perjantaina, marraskuuta 27, 2009
tiistaina, marraskuuta 24, 2009
Kemikaali"uutisia"
Kemikaalien ja kosmetiikan riskeistä on tullut "viimeinkin" HOT muotiuutinen ja nyt sitten ollaan ihan trendikkäästi että iik, hirmuisen hui ja voi kauhistus, että kuin ne nyt silleen. Itsehän kirjoitin asiasta ärähtävän päreen jo vaatimattomat NELJÄ vuotta sitten, mutta mitäpä painoarvoa jollain mitättömällä blogilla nyt olisi...
Kun kerrankin paasasin tuohtuneena hiusvärien myrkyistä, niin eräs teinariblondi tuhahti halveksuvasti kuin jollekin sekopäälle salaliittoteoreetikolle, että kyllä nyt kosmetiikka on ihan varmasti turvallista kun sitä testataan niin älyttömän paljon!
Nyt sitten Mtv3:n Helmessä ällistellään näiden luotettavien kempparimarkkinoiden tasoa:
- Nainen kylvettää itseään parhaimmillaan 515 kemikaalin liemessä päivittäin. Mitä enemmän
aineita vaativia kauneusrutiineja, sen enemmille kemikaaleille tietenkin altistuu.
Kun kerrankin paasasin tuohtuneena hiusvärien myrkyistä, niin eräs teinariblondi tuhahti halveksuvasti kuin jollekin sekopäälle salaliittoteoreetikolle, että kyllä nyt kosmetiikka on ihan varmasti turvallista kun sitä testataan niin älyttömän paljon!
Nyt sitten Mtv3:n Helmessä ällistellään näiden luotettavien kempparimarkkinoiden tasoa:
- Nainen kylvettää itseään parhaimmillaan 515 kemikaalin liemessä päivittäin. Mitä enemmän
aineita vaativia kauneusrutiineja, sen enemmille kemikaaleille tietenkin altistuu.
- Kosmetiikka voikin itse asiassa ollakin luultua vaarallisempaa ja jopa haitallista terveydelle
- Ihon vanhenemisen jarruttamista lupaavat aineet itse asiassa vain nopeuttavat rypistymistä
(hahhah, keneltä kysyttiin paperit vielä viimevuonna, nimimerkillä 35 vee, eikä ryppyvoiteita nähnytkään!)
- Moni päivittäiskäytössä oleva kemikaali on yhdistetty allergioihin tai iho-oireisiin. Monet yleisesti käytetyt aineet häiritsevät hormonituotantoa ja hedelmällisyyttä tai aiheuttavat jopa syöpää.
- Parabeeni on yksi yleisimmistä kosmetiikan säilöntäaineista, ja sitä löytyy niin shampoissa, hiusgeeleissä, kosteusvoiteissa ja partavaahdoissa. Tutkimusten mukaan parabeeneilla on linkki ainakin rintasyöpään ja miesten hedelmällisyysongelmiin.
- Turvallisena pidetyt parabeenit, kuten metyyliparabeeni voivat muuttua myrkylliseksi altistuessaan auringonvalolle ja näin lisätä ihosyövän riskiä. Metyyliparabeeniä löytyy noin 16 000 tuotteesta, esimerkiksi hammastahnoista ja kosteusvoiteista.
-Kosmetiikkateollisuus väittää, etteivät parabeenit imeydy ihoon (mutta tottakai kaikki hyvät jutut imeytyy). Tutkimukset osoittavat, että 20 –60 prosenttia parabeeneistä imeytyy kehoon.
- Lainsäädännöllä yritetään suojata kuluttajaa haitallisista kemikaaleilta, mutta kosmetiikkafirmojen ei kuitenkaan tarvitse kertoa sitä, mitä mahdollisia epäpuhtauksia raakamateriaaleissa voi olla tai mitä sivutuotteita tuotannossa syntyy, niin kauan kuin nämä eivät päädy lopputuotteeseen.
- Kosmeettisten aineiden turvarajoista käydään kovaa kaupallista kädenvääntöä ja harjoitetaan koirana veräjästä menoa niin paljon kuin vain kiinni jäämättä iljetään, vaikka monet yleisesti käytetyt aineet on todettu selvästi haitallisiksi.
Näin.
LUONNONKOSMETIIKASTA LÖYTYY HYVIÄ (=KALLIITA) VAIHTOEHTOJA ARVELUTTAVILLE MARKETTIKEMIKAALEILLE. MUTTA OLKAA NIIDENKIN KANSSA TARKKANA JA HAKEKAA KRIITTISESTI TIETOA KAIKESTA MITÄ KÄYTÄTTE. ESIMERKIKSI KEMIKAALICOCTAILIN NOORA (Joka onkin näköjään blogannut samasta uutisesta) ON SUORASUINEN KEMIKAALITIETOPANKKI.
Kas kummaa vaan, kun omat iho-oireeni ja allergiani tuntuvat huomattavasti rauhoittuneen näinä vuosina, joina olen suorittanut kemikaaliostokseni tiedostavasti. Minähän siis meikkaan harvoin, läträän hiusvärien kanssa sitäkin harvemmin ja kieltäydyn käyttämästä kynsilakkoja, deodorantteja, hiuslakkoja, geelejä, ryppyvoiteiuta, lauryylisulfaattishampoita ja -hammastahnoja.
Huokaus. Pitikö taaskin olla oikeassa?
torstaina, marraskuuta 19, 2009
Kuinka catnappasin kissan vol. 1
Viime syksynä, jotakuinkin näihin aikoihin elämäämme hivuttautui synkkä varjo. Se ei johtunut millään tavalla minusta, Jänismiehestä, eikä etenkään asuinpaikastamme (eikä siis myöskään liittynyt meidän omiin tekemisiimme millään tavalla), vaan erään nuoren elämän nurin liukastumisesta ja äkkiluisusta kohti helvettiä.
Minulla tuntui olevan yhtä paljon mahdollisuuksia pysäyttää tuota luisua, kuin pidellä riimussa paikoillaan pillastunutta härkää. Tuo härän piteleminenkin on joskus tullut kokeiltua seurauksella, että vauhkoontunut luupää veti minua mahallani pitkin metsäpolkua ja sain lukuisan määrän ruhjeita, verinaarmuja sekä mustelmia, ennen kuin onnistuin päästämään otteeni riimusta irti. Yhtä lailla viime syksystä koitui henkisiä mustelmia, jotka kolottivat ja vihloivat pitkään. No, nyt ovat asiat joka tapauksessa paremmin em. episodin suhteen.
Mutta syksy 2008 oli enimmäkseen huonojen uutisten odottelua ja fiilisten ailahtelua eestaas, surusta ja raivosta kyyniseen välinpitämättömyyteen. Jopa New Yorkin matkani aikana oli niskavillat pystyssä, että milloin puhelin piippaa taas huolestuttavan tekstiviestin.
On sanonta, jonka mukaan kissan viikset ja tuntokarvat ovat niin herkät, että ne aistivat pienimmänkin railon tai halkeaman, josta mahtuvat sisään, särkyneessä sydämessä olevat railot mukaan lukien. Kissat ovat myöskin hyviä kiipeämään korkeiden esteiden yli. Jopa niiden, jotka olemme rakentaneet ympärillemme.
Vietimme eräänä vilpoisena syysiltana grillijuhlia Jänismiehen työkaverin E:n ja ranskalaisystävän C:n, sekä tämän perheen kanssa. Kun grillasimme ulkona, takapihallemme tassutteli yhtäkkiä kutsumaton vieras. Laiha, hopeanharmaa kissa kierteli ujonuteliaana ympärillämme ja viestitti eleillään, että ettehän pahastu, mutta minua niin kovasti kiinnostaisi tutustua teidän lautastenne sisältöön.
Tokihan noin hurmaavalle hyyryläiselle piti antaa maistiaiset. Kissanpuutostautini muistutteli vihlovasti olemassaolostaan ja hetken päästä harmaa neiti oli jo sylissäni, vaikkakin hiukan arastellen. Siinä vaiheessa Jänismies, E, C ja C:n vaimo päsmensivät minulle melkein yhteen ääneen, että varo vaan, mitä tuostakin vielä seuraa! Miten niin, vastasin itsevarmana. Ei pienintäkään riskiä. Minähän aion palata ensi kesänä Suomeen, eikä minulla ole mitään aikomusta koittaa onneani eläinkaranteenien ja maahantuontibyrokratian kanssa. Eivätkös muuttolemmikit edellyttäneet kolmen kuukauden karanteeneja ja kaikkea muuta yltiöhankalaa vääntämistä? Sitä paitsi minullahan on jo Suomessa kaksi sivistysvaltion kissaa, jotka eivät taatusti sietäisi jotain ihme jenkkikattia reviirillään.
Sain osakseni huolestunutta muminaa ja pään pyörittelyä, vaikken yhtään käsittänyt että miksi. Olihan kissalla sentään kaulapanta ja tagi, joka osoitti hänellä olevan omistajan ja kodin. Mitä haittaa siitä olisi, jos vähän kissaa lainaisin?
Harmaa kissa liittyi kyselemättä seuraamme, kun siirryimme sisätiloihin. Siellä hän sai lisää herkkuja ja meidän, sekä kolmen kissaa äärimmäisen varoen ja hellästi käsittelevän lapsen herpaantumattoman huomion. Miisu loikkasi kissoja rakastavan E:n syliin ja tavoitteli käpälällä tämän hampurilaista, tehdäkseen selväksi että tämä kissa ei kunnioita mitään epäreilua laumahierarkiaa, vaan on sitä mieltä että ystävät luonnollisesti jakavat lautasen sisällön keskenään. Ruuan jälkeen hän suuntasi suupieliään lipoen määrätietoisesti sänkyymme ja kiepahti turkkinsa pestyään hellyttävälle kerälle keskelle pehmoista susihuopaa.
Awwwwww....
Tarvitseeko paljon muuta sanoa, kuin että kissa ei yleensä unohda taloa, jossa on saanut ruokaa ja hyvänäpitoa. Niinhän siinä sitten kävi, että harmajainen oli norkoilemassa talomme edustalla seuraavana päivänä ja laskin hänet taas ilahtuneena sisälle. Ja seuraavana. Ja seuraavana, Jänismiehen suun maiskuttelun ja päänpuistelun säestämänä. Sitten kaappeihimme alkoi ilmaantua vaivihkaa kissanruokaa ja muroja. Nurkkaan ruoka- ja vesikipot. Hyllyyn harja, jossa oli kissankarvoja. Kissankarvoja alkoi esiintyä runsaasti myös kahvikupeissa, vaatteissa, erityisesti mustissa juhlavaatteissa ja joka paikassa. Ah, niin kotoisaa.
Meillä oli siis yllättäen melkein oma kissa, joka poistui aamuyön hämärissä noin kuuden aikaan omille teilleen ja palasi uskollisesti, kun yö oli laskeutunut. Ulkona hämärässä kuului aina vain iloinen kilinä kissin kipittäessä rappuamme kohti heti, kun huomasi meidät pihalla. Ja kuinka onnellinen ja kiitollinen hän olikaan kun häntä ruokittiin ja hemmoteltiin. Naama leveässä hymyssä neiti Harmaa venytteli itsensä piitkän pitkäksi, sulahopeiseksi reporangaksi sohvallemme ja otti vastaan kaikki varastoomme jääneet suukot, pörrötykset ja maharapsut.
To be continued...
Minulla tuntui olevan yhtä paljon mahdollisuuksia pysäyttää tuota luisua, kuin pidellä riimussa paikoillaan pillastunutta härkää. Tuo härän piteleminenkin on joskus tullut kokeiltua seurauksella, että vauhkoontunut luupää veti minua mahallani pitkin metsäpolkua ja sain lukuisan määrän ruhjeita, verinaarmuja sekä mustelmia, ennen kuin onnistuin päästämään otteeni riimusta irti. Yhtä lailla viime syksystä koitui henkisiä mustelmia, jotka kolottivat ja vihloivat pitkään. No, nyt ovat asiat joka tapauksessa paremmin em. episodin suhteen.
Mutta syksy 2008 oli enimmäkseen huonojen uutisten odottelua ja fiilisten ailahtelua eestaas, surusta ja raivosta kyyniseen välinpitämättömyyteen. Jopa New Yorkin matkani aikana oli niskavillat pystyssä, että milloin puhelin piippaa taas huolestuttavan tekstiviestin.
On sanonta, jonka mukaan kissan viikset ja tuntokarvat ovat niin herkät, että ne aistivat pienimmänkin railon tai halkeaman, josta mahtuvat sisään, särkyneessä sydämessä olevat railot mukaan lukien. Kissat ovat myöskin hyviä kiipeämään korkeiden esteiden yli. Jopa niiden, jotka olemme rakentaneet ympärillemme.
Vietimme eräänä vilpoisena syysiltana grillijuhlia Jänismiehen työkaverin E:n ja ranskalaisystävän C:n, sekä tämän perheen kanssa. Kun grillasimme ulkona, takapihallemme tassutteli yhtäkkiä kutsumaton vieras. Laiha, hopeanharmaa kissa kierteli ujonuteliaana ympärillämme ja viestitti eleillään, että ettehän pahastu, mutta minua niin kovasti kiinnostaisi tutustua teidän lautastenne sisältöön.
Tokihan noin hurmaavalle hyyryläiselle piti antaa maistiaiset. Kissanpuutostautini muistutteli vihlovasti olemassaolostaan ja hetken päästä harmaa neiti oli jo sylissäni, vaikkakin hiukan arastellen. Siinä vaiheessa Jänismies, E, C ja C:n vaimo päsmensivät minulle melkein yhteen ääneen, että varo vaan, mitä tuostakin vielä seuraa! Miten niin, vastasin itsevarmana. Ei pienintäkään riskiä. Minähän aion palata ensi kesänä Suomeen, eikä minulla ole mitään aikomusta koittaa onneani eläinkaranteenien ja maahantuontibyrokratian kanssa. Eivätkös muuttolemmikit edellyttäneet kolmen kuukauden karanteeneja ja kaikkea muuta yltiöhankalaa vääntämistä? Sitä paitsi minullahan on jo Suomessa kaksi sivistysvaltion kissaa, jotka eivät taatusti sietäisi jotain ihme jenkkikattia reviirillään.
Sain osakseni huolestunutta muminaa ja pään pyörittelyä, vaikken yhtään käsittänyt että miksi. Olihan kissalla sentään kaulapanta ja tagi, joka osoitti hänellä olevan omistajan ja kodin. Mitä haittaa siitä olisi, jos vähän kissaa lainaisin?
