Ei helevetti...

Pääsinkö juuri sanomasta, että täällä moni asia toimii niin maan perusteellisen persien kautta. No enpä vielä tiennyt mitään siitä, mihin sfääreihin toimimattomuus ja varsinkin päinpersettä toimivuus voikaan vielä kohota. Voi riemu!

Kävimme noutamassa jouluvieraat New Yorkista vuokra-autolla. Auto oli Dodge, vuosimallia 2007, mitä oli vaikea uskoa jokseenkin nuhjuisen, mielikuvituksettoman ja ankean sisustuksen perusteella. Eikö amerikkalaisilla autofirmoilla ole varaa palkata lainkaan muotoilijoita vai mikä niitä vaivaa?

Jos olisin joutunut arvaamaan, niin olisin kyllä veikannut valmistusajankohdaksi mennyttä vuosituhatta. Onneksi, onneksi ja onneksi Jänismies ei ostanut omaksi amerikkalaista autoa.

No kulki se kuitenkin hyvin koko matkan ja Jänismiehen kuskaamana köröttelimme ilman ongelmia jopa läpi tuikkivan Manhattanin. Paluumatkalla päällemme iskenyt lumituiskukaan ei juuri haitannut matkantekoa, vaikka täkäläisissä autoissa ei ole edes talvirenkaita. Tiesuolan sekainen kura vaan lensi niin, että koko auto on harmaalla suolaseoksella kuorrutettu.

Mutta nyt aamulla, kun auto oli tarkoitus palauttaa... Jänismies pisti köröttimen käyntiin ja nousi ulos autosta kopauttaakseen tuulilasinpyyhkimet irti jäästä. Sillä siunaaman hetkellä, kun hän paukkasi oven kiinni, tämä älyauto ryhtyi ihailtavan omatoimiseksi.

Surrur. Sviuuu. Kliks. Dodge pisti itsensä lukkoon.

Olenko kuullut tämän tarinan ennenkin. Olen. Taisinpa lukea juuri uutisista ja naureskella, että ei noin tyhmiä autoratkaisuja voi ollakaan. Mutta voi kyllä. Tulee jotenkin mieleen Windowsin käyttöjärjestelmässä silloin tällöin havaittavissa oleva "mää ny sitten pistän masiinan kii, kun et huomannu klikata tarpeeksi nopeeta tätä namiskaa."

Seuraavaksi soittamaan muutaman korttelin päässä olevaan autonvuokrausfirmaan kohtuullisen hiiltyneenä, mutta siunaillen sitä että tämä ei tapahtunut viime yön noutoreissun aikana keskellä maalaisteitä ja lumimyrskyssä. No onko autofirmalla vara-avainta? Eipä tietenkään. Mitä helvattia nyt automaattisesti itsensä lukitsevan auton omistava autofirma vara-avaimella tekisi.

Ookke. Onneksi tuli viime kesänä maksettua American Automobile Associationin jäsenmaksu. Sieltä on nyt tulossa kiltti setä murtautumaan autoon. Tuolla ne nyt pihalla taivastelee jääneulassateessa jo kohta tunnin tyhjäkäynnillä puksutellutta autoa. Ohjeistin Jänismiestä, että mikäli auton palautuksessa ruvetaan urputtamaan yliajasta, on aika avata RANSKALAINEN KULTAISEN KÄYTÖKSEN KIRJA ja antaa sivistynyttä palautetta aiheista ANNOYANCE, INCONVENIENCE JA DISCOMFORT. ja lisätä, että kaikki nuo aiheuttavat poloiselle asiakkaalle HYVIN korkeaa verenpainetta ja rytmihäiriöitä. Että oikeuteenko teidät pitää haastaa :)

Sen minä vaan sanon, että kyllä on auton suunnitellut insinööri ollut älykkyyden riemuvoitto. Oikea jumalasta seuraava.

Mut AAA:n setä oli näppärä. Naps vaan ja auto aukesi näppärällä murtovermeellä. Eikä maksanut mitään. Joku edes toimii.

Vogonien planeetta

Tilannekatsaus vogonien valtaamalta planeetalta:

Olen kohdannut byrokratiassa mielenkiintoisen ilmiön. Virkapuhelimiin ei vastata ja jos vastataan, vastuu vieritetään aina seuraavalle taholle joka koittaa tomerasti palauttaa vastuun alkuperäiseen pisteeseen. En taida olla ensimmäinen ihminen maailmassa, joka tähän törmää, mutta olen hyvin yllättynyt siitä miten valtavasta pikkusieluisuudesta siinä ensisijaisesti onkaan kyse.

