Täytyy sanoa, että olihan täydellinen viikonloppu. Juuri sitä mitä elämän huippuhetkiltä haluankin. Sain nimittäin peruutuspaikan Laskuvarjojääkärikillan jäätikkövaelluskurssilta ja tartuin tilaisuuteen hetken mietittyäni. Kannatti tarttua, vaikka armeijan hemmojen järjestämä koulutus hieman arveluttikin minua asenneilmastonsa puolesta. Turhaan epäröin, kouluttajat olivat ystävällisiä ja karismaattisia, tosin muutamien jutut olivat kyllä vähän liian äijähuumorin puolella minun makuuni. Pikkuviat on kuitenkin helppo unohtaa kun kysessä on kokonaisuudessaan jotain näin hienoa. Reissu oli ehdottomasti talven tähtihetkiä, enkä saa millään pyyhittyä tyytyväistä hymyä naamaltani. Eikä minulla ole mitään syytäkään pyyhkiä.
Kurssi järjestettiin Repoveden kansallispuistossa, Olhavalla. Ensin kurssilaisilla tarjottiin tiivis, eri osa-alueisiin erikoistuneitten luennoitsijoiden esittelemä teoriapaketti Orilammen lomakeskuksessa. Puoliltapäivin söimme itsemme soikeiksi ruokaa notkuvassa seisovassa pöydässä. Teorialuennon päätyttyä siirryimme kansallispuiston alueelle. Tarvoimme isoine rinkkoinemme lumimetsäistä reittiä pitkin valtavan kauniin ja korkean Olhavanvuoren juurelle ja leiriydyimme sinne järven rantaan.
Ilta alkoi vauhdikkaasti ensimmäisellä rastitehtävällä, jonka aikana ryhmämme kokeili solmujen näpräämistä sekä kalliokiipeilyä jääiljanteisella kallionpätkällä. Ei-jäätiköille tarkoitetuilla vaelluskengillä oli mielenkiintoista hoipparoida lasinliukkaalla reitillä, tosin tietenkin slingillä köyteen kiinnitettynä. Kaksi miestä kehui liukastuneensa paristi köyden varaan, mutta astelin itse reitin niin ylivarovasti, etten joutunut ottamaan polvillani lähikontaktia kallioon. Kesken reitin kiipesimme sitten pienen pätkän kallioseinämää, mikä ei meinannut onnistua minulta ensin laisinkaan hanskojeni luistaessa niin paljon etten saanut ensimmäistäkään otetta lohkareista. Nakkasin äkäisenä hanskat taskuun ja kaivoin tilalle halvat venyvillahanskat ja johan alkoi oranki kiivetä. Pääsin ylös mukavasti. Alastulo olikin sitten kengillä laskettelemista ja osittain myös huii-huutojen säestämää persmäkeä, kun minkään valtakunnan askelma ei kestänyt jalan alla.
Ensimmäisen tehtävän jälkeen veressä oli mukavasti adrenaliinia, joka sai leiripaikkamme näyttämään kenties entistäkin kauniimmalta. Kävelimme järven jäällä ihailemassa mahtavia kallionseinämiä, Suomalaisten kiipeilijöiden pyhää paikkaa. Punertavanruskeat kohtisuorat jyrkänteet lupasivat kunnon jännitystä huomiseksi. Kun juuri silloin illasta koitti ihastuttava sinisen hetken aika ja lunta leijasi taivaalta alas hiljakseen, oli olo niin haltioitunut, että oli pakko juosta pelkästä puhtaasta ilosta pitkin järven jäätä kuin villiintynyt poro. Sydän oli pakahtua riemusta!
Keitimme iltaruuan eli kaikilta menneiltä retkiltä tutun naminami pussikeiton trangiassa ja koetimme syödä vielä vähän lisää vararavintoa, sillä huomisen viiden rastitehtävän aikana ruokailu tapahtuisi kuulema kävellessä. Pussillinen vaellushamstereiden lempiruokaa eli suklaa-rusina-pähkinä-sekoitusta maistui mainiosti. Kun oli osannut ottaa mukaan kohtalaisen hyvät varusteet ja pakkastakaan ei ollut paljon, olo oli illan suussa hyvä ja raukea nuotiolla istumiseen ja unelmoimiseen. Turisimme hetken aikaa menneistä reissuista ja haaveilimme tulevista. Ihana nuotiosavun tuoksu leijasi ympärillämme ja pieni määrä kestoreissusuosikkiamme Minttuviinaa rentoutti lihaksia ja jännittynyttä mieltä mukavasti. Oli mukavaa käydä nukkumaan, kun makuupussiin sai lämpimät vaatteet pukemalla ja sykkyrään vetäytymällä aikaiseksi suloisen, pehmeän lämmön samalla kun ulkona pakkanen alkoi hieman kiristyä. Viimeinen ääni mitä ennen nukahtamistani muistan, oli satavan jäisen lumen ripsutus teltan ulkokankaaseen, mikäli vieressä koisivan kultani kyynärpäillä pökkien vaimentamaani kuorsausta ei lasketa.