Harmaa kissa liittyi kyselemättä seuraamme, kun siirryimme sisätiloihin. Siellä hän sai lisää herkkuja ja meidän, sekä kolmen kissaa äärimmäisen varoen ja hellästi käsittelevän lapsen herpaantumattoman huomion. Miisu loikkasi kissoja rakastavan E:n syliin ja tavoitteli käpälällä tämän hampurilaista, tehdäkseen selväksi että tämä kissa ei kunnioita mitään epäreilua laumahierarkiaa, vaan on sitä mieltä että ystävät luonnollisesti jakavat lautasen sisällön keskenään. Ruuan jälkeen hän suuntasi suupieliään lipoen määrätietoisesti sänkyymme ja kiepahti turkkinsa pestyään hellyttävälle kerälle keskelle pehmoista susihuopaa.
Awwwwww....
Tarvitseeko paljon muuta sanoa, kuin että kissa ei yleensä unohda taloa, jossa on saanut ruokaa ja hyvänäpitoa. Niinhän siinä sitten kävi, että harmajainen oli norkoilemassa talomme edustalla seuraavana päivänä ja laskin hänet taas ilahtuneena sisälle. Ja seuraavana. Ja seuraavana, Jänismiehen suun maiskuttelun ja päänpuistelun säestämänä. Sitten kaappeihimme alkoi ilmaantua vaivihkaa kissanruokaa ja muroja. Nurkkaan ruoka- ja vesikipot. Hyllyyn harja, jossa oli kissankarvoja. Kissankarvoja alkoi esiintyä runsaasti myös kahvikupeissa, vaatteissa, erityisesti mustissa juhlavaatteissa ja joka paikassa. Ah, niin kotoisaa.
Meillä oli siis yllättäen melkein oma kissa, joka poistui aamuyön hämärissä noin kuuden aikaan omille teilleen ja palasi uskollisesti, kun yö oli laskeutunut. Ulkona hämärässä kuului aina vain iloinen kilinä kissin kipittäessä rappuamme kohti heti, kun huomasi meidät pihalla. Ja kuinka onnellinen ja kiitollinen hän olikaan kun häntä ruokittiin ja hemmoteltiin. Naama leveässä hymyssä neiti Harmaa venytteli itsensä piitkän pitkäksi, sulahopeiseksi reporangaksi sohvallemme ja otti vastaan kaikki varastoomme jääneet suukot, pörrötykset ja maharapsut.
To be continued...
perjantaina, lokakuuta 23, 2009
Ukkonen Pahanmaan yllä
Suhteeni ukonilmaan on jakomielinen Toisaalta rakastan ja kaipaan sitä, sillä se on minulle yksi alitajuntaani syviten vetoavista luonnonilmiöistä. Toisaalta se on myös saanut minut useasti toivomaan, että itseni sisällä olisi pieni, turvallinen kolo, jonne voisin ryömiä piiloon ja vetää oven tiukasti kiinni perässäni.
Pienenä pelkäsin ukkosta. Asuin viisivuotiaaksi asti maalla vaatimattomassa tönössä, jonka vieressä kasvoi suuri koivu. Ukkostuhojen uhka oli jotenkin nykyistä paljon vakavampi. Tai ainakin tuntui siltä, kun kuunteli vanhempien puheita. Muistan, että jokainen ukkosmyrsky sai isäni, isovanhempani ja meillä silloin tällöin asuneen "sukulaispiian" primitiivisen kauhun valtaan. Ainoastaan äitini näytti niistä jollain perverssillä tavalla nautiskelevan, -otti kupin kahvia käteen ja meni ikkunan ääreen fiilistelemään. Hoitajanani työskennellyt vanhapiika puolestaan istui kumpparit jalassa peräkammarissa ja kirkui sormiaan korviin tunkien kuin hyeena aina, kun jyrähti tai leimahti.
Istuin erään ukkosen aikaan lähellä pistokerasiaa, kun siitä vanhempieni ja mummon kertoman mukaan löivät lieskat. En tiedä, onko sellainen ylipäätään edes mahdollista, vaiko pelkkää liioittelua. Selvisin säikähdyksellä, enkä oikeastaan muista tapauksesta muuta, kuin että aikuiset häsläsivät ja kimittivät ja väittivät minun olleen ihan tillintallin. Kammohan siitä kehittyi. Pistorasioita karsastin huolella, vieläkin ne herättävät minussa jonkinlaista vastenmielisyyttä. Jos öisin ukkosti, kömmin aina puoliväkisin äidin kainaloon pelkäämään sitä ja nukuin autuaasti sen jälkeen, kun olin mielestäni turvassa.
Aikuisiällä olen alkanut nauttia ukkosesta, jos olen ihailemassa sitä talon sisällä tai tarpeeksi kaukana. Sääilmiönä ukkonen on pakahduttavan kaunis ja kiihottava. Voisin tuijottaa hyytävien salamojen piirtymistä pimeää taustaa vasten loputtomiin. Ja jotain elämää suurempaa siinä taivaallisten shamaanirumpujen paukkeessa vain on. Vaikka melu pääsääntöisesti ahdistaa minua, saan jyrinästä henkistä virtaa. Ei siis ole omena äitipuusta kauas pudonnut.
Jäätyäni Mont Blancilla vuoristoukkosen takia mottiin ja jouduttuani pelkäämään ihan liian lähelle iskeviä salamoja sekä kivivyöryä, sain kokemuksesta trauman. Kaikki äkilliset, paukahtavat äänet saivat minut hyppäämään pitkään tasajalkaa ja painajaiset jatkuivat talveen saakka. Ukkonen vainosi meitä samaisella matkalla Hauterivesissä, josta minulla on öinen mielikuva leiskunnan ja jytinän keskellä autossa puolinukuksissa istumisesta, sateennihkeään pyyhkeeseen kääriytyneenä.
Myös Trumansburg Fairissa ollessamme, Thunderstorm säikäytti minut pahasti. Juoksin kuin hysteerinen jänis kaatosateessa ja mutavellissä, peläten että salama iskee takaraivooni. Toisaalta sain kokemuksesta mahtavat adrenaliinikicksit heti lämpimään autoon turvaan päästyäni.
Tänä kesänä pääsin kokemaan elämäni kauneimman ukkosmyrskyn. Se oli niin vavisuttava ulkoilmaooppera ja taivaankannenmaalaus, että saan sen muistosta vieläkin ihania, kylmiä väreitä ja Carmina Buranan alkutahdit alkavat soida korvissani.
Olimme leirissä Badlandsin autiomaassa ja lähdimme visiitille Wall Drugiin. Istuskelin Kishin kanssa pienellä nurmikonläntillä ja tähyilin synkeää taivasta sillä aikaa, kun pojat pörräsivät kuuluisassa kauppakeskuksessa. Kun Jänismies tuli kissanlikaksi, pääsin vuorostani kahville kuuntelemaan sivukorvalla ihmisten keskusteluja. Sain selville, että alueella on radiossa mainittu tornadouhka.
Pysähtyessämme Wall Drugista palatessamme tankkaamaan bensaa Badlandsien edustalle, taivaalla alkoi tapahtua jotain vallan elokuvamaista: Nopeasti liikkuva pilvi alkoi kasvattaa itselleen jalkaa! Huomautin vieressäni ällisteleville mieskanssamatkustajille, että tuo sääilmiö muuten lähestyy aika viuhakkaan ja että eikös sen tieltä olisi syytä alkaa korjailla luitaan. Miesten mielestä ei ollut mitään syytä poistua aitiopaikalta. Samalla huoltoaseman pihasta lähti tuhatta ja sataa pakettiauto, jonka Jänismies huomautti kuuluvan jollekin meteorologiporukalle. Paku suuntasi tikkana kohti pilvilonkeroa.
OMC (=oh my cat!)
Emme ehtineet haukkoa kauaa henkeämme ja nostatella pulssia, kun draama laukesi ja pilvi imaisi stondiksensa takaisin, karaten itää kohti. Vaikea sanoa oliko sinä enemmän pettynyt vai helpottunut :) Jäi sinne taivaalle vielä runsaasti mielikuvituksekkaan näköisiä pilviä Badlandsien kukkuloilta ihailtavaksi. Kaukana pilkehti myös pientä salamointia.
Ilta kului leiriaskareissa. Hämärän laskeutuessa kyytipojat (Jänismiehen veli ja tämän kaveri) lähtivät pyykkäämään ja Jänismies loikki suihkuun. Minä jäin loikomaan kissan kanssa telttaan - neiti kun ei ennen päivänlaskua voinut nenäänsä laittaa vapaaehtoisesti ulos teltasta. Ukkonen kumisteli rumpujaan jossain entistä lähempänä.
Alkoi sitten ripsehtiä. Ripsehdintä muuttui suuremmiksi pisarantussahduksiksi. Alkoipa myöskin tuulla ihan tarpeeksi lujaa. Ja sitten ukkonen tuntuikin olevan jo pelottavan lähellä. Odotin hetken ja päätin lopulta evakuoitua varmuuden vuoksi kissan kanssa autoon, -vain huomatakseni että kaikki avaimet olivat pojilla.
Kerkesin jo huolestua toden teolla, ennen kuin Jänismies pinkoi sateen läpi teltalle, onneksi sentään meistä huolissaan. Sullouduimme autoon ja ajoimme sen pesutuvalle, jossa loput porukasta olivat motissa. Kyytiin tulevat pojat naureskelivat, kuinka pesulassa oli ollut ukkosta paossa lauma pelokkaasti pälyileviä lapsia. Kishi puolestaan otti rauhallisesti ja nukkui koko ajan sylissäni kerällä.
Koska ukkosella ei ollut juuri muuta tekemistä, ajoimme aukealle paikalle katselemaan mahtavaa luonnonteatteria. Sade meni hetkessä ohi, mutta taukoamaton salamointi jatkui taivaanrannassa, valaisten hienosti yötä. Sen tunnelman vaikuttavuutta on kertakaikkisen mahdotonta selostaa, mutta ehkäpä oheisesta videosta saa jonkinlaisen mielikuvan. Löysin näet sisältäni pienen elokuvaohjaajan, kun kännykkäkamerallaan kuvaava Jänismies piirtyi yöhön siluettina, salamat taustallaan. Sain näkymistä melkoisen tunnehyöyn, enkä pystynyt liikutukseltani juuri puhumaan. Stendhalin kyyneleet tihkuivat silmiin.
Kun palasimme teltalle, päätimme mennä nukkumaan. Edelleen myrskysi ja tuuli hurjasti, ukkosarmadan purjehtiessa pitkin poikin Pahan maan taivaankantta. Jänismies katseli kisun kanssa teltan pienestä takaluukusta pihalle ja näkymä kissasta ja miehestä olkapää olkapäätä vasten oli tosi hellyttävä. Katti laittoi tassun vasten luukun verkkoa, ihmetellen että mitähän älytöntä siellä pelottavassa ulkomaailmassa nyt tapahtuu.
Vaikka myrskyn kulku askarrutti meitä, emme jaksaneet valvoa sen loppumiseen asti, vaan käperryimme lämpöisten makuupussien uumeniin, kissa keskellämme ja jätimme yön Sekhmetin haltuun. Tuuli jatkoi teltan röykyttämistä, mutta hetken päästä emme sitä edes kuulleet, sillä olimme suloisesti unessa.
Aamulla heräsimme heleään auringonpaisteeseen.
Pienenä pelkäsin ukkosta. Asuin viisivuotiaaksi asti maalla vaatimattomassa tönössä, jonka vieressä kasvoi suuri koivu. Ukkostuhojen uhka oli jotenkin nykyistä paljon vakavampi. Tai ainakin tuntui siltä, kun kuunteli vanhempien puheita. Muistan, että jokainen ukkosmyrsky sai isäni, isovanhempani ja meillä silloin tällöin asuneen "sukulaispiian" primitiivisen kauhun valtaan. Ainoastaan äitini näytti niistä jollain perverssillä tavalla nautiskelevan, -otti kupin kahvia käteen ja meni ikkunan ääreen fiilistelemään. Hoitajanani työskennellyt vanhapiika puolestaan istui kumpparit jalassa peräkammarissa ja kirkui sormiaan korviin tunkien kuin hyeena aina, kun jyrähti tai leimahti.
Istuin erään ukkosen aikaan lähellä pistokerasiaa, kun siitä vanhempieni ja mummon kertoman mukaan löivät lieskat. En tiedä, onko sellainen ylipäätään edes mahdollista, vaiko pelkkää liioittelua. Selvisin säikähdyksellä, enkä oikeastaan muista tapauksesta muuta, kuin että aikuiset häsläsivät ja kimittivät ja väittivät minun olleen ihan tillintallin. Kammohan siitä kehittyi. Pistorasioita karsastin huolella, vieläkin ne herättävät minussa jonkinlaista vastenmielisyyttä. Jos öisin ukkosti, kömmin aina puoliväkisin äidin kainaloon pelkäämään sitä ja nukuin autuaasti sen jälkeen, kun olin mielestäni turvassa.
Aikuisiällä olen alkanut nauttia ukkosesta, jos olen ihailemassa sitä talon sisällä tai tarpeeksi kaukana. Sääilmiönä ukkonen on pakahduttavan kaunis ja kiihottava. Voisin tuijottaa hyytävien salamojen piirtymistä pimeää taustaa vasten loputtomiin. Ja jotain elämää suurempaa siinä taivaallisten shamaanirumpujen paukkeessa vain on. Vaikka melu pääsääntöisesti ahdistaa minua, saan jyrinästä henkistä virtaa. Ei siis ole omena äitipuusta kauas pudonnut.
Jäätyäni Mont Blancilla vuoristoukkosen takia mottiin ja jouduttuani pelkäämään ihan liian lähelle iskeviä salamoja sekä kivivyöryä, sain kokemuksesta trauman. Kaikki äkilliset, paukahtavat äänet saivat minut hyppäämään pitkään tasajalkaa ja painajaiset jatkuivat talveen saakka. Ukkonen vainosi meitä samaisella matkalla Hauterivesissä, josta minulla on öinen mielikuva leiskunnan ja jytinän keskellä autossa puolinukuksissa istumisesta, sateennihkeään pyyhkeeseen kääriytyneenä.
Myös Trumansburg Fairissa ollessamme, Thunderstorm säikäytti minut pahasti. Juoksin kuin hysteerinen jänis kaatosateessa ja mutavellissä, peläten että salama iskee takaraivooni. Toisaalta sain kokemuksesta mahtavat adrenaliinikicksit heti lämpimään autoon turvaan päästyäni.
Tänä kesänä pääsin kokemaan elämäni kauneimman ukkosmyrskyn. Se oli niin vavisuttava ulkoilmaooppera ja taivaankannenmaalaus, että saan sen muistosta vieläkin ihania, kylmiä väreitä ja Carmina Buranan alkutahdit alkavat soida korvissani.
