Näytetään tekstit, joissa on tunniste ruoka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ruoka. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, kesäkuuta 17, 2008

Jelly Belly Bean

Hah, massuun ei ole sattunut pitkään aikaan joten voin taas ottaa erän MadCookia! Nain-van- van pikavalintaan ja sormi luurinkuvalle.

Huomasin kaupassa laarikompleksin, jossa kaupattiin epäilyttävän värisiä ja toinen toistaan kummallisimmilla makunimikkeillä varustettuja nameja. Pakkohan niitä oli koittaa, kun en ole ennen kokeillut, vaikkei siitä mitään hyvää seuraisikaan. Niinpä lapoin pussiin vähän joka makua ja pelaan parhaillaan Amerikkalaista rulettia syömällä näitä Jelly Belly Beanseja. Jo nimestä päätellen ruuansulatuselimistöni olisi syytä ottaa pikaiseen lopputili ja lähteä evakkoon mahalaukku olkapäällä.

Olo on kuin Harry Potterilla, joka koittaa Bertie Bottin jokamaun rakeita, eikä tiedä maistuuko seuraava namu piparmintulta, korvavaikulta, möröltä, kompostilta, mahalaukulta vai oksennukselta. Jelly Belly Beanit lieneevätkin olleet Potterin maanmainioiden karkkien esikuvina.

Joukossa on normaalien makujen lisäksi sellaisiakin viritelmiä kuin popkorni, maissi, kotikalja, cafe latte, paahdettu vaahtokarkki ja jalapeno. Nämä ovat järjestään aika äklöjä ja pelottavan värisiä, mutta tulipahan kokeiltua. Ei tarvitse ainakaan toista kertaa miettiä, onko jäänyt jostain oleellisesta kulttuurikokemuksesta paitsi.


sunnuntaina, kesäkuuta 01, 2008

Terveellisen elämän luonnonlait

Tulee jotenkin douglasadamsmainen olo, kun törmää terveellistä elämää koskeviin paradokseihin. Siis näihin, kuin että esimerkiksi minun vaarini-, joka ramppasi läpi useamman sodan, tykkäsi laittaa puolet leivästä voita ja vielä läskiviipaleen päälle, otti viinaa ja poltti kessua sekä piippua, -oli päästään terve ja fyysisesti kuin tervaskanto. Hän elää rytyytti 92-vuotiaaksi ja kuoli vanhuuteen.

Kävin perjantaina puntilla ja juoksin matolla Cooperin testin. Söin sen jälkeen terveellisen iltapalan ja join paljon vettä. Sain palkaksi innokkaasta reippailustani ihan jumalattoman migreenin, voin huonosti monta tuntia ja erittäin huonosti ainakin kaksi, joiden aikana söin kolme mitään auttamatonta särkylääkettä. Kärsin puhehäiriöistä, enkä pystynyt kivun takia olemaan hetkeäkään paikallani, vaikka tasapainoaistin heittämisen takia törmäilin koko ajan huonekaluihin. Koko episodin päätteeksi oksensin pää pöntössä ihan kaiken syömäni ja sammuin lopulta puolitajuttomana punkkaan.

Lauantaina nukuin tosi myöhään, lonnin äärimmäisen laiskana koko päivän, söin illalla käristettyä rasvaista grilliruokaa ja vedin puoli pulloa viiniä päälle. Olo oli mitä juhlallisin ja mahtavin. Ei mitään krapulaa, pelkkää untuvapilven päällä tyytyväisenä köllöttelyä.

Taisi mennä jossain kohtaa kaksi syy-seuraussuhteiden avaruudellista polkua pahemman kerran sekaisin keskenään.


maanantaina, marraskuuta 26, 2007

Amerikkalainen ravintolakulttuuri

Eräs kinkkisimmistä jutuista, joihin olen täällä Amerikassa ollessani törmännyt, on ravintolakulttuuri. Suomessahan se on jotain sellaista arkipäiväistä, puolihuolimatonta haahuilua, johon en ole juurikaan kiinnittänyt mitään ihmeempää huomiota. Kunhan vain menen jonnekin ja pidän hauskaa.

Enkä ole ainakaan stressaillut koskaan siitä, osaanko jonkun käytösetiketin etu- ja takaperin. Viinojen ja paukkujen tuntemattomuuteni aiheuttaa toki toisinaan noloja tilanteita, mutta periaatteeni on että minähän en rupea opettelemaan jotain hiton drinkki- tai konjakki/viskimerkkikirjaa kannesta kanteen vain sen takia, että voin briljeerata jossain kälyisellä tiskillä pyytämällä vuoden luu gdwöxfördönnäytä tai lukemattoman määrän eri ainesosia sisältävää Pangalaktista kurlauspommia. Periaatteeni on, että (melkein) kaikki kelpaa ja vanhassa vara parempi.