Olen soittanut soittamasta päästyänikin erinäisiin "virastoihin" joiden julkisen informaation mukaisista aukioloajoista ja samaisen lupauksen mukaan paikalla olevasta henkilökunnasta olen ottanut etukäteen hyvin selkoa. Puhelinluurin ja korvan välille on kasvanut muutamassa tapauksessa hämähäkinverkko ja poskeeni syöpynyt kuulokkeen kuva soittaessani sinnikkäästi aina uudelleen ja uudelleen ja antaessani puhelimen soida niin kauan kuin käsi jaksaa luuria pidellä. Nyt on vihdoin hyötyä siitä, että on tullut käytyä punttisalilla. Oletan kuitenkin, että siellä jossain puhelin soi ja aiheuttaa edes jonkinlaista melusaastetta niille, jotka eivät suvaitse siihen vastata. Myöskään koko ison systeemin vaihde ei vastaa ja siinä on mielestäni kyse jo jostain todella hämärästä.

Parhaimmassa tapauksessa puhelimeen ei vastata enää ollenkaan, vaan soittajaa odottaa luurin päässä viesti joka lupaa että kyseinen taho ottaa itse yhteyttä. Sitten kun he suvaitsevat ottaa yhteyttä, he voivottelevat etteivät kyseistä asiaa hoida laisinkaan ja ohjaavat soittamaan toiseen paikkaan. Kun soitan siihen toiseen paikkaan, siellä ei monena päivänä vastata päivystysaikaan lainkaan puhelimeen ja sitten kun vastataan (toosi pitkän rinkuttamisen päätteeksi), niin ilmoitetaan, että siellä eivät he voi ottaa asiaani hoitaakseen, ennen kuin minut sinne ohjanneelta taholta saadaan asianmukainen määräys. Alkaessani hieman hiiltyä ja kysyessäni aiotaanko minua pompottaa kenties kauankin noiden kahden pisteen välillä, harvinaisen ystävällinen virastoihminen lupaa selvittää asiani itse. Kiitos hänelle, pussaisin jos kiinni saisin. Käykin ilmi ettei minun tarvitse mitään tehdäkään ainakaan seuraavaan pariin vuoteen, koska alun perin minulle annettu informaatio ei oikeastaan pidäkään paikkaansa (vaan on vain eräänlainen myyntikikka) mikä on hilpeän helpotuksen paikka.

Vogonien vogoni, oikein ylivogoni sattui vastaani tänään. Olen soittanut monena päivänä saamatta kyseistä henkilöä kiinni. Kiinnisaatavuutensa perusteella hän nähtävästi viettää suurimman osan ajastaan tupakkatauoilla, mikä on toki ominkin silmin nähty.

Soitin ja kysyin voisinko saada kyseisen mieshenkilön tekemään noin vartin vaativan työn kohtalaisen ripsakasti ja toistamaan saman vieraalla kielellä aivan taatusti valmiiksi olemassa olevien yksinkertaisten formaattien mukaan. Tekstiä olisi tarvinnut ehkä noin kolmen lauseen ja muutaman päivämäärän verran. Ala-asteelainenkin pystyisi moiseen.

Ai hilpeyden ja riemastuksen määrää, joka vogonin äänestä kuulsi läpi. Ei hän osaa semmoista! Hohoo, ei tule kuulonkaan! Ei missään nimessä, vaikka sattuukin aika hyvässä asemassa olemaan ja lienee joutunut opiskelemaan kyseistä virasta kieltä muutamankin vuoden verran. Jatkoselityksenä selvisi, että itsea siassa hän vain ei viitsi. Heidän kahvipöytäkeskusteluissaan kun oli taannoin tultu siihen tulokseen, että eivät he nyt tuommoista alennu tekemään. Vievät vielä leivän suusta niiltä, jotka moista ammatikseen tekevät. Sitten kun yritin ohjeistaa edes suomenkielisen version vähimmäisvaatimuksia, tulee vain päläpälää ja pölöpölöä puheeni päälle. Käy ilmi että pyytämäni työ on niin vaativa, että sen tekemiseen menee vähintään kolme työpäivää ja että talon sisäisen virkapostin kulkeminen saattaa sen lisäksi kestää noin kuusi päivää...

