Mää rakastusin yhteen karvaseen tyyppiin

Unohdin tyystin kertoa, että tuossa pari viikkoa sitten minä ihastuin ja rakastuin yhteen tosi karvaiseen kaveriin.

Kävimme Jänismiehen kanssa tiirailemassa Cornellin Insectapalooza-tapahtumaa ja meikäläisen kantilta etenkin suunnattoman kiinnostavaa hämähäkkinäyttelyä. Terraarioissa oli esillä toinen toistaan kiehtovampia spaidereita, kiiltävänmustista pienistä mustista leskistä jättimäisiin karvaturreihin.

Yksi tarantuloista vei kerta kaikkiaan sydämeni. Olisin voinut jäädä sen purkin ääreen ihastelemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Kyseessä oli Antilles Pink Toe Tarantula, joka on kuulema yksi kauneimpia lemmikkinä pidettäviä hämähäkkilajikkeita.

Tällä pinkkivamppuhämärillä oli aivan ihana pinkkiin ja violettiin vivahtava turkki sekä hehkuvanpunainen parta(?) suun(?) ympärillä. Lisäksi sillä oli suunnattoman suloiset töppöset, varpaat tai tassut. Miten niitä nyt voisi parhaiten nimetä. Tassut olivat pohjistaan helmiäisenharmaat, sileät, pehmoiset näköiset ja siis aivan todella, todella hellyttävät. Pienenä pinkkivamput ovat kuulema metallinsinisiä, kunnes niiden turkki alkaa saada purppuraisempia sävyjä.

Kuvasin pinkkivamppua haltioituneena ja pörräsin sen purkin vieressä pitkään, kunnes eräs henkilökuntaan kuuluva nuori mies huomasi palavan intoni ja tuli avaamaan purkin kannen. Selvästi katsoakseen kuinka reagoin muuttuneeseen tilanteeseen ja irti olevaan isoon, vilkkaasti liikkuvaan hämäriin. No, meikäläinenhän oli tietenkin kameran kanssa melkein nenä purkissa sen jälkeen. Minun olisi aivan tajuttomasti tehnyt mieli kokeilla, miltä hämähäkin tassut olisivat tuntuneet, jos sen olisi ottanut kädelle kävelemään. Koska tiesin, että useimmat hämähäkit eivät pidä käsittelemisestä ja niiden hermostuessa on tietenkin iso riski, että ne hyppäävät käsistä ja ehkä loukkaavat itsensä, nielaisin itsekkäät toiveeni enkä edes pyytänyt. Tarantulan puremaahan sen sijaan on turha pelätä, sillä se vastaa muistaakseni muutamaa ampiaisenpistoa ja aiheuttaa vain pientä paikallista kirvelyä.

Pinkkivamppu oli kauneimpia otuksia, joita olen koskaan nähnyt. Koska kuitenkin tiedostan, että se, kun liittää hämähäkkeihin mitään inhimillisiä söpöys, hellyttävyys tai muita lutuisia määreitä, - on pelkkää ihmisen vaaleanpunaista mielikuvitusta, en todennäköisesti edes harkitse koskaan ottavani moista lemmikiksi. Tosin uskon vilpittömästi, että hämähäkki tuskin kaipaa kiihkeästi mitään vapautta ja luonnontilaa, vaan voi elellä ihan tyytyväisenä hyvin hoidetussa terraariossakin.

Seinäkiipijöitä kerrakseen

Tänään edistyimme taas seinäkiipeilemään Kiipeilypalatsiin.

Se on loppujen lopuksi aika selkäpiitä karmivaa touhua vastikään korkeanpaikan kammosta niskalenkin ottaneelle ihmiselle. Varsinkaan jos ei pysty pitämään vallatonta mielikuvitustaan kurissa. Kun on haba väpättäen kiivennyt kattoon ja köyden ohuutta mietteliäästi tutkiskellessaan alkaa lämpimikseen skitsoilemaan siitä, että valjaat narisevat kummallisesti tai rupeaa kuvittelemaan liikaa, miltä tuntuisi läsähtää siltä korkeudelta alas betoniin, rupeavat kainalot kastumaan kummasti ja kauhunhiki lirittämään otsaluulla.

