Kung Fu Panda

Löytyy maailmasta mieltä ilahduttavia ja kiinnostaviakin elokuvia, joiden tunnelma kantaa ulos leffateatterista. Ja ennen kaikkea mietityttää pitkään jälkikäteen. Kääntäkäämme siis katseemme piirrettyjen pariin.

Paatuneina Martial Arts-faneina- (yrittäkääpä itse vääntää joku kattava suomenkielinen määrite, joka tarkoittaa yleisesti taistelu-, kamppailu- ja itsepuolustuslajeja) -päädyimme katsastamaan täällä viime viikonloppuna ensi-iltaan tulleen Kung Fu Pandan.

Kung Fu Pandan tarina on "per aspera ad astra" -tyylinen seikkailu, jossa menestyvää nuudeliruokalaa adoptioisänsä kanssa pyörittävä ja kung futa suunattomasti ihaileva panda päätyy mahdottomalta tuntuvan haasteen eteen. Hän joutuu ("ei sattumalta, sillä mikään ei ole sattumaa") arvostetun kung-fu opettajan, kultapanda Sifun oppiin, mestarin neljän muun huippuoppilaan suureksi tyrmistykseksi. Pulskasta ja fyysisesti täysin toivottoman oloisesta pandasta aletaan vastentahtoisesti koulia ennustusten Lohikäärmesoturia, joka ainoana pystyy pysäyttämään kylää uhkaavan vaaran, Tai Lung -lumileopardin.

Kung Fu Panda perustuu tietokonepeliin, mikä vihjaisee täysin harhaanjohtavasti, että elokuvalta ei kannata kummoisia kicksejä odottaa. Tuotantotiimi oli ensin aikonut rääpäistä kasaan jonkun kaoottisen ja hauskan sähellyksen, kun niitä ei maailmassa vielä olekaan tarpeeksi. Sen sijaan ohjaajat päättivät ottaa elokuvan tekemisen erittäin tosissaan ja jälki on sen mukaista. Pixarilta tosin osaakin odottaa laatua ja keskivertoa suurempaa syvyyttä.

Sen lisäksi, että elokuva on visuaalisesti huikean kaunis ja liikuttava, juonenkäänteissäkin oli yllättävän paljon latausta ja loppuun asti mietiskeltyjä yksityiskohtia. Tarinan hyvikset eivät ole yksinkertaisesti hyviksiä, vaan heissä kaikissa on omat vikansa, heikkoutensa ja pimeät puolensa. Jopa niin pimeät, että ne voivat synnyttää vahingossa peruuttamatonta pahuutta.

Pahuuden edustajalle hahmotellaan puolestaan kiinnostava taustatarina, jonka alku herauttaa helposti kyyneleet silmiin. Myös se, miten vangittua pahaa kohdellaan, pistää vähänkin valveutuneemman katsojan hätkähtämään ja johdattelee ajatuksen harhailemaan erääseenkin Kuuban rannikolla sijaitsevaan sotilastukikohtaan.

Pidin elokuvasta todella. Olin lumoutunut. Nauroin, itkin, ihastelin ja koin sen aikana yllättävän voimakkaita tunteita. Olin erityisen haltioissani siitä, miten ilmeikkääksi ikivanha, hyvin vaikeasti ilmeikkääksi piirrettävä eläin oli onnistuttu tietokoneanimaatiotekniikalla taikomaan. Ja entä putoavat kukan terälehdet? Puhdasta magiaa!

Jälkeenpäin ei tehnyt yhtään mieli lähteä kotiin ja palata arkeen, joten menimme Jänismiehen kanssa istumaan ja haaveilemaan öisen Forest Homen lammenrannan pagodiin, veden mustasta peilistä heijastuvan tähtitaivaan alle. Kohta me pikku apinat huomasimmekin jo harjoittelevamme pimeydessä uuden katamme liikkeitä.

Taidan muuten potea Stendahlin syndroomaa. Olen jo kauemman aikaa epäillyt tunteiden korostuvan elokuvateattereissa jonkin limbiseen järjestelmään vaikuttavan, ovelan äänitekniikan ansiosta ja aiheuttavan siten näitä hämmentäviä Stendahl-kohtauksia.

Stendahl-kohtauksilla tai -syndroomalla tarkoitetaan tuskaisen autuasta olotilaa tai suorastaan pienehköä hermoromahdusta, jonka valtaan ihminen joutuu suuria tunteita aiheuttavan elämyksen äärellä. Käytännössä se siis tarkoittaa, että tämän ikäinen immeinen vollottaa sojona katsellessaan PIIRRETTYÄ...

