maanantaina, helmikuuta 25, 2008

Forrest Yoga





On tämäkin 2.30 AM -> nyt taas vaan kellonaika blogata ja avata Java Monster Russian kahvijuoma. Jänismies (arvon tiedemies myös edelleen hereillä!) lupasi heivata minut katolle pakkaseen istumaan ilman alushousuja, jos kohta tanssin energiajuoman ansiosta pornopolkkaa ympäri kämppää.

No ei tästä yö enää voi viime yötä levottomammaksi mennä. Olin unissani saunassa ja Jänismies tuli lauteille. Näin, että hän oli tatuoituttanut keskelle rintaansa tummaihoisen miehen, joka oli pukeutunut beduiinikaapuun ja mulkoili sen laskoksista vihamielisen näköisenä. Tatuointi oli väritetty kaikilla värikartan väreillä ja minulla löi hetken aikaa tyhjää silkasta kauhusta, kun ajattelin että joudun katselemaan sitä luihua hiipparia lopun ikäni. Mutta huomatkaa, pidin suuni kiinni, sillä jopa unessa olin sitä mieltä, että kyllä nyt ihminen saa ottaa sellaisen tatuoinnin kuin itse tykkää. Uniasenteeni lienee eräänlainen takauma menneisyyteen, jossa eräs ihminen oli vakavasti sitä mieltä että en saisi kirjoa nahkaani sitä mitä lystään, mutta minäpähän vaan kirjoin ja olen ylen tyytyväinen vieläkin.

Muuten, minulle tunnustuksia (Rocking girl, Kukat ja Exellent) -jaelleille Suurisydämiselle Chille, Madonreiän Olaville ja Malmin Polgaralle tiedoksi että hirveän kiroilun ja ähräämisen päätteeksi sain laitettua namiskani siistiin riviin tekstirullani alle. Olen tunnustuksista kiitollinen, vaikka vähän hitaalla sytytyksellä.

Epäilen suuresti html-koodin kanssa tuloksetta tapeltuani, että armaassa bloggerissa on tehty sitten viime tuunauksieni jälkeen jotain ovelia muutoksia. Semmoisia, joilla estetään käyttämästä omien pikku karvakätösten taitoja valmiiden sivupohjien muokkauksessa. En näet saanut namiskoita sen näköisinä kuin halusin, sinne minne halusin, vaan jouduin tyytymään kompromissiin säilyttääkseni blogin feng shuin. Mutta siellä ne nyt ovat anyway!

Heräsin maanantaihin hikisistä lakanoista semmoisissa fiiliksissä, että tänään pitää koittaa jotain uutta, mitä en ole ennen uskaltanut tai kehdannut. Helpoin väylä tähän oli selata läpi Cornellin urheilutarjonta ja katsoa oliko tälle päivälle mitään haastavaa ohjelmaa.

Puolentoista tunnin treeni, Ana Forrest nimisen henkilön lanseeraama Forrest Yoga näytti lupaavalta. Asanoidensa suhteen tosin hiukan liiankin pelottavalta. Esittelyssä luvattiin, että kyseessä on yksi lähitienoiden rankimpia ja vaativimpia joogamuotoja. Kun otin esittelystä pois ylisanat ja tuplasin suvereenisti oman itsetuntoni tilan, rupesi näyttämään siltä, että tuonnehan täytyy mennä.

No miehän menin. Treeniä veti topakka ja henkisesti hyvin vahvan oloinen pieni täti, jolla oli käsivarret kuin puun juuret ja terävä haukansilmä virheasentojen suhteen.

Puolitoistatuntinen oli aika hidastempoista liikehdintää ja vahvaa hengittämistä. Mutta auta armias miten asanat saivatkaan meikäläisen heikomman (polvesta vammautuneen) oikean jalan väpäjämään kuin haavan lehti. Jalkaparka piti pateettista tutinaansa koko treenin ajan niin, että olisi käynyt naurattamaan, jos ei olisi ollut niin tuskaa venymisen suhteen. Ohjaaja kävi monta kertaa sanomassa, että naama rennoksi ja hymyä kehiin.

Liikkeistö oli muutamia asanoita lukuun ottamatta tuttua astangasta ja power yogasta, mutta niistä oli tehty pitkäkestoisempia ja kiduttavampia kaikenlaisilla fuskauksenestojipoilla. Mm. paikallaan seisaalta liikkeitä tehtäessä piti käpristää varpaat kohti kattoa ja johan alkoi pelkkä seisominenkin poltella suloisesti muutaman henkäyksen jälkeen. Delfiiniasana tuntui myös aika muikealta, varsinkin kun ohjaaja tuntui unohtaneen meidät siihen varsin pitkäksi aikaa.

Jooga oli luultavasti rankin täällä tähän asti kokemistani ja sai hivuttautumaan kohti pelottavamman ja pelottavamman venymisen rajaa. Sitä pidemmälle ja pidemmälle venyessään vaan miettii, että varoittaakohan elimistö oikeasti hetkeä ennen kuin joku poksahtaa. Jos vain tarpeeksi hitaasti uskaltaa hivuttautua vielä vähän lähemmäs oman venyvyytensä reunaa. Toistaiseksi en ole vielä onnistunut rikkomaan mitään itsestäni täällä, mutta minua useamman kuukauden piinannut selänkivistys on hävinnyt lähes kokonaan. Todennäköisesti siksi, että ruoto on tas käynyt vahvistumaan ja tajusin vaihtaa aurinkotervehdyksen asanoista minulle tyystin sopimattoman ylöspäin katsovan koiran selkäystävällisempään kobraan.

Jälkifiilikset joogasta ovat olleet aika päräyttäviä. On suorastaan liian kirkas ja levoton olo. Ja nyt piti vielä mennä kiskomaan lisävirikkeeksi kahvijuoma. Joka muuten juomisen jälkeen tarkasteltuna osoittautui energiajuomaksi, jossa on aivan helvatisti kaikkea valvottavaa. Mitenkähän on, saisinko kofeiinin, tauriinin, guaranan ja muutaman muun hypittävän aineosan talttumaan melatoniinilla? Nyt tämä teksti kyllä menee jo liian steroidiseksi, joten koitan lähteä etsimään nukkumattia hyvästä piilopaikastaan.

On muuten aika mieletön nainen tuo videoiden Ana Forrest. Kyllä leuka putoaa useamman kerran, kun katselee hänen liikehdintäänsä.

sunnuntaina, helmikuuta 24, 2008

Luurankojen lumoissa

Jos yksi asia minua ihmisten ulkonäköön liittyen ottaa päähän ankarasti, niin se on tietynlaisten ulkonäkökeskeisten naisten harjoittama fanaattinen, hauraiden luurankojen palvonta.

Mitä hirveämpi luuhengari näytille asetetaan, sen hurmoksellisempi ihastuksen vikinä kuuluu toisiaan aivopesevien anorektikkojen ja muiden syömishäiriöisten joukosta. Esteettiset ihanteet ovat juu toki ihmisen oma asia, mutta kun tuosta kuolemanlaihuusidiotismista onkin lanseerattu joku pyhimyskultti ja joka puolelle maailmaa levinnyt helvetillinen vitsaus, jota levitetään edelleen suorastaan evankeliumina.

Saakelin jurvot! Sanonpahan vaan, että ihminen, joka vapaaehtoisesti näivettää itsensä sellaiseksi, että kuka tahansa saa murrettua häneltä ranteen kahdella sormella, ei suinkaan ole kaunis vaan pelkkä ihmisen irvikuva. Mitä ihailtavaa ja tahdonvoimaista on muka siinä, kun juuri ja juuri jaksaa ryömiä sängystä peittojen alta lipittämään sen päiväaterian korvaamiseen tarkoitetun sormustimellisen kevytkokista? Mitä elämää se sellainen on, jos koko ajan paleltaa, pyörryttää ja pitää taistella ankarasti jatkuvaa raastavaa nälkää vastaan? Mitä elämää on sellainen, jossa ei ole mielestään tarpeeksi laiha edes silloin, kun painoindeksi vilkuttaa nälkäkuoleman rajamailla.

Yksi esimerkki esteettisestä aivopesusta on se, miten Suvi Koposen kohuttuihin tissinvilauttelukuviin suhtauduttiin. Mallimamma kauhisteli ainoastaan rinnat näyttävän kuvan säädyttömyyttä. Pornotähti puolestaan ihasteli mallin näpsäköitä tisukoita, sentään huomauttaen sivuteitse, että kyseinen neitokainen näyttää yleensä muissa kuvissa sellaiselta, joka on syönyt yhden näkkärin viime vuonna. Mutta eipä juuri kukaan rääkäissyt julkisesti kauhusta nähdessään neitokaisen kuvassa törröttävät tikkulaihat sääret. Nehän ovat jumalauta varmaan laihemmat, kuin meikäläisen käsivarret.

Juu, puolustelijat ovat tietenkin heti jonossa selittämässä, että ei tietenkään Suvi ole mikään anorektikko, vaan juurikin sellainen harvinainen, luonnostaan nollakokoinen luonnonoikku joka raskaan työn ohella kenties kiireissään "unohtaa" vielä silloin tällöin syödä. Toki, toki. Selittäkää vaan, niin paljon kuin sielu sietää. Kyllä se on yleisessä tiedossa millaiset säännöt, paineet ja luonnonlait mallimaailmassa vallitsevat. Hyvät geenit ja nopea aineenvaihdunta tarkoittavat suomeksi käännettynä salaatinlehteä, laksatiivia ja vesilasillista.