Suomessa en mielelläni anna tarjota itselleni ruokia tai juomia. En edes Jänismiehen, jos vain olen sen verran varoissani, että pystyn itse maksamaan. Inhoan kiitollisuudenvelkaa, sillä rahan ei mielestäni pitäisi sotkeutua ihmissuhteisiin mitenkään. Jos ei ole fyffeä, niin sitten voin olla juomattakin tai kiskoa halpaa kahvia, jolla saa aikaiseksi ihan hyvän kofeiinihumalan. Tarjoan kyllä itse mielelläni, jos kaverilla on rahapula tai ihan vain muuten tarjoamisen ilosta. Anyway, idea on siis se, etten mielelläni ainakaan juo iltaa toisten rahoilla. Kyseessä ei ole kalkuloiva kitsaus, vaan yksinkertaisesti se, etten halua olla kenellekään velkaa/taakkana. Enkä sen sijaan taas koskaan laske sitä, jos itse tarjoan. Köyhälläkin on ylpeytensä ja periaatteensa, nääs.

No täällä sitten. Voi ei! Täällä on tapana, että koko ajan pyöritetään hermostuttavaa tarjoamisrumbaa. Aluksi meni jonkin aikaa, ennen kuin tosiaan tajusi, että täällä ei koskaan osteta seurassa vain itselleen. Yksi hakee aina kaikille vuorollaan.

Tässä vain on eräs suomalaista mielenrauhaa suuresti järkyttävä piirre. Jos et ole määrätietoinen, dominoiva ja skarppi, saat huomata että muut tarjoavat sinulle, ennen kuin ehdit kissaa sanoa. Ja kun itse sitten yrität sännätä kohti baaritiskiä hakemaan tarjottavaa muille, he kamppaavatkin sinut ilmoittamalla, että ovat jo juoneet tarpeeksi. Perkele!

Ongelmaan ei yleensä auta sekään, että aloitat tarjoamisen ensimmäisenä. Silloin amerikkalaiset ottavat jotain sikahalpaa olutta, joka ei tule kustantamaan sinulle juuri mitään. Sitten kun he itse tarjoavat sinulle, he käyvät määrätietoisesti hakemassa jotain kalleinta viskiä, jonka hinta saa naamasi kalpenemaan nöyryydestä. Ja sitten kun ehdotat maksavasi seuraavat viskit, kiintiö onkin jo täynnä ja jäät käytännössä velkaa edelliselle tarjoajalle aivan vitusti. Ja hän ei piittaa siitä vähääkään, hymyilee vain ihanan vieraanvaraisesti.

Erityisen vaarallista tämä on kolmen porukoissa kombinaatiolla 1 amerikkalainen ja me kaksi suomalaista. Tämä on meillä yleinen kombinaatio, sillä käymme kaljalla pääsääntöisesti vain Jänismiehen ystävällisen, mukavan ja todella suloisen työkaverin kanssa. Siis kyseessä on aivan poikkeuksellinen henkilö, joka on mahdollistanut kutsuillaan meille monta hauskaa iltaa niin baareissa kuin uusien ihmisten tykönäkin. Ja jota me arvostamme ihan satasella.

Mutta. Käytännössä tämä tarjoilupiirileikki voi tulla maksamaan tuolle amerikkalaiselle aivan törkeästi, jos edellä mainitun tapainen kaavio pääsee vahingossa toteutumaan. Ja se nolottaa suomalaista suuresti, ymmärrättehän miksi. Amerikkalaiselle se sen sijaan näyttää olevan yhdentekevää. Hän ei laske rahojaan, eikä pelaa rahapelejä. Emme mekään haluaisi, mutta... argh.

No, sitten kun olet hautonut syvää kiitollisuuttasi edellisen kerran baarireissusta muutaman viikon verran ja haluat näyttää amerikkalaiselle, että arvostat suuresti hänen seuraansa ja sitä, että hän on tarjonnut sinulle, alkaa todella haastava osuus. (Tähän tarjoutui muuten mukava tekosyy huomattuani jonkun lehden maksaneen tililleni jostakin jutustani sopivan summan, josta en tiedä tuon enempää, ennen kuin palkkanauha saapuu.) Vaikka olet kivenkovaa päättänyt, että kutsumasi ihminen on nyt vieraana ja ei siksi ota lompakkoa esille kertaakaan, saat tehdä muutaman vaativan sirkustempun, ennen kuin ohjakset pysyvät edes puoliksi hanskassasi.

Ja mikäli saat amerikkalaisen lompakon pysymään hänen omassa taskussaan melkein leikillisellä väkivallalla, voi esimerkiksi ravintolan yllättävä (täällä on muuten turha edes yllättyä mistään) toimimattomuus tai salaiset, sinulle tuntemattomat päässälaskusäännöt aiheuttaa sen, että amerikkalainen ehtii sittenkin livauttaa oman osuutensa johonkin väliin.

Esimerkki: Maksat ruokalaskun kortilla kaikista kohteliaista vastaväninöistä huolimatta. Olet natiivin ohjeiden mukaan laskenut laskuun tipin (ÄÄRIMMÄISEN TÄRKEÄ ASIA!) ja huokaiset helpotuksesta roivaistessasi nimikiekurasi alle. Tippi on ravintolassa todella tärkeä, sillä se on ainoa asia jolla voit vaikuttaa tarjoilijoiden naurettavan huonoon peruspalkkaan ja kertoa hänelle, että olet kiitollinen hänen vaivannäöstään ja iloisesta hymystään. Tarjoilijoiden palkka siis tulee melkein pelkistä tipeistä, perustuntipalkan ollessa käytännössä ei mitään. Eli jos et tippaa, olet totaalinen kusipääriistäjä ja käyttäydyt huonosti/halveksuvasti.