En aio kertoa varsinaisesta juonesta tämän enempää, enkä muutenkaan suosittele vaklaamaan sitä etukäteen. Sen verran sanon kritiikiksi, että pahuus-ongelman ratkaisu oli mielestäni elokuvan heikoimpia ja surullisimpia puolia. Siitä oli koko muuta tarinaa kantanut hyväntahtoinen ylevyys kaukana ja vastuu sekä jälkipyykki lakaistiin aika huolettomasti maton alle. Tosin se oli jokseenkin ainoa vaihtoehto (täysin realistisessako?) tilanteessa, jossa huomataan että sysimusta ei muutu vitivalkoiseksi, eikä edes harmaaksi vaikka mitä tekisi, vaan uhkaa ahmaista kaiken muun mustuuteen. Ratkaisu sisälsi myös hiuksia nostattavaa symboliikkaa. Sanonpahan vain tähän yhden sanan, jonka voitte sitten muistaa loppuratkaisua katsoessanne: ydintuuli.

Seuraavana yönä, juuri ennen nukahtamista silmäni rävähtivät auki, kun yksi kalvamaan jäänyt ikävä hiekanmurunen pisti mieleeni. Tarinan suunnattoman paha tyyppi on yksi tärkeistä sieluneläimistäni, lumileopardi. Valinta ei minua alun alkaenkaan kauheasti miellyttänyt.

Missäs ne lumileopardit asustavatkaan? No Tiibetin vuorillapa hyvinkin. Entä keidenkäs kansalliseläin hyväntahtoinen panda mahtaa olla (no offense, Zepander)...

Mitähän leffan tekijöillä mahtaisi olla tähän epäilyttävään ajatusketjuun lisättävää.

Piirretyt eivät ole niin viattomia, kuin miltä päällisin puolin näyttävät. Siitä huolimatta patistan kaikkia tämän lukeneita: käykää ihmeessä katsomassa ja tehkää omat johtopäätöksenne, jos haluatte. Elokuva tulee Suomessa ensi-iltaan elokuun ensimmäisenä päivänä.

Seksistisen huumorin lyhyt oppimäärä

Enpä ole ihan vähään aikaan nähnyt niin paskaa leffaa, kuin Clint Eastwoodin Tehtävä Alpeilla (Eiger Sanction 1975). Tai nähnyt ja nähnyt. Vilkuilin tyrmistyneellä sivusilmällä, kun Jänismies katsoi sitä pikakelaillen tyhmimpien kohtien yli.

Leffa oli kaikin puolin niin huono, ettei sen aiheuttamaa kärsimystä voi suositella kenellekään muulle, kuin täysin aivokuolleille sovinisteille. Jopa leffan ainoa anti, eli meitä ensisijaisesti kiinnostanut vaativa vuorikiipeily ja huikeat maisemat tahriintuivat elokuvan sairaalloisen naisvihamielisten vitsien ansiosta ja laittoivat toivomaan, että koko kiipeilijäsakki päätyisi Clintiä myöten rotkon pohjalle. No kerrotaan, että kaikki muut, paitsi Clint kyllä päätyivätkin, niin ei tarvitse turhaan jännätä loppuratkaisua.

Elokuva oli jälleen kerran tarpeellinen muistutus siitä, mihin feminismiä on kipeästi tarvittu ja tarvitaan edelleenkin. Leffan oksettava naiskuva voidaan luonnostella helposti seuraavilla kliseillä:

1. Yliopiston naisopiskelijat ovat kuvottavia horoja, jotka koittavat vaikuttaa arvosanoihinsa tarjoamalla pillua proffalle. Proffa kieltäytyy ja lähettää toiveikkaan pimatsun matkoihinsa tätä perseelle mehevästi läimäisten.

2. Naiset ovat sellaisia alleviivattuja idiootteja, että tulevat esittämään kysymyksen "mikä ajaa miehet vaarantamaan henkensä esim. vuorikiipeilemällä" tietenkin JUURI silloin kun uljaat päähenkilöt ovat vuorella suuressa hengenvaarassa. Kysyjälle tokaistaan vitsikkäästi vastaukseksi, että "mene hankkimaan itsellesi kunnon pano, se tekee sinulle oikein hyvää."

3. Ainoa asiallisesti vuorikiipeilyyn suhtautuva kovakuntoinen nainen paljastuu "yllättäen" juonivaksi pahikseksi. Mutta hänellä ei tietenkään ole mitään asiaa varsinaiselle kunnon vuorikiipeilyreissulle.

