäämättä. Mitäs sitten kun he heittävät veivinsä? Paikallisväri se vain laimenee entisestään.

Eräs paluumuuttajaksi haikaileva ystäväni huudahti silmät suurena, että en voi olla tosissani, kun paikallisessa pikkukapakassa luokkakokouksen jälkeen istuessamme, tokaisin että ONNEKSI! en jäänyt sinne. Olen kuitenkin ehdottomasti juuri sitä mieltä: siellä ei olisi ollut minulle mitään. Ei jalansijaa, sukulaissieluja, mielekästä tekemistä tai elämää. Siinä kotiseudun varjopuolet, jotka pystyin eliminoimaan vain sieltä evakkoon lähtemällä. Kyllä siellä aina kipaista voi, mutta ei juuttua.

Tämän pohdiskelun innoittamana otin ja vaihdoin puhelimeni soittoääneksi Karjalaisten laulun. Käpälä onkin rallatellut jo varmaan vuoden venäläistä kansanlaulua Kasakkapartiota, josta pidän kovasti melodian, en suinkaan laulun sotaisten sanojen takia.

1. Suloisessa Suomessamme

oisko maata armaampaa,

kuin on kaunis Karjalamme,

laulun laaja kotimaa!

:,: Lauluna sen kosket kuohuu,

järven aallot loiskuaa,

säveleitä salot huokuu,

ikihongat humajaa. :,:

2. Perintönä laulun juuret

meill' on entisajoilta,

jolloin kaikki toimet suuret

laulun tehtiin mahdilla,

jolloin meidän kankahilla

taitomiehet askaroi,

nuotioilla nokisilla

ongelmoita askaroi.

3. Yli Suomenniemen vielä

maine kuulu kulkevi,

kuinka Väinön kannel siellä

koko luonnon lumosi;

kuinka Seppo taitoniekka

Sammon kirjokannen loi,

tahi Kaukomielen miekka

sota-innoin salamoi.

4. Ei oo meillä rikkautta

eikä maamme viljavaa,

vaan on laulun runsautta,

kylvämättä kasvavaa;

:,: sit' ei pane Idän halla

eikä Pohjan pakkaset,

se ei sorru sortamalla,

sitä ei lyö rakehet. :,:

5. Kyll' on kansa Karjalankin

monet kovat kokenut,

väkivallan raaimmankin

iskut tuimat tuntenut;

kestänyt on sodan pauhut,

sorrot vuosisatojen,

sodan pauhut, vainon kauhut,

kolkot vuodet katojen.

6. Mutta meiltä laulun mahti

mennyt maan ei rakohon,

säveleiden sorja tahti

viel ei vierryt pakohon.

Josko murhe mieltä painaa

tahi riemu kohottaa,

laulu,soitto, meiltä aina

yhtä herkäst' irtoaa.

7. Konsa vaino Suomeamme

kovin kourin koittelee,

silloin kurja Karjalamme

Suomen surut soittelee.

:,: Ja kun onnen päivän koitto

Suomellen taas sarastaa,

silloin riemun suuri soitto

Karjalasta kajahtaa! :,:

Valkoinen Peura

Aika harvoin sitä tulee vakuututtua suomalaisten elokuvantekijöiden taidoista, mutta kun kerran eräs täydellinen helmi on sattunut vastaan, se herättää sitäkin suurempia tunteita.

Vuonna 1952 valmistunut mustavalkoinen elokuva Valkoinen Peura on yksi parhaita koskaan näkemiäni elokuvia. Se on ansainnut useita kansainvälisiä palkintoja: Cannesissa vuonna 1953, Karoly Varyssa 1954 ja Hollywoodissa 1957. Lisäksi se on ansainnut Amerikassa vuonna 1958, Foreign Leader Award -palkinnon vuonna 1958. Sille riittää kysyntää edelleenkin, kun halutaan esitellä suomalaisen filmiteollisuuden parasta antia. Odotan innolla, että siitä joskus tehdään dvd. Ostan sen varmasti omakseni.