Meikäläisen piti hetken aikaa meditoida ensimmäisen seinän viimeisellä otteella, ennen kuin uskalsin laskeutua köyden varaan ja ojentaa jalat suoraksi seinää vasten. Käsiä poltti aivan perkeleesti vielä monta minuuttia sen jälkeen kun olin päässyt alas. Toinen seinä tosin meni jo kivuttomammin. Luottamus on pitkälti tottumiskysymys. Veljeni, joka on kiinalaiselta horoskoopiltaan apina, kiipesi muutaman semmoisen reitin, että saatoin vain tuijottaa suu auki. Jätkä roikkui katossa alassuin ja kehtasi vielä hymyillä. Rakkaani Jänismies on alkanut myös osoittaa hämähäkkimiesmäisiä taipumuksia ja hän menikin seinää pitkin kuin pitkäraajainen lukki.

Aloimme sitten tuossa yömyöhään siivoamaan kotia, sillä anoppi on tulossa huomenna kylään. Ei siksi, että pitäisi silmää palvoa, vaan siksi että on ihan kohteliasta laittaa kämppä miellyttävään kuntoon kun tulee vieraita. Viljelemämme villiintynyt tavarapelto sekä lattialla ajelehtivat kissankarvadyynit kun eivät ehkä ole muille ihmisille se mieltä ylentävin oleiluympäristö.

Purimme melkoiseksi rytökasaksi talven mittaan ryöstäytyneen vaatekomeron saadaksemme sieltä puisen liinavaatelaatikon ulos. Kun olimme kammenneet kaiken rojun pihalle, komeron nurkassa odotti ISO yllätys. Siellä kyyhötti poikkeuksellisen kookas ja jotensakin äkeän näköinen hämähäkki, joka sai jopa minun selkäpiilläni kipittämään muutaman epämiellyttävän väreen. Siis minähän en pelkää spaidereita ja politiikkani niiden suhteen on se, että meidän kämpässämme ne saavat vapaasti vipeltää, kunhan eivät rupea kinaamaan kanssani tyynystä ja peitosta, eivätkä käytä kahvikuppiani uima-altaana. Eivätkä lisäänny ihan holtittomasti. Syksyn jälkeen niitä aina raijaantuu meille useampiakin, sienikorien ja marjaämpäreiden kyytiläisinä. Nähdessäni nostelen niitä katosta roikkuviin kukkaruukkuihin ja toivon että ne pistävät ratsian pystyyn mahdollisille kukkatuholaisille. Tämän örkin nähtyäni jouduin kuitenkin hieman säätämään tätä vapaa-ajattelun tapaani. Ei tehnytkään tällä kertaa mieli ottaa kämmenelle ja leperrellä, että menepäs sinne äipän kukkaruukkuun tekemään itsellesi viihtyisä seittilulla.

Pyydystin rumahisen melkoisen takaa-ajon jälkeen lasipurkkiin. Kiesus, että se on nopea! Sitä lampun kanssa sihtaillessamme ja digillä kuvatessamme mieleen juolahti epämiellyttävä ajatus. Olimme noin vuosi sitten saaneet kuulla eräältä kaveriltamme HOBO SPIDEREISTA eli vaeltajahämähäkeistä, jotka ovat erityisesti amerikkalaisten maanvaiva. Nimensä mukaisesti matkustelevaista laatua. Kannattaa lukea niitä käsittelevä artikkeli wikipediasta, jos haluaa värikkäitä painajaisia. Kannattaa katsoa tämä PUREMAKUVA jos haluaa vielä vinkeämpiä painajaisia. Hobot ovat varsin aggressiivisia ja siitä inhottavia, että niiden purema voi äityä oikein todella pahaksi, vaikkei tappava olekaan. Silloin aikaisemmin katselemistamme hoboista oli jäänyt mieleen muistikuva, joka ikävällä tavalla natsasi löytölapsemme kanssa. Joten eikun *verkkoon* ja kuukkeli laulamaan.