(Tulee muuten elävästi mieleen se itseään täynnä oleva miespuolinen kiipeilijäopas joka Blancilla tuli höpöttämään ja mestaroimaan jäärautojeni kiinnitystä, vaikka rautani olivat ihan justiinsa niin kuin pitikin.)

4. Pahisnainen tappelee säälittäviä ja voimattomia avariläpsäisyjä käyttäen, vaikka on päähenkilöäkin kovakuntoisempi vuorikiipeilijä ja varta vasten lähetetty nujertamaan Clintiä.

5. Summa summarum: Kaikki leffan kaikki naiset ovat tissejään vilauttelevia ja pilluaan tyrkyttäviä lieroja horatsuja, joita kiinnostaa vain ja ainoastaan pillunsa tyrkyttäminen. Joka ikinen. Yhdessä naisessa taitaa sentään pilkahtaa jonkinlainen inhimillisyyden ja älyllisyyden hiven, mutta hänkin tekee töitä päämulkeron laskuun.

6. Ai niin, elokuvassa esiintyvä homo on tietenkin myös iljettävä pahis ja saa juonimistensa palkaksi kauhean lopun.

Pthyi olkoon.

Tällaista paskaa on siis tarjoiltu yli kolmekymmentä vuotta sitten ihan pokkana. Ja sitten vielä kehdataan kysellä, että miksi ihmeessä ne feministit ovat oikein jaksaneet iät ja ajat vouhkata, kritisoida, valittaa ja vaatia muutosta naisiin ja seksuaalisiin vähemmistöihin kohdistuviin asenteisiin. Juu. Miksiköhän.

Kissabussi 猫バス Nekobasu

Taannoin näkemässäni, Hayao Miyazakin animepiirretyssä Naapurini Totoro on aivan ihana mielikuvitusolento, Kissabussi. Hahmossa on jotain hyvin kiehtovaa liittyen kohtumaiseen lämpöön, ajattomaan onnellisuuteen sekä villiin unelmaan mahdollisuudesta kulkea turvallisesti maiden ja mantujen halki.

Kissabussi on valtava, raidalinen irvikissaa muistuttava otus jolla on monta toukkamaista jalkaa ja jonka kyljestä aukeaa ovi karvoilla kuorrutettuun ja upottavan pehmeään matkustajatilaan. Kissabussilla on etu- ja takavaloina punaisina loistavat hiiret ja pimeän tullen kissan suuret silmät hehkuvat ja lakaisevat valonheittäjien tavoin maisemaa. Kissabussi on sukupuoleltaan kolli. Kissabussin hymy ulottuu korvasta korvaan niin kuin Irvikissallakin ja sillä on samanlainen taito ilmiintyä ja kadota tahtonsa mukaan.

Kissabussi on metsänhenkien, esimerkiksi tarinan keskushahmon Totoron absurdi kulkuväline, joka pystyy loikkimaan peltojen, järvien ja kukkuloiden yli yhdessä hujauksessa niin että riisipelto vain huojuu sen synnyttämässä tuulenpyörteessä. Se ottaa kyytiinsä myös pienet tytöt jotka ovat ystävystyneet Totoron kanssa ja vie nämä katsomaan sairaalassa olevaa äitiään. Elokuvassa on hieno kohtaus, jossa kissabussi ja tytöt piileskelevät sairaalan edustalla kasvavan puun oksistossa.

Totoron lisäksi Kissabussi esiintyy Ghiblin museossa esitettävässä lyhytfilmissä Mei to Konekobasu, eli Mei ja Kissanpentubussi. Siinä tavataan Kissabussin poikanen Konekobasu ja useita muita kissan muotoisia kuljetusvälineitä, kuten Kissajuna.

Hellyttävän hullua. Jos joku lanseeraa kissabussisohvan taidan olla sitä ensimmäisenä jonottamassa.

Lähde: Wipedia / Catbus
Kissabussin ja Kissanpentubussin kuvia

Valkoinen Peura

Aika harvoin sitä tulee vakuututtua suomalaisten elokuvantekijöiden taidoista, mutta kun kerran eräs täydellinen helmi on sattunut vastaan, se herättää sitäkin suurempia tunteita.

Vuonna 1952 valmistunut mustavalkoinen elokuva Valkoinen Peura on yksi parhaita koskaan näkemiäni elokuvia. Se on ansainnut useita kansainvälisiä palkintoja: Cannesissa vuonna 1953, Karoly Varyssa 1954 ja Hollywoodissa 1957. Lisäksi se on ansainnut Amerikassa vuonna 1958, Foreign Leader Award -palkinnon vuonna 1958. Sille riittää kysyntää edelleenkin, kun halutaan esitellä suomalaisen filmiteollisuuden parasta antia. Odotan innolla, että siitä joskus tehdään dvd. Ostan sen varmasti omakseni.

