Seksistisen huumorin lyhyt oppimäärä

Enpä ole ihan vähään aikaan nähnyt niin paskaa leffaa, kuin Clint Eastwoodin Tehtävä Alpeilla (Eiger Sanction 1975). Tai nähnyt ja nähnyt. Vilkuilin tyrmistyneellä sivusilmällä, kun Jänismies katsoi sitä pikakelaillen tyhmimpien kohtien yli.

Leffa oli kaikin puolin niin huono, ettei sen aiheuttamaa kärsimystä voi suositella kenellekään muulle, kuin täysin aivokuolleille sovinisteille. Jopa leffan ainoa anti, eli meitä ensisijaisesti kiinnostanut vaativa vuorikiipeily ja huikeat maisemat tahriintuivat elokuvan sairaalloisen naisvihamielisten vitsien ansiosta ja laittoivat toivomaan, että koko kiipeilijäsakki päätyisi Clintiä myöten rotkon pohjalle. No kerrotaan, että kaikki muut, paitsi Clint kyllä päätyivätkin, niin ei tarvitse turhaan jännätä loppuratkaisua.

Elokuva oli jälleen kerran tarpeellinen muistutus siitä, mihin feminismiä on kipeästi tarvittu ja tarvitaan edelleenkin. Leffan oksettava naiskuva voidaan luonnostella helposti seuraavilla kliseillä:

1. Yliopiston naisopiskelijat ovat kuvottavia horoja, jotka koittavat vaikuttaa arvosanoihinsa tarjoamalla pillua proffalle. Proffa kieltäytyy ja lähettää toiveikkaan pimatsun matkoihinsa tätä perseelle mehevästi läimäisten.

2. Naiset ovat sellaisia alleviivattuja idiootteja, että tulevat esittämään kysymyksen "mikä ajaa miehet vaarantamaan henkensä esim. vuorikiipeilemällä" tietenkin JUURI silloin kun uljaat päähenkilöt ovat vuorella suuressa hengenvaarassa. Kysyjälle tokaistaan vitsikkäästi vastaukseksi, että "mene hankkimaan itsellesi kunnon pano, se tekee sinulle oikein hyvää."

3. Ainoa asiallisesti vuorikiipeilyyn suhtautuva kovakuntoinen nainen paljastuu "yllättäen" juonivaksi pahikseksi. Mutta hänellä ei tietenkään ole mitään asiaa varsinaiselle kunnon vuorikiipeilyreissulle.

(Tulee muuten elävästi mieleen se itseään täynnä oleva miespuolinen kiipeilijäopas joka Blancilla tuli höpöttämään ja mestaroimaan jäärautojeni kiinnitystä, vaikka rautani olivat ihan justiinsa niin kuin pitikin.)

4. Pahisnainen tappelee säälittäviä ja voimattomia avariläpsäisyjä käyttäen, vaikka on päähenkilöäkin kovakuntoisempi vuorikiipeilijä ja varta vasten lähetetty nujertamaan Clintiä.

5. Summa summarum: Kaikki leffan kaikki naiset ovat tissejään vilauttelevia ja pilluaan tyrkyttäviä lieroja horatsuja, joita kiinnostaa vain ja ainoastaan pillunsa tyrkyttäminen. Joka ikinen. Yhdessä naisessa taitaa sentään pilkahtaa jonkinlainen inhimillisyyden ja älyllisyyden hiven, mutta hänkin tekee töitä päämulkeron laskuun.

6. Ai niin, elokuvassa esiintyvä homo on tietenkin myös iljettävä pahis ja saa juonimistensa palkaksi kauhean lopun.

Pthyi olkoon.

Tällaista paskaa on siis tarjoiltu yli kolmekymmentä vuotta sitten ihan pokkana. Ja sitten vielä kehdataan kysellä, että miksi ihmeessä ne feministit ovat oikein jaksaneet iät ja ajat vouhkata, kritisoida, valittaa ja vaatia muutosta naisiin ja seksuaalisiin vähemmistöihin kohdistuviin asenteisiin. Juu. Miksiköhän.

Katsoa saa, mutta ei koskea tai aukoa päätään

Eduskunnan seksuaalisen ahdistelun jupakka on saanut julkisuudessa todella inhottavan sävyn.

Kourallista miehiä syytetään nimet mainiten seksuaalisesta häirinnästä, mutta samalla jätetään kertomatta sanatarkkaan mitä he todella ovat tehneet.

Juttujen yksilöimättömyydelle on painavana syynä se, että jos valittajat joutuisivat esiintymään omilla nimillään, he joutuisivat kärsimään häirinnän lisäksi vielä kliseisistä uhriin kohdistetuista aggressioista, mitätöinnistä ja syytöksistä. Edellä mainituissa suomalaiset ovatkin kunnostautuneet kiitettävästi tämän keskustelun tiimoilta.

Kertomatta jättämisten ja liioittelujen vuoksi, kiviensä alta ryömineet naisia vihaavat nilviäiset ovat riemulla täydentäneet aukkotehtävän omilla valinnoillaan ja vääristelleet jutun vedeksi omaan myllyynsä. Häirinnästä on tehty naisten ilkeä valhe ja perätöntä juoruilua. Juttu on levinnyt kuin Jokisen eväät pitkin kankaita ja sen punainen lanka on sen verran hukassa, että saa tehdä töitä edes säikeen löytääkseen.

Häirintä on kääntynyt sovinistilötväkkeiden mielissä täysin päälaelleen. Onkin alettu yhtäkkiä penätä naisilta pukeutumiskoodia, vaikka kyse on miesten huonosta käytöksestä. Eduskunnan vallanhimoisten naiskansanedustajien syytellään pukeutuvan tahallaan kuin Reeperbahnin huorat ja vilauttelevan kiusoittelevasti reittä, rintaa ja revaa miesparkojen nenän edessä. Sitten kun nämä viattomat miesparat sattuvat vähän vitsailemaan keskenään tai vilkaisemaan sivusilmällä näitä baabelin porttoja päin, heidän elämänsä tuhotaan armotta.

Haisee muuten kilometrin päähän paskapuheelta niin kauan kun ei kerta asuta missään naisten kaapupukeutumista lain nojalla vaativassa valtiossa. Häirinnästä kertoneiden kommenteissa vilahtaa muuten sekin, että he ovat tietoisesti muuttaneet pukeutumistaan konservatiivisempaan suuntaan sen tähden, että välttyisivät näiltä armoitetuilta kommentoijilta.

Vihaa tihkuvat feministinlynkkaajat kiekuvat jälleen kerran kurkku suorana hirveistä vääryyksistä ja ihmisoikeusrikoksista, joita kunnon miehiä kohtaan tehdään. Toisaalla kaikuu halveksuva röhötys, että seksuaalisesta häirinnästä ahdistuminen ja siitä valittaminen on NAURETTAVAA ja TURHANPÄIVÄISTÄ akkojen vinkumista.

Tarvitseeko vielä ihmetellä, miksi naisilla on enemmän työpoissaoloja jos asenneilmasto on kerta tällainen?

Tehdäänpäs ensinnäkin ero muutaman asian välille. En tiedä ainuttakaan ihmistä, joka olisi ilmiantanut tai haastanut ketään oikeuteen seksuaalisesta häirinnästä pelkän katsomisen takia. Katsominen ei todellakaan vahingoita ketään, vaikka voikin joissain tapauksissa maaniseksi tuijotukseksi tai stalkkaamiseksi muuttuessaan alkaa tuntua uhkauseleeltä.

Mielenkiintoista on muuten tässä yhteydessä se, että jopa moraalittomat eläimet tunnistavat sen rajan, jonka yli mentäessä katseella aletaan tarkoituksellisesti uhata tai alistaa toista. Miksei sitten ihminen?

Katsomisen jokainen kestää ja on syytäkin kestää nahoissaan. Eihän tästä maailmasta muuten tule helvettiäkään. Tai kaikilta pitää puhkoa silmät. Loppujen lopuksi on aivan hailea, kuka täällä vilkuilee ja ketä. Minä en ainakaan jaksa kiinnittää siihen huomiota. Itselleni tulee aina yhtä suurena yllätyksenä ja nurkan takaa se, jos joku on todella vaivautunut katselemaan minua ja vieläpä tekemään huomioita arkisesta ulkonäöstäni.

Katseella ei voi tappaa eikä raiskata. Terveintä on ottaa asenteeksi, että ei kukaan siitä katsomisesta kulu. Jokainen toki voi miettiä mielessään, milloin katsominen muuttuu epäkohteliaaksi tuijottamiseksi tai vaikkapa vihjaileviksi ilmeiksi tai tirkistelyksi ja onko se kulloisessakin tilanteessa asiallista käytöstä. Mutta edelleen, toisten ihmisten katsominen tai vilkaiseminen EI todellakaan ole seksuaalista häirintää. Eikä se, jos toinen ihminen sanoo ystävällisen kohteliaisuuden esim. vaatteista.

Sen sijaan se, että leipäläpi lonksahtaa auki ja sieltä karkaa ulos katseen kohteena olevan seksuaalisuutta, ruumiin muotoja, ulkonäköä, vaatteita, yleistä olemusta tai pantavuuden astetta alentuvasti ja seksistisesti kommentoivia rasvaisia sanoja, - on seksuaalista häirintää. Samoin se, että joku kajoaa toiseen ihmiseen omin lupineen nipistämällä, taputtelemalla tai koskettelemalla intiimialueita välittämättä vastalauseista. Ylipäätään tulemalla lupaa kysymättä ja hyökkäävästi iholle. Toistuvasti.