Olimme leirissä Badlandsin autiomaassa ja lähdimme visiitille Wall Drugiin. Istuskelin Kishin kanssa pienellä nurmikonläntillä ja tähyilin synkeää taivasta sillä aikaa, kun pojat pörräsivät kuuluisassa kauppakeskuksessa. Kun Jänismies tuli kissanlikaksi, pääsin vuorostani kahville kuuntelemaan sivukorvalla ihmisten keskusteluja. Sain selville, että alueella on radiossa mainittu tornadouhka.
Pysähtyessämme Wall Drugista palatessamme tankkaamaan bensaa Badlandsien edustalle, taivaalla alkoi tapahtua jotain vallan elokuvamaista: Nopeasti liikkuva pilvi alkoi kasvattaa itselleen jalkaa! Huomautin vieressäni ällisteleville mieskanssamatkustajille, että tuo sääilmiö muuten lähestyy aika viuhakkaan ja että eikös sen tieltä olisi syytä alkaa korjailla luitaan. Miesten mielestä ei ollut mitään syytä poistua aitiopaikalta. Samalla huoltoaseman pihasta lähti tuhatta ja sataa pakettiauto, jonka Jänismies huomautti kuuluvan jollekin meteorologiporukalle. Paku suuntasi tikkana kohti pilvilonkeroa.
OMC (=oh my cat!)
Emme ehtineet haukkoa kauaa henkeämme ja nostatella pulssia, kun draama laukesi ja pilvi imaisi stondiksensa takaisin, karaten itää kohti. Vaikea sanoa oliko sinä enemmän pettynyt vai helpottunut :) Jäi sinne taivaalle vielä runsaasti mielikuvituksekkaan näköisiä pilviä Badlandsien kukkuloilta ihailtavaksi. Kaukana pilkehti myös pientä salamointia.
Ilta kului leiriaskareissa. Hämärän laskeutuessa kyytipojat (Jänismiehen veli ja tämän kaveri) lähtivät pyykkäämään ja Jänismies loikki suihkuun. Minä jäin loikomaan kissan kanssa telttaan - neiti kun ei ennen päivänlaskua voinut nenäänsä laittaa vapaaehtoisesti ulos teltasta. Ukkonen kumisteli rumpujaan jossain entistä lähempänä.
Alkoi sitten ripsehtiä. Ripsehdintä muuttui suuremmiksi pisarantussahduksiksi. Alkoipa myöskin tuulla ihan tarpeeksi lujaa. Ja sitten ukkonen tuntuikin olevan jo pelottavan lähellä. Odotin hetken ja päätin lopulta evakuoitua varmuuden vuoksi kissan kanssa autoon, -vain huomatakseni että kaikki avaimet olivat pojilla.
Kerkesin jo huolestua toden teolla, ennen kuin Jänismies pinkoi sateen läpi teltalle, onneksi sentään meistä huolissaan. Sullouduimme autoon ja ajoimme sen pesutuvalle, jossa loput porukasta olivat motissa. Kyytiin tulevat pojat naureskelivat, kuinka pesulassa oli ollut ukkosta paossa lauma pelokkaasti pälyileviä lapsia. Kishi puolestaan otti rauhallisesti ja nukkui koko ajan sylissäni kerällä.
Koska ukkosella ei ollut juuri muuta tekemistä, ajoimme aukealle paikalle katselemaan mahtavaa luonnonteatteria. Sade meni hetkessä ohi, mutta taukoamaton salamointi jatkui taivaanrannassa, valaisten hienosti yötä. Sen tunnelman vaikuttavuutta on kertakaikkisen mahdotonta selostaa, mutta ehkäpä oheisesta videosta saa jonkinlaisen mielikuvan. Löysin näet sisältäni pienen elokuvaohjaajan, kun kännykkäkamerallaan kuvaava Jänismies piirtyi yöhön siluettina, salamat taustallaan. Sain näkymistä melkoisen tunnehyöyn, enkä pystynyt liikutukseltani juuri puhumaan. Stendhalin kyyneleet tihkuivat silmiin.
Kun palasimme teltalle, päätimme mennä nukkumaan. Edelleen myrskysi ja tuuli hurjasti, ukkosarmadan purjehtiessa pitkin poikin Pahan maan taivaankantta. Jänismies katseli kisun kanssa teltan pienestä takaluukusta pihalle ja näkymä kissasta ja miehestä olkapää olkapäätä vasten oli tosi hellyttävä. Katti laittoi tassun vasten luukun verkkoa, ihmetellen että mitähän älytöntä siellä pelottavassa ulkomaailmassa nyt tapahtuu.
Vaikka myrskyn kulku askarrutti meitä, emme jaksaneet valvoa sen loppumiseen asti, vaan käperryimme lämpöisten makuupussien uumeniin, kissa keskellämme ja jätimme yön Sekhmetin haltuun. Tuuli jatkoi teltan röykyttämistä, mutta hetken päästä emme sitä edes kuulleet, sillä olimme suloisesti unessa.
Aamulla heräsimme heleään auringonpaisteeseen.
sunnuntaina, lokakuuta 18, 2009
Yrjölyhty
Satuinpa eilen kuulemaan mustahumoristisen jutun, joka on ällöttävyydestään huolimatta pakko kirjoittaa jonnekin ylös. Tämä vielä voittaisi niksi-Pirkassa ykköspalkinnon.
Olipa kerran eräällä henkilöllä pahemman laatuinen oksennustauti. Ihmisparka yrjöili kaiken mahansa sisällön sängyn vierelle asetettuun ämpäriin. Pian ämpäri alkoi haista ikävästi, mutta ryytynyt potilas ei jaksanut tyhjentää sitä, vaan otti ja kävi viemässä sen parvekkeelle.
Tuli pakkasyö ja ämpärin sisältö jäätyi. Seuraavana päivänä jäätyneestä kalikasta olisi saanut vallan ihastuttavan, vatsan sisällöllä koristellun (vrt. sitruunanpalasia ym. sisältävät geelikynttilät) yrjölyhdyn...
Sori jos pilasin päivän ruokahalunne. Mutta tällaistakin se elämä joskus on.
Olipa kerran eräällä henkilöllä pahemman laatuinen oksennustauti. Ihmisparka yrjöili kaiken mahansa sisällön sängyn vierelle asetettuun ämpäriin. Pian ämpäri alkoi haista ikävästi, mutta ryytynyt potilas ei jaksanut tyhjentää sitä, vaan otti ja kävi viemässä sen parvekkeelle.
Tuli pakkasyö ja ämpärin sisältö jäätyi. Seuraavana päivänä jäätyneestä kalikasta olisi saanut vallan ihastuttavan, vatsan sisällöllä koristellun (vrt. sitruunanpalasia ym. sisältävät geelikynttilät) yrjölyhdyn...
Sori jos pilasin päivän ruokahalunne. Mutta tällaistakin se elämä joskus on.
sunnuntaina, lokakuuta 04, 2009
Boiling River
Ehkä eksoottisin koskaan fyysisesti kokeilemani luonnonilmiö ja samalla paras luonnonmukainen saunan korvike on Yellowstonen Mammoth Hot Springsin kylässä sijaitseva Boiling River - joki, jossa voit keittää itsesi pehmeäksi spagetiksi.
Ekologisesti herkässä Yellowstonessahan on muuten kiellettyä lutrata missään vesistöissä, jotka ovat kosketuksissa vulkaanisten ilmiöiden kanssa, mutta Boiling River, Firehole, Ferris Fork ja Dununda Falls ovat poikkuksia säännöstä.
Boiling riverin uimapaikka syntyy, kun hyytävän kylmä Gardiner-joki ja sen rantapenkereen yli ryöppyävä kiehuvan kuuma maanalainen virta sekoittuvat toisiinsa. Gardinerissa on kyseisessä kohtaa luonnonkivillä padottu pitkä allas, jossa lämpötilat vaihtelevat lähteenkylmästä polttavaan.
Olen käynyt tuossa uimapaikkojen taivaassa kolme kertaa. Kahdesti Jänimiehen kanssa, ensimmäisenä Amerikankesänä retkeillessäni ja nyt tänä kesänä kahta henkeä isommalla porukalla. Kertakaikkiaan rakastan sitä!
Joessa lilluminen on hedonistinen päätös pitkälle patikkapäivälle ja hellii kipeytyneet lihakset pullataikinanpehmeiksi. Seurueemme kaksi noviisia tosin polttivat itsensä auringossa kielloistani huolimatta ja kuuma vesi aiheutti heille irvistyksistä päätellen aika tukalat oltavat.
Boiling River on erittäin suosittu ja ihmiset suorastaan kilpailevat joen autuaimmista paikoista. Viimeksi onnistuin pääsemään löhöilemään jumalaiseen kuumaan kohtaan, enkä itsekkäästi luovuttanut sitä kellekään, kanssakylpijöiden malttamattomista, sydämistyneistä ja kateellisista mulkaisuista huolimatta, ennen kuin olotilani alkoi ylikypsyyden takia siirtyä twilight zonelle.
Joelle kannattaa suunnata hyvin aikaisin, jopa ennen auringonnousua aamulla tai jo illan hämärtyessä, jos haluaa välttää tungeksivia turistilaumoja ja kirkuvia kakaroita. Talvella elämys voisi olla aika vinha. Auringon laskiessa lisämausteena voi myös nähdä joen yllä hyönteisiä metsästävien lepakoiden lauman.
BOILING RIVER in soak net
Ekologisesti herkässä Yellowstonessahan on muuten kiellettyä lutrata missään vesistöissä, jotka ovat kosketuksissa vulkaanisten ilmiöiden kanssa, mutta Boiling River, Firehole, Ferris Fork ja Dununda Falls ovat poikkuksia säännöstä.
Boiling riverin uimapaikka syntyy, kun hyytävän kylmä Gardiner-joki ja sen rantapenkereen yli ryöppyävä kiehuvan kuuma maanalainen virta sekoittuvat toisiinsa. Gardinerissa on kyseisessä kohtaa luonnonkivillä padottu pitkä allas, jossa lämpötilat vaihtelevat lähteenkylmästä polttavaan.
Olen käynyt tuossa uimapaikkojen taivaassa kolme kertaa. Kahdesti Jänimiehen kanssa, ensimmäisenä Amerikankesänä retkeillessäni ja nyt tänä kesänä kahta henkeä isommalla porukalla. Kertakaikkiaan rakastan sitä!
Joessa lilluminen on hedonistinen päätös pitkälle patikkapäivälle ja hellii kipeytyneet lihakset pullataikinanpehmeiksi. Seurueemme kaksi noviisia tosin polttivat itsensä auringossa kielloistani huolimatta ja kuuma vesi aiheutti heille irvistyksistä päätellen aika tukalat oltavat.
Boiling River on erittäin suosittu ja ihmiset suorastaan kilpailevat joen autuaimmista paikoista. Viimeksi onnistuin pääsemään löhöilemään jumalaiseen kuumaan kohtaan, enkä itsekkäästi luovuttanut sitä kellekään, kanssakylpijöiden malttamattomista, sydämistyneistä ja kateellisista mulkaisuista huolimatta, ennen kuin olotilani alkoi ylikypsyyden takia siirtyä twilight zonelle.
Joelle kannattaa suunnata hyvin aikaisin, jopa ennen auringonnousua aamulla tai jo illan hämärtyessä, jos haluaa välttää tungeksivia turistilaumoja ja kirkuvia kakaroita. Talvella elämys voisi olla aika vinha. Auringon laskiessa lisämausteena voi myös nähdä joen yllä hyönteisiä metsästävien lepakoiden lauman.
BOILING RIVER in soak net
lauantaina, syyskuuta 26, 2009
Cat Nut
En yleensä koskaan haali mitään matkamuistoja tai halpaa turistikrääsää reissuiltani, mutta tänä kesänä tein säännön vahvistavan poikkeuksen. Telttailtuamme kissan kanssa Amerikan halki ja vielä puoli matkaa ylhäältä alas, eksyin punapuumetsissä kaikenlaisia mauttomia omituisuuksia ja merkillisiä puuveistoksia myyvään puhdasveriseen krääsäkauppaan.
Siinä vaiheessa, kun näin tämän Bill Vernonin pähkinäinstallaation hyllyssä olin jo 100% vakuuttunut siitä, että olen ansainnut viimeinkin "sen hullun kissanaisen" arvonimen. Joten täytyihän siitä itselleen jokin pokaali ostaa palkkioksi luonteenpiirteiden jalostumisesta :)
Siinä vaiheessa, kun näin tämän Bill Vernonin pähkinäinstallaation hyllyssä olin jo 100% vakuuttunut siitä, että olen ansainnut viimeinkin "sen hullun kissanaisen" arvonimen. Joten täytyihän siitä itselleen jokin pokaali ostaa palkkioksi luonteenpiirteiden jalostumisesta :)
keskiviikkona, syyskuuta 23, 2009
Olet mitä luet
Vastaa kysymyksiin käyttämällä lukemiesi tai hyllyssäsi olevien kirjojen nimiä.
Oletko mies vai nainen?
Natsume Sōseki: I am a Cat
Kuvaile itseäsi.
Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret
Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Fulghum Robert: Sänky oli jo tulessa kun asetuin makuulle
Mihin haluaisit matkustaa?
Inkeri Kilpinen: Palavan pensaan maa
Kuvaile parasta ystävääsi.
Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli
Mikä on lempivärisi?
Pekkanen Toivo: Musta hurmio
Millainen sää on nyt?
Pratchett Terry: Valon tanssi
Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Alice Hoffman: Lyhtyjen yö
Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Diana Wynne-Jones: Liikkuva linna
Mitä elämä sinulle merkitsee?
Joanne Harris: Pieni Suklaapuoti
Millainen parisuhteesi on?
Gerald Durrel: Arkillinen eläimiä
Mitä pelkäät?
Morovich Enrico: Pudotus
Päivän mietelause?
Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Minkä neuvon haluaisit antaa?
Karin Fossum: Älä katso taaksesi
Miten haluaisit kuolla?
Samantha Mooney: A Snowflake in my hand
Mottosi?
Amy Tan: Ilon ja Onnen tarinat
Oletko mies vai nainen?
Natsume Sōseki: I am a Cat
Kuvaile itseäsi.
Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret
Kuinka voit?
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voiKuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Fulghum Robert: Sänky oli jo tulessa kun asetuin makuulle
Mihin haluaisit matkustaa?
Inkeri Kilpinen: Palavan pensaan maa
Kuvaile parasta ystävääsi.
Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli
Mikä on lempivärisi?
Pekkanen Toivo: Musta hurmio
Millainen sää on nyt?
Pratchett Terry: Valon tanssi
Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Alice Hoffman: Lyhtyjen yö
Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Diana Wynne-Jones: Liikkuva linna
Mitä elämä sinulle merkitsee?
Millainen parisuhteesi on?
Gerald Durrel: Arkillinen eläimiä
Mitä pelkäät?
Morovich Enrico: Pudotus
Päivän mietelause?
Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Minkä neuvon haluaisit antaa?
Karin Fossum: Älä katso taaksesi
Miten haluaisit kuolla?
