Mörkö

Pääsin sitten vihdoin ja viimein tapaamaan Mörköäkin.

Olin jo ehtinyt olla aika huolissani vanhasta papparaisesta, kun häntä hoitavan eksän ilta-aikataulut eivät sopineet kerta toisensa jälkeen yksiin meidän kanssamme. Samalla kuitenkin takaraivossa kolkutteli tieto siitä, että "jotain" oli ilmeisesti pielessä ja kissalla epämääräisiä patteja.

Heti kun saavuimme hoitopaikan pihamaalle, harmaantunut Mörkö tassutteli hatelikosta tervehtimään ja sanoi mulle söpösti mrrrräy ruostunutta saranaa muistuttavalla kollinäänellään. Armas äkäskääkkä!

Meillä oli varattu puolen tunnin päähän aika eläinlääkäriltä ja ikäväkseni jouduin paijausten sijaan syyllistymään inhottavaan rääkkäykseen, sullomalla papparaisen suuresti vihaamansa kuljetuslaatikkoon. Sain pikaiseen tuta, että Mörkö ei suinkaan ollut erityisen huonossa kunnossa, saatika mikään heiveröinen vanhus. Kauhean mälinän saattelemana berserkkipaniikkiin itsensä kiihdyttänyt pitkäkarvapiru iski parsinneulan teräviksi hiotut kyntensä syvälle olkapäähäni. Punnersi ja vänkyili vastaan niin maan perkeleesti. Meinasin jäädä häpeällisesti tappiolle tuon pahansisuisen ärriäisen kanssa painiessani, vaikka eksä ja nyksä avustivat kopittamista parhaansa mukaan. Olin kamppailun jälkeen niin stressi-irtokarvoilla kuorrutettu, että olisin käynyt Chewbaccasta.

Kun pääsimme autolla liikkeelle, ei kestänyt kauaakaan kun nenään leijui muhevat tuoksut, Mörön tuttuun tapaansa väännettyä hätäkakat. Lisäksi hän alkoi kuolata niin, että suupielistä roikkuivat pian paksut kuolavaljakset. Oli mukavaa kävellä lemuavan kopan kanssa eläinlääkärin tiskille ja tokaista, että tarviis muuten päästä siivoamaan alleen paskonut potilas ennen tutkimusta. Haisevien pökäleiden ronkkiminen irti pitkistä häntäkarvoista oli taas kertakaikkista juhlaa ja kirosin itseäni siitä, etten ollut ottanut tarpeeksi aikaa parturoida kollin muhkeita villahousuja etukäteen lyhyemmäksi.

Lääkäri tutki huolenaiheena olevat patit ja sanoi heti, ettei pitänyt niitä silmämääräisesti aggressiivisen oloisina. Kun emme moisesta ylimalkaisesta toteamuksesta saaneet mielenrauhaa, hän antoi kollukalle tutkimuksia varten rauhoittavaa troppia. Onneksi eksä ei ollut tällä kertaa mukana, sillä viimeksi hän meinasi pyörtyä kupsahtaa, kun katseli piikillä pistämistä. Univelkainen Jänismies sen sijaan torkkui tuolillaan ja lupsautteli silmiään siihen malliin, että en ollut lainkaan varma kumpi saikaan kankkuunsa sen rauhoittavan pistoksen.

Lekuri otti hyytyneestä turrista verikokeet. Testattua tuli kilpirauhas-, maksa- ja munuaisarvot sekä valko- ja punasoluarvot sekä verensokeri. Kollin 15 vuoden ikään nähden noissa ei onneksi ollut mitään mainittavaa häikkää, joten pattien suhteen päädyttiin pelkkään tarkkailuun. Lisäksi Mörkö sai uudenlaisen loishäädön niskaan siveltävänä nerokkaana geelinä.

Kotimatkaa varten Mörkö jo tokeni rauhoituksesta sen verran, että aloitti taas kauhean kuuloisen molinan ja vonkumisen. Miten kissasta voikin lähteä noin paha ääni? Sydän ja tärykalvo meinasi särkyä. Syliinkään en voinut ottaa, koska autossa panikoiva Mörkö onnistuu yleensä aina hankkimaan kynnenalusensa täyteen raakaa ihmislihaa.

Istuimme eksällä jonkin aikaa kahvilla ja sovimme, että Mörkö pysyy siellä toistaiseksi, sillä en voi ikävöinnistäni huolimatta ottaa häntä tämänhetkiseen asuinpaikkaamme. Tämä siksi, että armas Hopeatoffeemme ei optimistisista lupauksista huolimatta saanutkaan olla syksyn tilapäismajoituksemme aikaa siellä, missä alun perin piti, vaan palautui pikabumerangina meille. Ja kahden toisilleen vieraan kissan ahtaminen toisen ihmisen (ehdottomasti-ei-raavittavia!!!) kalusteita sisältävään pieneen kämppään voisi tuottaa enemmän ikävyyksiä ja kärhämää, kuin juuri nyt jaksan kestää. Ahistaa, sillä olisin kovasti halunnut hemmotella ja paapoa vanhaa papparaista kunnolla, kahden erossaolovuoden edestä.

Vaikka ilmeisen hyvähän kollilla on ollut hoitopaikassaan elellä. Iso talo ja omenapuinen pihatontti reviirinä. Eksän vanhempien jo harmaantunut beagle silloin tällöin leikkikaverina. Mielenvireyttä ylläpitävä reviirikiista naapurin kollin kanssa, sekä silloin tällöin muutama vieraileva kersa koulutettavana. Eksä kertoi suuresti huvittuneena nauraa hörötellen, kuinka muutamakin kääpiö oli opetellut kantapään kautta, että Mörköön ei tosiaankaan parane hairata kiinni, kuin vieraaseen sikaan tai voipi tulla kirvelevä pipi. Heh-heh.

Hieman vaappuen asteleva papparainen hanttaroi heti lääkärikäynnin jälkeen ruokakupille ja kävi ahmimassa napansa täyteen. Laattasi sitten rauhoitusaineen jälkivaikutusten takia suoraan ulkoportaille. Seuraavana hänellä oli jo vuorossa pihan katsastus ja sen varmistaminen, ettei kuulema oikein kiusankappaleeksi äitynyt töpöhäntäinen kolli ollut taas vaanimassa nurkilla.

Ainakin toistaiseksi siis näyttää ilahduttavasti siltä, että setä jaksaa vielä heilua!

Hopeatoffee

Agrafia

Kotimaa on tainnut seisauttaa veret runosuonestani.

Ei ole pulpunnut tekstiä ei, vaikka märehtimistä on monessa asiassa liiankin kanssa. Kulttuurishokki ON paljon pahempi tännepäin tullessa. Tekee oudolla tavalla kipeää, ihan kuin jokin kohta olisi salaa amputoitu nukkuessani lentokoneessa.

Jomottaa sieltä, minne kuohuvien vesiputousten ja lämpöisten, kaskaan siritystä tulvillaan olevien öiden muistot on säilötty. Kivistää vielä ankarammin sieltä, missä kiertää suvun verta ja geeninhippusia. Levottomuus nävertää sieluuni labyrinttiaan, vaikka haluaisin kerrankin vain olla hetken rahuhassa, tyhjillä  mielin ja aloillani.

Olen lievittänyt kipujani metsällä. Auringon lämmittämä metsä on äiti, lohtu, syli, pesä ja pään silitys, vaikka polulla mennä liipertäisi terhakka kyykäärme, niin kuin tänään. Minusta on tullut todella käärmemagneetti, kohta alan varmaan sössöttää silmät kierossa kärmeskieltä.

Valo paistaa ihanan kuulaana kalliolla kasvavien kanervien läpi. Lainapakastin täyttyy huimaa vauhtia läskimustikoista ja gargantuavatuista. Puolukkasurvosta on jo iso kulhollinen. Nutturaani on kietoutunut hämähäkinseittiä ja kuusenoksankrämmäleitä. Alushousuista löytyy neulanen ja kuollut itikka. Haperot pilkkoutuvat iltaisin pannulle tirisemään ja sekaan silputut perunat maistuvat juurikin uusilta perunoilta, eivätkä joltain perunakellarin turpeelta.

Uusi perheenjäsen tappaa lattialla papiljottia kaulatagi kilisten. Menee sitten sängylle lollimaan ja venyy piiiitkäksi - on kälyn sanoin sulaa hopeatoffeeta. Laitan nenän tassun keskelle ja katselen kehrääjän leveää hymyä, miettien mahtaakohan hänellä olla koti-ikävä?

Kotimaahan integroituakseni olen jonottanut paperinivaskat kainalossa virastoissa, mikä on edelleenkin yhtä rotanmyrkkyä. Byroissa on onneksi kohdeltu vaihteeksi kuin ihmistä ja asiakaspalvelu on pelannut yllättävän sutjakkaasti. Tai ainakin siihen asti kunnes postilaatikosta alkaa odotetusti tippua lisäselvityspyyntöjä ja eräskin tanskalaisten orankien ostama pankki ryssinee... krhmm, anteeksi, tanskannee uusiksi erään käsittämättömän nolon mokansa.

Tosin minulle tempaistiin epähuomiossa maahanmuuttajaleima otsaan, kun eräälläkin tiskillä oli muutama asiaansa hallitsematon yksilö tuuraamassa. Että ei tarvita kuin pari vuotta poissaoloa ja minut pistetään jo samaan säkkiin pakolaisten kanssa? Hoh, olisipa vaan ollut riemu osallistua väärinkäsityksen myötä vaikkapa suomea maahanmuuttajille -kurssille, niin olisi päässyt raspaamaan andymccoyismin pahimpia sienikasvustoja irti kielestään :)

Mutta vaikka itsellä on veret seisahduksissa, niin osaavat jotkut sentään kirjoittaa. Makaan illat selälläni ja ahmin Sofi Oksasen Puhdistusta, tykäten kovasti. Sen myötä huomaan taas kuinka paljon rakastankaan äidinkieltäni. Suomi on yhtä väkevää ja alkuvoimaista kuin villit mustikat, äreät puolukat ja matojen kansoittamat vatut. Sitä ei todellakaan mikään muu kieli peittoa kauneudessa ja sykähdyttävyydessä!

Paluumuuttolintu

Olemma sitten takaisin kotomaassa. Esterin perseestä täysillä roiskuva kaatosade tervehti meitä leppeästi heti kun pistimme nenämme ulos lentokentältä. Oi kallis kotimaa, Suomi sulo pohjola...

Huokaus. Loman aikana ei puolestaan satanut varmaan sormustimellisen vertaa vaikka meni iso ukkonenkin ja melkein trombi lähitienoon yli. No emmä valita - seuraavat päivät ovat sentään olleet loistavaa hellettä.