En halua nähdä julkisuudessa palvottuna näitä nälkiintyneitä kalanruotoja, joita nuoret naiset koittavat epätoivoisesti jäljitellä, päätyen tippaletkuihin. Ja missä mitassa jäljittelevätkään, voi kauhistuksen kylkiluuhäkki, etten muuta sanoisi:

Olin jo jonkun aikaa siinä naiivissa luulossa, että anoreksia on mennyt pois muodista ja pahimmat syömishäiriöihin yllyttävät jutut on pyritty viime vuosien aikana siivoamaan mediasta. Mutta sitten törmäsinkin sattumalta netissä ja blogien parissa tähän samaan hulluuteen, joka oli täysin avointa ja uhmakasta. Seurasin tyrmistyneenä muutamia linkkejä ja uusia muotisanoja. Ne paljastivat nopeasti syömishäiriöiden palvonnan olevan varsin yleinen vitsaus ja vielä entistäkin räikeämpää.

Friikit proanorektikot ja probuliimikot, sun muut ruuan tahalliset väärinkäyttäjät pitävä yllä törkeitä sivustoja, joille ovat laittaneet esille toinen toistaan karmeampia, avaruusolentoja muistuttavia vinkuiitoja. Ihasteltujen tyyppien kylkiluut paistavat laskettavina ja selkänikamat pullottavat korkealla ohkaisen, karvanukkaisen ihon alla. Selällään makaavilta melkein näkyvät sisäelinten rajat.

Mitä irvokkaampi kuva, sen enemmän kuvien alla on ihastelua ja kadehdintaa, että "voi kun minäkin olisin NOIN ihqu-laiha!". Sivustoja pykäävät sekopäät kutsuvat sitten sairaita keskitysleirigallerioitaan "thispirationiksi" ja käyvät kavereineen kuolaamassa kuvia, että jaksavat olla taas yhden päivän syömättä. Itku meinasi päästä noita kauhistellessa.

Ylen ulkomaanuutisissa kerrottiin tänään, että Britanniassa tähän ongelmaan haluttaisiin jo puuttua. Suomen medioissa on sen sijaan aika hiljaista noiden suhteen, kun on se sananvapaus, nääs. Mutta meneehän se toisaalta niinkin, että kun sairaat ihmiset kannustavat toisiaan nettisivujen avulla vajoamaan syvemmälle sairauden syövereihin, se on itse asiassa verrannollista itsemurhaan yllyttämiselle. Itsemurhayllyttäjien sivustoihin sentään tietääkseni voidaan jopa puuttua. Vai miten mahdollisesti suhtauduttaisiin sivuihin, jolla suositeltaisiin keinoja hankkia itselleen syöpä, aids tai vakava sisäelinvaurio?

Tiedetään ja ymmärretään, että syömishäiriöt ovat vakava mielen ja ruumiin sairaus, josta ei parannuta pelkästään oman tahdon voimalla. Kun lumipallo lähtee pyörimään, sitä on sangen vaikea pysäyttää. Sairastajilla on aivokemiat täysin vituroillaan, kuuppa enemmän tai vähemmän sekaisin, neurooseja ja pakkomielteitä, huono itsetunto, itsetuhoisuutta ja itsevihaa, paskat kotiolot, masennuksia ja kaikkea muuta ikävää harteillaan kannettavana. Minä todella säälin ja symppaan heitä ja toivoisin, että heidän kaltaisiaan hoidettaisiin tehokkaammin ja kokonaisvaltaisemmin, eikä annettaisi viipottaa uhmakkaasti omaa tietään niin kauan kunnes ollaan kuoleman porteilla sikiöasennossa uikuttamassa.

Mutta siksi juuri se, että nämä sairaat ihmiset levittävät omaa sairauttaan jonain ihanana (Ana, make me beautiuful!) ja tavoiteltuna (together we can do it) -juttuna internetissä, on jotain sellaista jota en suuttumatta niele. Näen noiden elämäntapanälkäänkuolijoiden touhujen takia suorastaan punaista!

Luurankosivuilla pidetään kirjaa aivan hirveistä panttausruokavalioista ja haukutaan itseä (painoindeksi jotain 16-17) läskiä tursuavaksi lehmäksi, jos on päivän aikana sattunut syömään yhden ylimääräisen omenan tai porkkanan. Itseen ja implisiittisesti tietenkin myös muihin lukeviin syömishäiriöisiin kohdistetaan niin julmaa kuria, kritiikkiä ja rangaistuksia että hirmuhallitsijatkin kalpenevat siinä rinnalla. Miksi?! Miksi!? Miksi!!!?

En tiedä mitä noille sivustoille voisi oikein tehdä? Suostuisiko kukaan niitä sensuroimaan ja olisiko niiden sensuroiminen edes "asiallista" vapaan sanan maassa? Tätä miettiessä pikkutytöt yllyttävät päiväkirjoissaan toisiaan hitaaseen itsariin ja ylpeilevät sillä, kuinka elävät käytännössä vedellä ja salaatilla. Kenties he jopa kuolevatkin siten, kuin ne eräät nälkäkuoleman partaalla tasapainoilleet mallit, jotka kuukahtivat sydäriin ja maksan poksahtamiseen taannoin.

Kuolemantapausten jälkeen malleille ruvettiin sentään muutamassa maassa pykäämään säännöstöjä, jonka mukaan alipainoisia ei palkata. Mutta kuka pistäisi luun kurkkuun näille sekopäille neitokaisille, jotka leikkivät kuolemallaan netissä ja houkuttelevat muitakin heikkotahtoisia leikkeihinsä mukaan? Minä ainakin menen ja ilmiannan jokaisen tuollaisen vastaan tulevan sivuston ylläpitäjälle sopimattomana ja hengenvaarallisena propagandana.

tiistaina, helmikuuta 19, 2008

Excuse for a Sauna


Täällähän ei helposti kunnon saunaan pääse, vaikka kuinka alkaisi sielu sen puutteessa riutua ja kroppa myrtyä. Ainut yritys saunojen saralla on ollut ennen mennyttä viikonloppua kesän vähemmän päräyttävä kokemus Coloradossa. Siellä saunan pukuhuoneessa oli kiusallinen valvontakamera ja kiukaalle piti lappaa vettä muovipussilla kun kauhaa ei ollut. Lienee turha mainita, että ei sieltä kovin kummoisia löylyjä irronnut.

Natiivi informoi meitä julkisten saunojen puutetta ihmetellessämme, että saunakulttuuri ei ilmeisesti vain kerta kaikkiaan sovi alastomuuttaan häpeävien ja pelkäävien amerikkalaisten pirtaan. Tämähän nyt on se ikivanha vitsikin, millä Suomessa vierailevan amerikkalaisen saa tolaltaan: ei kun vaan saunaan muiden ihmisten kanssa ja perkeleesti löylyä kiukaalle.

Talven harmaan selän taittamiseksi vuokrasimme sitten mökin tästä lähitienoolta. Lienen joskus maininnutkin, että rakastamme mökkiromantiikkaa, saunaa sekä takkatulta suunnattomasti ja sen kaipuu onkin alkanut kasvaa täällä ollessa myyttisiin mittoihin. Pidimme mökin valinnan ykköskriteerinä sitä, että pääsisimme vihdoin hauduttamaan itsemme ylikypsiksi uunimakkaroiksi vaikka missä koirankopissa, jonka lämpötila vain saataisiin nousemaan yli kuudenkymmenen asteen.

Löysimme lupaavan kuuloisen kombinaation mökkiä, saunaa, kuumavesiallasta ja aamiaista keskeltä maaseudun luonnonrauhaa. Reissu oli kokonaisuudessaan varsin virkistävä ja kaikki muut lupaukset kyllä toteutuivat: historiallinen mökki oli viehättävä kaikkine pienine sisustuksellisine yksityiskohtineen (joskin hivenen vilpakka), ulkona höyryävä kuumavesiallas oli oikein luksusta ja aamiainen oli amerikkalaiseksi ruuaksi erittäin herkullinen. Isäntäväki oli lisäksi mukavaa ja heillä riitti lähtömme hetkellä paljon kaikenlaista juteltavaa hiihtämisestä taiteeseen. Isäntä eritoten vaikutti olevan semmoinen puuhapete, että hänellä oli rautoja tulessa enemmän kuin ehdin selostuksista laskeakaan.

Mutta sauna oli jotain sellaista, että ennen muinoin maakuopassa asustelleet nokinenäiset esi-isämmekin olisivat nauraneet sille itsensä kipeäksi. Ehkä se on voinut toimia joten kuten kesäaikaan, mutta nykytilassaan se oli kyllä jotain sanoin kuvaamattoman naurettavaa.

Epäluulomme heräsivät siinä vaiheessa, kun isäntä sanoi saunan lämpiämiseen menevän noin viisitoista minuuttia. Viisitoista minuuttia? Hmm, jokin ei nyt täsmää. Odotimme hivenen pidempään ja haipparoimme sitten kukkulan päällä olevalle tynnyrisaunalle, iljanteisia portaita pitkin liukastellen. Polkua reunustivat värikkäät jouluvalot ja pimeä metsä oli kuorruttunut jäärimpsuihin. Voin sanoa, että oikein värisimme innosta päästä meheviin löylyihin.

Jo heti oven avattuamme tajusimme, että nyt ovat muutamat kulttuuriset käsitteet menneet valovuoden verran toisistaan ohi. Tynnyrissä oli nimittäin jotakuinkin 25 astetta lämmintä huolimatta siitä, että isäntä oli luonnehtinut lämpötilaa sanoilla pretty hot. Lauteilla paloi kaksi tuoksukynttilää, joista toiseen oli joskus lämpimämpänä aikana hukkunut iso ruma hättiäinen. Ämpärissä oleva vesitilkka oli paksussa jäässä. Kun kurkkasimme uuniin, huomasimme että siellä oli palamassa noin kourallinen sormenpaksuisia tikkuja. Lienee turha mainitakaan, että kiukaan kivet olivat tuskin kädenlämpöisiä ja niitä hetken tarkasteltuamme tulimme siihen tulokseen, että ne ovat jotain huokoista, lämpöä eristävää (eikä suinkaan varaavaa) materiaalia, joka ei edes kuumene kovin helpolla. Eli eipä tarvinnut juurikaan vaatteitaan riisua.

