Haluaisin esitellä erään, varmaan joidenkin mielestä aiheeltaan jo pois muodista menneen kirjan sekä siihen pohjautuvan elokuvan. Suosittelen lämpimästi iltalukemiseksi tai iltakatsomiseksi liian kilteille naisille ja liian ilkeille miehille. Ennen kuin kiihtyy aiheesta liikaa sopii muistaa, että:
"Jokainen terve ihminen voi kuvitella mielessään surmaavansa vihollisensa kiduttamalla, vain sairas ihminen toteuttaa sen."
HELEN ZAHAVI: DIRTY WEEKEND
Helen Zahavin ensimmäinen romaani, vuonna 1991 julkaistu Dirty Weekend sai sisältämänsä väkivallan ja seksikohtausten takia osittain väärinymmärretyn ja paheksuvan vastaanoton kirjallisuusarvosteluissa. Vuoteen 1999 mennessä kirja oli kuitenkin käännetty jo kolmelletoista eri kielelle. Kirjan pohjalta tehtiin vuonna 1993 Michael Winnerin ohjaama ja tuottama, samanniminen elokuva.
Dirty Weekend keskittyy suoraviivaiseen fantasiaan naisvihan kitkemisestä. Laajemmalti tulkittuna se on raju kannanotto kaikkien olonsa turvattomaksi tuntevien, väkivaltaa tai sortoa kokeneiden ihmisten puolesta. Kirja kertoo häpeilemättä siitä, mitä luultavasti jokainen päähän potkittu ihminen haluaisi ainakin mielikuvituksen tasolla tehdä sortajalleen.
Kirjailijan mukaan Dirty Weekendin tapahtumat liittyvät hänen omiin kokemuksiinsa. Asuessaan Brightonissa, joka on myös Dirty Weekendin tapahtumapaikka, Zahavi kertoo nähneensä useita kadulla tapahtuneita pahoinpitelyjä ja joutuneensa rajoittamaan niiden takia ulkona liikkumistaan. Hän mainitsee myös, että vuonna 1998 Brunswickissa tapahtui sarja rikoksia, joissa käytiin nuorten naisten kimppuun. Tämän jälkeen poliisi varoitti erityisesti yksinäisiä naisia pitämästä kotinsa ikkunoita auki. Zahavi sai kotiinsa pelottelusoittoja ja kertoo jonkun tarkkailleen häntä ikkunasta. Kokemukset aiheuttivat hänelle vahvoja pelon ja voimattoman raivon puuskia. Nämä kokemukset ruokkivat myös murhaavia kostofantasioita, joita hän alkoi kirjoittaa muistiin. Väkivaltaiset mielikuvat ruumiillistuivat paperilla viimein Bellaksi, Dirty Weekendin päähenkilöksi.
Zahavi muistuttaa, ettei hänen tarkoituksenaan ole esiintyä miesvastaisesti tai miesvihamielisesti. Hän haluaa vain asettua mahdollisimman hätkähdyttävällä tavalla kulttuurin naisvihamielisyyttä vastaan ja tuomita ne ihmiset, jotka teoillaan ja asenteillaan edistävät sitä.
Dirty Weekend voidaan luokitella tyylilajiltaan psykologiseksi trilleriksi. Se on kertomus jokanainen Bellasta, jonka elämänlankaan punoutuu lukuisia esimerkkejä naisiin kohdistuvasta negatiivisista asenteista, vihasta ja sorrosta.