Paluuta edelsi lähes kuukausi hektistä reissaamista, telttailua ja ajamista reitillä Ithaca - New York – Ithaca - Niagara Falls – Freeport – Badlands – Mt. Rushmore - Deadwood – Sheridan – Yellowstone – Ellensburg – Seattle – Mt. Rainier National Park – Crater Lake – Jedediah Smith Redwoods – Crescent City - Redwood National Park – Humboldt Redwood National Park – San Francisco – Santa Nella – Panorama City – Los Angeles. Losista sitten lehahdimme Seattlen ja Reykjavikin kautta Suomeen. Lennolla oli kiva tutkailla hyvin näkyviä Gröönlannin maastoja.

Kyllä tuossa kaikenlaista kerkesi nähdä ja yhtä jos toistakin ihmetellä, vaikka tällä kertaa oli vahvasti sellainen fiilis, että piti vain kiiruhtaa paikasta toiseen ilman chillailuun keskittyviä luppopäiviä. Upeimpia näkyjä olivat Badlandsin erämaan yllä riehunut massiivinen ukkonen, Yellowstonessa kiipeämämme Avalanche Peak, Muirnin jäätikölle asti kavuttu Mt. Rainier (ja Paradise Valley (ei ollut valitettavasti varusteita tai muutenkaan mahdollista lähteä huiputtamaan), huikean sininen Crater Lake sekä ihmeellisten puujättiläisten "kansoittamat" ja paksun valkoisen merisumun vaippaansa kietomat punapuumetsät. Sattuneista syistä matkallamme oli mukana myös eräs karvainen obstaakkeli, jonka hyvinvoinnista huolehtiminen rajoitti melkoisesti seikkailemistamme, eikä antanut juurikaan sijaa suuresti ikävöimällemme suisidaalilomailulle. Vähän jäi vaillinainen olo, kun ei tällä kertaa päässytkään pelkäämään täpöillä railoon tippumista tai kivi/lumivyöryn alle jäämistä :)

Nyt on kyllä sellainen matkustusyliannostus, että ei tekisi mieli ihan vähään aikaan autossa saatikka lentokoneessa istua. Jetlag takaa, että en pysty kunnolla nukkumaan, vaikka väsyttää ihan sikana. Ja jos nukun, on herättyä olo kuin seinä olisi kaatunut päälle. Kaipa se tästä parin päivän päästä alkaa helpottaa. Joohan? Tosin puhelin alkoi soida negatiivisella nuotilla ennen kuin olin ehtinyt olla vuorokauttakaan maan kamaralla ja huolet alkoivat nostaa tuntosarviaan. Tässä maassa on näköjään ihan turha kuvitella olevansa yltiöpositiivinen tai huoleton, jos tuntee useamman ihmisen kuin itsensä.

Kävimme tuossa kaupungilla pyörimässä ja nyt täytyy kyllä tunnustaa, että olen aika vieraantunut ja suorastaan vierastan Suomea. Ihmisten kanssa suomeksi asioiminen tuotti melkoista päänvaivaa, kun sanat eivät vain tuntuneet asettuvan järjelliseen järjestykseen. Ihan kuin Amerikassa olisi tullut joku lievä kielellinen aivovaurio (naurakaa vaan Andylle). Vähäsanainen, töksähtelevä asiakaspalvelu tuntui erittäin kummalliselta ja vielä kummallisemmalta se, kun saatiin asiakaspalvelua humoristisella vittuilulla höystettynä. Sangen ihanaa taas oli se, ettei tarvitse koko ajan lässyttää excuse me:tä kun menee alle metrin säteellä ohi kanssaihmisistä.

Mutta ruoka! Ruoka maistuu niin hyvältä, että söin kuola suupielistä roiskuen itseni tinkeäksi pitkästä aikaa. Uunissa haudutettu hirvipaisti ja uudet perunat sekä emmentaalilla päällystetty ruisleipä vain olivat niin hyvää, etten voinut saada niistä tarpeekseni (OMNOMNOMNOMNOM!). Salmiakkia olen mäystänyt niin, että musta kuola valuu suupielistä ja kohta käynee kuolema kolkuttelemaan, kun ne loputkin surkeat kaliuminmurenat ottavat hatkat elimistöstäni.

Olemme nyt olleet tässä melkein viikon Jänismiehen vanhempien kotona maalla ja koonneet itseämme. Kävimme metsässä itikan syöttinä poimimassa villivattuja ja mustikoita sekä sieniä. Tein vattupiirasta ja sienikastikkeella kruunattua uunilohta. Hölkkäsimme verryttelylenkin lehmänpaskan ja viljapeltojen muhevassa käälyssä. Paistoimme itseämme saunan lauteilla ylikypsiksi.

Täällä asuva Lokkikissa eli Elli on voinut iäkkyydestään ja jäykistä nivelistään huolimatta oikein hyvin maalaiskissana. Hän viettää suurimman osan ajastaan vierikossa jyrsijöitä pyydystellen ja tulee sitten seikkailujensa välissä nukkumaan pitkät unet sohvalle. Mitä nyt välillä antaa pienelle vouhaavalle koiranräyskäleelle ilmakorvatillikkaa ja sähisee niin lespaavasti, ettei koirakaan usko hänen olevan tosissaan. Ellin turkki oli tuuhentunut ja kissan yleisilme muuttunut villin ilvesmäiseksi. Luonne sen sijaan oli pehmentynyt narisevasta, mäykyvästä ja tiuhaan protestoivasta sekä rehellisesti sanottuna ärsyttävästä jästipäästä pehmoiseksi, hymynaamaiseksi kehruuttelijaksi, kun vanhalla neidillä on vihdoinkin ovi auki ulos ja sisään tasan silloin kun hän itse tahtoo. Lokki jäänee tänne maalle asumaan elämänsä loppuun, sillä mikään kaupunkilaiskissa hän ei ole omasta tahdostaan koskaan ollutkaan.

Mörkökissaa menemme sen sijaan katsomaan ehkä perjantaina. Pelkään pahoin, että vanhaherra ei valitettavasti ole kunnossa, mistä minulle ei tietenkään ole viitsitty ilmoitella mitään, kuin vasta nyt kun soitin.

Sitten pitäisi ruveta vaan nohevoitumaan ja integroitumaan takaisin tähän arktiseen yhteiskuntaan. Vähän hiipii melankolia puseroon, mutta tokihan se kuuluu jo kansanluonteeseen.

Absolument Fabuleux

Olimme kesäkuun keskellä kymmenen päivän reissulla Grenoblessa. Matka oli sekä sisällöltään, että seuraamuksiltaan Absolument Fabuleux. (käännös Tiikeritoverin).

Geneven lentokentän edustan bussiasemalla tulvahti sieraimiini yhtäkkiä jostain jokin todella ihana ja ihmeellinen hajahdus joka toi mieleen yhtä aikaa voimakkaan mangoesanssin ja kirpakan rosmariinin. Lähteestä ei mitään havaintoa. Piti oikein hetki fiilistellä siinä paikallaan ja selostaa vähemmän sensitiivisen hajuaistin omaavalle Jänismiehelle, kuinka oikein leijun huumaavassa oranssin tuoksun pyörteessä. Mikä lie ollut? Kenties ohi lehahtanut, taikasauvastaan parfyymimolekyylejä varistellut tuoksukeiju?

Oli kutkuttavaa rantautua Eurooppaan. Jo lentokentällä tuli semmoinen rottinkinen fiilis, että nyt ollaan muuten kotimantereella ja sillä on vahvasti puolensa. Ihmisissä, ruuassa ja jutuissa oli jo ainakin 50% vähemmän sokeria, eikä lainkaan high fructose corn syrupia.

En suinkaan tarkoita sitä, että jenkkilässä olo olisi ollut mitenkään epämiellyttävää. Mutta ihan saletisti ne asiat, joiden puutetta, toimimattomuutta tai huonommuutta olen Amerikan suhteen jatkuvasti marmattanut, olivat Euroopassa paremmin - ihan niin kuin muistelinkin. Helpotuksekseni saatoin siis todeta, etten olekaan epäilyksistäni huolimatta mikään nariseva, pilalle hemmoteltu nirppanokka, vaan vain ihan normaali jalat maassa seisova ja sivistysvaltiosta kotoisin oleva eurooppalainen.

Vietimme Grenoblen ajasta suurimman osan hotelli Gloriassa. Kompakti ja siisti huone, jonka hinta kolmen hengen huoneesta (Tiikeritoveri siis messissä) 65 euroa yöltä. Respan täti oli oikein mukava ja puhui hyvää englantia.65 €

Kuljeskelimme Tiikeritoverin kanssa suurimman osan ajasta vain pitkin kaupunkia katselemassa paikkoja, maistelemassa toinen toistaan eksoottisempia jäätelöitä ja ihastelemassa houkuttelevasti aseteltuja silmänruokia, sillä aikaa kun Jänismies tapasi toisaalla tärkeitä lajitovereitaan ja kokeili karismansa purevuutta.

Taisi muuten olla ihan ensimmäisiä päiviä, kun istuimme jäätelöllä kadunvarren pienessä pöydässä ja vanha papparainen köpötteli siihen ihastelemaan, että voi kun me ollaan NIIN sieviä. (Meikäläisen kohdalla se johtui tietenkin vain ja ainoastaan siitä, että minulla oli päässä Tiikeritoverin PerUna -hattu.) Enkä edes tiedä mitä kaikkea muuta ihasteli, sillä Je ne comprends pas français (kätevin ranskankielinen lause ikinä) mutta kohtuullisen kauan flirttaili ja vilkutti ryppyjen saartamaa silmää, vaikkei tuo kuulopuoli niin kummoisesti pelannutkaan :D Siinä oli kyllä jotain sangen hurmaavaa. Nuorten ja röyhkeiden kollipoikien toimesta toteutettuna moinen naistennaurattaminen saattaa kuulema puolestaan olla nykyranskassa suorastaan inhottavaa ja loukkaavaa, etenkin jos ihailun kohdetta ei voisi vähempää kiinnostaa kulkumulkkujen kanssa vehtaaminen.

Pääsin/jouduin tutustumaan Grenoblen ikäviin varjopuoliinkin sekä aamuisella Iseren varren kävelylläni, että joka ikinen päivä katujen kulmilla. Iseren rannalla oli nimittäin kurjaakin kurjempi, homeisista patjoista, laudanpätkistä ja ties mistä rojusta kyhätty shanty town, hökkelikylä. Surkeiden mörskien pihoilla tepasteli koiria, kanoja ja kälinästä päätellen jopa ryömiväisikäisiä lapsiakin. Näin muutaman asumuksen sisäänkin ja ihan hirveän kurjalta sekä saastaiselta näytti. Puun rungolla istuskellut nuorehko mies pummasi ohi kulkiessani tupakkaa, jota en polta. Kylmäsi mennä ohi, sillä tuskinpa ihmiskohtaloiden polkuja välttämättä mikään sen kummempi erottaa, kuin elämän oikullinen arpaonni.