Tehtyämme rivakan inventaarion saunassa, saimme raavituksi kasaan muutaman lisäkourallisen tikkuja. Siis huom. TIKKUJA, ei ainuttakaan kunnon klapia tai kalikkaa. Koska suomalainen ei saunanhimossaan luovuta kovin helpolla, päätimme että mehän perkele lämmitämme tämän saunan kuumaksi vaikka millä. Katselimme jopa sillä silmällä puulaatikkoa, josta olisi saanut monta hyvin palavaa lautaa, mutta emme sitten kuitenkaan iljenneet käydä sitä tuhoamaan.

Puuta oli kuitenkin saatava jostain, joten vuoronperään toinen meistä ramppasi pihalla keräämässä maassa lojuvia jäisiä oksia ja toinen lappoi pesään lisää täytettä nurkasta löytämiemme hyvin palavien sytykepalojen kera. Katkoimme oksia uuniin sormet nilellä, minkä kerkisimme. Touhussa oli vain se ikävä puoli, että aina kun avasimme tulipesän, tynnyri täyttyi uunista tuprahtelevalla savulla, jonka jälkeen oli puolestaan pakko avata ulko-ovi ja päästää savut sekä vähät kertyneet lämmöt pihalle. Ulko-ovi oli sen verran turvonnut ja hakanen siirtynyt pois paikaltaan, että sen takaisin kiinni saamisessa oli melkoinen urakka aina sen jälkeen kun sen kerran avasi.

Uunin luukku oli kiukaan ohella niin pahoin puhki ruostunut, että se meinasi heti kättelyssä pudota kokonaan paikaltaan ja sitä venkslatessamme onnistuin vielä polttamaan sormenpäällysenikin kipeille rakoille. Tutkailin lisäksi hieman saunan rakenteita ja huomasin sen mädänneen nurkista öklöttäväksi möhjöksi. Jokaisessa kulmassa oli vähintäänkin nyrkinmentävä reikä ja yhdestä kolosta lähti vipeltämään lämmöstä virkistynyt musta hämähäkki.

Hurjan pusaamisen ansiosta saimme lämpötilan nousemaan 25 asteesta 27 asteeseen. Vettä kiukaalle ja hormin päälle kaataessamme saimme aikaiseksi pikkuriikkisen sihinän ja muutaman höyryhattaran nousemisen ilmaan. Siinä vaiheessa tynnyrin päällä ollut lumi sitten alkoi sulaa ja sataa katon läpi niskaamme isoina pisaroina. Siihen lumen sulattamiseen se kaikki loppu lämmön nousu sitten ilmeisesti hupenikin.

Kuvitelkaa mielessänne meidät hämärään, puolilahoon tynnyriin. Nenät vastakkain, selkä köyryssä ja kulmat kurtussa istumassa ja katsomassa toisiamme silmiin, tietämättä pitäisikö itkeä vai nauraa. Katosta tippuu päähän isoja pisaroita, tip tip tip. Hämähäkki vilistää pitkin tummunutta seinälautaa. Siinäpä vasta romantiikkaa, jolle harva kokemus vetää vertoja.

Aikamme yltyvästä monsuunisateesta ja huimausta aiheuttavasta savunkitkusta kärsittyämme, tajusimme että emme saa millään raavittua pihalta tarpeeksi oksia, eikä tästä nyt muutenkaan tule yhtään mitään, vaikka olisi säkillinen suomalaista sisua pelissä mukana. Myrtynein mielin luovutimme ja rompostimme koko saunan polttamisesta vitsaillen takaisin mökille. Olisi tehnyt mieli sanoa muutama valittu sana isäntäpariskunnalle, mutta kun he olivat kaikin puolin muuten niin ystävällisiä ja kilttejä. Ilmeisesti vielä kaiken lisäksi täysin vilpittömästi siinä luulossa, että alle ruumiinlämpöisessä pöntössä tuoksukynttilän ääressä istuminen on ihan oikeasti se, mitä saunakokemukselta haetaan. Enpä tosin yhtään ihmettele, että vieraskirjassa ei oltu mainittu saunasta halaistua sanaa. Kuumavesiallasta oli sen sijaan ylistetty maasta taivaisiin.

Onneksi ja onneksi ulkona lumen keskellä kököttävä kuumavesiallas oli juuri sitä mitä siltä osasi odottaakin. Vesi oli oikein kuumaa ja sen sai jopa poreilemaan. Haudoimme itseämme altaassa öistä taivasta tuijotellen ja liotellen saunakatastrofista syntynyttä mielipahaa niin kauan että olimme lopulta tutisevia keitettyjä spagetteja. Nyt kun jälkikäteen ajattelee järjellä, niin olisi pitänyt vain skipata sauna suosiolla ja keskittyä sekin aika altaassa lillumiseen.

Romanttiseksi ateriaksi söimme saksalaista ruisleipää, savulohta, kirsikkatomaatteja, brie-juustoa, salaattia, avokadoja, ihanaa juustokakkua ja kahvia. Palan painikkeeksi kiskoimme takan ääressä tuleen tuijotellen pullollisen Zinfandelin vinkeänmakuista punaviiniä. Maljakossa helotti Jänismiehen minulle ostama suhteemme ensimmäinen ruusu. Aiempi kukkien saamattomuus ei siis ole Jänismiehen vika, vaan olen itse sanonut hänelle, sitä vilpittömästi tarkoittaen, että kukkien ostaminen minulle ei ole mitenkään tarpeellista. Eleenä ruusu oli minusta silti hyvin suloinen, niin kuin sen antajakin.

Mutta olihan vaan kokemus. Taas yhtä sellaista rikkaampana odottelemme kaiholla pääsyä aitoon suomalaiseen saunaan.

lauantaina, helmikuuta 16, 2008

Just Breathe





Anna Nalickin Breathe on laulu, jonka kertosäkeestä pidän todella paljon. Joogaopettajamme soitti sitä levätessämme meditaatiossa salin lattialla. En varsinaisesti pidä siitä, että musiikkia tungetaan tuohon puhtaan hiljaisuuden hetkeen, mutta tämä olkoon miellyttävä poikkeus. Laulu muistuttaa siitä että pitää muistaa hengittää (ja hymyillä) vaikka elämä tuntuisikin vain toisiaan seuraavien virheiden peruuttamattomalta jatkumolta. Kova lattia on hetken niin kaukana, samoin kuin hengittämistä haittaava kova maailma. Silmien sulkeutuessa onkin yhtäkkiä kukkakedolla ja aurinko paistaa kumpupilvien keskellä. Ja minä hengitän niin, että kylkiluiden pieni häkki avautuu laajemmaksi, laajemmaksi...


ANNA NALIK: BREATHE


2 AM and she calls me 'cause I'm still awake,
"Can you help me unravel my latest mistake?,
I don't love him. Winter just wasn't my season"
Yeah we walk through the doors, so accusing their eyes
Like they have any right at all to criticize,
Hypocrites. You're all here for the very same reason

'Cause you can't jump the track, we're like cars on a cable
And life's like an hourglass, glued to the table
No one can find the rewind button, girl.
So cradle your head in your hands
And breathe... just breathe,
Oh breathe, just breathe

May he turned 21 on the base at Fort Bliss
"Just a day" he said down to the flask in his fist,
"Ain't been sober, since maybe October of last year."
Here in town you can tell he's been down for a while,
But, my God, it's so beautiful when the boy smiles,
Wanna hold him. Maybe I'll just sing about it.

Cause you can't jump the track, we're like cars on a cable,
And life's like an hourglass, glued to the table.
No one can find the rewind button, boys,
So cradle your head in your hands,
And breathe... just breathe,
Oh breathe, just breathe

There's a light at each end of this tunnel,
You shout 'cause you're just as far in as you'll ever be out
And these mistakes you've made, you'll just make them again
If you only try turning around.

2 AM and I'm still awake, writing a song
If I get it all down on paper, it's no longer inside of me,
Threatening the life it belongs to
And I feel like I'm naked in front of the crowd
Cause these words are my diary, screaming out loud
And I know that you'll use them, however you want to

But you can't jump the track, we're like cars on a cable,
And life's like an hourglass, glued to the table
No one can find the rewind button now
Sing it if you understand.
and breathe, just breathe
woah breathe, just breathe,
Oh breathe, just breathe,
Oh breathe, just breathe.


torstaina, helmikuuta 07, 2008

Katsoa saa, mutta ei koskea tai aukoa päätään


Eduskunnan seksuaalisen ahdistelun jupakka on saanut julkisuudessa todella inhottavan sävyn.

Kourallista miehiä syytetään nimet mainiten seksuaalisesta häirinnästä, mutta samalla jätetään kertomatta sanatarkkaan mitä he todella ovat tehneet.

Juttujen yksilöimättömyydelle on painavana syynä se, että jos valittajat joutuisivat esiintymään omilla nimillään, he joutuisivat kärsimään häirinnän lisäksi vielä kliseisistä uhriin kohdistetuista aggressioista, mitätöinnistä ja syytöksistä. Edellä mainituissa suomalaiset ovatkin kunnostautuneet kiitettävästi tämän keskustelun tiimoilta.

Kertomatta jättämisten ja liioittelujen vuoksi, kiviensä alta ryömineet naisia vihaavat nilviäiset ovat riemulla täydentäneet aukkotehtävän omilla valinnoillaan ja vääristelleet jutun vedeksi omaan myllyynsä. Häirinnästä on tehty naisten ilkeä valhe ja perätöntä juoruilua. Juttu on levinnyt kuin Jokisen eväät pitkin kankaita ja sen punainen lanka on sen verran hukassa, että saa tehdä töitä edes säikeen löytääkseen.