Mottosi?
Amy Tan: Ilon ja Onnen tarinat
tiistaina, syyskuuta 15, 2009
Absorbing Sunlight
Intiaanikesä. Ulkona on ihanan kuuma. Unikot ja muut myöhäiset kukkakaunottaret kukkivat Koroisten niityllä. Perhosetkin vielä lentelevät.En aio jättää auringonvalon absorboimista ja yhteyttämistä kasvien yksinoikeudeksi, vaan imen valoa itseeni ja valmistan siitä endorfiinia.
maanantaina, syyskuuta 14, 2009
Cornucopia
Metsästäjä-keräilijä-viettini on villinä riemusta, kun se pääsee viimeinkin juoksuttamaan minua mielensä mukaan. Jänismies naureskelee, että viettini pitäisi laittaa kuristuspantaan, kun pienestä lainapakasteesta kaatuu avatessa päälle puolen hehtaarin metsän mustikat ja sieniä joutuu kohta ottamaan sänkyyn kainaloon nukkumaan, kun eivät muuallekaan mahdu. Eräänä hulluna sienisyksynä muistankin nähneeni unta siitä, että sänkyni on ääriään myöten täynnä suppilovahveroita ja nukuin niiden joukossa, mikä ei ollut kaukana totuudesta...
Ei mies kyllä yhtään valita sitten, kun illalla tarjoilen tuoksuvia piiraita ja muhennoksia nenän eteen.
Olen kolunnut intohimoisesti metsiä ja haalinut sieltä mukaani kaiken syömäkelpoisen mikä vain suinkin irtoaa. Oi sitä ikiaikaista riemua, kun löytää mustikoita, vattuja, ruusunmarjoja, pihlajanmarjoja, puolukoita, juolukoita, suppilovahveroita, kantarelleja, rouskuja, tatteja, orakkaita ja vaikka mitä ihanaa, eikä kukaan tai mikään estä kajoamasta tuohon runsaudensarveen. Olalla keikkuva kamera ottaa silmänruuaksi talteen senkin, mitä massu ei protestoimatta sulattaisi.
Olen suunnattoman onnekas paluumuuttaja, sillä juuri tänä syksynä sarvesta on ryöpynnyt herkkuja runsain mitoin: Mustikoita on ollut niin paljon ja niin isoja, että pensaat ovat lyyhistyneet pitkäkseen jättikokoisten marjojen painosta. Mustikoita löytyy vieläkin ja ne ovat vetisyydestään huolimatta edelleen syömäkelpoisia. Kyllä minä olen niitä ahminutkin, -tätäkin kirjoittaessa puoli litraa! (leveä, sinihuulinen virnistys).
Puolukat ovat niin isoja, että ämpärillisen kerää hyvästä paikasta melkein huomaamattaan. Pirtelöiden tekoon tarkoitetulla tehosekoittimella kun surauttaa puolukat sileäksi soseeksi, niin ei tarvitse edes siivilöidä kuoria pois unelmavaahtoista vispipuuroa tehdessä. Puolukkasose sopii muuten mainiosti liian makean jogurtin pelastajaksi.
Ruusunmarjoja jos löytää jostain liikenteestä kauempana olevasta metsästä, niin jopas niistä saakin mahtavan kiisselin! Keitetyt ruusunmarjat maistuvat soseena törkeän pahalle, mutta kun siivilöinnin jälkeen sekaan vähän kerrassaan maistellen lisäilee sokeria, lirauksen sitruunamehua ja ehkäpä hintusen verran inkivääriä sekä kanelia ja nauttii valmiin keitoksen kerman kera, niin voi kyynel, että osaakin olla hyvää! Joillekin uppoavat ruusunmarjat sellaisenaan tai kuivattuna jauheena ja kyllä minäkin karvasiementen täyttämiä kiulukoita joskus huvikseni imeskelen.
Kettujen ylenkatsomista pihlajanmarjoistakin saa vaikka mitä ihanaa kun vaan kokeilee.
Veljen pihamaan luumupuu ähelsi puolestaan niin paljon hedelmiä, että lopulta yksi oksa rapsahti niiden painosta itsekseen poikki. Minä loikkasin sutena niiden kimpuun ahmin niin paljon makeita luumuja, että suuri ihme kun en tullut kipeäksi.
Maata omistavilta onnekkailta ystäviltä on lisäksi herunut mustaherukoita, luumuja, herneitä, kurpitsoja, omenia ja savustettua kalaa. Kasaan haalituista antimista ruokaa laittaessa ja pöydän ääreen tyytyväisesti huokaisten istahtaessa on olo kuin sankarilla Valhallassa. Vielä kun pistäisi omat simat käymään ja korpihunajaa mausteeksi niin sitten olisi jumalten pidot maan päällä...
Taidan olla tällä menolla kasvattamassa muhkean vararenkaan talven varalle. Metsän herkkuja valmistaessa kun ei yleensä tule voita, kermaa ja sokeria säästeltyä.
Jokaihmisen oikeus on kotimaamme suuri ylpeys. Maat, joiden metsistä ei saa tai voi poimia suuhunsa mitään, ovat kyllä jotensakin säälittäviä. Ero on vähän kuin Konnulla ja Mordorilla: siinä missä Konnussa herkutellaan yltäkylläisesti maan antimilla, niin Mordorissa kärsitään saasteista ja vedellään pilaantuneita raatoja (ja sen kyllä näkee naamasta).
Kyllä siinä puolesta huvista jää paitsi, jos metsässä saa vain katsoa, muttei koskea. Sama kun museossa kävelisi. Suomalaiselle sentään on jo verenperintöinen kunnia-asia osata mennä metsälle ja tulla sieltä pois tuomisten kanssa, jos terveys vaan kestää ja jalat kantaa. Täällä keruumatkailevat italialais-, ranskalais- ja japanilaisressukat puolestaan pyörtyilevät onnesta, kun kuulevat että metsistämme saa vapaasti romehtia kaikki sienet mitä löytää, eikä niistä tarvitse edes maksaa.
Kaiken kaupan päälle metsä hoitaa siellä kulkevan sielua. Oma identiteetti sulautuu tarpoessa osaksi luontoa ja marinoituu havujen, sammalen, mullan sekä pihkan tuoksuissa pehmeän mureaksi.
Todettiinhan se lopulta tieteellisestikin, että ulkona luonnossa puuhasteleva ihminen on hyväntuulinen jo senkin takia, että likaa ja maata möyriessään hengittelee samalla Mycobacterium vaccae -nimistä bakteeria, joka saa aivosolut erittämään mielialaa kohottavaa serotoniinia sekä noradrenaliinia.
Biofilia on terveen sielun merkki ja edellytys. Vain sijoiltaan nyrjähtänyt, sairas yhteiskunta yllyttää jäseniään pelkäämään luontoa, säikkymään multaa ja rakastamaan kaikkea steriiiliä sekä keinotekoista. Älkää siis vain antako metsän pelon lisääntyä vaivihkaa, vaan painukaa mehtään, aina jos ja kun vain suinkin pääsette. Viekää jälkeläisennekin ja tunkekaa niille vaikka marjoja suuhun äänenvaimentimeksi, jos kitisevät että tietsikalla peluu on kivempaa!
Eikä sen metsässäolon tarvitse olla mitään perinteisen ryppyotsaista puurtamista ja itikan syöttinä kärvistelemistä. Kukaan ei kiellä rentoutumasta ja ottamasta metsälle vaikka tyynyä ja peittoa, itikoita hätistelevää sitronellakynttilää, rosvopaistia tai häppää, jos siltä tuntuu. Muista metsän mielikuvituksellisista käyttötarkoituksista puhumattakaan. Peittoaa meinaan aika monen baarin tunnelman se, kun makaa keskellä mustikkamätästä, vetää toisella kouralla mustikkoita napaan ja huikkaisee toisella noukkimella mustikkalonkeroa palan painikkeeksi (mustikkakilju tai mustikkakotiviini olisi tietysti vieläkin puhdasoppisempaa). Siitä on hyvä jatkaa vaikka laavun notskille paistamaan makkaraa tai kantarellia kepinnokassa :D
torstaina, syyskuuta 10, 2009
Kotidojo
Paluu kotidojolle ei ole ollut pelkkää sydäntä lämmittävää nostalgiaa, vaikka rehtiä potkunyrkitysmättöä olen tämän parin vuoden aikana aidosti kaivannutkin.
Kun maahanmuuton jälkeen kävin näyttämässä nenääni salilla, potkaisin heti liian korkealle ja reväytin saman tien vanhan vaivan, takareidenriivatun. Onneksi se ei mennyt niin pahasti kuin sillä on tapana, muuten olisin saanut taas "potkia koiria" seuraavat puoli vuotta.
Sitten vaan oli useamman viikon ajan syytä jos toistakin lusmuta. Ei huvittanut, ei pystynyt ja ei jaksanut. Oli muuta tekemistä ja ajattelemista.
Mutta takaisin on tullut viimeinkin raahauduttua, sillä joku riivattu sadomasokismi sinne vaan sinnikkäästi vetää, kaikista vamotuksista huolimatta. Tomumaja tarvitsee nyt erityisen kipeästi fyysistä tekemistä, jolla saa synkät ajatukset pois päästä ja lihasmuistin ohjaamaan autopilottina.
Iltaisin askel tepsuttaa vanhasta tottumuksesta salin suuntaan. On kiva mennä juosten, että saa hyvän alkulämmön päälle. Eikä salilla ole paljon mikään muuttunut, vessankin lattialla on edelleen! aina vettä. Paitsi että kantajunnut ovat kasvaa huristaneet lähes tunnistamattoman näköisiksi teineiksi ja uusia, alemmilla vöillä varusteltuja henkilöitä on liittynyt kaartiin. Vanhat kantikset ovat pitäneet uljaasti pintansa ja korotelleet ahkerasti vöitään, mikä on hyvin iloinen asia. Vain yksi on joukosta poissa...
Aloittaminen on ollut litroittain hikeä ja hiukan myös kyyneleitä.
Lihakseni luulevat muistavansa kahden vuoden takaa kaikenlaisia hämäriä temppuja, joihin niillä ei todellakaan ole enää tarvittavaa kapasiteettia. Ensimmäinen ikävä yllätys tuli pyyhkäisy-nimisestä alkeistaitoihin kuuluvasta jalkaheitosta, josta kaatuessani paukkasin pääni tatamiin. Piti koittaa vielä toinen ja kolmaskin kerta, ennen kuin uskoin, että niskassani ei ole enää niin vahvoja lihaksia, että niillä pitäisi lujaa kaatuessa leuan rinnassa ja estäisi pään retkahtamisen. No eipä ihme, kun amerikantaekwondossa ei juurikaan kaatumisilla juhlittu. Toivottavasti niskamuskelit tulevat hyvin pian takaisin, sillä alkeiskurssin ainaista pää-hartiasärkyä en ole kaipaillut takaisin riesoikseni. Ja näin ruskean vyön haltijana olisi ihan kunnia-asia osata kaatua ilman, että saa aivotärähdyksen...
Vahvuuteni mattopaini ei myöskään rullaa luontevasti niin kuin ennen vanhaan. Luopiot kädet eivät kerta kaikkiaan jaksa vääntää, vaikka pää muistaisi hyvinkin mihin suuntaan pitäisi olla menossa. Painit ovat toistaiseksi menneet enimmäkseen parin kuteissa terrierityylillä kiinni roikkumiseen ja hämmentyneeseen puolustautumiseen. Aktiivinen hyökkääminen saanee vielä odotutaa itseään muutamankin kunnonkohotus-punnerruksen verran.
Mutta on näissä itämaisissa baleteissa vaan oma viehätyksensä. En ole koskaan suhtautunut mihinkään urheiluun samalla innolla, enkä sitoumuksella kuin itsepuolustuslajeihin. Ja kyllä täytyy myöntää, että identiteettini sekä itsetuntoni ovat aika vahvasti sidoksissa niihin. Paluu tuntuu kaikesta huolimatta juhlalliselta. Siltä, että on tullut edes johonkin kotiin.
Ja rääkkäävän treenin jälkeen on edelleenkin makeaa nilkuttaa (aina siellä johonkin mitsin puukulmaan varpaansa niittaa) pukuhuoneeseen, pakata hiestä likomärät kuteet kassiin ja lähteä jäähdyttelemään illan suloiseen pimeyteen.
Endorfiinitähdet vaan tuikkivat ihon alla.
Kun maahanmuuton jälkeen kävin näyttämässä nenääni salilla, potkaisin heti liian korkealle ja reväytin saman tien vanhan vaivan, takareidenriivatun. Onneksi se ei mennyt niin pahasti kuin sillä on tapana, muuten olisin saanut taas "potkia koiria" seuraavat puoli vuotta.
Sitten vaan oli useamman viikon ajan syytä jos toistakin lusmuta. Ei huvittanut, ei pystynyt ja ei jaksanut. Oli muuta tekemistä ja ajattelemista.
Mutta takaisin on tullut viimeinkin raahauduttua, sillä joku riivattu sadomasokismi sinne vaan sinnikkäästi vetää, kaikista vamotuksista huolimatta. Tomumaja tarvitsee nyt erityisen kipeästi fyysistä tekemistä, jolla saa synkät ajatukset pois päästä ja lihasmuistin ohjaamaan autopilottina.
Iltaisin askel tepsuttaa vanhasta tottumuksesta salin suuntaan. On kiva mennä juosten, että saa hyvän alkulämmön päälle. Eikä salilla ole paljon mikään muuttunut, vessankin lattialla on edelleen! aina vettä. Paitsi että kantajunnut ovat kasvaa huristaneet lähes tunnistamattoman näköisiksi teineiksi ja uusia, alemmilla vöillä varusteltuja henkilöitä on liittynyt kaartiin. Vanhat kantikset ovat pitäneet uljaasti pintansa ja korotelleet ahkerasti vöitään, mikä on hyvin iloinen asia. Vain yksi on joukosta poissa...
Aloittaminen on ollut litroittain hikeä ja hiukan myös kyyneleitä.
Lihakseni luulevat muistavansa kahden vuoden takaa kaikenlaisia hämäriä temppuja, joihin niillä ei todellakaan ole enää tarvittavaa kapasiteettia. Ensimmäinen ikävä yllätys tuli pyyhkäisy-nimisestä alkeistaitoihin kuuluvasta jalkaheitosta, josta kaatuessani paukkasin pääni tatamiin. Piti koittaa vielä toinen ja kolmaskin kerta, ennen kuin uskoin, että niskassani ei ole enää niin vahvoja lihaksia, että niillä pitäisi lujaa kaatuessa leuan rinnassa ja estäisi pään retkahtamisen. No eipä ihme, kun amerikantaekwondossa ei juurikaan kaatumisilla juhlittu. Toivottavasti niskamuskelit tulevat hyvin pian takaisin, sillä alkeiskurssin ainaista pää-hartiasärkyä en ole kaipaillut takaisin riesoikseni. Ja näin ruskean vyön haltijana olisi ihan kunnia-asia osata kaatua ilman, että saa aivotärähdyksen...