Seksuaalinen häirintä koostuu alistuseleistä, joilla häiritsijä tekee selväksi olevansa jostain syystä oikeutettu kajoamaan kohteen mieleen, ulkonäköön ja halutessaan jopa tämän ruumiiseen silloin kuin itse haluaa, välittämättä siitä mitä kohde haluaa. Häirittävä on häiritsijän näkökulmasta alempiarvoinen ja vähempivaltainen objekti, jonka yli omaa valtaa käytetään tai yritetään käyttää väärin. Häirityltä ei todellakaan kysytä lupaa tai halukkuutta tulla häirityksi. Yksityisyyden aidan yli mennään omin luvin, vain siksi että sattuu itseä huvittamaan. Ja se on häirintää.

Tiedättehän koirat, jotka tulevat nylkyttämään lahkeeseen lupaa kysymättä. Ei niiden nylkytystä kukaan nainen tai mies halua sietää, sillä se on inhottavaa. Lisäksi se on alistusele. Ihan samalla tavalla kuin seksuaalinen häirintäkin.

TIIVISTETTYNÄ KAKSI SANAA: YKSIPUOLISUUS JA EI-TOIVOTTAVUUS.

En tiedä mikä tässä ei mene joillekin perille. Onhan monien heteromiestenkin aivolohkoihin pinttynyt kauhuskenaario siitä, että heterosignaaleja tajuamaton homo tulee ehdottelemaan, koskettelemaan tai arvioimaan heidän ulkonäköään ilman lupaa. Siis jo pelkkä ei-toivottu kiinnostus on näiden machomiesten mielestä äärimmäisen tuomittavaa. Itse asiassa homofoobikoille riittää vakavaksi omaan persoonallisuuteen koetuksi uhkaksi pelkästään sekin, että homoja on ylipäätään olemassa. Tähän ”uhkaan” sitten voidaan muka perustellusti reagoida äärimmäisillä tavoilla. Eikä juurikaan tekemällä valitusta tai sanomalla että ei kiinnosta, vaan omankäden oikeudella ja silmittömällä väkivallalla, jopa murhilla.

Nainen sen sijaan ei saisi edes valittaa ei-toivotusta ahdistelusta, kun se on sitä säälittävää ”herkkänahkaisuutta” ja akkojen salajuonia miesten pään menoksi.

Mielenkiintoista tässä julkisuudessa on ollut myös se, että häirintä onkin käännetty yhtäkkiä pelkästään näyttävimpien ja seksikkäimpien kansanedustajanaisten ongelmaksi. Heti kaivettiin esimerkiksi (huoh) Tanja Saarela ja alettiin ruotia hänen miehiä "provosoivaa" ulkonäköään ja vaatetustaan, vihjaillen että itsehän hän sitä kerjää kun ei kerta peittävään kaapuun pukeudu.
Minäkin sain ensin sellaisen käsityksen, että tutkimus on kohdistunut nimenomaan kansanedustajiin, mutta sitten luin seuraavan pätkän:

Kyselytutkimus on osa eduskunnan kanslian tasa-arvoselvitystä, joka lähetettiin 680 henkilölle. Kyselyyn vastasi 320 eduskunnan työntekijää, joista 224 naisia. Kansanedustajilta asiaa ei kyselty.

Naispuolisista vastaajista joka kolmas oli joutunut kuulemaan asiatonta kommentointia, ja noin joka seitsemättä oli lähennelty fyysisesti. Neljässä tapauksessa kymmenestä syypääksi mainittiin kansanedustaja.

Niin, että häirinnästä valittava taho onkin ilmeisesti ns. alemmalla tasolla työskentelevät, jotka kokevat tulleensa huonosti kohdelluiksi kansanedustajien taholta. No mikä on sitten syynä siihen, että häirityt eivät avaa suutaan ja täräytä että turpa kiinni törkymöykky? Hesarin jutussa siteerattiin erään vastaajan kommenttia aiheeseen:

"Miten 20-vuotias nuori nainen, joka on ensimmäisessä työpaikassaan, uskaltaisi sanoa isoisän ikäiselle kansanedustajasedälle, että älä puhu törkeyksiä?" eräs avustaja pohtii.

Niin. Mitenköhän? Onko ainoa keino tämän asian esille nostamiseen todellakin se, että lehdistön on paisuteltava siitä järjetön skandaali? Pitääkö huonosti käyttäytyville ötjäkkeille aina olla joku ydinaseen suuruinen pelote varmistamassa, että he noudattavat itsestään selviä käytössääntöjä?

Huolestuttava julkista keskustelua leimaava piirre on myös se, että häirintää on vähätelty ja jopa annettu ymmärtää että sitä ei saisi lainkaan kritisoida. Häirintä on kaunisteltu vain miesten keskenään heittelemiksi tuhmiksi vitseiksi ja joksikin hyvin vähäpätöiseksi, normaaliksi äijäilyksi, mistä kenenkään normaalin ihmisen ei tulisi hermostua. Noinkohan mahtanee olla? Milläs luojan antamalla oikeudella nämä äijät sitten määrittelevät soveliaan huumorin rajat?

Kuinkahan moni kansanedustajamies mahtaisi tuntea olonsa imarrelluksi tai humoristiseksi, jos nuori nainen tulisi kahvilassa virneksimään, että sun pyllyvako muuten hymyilee mulle tai että onpas sedällä muhkea maha kun ei meinaa housunkaulukseen mahtua. Voisi mennä kahvi ja pulla väärään kurkkuun.

Häirittyjen niskaan kasataan moninkertainen vastuu asiasta. Ensin syytellään provosoinnista, sitten siitä että ei ole huumorintajua ja että asiasta on nostettu haloo ja sitten myös siitä, että on pidetty suu liian pitkään kiinni. Tosiasiassa varmasti moni toivoo voivansa ratkaista häirinnän siten, että ahdistelija itse tajuaa perääntyä ilman, että joudutaan käyttämään kovia otteita kuten itsepuolustusta tai ahdistelijan ilmiantoa tai erottamisen vaatimista. Moni varmasti ratkaisisi ahdistelun mieluiten asiallisessa hengessä ja siten, ettei ahdistelija saa päähänsä kostaa nöyryytystään ja kasvojensa menetystä myöhemmin.

Olen kerran joutunut tilanteeseen, jossa olin tuuraamassa yhtä ihmistä miesvaltaisessa työpaikassa. Paikka oli yleisesti tuuraavien työntekijöiden epäsuosiossa, enkä näin jälkikäteen todellakaan ihmettele.

Se oli sitä aikaa, kun nuorena ihmisenä tasapainoilin sotia välttelevän kiltteyden ja torahampaiden palajastamisen välimaastossa, ensimmäiseksi mainittua päin kallistuneena. Myöhemmin olen huomannut, että on sittenkin parempi olla varmuuden vuoksi kallellaan torahampaiden suuntaan, sillä maailma on täynnä kovakalloisia tyhmyreitä, joille ankarakaan sanallinen varoitus ei merkitse mitään muuta kuin kehiin heitettyä kiehtovaa haastetta.

Työpaikalla oli johtoportaassa varsin itseään täynnä oleva nuori sälli isältään perityllä isolla pallilla istumassa. Pomon johtamistaidot näkyivät silmiinpistävästi häntä ympäröivien työntekijöiden fiiliksissä. Jengi istui hiirenhiljaa ja pää painuksissa työpisteissään, enkä koskaan kuullut kenenkään nauravan tai juoruavan. Fiilis oli todella karmiva. Tämä johtaja-jolppi yritti yhden ainoan kerran kyykyttää minuakin todella typerästä asiasta, mutta piti jatkossa turpansa kiinni kun annoin hänelle samalla mitalla takaisin. Eihän minun tuurarina todellakaan tarvinnut hänen taholtaan pelätä työni menettämistä tai muitakaan sanktioita.

Työpaikan duunaripuolen "alempitasoiset" miehet kohtelivat minua aluksi todella ystävällisesti ja rehdisti, kuten myös minä heitä. Mutta sitten yksi näistä vanhahkoista sälleistä sai jostain päähänsä että haluaa minulta pusun. Hän ahdisti minut kirjaimellisesti nurkkaan (olin pienessä varastohuoneessa, jonka oven hän tukki) ja alkoi vaatia saataviaan. Hihkaisin tiukasti, että ei tule kuuloonkaan, minulla on oma mies, enkä suutele vieraita miehiä. Karvani nousivat inhosta pystyyn ja minua yökötti sojona jo pelkkä ajatuskin moisesta vanhasta, eltaantuneesta viiksivallusta, mutta huomatkaa, etten sanonut mitään miestä kohtaan tuntemastani vastenmielisyydestä ääneen. Kohtelias kun olin.

Ei mennyt perille. Mies jatkoi kärttämistään ja sulki ulosmenotieni kropallaan.

Tiesin, että jos hän käy väkisin käsiksi minuun, hän ei jätä minulle vaihtoehtoja. Vastaan epäröimättä väkivaltaisesti, jos minuun kajotaan luvatta ja yritetään pakottaa johonkin. Siitä taas olisi seurannut todella paljon ikävyyksiä niin hänelle kuin itsellenikin. Niinpä keksin pikaisesti verbaalisen uhkauksen, jolla tein selväksi tilanteen vaarallisuuden, mutta jätin miehelle loistavan mahdollisuuden perääntyä, ilman että hänen tarvitsee alkaa vihata minua henkilökohtaisesti:

Valehtelin, että minulla on sairaalloisen mustasukkainen poikaystävä, joka on uhannut hakata ja on hakannutkin monta sellaista, jotka yrittävät vähänkin lähennellä minua. Lisäsin tähän, että meillä on äärimmäisen rehellinen suhde ja kerromme kaiken toisillemme aina, joten on parempi lopettaa se ehdottelu. Niin kuin että WINK WINK ukko, kuolema kolkuttaa ovella, eikä kannata avata.