Häirintä on kääntynyt sovinistilötväkkeiden mielissä täysin päälaelleen. Onkin alettu yhtäkkiä penätä naisilta pukeutumiskoodia, vaikka kyse on miesten huonosta käytöksestä. Eduskunnan vallanhimoisten naiskansanedustajien syytellään pukeutuvan tahallaan kuin Reeperbahnin huorat ja vilauttelevan kiusoittelevasti reittä, rintaa ja revaa miesparkojen nenän edessä. Sitten kun nämä viattomat miesparat sattuvat vähän vitsailemaan keskenään tai vilkaisemaan sivusilmällä näitä baabelin porttoja päin, heidän elämänsä tuhotaan armotta.

Haisee muuten kilometrin päähän paskapuheelta niin kauan kun ei kerta asuta missään naisten kaapupukeutumista lain nojalla vaativassa valtiossa. Häirinnästä kertoneiden kommenteissa vilahtaa muuten sekin, että he ovat tietoisesti muuttaneet pukeutumistaan konservatiivisempaan suuntaan sen tähden, että välttyisivät näiltä armoitetuilta kommentoijilta.

Vihaa tihkuvat feministinlynkkaajat kiekuvat jälleen kerran kurkku suorana hirveistä vääryyksistä ja ihmisoikeusrikoksista, joita kunnon miehiä kohtaan tehdään. Toisaalla kaikuu halveksuva röhötys, että seksuaalisesta häirinnästä ahdistuminen ja siitä valittaminen on NAURETTAVAA ja TURHANPÄIVÄISTÄ akkojen vinkumista.

Tarvitseeko vielä ihmetellä, miksi naisilla on enemmän työpoissaoloja jos asenneilmasto on kerta tällainen?

Tehdäänpäs ensinnäkin ero muutaman asian välille. En tiedä ainuttakaan ihmistä, joka olisi ilmiantanut tai haastanut ketään oikeuteen seksuaalisesta häirinnästä pelkän katsomisen takia. Katsominen ei todellakaan vahingoita ketään, vaikka voikin joissain tapauksissa maaniseksi tuijotukseksi tai stalkkaamiseksi muuttuessaan alkaa tuntua uhkauseleeltä.

Mielenkiintoista on muuten tässä yhteydessä se, että jopa moraalittomat eläimet tunnistavat sen rajan, jonka yli mentäessä katseella aletaan tarkoituksellisesti uhata tai alistaa toista. Miksei sitten ihminen?

Katsomisen jokainen kestää ja on syytäkin kestää nahoissaan. Eihän tästä maailmasta muuten tule helvettiäkään. Tai kaikilta pitää puhkoa silmät. Loppujen lopuksi on aivan hailea, kuka täällä vilkuilee ja ketä. Minä en ainakaan jaksa kiinnittää siihen huomiota. Itselleni tulee aina yhtä suurena yllätyksenä ja nurkan takaa se, jos joku on todella vaivautunut katselemaan minua ja vieläpä tekemään huomioita arkisesta ulkonäöstäni.

Katseella ei voi tappaa eikä raiskata. Terveintä on ottaa asenteeksi, että ei kukaan siitä katsomisesta kulu. Jokainen toki voi miettiä mielessään, milloin katsominen muuttuu epäkohteliaaksi tuijottamiseksi tai vaikkapa vihjaileviksi ilmeiksi tai tirkistelyksi ja onko se kulloisessakin tilanteessa asiallista käytöstä. Mutta edelleen, toisten ihmisten katsominen tai vilkaiseminen EI todellakaan ole seksuaalista häirintää. Eikä se, jos toinen ihminen sanoo ystävällisen kohteliaisuuden esim. vaatteista.

Sen sijaan se, että leipäläpi lonksahtaa auki ja sieltä karkaa ulos katseen kohteena olevan seksuaalisuutta, ruumiin muotoja, ulkonäköä, vaatteita, yleistä olemusta tai pantavuuden astetta alentuvasti ja seksistisesti kommentoivia rasvaisia sanoja, - on seksuaalista häirintää. Samoin se, että joku kajoaa toiseen ihmiseen omin lupineen nipistämällä, taputtelemalla tai koskettelemalla intiimialueita välittämättä vastalauseista. Ylipäätään tulemalla lupaa kysymättä ja hyökkäävästi iholle. Toistuvasti.

Seksuaalinen häirintä koostuu alistuseleistä, joilla häiritsijä tekee selväksi olevansa jostain syystä oikeutettu kajoamaan kohteen mieleen, ulkonäköön ja halutessaan jopa tämän ruumiiseen silloin kuin itse haluaa, välittämättä siitä mitä kohde haluaa. Häirittävä on häiritsijän näkökulmasta alempiarvoinen ja vähempivaltainen objekti, jonka yli omaa valtaa käytetään tai yritetään käyttää väärin. Häirityltä ei todellakaan kysytä lupaa tai halukkuutta tulla häirityksi. Yksityisyyden aidan yli mennään omin luvin, vain siksi että sattuu itseä huvittamaan. Ja se on häirintää.

Tiedättehän koirat, jotka tulevat nylkyttämään lahkeeseen lupaa kysymättä. Ei niiden nylkytystä kukaan nainen tai mies halua sietää, sillä se on inhottavaa. Lisäksi se on alistusele. Ihan samalla tavalla kuin seksuaalinen häirintäkin.

TIIVISTETTYNÄ KAKSI SANAA: YKSIPUOLISUUS JA EI-TOIVOTTAVUUS.

En tiedä mikä tässä ei mene joillekin perille. Onhan monien heteromiestenkin aivolohkoihin pinttynyt kauhuskenaario siitä, että heterosignaaleja tajuamaton homo tulee ehdottelemaan, koskettelemaan tai arvioimaan heidän ulkonäköään ilman lupaa. Siis jo pelkkä ei-toivottu kiinnostus on näiden machomiesten mielestä äärimmäisen tuomittavaa. Itse asiassa homofoobikoille riittää vakavaksi omaan persoonallisuuteen koetuksi uhkaksi pelkästään sekin, että homoja on ylipäätään olemassa. Tähän ”uhkaan” sitten voidaan muka perustellusti reagoida äärimmäisillä tavoilla. Eikä juurikaan tekemällä valitusta tai sanomalla että ei kiinnosta, vaan omankäden oikeudella ja silmittömällä väkivallalla, jopa murhilla.

Nainen sen sijaan ei saisi edes valittaa ei-toivotusta ahdistelusta, kun se on sitä säälittävää ”herkkänahkaisuutta” ja akkojen salajuonia miesten pään menoksi.

Mielenkiintoista tässä julkisuudessa on ollut myös se, että häirintä onkin käännetty yhtäkkiä pelkästään näyttävimpien ja seksikkäimpien kansanedustajanaisten ongelmaksi. Heti kaivettiin esimerkiksi (huoh) Tanja Saarela ja alettiin ruotia hänen miehiä "provosoivaa" ulkonäköään ja vaatetustaan, vihjaillen että itsehän hän sitä kerjää kun ei kerta peittävään kaapuun pukeudu.
Minäkin sain ensin sellaisen käsityksen, että tutkimus on kohdistunut nimenomaan kansanedustajiin, mutta sitten luin seuraavan pätkän:

Kyselytutkimus on osa eduskunnan kanslian tasa-arvoselvitystä, joka lähetettiin 680 henkilölle. Kyselyyn vastasi 320 eduskunnan työntekijää, joista 224 naisia. Kansanedustajilta asiaa ei kyselty.

Naispuolisista vastaajista joka kolmas oli joutunut kuulemaan asiatonta kommentointia, ja noin joka seitsemättä oli lähennelty fyysisesti. Neljässä tapauksessa kymmenestä syypääksi mainittiin kansanedustaja.


Niin, että häirinnästä valittava taho onkin ilmeisesti ns. alemmalla tasolla työskentelevät, jotka kokevat tulleensa huonosti kohdelluiksi kansanedustajien taholta. No mikä on sitten syynä siihen, että häirityt eivät avaa suutaan ja täräytä että turpa kiinni törkymöykky? Hesarin jutussa siteerattiin erään vastaajan kommenttia aiheeseen:


"Miten 20-vuotias nuori nainen, joka on ensimmäisessä työpaikassaan, uskaltaisi sanoa isoisän ikäiselle kansanedustajasedälle, että älä puhu törkeyksiä?" eräs avustaja pohtii.


Niin. Mitenköhän? Onko ainoa keino tämän asian esille nostamiseen todellakin se, että lehdistön on paisuteltava siitä järjetön skandaali? Pitääkö huonosti käyttäytyville ötjäkkeille aina olla joku ydinaseen suuruinen pelote varmistamassa, että he noudattavat itsestään selviä käytössääntöjä?


Huolestuttava julkista keskustelua leimaava piirre on myös se, että häirintää on vähätelty ja jopa annettu ymmärtää että sitä ei saisi lainkaan kritisoida. Häirintä on kaunisteltu vain miesten keskenään heittelemiksi tuhmiksi vitseiksi ja joksikin hyvin vähäpätöiseksi, normaaliksi äijäilyksi, mistä kenenkään normaalin ihmisen ei tulisi hermostua. Noinkohan mahtanee olla? Milläs luojan antamalla oikeudella nämä äijät sitten määrittelevät soveliaan huumorin rajat?


Kuinkahan moni kansanedustajamies mahtaisi tuntea olonsa imarrelluksi tai humoristiseksi, jos nuori nainen tulisi kahvilassa virneksimään, että sun pyllyvako muuten hymyilee mulle tai että onpas sedällä muhkea maha kun ei meinaa housunkaulukseen mahtua. Voisi mennä kahvi ja pulla väärään kurkkuun.


Häirittyjen niskaan kasataan moninkertainen vastuu asiasta. Ensin syytellään provosoinnista, sitten siitä että ei ole huumorintajua ja että asiasta on nostettu haloo ja sitten myös siitä, että on pidetty suu liian pitkään kiinni. Tosiasiassa varmasti moni toivoo voivansa ratkaista häirinnän siten, että ahdistelija itse tajuaa perääntyä ilman, että joudutaan käyttämään kovia otteita kuten itsepuolustusta tai ahdistelijan ilmiantoa tai erottamisen vaatimista. Moni varmasti ratkaisisi ahdistelun mieluiten asiallisessa hengessä ja siten, ettei ahdistelija saa päähänsä kostaa nöyryytystään ja kasvojensa menetystä myöhemmin.