Vahvuuteni mattopaini ei myöskään rullaa luontevasti niin kuin ennen vanhaan. Luopiot kädet eivät kerta kaikkiaan jaksa vääntää, vaikka pää muistaisi hyvinkin mihin suuntaan pitäisi olla menossa. Painit ovat toistaiseksi menneet enimmäkseen parin kuteissa terrierityylillä kiinni roikkumiseen ja hämmentyneeseen puolustautumiseen. Aktiivinen hyökkääminen saanee vielä odotutaa itseään muutamankin kunnonkohotus-punnerruksen verran.
Mutta on näissä itämaisissa baleteissa vaan oma viehätyksensä. En ole koskaan suhtautunut mihinkään urheiluun samalla innolla, enkä sitoumuksella kuin itsepuolustuslajeihin. Ja kyllä täytyy myöntää, että identiteettini sekä itsetuntoni ovat aika vahvasti sidoksissa niihin. Paluu tuntuu kaikesta huolimatta juhlalliselta. Siltä, että on tullut edes johonkin kotiin.
Ja rääkkäävän treenin jälkeen on edelleenkin makeaa nilkuttaa (aina siellä johonkin mitsin puukulmaan varpaansa niittaa) pukuhuoneeseen, pakata hiestä likomärät kuteet kassiin ja lähteä jäähdyttelemään illan suloiseen pimeyteen.
Endorfiinitähdet vaan tuikkivat ihon alla.
tiistaina, syyskuuta 08, 2009
Kaivo
Tuli yllättäen talvi ennen syksyä.
Nuori ystävä käveli muutamia viikkoja sitten siihen pimeään, vedettömään kaivoon, josta ei enää kiivetä takaisin. Ei varoittanut ketään, ei oireillut millään tavoin etukäteen. Ei vilkuttanut, eikä jättänyt mitään järkevää selitystä. Pyysi kirjeellä anteeksi ja meni vaan. Julman päättäväisesti. Taakseen katsomatta.
Vaikka päällisin puolin elämä jatkaa kulkuaan niin kuin ennenkin, sydämellä häilyy varjo. Itku tirahtaa helposti, vaikka kuinka purisi huulta. Nauru kalskahtaa ontolle, ihan kuin tyhjässä huoneessa nauraisi. Iloisuus ja innostuminen tuntuvat jotenkin sopimattomalta. Tekisi mieli läimäyttää itseään, kun lipsauttaa suustaan irvokkaita sanontoja: olevansa kuoleman väsynyt, ihan död tai maanneensa viikonlopun raatona sohvalla. Ihan kuin siitä jotain tietäisi.
Sitä on varonut kirjoittamista tai puhumista, kun sanat tuntuvat järjestään niin vääriltä ja kömpelöiltä. Tapahtuneen sanoiksi pukemisen tarve on silti ollut pakottavan suuri. Vaikeneminen vain pysähdyttää ja lamaannuttaa, patoaa eteen päin virtaamisen.
Eilisilta surevien ystävien kesken toi lohtua ja antoi ymmärtää, että sanat (olivatpa ne huolella valittuja tai valitsemattomia) ovat joka tapauksessa vain sanoja, -yhtä aikaa sekä painavan merkityksellisiä, että mitäänsanomattoman tyhjiä. Sukupolvemme uskaltaa sentään pohtia ääneen sitä, mistä vanhemmat mieluummin ovat hiljaa. Ja kyllä, kyllä meillä on jopa lupa höpöttää ja nauraa vainajasta puhuessa, vaikka kyyneleet valuisivat yhtä aikaa poskilla.
Viimeisiksi muistoikseni jäivät hänen miellyttävä, vähän ujo hymynsä ja auransa ystävällinen lämpö hilpeänä juhlayönä tanssiessa, -ne tulevat aina uudestaan ja uudestaan kummittelemaan elävinä mieleeni. Olin vilpittömän ilahtunut siitä, että tunnen niin mukavan ja välittömän ihmisen, sekä näen häntä pitkästä aikaa ja sanoin sen kyllä ääneenkin. Hysteerinen naurun rätkätys, tuhmat sutkaukset ja riehakas hevosenleikki värittivät pitkälle aamunkoiton ohi kestäneitä jatkoja. Ei siellä mitään varjoja näkynyt, paitsi silmien alla valvomisesta.
Lupasin mennä kylään, niin kuin hän pyysi. En ehtinyt, niin kuin ei moni muukaan kutsuttu.
Tänne kaivon reunalle jäi iso joukko ihmisiä suu auki loksahtaneena, kurkottelemaan käsiään syvyyksiin. Hokemaan, että ei voi olla totta. Tähyilemään ja haromaan pienintäkin johtolankaa. Potemaan henkistä kiertohuimausta sen pohjattoman epäreilun pudotuksen edessä, että elämän valon voi sammuttaa "naps" tuosta noin vain, tahallaan katkaisijasta painamalla, ilman auringonlaskua tai hiljaa hiipiviä varjoja.
Ja sitten on hetkessä pilkkopimeää.
Me kaivon reunalla seisojat voimme vain kirota huulemme turraksi, että miksi, voi helvetin perkeleen saatanan miksi, ilman mitään mahdollisuutta vastauksiin. Ikinä. Pohdimme ahdistuneina, vihaisina ja huono-omatuntoisina, että olisimmeko sittenkin ehtineet tehdä jotain, ihan mitä vaan. Ottaa napakasti kiinni lähtijän hihasta ja pysäyttää. Kertoa, että sellaista taakkaa ei olekaan, jonka kantamiseen ei voi pyytää apua.
Pienintäkään lähtöaietta ei kukaan kuitenkaan yksimielisesti ollut kuullut, nähnyt, havainnut tai edes helvetti soikoon aistinut. Ei pienintäkään. Päinvastoin: tulevaisuudensuunnitelmia, lupauksia ja sopimuksia huomiselle.
Lähtijä silpaisi mukanaan kaivoon ison siivun auringonpaistetta, hyväntuulisuutta ja ystävällisyyttä. Lämpimät parantajan kädet, joilla olisi tehnyt vielä paljon hyvää. Terveen sielun ja ruumiin, joilla olisi vielä vääntänyt monta rivakkaa mattopainia elämän kanssa. Hurmaavan persoonallisuuden, josta kaikilla oli vain myönteistä sanottavaa. Nuoren ihmisen, joka jätti mielijohteesta (?) korttinsa katsomatta.
Eikö joku kusipää olisi joutanut hänen sijastaan? Miksi hyvät ihmiset ovat aina ensimmäisenä käsi pystyssä jonossa, kun viikate heilahtaa?
Agnostikon suru on sormien välistä tyhjyyteen variseva kämmenellinen tuhkaa. Enkä tarvitse mitään uskonnollisia satuolentoja puhaltelemaan niitä silmiini, kyllä ne kirvelevät ilmankin.
Jos kaivolla on pohja, siellä on nyt syvälti suolaista vettä.
Traditional Indian Prayer
Nuori ystävä käveli muutamia viikkoja sitten siihen pimeään, vedettömään kaivoon, josta ei enää kiivetä takaisin. Ei varoittanut ketään, ei oireillut millään tavoin etukäteen. Ei vilkuttanut, eikä jättänyt mitään järkevää selitystä. Pyysi kirjeellä anteeksi ja meni vaan. Julman päättäväisesti. Taakseen katsomatta.
Vaikka päällisin puolin elämä jatkaa kulkuaan niin kuin ennenkin, sydämellä häilyy varjo. Itku tirahtaa helposti, vaikka kuinka purisi huulta. Nauru kalskahtaa ontolle, ihan kuin tyhjässä huoneessa nauraisi. Iloisuus ja innostuminen tuntuvat jotenkin sopimattomalta. Tekisi mieli läimäyttää itseään, kun lipsauttaa suustaan irvokkaita sanontoja: olevansa kuoleman väsynyt, ihan död tai maanneensa viikonlopun raatona sohvalla. Ihan kuin siitä jotain tietäisi.
Sitä on varonut kirjoittamista tai puhumista, kun sanat tuntuvat järjestään niin vääriltä ja kömpelöiltä. Tapahtuneen sanoiksi pukemisen tarve on silti ollut pakottavan suuri. Vaikeneminen vain pysähdyttää ja lamaannuttaa, patoaa eteen päin virtaamisen.
Eilisilta surevien ystävien kesken toi lohtua ja antoi ymmärtää, että sanat (olivatpa ne huolella valittuja tai valitsemattomia) ovat joka tapauksessa vain sanoja, -yhtä aikaa sekä painavan merkityksellisiä, että mitäänsanomattoman tyhjiä. Sukupolvemme uskaltaa sentään pohtia ääneen sitä, mistä vanhemmat mieluummin ovat hiljaa. Ja kyllä, kyllä meillä on jopa lupa höpöttää ja nauraa vainajasta puhuessa, vaikka kyyneleet valuisivat yhtä aikaa poskilla.
Viimeisiksi muistoikseni jäivät hänen miellyttävä, vähän ujo hymynsä ja auransa ystävällinen lämpö hilpeänä juhlayönä tanssiessa, -ne tulevat aina uudestaan ja uudestaan kummittelemaan elävinä mieleeni. Olin vilpittömän ilahtunut siitä, että tunnen niin mukavan ja välittömän ihmisen, sekä näen häntä pitkästä aikaa ja sanoin sen kyllä ääneenkin. Hysteerinen naurun rätkätys, tuhmat sutkaukset ja riehakas hevosenleikki värittivät pitkälle aamunkoiton ohi kestäneitä jatkoja. Ei siellä mitään varjoja näkynyt, paitsi silmien alla valvomisesta.
Lupasin mennä kylään, niin kuin hän pyysi. En ehtinyt, niin kuin ei moni muukaan kutsuttu.
Tänne kaivon reunalle jäi iso joukko ihmisiä suu auki loksahtaneena, kurkottelemaan käsiään syvyyksiin. Hokemaan, että ei voi olla totta. Tähyilemään ja haromaan pienintäkin johtolankaa. Potemaan henkistä kiertohuimausta sen pohjattoman epäreilun pudotuksen edessä, että elämän valon voi sammuttaa "naps" tuosta noin vain, tahallaan katkaisijasta painamalla, ilman auringonlaskua tai hiljaa hiipiviä varjoja.
Ja sitten on hetkessä pilkkopimeää.
Me kaivon reunalla seisojat voimme vain kirota huulemme turraksi, että miksi, voi helvetin perkeleen saatanan miksi, ilman mitään mahdollisuutta vastauksiin. Ikinä. Pohdimme ahdistuneina, vihaisina ja huono-omatuntoisina, että olisimmeko sittenkin ehtineet tehdä jotain, ihan mitä vaan. Ottaa napakasti kiinni lähtijän hihasta ja pysäyttää. Kertoa, että sellaista taakkaa ei olekaan, jonka kantamiseen ei voi pyytää apua.
Pienintäkään lähtöaietta ei kukaan kuitenkaan yksimielisesti ollut kuullut, nähnyt, havainnut tai edes helvetti soikoon aistinut. Ei pienintäkään. Päinvastoin: tulevaisuudensuunnitelmia, lupauksia ja sopimuksia huomiselle.
Lähtijä silpaisi mukanaan kaivoon ison siivun auringonpaistetta, hyväntuulisuutta ja ystävällisyyttä. Lämpimät parantajan kädet, joilla olisi tehnyt vielä paljon hyvää. Terveen sielun ja ruumiin, joilla olisi vielä vääntänyt monta rivakkaa mattopainia elämän kanssa. Hurmaavan persoonallisuuden, josta kaikilla oli vain myönteistä sanottavaa. Nuoren ihmisen, joka jätti mielijohteesta (?) korttinsa katsomatta.
Eikö joku kusipää olisi joutanut hänen sijastaan? Miksi hyvät ihmiset ovat aina ensimmäisenä käsi pystyssä jonossa, kun viikate heilahtaa?
Agnostikon suru on sormien välistä tyhjyyteen variseva kämmenellinen tuhkaa. Enkä tarvitse mitään uskonnollisia satuolentoja puhaltelemaan niitä silmiini, kyllä ne kirvelevät ilmankin.
Jos kaivolla on pohja, siellä on nyt syvälti suolaista vettä.
Traditional Indian Prayer
When I am dead
Cry for me a little
Think of me sometimes
But not too much.
Think of me now and again
As I was in life
At some moments it's pleasant to recall
But not for long.
Leave me in peace
And I shall leave you in peace
And while you live
Let your thoughts be with the living.
sunnuntaina, syyskuuta 06, 2009
Sieniarvoitus
Jos kellään on armainta haavistusta, mitä lajiketta kuvassa olevat sienet edustavat, niin olisin kiitollinen tiedosta. Olen selannut netin sienitietokantoja ja erittäin kattavaa sienikirjaani päätymättä mihinkään tulokseen.
Sienet olivat melko kookkaita, todella tympeän hajuisia, eikä niissä ollut havaittavissa pillistöä, piikkejä, helttoja tai mitään muutakaan jonka perusteella olisin lähtenyt arvoitusta ratkaisemaan. Ne vaan olivat kokonaisuudessaan tuommoista muumiomaista, sulan kynttilän tai (xxx) tai räjähtäneen banaanin näköistä massaa.
Käly tosin ehti jo ehdottamaan hajun todennettuaan sienelle nimeksi: Kuppatontun Heppi :)
Sienet olivat melko kookkaita, todella tympeän hajuisia, eikä niissä ollut havaittavissa pillistöä, piikkejä, helttoja tai mitään muutakaan jonka perusteella olisin lähtenyt arvoitusta ratkaisemaan. Ne vaan olivat kokonaisuudessaan tuommoista muumiomaista, sulan kynttilän tai (xxx) tai räjähtäneen banaanin näköistä massaa.
Käly tosin ehti jo ehdottamaan hajun todennettuaan sienelle nimeksi: Kuppatontun Heppi :)
tiistaina, syyskuuta 01, 2009
Feromonit
Hopeatoffeemme Kishi on toistanut parina iltana vallan merkilliset elkeet Jänismiehen suhteen.
Miehen lojuessa sängyllä paidatta (joo, kyllä se näyttää aika hottikselta), kissi menee miehen kainaloon nuuhistelemaan oikein antaumuksella ja naama vinkeässä kissanhymyssä. Sen jälkeen Kishi purra näykkäisee hellästi miestä kainaloon (miesmäistä kikatusta) ja saa sitten huvittavan potkuketkuhepulin sängyllä kuperkeikkaa mullin mallin pyörien. Vähän niin kuin olisi enemmänkin kissanminttua vedellyt.
