Vogonien planeetta

Tilannekatsaus vogonien valtaamalta planeetalta:

Olen kohdannut byrokratiassa mielenkiintoisen ilmiön. Virkapuhelimiin ei vastata ja jos vastataan, vastuu vieritetään aina seuraavalle taholle joka koittaa tomerasti palauttaa vastuun alkuperäiseen pisteeseen. En taida olla ensimmäinen ihminen maailmassa, joka tähän törmää, mutta olen hyvin yllättynyt siitä miten valtavasta pikkusieluisuudesta siinä ensisijaisesti onkaan kyse.

Olen soittanut soittamasta päästyänikin erinäisiin "virastoihin" joiden julkisen informaation mukaisista aukioloajoista ja samaisen lupauksen mukaan paikalla olevasta henkilökunnasta olen ottanut etukäteen hyvin selkoa. Puhelinluurin ja korvan välille on kasvanut muutamassa tapauksessa hämähäkinverkko ja poskeeni syöpynyt kuulokkeen kuva soittaessani sinnikkäästi aina uudelleen ja uudelleen ja antaessani puhelimen soida niin kauan kuin käsi jaksaa luuria pidellä. Nyt on vihdoin hyötyä siitä, että on tullut käytyä punttisalilla. Oletan kuitenkin, että siellä jossain puhelin soi ja aiheuttaa edes jonkinlaista melusaastetta niille, jotka eivät suvaitse siihen vastata. Myöskään koko ison systeemin vaihde ei vastaa ja siinä on mielestäni kyse jo jostain todella hämärästä.

Parhaimmassa tapauksessa puhelimeen ei vastata enää ollenkaan, vaan soittajaa odottaa luurin päässä viesti joka lupaa että kyseinen taho ottaa itse yhteyttä. Sitten kun he suvaitsevat ottaa yhteyttä, he voivottelevat etteivät kyseistä asiaa hoida laisinkaan ja ohjaavat soittamaan toiseen paikkaan. Kun soitan siihen toiseen paikkaan, siellä ei monena päivänä vastata päivystysaikaan lainkaan puhelimeen ja sitten kun vastataan (toosi pitkän rinkuttamisen päätteeksi), niin ilmoitetaan, että siellä eivät he voi ottaa asiaani hoitaakseen, ennen kuin minut sinne ohjanneelta taholta saadaan asianmukainen määräys. Alkaessani hieman hiiltyä ja kysyessäni aiotaanko minua pompottaa kenties kauankin noiden kahden pisteen välillä, harvinaisen ystävällinen virastoihminen lupaa selvittää asiani itse. Kiitos hänelle, pussaisin jos kiinni saisin. Käykin ilmi ettei minun tarvitse mitään tehdäkään ainakaan seuraavaan pariin vuoteen, koska alun perin minulle annettu informaatio ei oikeastaan pidäkään paikkaansa (vaan on vain eräänlainen myyntikikka) mikä on hilpeän helpotuksen paikka.

Vogonien vogoni, oikein ylivogoni sattui vastaani tänään. Olen soittanut monena päivänä saamatta kyseistä henkilöä kiinni. Kiinnisaatavuutensa perusteella hän nähtävästi viettää suurimman osan ajastaan tupakkatauoilla, mikä on toki ominkin silmin nähty.

Soitin ja kysyin voisinko saada kyseisen mieshenkilön tekemään noin vartin vaativan työn kohtalaisen ripsakasti ja toistamaan saman vieraalla kielellä aivan taatusti valmiiksi olemassa olevien yksinkertaisten formaattien mukaan. Tekstiä olisi tarvinnut ehkä noin kolmen lauseen ja muutaman päivämäärän verran. Ala-asteelainenkin pystyisi moiseen.

Ai hilpeyden ja riemastuksen määrää, joka vogonin äänestä kuulsi läpi. Ei hän osaa semmoista! Hohoo, ei tule kuulonkaan! Ei missään nimessä, vaikka sattuukin aika hyvässä asemassa olemaan ja lienee joutunut opiskelemaan kyseistä virasta kieltä muutamankin vuoden verran. Jatkoselityksenä selvisi, että itsea siassa hän vain ei viitsi. Heidän kahvipöytäkeskusteluissaan kun oli taannoin tultu siihen tulokseen, että eivät he nyt tuommoista alennu tekemään. Vievät vielä leivän suusta niiltä, jotka moista ammatikseen tekevät. Sitten kun yritin ohjeistaa edes suomenkielisen version vähimmäisvaatimuksia, tulee vain päläpälää ja pölöpölöä puheeni päälle. Käy ilmi että pyytämäni työ on niin vaativa, että sen tekemiseen menee vähintään kolme työpäivää ja että talon sisäisen virkapostin kulkeminen saattaa sen lisäksi kestää noin kuusi päivää...