Olen kerran joutunut tilanteeseen, jossa olin tuuraamassa yhtä ihmistä miesvaltaisessa työpaikassa. Paikka oli yleisesti tuuraavien työntekijöiden epäsuosiossa, enkä näin jälkikäteen todellakaan ihmettele.

Se oli sitä aikaa, kun nuorena ihmisenä tasapainoilin sotia välttelevän kiltteyden ja torahampaiden palajastamisen välimaastossa, ensimmäiseksi mainittua päin kallistuneena. Myöhemmin olen huomannut, että on sittenkin parempi olla varmuuden vuoksi kallellaan torahampaiden suuntaan, sillä maailma on täynnä kovakalloisia tyhmyreitä, joille ankarakaan sanallinen varoitus ei merkitse mitään muuta kuin kehiin heitettyä kiehtovaa haastetta.


Työpaikalla oli johtoportaassa varsin itseään täynnä oleva nuori sälli isältään perityllä isolla pallilla istumassa. Pomon johtamistaidot näkyivät silmiinpistävästi häntä ympäröivien työntekijöiden fiiliksissä. Jengi istui hiirenhiljaa ja pää painuksissa työpisteissään, enkä koskaan kuullut kenenkään nauravan tai juoruavan. Fiilis oli todella karmiva. Tämä johtaja-jolppi yritti yhden ainoan kerran kyykyttää minuakin todella typerästä asiasta, mutta piti jatkossa turpansa kiinni kun annoin hänelle samalla mitalla takaisin. Eihän minun tuurarina todellakaan tarvinnut hänen taholtaan pelätä työni menettämistä tai muitakaan sanktioita.


Työpaikan duunaripuolen "alempitasoiset" miehet kohtelivat minua aluksi todella ystävällisesti ja rehdisti, kuten myös minä heitä. Mutta sitten yksi näistä vanhahkoista sälleistä sai jostain päähänsä että haluaa minulta pusun. Hän ahdisti minut kirjaimellisesti nurkkaan (olin pienessä varastohuoneessa, jonka oven hän tukki) ja alkoi vaatia saataviaan. Hihkaisin tiukasti, että ei tule kuuloonkaan, minulla on oma mies, enkä suutele vieraita miehiä. Karvani nousivat inhosta pystyyn ja minua yökötti sojona jo pelkkä ajatuskin moisesta vanhasta, eltaantuneesta viiksivallusta, mutta huomatkaa, etten sanonut mitään miestä kohtaan tuntemastani vastenmielisyydestä ääneen. Kohtelias kun olin.


Ei mennyt perille. Mies jatkoi kärttämistään ja sulki ulosmenotieni kropallaan.


Tiesin, että jos hän käy väkisin käsiksi minuun, hän ei jätä minulle vaihtoehtoja. Vastaan epäröimättä väkivaltaisesti, jos minuun kajotaan luvatta ja yritetään pakottaa johonkin. Siitä taas olisi seurannut todella paljon ikävyyksiä niin hänelle kuin itsellenikin. Niinpä keksin pikaisesti verbaalisen uhkauksen, jolla tein selväksi tilanteen vaarallisuuden, mutta jätin miehelle loistavan mahdollisuuden perääntyä, ilman että hänen tarvitsee alkaa vihata minua henkilökohtaisesti:


Valehtelin, että minulla on sairaalloisen mustasukkainen poikaystävä, joka on uhannut hakata ja on hakannutkin monta sellaista, jotka yrittävät vähänkin lähennellä minua. Lisäsin tähän, että meillä on äärimmäisen rehellinen suhde ja kerromme kaiken toisillemme aina, joten on parempi lopettaa se ehdottelu. Niin kuin että WINK WINK ukko, kuolema kolkuttaa ovella, eikä kannata avata.


Turpiinsaantimahdollisuutta pettyneenä makusteltuaan, mies tajusi vihdoin perääntyä. Mutta merkille pantavaa on se, että itseni sanoma ehdoton EI ei riittänyt. Eikä sekään, että mies tiesi minun harrastavan itsepuolustuslajia. Piti tempaista tuulesta vaarallinen, väkivaltainen ja luonnevikainen apinamies sanojensa tehosteeksi.

En tehnyt ahdistelusta kantelua koska työ oli vain muutamien päivien kestoinen, mutta tilanteesta jäi todella paska maku suuhun. Itse asiassa maistuu vieläkin paskalle, kun sitä ajattelen.


Että näin ilkeitä me feministinartut sisimmältämme tosiaan olemme. Säälimme ja säästämme hankaluuksilta sellaisiakin ihmisiä, jotka tekevät meille henkistä väkivaltaa. Emme automaattisesti halua aiheuttaa rähäkkää ja järjestää potkuja sellaisellekaan ihmiselle, joka käyttäytyy sopimattomasti.


Sitten kun pidämme suumme kiinni, emmekä nosta kissaa pöydälle, se tarkoittaa sitä että ahdistelija voi huoletta jatkaa ahdisteluaan vaikka maailman tappiin asti. Aiheuttaa pahaa mieltä ja ahdistusta ties kuinka monelle muulle.

Kannattaisikin tosiaan ”herkkänahkaisia” naisia pilkatessaan muistaa, että suurimmasta osasta häirintää vaietaan visusti ja se painetaan liian usein villaisella. Häirittyjen mielenrauhan ja omanarvontunnon kustannuksella.


keskiviikkona, helmikuuta 06, 2008

Sateessa rämpimistä

Yöllä heräsin pitkään kumeaan, maailmaa ravistelevaan jyrinään. Sydän jo kerkesi pompata kurkkuun, ennen kuin sitten näin että salamat välähtelevät. Ukkonenhan se siellä pitkästä aikaa. Supertiistaina maata ravistelivat melkoiset myrskyt.

Retoriikantajuinen internetpuntarini ilmoittaa, että "Nyt on jäätävää sadetta" ja niinhän sitä olikin, kun lähdin taekwondotreeneihin kävellen. En periaatteessa mene bussilla, sillä kävely käy loistavasti alkuverryttelystä ja keuhkot sekä aivot saavat kipeästi kaipaamaansa happea. En, vaikka sää on suoraan Esterin pehvasta ja pahempikin. Vaikka sitten saankin kärsiä kylmäallergiasta punoittavasta naamastani ja vuotavasta nenästäni alkutreenin ajan. Totesin muille treenaajille vettä tippuvana, rillit huurussa ja kengät kurassa salille saavuttuani, että ulkona on muuten todella kaamea ilma. Sain osakseni vinoja katseita. Varmaan ihmettelivät, että mitä ihmettä varten on sitten pakko siellä kävellä kun kerta autotkin on keksitty. Suomalainen masokismi rules.

Kävellessäni treeneistä pois, huomasin kampusalueen halki menevän kävelytien molemmilla puolilla mudassa törröttäviä lukuisia vaaleanpunaisia ristejä. Niissä oli ihmisten nimiä, joten jotain traagista niihin varmasti liittyi. Epäilen ristien värin perusteella, että kyse oli rintasyöpään kuolleista naisista. En kuitenkaan löytänyt niille selitystä, vaikka hain verkosta.

Cascadilla Creecissä virtaa valtavasti vettä. Vielä viikko siten paksuna valkoisena nauhana rotkoa peittäneet lumet ja jäät sulavat ja pauhu on mahtava. Putousten möyryä on hauska jäädä katselemaan pisaraisten varpujen väliin, rapautuneeseen betonikaiteeseen nojaten. Mieleen tulevat Taru Sormusten Herran valkoiset kuohuhevoset. Alapuolella kaupunki tuikkii vesivärimaalauksena.

Pyhän Paavalin metodistikirkon kohdalla katua ylittäessäni kiinnitin huomiota siihen, että katedraalin sisäänkäynnin yllä kaartuvaan holviin oli ripustettu sateenkaarilippu. Kerkesin jo hetken aikaa iloita kristittyjen lisääntyneestä suvaitsevaisuudesta, kunnes kävin kirkon sivuilla ja tulin siihen tulokseen että ei se ollutkaan symboloimassa sitä mitä toivoin. Pyh.

Pitäisi vaan taas jaksaa muistuttaa itseään aina kurjien kelien päivinä, että koiranilmallakin ulkona on paljon mielenkiintoista nähtävää. Ja jos ei nähtävää, niin ainakin aivoille otollista happea.

tiistaina, helmikuuta 05, 2008

Sokeria makeutusaineella maustettuna

Synkeitä talvikuukausia lusiessaan muistaa silloin tällöin, että virikkeettömään harmauteen on olemassa hetken helpotuksen tuova lääke. Nimittäin suklaan ja muiden namien siivittämä hetken serotoniinihuuma. Että eikun vain käpertyy miehen kainaloon sohvalle ja leffaa katsoessa mupeltaa itsensä hienoiseen sokerihuppeliin. Ai autuutta.

Täällä karkkien lääkekäytössä on kuitenkin yksi iso ongelma. Menet kauppaan ja lapat pussiin yhtä ja toista syötävän näköistä suklaata. Muita irtonameja ei erityisemmin huvita ostaa, kun niistä näkee jo päällepäin, että tuollaisia sävyjä tuottavat väriaineet eivät voi olla kovin terveellisiä. Sitten menet kotiin ja syöt yhden, kaksi, kolme palaa ja sitten tuleekin jo tosi huono olo. Niin huono, että pitää juoda puoli litraa vettä päälle ennen kuin sisäelimiin kohdistuva happohyökkäys hellittää.

Kun muistelen kotimaata, niin muistan myös sen että karkkien syönnistä johtuvan huonon olon saavuttamiseksi piti syödä tyhjäksi vähintään se koko pussillinen tai levy. Täällä vastaavaan temppuun taas riittää kolme surkeaa suklaapalaa. Miten siinä kolmea suklaanpalaa syödessään muka ehtii nauttia karkinsyömisen turmeltuneesta mielihyvästä? No ei mitenkään.