Lohkaisee todennäköisesti ison rahan minun kukkarostani, jos joudun viemään tämän surkean muutaman rivin ammattilaisen eteen tuunattavaksi. Enpä siis taida. Itse tekisin työn kymmenessä minuutissa, mutta minulla ei ole siihen valtuuksia.

Hohhoijaa.

Itseäni lohduttaakseni nostan pyyhkeen olkapäälle ja hyräilen: menolippu, menolippu, mulla kauas menolippu ooo-on.

Spotta EJ på golvet!

Joskus entisaikaan julkisilla paikoilla näkyi kylttejä, joissa luki, että älä sylje lattialle. Minusta moiset kiellot olivat hassuja, sillä en voinut kuvitellakaan että joku olisi niin kuvottava ja häiriintynyt, että viitsisi sylkeä sisätiloissa minnekään muuanne kuin nenäliinaan tai lavuaariin. Sehän nyt vain on itsestään selvää, että se ei ole sen toivottavampaa toimintaa kuin lattialle runkkaaminen, kuseminen tai paskominenkaan, vaikka tottahan toki aina joku poikkeusyksilö niitäkin harrastaa.

Kielto lienee ollut varsin perusteltu niinä aikoina, joina jätkältä jos toiseltakin ruikahti mällisylki minne sattuu ja kulkutaudit levisivät kuin hyppykuppa. Käsittääkseni kielto on kuitenkin nykyaikana mennyt useammankin sukupolven selkärankaan, niin ettei siitä tarvitse enää erikseen muistuttaa. Ihmisille lienee opetettu joskus jotain käytöstapojakin?

En tosiaankaan ole koskaan päässyt näkemään niin aitoa törkymöykkymäisyyttä, jota pääsin todistamaan 2.6. perjantaina, matkatessani illalla Helsingin metrolla Mellunmäkeä kohti.

Yökötykseni aiheuttanut päähenkilö nousi metroon useita pysäkkejä ennen Kontulaa, noin kello yhdeksän kieppeillä. Hän oli samasa porukassa kahden itseään vanhemman miehen ja toisen ikäisensä, vaaleaan ruudulliseen takkiin pukeutuneen, kuulokkeita korvissaan pitävän naisen/tytön kanssa.

Huomioni luokattomalla käytöksellään kiinnittänyt henkilö oli ihan siistiin, mustaan villakangastakkiin ja valkoiseen kaulaliinaan pukeutunut, melko pienikokoinen ja puolipitkät tummat, hieman kihartuvat hiukset omaava nuori nainen/tyttö. Tytöllä oli kädessään kaljapullo, josta hän istuuduttuaan alkoi ottaa huikkaa.

Huolimatta siitä, ettei hän vaikuttanut olevan missään erityisen sekavassa tilassa tai kaatokännissä, hän lorpotti jokaisen kaljakulauksen jälkeen suustaan lattialle pitkän rihmaisesti roikkuvan räkäklöntin. En voinut olla tuijottamatta silmät renkaina. Jalkojensa juureen tyynesti valkovaahtoista räkälammikkoa pukeltavan ja muuten kavereidensa kanssa keskustelua normalisti jatkavan tytön käytös oli jotain niin yököttävää, että kaikki ihokarvani sojottivat inhosta ja kiukusta pystyssä.

Hassua kyllä, jopa spontaani oksentaminen olisi mielestäni ollut hyväksyttävämpää. Kun tämä kuvottava pikku räkäturpa jatkoi tyynesti räkänsä hallittua valuttamista käytävälle, sisälläni huusi ja kiljui raivostunut moralisti jonka olisi tehnyt mieli mennä kouraisemaan räkijää niskasta. Olisi ollut mukavaa pistää hänet kontalleen lattialle ja luututa hänellä räkäinen kohta puhtaaksi. Sitten olisin voinut kysyä, että luuleeko neiti lorppoturpa jostakusta olevan kivaa siivota hänen eritteitään julkisesta tilasta.

Mikäli hänen seurassaan olevat miehet eivät olisi olleet itseäni huomattavasti kookkaampia ja siten potentiaalinen väkivallan ja huonostikin päättyvän kahakan uhka, olisin varmasti avannut suuni. Silläkin riskillä, että tuo kävelevä pikku paska olisi saattanut hyvinkin tulla silmille. Ja jos olisi tullut niin olisi varmasti saanut ympäri korviaan oikein äidin kädestä.