Lohkaisee todennäköisesti ison rahan minun kukkarostani, jos joudun viemään tämän surkean muutaman rivin ammattilaisen eteen tuunattavaksi. Enpä siis taida. Itse tekisin työn kymmenessä minuutissa, mutta minulla ei ole siihen valtuuksia.

Hohhoijaa.

Itseäni lohduttaakseni nostan pyyhkeen olkapäälle ja hyräilen: menolippu, menolippu, mulla kauas menolippu ooo-on.

Byrokratiarajoitteinen

Olen omassa henkilökohtaisessa evoluutiossani vielä sillä asteella, että paperibyrokratian kanssa puuhastelu on mielestäni vaarallista noituutta, jota pitää välttää viimeiseen asti.

Puhuttakoon nyt pedon merkistä mitä puhutaan, mutta minä olen niitä ihmisiä, jotka todennäköisesti ovat ensimmäisinä jonossa ottamassa itselleen kehoon upotettavaa mikrosirua, jossa ovat kaikki tarvittavat henkilökohtaiset dokumentit, lippuset ja lappuset pankkikortista rokotustodistuksiin ja verokorttiin sekä mielellään vielä oikea kännykkäkin ts. kämmeneen upotettu puhelinkin kaupan päälle (loppuisi se jatkuva puhelimen hukassa olo). Tulisi viimeinen piste kaikenmaailman dokumenttien ja kuittien kanssa vekslaaminen, hemmetti soikoon. Jos tästä olisi hintana se, että minua pystytään tarkkailemaan silloinkin, kun kaivan vanupuikolla korvaani tai lepertelen kissoilleni, voisin tällä hetkellä tokaista että aivan yks ja hailee. Onko parempi järjestelmä sitten se, jossa minun täytyy ryhtyä byrokraatinkoloja räjäytteleväksi terroristiksi siksi, etten löydä vuonna 1986 Perähikiän kyläkaupasta saamaani ostoskuittia mistään?

Minun on ylipäätään mahdotonta sopeutua yhteiskuntajärjestelmään, jossa vaaditaan ihmistä säilyttämään jokin tietty paperi esimerkiksi viisi vuotta. Minulla tekee jo tiukkaa muistaa missä kuluvan vuoteni verokortti mahtaa milloinkin seilailla. Ainutlaatuinen arkistointijärjestelmäni perustuu periaatteelle "sullotaan johonkin rakoon, jonne mahtuu vielä yksi aa-nelonen." Se on jo sentään hienoinen parannus neljän vuoden takaiseen systeemiini, jossa kaikki tärkeät paperini olivat suunniltaan kauhistuneen, dokumenttipedantin poikaystäväni sanoin "mytistelty yhdeksi isoksi, skarabeen lantapallon muotoiseksi ja näköiseksi nyytiksi, joka oli sitten huolettomasti suljettu muhimaan kirjahyllyn kaappiin."

Byrokraattisissa virastolinnoituksissa asiointi ei ole myöskään leipälajini. Hämmästyttävin puuha, johon olen koskaan tällä saralla joutunut, oli taannoinen kolmen vuoden takaisten, päiväkohtaisten työtuntimäärieni selvitteleminen kohta kohdalta. Saadessani tämän tehtävänannon, olin repiä joogahousuni. Oli aivan turha huomauttaa byrokraatille sarkastisesti, että olen tehnyt kyseisenä aikana töitä kuudelle eri työnantajalle tyyliin tunti siellä toinen täällä ja kolmas silloin tällöin vuoden mittaan. Toisaalta tunsin jonkinlaista vahingoniloa siitä että muutkin kuin minä joutuvat byrokratian uhriksi marssiessani ex-työnantajieni pakeille ja pyytäessäni suloisesti hymyillen heidän arkistoistaan pilkuntarkat tuntierittelyt. En usko, että oli kovinkaan mieluisaa puuhaa niille jotka sen joutuivat tekemään. Kaikenlaista urinaa kuuluikin, mutta saatoin herttaisesti todeta, että kun laki velvoittaa...