Ruuasta tippi on pääsääntöisesti 18 % mutta 15 - 20 % on ihan hyvä. Mistään en löydä yksimielistä määrää siitä, miten paljon sitä tippiä pitäisi oikein antaa missäkin paikassa. Natiivi väittää, että 10-15%. Mene ja tiedä, olemme luottaneet häneen. Itse en pidä tippikulttuurista, sillä mielestäni on työnantajan velvollisuus maksaa työntekijöilleen säädyllistä tuntipalkka. Asiakkaalla pitäisi myös olla mahdollista maksaa lasku ilman yletöntä päänvaivaa ja itsensä tahatonta nolaamista.

Tipissä on nimittäin omat konstikkaat jujunsa. Niistä vähäisin on helvetillinen päässälasku. Sen kaavaa en meinaa milloinkaan muistaa, koska se tunnutaan esittävän joka kerta eri tavoin. Eli nyrkkisääntö on laskea tippi kertomalla vero kahdella. Mutta ylläri, ylläri. Jos olet tilannut juomia, niissä vero on jo juoman hinnassa itsessään ja ei näy siten kuitilla vero-osiossa laisinkaan. Eli sinun pitää vielä laskea ruuista erotetuille juomillekin vero (sinun kuuluu siis tietää juomaverokin ulkoa), plussata se ruokaveroon ja vasta sitten kertoa kahdella...

Okei. Unohtakaa koko juttu. Helpommalla pääsette, kun roimaisette jonkun selvästi ylilyövän tipin pöytään ja jätätte laskutoimitukset ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneille matematiikan tohtoreille.

Juuri kun luulin kaiken olevan pulkassa, tarjoilijatar tuli kysymään sillai merkitsevästi, ollaanko me tyytyväisiä palveluun. Natiivi onneksi tunnisti nuotin moitteeksi tipin pienuudesta ja sitten aloimme kaikki (myös natiivi) noloissamme kysellä, että mikä nyt oli mennyt pieleen. Tarjoilija paljasti tuon viinaverojekun ja aloimme kaivaa kiireesti taskujamme. No minullahan sattui olemaan käteistä vain kaksi dollaria, jonka natiivi herrasmiehen elkein korvasi hymyillen vitosella. Ja minä narskuttelin hampaitani.

Mur, mur ja mur.

Sitten menimme seuraavaan baariin, jossa Jänismies sanoi tarjoavansa meille kaljat. Natiivi yritti hellyttävästi ämpyillä vastaan, mutta nauraen sanoin, että ei tule kuuloonkaan, tämä on meille nyt tärkeää. Sinä ET todellakaan maksa mitään (paitsi sen samperin tipin). Hohhoh. Arvatkaapas vain kävikö baarissa kortti sen jälkeen kun tilaus oli tehty ja kenellä oli käteistä taskussaan. No natiivillapa tietysti ja baari oli vielä niin törkeän kallis, että yhden kaljan hinnalla olisi ostanut ne hyvät viskit vähemmän ryöstömentaliteetilla toimivassa paikassa. Huokaus.

Ilta oli kuitenkin todella, todella mukava ja juttu luisti mukavasti seitsemästä puoli kahteen kuin voilla voideltuna. Kun lähdimme sitten kotiin, olin todella hyväntuulinen ja päätin määrätietoisesti että tämä ei nyt todellakaan käy näin. Illan saldo oli nimittäin viimeisen baarin viimeisten oluitten ansiosta kääntynyt siten, että natiivi olikin yhtäkkiä maksanut kaikki omat kulunsa ja olimme siis kaikki tasoissa. Mutta kun koko illan idea oli ollut se, että ME TARJOAMME, edes tämän kerran. Koko mahtipontinen showni haihtui hyvää vauhtia savuna ilmaan. Se olisi tarkoittanut seuraavan päivän takuuvarmaa suurta harmistusta ja moraalista krapulaa.

Kävelin siis automaatille, otin sieltä tasaavan summan ja vaadin natiivia ottamaan sen. Pistin koko tilanteen leikiksi sanoen, että tämä näyttää nyt tosi töykeältä ja mahtipontiselta, mutta mutta minulle on äärimmäisen tärkeää tasata tämä ilta. Kerroin myös, että hän on meille tärkeä ja haluan ilmentää sitä edes tällä tavalla.

Natiivi meni vitsikkäästi ihan myrtsänkyttyrälle, että en varmasti ota mitään takaisin ja minä kiusasin häntä humoristisesti sanomalla, että joudumme ottamaan erän mattopainia kadulla, jos hän ei muuten suostu. Lopulta laitoin nauraen rahan väkisin hänen kaulukseensa ja sitten hän puolestaan laittoi tasaavan kaksi dollaria minun paidan kaulukseeni. Jänismies katseli sivusta hullun naisensa touhuja silmät pyöreänä naureskellen.

Tilanne ei siis ollut mitenkään kiusallinen, vaan täynnä leikinlaskua. Minulle vain oli tällä kertaa tärkeämpää vaikka riskeerata täysjärkisen maineeni, kuin mennä jälleen kerran kotiin tuntien suurta synkkyyttä ja masennusta siitä, että ystävällinen, vähissä varoissa oleva ihminen oli jälleen kerran maksanut seurastamme liikaa.