Kaupungin keskustassa oli puolestaan silmiinpistävän runsaasti kerjäläisiä, joista varmasti moni oli näitä Suomessakin tutuksi tulleita romanialaisia. He olivat asettuneet polvilleen mm. pankkiautomaattien ja kauppojen liepeille huutelemaan ohikulkijoille, mutta kyllä ojossa olevaa kättä tultiin työntämään suoraankin nenän eteen. Jossain vaiheessa piti jo konsultoida Tiikeritoveria siitä, miten sanotaan kohteliaasti ranskaksi (ei) olen pahoillani: Je suis désolé.

Jokseenkin inhottavin juttu kaupungissa oli se, että julkisen vessan löytäminen oli kiven alla, jos ei halunnut mennä ravintolaan syömään, päästäkseen samalla hotelli helpotukseen. Julkisten vessojen olemattomuuden saattoi huomata myös katukuvassa, kun pissi lemahti sieraimiin tuon tuosta. Koiranpaskan suhteen ranskalaiset näyttäisivät olevan myös tosi arrogantteja törkymöykkyjä. Kikkareita oli sen verran, että askeleitaan sieti varoa ja näinpä jopa erän nuoren miehen antavan rakkinsa vääntää pehmikset KESKELLE kävelykatua, ennen kuin he jatkoivat tyynesti matkaansa. Olisipa ollut ilo kaapaista paasha kapustaan ja singota se nuorukaisen takaraivoon.

Ja viimeinen valituksen aihe on se vanha tuttu autoliikenne, kaikkein pahin ja inhottavin puoli , jonka olen toistaiseksi Ranskanmaasta huomioinut. Muistuikin aika elävästi mieleen, miksi minua vitutti ja nyrkkiäni syyhytti taukoamatta, kun istuimme viimeksi liikkuvan auton sisällä Ranskassa.

Ranskalaiset ajavat kuin aivottomat pullopersesiat, joilla on chilipalko siellä. Talla pohjassa ja täysin tuuriin luottaen. Nyrkkiä puiden, keskisormea näytellen, naama kiukusta sinipunaisena, vaaratilanteita aiheutellen ja kirosanoja tuulilasiin sylkien. Peltiä rutaten ja töyssyparkkeja suvereenisti tehden. Ranskassa on kerta kaikkiaan äärimmäisen törkeä liikennekulttuuri ja mutkaisessa vuoristoajossa ranskisten vähämielinen riskinottotaipumus senkun korostuu vain entisestään. Ihmiset lyövät vetoa siitä, montako päivää uusi auto säästyy lommoitta... Ja auta armias, jos kuvittelet jalankulkijana olevasi turvassa ylittäessäsi katua. C:kin sanoi, että toisin kuin Amerikassa, Ranskassa jalankulkija on erittäin väistövelvollinen rullaavaan autoon nähden, jos yhtään arvostaa henkeään.

Viikonlopuksi lähdimme Jänismiehen kollegan, C:n luo vuorille. Itseasiassa en muista yhtään sen pikkukylän nimeä missä C:n koti sijaitsee, mutta onpahan miehellä vaan sellaiset kotimaisemat, että ei voi kuin päivitellä silmät suurina: Ikkunan alla aukeavat alppilehmien ja hevosten täplittämät mehevät laidunmaat, jotka rajautuvat tummiin havumetsiin. Horisontissa siintävät oudon eteeriset, pilvitäkkeihin kääriytyvät, siniharmaat vuoret. Tienvarsilla kasvaa romanttisia ruusuja. Pensaikosta luikki esille vaniljan, toffeen ja harmaan sävyinen, tummilla raidoilla kuvioitu ja sinisilmäinen, erittäin kaunis sekä siro kissa. C sanoi sen olevan villi ja pahansisuinen.

C on onnistunut ostamaan kylästä vanhan, massiivisen ladon, jonka on pistänyt totaalisesti uuteen uskoon hurmaavaksi ja mielikuvitukselliseksi kolmikerroksiseksi taloksi. Rahalla, jonka hän on taloon käyttänyt, ei vissiin saisi Suomesta edes puolikasta yksiötä kaupungista. Ja mies vain vitsailee nukkuvansa ladossa...

Teimme silmänlumeeksi hiukan maaseutuorientoitunutta ruumiillista työtä ja kampesimme suuren kivenmöhkäleen paikasta toiseen. Sitten kantelimme akvaariota, kävimme roudaamassa painavan telkkarin kierrätyskeskukseen ja ruokimme pihan nurkassa klukluttavaa kanaa sekä kukkoa. Työn jälkeen Jänismies meni pomppimaan perheen lasten riemuksi trampoliinilla ja heitteli siellä voltteja sekä teki kaikenlaisia pelletemppuja. Itse jätin trampoliinitaiteilun muutaman varovaisen loikan kokeilemiseen, sillä kurja polveni ilmoitteli taas halukkuudestaan mennä sijoiltaan, jos en rajoita lystinpitoani.

Lainasimme C:n autoa ja kävimme tekemässä pienen patikkareissun läheisille kukkuloille. Samoilimme hetken aikaa niityllä, lammen rannalla sekä tuuheassa havumetsässä ja tiirailimme puiden raoista Grenoblen laaksoon avautuvia maisemia. Patikasta tultua oli ihan kaamea sudennälkä ja rouskutimme onnessamme nutellalla päällystettyä paahtoleipää sekä C:n kadehdittavan avaruusaikaisella keittimellä pöräytettyä kahvia.

Iltaruuaksi isäntäperhe rullaili tarjolle herkulliset sushit punaviinin kera. Ja kylläpäs muuten olikin ranskalainen kala HYVÄÄ tai siis itse asiassa ihan taivaallista, kun vertasi öllölle laardille haiseviin ja nitraatilla boostattuihin jenkkilohiin! Sama ilahduttava seikka tuli todettua sikäläisten kolmioleipien ja täytettyjen patonkien savulohesta sekä Ontario Salmon et Steak Country -ravintolan tarjonnasta, joita voin suositella erittäin lämpimästi Grenoblen matkaajille. Minulla on ollut kunnon kalaa NIIN vallan kauhia ikävä!

Yömyöhällä lojuimme jetlagista edelleen kovin voipuneina sängynpohjalla ja isäntä laittoi pyörimään tajunnanvirtaisen kulttifilmin Koyaanisqatsi-Life out of Balance. En voinut olla miettimättä, että sitähän elämämme tosiaankin on - mutta enimmäkseen vain positiivisella tavalla. Isäntä vihjaisi, että elokuvaelämystä olisi voinut hiukan syventää erinäisillä savusteilla, mutta jätimme varmuuden vuoksi väliin, koska olimme jo muutenkin ihan tarpeeksi tillin tallin. Ruudulla virtaavat henkeäsalpaavat luonnonihmeet asettuivat kyllä aika riipaisevaan kontrastiin ihmisten tuhoamien ja pilaamien maisemien kanssa.

Viikonlopun jälkeen palasimme Grenobleen, jossa edistyin kiipeämään kahdesti Grenoblen Bastille-linnoitukselle. Toisella kertaa, kun menimme Tiikeritoverin kanssa, saimme patikoida ihan rauhassa, mutta kun yritin viedä Jänismiehen sinne viimeisenä iltana, saimme vastaamme poliisin joka sanoi polun olevan suljettu ja hätisteli väkeä tiehensä. Jäimme pettyneinä notkumaan polun sulkevan portin liepeille ja kun meistä vähemmän kiinnostunut koppalakki oli loitonnut tarpeeksi etäälle, menimme katsomaan mihin asti silti pääsisimme. Polun sulki valitettavasti tunnelissa ollut rautaportti. Meinasimme jo luovuttaa, mutta sitten näimme kuinka kaksi kiipeilijää tuli ulos tunnelista ja kiinostuimme tutkimaan kuinka he oikein olivat päässeet portista läpi. No portin toisessa kulmassa olikin pienen ihmisen mentävä aukko, jossa tosin oli kaikenlaista metallikaidehässäkkää vaikeutamassa etenemistä.

Koska olen kissaihminen, minua ärsyttävät suunnattomasti suljetut ovet. Niinpä patistin Jänismiehen sullomaan itsensä aukosta toiselle puolelle ja kiemurtelin itse perästä. Vaati hienoista käärmeilyä, jäsenten joogamaista sijoittelua, äheltämistä sekä vingurtamista, mutta pääsimmepäs kuitenkin. Sitten vain adrenaliinin siivittämää haipakkaa kohti linnoituksia.

Pääsimme huipulle asti ja totesimme pingviinien lailla viitosia läppäillen, että lainkuulemattomuus oli jälleen keran ollut erittäin suotavaa. Vuorten taakse haipuvaa auringonlaskua oli muikeaa ihailla linnoituksen raunioilta eväiden ja punaviinilasillisen kanssa. Alaspääsystäkään ei tullut onneksi mitään ongelmaa, sillä Grenoblen kuuluisat köysivaunu-kuplat liikennöivät huipulle ja takaisin melkein puoleenyöhön asti.

Seuraavana aamuna oli sitten vuorossa tokkurainen paluulento jenkkilään. Ithacaan lentävän pienkoneen kyyti oli aikamoista röykytystä ja sainhan sitten vielä matkamuistoksi sen ruokamyrkytyksenkin.

Pian onkin sitten aika karistaa Ithacan tomut jaloistaan. Suuntaamme ensin seikkailemaan villiin länteen ja sitten liihotamme kohti kotipohjolaa. Sen jälkeen alkanevatkin ihan uudet seikkailut.

Ilo-Tuli

Väittävät, että tämän iltaisella pramealla ilotulituksella on jotain hämärää tekemistä jonkun epämääräisen kansakunnan itsepäisyyden kanssa. Pyh! Minun mielestäni Ithaca vaan osaa sijoittaa ilotulituksensa sopivaan synkkaan meidän perheemme ilonaiheiden kanssa.

Viimeksi taisi lentää rakettia taivaalle, kun saimme vihreän vyön taekwondossa. Tänään on hivenen painavammat syyt juhlia. Voisipa vaikka maistua punaviinilasillinen, jos tuo Jänismies saisi kammettua itsensä pois töistä, tällä kertaa auttamasta yömyöhään kryostaatin sulkemisen kanssa kuhkivia kavereitaan.

Sanotaan nyt näin, että ei tyttö tosiaan tiennyt, mitä meni tekemään, kun nai fyysikon...

Elämäämme kuvaa jälleen tällä hetkellä Jänismiehen lanseeraama kieroutunut iskulauseemme Absolutely Fabulous. Pitäisiköhän tatuoittaa se kankkuun vai riittäisiköhän vain tekstillä varustetun t-paidan hankkiminen.