Ostamani maitosuklaa oli loistava esimerkki täkäläisistä nameista: sokeria, joka on maustettu makeutusaineella ja ilmeisen isolla määrällä lisäaineita. Suklaasta tuo suklaankorvike tuskin oli kuullutkaan. Imelyys maistui suklaassa suorastaan etovan vahvalta, sietämättömältä. Tuntui kuin olisi kitalakeen pisteleviä sokerineuloja syönyt. Tähänhän tietysti auttaisi se, että ostaisi vain makeuttamatonta tummaa suklaata, mutta se nyt ei vain kitkeryytensä vuoksi joka kerta täytä kriteerejäni synnillisestä herkutteluhetkestä ja joinakin päivinä jopa maistuu suorastaan pahalle.

Masentavaa. Minä kun siis todella pidän laadukkaasta maitosuklaasta, mutta en todellakaan täkäläisestä maitosuklaasta, jonka makeus räjäyttää takaraivon seinälle ja insuliinit kaakkoon. Tällä kansalla on huolestuttavan paha fiksaatio sokeriin ja makeutusaineisiin ja sen kyllä huomaa. Harvoja ovat ne tuotteet joihin ei ole ujutettu sokeria tai high fructose corn syrup:ia tai molempia. Eikö ihan hiukkasen vähempikin riittäisi.

Jotta näin ollen kaamosmasennuksen peittoamiseen näyttäisi jäävän jäljelle vain se toinen klassinen luonnonlääke. Tosin se onkin mielestäni aina parempaa kuin suklaa :)

Nautiskelkaa te siellä pohjolassa sitten minunkin puolestani salmiakkisuklaan kaltaisia tasapainoisia luksusherkkuja. Te etuoikeutetut.

tiistaina, tammikuuta 29, 2008

Counting months, days, hours, minutes, seconds...



Maailman vaikutusvaltaisimman maan kamaralla elellään poliittisesti mielenkiintoisia aikoja. Tekisi mieli laskea sekunnin sadasosiakin siihen, kun eräs pässi lähtee vihdoin muiden päitä leikkaamasta. Muistan harmitelleeni etukäteen sitä, ettemme ole täällä aitiopaikalla, kun valta viimein vaihtuu, mutta jatkon selvittyä - olemme sittenkin! Tästä täytyy ottaa kaikki riemu irti.

USA: n presidentinvaaleihin liittyy tällä kertaa todella monta kiinnostavaa kysymystä (ja perinteisesti myös säkkikaupalla valheita ja sonnanheittoa).

Onnistuukohan pahemman kerran tyrinyt kansa valitsemaan itselleen piirun verran karismaattisemman johtajan, jonka töppäyksiä ei tarvitse jatkuvasti hävetä satasella ja jota ei tituleerata järjestään maailman vihatuimmaksi presidentiksi. Onko ehdolla ketään, joka pitää sotimista tosi huonona juttuna ja saisi nostettua maineensa tärvänneen suuren maan edes vähän ylemmäs diplomatian haisevista pohjamudista? Äänestävätkö jenkit vihdoin jotain älykästä tyyppiä fanaattisen hihhuliuskovaisen, ääliökonservatiivin, abortinvastustajan, asefanaatikon, homofoobikon, sosiaaliselle vastuulle paskat haistattavan, sotahullun tai suuryritysten munaa lutkuttavan rosvokapitalistin sijasta? Saako maata saastuttava patriotismi, parabellumismi, patriarkaatti vai rasismi nenilleen? Vai jatkuuko kaikki ennallaan, vähä kerrassaan ikävämpään suuntaan noruen.

Realistinen oletusarvo on tietenkin se, että ei koskaan mitään uutta auringon alla. Mutta joskus voi toivoa edes pientä muutosta.

Elättelen toiveita hittusen verran älyllisemmän ja humaanimman vaihtoehdon puolesta, sillä harva asia on niin yleismaailmallisen masentavaa, lamaannuttavaa ja kyynistävää, kuin tyhmän ja ylimielisen vajakin katseleminen korkealla pallilla. Normaaleilla ihmisillä tulee kyyneliä korvistakin, kun kusipäät johtajat toteuttavat sääntöä 22, jonka mukaan oikeassa oleva yksilö häviää joka tapauksessa aina, tekipä hän mitä hyvänsä. Vahinko, jota vaikutusvaltainen idiootti saa aikaan, leviää kuolion lailla tervepäistenkin riesaksi ja mädättää kirjaimellisesti puoli maailmaa. Vaikka sitä on vaikea uskoa, täälläkin on valtavasti ihmisiä jotka häpeävät presidenttiään ja kärsivät hänen takiaan toistuvista "aivoverenvuodoista".

Minut tuntevat ihmiset lienevät hämmästyneitä siitä, että mahdollisuus saada nainen maailman vaikutusvaltaisimman ihmisen pallille ei innosta minua pisaraakaan. Kisaan lähtenyt ainoa nainen, eli Hillary väittää kyllä ajavansa monia hyviä asioita, mutta on yhtä kaikki mielestäni epäilyttävä teeskentelijä ja tunteeton jääpuikko. Ei hän toki huonoin vaihtoehto liene mutta sanotaanko nyt vain näin tunteella ja intuitiolla, että... ei nappaa. Joku tökkii. Naamalla on liikaa lohkeilevaa teatteripakkelia ja selän takaa kurkkii täysin munansa vietävissä ollut aviomies joka halajaa kiihkeästi paluuta vallan kahvaan.

Epäilen suuresti, että naisen, joka sietää miehensä uskomattoman törkeän pelehtimisen jonkun nuoren pimatsun kanssa, kaulaheltankaan julkisesti värähtämättä, täytyy olla joko täysin tunnevammainen, alistettu tai sitten sairaalloisen kunnianhimoinen. Todennäköisesti kaikkea näitä yhtä aikaa. Minun silmissäni moinen nainen on luuseri, vaikka kuinka kiipisi uhrauksensa ansiosta korkealle.

Hillaryn suurin kauneusvirhe minun silmissäni on se, ettei hän uskaltanut miehensä kylkiäisenä saamansa suosion katoamista pelätessään, monottaa uskottoman ukonniljakkeensa persuksiin niin isoa lähtöpassimonon kuvaa, että se olisi näkynyt Timbuktuun asti. Hän ei uskaltanut ottaa riskiä siitä, että pärjäisi vain omilla avuillaan ja ilman Billin mainetta. Eihän toki, sillä vallan irvokkaat kulissit olivat tietenkin ihmistunteita monin verroin arvokkaammat. Uskotonta, koko kansan edessä sujuvasti valehtelevaa puolisoa piti tukea, vaikka sperma roiskui helmoille ja hymyillessä veri tirskui suupielistä. Minusta se oli ällöttävää, säälittävää ja lammasmaista. Tosi Nainen ei antaisi nöyryyttää itseään tuolla tavalla, tekemättä koko maailmalle selväksi että kohta voi joltakulta löytyä iso sikari syvältä rectumista.

Teeskentelijöitä ja teatterintekijöitähän poliitikot ovat tietenkin aina, mutta jos osoittautuu pelkäksi hyvin kiillotetuksi kuoreksi noinkin vakavan henkilökohtaisen asian edessä, ei kyseiseltä henkilöltä tarvinne odottaa kovinkaan inhimillistä otetta politiikkaan. Henkilökohtaisen kriisin edessäkin rasvatyynenä pysyvä julkisivu on samaa konemaista sieluttomuutta mistä Hillary syyttää Venäjän tsaaria.

Hillarysta tehty, lokaa heittävä mainosparodia muuten onnistui (valitettavasti) huvittamaan minua suuresti, vaikkei yhtään asiallinen olekaan. Rouvan käsiä tahraa lisäksi Irakin sodan puolesta äänestäminen, joka oli anteeksiantamaton Bushin perseen nuolemista jälkiselittelyistä riippumatta.

Sympatiani ovat monella tapaa kohdistuneet mielenkiintoisimmaksi ehdokkaaksi osoittautuneeseen Barack Obamaan. Ensisijaisesti jo siksikin, että hän on irtisanoutunut naurettavuuksiin menevistä loanheittokampanjoista ja on kovaäänisesti vaatinut ehdokkailta sekä heidän kannattajiltaan asiallista käytöstä vaalien aikaan. Clintonin tukijoukot sen sijaan ovat kunnostautuneet raukkamaisessa paskanheitossa esimerkiksi Fox-televisiokanavalla yrittämällä vääntää Obamasta kiihkomuslimia ja vääntelemällä hänen nimeään Osamaksi. Kypsää ja aikuista, eikö?

Monet tuntuvat tällä hetkellä pitävän patriarkaatin kintuille kusemista tärkeämpänä asiana amerikkalaiseen rasismiin kohdistuvaa symbolista moukariniskua. Suurinta mahdollista julkista tunnustusta sille, että ihmisellä on mahdollisuus päästä suurvallan johtoon ihonväristään riippumatta. Rasismi on kuitenkin jenkkilässä vielä pahempi ongelma kuin naisiin kohdistuva syrjintä.

Ensimmäinen tummaihoinen Amerikan presidentti on alkanut kuulostaa todella herkulliselta ajatukselta. Obaman kuumeenomainen kannatuksen nousu on ollut seuraamisen arvoinen ilmiö. Häntähän kohdellaan jo kuin jotain megatähteä. Pappaikää nuorempi, energinen ja imagoltaan avarakatseinen presidentti vain tuntuu olevan suorastaan liian hyvää ollakseen totta Amerikassa (ja lieneekin), mutta nyt siihen olisi ainakin teoreettinen mahdollisuus. Ja hänestä näyttäisi olevan vaikeaa löytää todella pahaa sanottavaa ja skandaaleja.