Vaikutuin Valkoisesta Peurasta valtavasti katsottuani sen ensimmäisen kerran ala-asteikäisenä. Silloin elokuvan pelottava tunnelma sekä kiehtoi tavattomasti, että sai minut näkemään hyytäviä painajaisia joissa valkoinen sarvipää juoksi pimeyden halki. Pidän edelleenkin elokuvan visuaalista estetiikkaa ja äänimaailmaa voimakkaasti tunteisiin vetoavana. Saan siitä edelleenkin kylmiä väreitä selkäpiihini.

Elokuva on kuvattu Lapissa, Törmäsen kylässä. Esittelen seuraavaksi sen juonenkulun loppuratkaisuineen. Ei kannata lukea jos ei ole elokuvaa vielä nähnyt. Elokuvassa Kalervo Nissilän esittämä poromies Aslak rakastuu kauniiseen lapinneitoon, Mirjami Kuosmasen esittämään Piritaan. He menevät naimisiin ja ovat onnellisia yhdessä. Poronhoitajan työ pitää kuitenkin Aslakin pitkiä aikoja pois kotoa, jossa Pirita ikävöi miestään liikaakin. Pitääkseen Aslakin lähellään Pirita käy pyytämässä apua shamaanilta. Vanha, rappiolle joutunut shamaani, Tsalkku-Nilla käskee uhrata ensimmäisen Piritan näkemän elollisen olennon seidalle. Sen jälkeen kukaan mies ei kuulemma voi häntä enää vastustaa.

Epätoivoinen Pirita tekee julman valinnan ja uhraa mieheltään lahjaksi saamansa valkoisen poronvasan, koska se tulee ensimmäisenä häntä kotipolulla vastaan. Uhrauskohtaus uhkaavien, luiden ympäröimien seitojen koristamalla lumilakeudella nostaa kylmät väreet selkäpiihin. Lemmentaika osoittautuu kuitenkin petolliseksi. Pirita alkaa muuttua aina täyden kuun aikaan valkoiseksi peuraksi eikä taikaa voi perua, koska vanha shamaani on kuollut. Noitapeura houkuttelee miehet peräänsä ja tappaa nämä kurussa. Ajan kuluessa Piritan pimeät piirteet alkavat nousta entistä enemmän esille. Kohtauksessa, jossa Pirita menee kristilliseen jumalanpalvelukseen, hänen outo auransa erottuu uskovaisten joukosta ja hän pakenee pahoinvoivana. Pakoon juostessaan hän muuttuu jälleen kerran peuraksi.

Tapahtumat saavat myös Aslakin lähtemään peuran perään. Aslakin hiihto noidutun vaimonsa perässä johtaa traagiseen loppuratkaisuun: Aslak tappaa Valkoisen Peuran tarkoitusta varten tekemällään keihäällä ja yhtäkkiä lumella makaakin hänen jumalaisen kaunis vaimonsa keihäs rinnassaan. Piritan kuoleman ylimaallinen estetisoiminen ja taustalla soiva valittava joiku saavat ainakin minulle kyyneleet silmiin.

Vaikka elokuva on mielestäni upea, sen pohjavirtana kulkevat kuitenkin asenteet, joita en voi kritisoimatta hyväksyä. Elokuvassa on selkeästi havaittavissa naisen seksuaalisuuteen kohdistuva kielteinen ennakkoluuloisuus. Metamorfoosi peuraksi viestii siitä, että naisen seksuaalisuus halutaan esittää eläimellisenä, hallitsemattomana viettinä, joka raivaa kaikki esteet tieltään. Voimakkaasti omia intohimojaan noudattava nainen osoittautuu tämän vuoksi koko yhteisölle kuolemanvakavaksi uhkaksi, josta on päästävä eroon. Ikivanha vitsi, miehethän eivät tietenkään ole yhtään eläimellisten viettiensä vietävissä...

Tätä elokuvaa voin suositella kaikille tragedian ja myyttien ystäville. Elokuvan Lapin maisemat ja musiikki ovat kauneudessaan vertaansa vailla.

Kun vaelsin Lapissa vuonna 2003, tuntureilla vastaamme sattui upea valkoinen poro. Olin innosta nyrjähtämäisilläni ja laukkasin pää kolmantena jalkana sen perässä kamerani kanssa. Tein siitä ottamastani valokuvasta ja Valkoisen Peuran loppukohtauksesta ottamastani still-kuvasta ohessa olevan kuvakollaasin.