No, joka tapauksessa vaikeuksien kautta edes jonkinlaiseen erävoittoon. Leivoin tänään pojille töihin suklaakakkua. Mitenkähän uskallan seuraavalla kerralla mennä ulos :)

torstaina, kesäkuuta 14, 2007

Miun maun mukaan

Viime aikoina lähestulkoon toimettomana lojuessani olen herätellyt sisälläni uinuvaa kokkikolmosta ja kokeillut miten vieraan maan ruokavarannot suostuvat hyppimään soppakattilaani kapustan uhkailemina. Muut sapuskat ovat käyttäytyneet kohtuullisen ruuiksi, mutta "Maesri Karee" nimisestä currytahnasta sain sotkettua sellaista moskaa, että sitä ei pystynyt syömään örkkikään lautasellista enempää vaikka kuinka blandasin nuudeleilla, kasviksilla ja maidolla. Koko talo haisi tuolta todella pirulliselta mausteseokselta kaksi päivää ja roskis sai kitaansa ensimmäisen syömättä jääneen aterian. Ruuan maun lyhyt kuvaus: kesäkeittoa johon on kaadettu sekaan tärpättiä... Hyi helevetti!

Asuinmaani on kaikkien kammottavien lisäaineiden ja keinotekoisuuksien kehto, joten kaupassa käydessä täytyy ihokarvat epäluulosta pörhöllä silmäillä mitä ilskottavia luonnottomuuksia mihinkin eineeseen on suvaittu tunkea. Onneksi täältä löytyy myös niitä luonnollisia ja tuttuja, jopa orgaanisia ravintoaineita, joihin ei ainakaan tuoteselosteen mukaan ole laitettu mitään, minkä nimike kuulostaa joltain vihamieliseltä avaruusalieneiden rodulta. Tai ainakin olen päättänyt luottaa siihen, että se mitä en tiedä, ei vahingoita minua.

Vieras kielikin lisää outouden ja vierauden tuntua, meni tovi pähkäillessä että mitä helvattia horseradish on, ennen kuin tunnistin purkin kyljessä olevan osviittakuvan piparjuureksi. Hiivan englanninkielisen nimen toki muistin, mutta sen sijoituspaikasta minulla ei valtavassa marketissa ollut armainta hajuakaan ja lopulta sitä löytyi pieni huomaamaton instantpaketti vaahtoutuvien jälkiruokajauheiden joukosta! Tuoreesta hiivasta en ole toistaiseksi nähnyt vielä paketinlievettäkään. Pitäisi vissiin kysyä joltain myyjältä. Kylläpä tässä vain ruokasanasto kasvaa pikkuhiljaa, kun hiplailee kaupassa paketteja ja miettii silmät ymmyrkäisinä kaiken maailman "tenderloinien" ja "kohlrabien" syvintä olemusta.

Pääsin melkoiseen vauhtiin päivittelemällä sitä, kun erääseenkin valmissapuskaan oli tungettu "silica dioxidia" joka meikäläisen vakaan käsityksen mukaan on lasinvalmistusmateriaali. Paketti jäi hyllyyn. Myöhemmin googlailemalla kävi ilmi, että piidioksidia toki käytetään vaahtoutumista estävänä elintarvikelisäaineenakin. Nami, nami vai narsk, narsk?

Kirkuvanvihreää pistaasivaahtoa sen sijaan uskaltauduimme kokeilemaan ihan uhmalla, mutta se kostautui. Uuden auton sisäosilta maistuva vanukas jätti suuhun kirvelevän kalvon ja joko henkisen tai ehkäpä jopa fyysisen huonon olon. Teki puolen tunnin ajan mieli tehdä semmoista mnjäk, mnjäk -kakistelua, jota kissat harjoittavat saadessaan karvatollon suuhunsa. Entisenä ruoka-allergikkona minun kenties sopisi olla hieman varovaisempi, mutta täytyyhän sitä nyt välillä uhmata kuolemaa, että tietää elävänsä. Madventuresin Riku on meikäläisen suuri sankari.

Tietysti kaikkia uusia luonnonantimia on pakko päästä kokeilemaan ja himoitsemieni eineiden listalla on jo monenmoista juuresta, sientä, viljaa, palkokasvia, pähkinää ja hedelmää joista en Suomen päässä ole kuullutkaan. Okkei, ookkei. Tiedän että kaiken mahdollisen geenejä on täällä räpläilty. Tulin kuitenkin siihen lannistavaan tulokseen, että emme todennäköisesti voi millään välttyä kaikelta manipuloidulta safkalta. Joten kokeillaan nyt sitten MELKEIN kaikkea ja toivotaan, ettemme sen seurauksena palaa kotiin esim. yksisarvisina tai tuhatjalkaisina. Yksi hauskoista jo kokeilluista outojuureksista on muuten nimeltään iloisen keltainen squash, joka muistuttaa jotakuinkin kurkun ja kesäkurpitsan risteytystä. Hyvää oli. Samoin riemukseni löytämä paikallinen hapankaali, josta nujuutin oivallisen tofun ja kalalisäkkeen kera varsin herkullisen, joskin voimakkaasti venäjälle hajahtavan aterian.