Asetelman outous ja se, että nuo selvästi vanhemmat miehet eivät puuttuneet räkimiseen, saivat minut uumoilemaan mahdollista paritussuhdetta tai sitten huumeita, joilla moinen absurdi sikamaisuus olisi ehkä järjellisimmin selittynyt. Punnitsin kuitenkin mielessäni, että käytöstapojen puolustaminen oli ehkä sittenkin liian surkea syy joutua metromarttyyriksi.

Harvinaisen isolla liekillä leimahtaneen raivoni taustalla väikkyi rautatieasemalla metroa odotellessani näkemäni tummaihoinen, surullisen näköinen vanha siivoojanainen. Hän sai minut tuntemaan myötätuntoa ja kiukkua siitä, että suomessakin ollaan vähä kerrassaan ajautumassa Ranskassa näkemääni kuvottavaan herrakansa-orjakansa asetelmaan, jossa tummaihoiset siivoavat ja passaavat kun kermaperseille valkoisille ei paskahommat sovi. Jostain toki aina löydetään heikommin toimeen tuleva ja huonommalla palkalla palkattava ihminen, joka haluaa elättää itsensä työllä. Hänet sitten laitetaan siivoamaan näiden metrossa räkineen nuoren naisen kaltaisten paska-aivoisten, huonokäytöksisten ali-ihmisten räkää ja sotkuja julkisista tiloista.

Helvetti soikoon. Enpä muuta sano, kuin että olisi kerrankin ollut sähköpiiskalle tarpeellista käyttöä.

Byrokratiarajoitteinen

Olen omassa henkilökohtaisessa evoluutiossani vielä sillä asteella, että paperibyrokratian kanssa puuhastelu on mielestäni vaarallista noituutta, jota pitää välttää viimeiseen asti.

Puhuttakoon nyt pedon merkistä mitä puhutaan, mutta minä olen niitä ihmisiä, jotka todennäköisesti ovat ensimmäisinä jonossa ottamassa itselleen kehoon upotettavaa mikrosirua, jossa ovat kaikki tarvittavat henkilökohtaiset dokumentit, lippuset ja lappuset pankkikortista rokotustodistuksiin ja verokorttiin sekä mielellään vielä oikea kännykkäkin ts. kämmeneen upotettu puhelinkin kaupan päälle (loppuisi se jatkuva puhelimen hukassa olo). Tulisi viimeinen piste kaikenmaailman dokumenttien ja kuittien kanssa vekslaaminen, hemmetti soikoon. Jos tästä olisi hintana se, että minua pystytään tarkkailemaan silloinkin, kun kaivan vanupuikolla korvaani tai lepertelen kissoilleni, voisin tällä hetkellä tokaista että aivan yks ja hailee. Onko parempi järjestelmä sitten se, jossa minun täytyy ryhtyä byrokraatinkoloja räjäytteleväksi terroristiksi siksi, etten löydä vuonna 1986 Perähikiän kyläkaupasta saamaani ostoskuittia mistään?

Minun on ylipäätään mahdotonta sopeutua yhteiskuntajärjestelmään, jossa vaaditaan ihmistä säilyttämään jokin tietty paperi esimerkiksi viisi vuotta. Minulla tekee jo tiukkaa muistaa missä kuluvan vuoteni verokortti mahtaa milloinkin seilailla. Ainutlaatuinen arkistointijärjestelmäni perustuu periaatteelle "sullotaan johonkin rakoon, jonne mahtuu vielä yksi aa-nelonen." Se on jo sentään hienoinen parannus neljän vuoden takaiseen systeemiini, jossa kaikki tärkeät paperini olivat suunniltaan kauhistuneen, dokumenttipedantin poikaystäväni sanoin "mytistelty yhdeksi isoksi, skarabeen lantapallon muotoiseksi ja näköiseksi nyytiksi, joka oli sitten huolettomasti suljettu muhimaan kirjahyllyn kaappiin."