Turpiinsaantimahdollisuutta pettyneenä makusteltuaan, mies tajusi vihdoin perääntyä. Mutta merkille pantavaa on se, että itseni sanoma ehdoton EI ei riittänyt. Eikä sekään, että mies tiesi minun harrastavan itsepuolustuslajia. Piti tempaista tuulesta vaarallinen, väkivaltainen ja luonnevikainen apinamies sanojensa tehosteeksi.

En tehnyt ahdistelusta kantelua koska työ oli vain muutamien päivien kestoinen, mutta tilanteesta jäi todella paska maku suuhun. Itse asiassa maistuu vieläkin paskalle, kun sitä ajattelen.

Että näin ilkeitä me feministinartut sisimmältämme tosiaan olemme. Säälimme ja säästämme hankaluuksilta sellaisiakin ihmisiä, jotka tekevät meille henkistä väkivaltaa. Emme automaattisesti halua aiheuttaa rähäkkää ja järjestää potkuja sellaisellekaan ihmiselle, joka käyttäytyy sopimattomasti.

Sitten kun pidämme suumme kiinni, emmekä nosta kissaa pöydälle, se tarkoittaa sitä että ahdistelija voi huoletta jatkaa ahdisteluaan vaikka maailman tappiin asti. Aiheuttaa pahaa mieltä ja ahdistusta ties kuinka monelle muulle.

Kannattaisikin tosiaan ”herkkänahkaisia” naisia pilkatessaan muistaa, että suurimmasta osasta häirintää vaietaan visusti ja se painetaan liian usein villaisella. Häirittyjen mielenrauhan ja omanarvontunnon kustannuksella.

En vaan jaksa

Sitä minä en kyllä ikinä jaksa tajuta feminismiin vihamielisesti suhtautuvien logiikassa, että jos naiset aktiivisesti tavoittelevat omaa etuaan, ajavat omia asioitaan ja tekevät työtä oman hyvinvointinsa eteen, niin se on feministien vihaajilta aina ja poikkeuksetta pois, vaikkei se koskisi heidän karvaisia perseitään piirun vertaa.

Samat tyypit, jotka jokaisessa lauseessaan muistavat kailottaa sitä, kuinka nainen on aina ja kaikin tavoin se heikoin astia, tuntuvat muuten pelkäävän ihan saatanasti sitä, että heikot ja surkeat naiset alistavat tossunsa alle koko maailman, pahemmin kuin miehet koskaan. Mielenkiintoinen paradoksi. Samalla logiikalla Venäjän sietäisi olla tosi peloissaan siitä, että Suomi käy yllättäen häijyksi ja vallanhimoiseksi, valtaa koko Venäjän ja karkottaa kaikki vastaan vimpuloivat venäläiset Lappiin soita kuokkimaan.

Feministien vihaajat eivät koskaan ota kuuleviin korviinsa sitä, jos feministi sanoo rauhallisella äänellä, että hänestä on tärkeää olla tasa-arvoinen, tiedostava, vapaa ja vahva yksilö jo siksikin, ettei hänen tarvitse katkeroitua alistamisestaan ja kostaa katkeroitumistaan kumppanilleen. Feministien vihaajat laittavat kädet korville ja loilottavat laa-laa-laa-mää-en-kuule-mittään, jos feministi yrittää muistuttaa siitä, että hän haluaa valtaa, vastuuta ja enemmän rahaa esimerkiksi siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hänen puolisonsa tarvitse perheen ainoana elättäjänä nääntyä kohtuuttoman työtaakan alle ja tehdä itsemurhaa tai ehkä jopa tappaa koko perhettään, jos epäonnistuu ylimitoitettujen paineiden alla.

Mutta ai niin. Enhän minä oikeasti niin ajattele. Oikeasti minä ajattelenkin ihan juuri niin kuin kaikki feministienvihaajat väittävät, koska feministinvihaajat sanovat niin ja feministinvihaajat ovat tietenkin aina niin vitun oikeassa. Koska olen feministi, automaattisesti vihaan, halveksin, syrjin ja kyykytän kaikkia tuntemiani miehiä ja haaveilen uudesta uljaasta maailmasta, jossa pitkiin natsinahkatakkeihin pukeutuneet ratsupiiskaa käsissään vihjailevasti hivelevät dominat hallitsevat ja miehet ryömivät heidän jaloissaan koirina uikuttaen. Joka ikinen hetki. Taukoamatta ja kaikissa teoissani.

Tai sitten... NOT

Ei kuumeile, eikä tikitä

Olemme tässä muutamaan otteeseen puhuneet naisystävien ja ohessa korvat hörössä kuuntelevien miesystävienkin kanssa vauvakuumeesta ja etenkin siitä, kuinka se on toisille täysin käsittämätön mielikuvitusilmiö ja toisille taas kuin ilmaa, jota hengittää.

Itse kuulun niihin ihmisiin, joilla näköpiiriin ilmestyvä vauva ei herätä syliinottohalua, ei väräytä mitään erityistä tunnistettavaa vaistoa tai aiheuta mitään hormonaalisia reaktioita, jotka saisivat minut haikailemaan kostein silmin oman rääkynyytin perään. Minulle vinoilut kellon tikityksistä ja kuumeiluista ovat pelkkää hepreaa, koska en kerta kaikkiaan tunnista kyseistä ilmiötä. Pikemminkin päinvastoin: vauvojen sietämätön kirkuna saa minut munasarjoja myöten hyrisevän onnelliseksi siitä, ettei itselläni ole moisia kummia velvoitteita. Lapsenakin inhosin minulle puoliväkisin tyrkytettyä muovisen turpeaa nukkevauvaa ja jätän pätevien nettipsykologien tekemältä, sielunelämääni tarkasti syväluotaavalta analyysilta välttyäkseni kertomatta miten loppujen lopuksi hankkiuduin siitä eroon.

Ainoastaan kissanpoikaset saavat suojelu- ja hellyysviettini vetäisemään muutaman päätä huippaavan ylikierroksen ja lässytysgeneraattorin käynnistymään. Taitaakin olla niin kuin eräs kaverini leikillään totesi: lienen ihmisen ruumiiseen vahingossa syntynyt kissa.

Suhtaudun lasten hankkimiseen erittäin penseästi ja lasten olemassaoloon jokseenkin välinpitämättömän neutraalisti. Kyselen loogisesti sen perään, että onko jokaisen ihan pakko pukeltaa lisää lapsia, kun läheskään kaikista entisistäkään olemassa olevista ei kerta pidetä huolta. Olen jyrkästi sitä mieltä että lapsia on kohdeltava erityisen hyvin jos heitä kerran sattuu hankkimaan. Kusipäät vanhemmat kun siirtävät omat ongelmansa usein myös seuraavalle sukupolvelle, mistä syystä jokaisen, joka kohtelee lastaan kaltoin, pitäisi menettää pysyvästi "pyhä" oikeutensa vanhemmuuteen.

Naisiin liittyvänä todellisena ilmiönä vauvakuume ja sen puute kuitenkin kiinnostavat minua kovasti, kuten ihmisten muukin käyttäytyminen ja sen mahdolliset fysikaaliset selitykset. Onhan se kuitenkin aika pelottava x-files-juttu, että naisen kropassa voi kyteä tikittävä hormonaalinen pommi joka laittaa (muka?) pään sekaisin ja hillittömästi haluamaan lapsia, vaikka järkisyyt ja jopa oma tahto olisivat sitä vastaan. Se on aivan yhtä pelottavaa, kuin ajatus siitä, että miehissä tikittää hallitsematon testosteronipommi, joka voi pahimmillaan johtaa pään sekoamiseen ja äärimmäisen aggressiivisiin tekoihin.

Tästä aiheesta tekee mielestäni erityisen kiinnostavan se, että on myös tieteellisesti tutkittu ja tunnustettu, että vauvakuumeilu tai lisääntymishalukkuus ei ole mikään itsestään selvä automaatiomekanismi ihmisrodun keskuudessa, vaikka niin mieluusti väitetäänkin. Esimerkiksi vauvakuumetta Suomen Akatemian syntyvyysprojektissa tutkiva Anna Rotkirch huomauttaa, että tutkijat ovat hyvin yksimielisiä siitä, että ihmislajille on hyvin ominaista seksin haluaminen ilman halua hankkia lapsia. Rotkirchin tutkimuksessa tuodaan esille myös mielipiteitä, joiden mukaan äitiys ei ole suinkaan mikään itsestäänselvä siunaus, vaan jopa naisen julma kohtalo, joka väärään aikaan tai väärälle ihmiselle toteutuessaan saattaa todella pilata koko elämän.

Onkin tavattoman mukavaa ja herkullista tunkea hieman sääriluuta poikittain sellaisten lapsettomien ihmisten epäkelpoisuutta päivittelevien, mielenterveyttä epäilevien ja koko inhimillisyyden kyseenalaiseksi asettavien ihmisten kurkkuun, jotka jaksavat kaakattaa kaakattamasta päästyäänkin, että terveen naisen LUONNOLLISIIN ominaisuuksiin kuuluu vastustamaton vietti lisääntyä ja täyttää maa. Siitäkin huolimatta, että heidänkaltaistensa asenteet eivät minua ole ennenkään hetkauttaneet tai saataneet identiteettikriisiin, ainoastaan käyneet sääliksi.