Mitäänsanomattoman, aran ja päämäärättömän Bellan elämä on aluksi arkisen harmaata. Arkipäivä muuttuu painajaiseksi, kun hänen häiriintynyt naapurinsa (elokuvassa Rufus Sewell) aloittaa ahdistelun. Bella saa uhkaavia soittoja, joissa naapuri kertoo aikovansa pahoinpidellä ja raiskata Bellan. Hän myös uhkaa tappavansa Bellan, jos tämä ilmoittaa häirinnästä poliisille. Aluksi arka Bella käpertyy vain entistä enemmän itseensä ja piileskelee kellariasunnossaan kuin hiiri kolossaan. Sen jälkeen kun pöyristyttäviä uhkauksia esittävä naapuri käy Bellaan käsiksi tämän ollessa kävelyllä puistossa, Bella ymmärtää, että selän takana on vain seinä. Hän hakee epätoivoisena apua tilanteeseensa iranilaiselta maahanmuuttajalta, selvännäkijänä toimivalta Nimrodilta, jota on kotimaassaan kidutettu ja pahoinpidelty sananvapauden puolustajana. Enemmän psykologista tarkkanäköisyyttä, kuin selvännäkijän lahjoja omaava Nimrod neuvoo Bellaa etsimään ratkaisua sisältään. Hän kerii esille Bellan vastarinnan langanpäätä raivostuttamalla ja yllyttämällä naista tarkoituksellisen naisvihamielisillä kommenteillaan. Nimrod toimii erityisesti satujen klassiseen juonenkulkuun kuuluvana auttajana ja antaa Bellalle lahjan, jolla on keskeinen merkitys loppuratkaisussa.
Nimrodin tapaamisen jälkeen kertomukseen tulee käännekohta. Bella saa soiton, jossa naapuri uhkaa heittää happoa hänen kasvoilleen. Tämä uhkaus viittaa esim. Bangladeshissa esiintyvään sairaaseen kulttuuriseen tapaan rangaista miesten sekopäisiä määräyksiä ja ylivaltaa vastaan rikkovia naisia. Bella kuitenkin aloittaa vastarinnan ja tappaa naapurinsa ennen kuin mitään ehtii tapahtua. Murha sekä rikkoo Bellan ahdasta elämänpiiriä ympäröivät rajat, että johtaa hänet hurjalle kostomatkalle. Hiirimäinen Bella muuttuu kylmäveriseksi ja tunteettomaksi sarjamurhaajaksi, jonka uhreiksi joutuvat erittäin huonosti käyttäytyvät miehet. Bella ottaa väkivallan avulla symbolisesti takaisin niin henkisesti kuin fyysisestikin kolonialisoidut alueet, joilla naisia tunnetusti kyykytetään.
Toinen Bellan kohtaama misogynian karikatyyri on poikkeuksellisen lihava ja ruma mies, Norman. Bella on pukeutunut provosoivasti ja hänen yksin yöelämässä liikkumisensa ymmärretään viestiksi siitä, että hän on kaikille vapaata riistaa. Norman pitää aivan luonnollisena sitä, että yrittää iskeä häikäisevän kauniin naisen, vaikka hänellä ei ole sen enempää ulkonäöllisiä, kuin taloudellisia tai älyllisiäkään avuja. Ei siinä mitään, sillä tämähän ei itsessään ole mitenkään tuomittavaa. Mutta ajatellaanpas asetelman kääntämistä toisinpäin, -tilannetta jossa vanha, tyhmä, lihava, pröystäilevä ja rupsahtanut nainen yrittää vongata nuorta, huikean komeaa miestä sänkyään lämmittämään. Tämä tietenkin tuomittaisiin enemmän tai vähemmän näkyvästi irvokkaaksi ja luonnottomaksi. Norman tiivistyy myytiksi, jonka mukaan maskuliininen arvokkuus on loukkaamatonta, olipa se sitten millaista hyväänsä. Esimerkiksi maskuliinisuuden symbolista, peniksestä ei saa missään nimessä laskea leikkiä, vaikka naisen sukupuolielimet ovat aina olleet yleisen kulttuurisen herjanheiton ja halventamisen kohteena. Kun Bella julkeaa nauraa kikkelinsä lerpahtamisesta kiihtyvälle Normanille, mies käyttää miettimättä väkivaltaa Bellan hiljentämiseen. Tämän jälkeen hän kuitenkin luottaa niin paljon naisen alistumiseen, että antautuu omaa alistumisfantasiansa toteuttaakseen avuttomana Bellan käsiin. Aijai... mitäs se äiti varoittelikaan vieraiden naisten mukaan lähtemisestä? Ai ei mitään? Too bad.