Selvästi Jänismies tuoksuu kissankin mielestä jollekin hyvin puoleensavetävälle ja mieltä riemastuttavalle.
Tässähän tulee vielä kissatappelu parhaista kainalopaikoista :)
Miehen lojuessa sängyllä paidatta (joo, kyllä se näyttää aika hottikselta), kissi menee miehen kainaloon nuuhistelemaan oikein antaumuksella ja naama vinkeässä kissanhymyssä. Sen jälkeen Kishi purra näykkäisee hellästi miestä kainaloon (miesmäistä kikatusta) ja saa sitten huvittavan potkuketkuhepulin sängyllä kuperkeikkaa mullin mallin pyörien. Vähän niin kuin olisi enemmänkin kissanminttua vedellyt.
Selvästi Jänismies tuoksuu kissankin mielestä jollekin hyvin puoleensavetävälle ja mieltä riemastuttavalle.
Tässähän tulee vielä kissatappelu parhaista kainalopaikoista :)
torstaina, elokuuta 27, 2009
Mörkö
Pääsin sitten vihdoin ja viimein tapaamaan Mörköäkin.
Olin jo ehtinyt olla aika huolissani vanhasta papparaisesta, kun häntä hoitavan eksän ilta-aikataulut eivät sopineet kerta toisensa jälkeen yksiin meidän kanssamme. Samalla kuitenkin takaraivossa kolkutteli tieto siitä, että "jotain" oli ilmeisesti pielessä ja kissalla epämääräisiä patteja.
Heti kun saavuimme hoitopaikan pihamaalle, harmaantunut Mörkö tassutteli hatelikosta tervehtimään ja sanoi mulle söpösti mrrrräy ruostunutta saranaa muistuttavalla kollinäänellään. Armas äkäskääkkä!
Meillä oli varattu puolen tunnin päähän aika eläinlääkäriltä ja ikäväkseni jouduin paijausten sijaan syyllistymään inhottavaan rääkkäykseen, sullomalla papparaisen suuresti vihaamansa kuljetuslaatikkoon. Sain pikaiseen tuta, että Mörkö ei suinkaan ollut erityisen huonossa kunnossa, saatika mikään heiveröinen vanhus. Kauhean mälinän saattelemana berserkkipaniikkiin itsensä kiihdyttänyt pitkäkarvapiru iski parsinneulan teräviksi hiotut kyntensä syvälle olkapäähäni. Punnersi ja vänkyili vastaan niin maan perkeleesti. Meinasin jäädä häpeällisesti tappiolle tuon pahansisuisen ärriäisen kanssa painiessani, vaikka eksä ja nyksä avustivat kopittamista parhaansa mukaan. Olin kamppailun jälkeen niin stressi-irtokarvoilla kuorrutettu, että olisin käynyt Chewbaccasta.
Kun pääsimme autolla liikkeelle, ei kestänyt kauaakaan kun nenään leijui muhevat tuoksut, Mörön tuttuun tapaansa väännettyä hätäkakat. Lisäksi hän alkoi kuolata niin, että suupielistä roikkuivat pian paksut kuolavaljakset. Oli mukavaa kävellä lemuavan kopan kanssa eläinlääkärin tiskille ja tokaista, että tarviis muuten päästä siivoamaan alleen paskonut potilas ennen tutkimusta. Haisevien pökäleiden ronkkiminen irti pitkistä häntäkarvoista oli taas kertakaikkista juhlaa ja kirosin itseäni siitä, etten ollut ottanut tarpeeksi aikaa parturoida kollin muhkeita villahousuja etukäteen lyhyemmäksi.
Lääkäri tutki huolenaiheena olevat patit ja sanoi heti, ettei pitänyt niitä silmämääräisesti aggressiivisen oloisina. Kun emme moisesta ylimalkaisesta toteamuksesta saaneet mielenrauhaa, hän antoi kollukalle tutkimuksia varten rauhoittavaa troppia. Onneksi eksä ei ollut tällä kertaa mukana, sillä viimeksi hän meinasi pyörtyä kupsahtaa, kun katseli piikillä pistämistä. Univelkainen Jänismies sen sijaan torkkui tuolillaan ja lupsautteli silmiään siihen malliin, että en ollut lainkaan varma kumpi saikaan kankkuunsa sen rauhoittavan pistoksen.
Lekuri otti hyytyneestä turrista verikokeet. Testattua tuli kilpirauhas-, maksa- ja munuaisarvot sekä valko- ja punasoluarvot sekä verensokeri. Kollin 15 vuoden ikään nähden noissa ei onneksi ollut mitään mainittavaa häikkää, joten pattien suhteen päädyttiin pelkkään tarkkailuun. Lisäksi Mörkö sai uudenlaisen loishäädön niskaan siveltävänä nerokkaana geelinä.
Kotimatkaa varten Mörkö jo tokeni rauhoituksesta sen verran, että aloitti taas kauhean kuuloisen molinan ja vonkumisen. Miten kissasta voikin lähteä noin paha ääni? Sydän ja tärykalvo meinasi särkyä. Syliinkään en voinut ottaa, koska autossa panikoiva Mörkö onnistuu yleensä aina hankkimaan kynnenalusensa täyteen raakaa ihmislihaa.
Istuimme eksällä jonkin aikaa kahvilla ja sovimme, että Mörkö pysyy siellä toistaiseksi, sillä en voi ikävöinnistäni huolimatta ottaa häntä tämänhetkiseen asuinpaikkaamme. Tämä siksi, että armas Hopeatoffeemme ei optimistisista lupauksista huolimatta saanutkaan olla syksyn tilapäismajoituksemme aikaa siellä, missä alun perin piti, vaan palautui pikabumerangina meille. Ja kahden toisilleen vieraan kissan ahtaminen toisen ihmisen (ehdottomasti-ei-raavittavia!!!) kalusteita sisältävään pieneen kämppään voisi tuottaa enemmän ikävyyksiä ja kärhämää, kuin juuri nyt jaksan kestää. Ahistaa, sillä olisin kovasti halunnut hemmotella ja paapoa vanhaa papparaista kunnolla, kahden erossaolovuoden edestä.
Vaikka ilmeisen hyvähän kollilla on ollut hoitopaikassaan elellä. Iso talo ja omenapuinen pihatontti reviirinä. Eksän vanhempien jo harmaantunut beagle silloin tällöin leikkikaverina. Mielenvireyttä ylläpitävä reviirikiista naapurin kollin kanssa, sekä silloin tällöin muutama vieraileva kersa koulutettavana. Eksä kertoi suuresti huvittuneena nauraa hörötellen, kuinka muutamakin kääpiö oli opetellut kantapään kautta, että Mörköön ei tosiaankaan parane hairata kiinni, kuin vieraaseen sikaan tai voipi tulla kirvelevä pipi. Heh-heh.
Hieman vaappuen asteleva papparainen hanttaroi heti lääkärikäynnin jälkeen ruokakupille ja kävi ahmimassa napansa täyteen. Laattasi sitten rauhoitusaineen jälkivaikutusten takia suoraan ulkoportaille. Seuraavana hänellä oli jo vuorossa pihan katsastus ja sen varmistaminen, ettei kuulema oikein kiusankappaleeksi äitynyt töpöhäntäinen kolli ollut taas vaanimassa nurkilla.
Ainakin toistaiseksi siis näyttää ilahduttavasti siltä, että setä jaksaa vielä heilua!
maanantaina, elokuuta 24, 2009
lauantaina, elokuuta 22, 2009
Agrafia
Kotimaa on tainnut seisauttaa veret runosuonestani.
Ei ole pulpunnut tekstiä ei, vaikka märehtimistä on monessa asiassa liiankin kanssa. Kulttuurishokki ON paljon pahempi tännepäin tullessa. Tekee oudolla tavalla kipeää, ihan kuin jokin kohta olisi salaa amputoitu nukkuessani lentokoneessa.
Jomottaa sieltä, minne kuohuvien vesiputousten ja lämpöisten, kaskaan siritystä tulvillaan olevien öiden muistot on säilötty. Kivistää vielä ankarammin sieltä, missä kiertää suvun verta ja geeninhippusia. Levottomuus nävertää sieluuni labyrinttiaan, vaikka haluaisin kerrankin vain olla hetken rahuhassa, tyhjillä mielin ja aloillani.
Olen lievittänyt kipujani metsällä. Auringon lämmittämä metsä on äiti, lohtu, syli, pesä ja pään silitys, vaikka polulla mennä liipertäisi terhakka kyykäärme, niin kuin tänään. Minusta on tullut todella käärmemagneetti, kohta alan varmaan sössöttää silmät kierossa kärmeskieltä.
Valo paistaa ihanan kuulaana kalliolla kasvavien kanervien läpi. Lainapakastin täyttyy huimaa vauhtia läskimustikoista ja gargantuavatuista. Puolukkasurvosta on jo iso kulhollinen. Nutturaani on kietoutunut hämähäkinseittiä ja kuusenoksankrämmäleitä. Alushousuista löytyy neulanen ja kuollut itikka. Haperot pilkkoutuvat iltaisin pannulle tirisemään ja sekaan silputut perunat maistuvat juurikin uusilta perunoilta, eivätkä joltain perunakellarin turpeelta.
Uusi perheenjäsen tappaa lattialla papiljottia kaulatagi kilisten. Menee sitten sängylle lollimaan ja venyy piiiitkäksi - on kälyn sanoin sulaa hopeatoffeeta. Laitan nenän tassun keskelle ja katselen kehrääjän leveää hymyä, miettien mahtaakohan hänellä olla koti-ikävä?
Kotimaahan integroituakseni olen jonottanut paperinivaskat kainalossa virastoissa, mikä on edelleenkin yhtä rotanmyrkkyä. Byroissa on onneksi kohdeltu vaihteeksi kuin ihmistä ja asiakaspalvelu on pelannut yllättävän sutjakkaasti. Tai ainakin siihen asti kunnes postilaatikosta alkaa odotetusti tippua lisäselvityspyyntöjä ja eräskin tanskalaisten orankien ostama pankki ryssinee... krhmm, anteeksi, tanskannee uusiksi erään käsittämättömän nolon mokansa.
Tosin minulle tempaistiin epähuomiossa maahanmuuttajaleima otsaan, kun eräälläkin tiskillä oli muutama asiaansa hallitsematon yksilö tuuraamassa. Että ei tarvita kuin pari vuotta poissaoloa ja minut pistetään jo samaan säkkiin pakolaisten kanssa? Hoh, olisipa vaan ollut riemu osallistua väärinkäsityksen myötä vaikkapa suomea maahanmuuttajille -kurssille, niin olisi päässyt raspaamaan andymccoyismin pahimpia sienikasvustoja irti kielestään :)
Mutta vaikka itsellä on veret seisahduksissa, niin osaavat jotkut sentään kirjoittaa. Makaan illat selälläni ja ahmin Sofi Oksasen Puhdistusta, tykäten kovasti. Sen myötä huomaan taas kuinka paljon rakastankaan äidinkieltäni. Suomi on yhtä väkevää ja alkuvoimaista kuin villit mustikat, äreät puolukat ja matojen kansoittamat vatut. Sitä ei todellakaan mikään muu kieli peittoa kauneudessa ja sykähdyttävyydessä!
Ei ole pulpunnut tekstiä ei, vaikka märehtimistä on monessa asiassa liiankin kanssa. Kulttuurishokki ON paljon pahempi tännepäin tullessa. Tekee oudolla tavalla kipeää, ihan kuin jokin kohta olisi salaa amputoitu nukkuessani lentokoneessa.
Jomottaa sieltä, minne kuohuvien vesiputousten ja lämpöisten, kaskaan siritystä tulvillaan olevien öiden muistot on säilötty. Kivistää vielä ankarammin sieltä, missä kiertää suvun verta ja geeninhippusia. Levottomuus nävertää sieluuni labyrinttiaan, vaikka haluaisin kerrankin vain olla hetken rahuhassa, tyhjillä mielin ja aloillani.
Olen lievittänyt kipujani metsällä. Auringon lämmittämä metsä on äiti, lohtu, syli, pesä ja pään silitys, vaikka polulla mennä liipertäisi terhakka kyykäärme, niin kuin tänään. Minusta on tullut todella käärmemagneetti, kohta alan varmaan sössöttää silmät kierossa kärmeskieltä.
Valo paistaa ihanan kuulaana kalliolla kasvavien kanervien läpi. Lainapakastin täyttyy huimaa vauhtia läskimustikoista ja gargantuavatuista. Puolukkasurvosta on jo iso kulhollinen. Nutturaani on kietoutunut hämähäkinseittiä ja kuusenoksankrämmäleitä. Alushousuista löytyy neulanen ja kuollut itikka. Haperot pilkkoutuvat iltaisin pannulle tirisemään ja sekaan silputut perunat maistuvat juurikin uusilta perunoilta, eivätkä joltain perunakellarin turpeelta.
Uusi perheenjäsen tappaa lattialla papiljottia kaulatagi kilisten. Menee sitten sängylle lollimaan ja venyy piiiitkäksi - on kälyn sanoin sulaa hopeatoffeeta. Laitan nenän tassun keskelle ja katselen kehrääjän leveää hymyä, miettien mahtaakohan hänellä olla koti-ikävä?
Kotimaahan integroituakseni olen jonottanut paperinivaskat kainalossa virastoissa, mikä on edelleenkin yhtä rotanmyrkkyä. Byroissa on onneksi kohdeltu vaihteeksi kuin ihmistä ja asiakaspalvelu on pelannut yllättävän sutjakkaasti. Tai ainakin siihen asti kunnes postilaatikosta alkaa odotetusti tippua lisäselvityspyyntöjä ja eräskin tanskalaisten orankien ostama pankki ryssinee... krhmm, anteeksi, tanskannee uusiksi erään käsittämättömän nolon mokansa.
Tosin minulle tempaistiin epähuomiossa maahanmuuttajaleima otsaan, kun eräälläkin tiskillä oli muutama asiaansa hallitsematon yksilö tuuraamassa. Että ei tarvita kuin pari vuotta poissaoloa ja minut pistetään jo samaan säkkiin pakolaisten kanssa? Hoh, olisipa vaan ollut riemu osallistua väärinkäsityksen myötä vaikkapa suomea maahanmuuttajille -kurssille, niin olisi päässyt raspaamaan andymccoyismin pahimpia sienikasvustoja irti kielestään :)
Mutta vaikka itsellä on veret seisahduksissa, niin osaavat jotkut sentään kirjoittaa. Makaan illat selälläni ja ahmin Sofi Oksasen Puhdistusta, tykäten kovasti. Sen myötä huomaan taas kuinka paljon rakastankaan äidinkieltäni. Suomi on yhtä väkevää ja alkuvoimaista kuin villit mustikat, äreät puolukat ja matojen kansoittamat vatut. Sitä ei todellakaan mikään muu kieli peittoa kauneudessa ja sykähdyttävyydessä!lauantaina, elokuuta 01, 2009
Paluumuuttolintu
Olemma sitten takaisin kotomaassa. Esterin perseestä täysillä roiskuva kaatosade tervehti meitä leppeästi heti kun pistimme nenämme ulos lentokentältä. Oi kallis kotimaa, Suomi sulo pohjola...