Anton Pavlovitš Tšehov: Suudelma

Novellianalyysi

Anton Pavlovitš Tšehov

Suudelma

Tšehov syntyi  1860 kauppiaan perheeseen Tanganrokin satamakaupungissa. Hän aloitti kirjallisen uransa kirjoittamalla lehtiin ja valmistui ammatiltaan lääkäriksi Moskovan yliopistosta 1884. Elämänsä aikana hän kirjoitti näytelmiä, romaaneja ja novelleja, toimi lääkärin ammatissa, osallistui yhteiskunnalliseen toimintaan ja matkusteli paljon. Hänen tuotannostaan tunnetuimpia kuuluvat näytelmät Lokki, Kolme sisarta, Vanja-eno ja Kirsikkapuisto. Tšehov sairastui varhain keuhkotautiin ja joutui viettämään paljon aikaa parantoloissa. Hän kuoli 1904 Badenweilerissä.

Tšehov oli kirjailijana aatteisiin sitoutumaton tarkkanäköinen havainnoitsija. Hän pyrki kirjoittaessaan ilmaisun pelkistämiseen ja määreiden vähentämiseen, sillä ihmisten pikkutarkka ulkoinen kuvaaminen, heidän elämänkertansa, sekä laajat selittävät jaksot tekivät hänen mielestään tekstistä uuvuttavaa. Kun puhutaan tšehovilaisesta novellista, tarkoitetaan novellia jossa keskeistä on problemaattinen, psykologisesti jännitteinen  yksilö,  lyhyiden tuokioiden ja tunnelman kuvaaminen, sekä impressionistisen ohjelman mukaisesti tarjottu näkökulma tai katkelma elämästä avoimine loppuineen. 

Tšehov eli aikana, jolloin  Aleksanteri III oli vallassa. Hän vihasi tsaari-Venäjän mielivaltaa, despotismia, sensuuria ja sitä ettei kansalla ollut mahdollisuutta vaikuttaa. Hän inhosi myös porvarillista elämäntapaa sekä porvariston suosimia romaaneja, joissa on aina onnellinen loppu ja henkilöhahmoina niin sanottuja positiivisia tyyppejä, sankareita. -Ne olivat hänen mielestään pelkkää valheelliseen onnentunteeseen tyydyttäytymistä. Suudelma -novellissa voi huomata tarkoituksellisen pyrkimyksen tämän kärjistettyyn vastakohtaan: Antisankari, haaveet jotka näyttäytyvät järjettöminä ja naurettavina, sekä tarinan päättyminen pettymykseen ja arjen muuttumattomaan harmautee

 

Tšehovin tuotannossa on havaittavissa puolueeton suhde elämän tarkkailuun ja moralisoivien loppujen puuttuminen, mistä saattaa syntyä välinpitämättömyyden ja neutraaliuden tunnelma.  -Hän olettaakin lukijan itsensä lisäävän teokseen subjektiiviset elementit. Kuvatessaan henkilöitään Tšehov ei salannut myötä ja vastenmielisyyttään, mutta pyrki totuudenmukaisena teennäisyyden, saarnaamisen ja liioittelun välttämiseen. Hän ei tyytynyt välähdyksenomaisiin havaintoihin vaan kirjoitti vain asioista, jotka läpikotaisin tunsi, -oli pintailmiöiden sijaan kiinnostunut ihmisten sisäisestä maailmasta ja sen suhteesta todellisuuteen

Novellin juoni ja rakenne

Novelli alkaa sotilaallisen täsmällisesti, toukokuun 20 päivänä kello kahdeksan illalla, kun leirille matkalla olevan reservitykistöprikaatti saapuu Mestetško nimiseen kylään. Ryhmän upseerit saavat kutsun armeijasta eronneen ja nykyisen tilanomistajan, kenraaliluutnantti von Rabbekin luo. Kutsun esittäjä ratsastaa tanssahtelevalla hevosella, joka on mielestäni symboli sille miten ihminen laittaa luontokappaleenkin toteuttamaan omaa teennäisyyttään, ja liikkumaan tavalla, joka on sille luonnoton.

Väsyneet upseerit eivät haluaisi erityisemmin lähteä, sillä he tietävät että kutsu on esitetty vain koska hyvä tapa niin vaatii ja koska kutsumatta jättäminen olisi sopimatonta, -mutta eivät voi kieltäytyäkään. Ainoa hyvä puoli teelle menossa on heidän osaltaan se, että siellä on mahdollisuus tavata naisia. Upseerit menevät Rabbekin kotiin, minne on kokoontunut naapureita ja sukulaisia. Talon väki alkaa seurustella heidän kanssaan teeskennellyn kohteliaasti käytössääntöjä noudattaen, -tunnelma on vaivautunut, mutta siihen on vain sopeuduttava.

Upseerien joukossa on arka ja epäseurallinen, -melkein kaikki mahdolliset antisankariuden piirteet sisältävä mies nimeltä Rjabovitš, johon novellin sisäinen kuvaus keskittyy. Hän eksyy hämärään huoneeseen, jossa jotain toista henkilöä odottanut nainen suutelee häntä vahingossa. Suudelma on novellin ensimmäinen käännekohta ja samalla johtomotiivi:

                     

Rjabovits pysähtyi mietteissään… Mutta silloin hänen yllätyksekseen kuului hätäisiä askeleita ja vaatteiden kahinaa, naisen hengästynyt ääni kuiskasi:    "Vihdoinkin!" ja kaksi pehmeää tuoksuvaa kättä, epäilemättä naisen, kietoutui hänen kaulaansa; lämmin poski painautui hänen poskeaan vasten ja samanaikaisesti kuului suudelman ääni. Välittömästi sen jälkeen suutelija kirkaisi heikosti ja inhoa tuntien - kuten Rjabovitš tajusi - syöksyi pois hänen luotaan.

                     

Rjabovitšille suudelma merkitsee uutta kokemusta, joka muuttaa hänen maailmankuvaansa valoisammaksi. Se jää tuntumaan hänen iholleen kuin viileinä minttutippoina tai rasvana. Vaikka Rjabovitš ymmärtääkin kohtauksen realistisesti, hän alkaa mielikuvituksessaan muokata sitä itselleen mieleisekseen. Aluksi hän vain yhdistelee Rabbekin talossa näkemiensä naisten miellyttävimpiä piirteitä arvaillessaan kuka suutelija oli mutta prikaatin lähtiessä seuraavana päivänä kylästä hän luopuu logiikasta ja antautuu kuvitelmiensa valtaan. Suudelmasta syntyy unelma, kuviteltu lupaus rakkaudesta joka on kuitenkin vain itsepetosta ja valheellista onnentunnetta.

Upseerit huomaavat Rabbekin talosta lähdettyään satakielen, joka laulaa sydämensä pohjasta, kiinnittämättä mitään huomiota sitä häiritseviin ihmisiin. Satakieli on vastakohta tanssahtelevalle hevoselle, -se on vapaa teennäisistä käytössäännöistä, eikä toimi niinkuin siltä odotetaan, -eli pyrähdä lentoon.

Prikaatti on (kuten Rabbekin perhekin) symboli sääntöjen mukaan tapahtuvalle toiminnalle, johon yksilöt eivät kuitenkaan halua tai voi aina sopeutua. Se lähtee taivaltamaan kohti määränpäätänsä kuin monista osista koottu, komentojen yhteenliittämä ja säännöllisesti toimiva kone vaikuttaen ulkopuolisesta tarkkailijasta konstikkaalta ja jopa naurettavalta. Prikaatin kenraali korostaa tätä konemaisuuden tunnelmaa simputtamalla sotilaita, tekemällä ikäviä huomautuksia pikkuseikoista ja vaatimalla rangaistusta mitättömästä säännöistä poikkeamisesta. Armeija menee vaivalloisine kuormineen yhteen suuntaan, -maininnan mukaan sotilaat viettävät määränpäässään aikaa "tekemällä kauppalaan don-juanmaisia hyökkäyksiä" ja osa prikaatista palaa sitten takaisin Mestetškon kylään. Armeijan toiminnan kuvauksesta jää jotenkin järjettömyyden ja turhuuden tuntu.

Rjabovitšille tämä kaikki on tuttua ja selvää mutta samalla ikävystyttävää. Hän ei kapinoi tai purnaa vaan toimii ulkoisesti käskyjen mukaan osana prikaattiaan, mutta on ajatuksissaan yksilöllisessä haavemaailmassa, jossa hän voi saada kaiken toimimaan oman tahtonsa mukaan. Rjabovitšin kuvitelmissa suutelijasta tulee hänen unelmiensa nainen, hänen sydämensä valittu ja jopa mahdollinen vaimo, jolle hänen pitäisi olla uskollinen ja jonka tapaamista hän alkaa odottaa malttamattomana. Leirielämän päivien mataessa toinen toistensa kaltaisina Rjabovitš viihtyy kuvitelmansa parissa. Haavekuva ei kuitenkaan sovi reaalimaailmaan:

Hän rupesi kertomaan yksityiskohtaisesti suudelman tarinaa ja vaikeni jo minuutin kuluttua… Minuutissa hän oli ehtinyt kertoa kaiken ja hämmästyi kauheasti, kun kertomiseen meni niin vähän aikaa. Ja hänestä kun oli tuntunut, että suudelmasta voisi puhua aamuun asti.

Kun prikaatti palaa Mestetškon kylään elokuun 31 päivän iltana, Rjabovitš odottaa innokkaasti kutsua Rabbekin taloon ja mahdollisuutta päästä tapaamaan suutelijaa.

                     

Sisäinen ääni, joka niin usein pettää rakastavaisia, kuiskutteli hänelle jostakin syystä, että hän tulee varmasti näkemään unelmiensa kohteen.

Kutsua ei kuulu, joten Rjabovitš lähtee kävelemään joen rannalle. Siellä tapahtuu novellin toinen käännekohta, pettymys. Katsellessaan sillalta veteen heijastuvaa kuun kuvajaista, jota laineet rikkovat, Rjabovitš myöntää todellisuuden ja toteaa haaveidensa olleen järjettömiä. Mielikuvituksen rakennelmien kadottua elämä tuntuu jälleen köyhältä, kurjalta ja järjettömältä…

                     

Novelli etenee kronologisesti, mutta Rjabovitš siirtyy välillä muistoissaan ja kuvitelmissaan omaan haavemaailmaansa, jossa suudelma kertautuu saaden uusia merkityksiä. Kertomus kuvaa tapahtumia välillä tarkkaillen ulkopuolelta ja välillä siirtyen Rjabovitšin sisäiseen maailmaan hän-kertojan muodossa. Novellissa on keskellä armeijakuvausta havaittavissa siirtyminen imperfektistä preesensiin.

Tarinassa käytetään eniten tekstiä kuvaamaan iltaa, jona sotilaat ovat Mestetškon kylässä. Kolme kuukautta kestävä matka leirille ja takaisin taas kerrotaan melko nopeasti muutamana kohtauksena ja henkilöihin keskittyvänä kuvauksena, loppukohtaus taas sisältää hyvin tiivistetyn oivalluksen todellisuuden luonteesta.

Teema

Novellin pinnalta havaittavissa oleva teema on yksilön haaveiden ja todellisten olosuhteiden ristiriita sekä siitä seuraavaa pettymys:

                     

"Miten typerää! Miten typerää! ajatteli Rjabovitš tuijottaen virtaavaan veteen. - Miten järjetöntä tämä kaikki on!"

