Hyytävä nirvana

Tätähän minä en uskonut ikinä kuuna päivänä kirjoittavani: Olen jäänyt koukkuun avantoon ja jäiden nyt häivyttyä kylmään veteen. Olen ihan innoissani. Se kylmän puraisu tuntuu niin ihanalta. Kuin koko kroppa muuttuisi kiliseväksi kristalliksi ja hauraasti ritiseväksi riitteeksi. Sitten tulee annos kipristävää kipua, kuin avanto roikkuisi terävillä hampaillaan perslihassa. Ja jälkeenpäin leijuu vaaleanpunaisten untuvien päällä, samalla kun päässä helkkyvät pienet iloiset tiu´ut. Kas kun tätä ei ole vielä keksitty kieltää huumeena?

Siis MINÄ! Hytisevä vilukissa, joka on kokenut pelottavia, hypotermiaa muistuttavia tajunnanhämärtymisiä liftaillessaan sumuisenviileänä kesäyönä jossain jumalattaren selän takana Karjalan kunnailla. Siis huom: kesällä. Minä, joka ei moniin synkkiin talviin mielellään nenäänsä ulos pistänyt. Minä jota jurppii, jos kämpän lämpötila on niin matala, ettei voi rauhassa viettää vaikka koko vapaapäiväänsä alasti keekoillen. Minä, jonka mielestä kylmän taatusti loitolla pitävää kerrospukeutumista voidaan pitää yhtenä ihmiskunnan suurimpina oivalluksina.

Avanto hiipi veriini kavalalla tavalla. Se kuului alun alkujaan listalleni: tätähän minä en sitten todellakaan tee. Esimerkiksi Norjan vaellusreissullamme hytisin jääkylmässä jäätikköjärvessä pohkeitani myöten ja yritin kiroillen pestä itseäni. Puin nyrkkiäni ja uhosin että "tässä järvessähän minä EN ui." Kuinka ollakaan, heti tuon lausuttuani liukastuin niljaiselta rantakiveltä ja sukelsin jorpakkoon pää edellä. Kyllä Jänismiehelle nauru kelpasi.

Elämä näkyy pitävän huolen siitä, että teen asioita joita en omasta mielestäni muka todellakaan suostuisi tekemään.

Toinen kylmäuintireissu tapahtui mökillä, exän pilkatessa vierellä, etten varmasti uskalla. Pakkohan sinne jääriitteen sekaan oli mennä jo pelkästään sen takia, että sai exän pyyhkimään alentuvan ilmeen naamaltaan. Ensimmäinen kerta tuntui kamalalta, kuin jalat olisi sahattu ruosteisella sahalla poikki. Sitten alkoi jo sujua ja ei tuntunut oikeastaan missään. Lopulta oli pakko mennä uudestaan ja uudestaan, kerta toisensa jälkeen. Kummallista. En ymmärrä itseäni lainkaan.

Ystävämme järjestivät meille Helsingissä todella ihanan avantokokemuksen eräänä muuten surullisena ja ikävänä päivänä. Helvetillisen kuumasta, nokisesta savusaunasta kymmenen asteen pakkaseen ja avantoon. Taivaan portti oli apposen auki mustassa vedessä, johon laskeutuivat jääkaljun peittämät portaat.

Viime mökkireissulla harmikseni epäonnistuneen, raivopäisen avannonmurskausyrityksen jälkeen olen päässyt kahdesti jäädyttämään itseäni oikeiden avantouimareiden seurassa. Ensimmäisellä kerralla meressä vielä kellui kunnon lautat jäätä, mutta nyt viikkoa myöhemmin kaikki jää oli kadonnut huis hittoon. Ei veden kylmyydessä silti mitään vikaa ollut. Ei todellakaan.

Viisi kertaa meressä käytyäni ja jopa todella uituani lyhyen matkan, olin kirjavatäpläinen kuin leopardi. Kylmäurtikariani ei antanut tällä kertaa itsestään mitään merkkiä, vaikka viime kerralla se sentään nosti nivusiini koholleen turvonneet, käden kokoiset läikät jotka kestivät loppuillan. Ehkäpä pääsen tuosta oireesta eroon kokonaan, tai voihan se tietenkin olla myös jonkin muun vesistössä piilevän allergeenin aiheuttama oire.

Seuraava endorfiinihumala on melkoinen. Jotain siitä kertoo sekin, että saunalla ventovieraat ihmiset käyvät kälättelemään hilpeästi vierustoverilleen ja nauravat paljon. Aurinko paistoi taas ihanasti koko päivän ja sen kauniisti valaisemia kallioita oli ilo katsella saunan kuistilla kylmäshokista toipuessaan. Lentokone oli raapaissut siniseen taivaankanteen valkoisen raamun. Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.

Pyöräilin kaupungin halki tuulen lennättämän höyhenen lailla ja leijun edelleen hivenen lattiapinnan yläpuolella. Ensi yönä nukuttaa taas hyvin.