Silmää palvoen, mutta kuitenkin, pulmus-Obama mäystää nikotiinipurkkaa osoittaakseen pääsevänsä eroon lähes ainoasta mainettaan tahraavasta inhottavasta tavasta. ("Would you vote for a smoker as president!?")

En usko Obaman olevan mikään säteilevä jeesushahmo tai ihmemies, mutta siitä huolimatta hän on harvinaisen tuore ja keskustelua herättävä persoonallisuus. Ainakin hän vastustaa johdonmukaisesti sotaa ja ennen kaikkea pitää tärkeänä diplomaattisuhteiden uudelleensolmimista pelottaviin "vihollismaihin". Jos hän pääsisi presidentiksi ja onnistuisi lupailemassaan mullistavassa diplomatiassa, maailman kelkka saattaisi kääntyä edes piirun verran pois huippuunsa lietsotun pelon raiteelta.

Seuraamme mielenkiinnolla!

perjantaina, tammikuuta 18, 2008

Aurinkokävely


Aurinko paistaa tänään pilvettömältä taivaalta. On kuin mitä kaunein kevätpäivä. Tammikuussa...

Synkkyyskriteerieni mukaan talvi on nyt kestänyt naurettavat kaksi ja puoli kuukautta. Eli ulkona on sen aikaa ollut enimmäkseen harmaata, sateista ja kylmää päivisin. Suomen kaamokseen verrattuna todella lyhyen aikaa. Tosin väliin on mahtunut aurinkopäiviäkin, mutta yleisvaikutelma ja omakin olotilani on suurimmaksi osaksi ollut niin kuin tietokoneeni sääpalvelu ilmoittaa: "Nyt on synkkää."

Ymmärrän, mistä ihmiset minua varoittivat sanoessaan, että Suomi alkaa tuntua vähemmän kiehtovalta maalta, kun sitä katsele jostain muualta. He varoittivat juuri siitä, että sitä alkaa miettimään Suomen vähäisiä valokuukausia. Pohdiskelemaan vakavasti, ovatko pimeässä maassa vai valoisassa maassa asuvat ihmiset onnellisempia.

Kävelen kulman takana olevaan pikku kahvilaan ja ostan laten. Iloitsen siitä, että remontin alle joutunut kahvila ei olekaan lopettamassa, niin kuin pelkäsin, vaan pyörittää toimintaansa samalla kun remonttimiehet häärivät seinien kimpussa.

Baristalla on aikaa tehdä latteni päälle valkoinen maitovaahtohöyhen. Kävelen kahvini kanssa ulos aurinkoon hymyillen, mutta silmissäni kirvelevät kyyneleet.

Tämä on taas näitä päiviä, kun maailman kauneus ja valoisuus itkettävät. Olen henkisesti yliherkkä. Mieleni kutiaa, kun maitovaahtohöyhenen hipaisee verkkokalvojani. Koen huikaisevan valon takia niin syvää mielihyvää, että ilon kyyneleet ovat koko ajan luomien padon reunalla.

Murehdin kävellessäni sitä, miten synkistävällä aikataululla maailma pyörii. Ihmiset kyyhöttävät pienestä pitäen sisätiloissa suurimman osan niistä päivän tunneista, jolloin aurinko paistaa. Ensin tarhassa, sitten koulussa ja sitten töissä, lopulta jossain puhdistusaineilta lemuavassa laitoksessa. Koulussa upeimpia hetkiä olivat ne, kun opettaja antoi esimerkiksi kuvaamataitotunnilla luvan mennä ulos päivänpaisteeseen piirtämään. Työpäivän paras hetki oli se, kun kävelin ruokatunnilla ulos helotuksen keskelle kahvimuki kädessä ja kylvin valossa. Aurinkoisina päivinä sisällä istuessani olen ärtyisä kuin pieneen häkkiin suljettu tiikeri. Don´t take my sunshine away.

Näinä täällä viettäminäni päivinä olen onnekkaampi kuin ehkä tajuankaan. Voin jokaisena päivänä kävellä ulkona mihin tahansa aikaan ja imeä valoa itseeni, niin että yli läikkyy. Tuntea olonsa puhtaaksi kristallilasiksi. Luterilaisen työmoraalin mukaan minun pitäisi potea suurta syyllisyyttä ja häpeää joutilaisuudestani ja vapaudestani, mutta tällaisina hetkinä tunnen vain suurta vihaa ja inhoa valon riistämiseen erikoistunutta maailmanjärjestystä kohtaan. Mihin viemäriin ihmisten elämä oikein valuu, kun ei ehdi aurinkoakaan nähdä?

Kävelen Ithaca Fallsille. Rotkossa on varjoisaa ja putouksesta tulee paljon vettä. Katson kuinka kuivunut lehti leijaa valkoisia kuohuja vasten.

Paluumatkalla ikävöin taas kissojani ja toivon, että joku vieras kissa tassuttelisi vastaani, kiehnäämään ja silitettäväksi. Musta kissa luimii tien yli, mutta on varuillaan eikä päästä lähelle vaikka kutsun. Silmissä kirvelee taas. Kissan koskettamisen kaipuu on valtava. Kehräysvitamiinista on puutosta.

Sitten eräällä kuistilla on makoilemassa harmaavalkoinen kissa. Heti kun hän näkee minut, hän lähtee kiiruusti liikkeelle ja kohti. Kissassa on jotain todella kummallista, hänen rintansa toinen puoli käy joka toisella askeleella melkein maassa. Säikähdän ensin, että kissa on pahasti loukkaantunut, mutta hän koikkelehtaakin vikkelästi suoraan eteeni ja heittäytyy maahan piehtaroimaan.

Kissalta puuttuu toinen etujalka kokonaan. Sen paikalla ei ole edes tynkää, eikä näkyvää arpea, vain siisti turkki. Jalan puute ei tunnu kissaa masentavan. Hän kieriskelee auringossa silmät sirrissä ja hinkkaa turkkiaan maahan tyytyväisenä kunnes on ihan roskainen. Jään paijaamaan häntä liikuttuneena.

Kissan kotitalosta tulee ulos tummatukkainen nainen, joka tervehtii ja sanoo kissan nimen olevan Glove eli Hanska. En kysy kissan vammautumisen tarinaa, vaikka kovasti kyllä kiinnostaisi.

Hetken rapsutuksistani nautittuaan ja tarpeeksi piehtaroituaan Glove jatkaa matkaansa pusikkoon. Hän istahtaa puun alle takatassuilleen, ottaa ainoalla etutassullaan matalalla roikkuvasta oksasta kiinni ja pureskelee sitä. Hän näyttäisi hanskaavan elämänsä ihan hyvin, jalan puuttumisesta huolimatta. Mietin, millä tavoin yksitassuinen kissa mahtaa teroittaa kynsiään, mutta se jää minulta näkemättä. Selvä zen-koan.

Palaan kotiin ja laitan riisipuuron tulelle. Mietin, että riisipuuro tuoksuu vienosti samalta kuin sitä pian syömään tuleva Jänismies.

tiistaina, tammikuuta 15, 2008

Seksikkäät mainokset

Tajuaakohan monikaan ihminen perimmäistä pointtia siihen, miksi seksikkyyttä ja seksiin viittaamista halutaan rajoittaa mainoksissa?

Kyse ei nimittäin ole siitä, että seksin puutteessa koko ikänsä riutuneet ryppyiset kukkahattutädit tahtovat kieltää miesparoilta silmänilon, kun eivät itse saa keltään, vaikka noin yksinkertainen selitys tuntuu monia suuresti tyydyttävänkin.

Seksi nyt sattuu olemaan sellainen asia, mitä suurin osa ihmisistä haluaa. Jotkut vähemmän, jotkut puutteessa olevat taas hyvinkin epätoivoisesti. Seksikkyydellä on usein myönteinen vaikutus seksin saamiseen. Tosin siitä, miten luonnottomilla ja yksipuolisilla tavoilla seksikkyyden standardit tuntuvat määräytyvän, saisi ihan oman kirjoituksen aiheensa.

Vaatteita, hilavitkuttimia, elintarvikkeita tai lähes mitä tahansa hyödykkeitä kauppaava taho tietää tämän hyvin. Heillä on oikein asiantuntijoita moisia juttuja sumplimassa. Niinpä keksitään kerta toisensa jälkeen sama, mutta aina kuumille kiville menevä valhe. Eli se, että asiakas joka ostaa tuotteen x muuttuu sen haltuunsa saatuaan taianomaisesti seksikkääksi. Ja saa tietenkin sen jälkeen helpommin seksiä. Ihan totta, we promise!

Mutta kun se nyt vain sattuu olemaan niin, että tällä kaupallisella seksikkyydellä ei ole mitään takuuta. Voi olla että maksat tuotteessa huikeaa seksikkyyslisää (parfyymit, meikit, autot, kännykät, merkkivaatteet) mutta todellisuudessa tuotteen vaikutus aitoon seksikkyyteen on useimmiten nolla. Tästä et voi mennä valittamaan kauppaan ja vaatimaan rahojasi takaisin, koska kaikkihan nyt tajuavat, että kyse on vain mielikuvista.

Epätoivoiset ja heikkoitsetuntoiset eivät kuitenkaan tätä välttämättä tiedosta. Eikä aina arkipäivän ostopäätöksiä nopeasti tekevä keskiverto-kaupassakävijäkään. Ostopäätökset voivat mainoksen näkemisen jälkeen syntyä logiikalla: en pidä itsestäni, haluan näyttää samalta kuin tuo mainoksen kiiltävähiuksinen tyyppi, joten ostan hänen käyttämäänsä shampoota. Tai että: oho, kaljapullon kyljessä on kuva isotissisestä naisesta - tuon kaljan täytyy olla tosi hyvää!