Papulajikkeiden monipuolisuudesta täällä pääsee oikein nautiskelemaan, tosin ilmaston lämpenemisen ja odöörien kannalta niillä on muutamia ikäviä sivuvaikutuksia. Mutta voipavut, ah ne sulavat suussa! On kun söisi lusikalla kermanokareita.

Elinehtonani pitämäni kala on täällä melkoisen kallista ja löytyy useimmiten gourmettiskiltä. Olemme ottaneet Jänismiehen kanssa kummalliseksi tavaksi mennä eräälle pakastelaarille kuolaamaan savukalafileitä ja sen jälkeen päivitellä joka kerta mitään ostamatta että onpa jumalattoman kallista. (Kala on!)

Pistää kyrsimään, sillä savustettu kalkkuna on sen sijaan halvempaa kuin puurohiutaleet. Ja ISOIHIN pakkauksiin sullottua halpaa lihaa tursuaa seinänvierustoilla tiskimetreittäin niin että pahaa tekee. Lihatuotteista eräs Jänismiehen ostama leikkelepaketti sai minut repeämään. Pussin kyljessä lukee, että tummassa sokerissa paistettua sheivattua kinkkua jossa on myös ainesosana lisättyä sokeria! Sokeroitua, sheivattua kinkkua! Imagine that! Tulee väistämättä mieleen veetin sokeripohjainen karvanpoistovaha, jolla kelpaa kiduttaa karvaista kinkkua. Melkein yhtä hulppeata, kuin bongaamani spreijattava juusto.

Nameista ollaan pitäydytty kohtuullisen erillämme ahdettuamme muutamien viikkojen aikana KAIKKI Suomen tuliaiset naamaamme erikoistilaisuuteen visusti säästettyä turkinpippurirouhetta lukuun ottamatta. Amerikkalainen suklaa ei tietenkään vedä vertoja suomalaiselle ja ostamani vesimelonin makuinen purukumi ei sisältänyt oleellista ksylitolia mutta tuoksutti kämpän paremmin kuin nippu wunderbaumeja. Sorbetti oli maultaan ihan okei, mutta sen neonsateenkaaren värit toistava koostumus oli lievästi sanottuna huolestuttavan oloinen. Kaakaovalikoima on täällä ihan perseestä. Ei olisi uskonut, kun sitä sentään nuo naapurimaat tuppaavat kasvattaman. Joutuu blandaamaan kallisarvoista minttuviinaa maun peittämiseksi.

Kahvi on tähän asti ollut Jänismiehen kollegan lahjoittamaa luksuskahvia lukuun ottamatta kamalaa pohjaan palanutta (lue tummapaahtoista) pashkaa niin kauan kunnes marssin Ithaca Coffee Shopiin ja ruikutin myyjälle, että haluan pliiis kahvia joka maistuu smoothilta. Sain pavuista jauhettua Malawia ja tykkään siitä kovasti. Ja kahvihan on tunnetusti meikäläisen ruokavalion peruspilari, joten kaiken kaikkiaan en voi valittaa.

keskiviikkona, maaliskuuta 14, 2007

Syökää paskaa!

Lounassalaatti meinasi mennä tänään ruokatunnilla väärään kurkkuun pelkästä närkästyksestä. Hetken ajan kävi mielessä, että pitäisi varmaan lopettaa syöminen, veden juominen ja hengittäminen kokonaan ja haihtua suosiolla ilmaan. Jo pidempään potemani ja pahenemaan päin menossa oleva epäluuloisuuteni ruuan terveellisyyttä kohtaan ei ainakaan näillä näkymin ota hellittääkseen.

Syöminen ei enää nykyisellään ole itsestäänselvästi kauhean kivaa ja se on kaltaiselleni makujen suhteen ennakkoluulottomalle herkkusuulle tragedia. Kun ei millään ole aikaa ottaa selvää kaiken kuluttamansa ruuan valmistajista, valmistusaineista ja niiden terveellisyydestä, alkaa vähitellen ajautua ikävään vainoharhaisuuteen ja omituisiin syyllisyydentuntoihin joka kerta kun pistää suuhunsa jotain valmiiksi tehtyä ja ties missä valmistettua.

Kulmiaan merkitsevästi kohotteleville voin todeta: En ole syömishäiriöinen, enkä ortorektikko, enkä missään nimessä toivo sellaiseksi ajautuvanikaan. Vielä toistaiseksi pystyn pistämään suuhuni lähes mitä vain ruuaksi määriteltyä noudattaen tietynlaista maalaisjärkistä varovaisuutta. Olen aikoinaan jopa mussuttanut Moskovassa venäläistä metwurstia siitä huolimatta, että paikalliset olot tunteva yökkäili ja sanoi, etten söisi sitä jos tietäisin mistä se on peräisin sekä juonut eräällä rokkireissulla vettä tien kuralätäköstä janon sattuessa. Tosin noista ääriesimerkeistä on jo kauan aikaa, enkä edes tullut kokeiluistani sairaaksi. Myönnetään, tuo oli Darwin-awards-käytöstä.

En vain useimmiten ehdi millään valmistaa ruokaani pienimmästä luomubasilikanhittusesta lähtien. En sitten niin millään, vaikka haluaisinkin.