Viime aikoina olen ottanut vittumaisen asenteen, jonka mukaan nussin jokaista byrokraattista pilkkua, joka eteeni sattuu, niin että byrokraatitkin hermostuvat. Byrokratiassa on nimittäin vallalla sääntö jonka mukaan "itselleen se sika kiusaa tekee kun kaukalonsa kaataa" ja byrokraatteja vastaan ei yleensä voi pullikoida hankkimatta lisätyötä ja harmeja itselleen. Siispä olen siirtynyt toiseen ääripäähän, jossa haluan aina tarkistaa joka ikisen kohdan pilkkua myöten lähes korva vasten virkailijan poskea. Asioin myös aina henkilökohtaisesti toimistoissa, vaikka minulle kerrottaisiinkin että asian voi hoitaa puhelimitse. En juuri koskaan hoida mitään tärkeää byrokratiaan kuuluvaa postitse, sähköpostitse tai puhelimitse. Jos en ymmärrä jotain sääntöä tai logiikkaa esim. verotoimistossa, jankkaan virkailijan kanssa niin kauan kunnes selitys on väännetty eteeni origamiksi rautalangasta.

Olen myös kääntänyt eräitä pankkibyrokraatteja vastaan yhden tempauksen, jossa minulla yritettiin maksattaa verkkopankin käytöstä vuoden aikana kertynyt lasku könttäsummana, kun pankin mieleenkään ei ollut tullut huomauttaa tilin miinukselle menemisestä kuin vasta vuoden päästä kun lasku oli jo useamman kympin verran. En ollut saanut vuoteen ainuttakaan tiliotetta, enkä edes tiennyt että kyseinen tili on voimassa edelleen! Tämä oli jo naurettavaa ensinnäkin siksi, että kyseinen pankki kyllä huomautti tunnetusti heti ja jopa vielä muutaman päivän välein tulevilla uhkaavansävyisillä lappusilla jos käyttötili meni asiakkaan toiminnan takia sentinkin miinukselle. Toisekseen olin puhelimessa tehdyllä ilmoituksella lakkauttanut juurikin noin vuosi takaperin tuon kyseisen rinnakkaistilin, jonka käytöstä he koettivat veloittaa. Tietenkään minulla ei ollut siitä mustaa valkoisella kun asia oli hoidettu puhelimitse, mikä oli oma mokani. Kolmanneksi ja itseni pelastukseksi kuitenkin muistin, että enpä muuten ollut minäkään koskaan muistanut laittaa postiin allekirjoitettua sopimusta, jolla verkkotunnus aktivoitiin silloin kun vielä käytin tiliä. Se oli aktivoitu siitä huolimatta. Ja siitähän se porsaanreikä löytyikin. Ilmoitin tyynesti, että en ole koskaan mitään verkkotunnuksen aktivointiin valtuuttavaa paperia allekirjoittanut enkä siis myöskään maksa mitään keksittyjä laskuja. Enkä maksanut. Pankki joutui tässä asiassa perääntymään, ja se oli minulle viiden tähden heitto byrokratiapainissa.

Ehkä jos byrokratiakäytäntöihin ei koskaan tule muutosta ja sitten kun joskus vuonna 2056 olen vanha ja dementoitunut kääpä, minut löydetään nälkään kuolleena ja muumioituneena asunnostani, joka on hautautunut paperiin, ts. postiluukusta tulvineisiin lukemattomiin byrokratialappusiin. Niissä kansaneläkelaitos vaatii minua tekemään seikkaperäisen kirjallisen ja kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen työnantajan allekirjoituksella varustetun selvityksen vuonna 1986 tekemästäni naapurin lasten kaksi tuntia kestäneestä hoitokeikasta, josta sain kaksikymmentä markkaa. He kun eivät tämän asiakirjan puuttuessa mapistaan voi maksaa minulle asiaan kuuluvaa yhden sentin korotusta eläkkeeseeni ja eläkkeenmaksu on siksi katkaistu.