Löysimmekin kuvia, jotka todella muistuttavat tätä hättiäistä. Ne olivat nimenomaan naaraspuolisen hobo spiderin kuvia. Jaiks! Toivottavasti sillä ei ole sulhanen mukana. Täysin varmaa lajimääritystä on tietysti hämähäkkilogiaan perehtymättömän vaikeaa tehdä, mutta eräs episodi tässä illan mittaan vielä lisäsi mukavan kylmiä väreitä niskaamme. Sitähän nimittäin olettaa automaattisesti, että Suomen kamaralla vorrivat hämähäkit ovat jokseenkin leppoisia otuksia...

Rakkaani alkoi seuraavaksi perkaamaan kaapista ottamaamme liinavaatelaatikkoa, sillä hänellä oli jotenkin outo fiilis siitä, että entä jos niitä olisi vaikka lisää. Minä tietysti hymähtelin, että ei kai nyt sentään, tuo yksikin on kai vain tullut matkatavaroittemme mukana jostakin ja että tuon siitä saa kun katselee liikaa kauhuelokuvia. Kun laatikko oli muutamaa pyyhettä vaille tyhjä, Mörkökissamme könysi sinne tyytyväisen näköisenä istumaan. Kissat kun ovat aina tuommoisia, uteliaita ja pakkomielteisiä sulloutumaan kaikkiin uusiin ulottuvuuksiin. Mutta Mörköpä saikin hetken päästä ihme sätkyn, bjongasi laatikosta ulos kuin raketti ja jäi sitten istumaan olohuoneen lattialle närkästyneen näköisenä laatikkoa pälyillen. Kun Rakkaani kurkkasi laatikkoon, siellä kökötti ylläri ylläri, toinen samanlainen, vain hieman pienempi hämäri. En tosin usko, että se puri kissaa, en ainakaan löytänyt mitään jälkiä Mörön tassuista, kun sillä on onneksi niin tuuhea varvaskarvoitus. Mörkö toisaalta saa aina sätkyn, jos jokin ylimääräinen edes hipaisee sitä karvan kärjestä.

Pyydystin tämänkin hämähäkin lasipurkkiin ja ravistin sen toisen seuraksi isompaan törppöön, jonne olin kuivumisen estämiseksi pistänyt pari kasvin lehteä ja josta ei ainakaan pitäisi hapen loppua. Ei tullut ajateltua seurauksia ihan loppuun asti. Heti kun hämähäkit äkkäsivät toisensa, isompi kävi todella raivokkaasti pienemmän kimppuun ja puri sitä jonnekin pään seutuville, eikä enää laskenut irti. Tuossa se Spaiderneggeri sitten on viimeiset puoli tuntia ryystänyt lajitoverinsa sisuskaluja parempiin suihin. Että se siitä avarasta ja ihanasta luonnosta...

Meni muutama tovi sänkyvaatteita puistellessa ja tarkistaessa, ennen kuin Rakkaani suostui menemään petiin. Ehdotin kokovartalokumisukan käyttöä. Hän käski minun pyyhkiä Attenborough -virneen naamaltani ja muistutti, että kuka oli oikeassa liinavaatelaatikonkin suhteen. No, pistänpä tässä minäkin pisteen blogille ja lähden laulamaan hänelle tuutulauluksi selkää hellästi sormenpäillä hivellen, että hämä-hämä-häkki kiipes langalle...

Saas nähdä, selviääkö uuden alivuokralaisemme henkilöllisyys tässä lähipäivinä.

Näinkin tosin voi vielä käydä.
Tai näin.