Kolmas tapaus on rikas hammaslääkäri Reginald, kliseinen diktaattori-isä. Hän hallitsee kotiaan ja perhettään itsevaltiaan elein ja vaimo sekä tytär ovat hänen määräysvaltansa alaista omaisuutta, samoin kuin hänen kallis ja hieno autonsa. Reginaldin voimakkaimmin esille tuleva naisvihamielinen piirre on hänen silmitön inhonsa naisen hajua ja eritteitä kohtaan. Reginald kertoo, miten raivokkaasti hän kontrolloi perheensä naisten puhtautta ja miten paljon hän inhoaa naisasiakkaittensa hajua. Miesasiakkaat eivät kuulemma haise. Naisen ruumiin ja sen eritteiden esittäminen likaisena, onkin juuri yksi perinteisistä symbolisen vallankäytön keinoista, jolla pyritään vangitsemaan nainen toiseuteen. Sillä, että naisen ruumiin tai sukupuolielinten annetaan ymmärtää olevan jotenkin miehen vastaavia likaisempia, pönkitetään luonnollisesti vain maskuliinisen paremmuuden valhetta. Zahavi muistuttaa, että tämäkin myytti on pelkkää paskan jauhamista, kuvailemalla miten Bella haistaa häntä oraalisesti raiskaavan Reginaldin pesemättömän peniksen löyhkän. Lisäksi tässä kohtaamisessa alleviivataan sairasta ajatusta siitä, että vieraan miehen mukaan lähteminen tarkoittaa että on vapaata riistaa raiskattavaksi. Lienee turha mainita, että Reginald ei selviä tekosestaan ehjin nahoin.
Neljäs konflikti kertoo heikkouteen, vanhuuteen ja köyhyyteen kohdistuvasta julmasta halveksunnasta. Kohtauksessa on selkeä viite Amerikan Psykoon, joka murhasi laitapuolen kulkijoita säälittä. Vihaajina ovat kolme hyvin menestyvää juppinuorukaista ja vihan kohteena säälittävä, vanha puliakka. Tässä esimerkissä toistuu naisen ruumiin saastaisuutta osoitteleva käyttäytyminen ja esiin tuodaan naisen ruumiin vanhenemiseen kohdistuva poikkeuksellisen voimakas inho. Kolme nuorta juppia aikoo iltansa päätteeksi polttaa elävältä roskien seassa öitsevän naisen, jota he nimittelevät syyläiseksi noidaksi. Mielestäni tämä on ensinnäkin kriittinen viittaus hyvinvointikulttuurissa kasvaneiden, itsekkäiden ja empatiakyvyttömien ihmisten jääkylmään maailmankuvaan: elä ja nujerra heikommat jos vaan voit. Kohtaus viittaa selvästi myös noitavainoihin.
Viimeinen tilanne, jossa Bella joutuu uhatuksi, linkittyy historian kuuluisimpaan naissarjamurhaajaan, Viiltäjä Jackiin. Jack the Ripper oli Lontoossa nuoria naisia tappanut ja silponut psykopaatti, josta tuli kuuluisa huolimatta siitä, ettei hänen henkilöllisyyttään koskaan varmasti saatu selville. Bellakin joutuu vastakkain sarjamurhaajan kanssa, mutta selviytyy tilanteesta voittajana. Tilanne on kuvitelma suurimmasta mahdollisesta symbolisesta voitosta misogyniaa vastaan käydyssä sodassa, sillä naisia tappavien sarjamurhaajien teoissa tiivistyy äärimmilleen koko yhteiskunnan naisviha. Näistä psykopaateista ja heidän yksityiskohtaisista teoistaan ollaan yhteiskunnassa suunnattoman kiinnostuneita, heistä kirjoitetaan kirjoja, tehdään elokuvia ja jopa tieteellisiä tutkimuksia. Sarjamurhaajia on joissakin tapauksissa jopa korotettu sankaripalvonnan kohteiksi.