Byrokraattisissa virastolinnoituksissa asiointi ei ole myöskään leipälajini. Hämmästyttävin puuha, johon olen koskaan tällä saralla joutunut, oli taannoinen kolmen vuoden takaisten, päiväkohtaisten työtuntimäärieni selvitteleminen kohta kohdalta. Saadessani tämän tehtävänannon, olin repiä joogahousuni. Oli aivan turha huomauttaa byrokraatille sarkastisesti, että olen tehnyt kyseisenä aikana töitä kuudelle eri työnantajalle tyyliin tunti siellä toinen täällä ja kolmas silloin tällöin vuoden mittaan. Toisaalta tunsin jonkinlaista vahingoniloa siitä että muutkin kuin minä joutuvat byrokratian uhriksi marssiessani ex-työnantajieni pakeille ja pyytäessäni suloisesti hymyillen heidän arkistoistaan pilkuntarkat tuntierittelyt. En usko, että oli kovinkaan mieluisaa puuhaa niille jotka sen joutuivat tekemään. Kaikenlaista urinaa kuuluikin, mutta saatoin herttaisesti todeta, että kun laki velvoittaa...

Viime aikoina olen ottanut vittumaisen asenteen, jonka mukaan nussin jokaista byrokraattista pilkkua, joka eteeni sattuu, niin että byrokraatitkin hermostuvat. Byrokratiassa on nimittäin vallalla sääntö jonka mukaan "itselleen se sika kiusaa tekee kun kaukalonsa kaataa" ja byrokraatteja vastaan ei yleensä voi pullikoida hankkimatta lisätyötä ja harmeja itselleen. Siispä olen siirtynyt toiseen ääripäähän, jossa haluan aina tarkistaa joka ikisen kohdan pilkkua myöten lähes korva vasten virkailijan poskea. Asioin myös aina henkilökohtaisesti toimistoissa, vaikka minulle kerrottaisiinkin että asian voi hoitaa puhelimitse. En juuri koskaan hoida mitään tärkeää byrokratiaan kuuluvaa postitse, sähköpostitse tai puhelimitse. Jos en ymmärrä jotain sääntöä tai logiikkaa esim. verotoimistossa, jankkaan virkailijan kanssa niin kauan kunnes selitys on väännetty eteeni origamiksi rautalangasta.

Olen myös kääntänyt eräitä pankkibyrokraatteja vastaan yhden tempauksen, jossa minulla yritettiin maksattaa verkkopankin käytöstä vuoden aikana kertynyt lasku könttäsummana, kun pankin mieleenkään ei ollut tullut huomauttaa tilin miinukselle menemisestä kuin vasta vuoden päästä kun lasku oli jo useamman kympin verran. En ollut saanut vuoteen ainuttakaan tiliotetta, enkä edes tiennyt että kyseinen tili on voimassa edelleen! Tämä oli jo naurettavaa ensinnäkin siksi, että kyseinen pankki kyllä huomautti tunnetusti heti ja jopa vielä muutaman päivän välein tulevilla uhkaavansävyisillä lappusilla jos käyttötili meni asiakkaan toiminnan takia sentinkin miinukselle. Toisekseen olin puhelimessa tehdyllä ilmoituksella lakkauttanut juurikin noin vuosi takaperin tuon kyseisen rinnakkaistilin, jonka käytöstä he koettivat veloittaa. Tietenkään minulla ei ollut siitä mustaa valkoisella kun asia oli hoidettu puhelimitse, mikä oli oma mokani. Kolmanneksi ja itseni pelastukseksi kuitenkin muistin, että enpä muuten ollut minäkään koskaan muistanut laittaa postiin allekirjoitettua sopimusta, jolla verkkotunnus aktivoitiin silloin kun vielä käytin tiliä. Se oli aktivoitu siitä huolimatta. Ja siitähän se porsaanreikä löytyikin. Ilmoitin tyynesti, että en ole koskaan mitään verkkotunnuksen aktivointiin valtuuttavaa paperia allekirjoittanut enkä siis myöskään maksa mitään keksittyjä laskuja. Enkä maksanut. Pankki joutui tässä asiassa perääntymään, ja se oli minulle viiden tähden heitto byrokratiapainissa.

Ehkä jos byrokratiakäytäntöihin ei koskaan tule muutosta ja sitten kun joskus vuonna 2056 olen vanha ja dementoitunut kääpä, minut löydetään nälkään kuolleena ja muumioituneena asunnostani, joka on hautautunut paperiin, ts. postiluukusta tulvineisiin lukemattomiin byrokratialappusiin. Niissä kansaneläkelaitos vaatii minua tekemään seikkaperäisen kirjallisen ja kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen työnantajan allekirjoituksella varustetun selvityksen vuonna 1986 tekemästäni naapurin lasten kaksi tuntia kestäneestä hoitokeikasta, josta sain kaksikymmentä markkaa. He kun eivät tämän asiakirjan puuttuessa mapistaan voi maksaa minulle asiaan kuuluvaa yhden sentin korotusta eläkkeeseeni ja eläkkeenmaksu on siksi katkaistu.