Aamulla herätys oli hilpeästi kello 4.30. Jollakin vitsiniekalla oli kännykän herätysäänenä kukon kieuntaa. Aamun sarastaessa ehti juuri syödä puurot, juoda kahvit ja vähän pakkailla varusteita kasempaan, ennen kuin piti suunnistaa aamun ensimmäiselle toimipisteelle, Olhavavuoren huipulle. Varpaita ja sormia kipristävässä pakkasessa ja kalpean kuun vielä kumottaessa sinertävällä aamutaivaalla, opettelimme miten pelastetaan railoon pudonnut vaelluskamu z-taljalla. Sormet ja järki olivat vielä hivenen kohmeessa, että kaikenlaista näpertämistä vaativa homma olisi luistanut kuin luomisen työ, mutta periaatteet ainakin tulivat selväksi. Rastin toisessa osuudessa opeteltiin tekniikka nimeltä prussikointi, eli se miten pääsee itse tietynlaista hissivippaskonstia käyttäen kiipeämään köyttä pitkin pois railosta. Siinä vaiheessa aurinko jo hieman kurkisteli alhaalla siintävän metsän puidenlatvoissa ja ilma alkoi tuntua lämpimämmältä. Prussikointi oli minusta oikein kivaa ja tekniikka oli helppo omaksua. Ensin hirvitti, voiko mihinkään noin yksinkertaiseen luottaa, mutta kyllä ne hassut pikku solmut vaan purivat köyteen. Sillä pääsi vipeltämään sileän seinämän ylös yllättävän nopeasti.
Päivän toinen rasti olikin sitten se adrenaliinia nostattavin The Koettelemus. Seisoimme
Alas päästyäni olin vuorostani varmistajana ja kuvasin sen jälkeen poikaystäväni laskeutumista ja erään kameransa mukaani antaneen miehen alastulon. Vähän harmittaa, ettei minusta ollut kukaan ikuistamassa alastulokuvaa, mutta joskus voi ihan periaatteesta luopua omasta elvistelyilostaan toisten hyväksi. Sitä paitsi, jos halusi koko kallion ja korkeusperspektiivin kuvaan, ei laskeutujasta näkynyt sen enempää kuin korkeintaan kirkasvärisen takin pieni täplä kalliota vasten. On minusta sentään pari hauskaa kuvaa harjoittelulaskua tekemässä.
Laskeutumisen jälkeen oli mielestäni fyysisesti vaativin rasti, eli jääkiipeily. Siinä kiivettiin hakkuja ja kenkiin sidottavia jäärautoja hyväksikäyttäen pitkin jäätynyttä vesiputousta. Jääseinällä pysytteleminen pisti kyllä hiukan puuskuttamaan. Lisäksi sai varoa irtoavia jäänpalasia ja sitä, että hakun isku jäähän sinkosi kasvoille teräviä jääsirpaleita. Olihan se rankkaa, mutta jotenkin raikasta ja erityisen haastavaa. Tuo ei kyllä ihan suoralta kädeltä olisi minun lajini, koska kunnon jääkiipeilyvarusteet maksavat aivan tolkuttomasti. Ehkä menen mieluummin niilläkin rahoilla vaikka vaeltamaan jonnekin paratiisiin ja jätän niin jää- kuin vesiputouksetkin toistaiseksi vain ihailtaviksi. Tosin vesiputouksessa olisi kyllä mukavaa päästä kylpemään. Eiköhän se vielä jonain päivänä järjesty.
Loput rastit eivät olleet ihan niin extremehenkisiä, (kylläkin hyvin tärkeitä) vaan niissä keskityttiin esimerkiksi siihen miten rakennetaan teltta jäätikölle niin, ettei arktinen myrsky riepota sitä tuhannen kullinpäreiksi. Kouluttaja kertoili myös havainnollisia esimerkkejä kaikesta tarvittavista varusteista, joita tosi jäätikköreissuille on tapana kiikuttaa, kusipullosta ja hymy huulessa esitellystä jääkarhukalistimesta lähtien. Kouluttaja oli selvästi vanha huuliveikko, sillä juttua tuli kuin ammattijuontajalta, tosin vitsien laadusta voi jokainen olla omaa mieltä.