Perinteisesti rikos- ja jännityspainotteisessa populaariviihteessä väkivallan esittäminen perustuu silmiinpistävän usein sille, että nainen on väkivallan passiivinen uhri, joka osaa puolustautua pelkästään kirkumalla tai pakenemalla ja näitäkin molempia vain mahdollisimman avuttomalla ja räpelöivällä tavalla. Väkivaltainen, melkein poikkeuksetta miespuolinen toimija taas on naispuolisiin hahmoihin verrattuna lähes vahingoittumaton. Naisen ainoa mahdollisuus selviytyä vaaratilanteista riippuu useimmiten väkivaltaa tottuneesti käyttävästä miespuolisesta sankarista. Tällainen säälittävä asetelma, jossa naispuolisen uhrin mahdollisuudet ovat kuin suoraan tilanteesta jossa kissa leikittelee hiirellä, herättävät ainakin itsessäni naiskatsojana kerta toisensa jälkeen ärtymystä ja turhautumista.
Väkivaltaviihteessä on selvästi havaittavissa lähes välttämättömänä teemana sadistinen viehtymys naisen kärsimyksen ja naiseen kohdistuvan väkivallan estetisoimiseen. Naisten raiskaamisia, ahdistelua, pahoinpitelyä ja murhia kuvataan monesti pitkään ja suorastaan voyeristisesti nautiskellen. Rikoselokuvissa toistuu kliseenä tilanne, jossa murhattu, alaston nainen makaa katseiden kohteena kuin jokin näyttelyesine. Uhrille tosin saatetaan myöntää muutama kunnioituksen tai myötätunnon osoitus passiivisesti kannetun marttyyrinkruunun takia, mutta sen jälkeen hänet unohdetaan kuin rikki mennyt nukke.
90-luvun aikana alkoi ilmestyä huomattavan paljon kirjallisuutta ja elokuvia, joissa naiset olivat väkivaltaisia, uskalsivat tapella ja tappaa sen sijaan että jättäytyivät aina miespuolisten sankareiden pelastettaviksi tai avuttomiksi uhreiksi. Aggressio ja fyysinen väkivalta ovat tulleet esimerkiksi feministisen rikoskirjallisuuden saralla luontevammaksi osaksi naispuolisten henkilöhahmojen käyttäytymistä. Silti naishahmot turvautuvat väkivaltaan melko harvoin. Dirty Weekendiä voidaan pitää ääriesimerkkinä, perinteisen roolijaon rajusti päälaelleen kääntävänä kirjana.
Perinteisesti populaarikulttuurilla on tuntunut aiemmin riittävän kiinnostusta vain naisten pelkojen lietsomiseen ja hyväksikäyttämiseen. Vastalauseena tälle on ollut silmiinpistävän rajujen vaihtoehtojen kirjoittaminen. Dirty Weekendin tarjoama fantasia on hätkähdyttävää, mutta toisaalta myös hyvin vapauttava. Se, että hennoksi ja avuttomaksi luonnehdittu päähenkilö päättääkin tarpeeksi periksi annettuaan antaa monin verroin takaisin, tuntuu arveluttavan hyvältä, vaikka hänen keinonsa ovatkin kammottavat. Sydämensä jääksi muuttaneen Bellan tunnuslauseeksi muodostuukin Hammurabin lain uusi ja julmempi muunnelma:
”She wants an eye for a tooth, and a life for an eye.”
Ensisijaisesti Bella tekee murhat suojellakseen itseään tai kostaakseen itseensä kohdistuneet nöyryytykset, toissijaisesti ”siivotakseen” naisvihamielistä maailmaa paremmaksi paikaksi elää. Bella kertoo eräälle tulevalle uhrilleen, Normanille työskentelevänsä puhtaanapidon puolesta, jolloin tämä olettaa automaattisesti Bellan olevan siivooja. Bellan oletettu ammattivalinta on ironinen viittaus naisiin kohdistuvasta sorrosta työelämän sektorilla. Siivoojan työ on yksi naisvaltaisimmista, vähiten arvostetuista ja huonoiten palkatuista raskaista ammateista. Toiseksi Bellan ja Normanin vuoropuhelu on mustaa huumoria tihkuva metafora Bellan ristiretken tavoitteille:
B: The trouble is, people get so used to the dirt they forget it’s there. And that’s a big mistake. That’s very big mistake. You let the rubbish pile up, and sooner or later it’ll take over. If you don’t control the garbage, the garbage will control you.