Itse nimittäin toivon ja uskon hartaasti, etten koskaan joudu kokemaan tuollaista arvostelukyvyn häivyttävää hormonaalista pakkomiellettä joka saa minut pyörtämään kaikki puheeni ja syöksymään innosta soikeana pää edellä äitiyden auvoisaan suonsilmään. Jos ikinä kuuna päivänä alan mieluilla jälkeläisiä, toivon tekeväni sen vain ja ainoastaan järkeni ja sydämeni ääntä kuunnellen, en missään pöllyissä. Rotkirch muuten rinnastaa vauvakuumeen tuntemukset mielenkiintoisella tavalla erääseen toiseen yleisinhimilliseen, hallitsemattomaan pakkomielteeseen:

"Vauvakuume on samanlainen tunne kuin se, joka tulee, kun kiinnostuu tyypistä, josta ei oikeasti pitäisi kiinnostua ja yrittää pyristellä vastaan. Kuitenkin ajatuksissa on vain se yksi ihminen."

Tuon kuvauksen avulla vauvakuumeen sairaalloiseen pakkomielteisyyteen taipuvaa luonnetta voi ymmärrettävämmin käsitellä jopa sellainen ihminen, joka ei vauvakuumetta parhaalla tahdollakaan tunnista tai oikeastaan edes usko todelliseksi, mutta on kenties sen sijaan tuntenut käsittämätöntä vetoa johonkin täysin varoitustarroilla varusteltuun nounou-tyyppiin.

Sitä en ymmärrä, että miksi tuon vauvakuumeaiheen muka pitäisi olla jotenkin ansarikukanarkaa hyssyttelyhyminää tai miksi sitä ei saisi käsitellä realistisella otteella. En näe mitään syytä sille, etteikö voisi railakkaasti heittää keskelle vaaleanpunaisia vauvahaavekeskusteluja myös ronskia huulta siitä sinapinkeltaisesta, haisevasta, kitinän ja huudontäyteisestä todellisuudesta, joka siellä vaaleanpunaisen nyytin kylkiäisenä odottaa aivan varmasti monta kertaa päivässä ja yössä. Se on ihan yhtä terveellistä, kuin lakata uskomasta lapsuuden prinsessasatuihin, joissa se uljas prinssi saapuu pelastamaan valkoisen ratsun selässä. Ja hei, se on sellainen keskustelu johon minäkin voin velana ottaa osaa, sillä olen likottanut ihan kyllikseni nuorempia veljiäni ja jopa vaihtanut heidän sinappivaippojaan.

On aivan tajuttoman ärsyttävää ja riipaisevaa kuulla äimistyneitä tarinoita siitä, kuinka se lapsen hankkiminen sitten kuitenkin pilasi oman elämän, kaatoi avioliiton, keskeytti koulutuksen ja esti työelämässä etenemisen vaikka lapsi olisi muuten kuinka ihana. Noissa täysin vituralleen menneissä tapauksissa tekisi mieli huutaa että eikö nyt aikuinen ihminen hemmetti soikoon sen vertaa pysty itseään hallitsemaan, että hormonihuuruissa leijumisen sijaan pystyisi etukäteen järjellä tarkastelemaan, miten täyshoitoa vaativan ihmisen kontolleen ottaminen muuttaa elämänkulkua.

Nähtävästi sitten ei. Jumalatar meitä naisia varjelkoon...

Eräs miljoona kertaa punnitsemisen arvoinen seikka on myös se, millaisen kumppanin kanssa lapsen hankkii. Jos esimerkiksi lapsen isä on sitä mieltä, että hän ei vaihda ainuttakaan kakkavaippaa niin kauan kun vaimo ei lähde tienaamaan, sopisi tällaisen miehen kanssa lapsen tehneen harkita vakavasti ottavansa otsaansa tatuointi "ääliö". En kuitenkaan usko, etteikö tuollaisessa vanhemmuusvastuustaan rahan varjolla luistavassa kumppanissa olisi kusipäisyys oirehtinut jo ennen vauvankin hankkimista sen verran varoittavaan sävyyn, että olisi kannattanut paksuksi pamahtamisen sijaan ottaa ritolat. Jos ei siis ole varma kumppaninsa tuesta ja rakkaudesta sekä itseään että tulokasta kohtaan, EIKÄ halua suurin surminkaan joutua joko miehelliseksi tai miehettömäksi katkeraksi yksinhuoltajaksi, on erittäin paljon syytä pistää munasarjansa tavalla tai toisella lukkoon vaikka kuinka kuumeiluttaisi.

Joskus halusin selittää vauvahaluttomuutta sillä idealla, että kenties ihmisen oma viisas elimistö vinkkaa, että jostain syystä ei ole hyvä juttu käydä lisääntymään. Katsellessani ja kuunnellessani sellaistenkin ihmisten-, joiden ei pitäisi edes päästä sadan metrin läheisyydelle lasten kanssa, -hankkivan mukulan toisensa jälkeen ja älykkäiden mukavien ihmisten pysyvän sen sijaan lapsettomina, olen haudannut tämän teorian vähin äänin.

Linkki pontimenani käyttämääni Helmen artikkeliin "Naisen julma kohtalo"
 

Vähän pään silitystä?

Vaimon pahoinpiteleminen näyttäisi olevan varsin suojeltua kansanhuvia Suomessa. Vasta vuonna 1995 muutettiin rikoslakia niin, että vaimon hakkaaminen kotona muuttui asianomistajarikoksesta virallisen syytteen alaiseksi rikolliseksi. Mutta miten tämä mahtanee käytännössä mennä? Otetaan malliesimerkiksi tämmöinen jokaisen ihmisen tietämä julkinen tapaus ja tarkastellaan mikä on sen keskeinen viesti.

Eli: Kun mies rusikoi toistuvasti vaimoaan, uhkaa tappaa tämän ja ajaa tämän pihalle kodistaan sekä pääsee vielä tämän ansiosta lehtien otsikoihin, niin mitenkäpäs tuhmaa miestä rangaistaan?

Aluksi mies tuomitaan julmassa ja epäinhimillisessä käräjäoikeudessa peräti neljän kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, koska mies oli rikoksen tapahtumahetkellä ehdonalaisessa ja hänelle oli pikkuisen silleen tavanomaistakin luvattomampaa tuommoinen puuhastelu.

Kiltti hovioikeus kuitenkin pitää tuommoista ihmisoikeuksien polkemista kohtuuttomana ja alentaa 60 päivän vankeustuomion 57 tunnin yhdyskuntapalveluksi. Ehdollisen muuttamisesta vankeusrangaistukseksi ehdollisen aikana tapahtuneen rikoksen takia ei yhtäkkiä ole enää puhettakaan, - eihän me nyt toki semmoista, tikulla silmään sitä joka vanhoja muistelee.

No, oletamme toki, että mies passitetaan edes joihinkin ikäviin ja vastenmielisiin hommiin, joiden tekeminen saattaisi jopa vähän maistua rangaistuksen suorittamiselta.

Mutta ehei. Mies pääsee suorittamaan "rankkaa" rangaistustaan entiseen harrastuspaikkaansa ja kehuu olevansa asiasta innoissaan. Mies on suorastaan onnesta soikeana kun pääsee vähän puuhastelemaan lapion kanssa hyppyrimäkeen. Lisäksi hän saa kilttinä poikana paljon joululahjoja ja antaa auliisti haastatteluja, joissa haukkuu ja pilkkaa hakkaamaansa naista ketterin sanankääntein.

Kuulostaako rangaistukselta?

Rangaistus my ass. Tietäisin sille lapiolle huomattavasti parempaakin käyttöä kuin antaa se vaimonhakkaajan kouraan selkääntaputusten kera.

Mitä me siis tästä julkisuuden esimerkistä opimme: Vaimon hakkaaminen on ihan ok. Kukas nyt tuommoisesta pikkujutusta viitsii ketään rangaista. Vaimon vikahan se hakkaaminen joka tapauksessa on ja masentunutta hakkaajaa pitää tietenkin vähän piristää semmoisilla mukavilla hanttihommilla miesporukassa ettei hänelle vain tule syrjäytynyt olo.

Paluu oman käden oikeuden ja silmä silmästä, hammas hampaasta - aikakauden oikeuskäytäntöihin saattaa joidenkin mielestä alkaa kuulostaa hyvin houkuttelevalta vaihtoehdolta tällaisten esimerkkien valossa. Vai onko kyse sittenkin vain siitä, mitä kieltä miehet puhuvat ja mikä heille menee jakeluun? Tässä hyvä esimerkki sukupuolirajat rikkovasta kielitaidosta:

Olipa kerran eräs väkivaltaisessa avioliitossa elänyt naisen, joka erosi hakkaajastaan ja meni uusiin naimisiin. Uudelle miehelleen nainen sanoi heti kättelyssä, että hän tietää missä talon kirves on. Jos mies taittaa karvankin hänen päästään väkivaltaisessa mielessä, mies löytää itsensä seuraavana aamuna sängystään päätä lyhyempänä. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin voimme todeta että tuossa avioliitossa ei ole hakattu naista kertaakaan.

Hei pojat, kustaiskos muuntajaan?!

Tänään on taas niitä päiviä, kun huomaa vastaansa tulleen menneiden viikkojen kuluessa liian monta kumuloituvaa ärsytystapausta. Täytynee vähän kynsiä maailmaa, purra sitä ja puhdistaa sen jälkeen hampaiden välit.