Ongelma on siinä, etten sitten välttämättä aina tiedä milloin minulle syötetään koreasti pakattua paskaa. Minua jurppii ankarasti tieto siitä, että on laillista ja suotavaa pistää ihmisille ja eläimille tarkoitettuun ravintoon ainesosia, jotka tutkitusti ovat haitallisia, jopa vaarallisia. Moisesta ei kukaan edes joudu vastuusen. Minua ärsyttää ihan hirveästi jos en edes saa varoitusta siitä, milloin näin voi käydä. Jos minua varoitettaisiin etukäteen tyyliin: "näiden maissinaksujen syöminen saattaa poksauttaa maksasi", ilman että joudun itse tonkimaan tietoa työkseni jostain salaisista arkistoista, niin en olisi näin vihainen.

Tässä valossa sitten vielä kehdataan ehdotella, että ihmiset pistettäisiin itse maksamaan elintasosairauksistaan... Että jos meikäläinenkin koko ikänsä jotain geenimanipuloitua salaatinlehteä jyrsittyään painaa norsun verran, niin se on sitten oma vikani eikä kenenkään muun.

Turun Sanomissa 14.3 julkaistu uutinen, joka pilasi ruokatuntini, koski geenimuunneltua maissia. Tarkemmin sanottuna yhdysvaltalaisen Monsanto-konsernin kehittämää maissilajiketta MON 863. Kyseinen lajike on saanut käyttöluvan elintarvikkeisiin vuonna 2006. Seuraavaksi esitetyt kursivoidut huomautukset on poimittu ja muotoiltu Mervi Luotosen kirjoittamasta jutusta. Alkuperäisen tekstin voi lukea täältä. (Se on tätä huomattavasti asiallisempi versio)

Minulle ei ole mikään uutinen, että geenimuuntelu on suurilta osin arveluttavien, pelkkää taloudellista hyötyä tavoittelevien markkinavoimien säätelemää touhua. Taloudellisten voittojen tavoittelun puntarissahan ihmisten hyvinvointi ei tunnetusti paina geenin vertaa. Siksi en syö mitään, mikä haiskahtaakaan geenimuuntelulta.

Uutinen oli sen sijaan se, että nämä Monsanto-konsernin mulkkersonit ovat jääneet kiinni olennaisten tutkimustietojen salailusta. Ympäristöjärjestö Greenpeace nimittäin hankki oikeusjutun kautta haltuunsa Monsanton MON 863:sta koskevien tutkimusten paperit vuonna 2005 ja antoi ne ranskalaiselle CRII-GEN -tutkimuslaitokselle selviteltäväksi.

Jeps. Että tuommoinen olennainen tutkimustieto pitää oikein pusertaa oikeusteitse... anna mun kaikki kestää.


Papereista kävi ilmi, että Monsanton itse tekemissä rottakokeissa geenimaissia syöneiden naarasrottien paino sekä veren sokeri- ja rasva-arvot nousivat. Myös rottien maksan paino kasvoi ja munuaisten toiminta huononi. Urosrotat puolestaan laihtuivat, niiden munuaiset pienenivät ja virtsan koostumus muuttui. Nuorille rotille kehittyi lisäksi munuaissairauksia. Otusten terveys siis toisin sanoen romahti.

No eipä hätää, ne olivatkin varmaan ihan onnellisia rottia, kun saivat ainakin vetää tarpeekseen maissia.

CRII-GEN -laitoksen puheenjohtaja, professori Gilles-Eric Seralini on todennut ruotsalaisen Svenska Dagbladetin haastattelussa, että tutkimustulokset riittäisivät mainiosti siihen, että MON 863 ja sen risteytykset kiellettäisiin ravintona.

Ja senkin päivän kun näkisi, että jotain tapahtuu heti nyt ja justiinsa.

Artikkeliin jututettu Suomen elintarviketurvallisuusviraston ylitarkastaja Sari Sippola on sen sijaan sitä mieltä, että kyseistä maissia mahdollisesti sisältäviä tuotteita ei ole tarpeellista nimetä julkisesti ja että niitä voi edelleen käyttää. Hänenkin mielestään tutkimus on tosin syytä ottaa vakavasti, mutta ei vaan auta muu, kuin odotella että Euroopan elintarvikkeiden turvallisuudesta vastaava virasto EFSA tekee ko. maissilla uudet tutkimukset.
Jos tekee. Väitteiden mukaan maissin käytön aikanaan hyväksyessään, EFSA:n asiantuntioilla oli käytössään pelkästään amerikkalaiskonsernin omat tutkimustulokset...

Kirsikkana huipulla jutussa kerrottiin, että "EU ei ole kolmen vuoden aikana kieltänyt yhdenkään muuntogeenisen ruoka-aineen tai rehun tuomista markkinoille". Suomen geenimuuntelupolitiikka on puolestaan täysin hakusessa, huomauttaa Greenpeacen lehdistövastaava Mikael Sjövall.

Justiinsa joo, tänne vaan kaikki kasvilajikkeet jotka osaavat kohta stepata ja laittaa itsestään aterian sillä aikaa kun seuraat niiden viihdyttävää tanssiesitystä.