Hän ajattelee elämää symboloivan veden virtausta ja kiertokulkua mutta ei ymmärrä missä tarkoituksessa vesi virtaa ja riepottaa kuun kuvajaista, jonka voisi tulkita ihmisen symboliksi. Kohtalon hänelle vahingossa suoma hetki hellyyttä tuntuu vain käsittämättömältä ja tarkoituksettomalta pilalta. Haaveet ja onnen etsiminen ovat olleet vailla merkitystä, -jäljelle jää vain pettymys johon on sopeuduttava.

Suudelmalle löytyy myös toinen merkitys, kun se suhteutetaan Tšehovin henkilökuvaan kirjailijana. Tästä näkökulmasta Suudelmasta tulee Tšehovin arvojen asettuminen romanttista porvarillista kirjallisuutta kohtaan, mikä näkyy antisankarillisia piirteitä omaavan päähenkilön valinnassa, (Rjabovitšin ulkoiseen kuvaamiseensa käytettyistä adjektiiveista tulee satiirin keino kun otetaan huomioon Tšehovin nimenomainen pyrkimys vähentää määreitä)  -romanttisten haaveiden alleviivatussa irrationaalisuudessa sekä lopussa, jossa päähenkilö vain pettyy ja joutuu kohtaamaan harmaan arjen vain entistä harmaampana.

Miljöö

Tapahtumien keskuksena on venäläinen kylä, ilmeisesti sota-aikaan, koska prikaatit ovat liikkeellä. Novelli alkaa keväällä, jolloin luonto on puhjennut kukoistukseensa. Silloin alkavat itää myös Rjabovitšin haaveet, jotka kukoistavat kesän ajan vain lakastuakseen syksyllä, jolloin luonto ei enää tuoksu ja satakieli laula, kuten  Rabbekin talossa vietettynä iltana. Kirjailijana Tšehov pyrki kasvamaan eroon luonnonkuvauksesta, ja sitä esiintyykin novellissa vain välähdyksittäin.

Henkilöt

Päähenkilö on alikapteeni nimeltä Rjabovitš. Häntä kuvataan pitkänä adjektiiviluettelona joka kertoo, että hän on kaikkein arin, vaatimattomin ja värittömin upseeri koko prikaatissa. -Hän on  pienikokoinen, kumaraharteinen, silmälaseja käyttävä, ilvespartainen, naisten mielestä kömpelö ja epämääräinen ulkomuodoltaan. Rjabovitšin suhdetta naisiin kuvataan seuraavasti:

                     

Hän ei ollut vielä kertaakaan elämässään tanssinut eikä ollut kertaakaan saanut laskea kättään kunniallisen naisen vyötärölle.

Rjabovitš on aikoinaan kärsinyt kovastikin ulkomuodostaan ja epäseurallisuudestaan, mutta on ajan mittaan sopeutunut surumielisen tarkkailijan rooliin. Häntä miellyttää elämä, jossa on tarjolla  valmiita toimintamalleja kuten armeijassa ja Rabbekin perheessä. Kun hän saa vahingossa suudelman, sen merkitys on hänelle suuri. Suudelman ja kosketuksen uusi aistimus jää tuntumaan hänen iholleen pitkäksi aikaa. Sen herättämä ilo muuttuu järjen äänen tahallisen hylkäämisen jälkeen haavekuvaksi rakastumisesta, onnesta ja perheestä.

                     

Kaikki mitä tässä haaveilen ja mikä tuntuu minusta tällä hetkellä hyvin mahdottomalta ja yliluonnolliselta, on itseasiassa hyvin tavallista, ajatteli Rjabovitš.

                     

Minä olen samanlainen kuin kaikki muutkin ja ennemmin tai myöhemmin saan kokea saman kuin kaikki toisetkin.

Unelmiensa suoman itsetunnon avulla  Rjabovitšin kokema ulkopuolisuuden ja poikkeavuuden tunne vähenee. Häntä ilahduttaa ajatus, että hän on tavallinen ihminen, joka elää tavallista elämää ja jolla on samat mahdollisuudet kuin muillakin ihmisillä.  Novellissa on mielestäni erityistä se, että mies kuvataan romanttisena haaveilijana. Rjabovitš joutuukin henkiseen ristiriitaan, kun huomaa upseeritoverinsa Lobytkovin suhtautuvan naisiin kovin lihallisesti.

Rjabovitš on henkilöhahmona pyöreä, osittain läpinäkyvä ja ristiriitainen. Hän uskoo unelmissaan muuttuneensa nahjuksesta kelvolliseksi aviopuolisoehdokkaaksi, jolla on tiedossa sydämen valittu niinkuin muillakin ja katkeroituu, kun mikään ei olekaan oikeasti muuttunut. -Hänessä tapahtuva kehitys tai muuttuminen on (katkerahkoa) sopeutumista.  Rjabovitš on esimerkki ihmisestä, joka suhtautuu elämään passiivisesti, valmiita käskyjä odottaen, olosuhteisiin alistuen ja hiljaa toisten rohkeutta ihaillen. Hänen ainoa aktiivinen ja oma-aloitteinen toimintansa tapahtuu mielikuvituksessa ja novellin lopussa, jossa hän päättää "kuin tehdäkseen kiusaa kohtalolle" ettei lähde enää koettamaan onneaan kenraali Fontrjabkinille. Samalla hän rikkoo "kutsusta ei voi kieltäytyä" -kohteliaisuussääntöä.

Muita kuvauksen kohteina olevia henkilöitä (lähinnä tyyppejä) ovat Rjabovitšin upseeritoverit: Lobytko, -pitkä ja lihava, karkeahko naistenmies joka suhtautuu naisiin kuin saaliseen ja tuohtuu jos asiat eivät suju niinkuin hän haluaa (hän on eräänlainen kontrasti Rjabovitšille) sekä Merzljakov,  vaitelias ja sivistynyt mies joka lukee aina tilaisuuden tullen "Vestnik Europya", vapaamielistä tiede-ja kulttuurijulkaisua. Lobytko symboloi ruumiillisuutta, nautinnonhalua ja karkeaa miehisyyttä, -Merzljakov järkeä ja sivistyneisyyttä. Rjabovitš taas on jotenkin mitäänsanomaton, sillä hän haluaisi vain olla samanlainen kuin muutkin.

Rabbek ja hänen vaimonsa perheineen edustavat porvarillista hyvinvointia ja vilpillisiä, mutta kurinalaista käytössääntöjä. Suudelman jälkeen Rjabovitš alkaa uskoa tähän porvarilliseen idylliin niin, että ajattelee olevansa kerrassaan suuremmoisten ihmisten seurassa, -ruusujen, poppelien ja sireenien tuoksukin alkaa tuntua tulevan mieluummin naisista kuin luonnosta. Rabbekin talossa olevista nuorista naisista taas tulee ulkonäköineen ja luonteenpiirteineen Rjabovitšille vain materiaalia, josta hän kokoaa kuvitteellisen ihannenaisensa.

  

LÄHTEET

Ehrenburg, Ilja 1977. Tšehovia lukiessa. Helsinki: Otava.

Laffitte, Sophie 1963. Anton Tšehov itsensä kuvaamana. Helsinki: Weilin & Göös.

Palmgren, Marja-Leena 1986. Johdatus kirjallisuustieteeseen. Porvoo - Helsinki - Juva: WSOY

Tšehov, Anton 1986. Suudelma ja muita novelleja. Porvoo - Helsinki - Juva: WSOY.

Obsessed Lawn Mowing

En voi parhaallakaan tahdolla käsittää näiden jenkkien yhtä kipeäpäisintä harrastusta.

Nimittäin sitä, että pitää leikata ruohoa niin perskuleen pakkomielteisesti, että tuntuu kuin joka ikinen päivä olisi joku lykkimässä päristintään talomme edessä olevalla muutaman viltin kokoisella ruohotilkulla.

Mieluisin aika leikata ruohoa on tietenkin mahdollisimman aikaiseen aamulla, suoraan makuuhuoneemme ikkunoiden alla. Sitten siinä jyystetään ees taas, saatanallisen melun tuottamisesta suuresti nautiskellen. Sitten kun meidät on saatu herätettyä ja tarpeeksi vittuuntuneelle tuulelle, voi ruohonleikkaaja lähteä tyytyväisenä kahville.

Tuo ruohonleikkuu on täkäläisillä jo ihan mielisairauden tasolla. Ruoho näyttäisi saavan kasvaa noin parransängen mittaiseksi, ennen kuin pitää taas päristää hullunkiilto silmissä sen yli. Ja laitteet jolla sitä ruohoa teloitetaan ovat jotakuinkin naurettavia - niillä melkein kyntäisi mutaman hehtaarin peltoakin leikiten.

Katselen tässä kipeydenrippeitäni potien ikkunasta, kuinka adhd-vuokraisäntämme taas rankaisee nurmikkoa. Myös takapihamme sangen piiloisa nurkkaus oli käyty nylkemässä millisiiliksi poissaolomme aikana ja näytti siltä kuin olisi käytetty partahöylää viimeistelyyn.

Etenkin kipeänä tuollainen turhanpäinen ahkeruuden ja puuhakkuuden teeskentely ottaa päähän niin, että tekisi mieli ostaa jotain palavaa ainetta ja polttaa koko pihatilkku saman tien mustalle karrelle!

Sick as a dog

Tekisi mieli kirjoittaa näppis sauhuten eilen päättyneestä kymmenen päivän reissusta Grenobleen ja vuoristoseudulle, mutta kaikki ylempitasoiset aivotoimintani ovat juuri nyt pois päältä ja jaksan vain uliuliulittaa sängyn pohjalla. I´m sick as a dog.

Sain nimittäin taas kerran imutettua paluulentomatkalta itseeni jonkun kirotun pöpön, joka on pitänyt huolta erittäin vilkkaasta aineenvaihdunnasta viimeisen vuorokauden ajan. Mikään ei pysy sisällä, vaikka kuinka koitan syödä. Otsalohkoa juimii, kylmä hiki lirii kainalosta ja huippaa niin etten juuri jaloilleni pääse. Särkee epämääräisesti joka puolelta. Tästä taitaa tulla oikein amerikanmantereelle saapumisriitti.

Mahdollista on toki sekin, että sain ruokamyrkytyksen Continentalin safkoista tai Newarkin kentän susheista. Maistuivat nimittäin epäilyttäviltä kaikki tyyni. Joka tapauksessa olo on kuin luutulla, jolla on luututtu lentokentän vessan lattiaa.