En liene ainoa nainen tai ihminen maailmassa, joka silloin tällöin erityisesti miesten porskuttamista katsellessaan päätyy oikosulkuun ja epäilee vahvasti, että munalliset eivät kuulu samaan rotuun itsensä kanssa. Miehissä esiintyy nimittäin joitakin niin uskomattoman daijuja käyttäytymispiirteitä, että ihme kun evoluutio ei ole karsinut heitä kokonaan ja tehnyt naisista yksineuvoisia. Kirja Darwin Palkinnot 2 tiivistää tämän osuvasti iskulauseella: ”Miehet, sukupuolensa puolijauhoiset ja toteaa että "Miehet kärsivät muita enemmän omasta luonteenlaadustaan ja luonnollisista taipumuksistaan."

En väitä, etteikö maailmassa olisi mitä luultavimmin fifty-sixty sekä naaraita että uroita joiden olisi syytä evoluution nimissä poistua geeniperimästä. Vastapainona puolestaan on ihania, älykkäitä, tunteellisia ja rakastamisen arvoisia miehiä ja naisia, jotka ovat sanoutuneet itse, - tai on kasvatettu irti sukupuoleensa ympätyistä pahimmista kiviriipoista (terkkuja vaan armaalleni Jänismiehelle ja niille mies- ja naisystävilleni, joista pidän juuri edellä mainitusta syystä). Huhutaan muuten, että kehityskelpoiset yksilöt voivat jopa luopua tyhmimmistä maneereistaan, kun heitä vain hakkaa tarpeeksi kauan päähän perustelujen nuijalla.

Ennen kaikkea olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että miehillä ei ole mitään päteviä perusteita pitää itseään naisia kehittyneempinä olentoina. Miehet kuitenkin katsovat naisia yllättävän usein alaspäin, siitä huolimatta että se pohjattomimman idiotismin vaakakuppi tuntuu täysin objektiivisesti kallistuvan alaspäin nimenomaan killuttimia jalkovälissään kantavien yksilöiden painosta. Kuten DP2:ssa todetaan: ”Kaiken takana on nainen, paitsi Darwinin palkintojen.” Ottakaa miehet tämä siis ansaittuna kritiikkinä.

En kuitenkaan missään nimessä halua yleistää, vaan nimenomaan keskustella itsessäni ja varmasti monessa muussakin kiukkua herättävästä ilmiöistä. Tehdä alustavan diagnoosin kummallisesti oireilevasta, eritoten miehiä vaivaavasta mystisestä sairaudesta. Ne jotka hiukankin tunnistavat sairauden oireita itsessään, voisivat hiukan miettiä asioita. Muut pöpöttömät, viattomat ja syyttömät voivat ottaa tekstini huumorilla ja viihteenä.

SAMMAKKOSYNDROOMA

Aluksi on syytä ottaa esille eräs alkeellisemmista, typerimmistä ja tuhoisimmista maskuliiniseksi ymmärretyistä käyttäytymisen piirteistä. Ikäviin seuraamuksiin johtava uhoaminen ja näyttämisen halu sekä typerien riskien ottaminenhan on lähes miesten yksinoikeus. Nythän ei siis puhuta jännittävien, huolella suunniteltujen riskejä sisältävien asioiden tekemisestä vaan aivovammaisuutta hipovista päähänpistoista tyyliin: "Hei pojat, kustaiskos tuohon muuntajaan? Ette muuten varmaan uskalla, nössöt!" En myöskään halveksi tässä elämän jatkumisen ja kehittymisen kannalta edullisia innovaatioita, jotka ovat vaatineet tai vaativat jotain uhkarohkeaa tempausta tai toimintaa, jonka riskejä on vaikeaa etukäteen kartoittaa. Nauran sen sijaan niille luolamiehille, jotka vielä jousen ja nuolen keksimisen jälkeenkin päättävät lähteä testaamaan josko sylipaini olisi sittenkin tehokkaampi tapa kaataa luolakarhu.

Tämänkin päivän Iltalehden kannessa toitotettiin miehestä, joka humalaisessa uhossaan hyppäsi sillalta ja hukkui. Moneskohan kerta tänä kesänä? Huusin ääneen, että ei helvetti taas. MITEN TURHA KUOLEMA. Huomautus siitä, että kaverit ovat surusta shokissa sattui vielä kipeämmin. Iltasanomien kannessa taas kerrotaan että hurjasti kaahannut vesiskootteri törmäsi veneeseen jossa ollut poika hukkui. Aivan kauheata ja NIIN TURHAA! Skootterin ratissa ei taatusti ollut nainen.

Montakohan mielipuolista kertaa olen itse saanut katsella sitä, kun miesten sammakkopullistelu, oman erinomaisuuden todistelu ja vauhtihulluus ovat syrjäyttäneet terveen järjen. Totta kai pitää mennä uimaan isoihin aaltoihin, joissa muut eivät uskalla uida ja joista on vieläpä erikseen varoitettu. Ne jotka eivät halua, ovat tietenkin munattomia nyynelöitä. Totta kai on ihan pakko vetää leukoja parvekkeelta roikkuen tai peräti hypätä sieltä parvekkeelta alas vain todistellakseen että on mies ja uskaltaa. Totta kai pitää uida kännissä vastarannalle vaikka vesi on kylmää ja kangistaa kaiken muun paitsi kolmannen jalan jo parin kymmenen metrin jälkeen. Totta kai pitää vetää viinaa viisi kertaa enemmän kuin toiset ja saada alkoholimyrkytys tai sammua hankeen. Totta kai täytyy kaahata autolla lujempaa kuin toiset, olla käyttämättä turvavyötä ja uhmata kuolemaa piirun verran enemmän kuin toiset. Vähintään vetää röökiä, että osoittaisi elävänsä vaarallisesti. Sehän se vasta on oikeaa, täyttä elämää. Miehen elämää.

Järjen käyttö tai harkinta ei luonnollisesti ole useiden miesten osalta tarpeellista kun he ovat luonnostaan niin hyviä. Mahtava mies voi tietenkin hypätä vieraalta laiturilta, sillalta tai kalliolta pää edellä veteen, toisin kuin elämän realiteetteihin ja fysiikan lakeihin nöyrällä kunnioituksella suhtautuva nainen. Ne ovat ivanteon kohteeksi joutuvia kuohilaita, homoja ja ämmiä, jotka kuuntelevat varoituksia tai punnitsevat ja tarkistavat etukäteen onko jossain tempauksessa mahdollisia turhia riskejä.

Harvaa miestä kiinnostaa pätkääkään se, miten "mukavaa" heidän läheistensä tai ulkopuolisten on katsella öyhötystä peläten, soittaa ambulansseja, naarata heidän ruumiitaan, kaapia heidän jäännöksiään asfaltista tai katsoa voimattomina kun he kuolevat pelkkää omaa tyhmyyttään tai varomattomuuttaan. Ketkähän muuten saavat kantaa vastuun tempuissaan vammautuneista sankareista lopun elämän ajan, jos huonosti käy? Miehiä varmaan hämmästyttäisi, jos heille valkenisi että naiset eivät suinkaan katsele heidän salto mortalejaan silmät ihastuksesta soikeina vaan lähinnä tuhahdellen "xtus, mikä ääliö!"

WOLWERINISMI

Jokainenhan tietää senkin, että kun huonosti käy, tosi miehet eivät tietenkään käy lääkärissä, jos he eivät sinne epähuomiossa joudu tajuttomana tai muiden väkisin viemänä. Eivät tietenkään, koska he ovat luonnonoikkuja ja wolwerineja, jotka paranevat itsekseen mistä tahansa keuhkokupasta, jäsenen poikki menosta, ebolasta tai kuoliosta. Lääkärit ja lääkkeet ovat naisia ja lapsia varten.

Lähipiirissäni on yksi aivan fantastinen havaintoesimerkki tästä ajattelutavasta, oikea vanhan ajan luupäinen maalaispässi. Häntä ei saa sairaalaan, ennen kuin hän oksentaa verta ja kaatuu lattialle tajuttomana. Karjanhoidossa aiheutunut useamman kylkiluun murtuma ei ole mikään syy pitää sairaslomaa, ei myöskään liukastuessa katkennut solisluu. Monta viikkoa kestävä flunssa ja kuume eivät vaadi hoitoa. Homepölykeuhko piti katsoa viimeiseen asti, vähän ylikin. Sydäninfarkti ei ole mikään hyvä syy olla syömättä monta kertaa viikossa lenkkimakkaraa. Kolesteroli on naurettava mielikuvitusolento. Lääkärit eivät tiedä mitään. Sormesta vuoltu palanen, joka takia sormi alkoi mädäntyä mukavaa tahtia, ei ollut tarpeeksi hyvä syy syödä antibiootteja. Jne. Ja vaimo tietenkin hoitaa ja myötäkärsii. Valitettavasti tämä on myös periytyvää.

LAINKUULEMATTOMUUS

Miestenhän ei tietenkään tarvitse noudattaa mitään liikennesääntöjä, eikä sen puoleen muitakaan lakeja. Ylinopeus on jokamiehen oikeus ja mitä uhkarohkeampia ohituksia liikenteessä teet, sen kovempi sälli olet. Riskikäyttäytyminen liikenteessä on miehen nautinto ja yksinoikeus. Jos joku muu miehen mielestä käyttäytyy "väärin" liikenteessä, häntä on syytä rangaista jollakin huikean vaaratilanteen aiheuttamalla tempulla, että varmasti oppii. Kuolema on pieni hinta siitä riemusta, että on oikeassa.

Sakkojen saaminen on huumorijuttu, jolla naureskellaan. Vain tyhmät käyttävät turvavöitä, tosimies ei vyötä itseään kuin pakon edessä. Jarrutonta autoa ei tietenkään viitsi korjata, kun on käsijarrukin olemassa. Moottoripyörällä pitää ajaa niin lujaa, että varmasti jonain päivänä joku pääsee kokeilemaan miten mukavaa on kaapia ihmisen jäänteitä rekan puskurista.