Huokaus. Loman aikana ei puolestaan satanut varmaan sormustimellisen vertaa vaikka meni iso ukkonenkin ja melkein trombi lähitienoon yli. No emmä valita - seuraavat päivät ovat sentään olleet loistavaa hellettä.
Paluuta edelsi lähes kuukausi hektistä reissaamista, telttailua ja ajamista reitillä Ithaca - New York – Ithaca - Niagara Falls – Freeport – Badlands – Mt. Rushmore - Deadwood – Sheridan – Yellowstone – Ellensburg – Seattle – Mt. Rainier National Park – Crater Lake – Jedediah Smith Redwoods – Crescent City - Redwood National Park – Humboldt Redwood National Park – San Francisco – Santa Nella – Panorama City – Los Angeles. Losista sitten lehahdimme Seattlen ja Reykjavikin kautta Suomeen. Lennolla oli kiva tutkailla hyvin näkyviä Gröönlannin maastoja.
Kyllä tuossa kaikenlaista kerkesi nähdä ja yhtä jos toistakin ihmetellä, vaikka tällä kertaa oli vahvasti sellainen fiilis, että piti vain kiiruhtaa paikasta toiseen ilman chillailuun keskittyviä luppopäiviä. Upeimpia näkyjä olivat Badlandsin erämaan yllä riehunut massiivinen ukkonen, Yellowstonessa kiipeämämme Avalanche Peak, Muirnin jäätikölle asti kavuttu Mt. Rainier (ja Paradise Valley (ei ollut valitettavasti varusteita tai muutenkaan mahdollista lähteä huiputtamaan), huikean sininen Crater Lake sekä ihmeellisten puujättiläisten "kansoittamat" ja paksun valkoisen merisumun vaippaansa kietomat punapuumetsät. Sattuneista syistä matkallamme oli mukana myös eräs karvainen obstaakkeli, jonka hyvinvoinnista huolehtiminen rajoitti melkoisesti seikkailemistamme, eikä antanut juurikaan sijaa suuresti ikävöimällemme suisidaalilomailulle. Vähän jäi vaillinainen olo, kun ei tällä kertaa päässytkään pelkäämään täpöillä railoon tippumista tai kivi/lumivyöryn alle jäämistä :)
Nyt on kyllä sellainen matkustusyliannostus, että ei tekisi mieli ihan vähään aikaan autossa saatikka lentokoneessa istua. Jetlag takaa, että en pysty kunnolla nukkumaan, vaikka väsyttää ihan sikana. Ja jos nukun, on herättyä olo kuin seinä olisi kaatunut päälle. Kaipa se tästä parin päivän päästä alkaa helpottaa. Joohan? Tosin puhelin alkoi soida negatiivisella nuotilla ennen kuin olin ehtinyt olla vuorokauttakaan maan kamaralla ja huolet alkoivat nostaa tuntosarviaan. Tässä maassa on näköjään ihan turha kuvitella olevansa yltiöpositiivinen tai huoleton, jos tuntee useamman ihmisen kuin itsensä.
Kävimme tuossa kaupungilla pyörimässä ja nyt täytyy kyllä tunnustaa, että olen aika vieraantunut ja suorastaan vierastan Suomea. Ihmisten kanssa suomeksi asioiminen tuotti melkoista päänvaivaa, kun sanat eivät vain tuntuneet asettuvan järjelliseen järjestykseen. Ihan kuin Amerikassa olisi tullut joku lievä kielellinen aivovaurio (naurakaa vaan Andylle). Vähäsanainen, töksähtelevä asiakaspalvelu tuntui erittäin kummalliselta ja vielä kummallisemmalta se, kun saatiin asiakaspalvelua humoristisella vittuilulla höystettynä. Sangen ihanaa taas oli se, ettei tarvitse koko ajan lässyttää excuse me:tä kun menee alle metrin säteellä ohi kanssaihmisistä.
Mutta ruoka! Ruoka maistuu niin hyvältä, että söin kuola suupielistä roiskuen itseni tinkeäksi pitkästä aikaa. Uunissa haudutettu hirvipaisti ja uudet perunat sekä emmentaalilla päällystetty ruisleipä vain olivat niin hyvää, etten voinut saada niistä tarpeekseni (OMNOMNOMNOMNOM!). Salmiakkia olen mäystänyt niin, että musta kuola valuu suupielistä ja kohta käynee kuolema kolkuttelemaan, kun ne loputkin surkeat kaliuminmurenat ottavat hatkat elimistöstäni.
Olemme nyt olleet tässä melkein viikon Jänismiehen vanhempien kotona maalla ja koonneet itseämme. Kävimme metsässä itikan syöttinä poimimassa villivattuja ja mustikoita sekä sieniä. Tein vattupiirasta ja sienikastikkeella kruunattua uunilohta. Hölkkäsimme verryttelylenkin lehmänpaskan ja viljapeltojen muhevassa käälyssä. Paistoimme itseämme saunan lauteilla ylikypsiksi.
Täällä asuva Lokkikissa eli Elli on voinut iäkkyydestään ja jäykistä nivelistään huolimatta oikein hyvin maalaiskissana. Hän viettää suurimman osan ajastaan vierikossa jyrsijöitä pyydystellen ja tulee sitten seikkailujensa välissä nukkumaan pitkät unet sohvalle. Mitä nyt välillä antaa pienelle vouhaavalle koiranräyskäleelle ilmakorvatillikkaa ja sähisee niin lespaavasti, ettei koirakaan usko hänen olevan tosissaan. Ellin turkki oli tuuhentunut ja kissan yleisilme muuttunut villin ilvesmäiseksi. Luonne sen sijaan oli pehmentynyt narisevasta, mäykyvästä ja tiuhaan protestoivasta sekä rehellisesti sanottuna ärsyttävästä jästipäästä pehmoiseksi, hymynaamaiseksi kehruuttelijaksi, kun vanhalla neidillä on vihdoinkin ovi auki ulos ja sisään tasan silloin kun hän itse tahtoo. Lokki jäänee tänne maalle asumaan elämänsä loppuun, sillä mikään kaupunkilaiskissa hän ei ole omasta tahdostaan koskaan ollutkaan.
Mörkökissaa menemme sen sijaan katsomaan ehkä perjantaina. Pelkään pahoin, että vanhaherra ei valitettavasti ole kunnossa, mistä minulle ei tietenkään ole viitsitty ilmoitella mitään, kuin vasta nyt kun soitin.
Sitten pitäisi ruveta vaan nohevoitumaan ja integroitumaan takaisin tähän arktiseen yhteiskuntaan. Vähän hiipii melankolia puseroon, mutta tokihan se kuuluu jo kansanluonteeseen.
Huokaus. Loman aikana ei puolestaan satanut varmaan sormustimellisen vertaa vaikka meni iso ukkonenkin ja melkein trombi lähitienoon yli. No emmä valita - seuraavat päivät ovat sentään olleet loistavaa hellettä.
Paluuta edelsi lähes kuukausi hektistä reissaamista, telttailua ja ajamista reitillä Ithaca - New York – Ithaca - Niagara Falls – Freeport – Badlands – Mt. Rushmore - Deadwood – Sheridan – Yellowstone – Ellensburg – Seattle – Mt. Rainier National Park – Crater Lake – Jedediah Smith Redwoods – Crescent City - Redwood National Park – Humboldt Redwood National Park – San Francisco – Santa Nella – Panorama City – Los Angeles. Losista sitten lehahdimme Seattlen ja Reykjavikin kautta Suomeen. Lennolla oli kiva tutkailla hyvin näkyviä Gröönlannin maastoja.
Kyllä tuossa kaikenlaista kerkesi nähdä ja yhtä jos toistakin ihmetellä, vaikka tällä kertaa oli vahvasti sellainen fiilis, että piti vain kiiruhtaa paikasta toiseen ilman chillailuun keskittyviä luppopäiviä. Upeimpia näkyjä olivat Badlandsin erämaan yllä riehunut massiivinen ukkonen, Yellowstonessa kiipeämämme Avalanche Peak, Muirnin jäätikölle asti kavuttu Mt. Rainier (ja Paradise Valley (ei ollut valitettavasti varusteita tai muutenkaan mahdollista lähteä huiputtamaan), huikean sininen Crater Lake sekä ihmeellisten puujättiläisten "kansoittamat" ja paksun valkoisen merisumun vaippaansa kietomat punapuumetsät. Sattuneista syistä matkallamme oli mukana myös eräs karvainen obstaakkeli, jonka hyvinvoinnista huolehtiminen rajoitti melkoisesti seikkailemistamme, eikä antanut juurikaan sijaa suuresti ikävöimällemme suisidaalilomailulle. Vähän jäi vaillinainen olo, kun ei tällä kertaa päässytkään pelkäämään täpöillä railoon tippumista tai kivi/lumivyöryn alle jäämistä :)
Nyt on kyllä sellainen matkustusyliannostus, että ei tekisi mieli ihan vähään aikaan autossa saatikka lentokoneessa istua. Jetlag takaa, että en pysty kunnolla nukkumaan, vaikka väsyttää ihan sikana. Ja jos nukun, on herättyä olo kuin seinä olisi kaatunut päälle. Kaipa se tästä parin päivän päästä alkaa helpottaa. Joohan? Tosin puhelin alkoi soida negatiivisella nuotilla ennen kuin olin ehtinyt olla vuorokauttakaan maan kamaralla ja huolet alkoivat nostaa tuntosarviaan. Tässä maassa on näköjään ihan turha kuvitella olevansa yltiöpositiivinen tai huoleton, jos tuntee useamman ihmisen kuin itsensä.
Kävimme tuossa kaupungilla pyörimässä ja nyt täytyy kyllä tunnustaa, että olen aika vieraantunut ja suorastaan vierastan Suomea. Ihmisten kanssa suomeksi asioiminen tuotti melkoista päänvaivaa, kun sanat eivät vain tuntuneet asettuvan järjelliseen järjestykseen. Ihan kuin Amerikassa olisi tullut joku lievä kielellinen aivovaurio (naurakaa vaan Andylle). Vähäsanainen, töksähtelevä asiakaspalvelu tuntui erittäin kummalliselta ja vielä kummallisemmalta se, kun saatiin asiakaspalvelua humoristisella vittuilulla höystettynä. Sangen ihanaa taas oli se, ettei tarvitse koko ajan lässyttää excuse me:tä kun menee alle metrin säteellä ohi kanssaihmisistä.
Mutta ruoka! Ruoka maistuu niin hyvältä, että söin kuola suupielistä roiskuen itseni tinkeäksi pitkästä aikaa. Uunissa haudutettu hirvipaisti ja uudet perunat sekä emmentaalilla päällystetty ruisleipä vain olivat niin hyvää, etten voinut saada niistä tarpeekseni (OMNOMNOMNOMNOM!). Salmiakkia olen mäystänyt niin, että musta kuola valuu suupielistä ja kohta käynee kuolema kolkuttelemaan, kun ne loputkin surkeat kaliuminmurenat ottavat hatkat elimistöstäni.
Olemme nyt olleet tässä melkein viikon Jänismiehen vanhempien kotona maalla ja koonneet itseämme. Kävimme metsässä itikan syöttinä poimimassa villivattuja ja mustikoita sekä sieniä. Tein vattupiirasta ja sienikastikkeella kruunattua uunilohta. Hölkkäsimme verryttelylenkin lehmänpaskan ja viljapeltojen muhevassa käälyssä. Paistoimme itseämme saunan lauteilla ylikypsiksi.
Täällä asuva Lokkikissa eli Elli on voinut iäkkyydestään ja jäykistä nivelistään huolimatta oikein hyvin maalaiskissana. Hän viettää suurimman osan ajastaan vierikossa jyrsijöitä pyydystellen ja tulee sitten seikkailujensa välissä nukkumaan pitkät unet sohvalle. Mitä nyt välillä antaa pienelle vouhaavalle koiranräyskäleelle ilmakorvatillikkaa ja sähisee niin lespaavasti, ettei koirakaan usko hänen olevan tosissaan. Ellin turkki oli tuuhentunut ja kissan yleisilme muuttunut villin ilvesmäiseksi. Luonne sen sijaan oli pehmentynyt narisevasta, mäykyvästä ja tiuhaan protestoivasta sekä rehellisesti sanottuna ärsyttävästä jästipäästä pehmoiseksi, hymynaamaiseksi kehruuttelijaksi, kun vanhalla neidillä on vihdoinkin ovi auki ulos ja sisään tasan silloin kun hän itse tahtoo. Lokki jäänee tänne maalle asumaan elämänsä loppuun, sillä mikään kaupunkilaiskissa hän ei ole omasta tahdostaan koskaan ollutkaan.
Mörkökissaa menemme sen sijaan katsomaan ehkä perjantaina. Pelkään pahoin, että vanhaherra ei valitettavasti ole kunnossa, mistä minulle ei tietenkään ole viitsitty ilmoitella mitään, kuin vasta nyt kun soitin.
Sitten pitäisi ruveta vaan nohevoitumaan ja integroitumaan takaisin tähän arktiseen yhteiskuntaan. Vähän hiipii melankolia puseroon, mutta tokihan se kuuluu jo kansanluonteeseen.
maanantaina, heinäkuuta 06, 2009
Absolument Fabuleux
Olimme kesäkuun keskellä kymmenen päivän reissulla Grenoblessa. Matka oli sekä sisällöltään, että seuraamuksiltaan Absolument Fabuleux. (käännös Tiikeritoverin).
Geneven lentokentän edustan bussiasemalla tulvahti sieraimiini yhtäkkiä jostain jokin todella ihana ja ihmeellinen hajahdus joka toi mieleen yhtä aikaa voimakkaan mangoesanssin ja kirpakan rosmariinin. Lähteestä ei mitään havaintoa. Piti oikein hetki fiilistellä siinä paikallaan ja selostaa vähemmän sensitiivisen hajuaistin omaavalle Jänismiehelle, kuinka oikein leijun huumaavassa oranssin tuoksun pyörteessä. Mikä lie ollut? Kenties ohi lehahtanut, taikasauvastaan parfyymimolekyylejä varistellut tuoksukeiju?
Oli kutkuttavaa rantautua Eurooppaan. Jo lentokentällä tuli semmoinen rottinkinen fiilis, että nyt ollaan muuten kotimantereella ja sillä on vahvasti puolensa. Ihmisissä, ruuassa ja jutuissa oli jo ainakin 50% vähemmän sokeria, eikä lainkaan high fructose corn syrupia.