Lentokentällä olikin jo enteellisesti sellainen olo, että jestas millaisia taudinkehtoja nuo odotustilat oikein ovatkaan, vaikken edes ole pöpökammoinen. Ihmiset käyttäytyvät käsittämättömän epäsiististi yhteisissä tiloissa. Kustaan huoletta pönttöjen reunoille, mukelletaan ruokaa lattioille, vaihdetaan vaippoja vaivautumatta vessaan, pärskitään peittämättä päristintä vaikka hihalla, kaivetaan nenää ja pyyhitään jätökset pinnoille... Sitten kun pääsee vielä ahtautumaan pieneen paikalliskoneeseeen paksujen, hikoilevien ja niiskuttavien amerikkalaisten kanssa, niin avot, pöpöorkesterilta on mahdotonta päästä karkuun.

Käsiä sai pestä alituiseen ja silti niissä oli taas hetken päästä tahmea, inha kalvo, vaikken edes koskenut mihinkään. Bakteerien hillittömän lisääntymisen saattoi oikein tuntea. Pöpöalttiuttani tosin lisännee vielä sekin, etten ole ollut kovinkaan paljoa ihmisten kanssa tekemisissä viime aikoina ja säästynyt siten immuniteettia treenaavilta tartunnoilta.

No onneksi reissu sentään meni nappiin ja sairastuin vasta kotona. Ja onneksi en sentään saanut muotitauti sikaflunssaa. Nappailen siis tässä toiveikkaana imodiumia ja odottelen malttamattomana pääsyä takaisin elävien kirjoihin.

On se matkailu silti kaiken tämän kärsimyksen arvoista.

Chinese MadCook

Viime yönä naapurimme Mestarikokki taisi ylittää itsensä ruuanlaiton saralla.

Noin kolmen aikaan yöllä vielä valvoessani, alkoi karsea savunhajahdus hiipiä asuntoomme ovemme alta. Kurkkua kävi karvastelemaan ja silmiä kirvelemään. Kävin eteisessä toteamassa että naapurin puolelta nousee porraskäytäväämme sellainen kääly, että saattaisi epäillä hänen pitävän vähintään yksityiskrematoriota seinän takana.

Päättelimme tuoksahduksista, että tällä kertaa kiinalaisella kulinaristillamme oli valmisteilla pannulla paistettua kylpykumiankkafilettä pesusienikastikkeella ja suihkuverhohomeella höystettynä. Voi olla, että mausteena oli myös hyppysellinen helvetistä louhittua rikkiä.

Oli pakko evakuoitua makuuhuoneeseen, sulkea ovi ja avata kaikki ikkunat, että pystyi nukkumaan tukehtumatta.

Etninen keittiö on iloinen asia. Pitäisiköhän pyytää Tunna ja Riku naapurille syömään?

A Contre Courant

Minulla tuntuu menevän aika usein sukset ristiin sellaisten henkilöiden kanssa, jotka olettavat valtaväestön pirtaan käyvien asioiden olevan jokaiselle yksilölle se paras, suotavin ja tavoiteltavin vaihtoehto.

Perusteluiksi näillä totuuden torvilla on tapana tarjota milloin mitäkin tieteellistä, vedenpitävää ja iankaikkisesti pätevää selitystä, johon kaikkien pitäisi uskoa kuin jumalan sanaan. Minulle heidän totuutensa eivät vain kerta kaikkiaan riitä, koska ovat todistetusti ympäripyöreitä puolitotuuksia ja muutenkin tuollainen "jumalan sana" -tyylinen perustelu asioille on ihan sama kuin joulupukkiin uskominen.

Aina sitä saa uida vastavirtaan. Ja nimenomaan SAA, sanan positiivisessa merkityksessä, sillä johan erään oivaltavan sutkautuksenkin mukaan vain kuolleet kalat soljuvat myötävirtaan.

Olen käynyt erään toisaalta hyvin epäsovinnaisen, mutta pohjimmiltaan konservatiivisen henkilön kanssa keskustelua siitä, onko DSPS, (jonka takia unen ja valveen rytmi noudattaa harvinaisen jääräpäisesti omaa omituista, mutta toki säännöllistä kuviotaan) -todellinen sisäsyntyinen ominaisuus, vai vain kyvyttömyyttä ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyä kunnon kansalaiseksi.

DSPS:sta minulla on itselläni elämänmittainen kokemus. Aamuvirkut sukulaiset ja tuttavat ovat närppineet, julmasti kiusanneet, tökkineet sekä tehneet pilkkaa tai vähintään katsoneet kieroon niin kauan kuin vain jaksan muistaa siitä, että minun on lähes mahdotonta mennä säännölliseen aikaan nukkumaan ja siksi todella vaikea päästä myöskään tietyllä kellonlyömällä ylös sängystä. Silti olen tehnyt elämäni aikana niin raskaita työputkia, että olisi voinut jäädä monelta aamuvirkultakin tekemättä.

Unirytmini ei vain muutu, vaikka mitä tekisin. Tai no muuttuisi ehkä siinä tapauksessa, että kaivaisin sen sirkadiaanisen kelloni sormet veressä kirjaimellisesti ulos sisuksistani. Silloin kun pakotan unirytmini suurin ponnistuksin "normaaliksi", voin kroonisesti huonosti, nukun lyhyissä pätkissä milloin sattuu ja muutun ennen pitkää kömpelöksi zombieksi. Voisin toki syödä kourakaupalla lääkkeitä, jotka kemiallisesti muuttaisivat rytmiäni, mutta ne vain tekisivät minusta yhtä zombin kuin univajekin. Joten en halua. Suo siellä vetelä täällä siis.

Aviomieheni ja Tiikeritoverin vastaavat kokemukset sekä DSPS:sta kertovien tieteellisten tutkimusten lukeminen ovat vahvistaneet käsitystäni siitä, että valtavirta on täysin väärässä meidän poikkeusten suhteen ja siksi sortaa meitä kuin paraskin hirmuhallinto. Me yöpöllöt kun emme voi muuttua sen enempää luontaisiksi ja puhdasverisiksi aamuvirkuiksi, kuin homo heteroksi rikkomatta itsestämme jotain olennaista. Tai tokihan voimme työskennellä ja työskentelemmekin pakosta aamuvirkujen ruoskan viuhunnan tahtiin, mutta emmeköhän sitten jo olekin muutaman vuoden sisällä hakemassa saikkua psyykkiseen romahdukseen tai liutaan muita stressiperäisiä ja unettomuudesta johtuvia sairauksia. Mitenkähän kannattavaa tällainen joustamattomuus mahtaa olla pitkällä tähtäimellä? Tuskin kuitenkaan olen DSPS:ni kanssa yksin, kaksin tai kolminkaan.

Tänään keskustelussa oli unettomuuteen yllättävästi linkittynyt toinen vastaavanlainen aihe, jossa olen itse ikuisessa marginaalissa ja jossa vastapuoli edustaa sitä oikeaa ja ihanteellista valtavirtaa. Olen jo tottunut siihen että vähintään tällä saralla minun mielipiteeni on automaattisesti jotenkin likainen, sairas, kiusallinen, ärsyttävä, traumaattisuudesta kielivä, häiriintynyt, kylmä, psykopaattinen ja suorastaan minut pahaksi ihmiseksi leimaava. Mitäköhän kaikkea vielä? Silti, vaikka pidän itseäni lämpimänä, herkkänä ja tunteellisena ihmisenä, joka osaa jopa osoittaa runsaasti hellyyttä ja huolenpitoa rakkailleen sekä eläimille.

Yleensä aina ihan viimeiseksi naulaksi arkkuuni koetetaan iskeä perusteluita, että kun se valtavirran mukaan eläminen on niin "luonnollista" ja että kun se on kerta kaikkiaan jo KAIKKIEN ihmisten GEENEISSÄ.

Tekisi mieli sanoa, että suck MY genes.

Eli kun kehtasin väittää, että en pysty nukkumaan valtavirran tahtiin tai tulen moisesta sairaaksi, niin arvatkaapas mitä minulle ehdotettiin parannuskeinoksi? No sitä, että alapa vääntää lapsia, kyllä ne kersat korjaavat unirytmin, kun on pakko nousta aamulla ylös niitä kaitsemaan. Hell yeah - lasten vanhemmathan ne vasta ovatkin pirteimpiä, hyvinnukkuneimpia ja energisimpiä ihmisiä, mitä maapallolla tiedän tallustelevan...

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun kyseinen henkilö näykkii minua jälkikasvun puutteesta, vaikka tietää että minulla ei ole kiinnostusta lasten hankintaan. Eli itsepähän aiheen avasi. En suinkaan suuttunut hänelle, vaan sain vain tarpeekseni siitä että minun kokemuksellani siitä, mikä on minulle parhaaksi, ei näytä olevan mitään painoarvoa, koska olen weirdo ja koska minun tapani toimia on "normaalien" mielestä pelkkää tahdonvaraista oikuttelua.

Vaikka minua kiinnostaisi ihan aikuisten oikeasti keskustella vilkkaasti ja puolustaa perustelluilla argumenteilla omaa poikkeavaa kantaani, niin näiden aiheiden suhteen vastapuolella on useimmiten informaation vastaanottokanava tukossa. Aina vain minun pitäisi tyytyä hymistelemään ja luomaan katseeni kainosti alas. Teeskentelemään että ihan kuinka vaan sanot, minä olen vaan olen tämmöinen outo ja sinä olet varmaankin täysin oikeassa. Niin kuin minua ja kokemusmaailmaani ei saisi olla olemassakaan.

Niinpä napautin nauraen ja huumorilla höystäen, että EIIII, se nyt vain ei tule kuuloonkaan, sillä arvostan ihan liian paljon vapauttani ja sitä, että vaateliaat kääpiöt eivät todellakaan tule rääkymään minua hereille ainakaan silloin, kun vihdoin onnistun nukahtamaan oman omituisen unirytmini mukaan.

Kas kummaa, juuri siinä vaiheessa seurueemme huomasikin että oho, onpa jo kovin myöhä ja tarvitsee lähteä kotiin. Harmi sinänsä, sillä ei minulla ole mitään tarvetta provosoida ketään vetämään herneitä nenäänsä. Olisi vain ihan mukavaa, että marginaaliinkin kuuluvan kokemukset voitaisiin joskus todeta yhtä arvokkaiksi, kiinnostaviksi ja merkityksellisiksi osaksi mielipiteiden vaihtoa kuin se, mitä pidetään "normaalina".

Mutta kun vapaaehtoislapsettomuudesta on niin sopimatonta ja vastenmielistä puhua. Se on melkein yhtä vaivaannuttavaa kuultavaa, kuin jos joku selostaisi kovaan ääneen ja yksityiskohtaisesti elämäänsä pikkurikollisena. Meidän weirdojen pitäisi olla vaan hiljaa ja pitkästyä kuoliaaksi, kun toiset vertailevat keskenään lapsiensa ja lastenlapsiensa ihmeellisiä toilailuja hiekkalaatikolla.

Minulta jäi sanomatta se tärkein, että samoin kuten DSPS:nkin, koen lapsivapauden olevan itsessäni yhtä sisäsyntyisen, intohimoisen ja positiivisella tavalla pakottavan piirteen, kuin toisilla näyttää olevan siementensä kylväminen jokaiseen reikään tai mukuloiden poksauttelun liukuhihnalta. Enkä minä ole siitä yhtään pahoillani. Päin vastoin, minä pidän kovasti siitä mitä olen. Löisin vaikka vetoa, että se on minulla geeneissä!