Muista laeista esimerkiksi lähestymiskiellot tai ihmisoikeudet ylipäätäänkään eivät pahimpia mieslatuskapäitä kiinnosta. Naisia pitää heidän mielestään vainota, kiusata ja hakata jos naiset eivät alistu heidän tahtoonsa. Kitinä, ymmärryksen kerjääminen ja selittely alkavat sitten siinä vaiheessa, kun rikkomuksista jäädään kiinni. Siihen asti täytyy tietenkin kokeilla rajojaan, kuin käytöshäiriöinen, uhmaikäinen lapsi jollaisiksi nämä miehet ovat useimmiten jääneetkin.

TODELLISUUSPAKOISUUS

Pelaaminen ja pelaamisen katsominen ovat monien miesten mielestä maailman tärkeimpiä asioita. Fakkiutunut pelaaminen ajaa kirkkaasti muiden asioiden edelle. Pelaaminen (tarkoitan tässä lähinnä tietokonepelejä, en niinkään fyysistä urheilua joka on itsessään enimmäkseen hyvä asia) on miesten mielestä sosiaalista ja kehittävää toimintaa, vaikka monesti se nimenomaan korostaa ja alleviivaa yksinäisyyttä sekä syrjäytymistä. Miten ottaa todesta mies, joka mieluummin pelaa jotain typerää räiskintäpeliä, kuin vaikkapa puhuu kanssasi? Miten ottaa todesta mies, joka viettää aikaa mieluummin pelin kuin ihmisten kanssa?

Elokuvassa FC Venus oli loistava repliikki (muistivaralla kirjoitettu) tähän liittyen:
Mies: Miksi te naiset haluatte kieltää miehiltänne jotain sellaista, jota he rakastavat yli kaiken.
Nainen: Pelaaminen ei todellakaan ole se, mitä miesten tulisi rakastaa yli kaiken.

NIINPÄ!

Miten elää sellaisen miehen kanssa, joka asettaa toistuvasti pelaamisen huomattavasti tärkeämpien yhteisen ajanvieton, seksin, ihmissuhteiden, sosiaalisten velvollisuuksien jne. edelle, eikä hartaista pyynnöistä huolimatta tee narkomanialleen mitään. Mielestäni ei mitenkään. (Onneksi rakkaani Jänismies on jo aikaa sitten tajunnut ILMAN minun pyyntöänikin olla asentamatta kotikoneelle pelejä, joihin kuulemma joka tapauksessa koukkuuntuisi.) Voiko uskoa kirkkain silmin, jos mies sanoo häiritsemäsi pelaamisen lomassa, että totta kai mä rakastan sua ja kääntyy saman tien niska kyyryssä jatkamaan raivokkaasti örkkien tappamista. Ei taitaisi ainakaan minulle mennä läpi. Eikö siinä ole jotain mätää? Mitä muuten ajattelisitte naisesta, joka laiminlöisi vaikkapa vauvansa imettämisen siksi että pelaa. Pitäisitte todennäköisesti sairaana.

Miten myöskään ottaa vakavasti mies, joka seuraa hysteerisenä kirkuen sitä kun muut miehet sörkkivät televisioruudussa tikulla kiekkoa laidasta toiseen tai pörräävät ympyrää autoilla, potkivat palloa tai hakkaavat toisiaan kun käämi kärähtää. Tässä minulla on aivan ekstrasuuria vaikeuksia, lähes ylitsepääsemättömiä. Urheilua pakonomaisesti tuijottava mies asettaa ainakin minun mielestäni uskottavuutensa hyvin kyseenalaiseksi. Voisin jopa sanoa, että pisteet silmissäni laskevat ankarasti. Itse urheileminen (joksi en formulaa laske) on monessa määrin kehittävää ja terveellistäkin, mutta jatkuva fanaattinen perse tanassa television katsominen ja sille mylviminen ovat mielestäni aivan sama juttu kuin oman elämänsä ihmissuhteiden korvaaminen Kauniilla ja Rohkeilla. Sitä paitsi vihaan ADHD-urheiluselostajien hyeenamaista molotusta, jota kukaan täysijärkinen ei voine kuunnella saamatta verenpurkaumia päähänsä.

KAIKKIVOIPUUS

Miehillähän on toki maailma on aina hanskassa, mutta hanska useinkin hukassa tai naulassa. Neuvoja ei kysytä vahingossakaan. Mieluummin ajetaan vaikka viisisataa kilometriä harhaan tai posautetaan koko kaupungin sähköverkko pimeäksi, kuin kysytään neuvoa joltakulta joka tietää. Amatöörit miehet uskovat hämmästyttävän usein tietävänsä ja osaavansa jotain paremmin kuin samassa asiassa ammattitaidon omaavat naiset. Vaikka olisivat tässä naisen täysin haltsaamassa jutussa täysin tumppuja. Miehen huonosti tekemä asia on aina kunnialla tehty ja sitä katsotaan sormien lävitse, vaikka se olisi kuinka juosten kustu. Mieluummin jätetään työ huonosti tehtynä, kun annetaan osaavan tehdä se oikein ja viimeisen päälle. Se riittää, että tehdään vähän sinne päin, vaikka myöhemmin laiminlyönnit kostautuvat moninkertaisina harmeina, laitteiden hajoamisena ja jälkien korjaamisena. Kaikkivoipuuden kuvitelma laittaa miehet tunkemaan sormensa sinne minne ne eivät todellakaan kuulu, jopa suoraan ampiaispesään.

KYSEENALAISTAMATTOMUUS

Jopa miesten huonot käyttäytymismallit arvotetaan röyhkeästi hyveellisemmiksi kuin naisten vastaavat. Erään ystäväni kanssa tuli jälleen kerran puhetta tästä kaikkien tuntemasta kliseestä, jonka mukaan naiset ovat toistensa pahimpia vihollisia ja kykenemättömiä yhteistoimintaan. Naiset puukottelevat toisiaan selkään, kieroilevat ja puhuvat pahaa toisistaan minkä ennättävät. Niin kuin monesti tekevätkin, itseni mukaan lukien. Tähän rinnalle tuotiin klisee suoraselkäisistä miehistä, jotka ovat keskenään ihan toista maata: AINA NIIN puhtoisen rehtejä, avoimia ja suoria. Asetelma on niin naurettava, että piti hieman harjoittaa myytinmurtamista.

Miesten ongelmiensa selvittäminen toisiaan turpaan vetämällä, tappamalla tai sotimalla ei liene millään tavoin hyväksyttävämpää tai suorempaa kuin naisten pahan puhuminen. Väite miehisestä reiluudesta tai fair playsta on myös täysin tuulesta temmattu. Katsokaahan joskus huviksenne hävinnyttä miestä. Etenkin hänen silmiään. Raivoa ja kostonhimoa niiden pohjalla. Miehet vihaavat toisiaan hillittömästi niillä hetkillä, kun häviävät pelissä, voimankoitoksissa tai missä tahansa pätemisessä. Haluaisivat suorastaan tappaa. Kosto järjestetään "reilusti" joko samantien tai viimeistään seuraavassa pelissä taklaamalla, tönimällä. Erään ranskalaisen palloilijan "rehti" tapa hoitaa välienselvittely suoralla tavalla lienee oivallinen esimerkki. Kuinkahan monen mielestä suunsoiton lopettaminen nyrkillä tai tässä tapauksessa ironisesti "päätään käyttämällä" on sivistynyttä käytöstä?

ONKO NÄIDEN IANKAIKKISTEN MIESJUTTUJEN JANKKAAMISESTA SITTEN MITÄÄN HYÖTYÄ?

No niin. Tässä välissä kävin salilla purkamassa päivän pahimpia höyryjä ja olen valmis myöntämään, että esille tuomani ilmiöt ovat kärjistyksiä, mutta ehdottomasti hyvin yleisiä eritoten miesten keskuudessa. Ne aiheuttavat paljon pahaa ja surua. En tiedä, kuka niille antaa hiljaisen hyväksyntänsä kun ne eivät tunnu maailmasta vähenevän vaikka sivistyksen määrän luulisi kasvavan. Kritiikkini lienee hyttysen ininää, mutta joskus sekin kuullaan ja hyttynenkin voi päästä karkuun liiskaavaa kättä.

Jotenkin sitä vain haluaisi sanoa edes jotain, että erityisesti te pohjimmiltanne HYVÄT miesparat ette kuolisi typerän, patologisen temppuilunne takia, ajaisi ulos teiltä koska nopeusrajoitukset eivät teitä koske tai tuhoaisi ihmissuhteitanne joidenkin niin vähäarvoisten asioiden kuin pelien, urheiluruudun tai viinan takia. Menisitte lääkäriin, ennen kuin raavitte tuonpuoleisen portteja. Ennen kaikkea, välttäisitte tietoisesti aiheuttamasta pohjatonta surua ja murhetta niille naisille jotka teitä rakastavat. Monista tuollaisista käyttäytymismalleista väkisin kiinni pitämällä, suljette itsenne tärkeämpien ja antoisampien asioiden ulkopuolelle. Niitä välttämällä puolestaan saatte naisenne kunnioituksen, rakkauden ja palvonnan hopeatarjottimella.

Väkivallakoille, pedofiileille, ahdistelijoille, rattijuopoille ja kaikille muillekin paatuneille pahantekijöille sen sijaan on vain kunniaksi se, jos he poistavat vapaaehtoisesti itsensä maailmankartalta ja huonot ominaisuutensa geenialtaasta. Toivon mukaan vielä siten, että sivulliset eivät joudu siitä kärsimään. Heitä olisi melkein syytä mennä viikatteen heilahdettua ruumishuoneelle kädestä pitäen kiittämään.