Köysistön muodostaminen oli railopelastautumisen lisäksi kenties tärkein rasti käytännön jäällä vaeltamista ajatellen. Siinä opeteltiin, miten reagoidaan kun joku köysistöstä putoaa railoon, tai tarvitsee hypätä railon yli. Nuohosimme järven jäällä persuksillamme ja mahallamme lunta syöden ja huutelimme toisillemme kuvitteellisia railoja. Kaikkein huonoin vitsi muuten mitä jäätikkövaeltaja voi eläessään heittää on Pikku Kallea mukaileva "Hei äiti, äiti, kato, mä jäätikkövaellan ilman köyttä." Railon sattuessa vastaan köydetön vaeltaja putoaa kuin "hohtimet kaivoon" ja mahdollista on ettei edes pelastuspartio pysty häntä sieltä onkimaan.
Viimeinen koettelemus sisälsi varmistussysteemien Deadmanin ja Kojootin käytön opettelua sekä varmistuspisteiden välillä liikkumisen slingien varassa. Alkoi tulla tosi kova nälkä, syödä puputin luennointia kuunnellessani leipää kuin pieni hamsteri ja ryystin väliin ahneesti kahvia. Toinen puoli tästä rastista oli ehkä kaikkein epämiellyttävin koettelemus. Kiipesimme hakun avulla ylös jyrkän lumisen seinän ja tulimme sitten muiden rastilaisten lähes lumettomaksi nuohoaman laskurinteen päälle. Sitten piti vain laskea persmäkeä kalliota pitkin ja jossain vaiheessa kierähtää hakun kanssa vatsalleen ja iskeä terä kiinni vauhdin pysäyttämiseksi. Kuulostaa helpommalta kuin onkaan. Hakun terävää päätä on syytä varoa ja paino on melko vaikea pitää oikeaoppisesti hakun päällä samalla kun jalat on muistettava nostaa irti kamarasta, etteivät ne tartu mihinkään vastaantulevaan esteeseen. Itse körötin kierähtämisestäni huolimatta koko luisun perkeleiden saattelemana melkein alas asti, koska olin ottanut hakusta väärän otteen, eikä se purrut kallioon. Vain ohuen jääkalvon peittämä kallionkylki rusikoi aika makeasti kyynärpäitä ja polvia luisuessa, mutta rastin tarkoitus olikin vakuuttaa kurssilaiset siitä, ettei jäätiköllä luisuun lähtö ole todellakaan leikin asia tai kevyttä pulkkamäkeä. Vauhdin kiihdyttyä on kuulemma hyvin äkkiä "käsi poikki, polvilumpiot tohjona ja hakku suussa", ellei tiedä miten holtiton luisu pysähtyy. Tosin kuulimme eräänkin legendan köysistöstä, joka oli luisunut hurjaa vauhtia pitkän rinteen alas, lentänyt hulppeasti ison railon yli ja selvinnyt rytäkästä pelkillä ruhjeilla ja mustelmilla. Hullujen tuuria.
Kun jäämäen laskua sitten todentunnun lisäämiseksi ehdotettiin pää menosuuntaan päin selällään, jätin kokeilemisen suosiolla väliin sillä minua ei huvittanut testata muistaisinko jännityksissäni kierähtää hakun oikealle, ei-terälliselle puolelle ja kestäisikö kypäräni pysäyttämisen epäonnistuessa esimerkiksi törmäyksen läheisiin männynrunkoihin joita päin eräs setä meinasikin liukua. Haluan opetella tuon tempun vähän vähemmän vaativassa paikassa, ennen kuin lähden riskeeraamaan kallisarvoisen kuuppani.
Tiivistahtisen päivän jälkeen palasimme leiriin. Oli ihan törkeä sudennälkä ja oli ihanaa mussuttaa viimein valmiiksi tekemäni leirieväät ja juoda höyryävän kuumaa Africafeta. Olin niin endorfiineissa, että pelkkää iloisuuttani nujusin hetken poikaystäväni kanssa lumipainia hangessa. Naapuriteltoilta vitsailtiin, että kumpi voitti. Aivan kuin pisteeksi iin päälle, niukasti pilkahdellut aurinko rävähti paljaalle taivaalle juuri leirin purkamisen ja loppupuhuttelun aikaan. Olhava näyttäytyi sinä hetkenä niin huikean kauniina, että tiesin ehdottomasti palaavani tänne vielä monesti. Niin talvireissuja kuin kesävaelluksiakin ajatellen Repoveden kansallispuisto vaikutti ulkoilmaihmisen taivaalta ja olin enemmän kuin tyytyväinen että kurssi järjestettiin niin inspiroivissa maisemissa! Naama kärähti lievästi, muttei kesimiseen asti, kun saapastelimme rinkkojen kanssa lumisen, auringossa säkenöivän paratiisin halki takaisin autoille päin. Taivas oli niin viiltävän vaaleansininen, että tuli tippa linssiin.