Kun minulle ei kerta anneta puheenvuoroa todellisessa elämässä, niin jatkanpa sitten monologiani tänne. Täällä kun ei kukaan pääse tukkimaan suutani tai lopettamaan mielipiteeni olemassaoloa sillä, että on jo aika lähteä kotiin nukkumaan, että jaksaa herätä aamulla aikaiseen lasten melskaamiseen.

Kun genetiikka tuntuu olevan "normaalien" rakkain käsikassara, niin otetaanpa se sitten myös kummajaisen kauniiseen vasempaan käteen, jotta päästään tarkastelemaan lähempää miten tahdosta kiinni olevaa se pelätty toiseus loppujen lopuksi onkaan.

Jo kymmenen vuotta sitten eli 1999, oli onnistuttu eristämään koeläinhiiristä kaksi geeniä nimeltä "Mest" ja "Peg3". Nämä geenit periytyvät vain uroksilta ja niiden funktio on muokata naaraan käytöstä poikasmyönteisemmäksi ja hoivaavammaksi. Näiden geenien manipuloivissa ominaisuuksissa on se logiikka, että ne näyttäisivät heikentävän naaraan omaa arviontikykyä sen suhteen, kuinka rasittavaksi jälkeläisten tekeminen ja niistä huolehtiminen tulee kaiken kaikkiaan naaraalle koitumaan. Eli mukulaa vain toisen perään ja huolta on pidettävä joka suusta vaikka kuinka tiukkaa tekisi. Siis aivan loistava juttu geeniensä leviämiseen tähtäävän uroksen kannalta.

Naaraat, joilta kyseiset aivopesugeenit puuttuivat, olivat ensinnäkin pienikokoisempia mutta myös kirjaimellisesti paskoja mutseja. Ne toki hankkivat poikasia, kun eivät sterilisaatiotakaan mistään saaneet, mutta jättivät suojaavan pesän rakentamatta, laiminlöivät hoivaamisen, ruokkivat jälkeläisiään huonosti jos ollenkaan ja jättivät poikaset helposti kuolemaan. Näiden emojen poikasista selvisi hengissä vain 8%, kun taas hoivaavien emojen poikasista selvisi 83%.

Kyseisten äidillisten geenien inaktivaatio herättää tietysti suurta ihmetystä, että mitä järkeä moisissa hukkaputkissa sitten on evoluution kannalta, kun pitäisi silleen "lisääntyä ja täyttää maa" mahdollisimman tehokkaasti äärilaitojaan myöten.

Luulenpa, että yllättävän paljonkin. Tarvitsee vain maistella hetki sellaista eläimille ja ihmisille yhteistä itsetuhoista käyttäytymismuotoa kuin liikapopulaatio, niin eiköhän yksilöiden määrää karsiva mutaatio kuulostane jo paljon järkevämmältä. Sukupuolivietin tai sukupuolielinten toiminnan pois päältä kytkeminen kun voisi olla huomattavasti monimutkaisempi ja evolutiivisesti riskialttiimpi mutaatio, kuin parin hassun geenin vaivihkainen hiljentäminen ja urosten huijaaminen kylvämään siementään tavallista heikommin itävälle kasvualustalle.

Nämä samat geenit ja samankaltaiset käytösvaihtelut hoivavietissä on löydetty myös ihmisistä. Suoria johtopäätöksiä ei tietystikään ole vielä vedetty ts. uskallettu kovaan ääneen huudella. Noiden geenien olemassaolosta on oltu muutenkin aika hiljaa samoin kuin tuosta DSPS: stakin Mutta eiköhän tuossa liene jo tarpeeksi vihjettä siitä, että jyräävä valtavirta ei ole joka asiassa oikeassa, vaan olisi velvoitettu kallistamaan hiukan korvaansa myös niille poikkeaville mielipiteille.

Va i helvete?

Syvä järkytys valtasi minun ja Jänismiehen mielet Google Mapia selatessamme.

Google Map esittää Suomen pääkaupungin, Turun ja aika monta muutakin paikkaa armotta på svenska.

Mitä helvettiä? Mistä lähtien Suomen pääkieli on ollut ruotsi ja paikannimet merkattu ensisijaisesti länsinaapurin mongerruksella? Ovatko hurrit kenties salaa vallanneet Suomen ja lakkauttaneet äidinkielemme sinä aikana kun olemme olleet kaukana poissa? Suomen kansaa se ei hirveämmin kiinnosta, kun on jo muutenkin lama ja lehdistö ei ole joutanut länsinaapurimme vallankaappauksesta edes uutisoimaan, kun Karpelan vauvamassun ja Tuksun toilailujen uutisointi niin suunnattoman paljon tärkeämpää?

Ei minulla varsinaisesti kauheasti (enää) mitään ruotsin kieltä vastaan ole hampaankolossa, mutta alkaa kyllä noususuhdanteisesti ottaa kaaliin, kun Helsinki on Google Mapin mukaan virallisesti Helsingfors ja Turkukin Åbo. Miksi ei sitten Stockholmin kohdalla sojota kursiivilla, että Tukholma ja koko Sverigen päällä tikkukirjaimilla, että RUÅTTI. Perkele.

Närästää melkein yhtä paljon kuin se, että täällä myytävän Michelinin "Green Guide to Scandinavia & Finland" -matkaoppaan mukaan Suomen pääkaupunki on Copenhagen. Michelinin ammattitaitoinen väki on vissiin Kattonu Vittu Vähän Google Mapista ja silmä on lipsahtanut muutaman mitättömän piirun verran lounaaseen päin. Yllä oleva, asianlaitaa autenttisesti havainnollistava kuva on sitten M.R:n käsialaa.

No ei kai niillä peräpohjolan paikannimillä paljon muutenkaan väliä ole, kun jääkausi on tulossa ja hautaamassa Suomen jääkuoren alle. Jos ei sitten vedenpinnan nousu kerkeä Turkuun ja Helsinkiin sitä ennen.

Taidan silti laittaa tulenkatkuista postia Googlelle. Ja Michelinille. Sopii kompata:

Google Map Feedback
Michelin Travel Guides (for idiots) feedback

Hippibileet

Sosiaaliseen elämäämme tuli uusi käänne. Pääsimme osallistumaan The Hippien järjestämiin bileisiin.

Kyseessä eivät sentään olleet The Kahvilan Hipit. Bileiden jälkeen kävi ilmi, että erittäin oikeusaktiivisen isäntäpariskunnan toinen puolisko oli juurikin kirjoittanut kulttikahvilaa koskevan kriittisen ja kyseenalaistavan artikkelin. Kyseinen henkilö on myös kusauttanut lempithairavintolamme orjatyövoiman käytöstä. Eli selvisi sitten sekin, että miten on mahdollista tehdä niin älyttömän herkullista thairuokaa niinkin edulliseen hintaan. Eniten ottaa päähän se, että kyseinen pulju on kuulema kääpinyt omiin liiveihinsä myös tarjoilijoille tarkoitetut tipit, joita on itsekin tullut jätettyä sinne kohtalaisen hövelisti.

Vahvistaa vain edelleen kyynisiä käsityksiäni siitä, että täällä mikään ei välttämättä ole niin hyvää, kuin miltä ensikatsomalta näyttää. Kapitalismin ihannointi kun tarkoittaa luonnollisesti kusetuksen ja törkeän riiston sekä hyväksikäytön pitämistä hyveenä niin kauan, kun niistä ei vain jää kiinni.

Siellä sitten istuimme hippien takapihalla illan hämärtyessä ja lepakoiden lähtiessä liikkeelle, nauttimassa illan rauhasta ja grillin antimista.

Söin pippaloissa ensimmäistä kertaa eläessäni keitettyä palkomaissia. Se oli ihan mahdottoman herkullista ja päätinkin luopua toistaiseksi maissia kohtaan julistamastani tiukasta boikotista. Maissihan on täällä jokseenkin takuuvarmasti aina geenimuunneltua, eli toisin sanoen entistä ärtsympiä rikkaruohomyrkkyjä kestävää ja on siksi herättänyt minussa pelkästään puistatuksia ja inhoa. Ehkä täytyy nyt lähteä etsimään luomumaissia ruokapöytään ja toivoa sen olevan suurin piirtein sitä mitä väitetään.

Toinen mieleen jäänyt ruoka, jonka reseptiäkin kysyin, oli täytetyt, ns. paholaisen munat. Emäntä oli tehnyt munan keltuaisesta, kermatilkasta, sinapista, tillistä ja majoneesista (voinee käyttää myös mäti-tai savukalatahnaa) täytteen, jota oli keltuaista imitoiva nokareellinen valkuaistenpuolikkaiden keskellä. Olivat suurta herkkua!

Isäntäväellä lienee hörhöyden asteen huomattavan nousujohteen huomioiden, palanut lasipiipussa erinäisiä tuoksuvia heinäsiä, mutta meitä ei sentään koitettu houkutella huumehien turmiolliselle polulle. Pitäydyimme kaidasti viinin ja olusen kittaamisessa, mitä nyt kiskaisimme huiviin E:n tarjoamat tsekkiläiset kirsikkaviina-paukut, jotka kirvoittivat nauttijoista muikeita naamanilmeitä.

Hippien kotitalo oli ihan oma maailmansa. Hurjasti tavaraa, kirjoja, koriste-esineitä, huoneentauluja ja kirjavia kankaita. Parfyymina hienoinen kissanpissin haisu. Tuli jotenkin sirkusmaailma ja itse asiassa tuo yllä oleva kuva värivaloineen mieleen.

Isäntäpariskunnan talouteen kuului myös Meksikosta salakuljetettu koira ja viisi kissaa, joista pääsimme tutustumaan kahteen sosiaalisimpaan. Muut katit sinkosivat kauhistuneina jonnekin piiloon heti meidät nähdessään, mutta musta yksisilmäinen kolli ja takajalastaan rampa, repalekorvainen, mini-ilvestä muistuttava hyväntuulen tiivistymä tulivat puskemaan ja kehräämään seuraksemme sohvalle.

Talon kissoja yhdisti kuulema se, että jokainen niistä oli jollain tavalla vammautunut tai läpikäynyt pahimman laatuisen trauman, jonka jälkeen kukaan ei sitten ollutkaan halunnut heitä kontolleen. Äärimmäisen eläinrakkaat hipit olivat pelastaneet heidät hoiviinsa, kun kerta eivät olleet kellekään muulle kelvanneet. Kissat olivat todella hyvin hoidettuja, pehmeä- ja kiiltäväturkkisia, eikä muutama puuttuva silmä tai rampa jalka ei näyttänyt heidän menoaan juuri haittaavan. Itseasiassa he olivat paremmin hoidettuja, kuin pahaa astmaa poteva emäntä, jonka huomasin lääkitsevän itseään täysin väärin (ja vaarallisesti) jollain halvalla kohtauslääkkeellä, kun hänellä ei ole varaa sairausvakuutukseen.