Kemikaalikylpy

Verkossa toistuvan väittämän mukaan Science -lehden numerossa 31.8.1990 kahvissa kerrottiin olevan noin 800–1000 eri kemikaalia. Näistä kemikaaleista kuulema 26 on testattu ja puolet testatuistakin aineista on aiheuttanut syöpää rotilla. Ja minä kun olen ajatellut eläväni niin riskitöntä elämää, heh heh.

Tiedon paikkansapitävyyttä tai ajankohtaisuutta en osaa punnita suoralta kädeltä. Huomioon kannattaa tietysti ottaa se, että lausahdusta tuntuvat käyttävän erityisesti marihuanan laillistamisen innokkaat vaatijat. Tältä aasinsillalta pääsen kuitenkin hipsimään kätevästi aiheeseen, jonka niin henkilökohtaisuudesta kuin ajankohtaisuudestakin loistavan Siiveniskuja-blogin lauryylisulfaatin vastainen ärähdys minua muistutti.

Ei sitä ihan joka päivä tulekaan ajateltua, millaisessa kemikaalien liemessä nykyihminen suurimman osan elinajastaan marinoituu. Onneksemme (?) me ihmiset olemme torakkamaisen sitkeitä tuholaisia, joita ei ihan tuosta noin vain saakaan hengiltä. Kemikaalitiedotteita ja uutisia lueskelemalla löytyy mm. seuraavanlaisia mieltäylentäviä tietoja siitä mille kaikelle kivalle altistummekaan:

Aikavälillä 1930–2000 kemikaalien tuotannon määrä on noussut miljoonasta tonnista 400 miljoonaan tonniin. Euroopan kaupallisten kemikaalien luettelossa oli 1990-luvun lopulla noin 100 000 nimekettä. Nykyisin eniten käytetyistä kemikaaleista kuitenkin vain neljästätoista prosentista on julkisesti saatavissa edes jonkinlaisia tietoja, joiden perusteella voidaan tehdä arvioita niiden turvallisuudesta. Tulipas heti kumman turvaton ja hauras olo tuonkin tiedonmurusen nauttimisesta.

Ihmisistä on tavattu tutkittaessa jopa 300 eri kemikaalia. Erityisen ikäviä kemikaaleja ovat sellaiset, jotka kertyvät elimistöön eivätkä hajoa, häiritsevä hormonitoimintaa ja lisääntymismekanismia, aiheuttavat syöpiä tai vioittavat DNA:ta. Kemikaalialtistuksella arvioidaan olevan osansa myös astman ja allergioiden huomattavassa lisääntymisessä, synnynnäisissä epämuodostumissa, keskenmenoissa, immuunijärjestelmän heikentymisessä, murrosiän aikaistumisessa ja jopa tietynlaisissa persoonallisuuden häiriöissä.

Kun jokapäiväisessä ruuassa tosiaan saattaa olla sen tuhannen kemikaalia, sähkölaitteet ja kodin tekstiilit on kyllästetty sellaisilla aineilla, että pahaa tekee edes tietää ja kodin siistinä pitämiseen tarvittavilla aineilla lopettaisi vaikka Independence Dayn alieneiden maailmavalloituksen lyhyeen, alkaa askeettinen erakkona eleleminen jossain asumattomalla seudulla kuulostaa varsin mukavalta vaihtoehdolta. Lohdutonta tässä on se, ettei sellaista kolkkaa maapallolta enää löytyne, jonne ihminen ei olisi myrkkyjään muiluttanut. Arktisten alueiden eläimetkin ovat saaneet osansa tästä etuoikeudesta. Jääkarhun rasvaiseen kankkuun ja valaiden ihroihin on kertynyt tutkimusten mukaan ennätyksellisiä määriä esim. PCB:tä, torjunta-aineita ja palonestoaineita. Mahtaa jääkarhuja moinen vituttaa, kun niillä ressukoilla ei edes ole palonkestäviä televisioita.