Ei riemastuta ei. Sen lisäksi, että ihmisille syötetään tietoisesti terveyshaittoja aiheuttavaa moskaa, tuhotaan ja saastutetaan samalla tarmokkaasti kelvollisia ruuan lähteitä. Ruoka-aika-verkkojulkaisun sivuilla mainitaan, että "Yhdysvaltalaisen Institute for Responsible Technologyn johtaja Jeffrey M. Smith uskoo, että Yhdysvaltain johdolla viljelykasvien perimä halutaan saastuttaa maailmanlaajuisesti niin pahasti, ettei jäljellä enää ole muita kuin geneettisesti manipuloituja lajikkeita."

Monella lienee muistissa kultainen riisi, jonka kiva värikin jo viittasi kusetukseen. Samoin Meksikon maissi, joka on saastunut pahasti Yhdysvaltojen geenimaissista.

Syvä huokaus. Mää en ala. Mää otan jääkaapista purjon ja lähden tästä nirhaamaan sillä ranteitani saunan taakse!

Näitä geenikähmintöjä seuraillessaan nousee otsalohkoon avuton, mustan huumorin kukittama vitutus: Miten elää vainohulluksi tulematta maailmassa, jossa ihmiset ovat suurilta osin vastuuttomien markkinavoimien armoilla. Onko se sittenkin ihan peittelemätön itsetarkoitus, että me todella tulemme syömästämme ruuasta mahdollisimman sairaaksi ja tuemme sitten meille lääkkeitä myyviä firmoja viimeiseen hengenvetoomme asti. Sillä tavallahan sitä varmistetaan, että asiakkaita riittää ja kauppa maailmassa pyörii kivaa noidankehää.

Käväisi muuten mielessä tämän Mervi Luotosen mukavan kipakkaa juttua lukiessa, että näistä tällaisista tavallisiin kuluttajiin kohdistuvista rikoksista pitäisi ruveta julkaisemaan oikein kunnon skandaalilehteä. Tulisi lööppeihin vähän tuhdimpaa tavaraa kuin viimeisen missin alushousujen värisävyn pohdiskelu.

Miltäpäs tuntuisi esimerkiksi seuraava keltainen läväys päin naamaa harmaana aamuna:

SUURET GEENIFIRMAT REHELLISINÄ: "ME EMME PIITTAA, VAIKKA SÖISITTE PASKAA!"

Oheinen kuva on itse omasta kesäkuvastani photoshopmanipuloimani hirvitys. Eikös olekin söpö?

tiistaina, huhtikuuta 18, 2006

Kulinaristisia kynsiä

Samperin saksalaiset! Tämä se vielä puuttuikin, että jään koukkuun valkosipuleihin! Olen kyllä aina tykännyt paljon valkosipuleista, mutta en ole ihan varma onko niitä terveellistä syödä purkkitolkulla. Onneksi en asu enää kotona. Isäpuoleni sai kauheita raivareita, kun yrttinoitaäitini kanssa kasvatimme ja söimme valkosipuleita suurena herkkuna ja haisimme sitten kilpaa kuin sipulitehdas. Mitä enemmän isäpuoli äksysi, sitä enemmän silppusin kiusallani sipulia ruisleivälleni. Kiusa se on pienikin kiusa diktaattorin valtakunnassa.

Saksalainen herkkuspesialistiyritys Hörrlein valmistaa valkosipulinkynsiä, jotka on marinoitu chili - sinapinsiemen - auringonkukkaöljyliemeen. Ne veivät kieleni mennessään heti ensimaistamalla. Ihanan äkeitä ja tulisia, pulleita ja rapsakoita kynsiä! Snjam! Minusta tuntuu siltä, että voisin elää niillä. Miten ne voivatkin olla noin hyviä? Lisätäänköhän mausteliemeen jotain addiktoivaa huumetta? Jonkun on syytä asentaa pian jääkaappiin lukko ja hankkia minulle porttikielto Hörrleinejä myyviin kauppoihin. Näen jo itseni linnoittautuneena valkosipulinkynsipurkkeja täynnä olevaan pimeään kellariin, jossa silmät kiiluen kaivan purkista kynnen toisensa jälkeen ja mutisen käheällä äänellä "my precious!"

Ei siinä muuten mitään, mutta kun epäilen olevani jonkinmoinen tuoksuhaitta niille ihmispoloille jotka eivät voi sietää valkosipulin lemua. Hassua kyllä, minä itse pidän tavattomasti valkosipulilta "haisevista" ihmisistä ja sellaiseen törmätessäni minun alkaa yleensä tehdä valtavasti mieli pizzaa. Eilen mattopainiessani ja rönöttäessäni parini päällä mietin, että mahtaakohan hän kuolla siellä alla tuoksuuni. Minusta nimittäin tuntuu, että hikoilen valkosipulihikeä, kun viikonloppuna Hörrleinherkkujen napostelu meni överiksi. Valkosipulihan tunnetusti aktivoi hikoilua. Itse en tietysti dunkkikseni tasoa voi arvioida, kun jokainen soluni lienee allisiinissä marinoitu.

Toisaalta, joudunhan minäkin kärsimään ajattelemattomien tupakoijien ja parfyymissa kylpevien ihmisten lemahduksista, joten eiköhän puntit menne tasan. Eivätkähän ainakaan vampyyrit pääse kiusaamaan minua. Toivottavasti kynsilaukka tepsii henkisiinkin verenimijöihin.

torstaina, joulukuuta 15, 2005

Kalorinvartijoiden kauhistuksia.