Nyt olen ainakin ansainnut ylleni talvella ostamani suloisen vaaleanpunaisen t-paidan, jossa on vinksahtaneen näköinen pallonpyöreä pingviini, jonka räpylässä (siivessä?, kädessä? tassussa?) on jääkuution sisällä oleva kala. Paidassa lukee että ARCTIC SWEET.

Ohessa oleva kuva: Michael Whelanin Snow Queen

Pidän itseäni hyvänä

Näin keväällä, kun outoja valoilmiöitäkin taas näkyy, sitä huomaa talven aikana nahistuneensa kuin maakellariin jäänyt vihoviimeinen nauris. Naama on kuin olmia tai ruumiskynttilää katselisi, eikä tämän kisun karvakaan juuri kiillä. Mustat varjot silmien alla muistuttavat jo korpin siipisulkia. Kroppa huutaa hengenhädässä vitamiineja ja iho janoaa aurinkoa. Illalla ei ole kotona edes siippaa, jota voisi pyytää hieromaan niskaa ja naksauttamaan selän fasettilukkoja auki. Kissat tosin kävelevät tarmokkaasti öisin päälläni akupisteitäni painellen, mutta ne ovat thaihierojiksi liian keveitä.

On siis kevätremontin aika. Otollisin aika pitää itseään hyvänä.

Aloitin teolla, jota olen lykännyt jostain käsittämättömästä syystä koko elämäni, eli menin hierojalle. Hassua, että olen patistellut aika montaa ihmistä hierojan pakeille ja ajanut istumatyöstä juminiskaisen Jänismiehen sinne lähes piiskan kanssa sekä ostellut hierontalahjakorttejakin, mutten vaan ole itse saanut hyvistä aikeistani huolimatta mennyksi.

Tänä aamuna viimein antauduin vahvaotteisen nuoren valkyyrian armoille. Hän sitten jytyyttikin selkäni ja niskojeni jumiutumia oikein äidin kädellä. Rutina vaan kävi kun hän möyryytti niskani klunsseja ja näytti niille kuka käskee. Kokemus käväisi etenkin käsivarsien osalta kivun rajamailla, muttei mennyt missään vaiheessa yli. Eli juuri sellaista käsittelyä, kuin olin toivonutkin. Mitkään silittelyt tai hivelyt kun eivät meikäläisen jukuriniskoihin auta, enkä muutenkaan kuulu herkkähipiäisiin höyhensaarten asukkaisiin. Äkäiset olkakyttyräni ovat perinnöllistä laatua ja voivat äidin kokemuksen mukaan muuttua pysyviksi ellei niitä kurita ajoissa pehmeiksi ja joustaviksi. Hieroja suositteli kuuria, että etenkin istumatyöstä juiliintunut vasen puoleni saataisiin sulatetuksi. Olin harvinaisen samaa mieltä.

Hieromisen jälkeen olo oli todella sekava ja pökkyräinen. Naama ja sormet olivat hassun turvoksissa, vissiin vähän nesteet lähtivät liikkeelle. Uuden hieronta-ajan saman tien varattuani (taisin jäädä kerrasta koukkuun) kävelin ulos hoitolasta kuin pahassakin kännissä. Hetken kuluttua maailma kävi kirkastumaan ja hyvänolontunne alkoi virrata oikein tulvimalla sisälleni. Päätin tiristää aamun vapaatunneista viimeisenkin riemunpisaran irti ja tassuttelin usein silmäilemääni hyvän olon kasvisravintolaan Eliksiiriin. Tilasin samettisen porkkanakeiton ja porkkanaleipää sekä epäilyttävän levänvihreän energiajuoman.

Porkkanakeitto oli ihanaa ja porkkanaleipä suli suuhun. Energiajuoma oli todella maukasta ja vienon mansikkamurskeista vaikka näyttikin joltain tappajasinilevän kostolta. Syntisen kahvin päälle siemaistuani olo oli kuin hemmotellulla prinsessalla. Kaupungin läpi pyörällä singahtaminen oli sen jälkeen kuin pääskysen lentoa. Niin pienistä asioista se hyvä ja autuas olo koostuu.

Pistäydyin vielä ruokakaupassa päivittämässä köyhät työevääni energisempään suuntaan. Nyt tulee taas hetkeksi kenkää talvimoottoria käynnissä pitäneille sokereille, vaalealle viljamössölle ja maitotuotteille. Enkä todellakaan käy lähiaikoina laiskuuttani kahvilassa jossa on yleensä vain huonoja ja vielä huonompia välipaloja tarjolla. Mukaan tarttui rucolaa, kurkkua, ituja, kalaa, täysjväleipää, mandariineja, kaurajuomaa ja soijaa. Näilläpä biolaneilla sitten elähdytän riutunutta talvirunkoani ja varustaudun seikkailurikkaaseen kesäaikaan siirtymiseen.

Olen kumman hyvällä tuulella. Tirskun hilpeyttä ja ystävällisyyttä. Mieli tekisi halailla vastaantulijoita ja hymyillä asiakkaille maanisen hilpeästi. Oikein tunnen kuinka mahla on alkanut virrata suonissani.