N: I must say you sound incredibly dedicated.
B: I am, Norman. Incredibily it’s more of a vocation, really. A kind of calling. I feel I’ve been called to clean up the mess.
N: A sort of one-woman crusade?
B: A holy war. [...] And I take no prisoners.
They both laughed at little Bella´s little joke. (DW, s. 98)
Rikosuutisia lukiessaan joutuu väistämättä myöntämään, että käytännön elämä toimii valitettavan usein viidakon lakien mukaan. Zahavi muotoilee tämän seuraavalla tavalla:
She thought you could live a life without pain. It was a flaw in her character. A weakness. She thought if you didn’t hurt other people, they wouldn’t hurt you. She thought you could be gentle in the jungle. She knew nothing. She really knew nothing. (DW, 14)
Kertomuksesta tekee hieman ymmärrettävämmällä tavalla moraalitarinan se, että päähenkilö ei vapaaehtoisesti valitse tapaansa toimia väkivaltaa käyttäen, vaan hänen pakotetaan siihen, kun kukaan muukaan ei puolusta hänen oikeuksiaan (vrt. Michael Winner: Death Wish). Kirjailija viittaa ohimennen myös siihen, että Bella ei voi taipua tai alistua ahdistelun edessä, vaan hän särkyy, menee mieleltään rikki. Mahdollista on myös sellainen tulkinta, että Bella on alun perin häiriintynyt ja taantunut vikiseväksi uhriksi, jolle väkivalta on lopulta ainoa terve tapa toimia, mikäli vaihtoehtona on ikuinen alistuminen tai kuolema. Väkivallan valitseminen esittäytyy täten luonnollisena keinona pysytellä hengissä urbaanissa viidakossa.
Väkivaltaisten naisten on nähty edustavan kyynistä feminismiä yhteiskunnassa, jossa vallitsee kilpailukykyisimmän ja vahvemman oikeus. Humaanit ja pehmeät piirteet ihmisessä kun tuntuvat usein houkuttelevan hyväksikäyttäjiä ja pahantekijöitä puoleensa kuin ruuanmuruset torakoita.
Ristiretken lopuksi esitetään sekä kirjassa, että elokuvassa yhteenvetona manifesti, pyyntö ja varoitus, jossa kirjan sanoma tiivistyy:
If you see a woman walking, if she’s stepping quietly home, if you see her flowing past you on the pavement. If you’d like to break her little bones, and you want to hear the hopeless pleading, and you want to feel the pink flesh bruising, and you want to taste the taut skin bleeding. In fact you see her and you want her. Think on. Don’t touch her. Just let her pass you by. Don’t place your palm across her mouth and drag her to the ground. For unknowingly, unthinkingly, unwittingly you might have laid your heavy hand on Bella. And she’s woken up this morning with the knowledge that she’s finally had enough. (DW, 185.)
Posti toi minulle kauan kaipaamani ja haaveksimani kirjan, Gavin Maxwellin kirjoittaman The Ring of Bright Water -trilogian. Purkaessani sen kirjekuoresta ilahduin esteettisesti siitä, että laadukkaaksi jo etukäteen tietämäni sisällön lisäksi kirjan kannet olivat niin viehättävät: Etukannen valokuvassa nuori poika soutaa venettä, jonka partaaseen nojaa hassuilmeinen saukko. Takakannessa on kuva pitkäviiksisestä saukosta, joka teroittaa hampaitaan järsimällä puunkarahkaa. Värimaailma on mustavalkoinen ja kirjailijan nimi on painettu tyylikkäästi valkoiseen sointuvalla platinalla. Tulee ihan mieleen toinen lempikirjani: The Snow Leopard.