Vaikutuin Valkoisesta Peurasta valtavasti katsottuani sen ensimmäisen kerran ala-asteikäisenä. Silloin elokuvan pelottava tunnelma sekä kiehtoi tavattomasti, että sai minut näkemään hyytäviä painajaisia joissa valkoinen sarvipää juoksi pimeyden halki. Pidän edelleenkin elokuvan visuaalista estetiikkaa ja äänimaailmaa voimakkaasti tunteisiin vetoavana. Saan siitä edelleenkin kylmiä väreitä selkäpiihini.

Elokuva on kuvattu Lapissa, Törmäsen kylässä. Esittelen seuraavaksi sen juonenkulun loppuratkaisuineen. Ei kannata lukea jos ei ole elokuvaa vielä nähnyt. Elokuvassa Kalervo Nissilän esittämä poromies Aslak rakastuu kauniiseen lapinneitoon, Mirjami Kuosmasen esittämään Piritaan. He menevät naimisiin ja ovat onnellisia yhdessä. Poronhoitajan työ pitää kuitenkin Aslakin pitkiä aikoja pois kotoa, jossa Pirita ikävöi miestään liikaakin. Pitääkseen Aslakin lähellään Pirita käy pyytämässä apua shamaanilta. Vanha, rappiolle joutunut shamaani, Tsalkku-Nilla käskee uhrata ensimmäisen Piritan näkemän elollisen olennon seidalle. Sen jälkeen kukaan mies ei kuulemma voi häntä enää vastustaa.

Epätoivoinen Pirita tekee julman valinnan ja uhraa mieheltään lahjaksi saamansa valkoisen poronvasan, koska se tulee ensimmäisenä häntä kotipolulla vastaan. Uhrauskohtaus uhkaavien, luiden ympäröimien seitojen koristamalla lumilakeudella nostaa kylmät väreet selkäpiihin. Lemmentaika osoittautuu kuitenkin petolliseksi. Pirita alkaa muuttua aina täyden kuun aikaan valkoiseksi peuraksi eikä taikaa voi perua, koska vanha shamaani on kuollut. Noitapeura houkuttelee miehet peräänsä ja tappaa nämä kurussa. Ajan kuluessa Piritan pimeät piirteet alkavat nousta entistä enemmän esille. Kohtauksessa, jossa Pirita menee kristilliseen jumalanpalvelukseen, hänen outo auransa erottuu uskovaisten joukosta ja hän pakenee pahoinvoivana. Pakoon juostessaan hän muuttuu jälleen kerran peuraksi.

Tapahtumat saavat myös Aslakin lähtemään peuran perään. Aslakin hiihto noidutun vaimonsa perässä johtaa traagiseen loppuratkaisuun: Aslak tappaa Valkoisen Peuran tarkoitusta varten tekemällään keihäällä ja yhtäkkiä lumella makaakin hänen jumalaisen kaunis vaimonsa keihäs rinnassaan. Piritan kuoleman ylimaallinen estetisoiminen ja taustalla soiva valittava joiku saavat ainakin minulle kyyneleet silmiin.

Vaikka elokuva on mielestäni upea, sen pohjavirtana kulkevat kuitenkin asenteet, joita en voi kritisoimatta hyväksyä. Elokuvassa on selkeästi havaittavissa naisen seksuaalisuuteen kohdistuva kielteinen ennakkoluuloisuus. Metamorfoosi peuraksi viestii siitä, että naisen seksuaalisuus halutaan esittää eläimellisenä, hallitsemattomana viettinä, joka raivaa kaikki esteet tieltään. Voimakkaasti omia intohimojaan noudattava nainen osoittautuu tämän vuoksi koko yhteisölle kuolemanvakavaksi uhkaksi, josta on päästävä eroon. Ikivanha vitsi, miehethän eivät tietenkään ole yhtään eläimellisten viettiensä vietävissä...

Tätä elokuvaa voin suositella kaikille tragedian ja myyttien ystäville. Elokuvan Lapin maisemat ja musiikki ovat kauneudessaan vertaansa vailla.

Kun vaelsin Lapissa vuonna 2003, tuntureilla vastaamme sattui upea valkoinen poro. Olin innosta nyrjähtämäisilläni ja laukkasin pää kolmantena jalkana sen perässä kamerani kanssa. Tein siitä ottamastani valokuvasta ja Valkoisen Peuran loppukohtauksesta ottamastani still-kuvasta ohessa olevan kuvakollaasin.