Kun haittavaikutuksia ei oikein enää saa lakaistua vuorenkorkuiseksi kuprunneen maton alle tai ongelmajätteitä kärrättyä järjestään kehitysmaihin, kemikaalien aiheuttamat ongelmat ovat alkaneet köyhiksien lisäksi uhata vakavasti myös länsimaalaisten kermaperseiden hyvinvointia. Jollekin on jopa juolahtanut mieleen, että jottain pitäis vissiin teherä.

Kemiallisten aineiden tunnistamiseksi, rekisteröimiseksi, arvioimiseksi ja haitallisimpien vähitellen käytöstä poistamiseksi EU:n alueella, on luonnosteltu REACH-järjestelmä. Euroopan parlamentin täysistunto äänesti tästä kemikaalilainsäädännöstä 16.11.2005 ja ministerineuvosto marraskuun lopulla. Ajatus ja tavoitteet olivat kyllä oikein hyvät, kerkesin jo hihkua innosta uutisia seuratessani, että nyt alkaa sentään jotain tapahtua. Mutta kuten arvata saattaa, suurin osa ylevistä suunnitelmista kusi pahasti Pyhän Teollisuuden etujen joutuessa uhatuksi. Heikennyksiä ja porsaanreikiä saatiin muilutettua ankaraksi kaavailtuun lainasäädäntöön kotitarpeiksi. Perusteluina oli useimmiten se, että kun ei ole varaa ja kun meidän kilpailu muuten kärsii. Esimerkiksi semmoisten pikkuriikkisten kemikaalimäärien vuosituotantomäärien kuin 1-10 tonnia, perusturvallisuustietoihin ei tämän takia tarvitse juurikaan kiinnittää huomiota. Kemianteollisuuden jättiläisedustajilla ei tämän lisäksi ole minkäänlaista velvollisuutta jakaa kemikaalitietouttaan muille pienemmille, kun niillä köyhillä reppanoilla ei tosiaan ole varaa moiseen… On se mukavaa kun aikaa ja resursseja säästetään oikein järjen kanssa!

Mitäpäs tuosta REACH:ista sitten muuta voi ajatella, kuin että kivaa pintaehostusta. Odotellaanpas vain vielä muutama kymmenen vuotta ja katsotaan mitä lystiä siitä seuraa. Lanseerataankohan vuonna 2025 uusi muoti synnynnäisistä epämuodostumista tai kisataankohan sen aikaisissa tositv-sarjoissa siitä kenen kroppa kestää eniten ympäristömyrkkyjä ilman että henki menee.

Tässä kulutushysterian ja keinotekoisten tarpeiden valtaamassa maailmassa täytynee sitten vain nurkua happamesti ja koettaa selvitä jotenkuten hengissä. Hanttiin voi tietysti laittaa henkilökohtaisesti. Purkkiruokaa ei kuulema kannata juuri syödä, kasvikset on edelleenkin hyvä kuoria ja luomutuotteita pitäisi suosia. Ilmanraikastimia ja voimakkaasti lemuavia pesuaineita on syytä välttää kuin ruttoa ja tekstiilienkin valinnassa hyvä kiinnittää huomiota niiden ekologisuuteen ja turvallisuuteen.

Lisäksi voi ottaa esimerkiksi selvää miten edesvastuuttomalla tolalla jokapäiväisessä käytössä olevan kosmetiikan, pesuaineiden ja hygieniatuotteiden turvallisuustaso saattaa pahimmillaan olla. Haluaako kukaan järkevä ihminen todella tukea innokkaasti myrkkykauppiaita vain ostaakseen itselleen valheellisia lupauksia kauneudesta. Jos olet sattumalta suihkussa käynnin jälkeen, ihmeitä tekevää kosteusvoidetta levitettyäsi tai aerosolituotteita suihkuteltuasi huomannut punoittavasi, kuumottavasi ja kutisevasi kummasti kauttaaltaan tai poikaystäväsi henkeäsi pakahduttaa, ei kyseessä välttämättä olekaan se tuotteen ”iholle syttyvää ruusuista hehkua ja tyrmäävää vaikutusta” lupaava vaikutus, vaan tyly altistuminen ja herkistyminen jollekin haitalliselle kemikaalille. Jatkossa se saattaa aiheuttaa sinulle vakavampiakin ongelmia kuin ruusuisen punotuksen.