"Eye for a tooth, and a life for an eye.”

Haluaisin esitellä erään, varmaan joidenkin mielestä aiheeltaan jo pois muodista menneen kirjan sekä siihen pohjautuvan elokuvan. Suosittelen lämpimästi iltalukemiseksi tai iltakatsomiseksi liian kilteille naisille ja liian ilkeille miehille. Ennen kuin kiihtyy aiheesta liikaa sopii muistaa, että:

"Jokainen terve ihminen voi kuvitella mielessään surmaavansa vihollisensa kiduttamalla, vain sairas ihminen toteuttaa sen."

HELEN ZAHAVI: DIRTY WEEKEND

Helen Zahavin ensimmäinen romaani, vuonna 1991 julkaistu Dirty Weekend sai sisältämänsä väkivallan ja seksikohtausten takia osittain väärinymmärretyn ja paheksuvan vastaanoton kirjallisuusarvosteluissa. Vuoteen 1999 mennessä kirja oli kuitenkin käännetty jo kolmelletoista eri kielelle. Kirjan pohjalta tehtiin vuonna 1993 Michael Winnerin ohjaama ja tuottama, samanniminen elokuva.

Dirty Weekend keskittyy suoraviivaiseen fantasiaan naisvihan kitkemisestä. Laajemmalti tulkittuna se on raju kannanotto kaikkien olonsa turvattomaksi tuntevien, väkivaltaa tai sortoa kokeneiden ihmisten puolesta. Kirja kertoo häpeilemättä siitä, mitä luultavasti jokainen päähän potkittu ihminen haluaisi ainakin mielikuvituksen tasolla tehdä sortajalleen.

Kirjailijan mukaan Dirty Weekendin tapahtumat liittyvät hänen omiin kokemuksiinsa. Asuessaan Brightonissa, joka on myös Dirty Weekendin tapahtumapaikka, Zahavi kertoo nähneensä useita kadulla tapahtuneita pahoinpitelyjä ja joutuneensa rajoittamaan niiden takia ulkona liikkumistaan. Hän mainitsee myös, että vuonna 1998 Brunswickissa tapahtui sarja rikoksia, joissa käytiin nuorten naisten kimppuun. Tämän jälkeen poliisi varoitti erityisesti yksinäisiä naisia pitämästä kotinsa ikkunoita auki. Zahavi sai kotiinsa pelottelusoittoja ja kertoo jonkun tarkkailleen häntä ikkunasta. Kokemukset aiheuttivat hänelle vahvoja pelon ja voimattoman raivon puuskia. Nämä kokemukset ruokkivat myös murhaavia kostofantasioita, joita hän alkoi kirjoittaa muistiin. Väkivaltaiset mielikuvat ruumiillistuivat paperilla viimein Bellaksi, Dirty Weekendin päähenkilöksi.

Zahavi muistuttaa, ettei hänen tarkoituksenaan ole esiintyä miesvastaisesti tai miesvihamielisesti. Hän haluaa vain asettua mahdollisimman hätkähdyttävällä tavalla kulttuurin naisvihamielisyyttä vastaan ja tuomita ne ihmiset, jotka teoillaan ja asenteillaan edistävät sitä.

Dirty Weekend voidaan luokitella tyylilajiltaan psykologiseksi trilleriksi. Se on kertomus jokanainen Bellasta, jonka elämänlankaan punoutuu lukuisia esimerkkejä naisiin kohdistuvasta negatiivisista asenteista, vihasta ja sorrosta.

Mitäänsanomattoman, aran ja päämäärättömän Bellan elämä on aluksi arkisen harmaata. Arkipäivä muuttuu painajaiseksi, kun hänen häiriintynyt naapurinsa (elokuvassa Rufus Sewell) aloittaa ahdistelun. Bella saa uhkaavia soittoja, joissa naapuri kertoo aikovansa pahoinpidellä ja raiskata Bellan. Hän myös uhkaa tappavansa Bellan, jos tämä ilmoittaa häirinnästä poliisille. Aluksi arka Bella käpertyy vain entistä enemmän itseensä ja piileskelee kellariasunnossaan kuin hiiri kolossaan. Sen jälkeen kun pöyristyttäviä uhkauksia esittävä naapuri käy Bellaan käsiksi tämän ollessa kävelyllä puistossa, Bella ymmärtää, että selän takana on vain seinä. Hän hakee epätoivoisena apua tilanteeseensa iranilaiselta maahanmuuttajalta, selvännäkijänä toimivalta Nimrodilta, jota on kotimaassaan kidutettu ja pahoinpidelty sananvapauden puolustajana. Enemmän psykologista tarkkanäköisyyttä, kuin selvännäkijän lahjoja omaava Nimrod neuvoo Bellaa etsimään ratkaisua sisältään. Hän kerii esille Bellan vastarinnan langanpäätä raivostuttamalla ja yllyttämällä naista tarkoituksellisen naisvihamielisillä kommenteillaan. Nimrod toimii erityisesti satujen klassiseen juonenkulkuun kuuluvana auttajana ja antaa Bellalle lahjan, jolla on keskeinen merkitys loppuratkaisussa.

Nimrodin tapaamisen jälkeen kertomukseen tulee käännekohta. Bella saa soiton, jossa naapuri uhkaa heittää happoa hänen kasvoilleen. Tämä uhkaus viittaa esim. Bangladeshissa esiintyvään sairaaseen kulttuuriseen tapaan rangaista miesten sekopäisiä määräyksiä ja ylivaltaa vastaan rikkovia naisia. Bella kuitenkin aloittaa vastarinnan ja tappaa naapurinsa ennen kuin mitään ehtii tapahtua. Murha sekä rikkoo Bellan ahdasta elämänpiiriä ympäröivät rajat, että johtaa hänet hurjalle kostomatkalle. Hiirimäinen Bella muuttuu kylmäveriseksi ja tunteettomaksi sarjamurhaajaksi, jonka uhreiksi joutuvat erittäin huonosti käyttäytyvät miehet. Bella ottaa väkivallan avulla symbolisesti takaisin niin henkisesti kuin fyysisestikin kolonialisoidut alueet, joilla naisia tunnetusti kyykytetään.

Toinen Bellan kohtaama misogynian karikatyyri on poikkeuksellisen lihava ja ruma mies, Norman. Bella on pukeutunut provosoivasti ja hänen yksin yöelämässä liikkumisensa ymmärretään viestiksi siitä, että hän on kaikille vapaata riistaa. Norman pitää aivan luonnollisena sitä, että yrittää iskeä häikäisevän kauniin naisen, vaikka hänellä ei ole sen enempää ulkonäöllisiä, kuin taloudellisia tai älyllisiäkään avuja. Ei siinä mitään, sillä tämähän ei itsessään ole mitenkään tuomittavaa. Mutta ajatellaanpas asetelman kääntämistä toisinpäin, -tilannetta jossa vanha, tyhmä, lihava, pröystäilevä ja rupsahtanut nainen yrittää vongata nuorta, huikean komeaa miestä sänkyään lämmittämään. Tämä tietenkin tuomittaisiin enemmän tai vähemmän näkyvästi irvokkaaksi ja luonnottomaksi. Norman tiivistyy myytiksi, jonka mukaan maskuliininen arvokkuus on loukkaamatonta, olipa se sitten millaista hyväänsä. Esimerkiksi maskuliinisuuden symbolista, peniksestä ei saa missään nimessä laskea leikkiä, vaikka naisen sukupuolielimet ovat aina olleet yleisen kulttuurisen herjanheiton ja halventamisen kohteena. Kun Bella julkeaa nauraa kikkelinsä lerpahtamisesta kiihtyvälle Normanille, mies käyttää miettimättä väkivaltaa Bellan hiljentämiseen. Tämän jälkeen hän kuitenkin luottaa niin paljon naisen alistumiseen, että antautuu omaa alistumisfantasiansa toteuttaakseen avuttomana Bellan käsiin. Aijai... mitäs se äiti varoittelikaan vieraiden naisten mukaan lähtemisestä? Ai ei mitään? Too bad.

Kolmas tapaus on rikas hammaslääkäri Reginald, kliseinen diktaattori-isä. Hän hallitsee kotiaan ja perhettään itsevaltiaan elein ja vaimo sekä tytär ovat hänen määräysvaltansa alaista omaisuutta, samoin kuin hänen kallis ja hieno autonsa. Reginaldin voimakkaimmin esille tuleva naisvihamielinen piirre on hänen silmitön inhonsa naisen hajua ja eritteitä kohtaan. Reginald kertoo, miten raivokkaasti hän kontrolloi perheensä naisten puhtautta ja miten paljon hän inhoaa naisasiakkaittensa hajua. Miesasiakkaat eivät kuulemma haise. Naisen ruumiin ja sen eritteiden esittäminen likaisena, onkin juuri yksi perinteisistä symbolisen vallankäytön keinoista, jolla pyritään vangitsemaan nainen toiseuteen. Sillä, että naisen ruumiin tai sukupuolielinten annetaan ymmärtää olevan jotenkin miehen vastaavia likaisempia, pönkitetään luonnollisesti vain maskuliinisen paremmuuden valhetta. Zahavi muistuttaa, että tämäkin myytti on pelkkää paskan jauhamista, kuvailemalla miten Bella haistaa häntä oraalisesti raiskaavan Reginaldin pesemättömän peniksen löyhkän. Lisäksi tässä kohtaamisessa alleviivataan sairasta ajatusta siitä, että vieraan miehen mukaan lähteminen tarkoittaa että on vapaata riistaa raiskattavaksi. Lienee turha mainita, että Reginald ei selviä tekosestaan ehjin nahoin.