En suinkaan tarkoita sitä, että jenkkilässä olo olisi ollut mitenkään epämiellyttävää. Mutta ihan saletisti ne asiat, joiden puutetta, toimimattomuutta tai huonommuutta olen Amerikan suhteen jatkuvasti marmattanut, olivat Euroopassa paremmin - ihan niin kuin muistelinkin. Helpotuksekseni saatoin siis todeta, etten olekaan epäilyksistäni huolimatta mikään nariseva, pilalle hemmoteltu nirppanokka, vaan vain ihan normaali jalat maassa seisova ja sivistysvaltiosta kotoisin oleva eurooppalainen.
Vietimme Grenoblen ajasta suurimman osan hotelli Gloriassa. Kompakti ja siisti huone, jonka hinta kolmen hengen huoneesta (Tiikeritoveri siis messissä) 65 euroa yöltä. Respan täti oli oikein mukava ja puhui hyvää englantia.65 €
Kuljeskelimme Tiikeritoverin kanssa suurimman osan ajasta vain pitkin kaupunkia katselemassa paikkoja, maistelemassa toinen toistaan eksoottisempia jäätelöitä ja ihastelemassa houkuttelevasti aseteltuja silmänruokia, sillä aikaa kun Jänismies tapasi toisaalla tärkeitä lajitovereitaan ja kokeili karismansa purevuutta.
Taisi muuten olla ihan ensimmäisiä päiviä, kun istuimme jäätelöllä kadunvarren pienessä pöydässä ja vanha papparainen köpötteli siihen ihastelemaan, että voi kun me ollaan NIIN sieviä. (Meikäläisen kohdalla se johtui tietenkin vain ja ainoastaan siitä, että minulla oli päässä Tiikeritoverin PerUna -hattu.) Enkä edes tiedä mitä kaikkea muuta ihasteli, sillä Je ne comprends pas français (kätevin ranskankielinen lause ikinä) mutta kohtuullisen kauan flirttaili ja vilkutti ryppyjen saartamaa silmää, vaikkei tuo kuulopuoli niin kummoisesti pelannutkaan :D Siinä oli kyllä jotain sangen hurmaavaa. Nuorten ja röyhkeiden kollipoikien toimesta toteutettuna moinen naistennaurattaminen saattaa kuulema puolestaan olla nykyranskassa suorastaan inhottavaa ja loukkaavaa, etenkin jos ihailun kohdetta ei voisi vähempää kiinnostaa kulkumulkkujen kanssa vehtaaminen.
Pääsin/jouduin tutustumaan Grenoblen ikäviin varjopuoliinkin sekä aamuisella Iseren varren kävelylläni, että joka ikinen päivä katujen kulmilla. Iseren rannalla oli nimittäin kurjaakin kurjempi, homeisista patjoista, laudanpätkistä ja ties mistä rojusta kyhätty shanty town, hökkelikylä. Surkeiden mörskien pihoilla tepasteli koiria, kanoja ja kälinästä päätellen jopa ryömiväisikäisiä lapsiakin. Näin muutaman asumuksen sisäänkin ja ihan hirveän kurjalta sekä saastaiselta näytti. Puun rungolla istuskellut nuorehko mies pummasi ohi kulkiessani tupakkaa, jota en polta. Kylmäsi mennä ohi, sillä tuskinpa ihmiskohtaloiden polkuja välttämättä mikään sen kummempi erottaa, kuin elämän oikullinen arpaonni.
Kaupungin keskustassa oli puolestaan silmiinpistävän runsaasti kerjäläisiä, joista varmasti moni oli näitä Suomessakin tutuksi tulleita romanialaisia. He olivat asettuneet polvilleen mm. pankkiautomaattien ja kauppojen liepeille huutelemaan ohikulkijoille, mutta kyllä ojossa olevaa kättä tultiin työntämään suoraankin nenän eteen. Jossain vaiheessa piti jo konsultoida Tiikeritoveria siitä, miten sanotaan kohteliaasti ranskaksi (ei) olen pahoillani: Je suis désolé.
Jokseenkin inhottavin juttu kaupungissa oli se, että julkisen vessan löytäminen oli kiven alla, jos ei halunnut mennä ravintolaan syömään, päästäkseen samalla hotelli helpotukseen. Julkisten vessojen olemattomuuden saattoi huomata myös katukuvassa, kun pissi lemahti sieraimiin tuon tuosta. Koiranpaskan suhteen ranskalaiset näyttäisivät olevan myös tosi arrogantteja törkymöykkyjä. Kikkareita oli sen verran, että askeleitaan sieti varoa ja näinpä jopa erän nuoren miehen antavan rakkinsa vääntää pehmikset KESKELLE kävelykatua, ennen kuin he jatkoivat tyynesti matkaansa. Olisipa ollut ilo kaapaista paasha kapustaan ja singota se nuorukaisen takaraivoon.
Ja viimeinen valituksen aihe on se vanha tuttu autoliikenne, kaikkein pahin ja inhottavin puoli , jonka olen toistaiseksi Ranskanmaasta huomioinut. Muistuikin aika elävästi mieleen, miksi minua vitutti ja nyrkkiäni syyhytti taukoamatta, kun istuimme viimeksi liikkuvan auton sisällä Ranskassa.
Ranskalaiset ajavat kuin aivottomat pullopersesiat, joilla on chilipalko siellä. Talla pohjassa ja täysin tuuriin luottaen. Nyrkkiä puiden, keskisormea näytellen, naama kiukusta sinipunaisena, vaaratilanteita aiheutellen ja kirosanoja tuulilasiin sylkien. Peltiä rutaten ja töyssyparkkeja suvereenisti tehden. Ranskassa on kerta kaikkiaan äärimmäisen törkeä liikennekulttuuri ja mutkaisessa vuoristoajossa ranskisten vähämielinen riskinottotaipumus senkun korostuu vain entisestään. Ihmiset lyövät vetoa siitä, montako päivää uusi auto säästyy lommoitta... Ja auta armias, jos kuvittelet jalankulkijana olevasi turvassa ylittäessäsi katua. C:kin sanoi, että toisin kuin Amerikassa, Ranskassa jalankulkija on erittäin väistövelvollinen rullaavaan autoon nähden, jos yhtään arvostaa henkeään.
Viikonlopuksi lähdimme Jänismiehen kollegan, C:n luo vuorille. Itseasiassa en muista yhtään sen pikkukylän nimeä missä C:n koti sijaitsee, mutta onpahan miehellä vaan sellaiset kotimaisemat, että ei voi kuin päivitellä silmät suurina: Ikkunan alla aukeavat alppilehmien ja hevosten täplittämät mehevät laidunmaat, jotka rajautuvat tummiin havumetsiin. Horisontissa siintävät oudon eteeriset, pilvitäkkeihin kääriytyvät, siniharmaat vuoret. Tienvarsilla kasvaa romanttisia ruusuja. Pensaikosta luikki esille vaniljan, toffeen ja harmaan sävyinen, tummilla raidoilla kuvioitu ja sinisilmäinen, erittäin kaunis sekä siro kissa. C sanoi sen olevan villi ja pahansisuinen.
C on onnistunut ostamaan kylästä vanhan, massiivisen ladon, jonka on pistänyt totaalisesti uuteen uskoon hurmaavaksi ja mielikuvitukselliseksi kolmikerroksiseksi taloksi. Rahalla, jonka hän on taloon käyttänyt, ei vissiin saisi Suomesta edes puolikasta yksiötä kaupungista. Ja mies vain vitsailee nukkuvansa ladossa...
Teimme silmänlumeeksi hiukan maaseutuorientoitunutta ruumiillista työtä ja kampesimme suuren kivenmöhkäleen paikasta toiseen. Sitten kantelimme akvaariota, kävimme roudaamassa painavan telkkarin kierrätyskeskukseen ja ruokimme pihan nurkassa klukluttavaa kanaa sekä kukkoa. Työn jälkeen Jänismies meni pomppimaan perheen lasten riemuksi trampoliinilla ja heitteli siellä voltteja sekä teki kaikenlaisia pelletemppuja. Itse jätin trampoliinitaiteilun muutaman varovaisen loikan kokeilemiseen, sillä kurja polveni ilmoitteli taas halukkuudestaan mennä sijoiltaan, jos en rajoita lystinpitoani.
Lainasimme C:n autoa ja kävimme tekemässä pienen patikkareissun läheisille kukkuloille. Samoilimme hetken aikaa niityllä, lammen rannalla sekä tuuheassa havumetsässä ja tiirailimme puiden raoista Grenoblen laaksoon avautuvia maisemia. Patikasta tultua oli ihan kaamea sudennälkä ja rouskutimme onnessamme nutellalla päällystettyä paahtoleipää sekä C:n kadehdittavan avaruusaikaisella keittimellä pöräytettyä kahvia.
Iltaruuaksi isäntäperhe rullaili tarjolle herkulliset sushit punaviinin kera. Ja kylläpäs muuten olikin ranskalainen kala HYVÄÄ tai siis itse asiassa ihan taivaallista, kun vertasi öllölle laardille haiseviin ja nitraatilla boostattuihin jenkkilohiin! Sama ilahduttava seikka tuli todettua sikäläisten kolmioleipien ja täytettyjen patonkien savulohesta sekä Ontario Salmon et Steak Country -ravintolan tarjonnasta, joita voin suositella erittäin lämpimästi Grenoblen matkaajille. Minulla on ollut kunnon kalaa NIIN vallan kauhia ikävä!
Yömyöhällä lojuimme jetlagista edelleen kovin voipuneina sängynpohjalla ja isäntä laittoi pyörimään tajunnanvirtaisen kulttifilmin Koyaanisqatsi-Life out of Balance. En voinut olla miettimättä, että sitähän elämämme tosiaankin on - mutta enimmäkseen vain positiivisella tavalla. Isäntä vihjaisi, että elokuvaelämystä olisi voinut hiukan syventää erinäisillä savusteilla, mutta jätimme varmuuden vuoksi väliin, koska olimme jo muutenkin ihan tarpeeksi tillin tallin. Ruudulla virtaavat henkeäsalpaavat luonnonihmeet asettuivat kyllä aika riipaisevaan kontrastiin ihmisten tuhoamien ja pilaamien maisemien kanssa.
Viikonlopun jälkeen palasimme Grenobleen, jossa edistyin kiipeämään kahdesti Grenoblen Bastille-linnoitukselle. Toisella kertaa, kun menimme Tiikeritoverin kanssa, saimme patikoida ihan rauhassa, mutta kun yritin viedä Jänismiehen sinne viimeisenä iltana, saimme vastaamme poliisin joka sanoi polun olevan suljettu ja hätisteli väkeä tiehensä. Jäimme pettyneinä notkumaan polun sulkevan portin liepeille ja kun meistä vähemmän kiinnostunut koppalakki oli loitonnut tarpeeksi etäälle, menimme katsomaan mihin asti silti pääsisimme. Polun sulki valitettavasti tunnelissa ollut rautaportti. Meinasimme jo luovuttaa, mutta sitten näimme kuinka kaksi kiipeilijää tuli ulos tunnelista ja kiinostuimme tutkimaan kuinka he oikein olivat päässeet portista läpi. No portin toisessa kulmassa olikin pienen ihmisen mentävä aukko, jossa tosin oli kaikenlaista metallikaidehässäkkää vaikeutamassa etenemistä.
Koska olen kissaihminen, minua ärsyttävät suunnattomasti suljetut ovet. Niinpä patistin Jänismiehen sullomaan itsensä aukosta toiselle puolelle ja kiemurtelin itse perästä. Vaati hienoista käärmeilyä, jäsenten joogamaista sijoittelua, äheltämistä sekä vingurtamista, mutta pääsimmepäs kuitenkin. Sitten vain adrenaliinin siivittämää haipakkaa kohti linnoituksia.
Pääsimme huipulle asti ja totesimme pingviinien lailla viitosia läppäillen, että lainkuulemattomuus oli jälleen keran ollut erittäin suotavaa. Vuorten taakse haipuvaa auringonlaskua oli muikeaa ihailla linnoituksen raunioilta eväiden ja punaviinilasillisen kanssa. Alaspääsystäkään ei tullut onneksi mitään ongelmaa, sillä Grenoblen kuuluisat köysivaunu-kuplat liikennöivät huipulle ja takaisin melkein puoleenyöhön asti.
Seuraavana aamuna oli sitten vuorossa tokkurainen paluulento jenkkilään. Ithacaan lentävän pienkoneen kyyti oli aikamoista röykytystä ja sainhan sitten vielä matkamuistoksi sen ruokamyrkytyksenkin.
Pian onkin sitten aika karistaa Ithacan tomut jaloistaan. Suuntaamme ensin seikkailemaan villiin länteen ja sitten liihotamme kohti kotipohjolaa. Sen jälkeen alkanevatkin ihan uudet seikkailut.
torstaina, heinäkuuta 02, 2009
Ilo-Tuli
Väittävät, että tämän iltaisella pramealla ilotulituksella on jotain hämärää tekemistä jonkun epämääräisen kansakunnan itsepäisyyden kanssa. Pyh! Minun mielestäni Ithaca vaan osaa sijoittaa ilotulituksensa sopivaan synkkaan meidän perheemme ilonaiheiden kanssa.
Viimeksi taisi lentää rakettia taivaalle, kun saimme vihreän vyön taekwondossa. Tänään on hivenen painavammat syyt juhlia. Voisipa vaikka maistua punaviinilasillinen, jos tuo Jänismies saisi kammettua itsensä pois töistä, tällä kertaa auttamasta yömyöhään kryostaatin sulkemisen kanssa kuhkivia kavereitaan.
Sanotaan nyt näin, että ei tyttö tosiaan tiennyt, mitä meni tekemään, kun nai fyysikon...
Elämäämme kuvaa jälleen tällä hetkellä Jänismiehen lanseeraama kieroutunut iskulauseemme Absolutely Fabulous. Pitäisiköhän tatuoittaa se kankkuun vai riittäisiköhän vain tekstillä varustetun t-paidan hankkiminen.
Viimeksi taisi lentää rakettia taivaalle, kun saimme vihreän vyön taekwondossa. Tänään on hivenen painavammat syyt juhlia. Voisipa vaikka maistua punaviinilasillinen, jos tuo Jänismies saisi kammettua itsensä pois töistä, tällä kertaa auttamasta yömyöhään kryostaatin sulkemisen kanssa kuhkivia kavereitaan.
Sanotaan nyt näin, että ei tyttö tosiaan tiennyt, mitä meni tekemään, kun nai fyysikon...
Elämäämme kuvaa jälleen tällä hetkellä Jänismiehen lanseeraama kieroutunut iskulauseemme Absolutely Fabulous. Pitäisiköhän tatuoittaa se kankkuun vai riittäisiköhän vain tekstillä varustetun t-paidan hankkiminen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