Illan päätteeksi pelasimme hippien kanssa Wiitä ja sitten olikin lyhkäisen kotimatkan aika seuraavalle kadulle. Seuraavana aamuna kenelläkään muulla, paitsi Jänismiehellä ei ollut krapulaa. Hän sitten kärsikin sellaiset helvetintuskat ja dinosaurusten kutsunnat, että epäili meidän siirtäneen kaikki omat krapulamme hänen kärsittäväkseen jollain ovelalla konstilla.

Bat in the Attic

Olemme viime aikoina nukuskelleet muutamia öitä ullakollamme, selkää armollisesti kohtelevalla ilmapatjalla. Siellä on hiljaista ja rauhallista, eikä amerikkalaisten rasittavan maaninen ja sietämätön, noin kuudelta alkava "early bird" -hälinöinti käy niin pahoin korviin.

Heräsin tuossa yönä eräänä keveästä horteesta siihen, että Jänismies pökkäsi minua kyynärpäällä kylkeen ja sopotti jotain lepakoista. Silmät auki saatuani ja ne kattoon päin käännettyäni huomasinkin, että katon rajassa, katulampun sisälle luomassa valokeilassa lehahteli edestakaisin noin nenäliinan kokoinen nahkahiiri.

Seurasimme lepatusta hetken aikaa ja toivoimme ullakkoa luotaavan vierailijan löytävän tiensä ulos siitä reiästä mistä oli tullutkin. Turha toivo. Sisääntuloreikä oli niin pieni, että nahkanenäliina ei enää muistanut sen sijaintia saatikka osunut siihen tutkallaan. Lopulta läntystin valoja sytyttämättä kiskomaan hyttysverkkoa auki, samalla kun lepakkoparka säntäili hätääntyneenä seinästä toiseen. Tietystikin verkon kiero kiinnitysmekanismi raksahti rikki ja jäi käteeni.

Oli pakko laittaa valot päälle. Lepakko lensi valoisassa vielä muutaman kerran ohitseni ja kerkesin nähdä, että se oli kauniin hopeanharmaa yksilö. Meikäläisen lempiväriä. Sitten se ryömi katon kolon pimeyteen suojeleman valoherkkiä silmäparkojaan.

Sain lopulta verkon irti ja valot pois. Sitten makoilimme patjalla ja kattoon tuijotellen odottelimme, että kutsumaton vieraamme tajuaisi lähteä. Pian alkoikin kuulua rapinaa ja muutamia kertoja eestaas pööpöiltyään lepakko räpisteli ulos lämpöiseen yöhön. Vahingosta viisastuneena tukimme seinän reiän välttyäksemme tulevaisuudessa uteliaiden yökulkijoiden tahattomalta ansastamiselta. Kansallisen turvallisuuden kannalta tietysti toimin ihan väärin, kun olin oma-aloitteinen, enkä soittanut vähintään nain-van-vaniin. Viralliset jenkkiohjeet lepakon saattamiseen ulos taloudesta ovat nimittäin seuraavanlaiset:

Bats in the United States are considered carriers of rabies and should be excluded by professionals. There are to many variables in which to consider in bat control and exclusion. Every situation is unique and should be evaluated and handled by a state licensed wildlife animal control professional. Experience is the key in removing these critters. From vents with a maternity colony to completely infested buildings, bat exclusion work is the most detailed work that can be done by the certified professional. In most States Bat control is best done by exclusion and repairing the building is recomended.

Virtapiikki

Kirjoitustahti laahaa pari viikkoa elämästäni jäljessä, mutta ei kai se niin nuukaa ole :)

Huhtikuun loppu ja toukokuun alku taittui värikkäissä merkeissä. Helsingistä ja Pariisista saapuivat vieraisille kaksi ystävää, joiden kanssa tuli koluttua useita sellaisiakin paikkoja Ithacasta, jotka ovat vielä olleet käymättä. Ystävät toivat mukanaan mahtavan virtapiikin ja inspiraatioita moneen suuntaan.

Ithacan puut puskivat kauan ilmojen suhteellista kylmyyttä aapailtuaan vieraiden näytille sellaiset kukkakuohut, että niitä olisi voinut kuvata loputtomiin. Yllätyslahjana neljä kuukautta teillä tietymättömillä ollut harmaa miirulainenkin palasi parhaiksi, päästäkseen nautiskelemaan neljän kissaihmisen loputtomasta huomiosta ja hellittelystä.

Pääsin pitkästä aikaa verryttelemään muotokuvaustaitojani, kun teimme Tiikeritoverin kanssa kokeilevan kuvasarjan Treman Lakella. Saimme monta onnistunutta otosta ja sieltähän se usein harjoiteltu kuvausyhteistyömmekin hiipi haukoitellen päivänvaloon vanhasta muistista. Tiikeritoverin leimuavan punaiset vaatteet asettuivat todella upeaan kontrastiin harmaiden, rapautuvien kallioiden, vielä lehteen puhkeamattomien puiden ja järven peilin kanssa. Riemastuimme hiukan, kun Pariisista tänne asti lennähtänyt, kuvausrekvisiittana toiminut pehmopunaolkaturpiaali sai täkäläisen aidon Red Winged Black Birdin vastaamaan lauluunsa. Kirsikkana kakkumme päälle, läheltä ohitse ui "naatiskelevan" ja heikkisallismaisen oloinen ja meistä täysin piittaamaton majava. Rannassa näimme veden alla vielä melkoisen kilpikonna-metusalemin, jonka iän täytynee olla koon perusteella kymmenissä vuosissa.

Kävimme päivävisiitillä Corningin maailman suurimmassa lasimuseossa ja revimme tunnin ajomatkalla riemua ekstroverteista Ripa ja Rape -pehmorotista, jotka halusivat opetella ajamaan jenkkityyliin, kuskina toimineen Jänismiehen käsivarrella istuen.

Rotkoista ja putouksista ehdimme kiertää kaikki merkillepantavat Niagaraa myöten. Tremanin rotkoilla meinasi tulla ärsyttävä tenkkapoo, sillä reitistö oli edelleen talven jäljiltä suljettu ja rautaportteja koristivat uhkailevat ukaasit vaarasta ja ehdottomasta kiellosta olla menemättä yhtään eteenpäin. Tiesulku on melkein kuin kiusaa tehden sijoitettu heti polun alkuun, josta on vielä pitkä pätkä oikeasti vaarallisten korkeiden kallionseinämien äärelle (jotka kesälläkin ohitan nopsaan, kypärää kaipaillen ja ylöspäin pelokkaasti kuikuillen). Niinpä kieltoa oli ihan pakko uhmata ja käydä kurkistuttamassa vierailla edes se rotkopolun alupätkä, joka sekin on jo varsin sadunomainen.

Vahtiin jäänyt, lainkuulemattomuudestamme ei niin ilahtunut Jänismies oli huomannut heti polulle luikahtamisemme jälkeen, että joen toiselle puolelle oli saapunut väijymään sakkorahoja metsästävä rangeri ja laittoi puhelimeeni varoitustekstiviestin toisensa perään, että poijes nyt sieltä ja livakkaan. Vaikka piippaamaton puhelimeni (antiikkiluurit rules...) ei meitä varoittanutkaan, selvisimme lyhyestä pyrähdyksestämme kuin ihmeen kaupalla ilman sakkoja, sillä rangeri olikin lähtenyt jostain käsittämättömästä syystä partioimaan toiselle polulle.

Ystävien kanssa kauppoja kierrellessä tuli tehtyä silmänruokashoppailua sekä muutamia löytöjä ja huomioitua, että kyllä täällä sentään kaikenlaisia mieluisia houkutuksia olisi tilinmenoksi.

Bordersin krjakaupasta Tiikeritoverin mukaan lähti jo kauan ihastelemani Pasifican Avalon Juniper-tuoksu, jossa on aistittavissa greippiä ja meheviä metsän aromeja. Pakkauksessa vielä niin mieluisa pöllö-design, että paatuneinkin parfyymien välttelijä siitä heltyisi. Toiseksi ylitsepääsemättömäksi kiusaukseksi osoittautui Folkmanisin kolmipäinen, punainen, kimallesuomuinen lohikäärme -käsinukke. Lohikäärme tahtoi siltä istumalta muuttaa Pariisiin asumaan ja puhalsi vakuudeksi pari lieskaa ilmaan osoittaakseen, ettei asiasta voida edes neuvotella. Siellä hän nyt istuskellee ullakkohuoneiston ikkunalaudalla, Eiffeltornia silmäillen.

Kävimme kouluamassa lattiasta ullakkoon Ithacan Antique Mallin, ison latomaisen rakennuksen joka on ahdettu täyteen menneiden aikojen kummallisia rojuja ja aarteita. Oikea aikamatka Amerikan menneisyyteen! Hinnoiltaan melko suolainen AM on erityisesti silmänruokaisa ja valokuvaamiseen inspiroiva paikka, mutta tällä kertaa mukaani tarttui alennusmyynnistä Julia Butcherin lentäviä jäniksiä (Hareplanes) esittävä posteri, josta aion tehdä huoneentaulun Jänismiehelle. Neiti M. löysi myös lasisen sormuspidikkeen.

Laittoman houkuttelevasta kangaskaupasta Tiikeritoverin matkaan lähti riemukas tyttöpääkalloilla koristeltu fleecekangas ja minulle mutaliskoilla camouflage-tyylisesti koristeltu fleecepakka. Aikeissamme on ommella / ompeluttaa kankaista rakkaan ja hyvin kulutetun maastohupparini mallilla tehdyt hupparimekot.

Hetken mielijohteesta eksyimme erääseen pieneen puotiin nimeltä Kitschen Sink. Kotoisa tavarataivas oli täynnä kaikenlaista käsityötä, kitchiä, taidetta ja kirjoja. Paikan omistaja oli ihan innoissaan siitä kun sai myydä persoonalliselle pariisittarelle "muotia" (=tyttärensä pilkullisen sadetakin sekä lierihatun). Hän kutsui meidät siltä istumalta seuraavana lauantaina oleville Hullun Hatuntekijän teekutsuille ja Alice Muhlbackin taidenäyttelyn avajaisiin. Minä ja Jänismies pääsimmekin käymään siellä, mutta vieraat ehtivät siihen mennessä valitettavasti jo lähteä.

Kaikkein viimeisimmäksi kävimme vielä kahvilla legendaarisessa hippikahvilassa. Se on edelleen niin viettelevä paikka, kuin kuvailinkin, herkullisine ruokineen, kahveineen ja ystävällisine henkilökuntineen. Houkuttelipa yksi heistä jo Tiikeritoveria visiitille Marseillesissa olevaan vastaavaan paikkaan...

Oli niin kivaa, että toiveissa on saada samat ystävät vielä uudelleen tänne tänä kesänä!