Neljäs konflikti kertoo heikkouteen, vanhuuteen ja köyhyyteen kohdistuvasta julmasta halveksunnasta. Kohtauksessa on selkeä viite Amerikan Psykoon, joka murhasi laitapuolen kulkijoita säälittä. Vihaajina ovat kolme hyvin menestyvää juppinuorukaista ja vihan kohteena säälittävä, vanha puliakka. Tässä esimerkissä toistuu naisen ruumiin saastaisuutta osoitteleva käyttäytyminen ja esiin tuodaan naisen ruumiin vanhenemiseen kohdistuva poikkeuksellisen voimakas inho. Kolme nuorta juppia aikoo iltansa päätteeksi polttaa elävältä roskien seassa öitsevän naisen, jota he nimittelevät syyläiseksi noidaksi. Mielestäni tämä on ensinnäkin kriittinen viittaus hyvinvointikulttuurissa kasvaneiden, itsekkäiden ja empatiakyvyttömien ihmisten jääkylmään maailmankuvaan: elä ja nujerra heikommat jos vaan voit. Kohtaus viittaa selvästi myös noitavainoihin.

Viimeinen tilanne, jossa Bella joutuu uhatuksi, linkittyy historian kuuluisimpaan naissarjamurhaajaan, Viiltäjä Jackiin. Jack the Ripper oli Lontoossa nuoria naisia tappanut ja silponut psykopaatti, josta tuli kuuluisa huolimatta siitä, ettei hänen henkilöllisyyttään koskaan varmasti saatu selville. Bellakin joutuu vastakkain sarjamurhaajan kanssa, mutta selviytyy tilanteesta voittajana. Tilanne on kuvitelma suurimmasta mahdollisesta symbolisesta voitosta misogyniaa vastaan käydyssä sodassa, sillä naisia tappavien sarjamurhaajien teoissa tiivistyy äärimmilleen koko yhteiskunnan naisviha. Näistä psykopaateista ja heidän yksityiskohtaisista teoistaan ollaan yhteiskunnassa suunnattoman kiinnostuneita, heistä kirjoitetaan kirjoja, tehdään elokuvia ja jopa tieteellisiä tutkimuksia. Sarjamurhaajia on joissakin tapauksissa jopa korotettu sankaripalvonnan kohteiksi.

Perinteisesti rikos- ja jännityspainotteisessa populaariviihteessä väkivallan esittäminen perustuu silmiinpistävän usein sille, että nainen on väkivallan passiivinen uhri, joka osaa puolustautua pelkästään kirkumalla tai pakenemalla ja näitäkin molempia vain mahdollisimman avuttomalla ja räpelöivällä tavalla. Väkivaltainen, melkein poikkeuksetta miespuolinen toimija taas on naispuolisiin hahmoihin verrattuna lähes vahingoittumaton. Naisen ainoa mahdollisuus selviytyä vaaratilanteista riippuu useimmiten väkivaltaa tottuneesti käyttävästä miespuolisesta sankarista. Tällainen säälittävä asetelma, jossa naispuolisen uhrin mahdollisuudet ovat kuin suoraan tilanteesta jossa kissa leikittelee hiirellä, herättävät ainakin itsessäni naiskatsojana kerta toisensa jälkeen ärtymystä ja turhautumista.

Väkivaltaviihteessä on selvästi havaittavissa lähes välttämättömänä teemana sadistinen viehtymys naisen kärsimyksen ja naiseen kohdistuvan väkivallan estetisoimiseen. Naisten raiskaamisia, ahdistelua, pahoinpitelyä ja murhia kuvataan monesti pitkään ja suorastaan voyeristisesti nautiskellen. Rikoselokuvissa toistuu kliseenä tilanne, jossa murhattu, alaston nainen makaa katseiden kohteena kuin jokin näyttelyesine. Uhrille tosin saatetaan myöntää muutama kunnioituksen tai myötätunnon osoitus passiivisesti kannetun marttyyrinkruunun takia, mutta sen jälkeen hänet unohdetaan kuin rikki mennyt nukke.

90-luvun aikana alkoi ilmestyä huomattavan paljon kirjallisuutta ja elokuvia, joissa naiset olivat väkivaltaisia, uskalsivat tapella ja tappaa sen sijaan että jättäytyivät aina miespuolisten sankareiden pelastettaviksi tai avuttomiksi uhreiksi. Aggressio ja fyysinen väkivalta ovat tulleet esimerkiksi feministisen rikoskirjallisuuden saralla luontevammaksi osaksi naispuolisten henkilöhahmojen käyttäytymistä. Silti naishahmot turvautuvat väkivaltaan melko harvoin. Dirty Weekendiä voidaan pitää ääriesimerkkinä, perinteisen roolijaon rajusti päälaelleen kääntävänä kirjana.

Perinteisesti populaarikulttuurilla on tuntunut aiemmin riittävän kiinnostusta vain naisten pelkojen lietsomiseen ja hyväksikäyttämiseen. Vastalauseena tälle on ollut silmiinpistävän rajujen vaihtoehtojen kirjoittaminen. Dirty Weekendin tarjoama fantasia on hätkähdyttävää, mutta toisaalta myös hyvin vapauttava. Se, että hennoksi ja avuttomaksi luonnehdittu päähenkilö päättääkin tarpeeksi periksi annettuaan antaa monin verroin takaisin, tuntuu arveluttavan hyvältä, vaikka hänen keinonsa ovatkin kammottavat. Sydämensä jääksi muuttaneen Bellan tunnuslauseeksi muodostuukin Hammurabin lain uusi ja julmempi muunnelma:

”She wants an eye for a tooth, and a life for an eye.”

Ensisijaisesti Bella tekee murhat suojellakseen itseään tai kostaakseen itseensä kohdistuneet nöyryytykset, toissijaisesti ”siivotakseen” naisvihamielistä maailmaa paremmaksi paikaksi elää. Bella kertoo eräälle tulevalle uhrilleen, Normanille työskentelevänsä puhtaanapidon puolesta, jolloin tämä olettaa automaattisesti Bellan olevan siivooja. Bellan oletettu ammattivalinta on ironinen viittaus naisiin kohdistuvasta sorrosta työelämän sektorilla. Siivoojan työ on yksi naisvaltaisimmista, vähiten arvostetuista ja huonoiten palkatuista raskaista ammateista. Toiseksi Bellan ja Normanin vuoropuhelu on mustaa huumoria tihkuva metafora Bellan ristiretken tavoitteille:

B: The trouble is, people get so used to the dirt they forget it’s there. And that’s a big mistake. That’s very big mistake. You let the rubbish pile up, and sooner or later it’ll take over. If you don’t control the garbage, the garbage will control you.

N: I must say you sound incredibly dedicated.

B: I am, Norman. Incredibily it’s more of a vocation, really. A kind of calling. I feel I’ve been called to clean up the mess.

N: A sort of one-woman crusade?

B: A holy war. [...] And I take no prisoners.

They both laughed at little Bella´s little joke. (DW, s. 98)

Rikosuutisia lukiessaan joutuu väistämättä myöntämään, että käytännön elämä toimii valitettavan usein viidakon lakien mukaan. Zahavi muotoilee tämän seuraavalla tavalla:

She thought you could live a life without pain. It was a flaw in her character. A weakness. She thought if you didn’t hurt other people, they wouldn’t hurt you. She thought you could be gentle in the jungle. She knew nothing. She really knew nothing. (DW, 14)

Kertomuksesta tekee hieman ymmärrettävämmällä tavalla moraalitarinan se, että päähenkilö ei vapaaehtoisesti valitse tapaansa toimia väkivaltaa käyttäen, vaan hänen pakotetaan siihen, kun kukaan muukaan ei puolusta hänen oikeuksiaan (vrt. Michael Winner: Death Wish). Kirjailija viittaa ohimennen myös siihen, että Bella ei voi taipua tai alistua ahdistelun edessä, vaan hän särkyy, menee mieleltään rikki. Mahdollista on myös sellainen tulkinta, että Bella on alun perin häiriintynyt ja taantunut vikiseväksi uhriksi, jolle väkivalta on lopulta ainoa terve tapa toimia, mikäli vaihtoehtona on ikuinen alistuminen tai kuolema. Väkivallan valitseminen esittäytyy täten luonnollisena keinona pysytellä hengissä urbaanissa viidakossa.

Väkivaltaisten naisten on nähty edustavan kyynistä feminismiä yhteiskunnassa, jossa vallitsee kilpailukykyisimmän ja vahvemman oikeus. Humaanit ja pehmeät piirteet ihmisessä kun tuntuvat usein houkuttelevan hyväksikäyttäjiä ja pahantekijöitä puoleensa kuin ruuanmuruset torakoita.

Ristiretken lopuksi esitetään sekä kirjassa, että elokuvassa yhteenvetona manifesti, pyyntö ja varoitus, jossa kirjan sanoma tiivistyy:

If you see a woman walking, if she’s stepping quietly home, if you see her flowing past you on the pavement. If you’d like to break her little bones, and you want to hear the hopeless pleading, and you want to feel the pink flesh bruising, and you want to taste the taut skin bleeding. In fact you see her and you want her. Think on. Don’t touch her. Just let her pass you by. Don’t place your palm across her mouth and drag her to the ground. For unknowingly, unthinkingly, unwittingly you might have laid your heavy hand on Bella. And she’s woken up this morning with the knowledge that she’s finally had enough. (DW, 185.)