Itseäni ei esimerkiksi paljoakaan hymyilyttänyt kun kasvoilleni jo pidemmän aikaa ilmaantuneet mystiset pienet vesirakkulat ja kipeät näpyt osoittautuivatkin pitkän jahkaamisen ja testailun jälkeen kemikaaliallergiaksi. Oireet helpottivat heti kun lopetin hiusten värjäämisen, parfymoitujen tuotteiden käytön ja siirryin allergiaystävällisempiin vaihtoehtoihin. Kaikkea sitä oppii kantapään kautta. Kemikaaliallergia ei kerran ilmaannuttuaan kuitenkaan katoa, vaan ikävimmissä tapauksissa vain pahenee. Pienet vesikellot ilmestyvät naamaani heti jos esimerkiksi siivoan vääränlaisella pesuaineella. Eikä minun tarvitse nykyään kuin joutua joidenkin pesuaineiden tai parfyymien hajulle alttiiksi, niin alan jo yökkiä ja voida pahoin.

Eipä mikään ihme, että yököttää, kun kosmetiikka ja hygieniatuotteet saavat vapaasti sisältää melkein mitä vaan. Esimerkiksi syöpävaarallista formaldehydiä löytyy shampoista ja kynsilakoista. Luomiväreissä käytetään raskasmetalleja, kuten kromia, nikkeliä ja kobolttia. Ihoa ärsyttävän ja munuaisia vaurioittavan fenyylielohopean suoloja käytetään säilöntäaineena meikinpoistovalmisteissa. Tunnettuja allergeeneja, kuten luonnonhartsia, perunbalsamia, parafenyleenidiamiinia ja metyylidibromoglutaronitriilia, lotrataan huoletta joka toiseen purnukkaan. Bakteerien vastustuskykyä lisäävää ja syöpävaarallisiksi dioksiineiksi auringonvalossa muuntuvaa triklosaania tai vaikkapa alussa mainittua tarpeetonta, aftoja aiheuttavaa vaahdotusainetta layryylisulfaattia, löytyy sitten lähes kaikista pesuaineista ja hammastahnoista. Onpahan ainakin puhtaat valkoiset hampaat, joilla hymyillä, jos sattuu vielä hymyilyttämään.

Suomessa ja Eu:ssa ei valitettavasti ole sellaista virallista ja kattavaa rekisteriä kosmetiikan sivu-ja haittavaikutuksista kuluttajalle, josta voisi napata itselleen puolueettoman älä-käytä-boikottilistan. Helsingin Allergia- ja Astmayhdistyksellä on sivuillaan jonkun verran kosmetiikkakemikaaleja koskevaa tietoa ja neuvontaa kuluttajille. Taitava surffaaja kuitenkin löytää verkosta melkein mitä vain tarpeellista tietoa, kunhan muistaa olla myös lähdekriittinen. Suosittelen lämpimästi pientä tiedonhankintamatkaa mainosten tuijottelun sijasta.

Aina voi tietenkin miettiä onko se uusi kirkuvan villi kynsilakka, neonvihreä hiusväri, betoniakin kovempi hiuslakka, kärpäsetkin katosta pudottava jymäkkä uutuusparfyymi, hiuksiasi tuhatkertaisesti ihan aikuisten oikeasti tuuhentava shampoo tai kilometrin päähän tuoksuva suihkusaippua todella tuote jonka käyttö tekee sinusta taatusti puoleensavetävämmän ja kauniimman ihmisen. Se nimittäin voi olla myös arvaamattomia kemikaaleja yllätysbonuksena sisältävä tuote, jonka säännöllinen käyttö saa sinut jonain päivänä näyttämään hemaisevammalta kuin Frankenstainin morsian. Kannattaa myös miettiä onko sopivaa antaa rakkaalleen joululahjaksi pullollinen myrkkyä, kuten parfyymeja koskevassa uutisessa huomautetaan.

Kemikaaleleilta ei ikävä kyllä voi välttyä, vaikka eläisi Viivin ja Wagnerin tuttavien lapsen lailla muovikuplassa. Nimittäin yhdysvaltalaisten tutkimusten mukaan pehmeissä muoviesineissä, mm. ilmapalloissa, käytetään ftalaatteja jotka ovat hormonihäiritsijöitä.

Lienee lohdullista päättää tämä juttu sarkastiseen toteamukseen, että onhan jopa leivän syömisenkin todettu johtavan ennen pitkää kuolemaan.

LÄHTEET:
WWF: Vaaralliset kemikaalit
WWF: Tiedotteet
Kansanterveyslaitos: selvitys elinympäristön kemikaaliriskeistä
Kuluttajat - Konsumerterna ry
Pallo hallussa