Kalorinlaskijat älkööt edes vaivautuko lukemaan tätä. Luvassa on nimittäin ruokaohjeita, joita jo pelkästään vilkaisemalla painonne saattaa nousta pykälän verran.

Suuni ei ole tuohesta enkä hyvää ruokaa tahtoessani kermaa säästele, näpertele myrkyllisten sokerinkorvikkeiden parissa tai laske taskulaskimella jokaista kaloria. Terveystarkastuksen mukaan kolestrolini, verenpaineeni, rasva- ja sokeriarvoni ovat kaikki hyvässä kunnossa, joten "Hakuna ma tata!" Jatkan siis samalla hyväksi havaitsemallani tiellä.

Kevennyksenä tai mieluumminkin suloisena raskastuksena haluaisin esitellä pari taivaallista leivonnaista ja yhden jäätelöäkin paremman jälkiruoan. Kun itse olen aivan hurmaantunut marjaisen kermaunelmaiseen Vadelmatorttuun, suklaan ja kahvin onnistuneesta avioliitosta syntyneeseen Mokkatorttuun ja kookoskermaa, limeä ja mangoa kirpsakasti yhdistelevään Mangopannacottaan, pistänkin niiden ohjeet tänne. Nämä ovat myös isommissa kekkereissä saaneet kehuja ja reseptejä on pyydelty sinne ja tänne. Marjapiiras on anopin aarrelöytö, Mokkatorttu on viisi vuotta kadoksissa ollut lempireseptini jonka lopulta löysin verkosta ja Mangopannacotasta kiitos kuuluu Santa Marian reseptisivuille.

Kokeilkaa ja joutukaa tärviölle, älkääkä unohtako houkutella kulinarismin syntiin muitakin.

VADELMATORTTU

POHJA

125 g voita

½ dl sokeria

1 muna

3 ½ dl vehnäjauhoja

1 ½ tl leivinjauhetta

½ dl kuohukermaa

TÄYTE

1 ½ dl kuohukermaa

1 prk smetanaa

2 munaa

½ dl sokeria (tai hillosokeria, jos haluaa täytteestä kiinteämmän)

½ l vadelmia ja muita marjoja

VALMISTUS

Sekoita pehmeä voi ja sokeri. Vatkaa joukkoon muna. Lisää jauhoseos ja kerma. Levitä taikina pyöreään paistovuokaan (halkaisija n. 28 cm) pohjalle ja reunoille. Sekoita täytettä varten kerma, smetana, munat ja sokeri. Kaada seos pohjataikinalle. Ripottele päälle marjat. Paista 200 asteessa 30-40 min. Anna jähmettyä jääkaapissa.


MOKKATORTTU

POHJA:

150 g Digestive-keksejä
75 g sulatettua rasvaa

TÄYTE

4 liivatelehteä tai tai noin ruokalusikallinen liivatejauhetta
½ dl vahvaa kahvia
150 g tummaa sulatettua suklaata tai maitosuklaata, jos haluaa miedomman suklaan maun
150 g ranskankermaa
½ dl sokeria
2 munaa
2 dl vispikermaa
(1-3 rkl konjakkia, kahvilikööriä tai mitä nyt sattuu herkullisimpana pitämään)

Murenna keksit esim. monitoimikoneessa tai survimella. Lisää joukkoon sulatettu rasva. Levitä muruseos vuoan pohjalle ja reunoille. Liota liivatelehtiä n. 10 min kylmässä vedessä. Vatkaa muna ja sokeri kovaksi vaahdoksi. Vatkaa kerma vaahdoksi. Sekoita pehmenneet liivatelehdet kuumaan kahviin. Seuraavaksi sekoita sulatetun suklaan joukkoon ranskankerma, sitten konjakki ja kahvi-liivateseos. Sekoita joukkoon muna-sokerivaahto ja kermavaahto. Kaada massa murupohjan päälle ja anna vetäytyä noin 3 tuntia jääkaapissa.
Voit koristella tortun esim. kermavaahdolla, veistetyillä suklaahippusilla, suklaaströsseleillä, mariannemurskeella tai mitä nyt vain sattuu mieleen juolahtamaan.

MANGOPANNACOTTA

2 dl kuohukermaa
200 ml Creamy Coconut Milk 200ml
3 rkl sokeria
1 tl liivatejauhetta
puolikkaan limen mehu sekä raastettu kuori koristeluun
1 mango, siivuina tai paloina

VALMISTUS
Sekoita kerma, kookosmaito ja sokeri kattilassa ja anna kiehua noin 5 minuuttia aina välillä sekoittaen. Sekoita liivatejauhe limemehuun ja lisää seos lämpimään kerma-kookosliemeen. Sekoita huolellisesti. Kaada liemi annosmaljoihin, noin 1 dl/henkilö. Anna jähmettyä jääkaapissa noin 3-5 tuntia (riippuen maljan syvyydestä).
Aseta Pannacotan päälle mangoviipaleita ja raastettua limenkuorta. Mangoviipaleet voi myös pilkkoa halutessaan liemen sekaan, niin pannacotassta ainakin minun mielestäni tuli parempaa.