Sitten, kun tuotteen ostaminen ei poistakaan ongelmia, eikä tuo luvattua seksuaalista huomiota, ahdistus omasta epätäydellisyydestä syvenee. Siitä voi tulla jopa kierre, jossa pettymys absurdisti ruokkii tarvetta ostaa aina vain lisää. Valheen tavoittelu voi pahimmillaan muodostua koko elämän pakkomielteiseksi sisällöksi ja käynnistää sarjan neuroottisia oireita syömishäiriöistä masennukseen. Retusoidut mainokset pitävät huolen siitä, että tavallinen ihminen ei tule koskaan pääsemään mainoskuvien tasolle. Niinpä asiakas pysyy tyytymättömänä, haluten aina vain ostaa lisää.

Seksikkäissä mainoksissa on myös toinen valheellinen viestinsä. Ne nimittäin antavat ymmärtää, että omia seksuaalisia himoja ja parittelualttiutta viestivät signaalit ovat jotain sellaista, joka pitää asettaa koko ajan tyrkylle ja kaiken kansan ulottuville.

Päätökset siitä, mitkä ovat seksuaalisia signaaleja, tuntuvat monesti määräytyvän mainosten mukaan. Esimerkiksi rinnat paljaana oleminen tunnutaan miellettävän kontekstistaan riippumatta tilanteeksi, jonka väistämättä ja aina kuuluu aiheuttaa seksuaalista kuhinaa, vaikkei näin todellisuudessa olisikaan.

Jos taas joku keksii mainoskikaksi sen, että nainen joka, roikuttaa kieltään toisessa suupielessä ja samalla iskee silmää, -onkin julkean seksikäs, (eikä suinkaan vajaamielinen tai maorien sotatanssien harrastaja), niin hänhän on sitten vaikka väkisin seksikäs, vaikka näyttää mainoksia seuraamattomasta pelkästään daijulta.

Olen liian usein kuullut sovinistisen päättelyketjun siitä, että jos antaa seksuaalisia signaaleja, on seksuaalisesti vapaata riistaa ja kenen tahansa koitettavissa. Kun niitä mainostauluja ihailevat nuoret tytöt sitten kopioivat ihailtuina ja kauniina esitetyt seksisignaalit omaan käytökseensä ja joutuvat vaikkapa raiskatuksi, ovat syylliset heti kailottamassa että ei se heidän vikansa ollut, vaan se pikkunarttu itse keimaili ja viekoitteli.

Näin se karuselli pyörii ja kyydissä olijoilla on silmät tiukasti kiinni.

perjantaina, tammikuuta 11, 2008

Paljaita rintoja, tissejä ja daisareita!




Kylläpä taas pääsinkin ihastelemaan suomaisten valioyksilöiden mahtavaa älyllistä kannanottokykyä ja henkistä avaruutta. Tämän nautinnon tarjosivat keskustelupalstat, joilla kauhisteltiin rinnat paljaana uimiseen luvan saaneita sundsvallilaisia.

Löytyi keskusteluista sentään yksi tai kaksi järkevää kommenttia. Lauma degeneroituneita sammakoita sen sijaan karkasi liian monen näppäimistöltä. Otetaanpas kurnutukseen kantaa.

1. "Hyvä idea. Meikäpoika taitaakin muuttaa Sundsvalliin. Taidan mennäkin näppäilemään kuvia kyseiseen uimahalliin... yläosattomista naisista."

Öhhöhhöö, öhö-öhö, öh ja röh röh päälle, vai mitä. Miten joku voi olla noin keskenkasvuinen vajakki? Beavis & Butthead, soittaako mitään kelloa? Eikö ole tullut ikinä ennen naisten rintoja nähtyä, häh? Pitikö oma äitikin piilossa imettäessään?

Koko maailma pursuilee vapaasti saatavilla olevia kuvia (esimerkiksi juuri runkkaamiseen soveltuvista) toinen toistaan isommista ja "täydellisemmistä" mallien ja pornotähtien ym. tisseistä. Jonkun tahvon elämän tarkoitus on silti matkustaa Ruotsiin ottamaan salakuvia tavallisten uimassa käyvien ihmisten tisseistä. Siitäkin huolimatta, että nämä naiset eivät todellakaan ui tissit paljaina vain päätyäkseen sen tahvon yksityisiin runkkukokoelmiin.

Luulen, että ketä tahansa naista pidettäisiin hyvin omituisena ja säälittävänä jos hän selostaisi silleen vihjailevan likaisesti virnistellen, että on menossa Perähikiän yleiseen uimahalliin kuvaamaan miesten tissejä.

Sitä paitsi jopa julkisella paikalla suoritetusta halventavasta ja yksityisyyttä loukkaavasta kuvaamisesta voi joutua edesvastuuseen, etenkin jos ei tyydy pitämään kuvia vain itsellään, vaan lähtee levittelemään niitä ilman kuvattavan suostumusta verkkoon.

2. Itseäni häiritsisivät ainakin kovasti sellaiset paljaat rinnat, jotka olisivat sellaiset isot ja vähemmän itseäni viehättävät lötteröt.

Just! Mikä helvetin pakko on sitten kyylätä ja tirkistellä yleisessä uimahallissa? Keskittyisi siihen omaan uimiseen ja jättäisi tuijottamisen vähemmälle. Maailmahan on toki luotu vain ja ainoastaan tällaisten yksisoluisten esteetikkojen silmiä miellyttämään. Missä kivien alla näitä amerikanpsykoja oikein sikiää? Näitä häiriintyneitä ja narsistisia nirppanokkia, jotka kuvittelevat olevansa oikeutettuja päättämään minkä näköisillä ihmisillä on oikeus näyttäytyä julkisesti ja minkä näköisillä ei. Maksaako plastiikkakirurgiateollisuus heille palkkaa tyhmistä kommenteista, vai saavatko he kenties ilmaisia leikkauksia?

Tuommoisille vänkyjille olisi oikein, jos ikivanha, irstas, ylipainoinen ja karvapehvainen setä istuisi hetkeksi heidän naamansa päälle luennoimaan maailman kauneuden lukemattomista variaatioista. Tulisi vähän syvyyttä elämänkokemukseen.

3. Ehkäpä nämä Bara Bröst -verkoston jäsenet voisivat itse rajoittaa yläosattomissa uimistaan vain aikoihin, kun uimahalleissa ei ole lapsia.

Turmeltuneet lapsenperkeleethän ne oma-alotteisesti juuri näkevätkin ja esittävätkin tissit niinä hekumallisina, turmelevina ja saatanallisina seksuaalisina objekteina, eivätkä suinkaan viattomat, puhdasmieliset aikuiset.

Lasten seksuaalinen kehitys saisi varmaan aivan hirveän kolauksen, jos he tajuaisivat että naisen paljaissa rinnoissa ei ole mitään sen ihmeellisempää kuin miestenkään paljaissa rinnoissa. Piltit kieroutuisivat ja menisivät ihan pilalle, kun eivät oppisi pienestä pitäen pelkäämään rintoja joinakin kiehtovan perisynnin täyttäminä pusseina, yliluonnollisina jumalulokkeina ja kaupallistettuina fetisseinä, jotka saavat miehen kuin miehen automaattisesti ajamaan päin puuta ja naiset leimaantumaan paatuneiksi, jokaiselle jakaviksi babylonin portoiksi jos vähän vilahtaa.

Henkilökohtaisesti mieleeni muistuu tähän aiheeseen liittyvä epämiellyttävä kokemus ajalta, jolloin olin ensimmäisellä tai toisella luokalla. Koululuokkamme meni uimaan hyvin pieneen, vain luokalle varattuun uimahalliin. Rakastin uimista, mutta olin unohtanut uikkarini kotiin. Koska en voinut edes ajatella sitä vaihtoehtoa, että jättäisin uimisen väliin, menin pokkana altaaseen puhtaissa vaihtoalushousuissani.

Siis kaikkihan tietävät, että eka-tokaluokkalaiset tytöt ja pojat eivät poikkea mitenkään toisistaan kropaltaan, jos ei housuihin kurkata. Niin tytöillä kuin pojillakin on tissien paikalla vain pienet nepparit. Tästä huolimatta pojat, jotka olivat jo sisäistäneet aikuisten kieroutuneet käsitykset, alkoivat hysteerisesti pilkata ja kiusata minua yläosattomuuteni vuoksi. Mutta minäpä uskalsin sanoa vastaan ja jatkaa uimistani heistä välittämättä. Muistelen sanoneeni heille, että olette ihan tyhmiä tai jotain muuta vastaavaa. Tyhmä oli myös opettaja, jonka mielestä käyttäytymiseni oli sopimatonta ja joka patisti minut hakemaan t-paidan neppareitteni peitteeksi. Opettaja sai auktoriteetillaan ja komennollaan minut kokemaan että olin tehnyt jotain saastaista ja sopimatonta.

Tällainenko on sitä luonnollista ja tervettä ihmisyyttä? Tyttö opetetaan jo pienestä pitäen häpeämään ja piilottelemaan neuroottisesti omaa ruumistaan. Annetaan ymmärtää, että hänen tissinsä ovat julkeammat ja törkeämmät kuin poikien vastaavat.

Murrosiässä meikäläiselle sitten irvittiin tahraavaan äänensävyyn isoista meijereistä, hinkeistä ja munkeista kuvaavan elehdinnän kera, vaikka pidin tissini liiveissä ja peittävän väljän paidan päällä. Edelleenkin olisi pitänyt hävetä ja kainostella jotain, kun en ilmaankaan voinut haihtua. Vanhana pitäisi kai sitten muistaa hävetä kärpäslätkiään. Kuoltua varmaan madotkin nauravat posket punaisina mätänevän mummon tisseille. En ymmärrä vieläkään miksi. Ihan samaa lihaa, kudosta ja rasvaahan ne ovat kuin miestenkin tissit.

4. "Tällä logiikallahan naiset voisivat myös hyvällä omalla tunnolla mainostaa esim. Henkka Maukan mainoksissa yläosattomissa stringejä. Tulikos tämä uutinen nyt varmasti siitä samasta maasta, jossa feministit vaativat liian rohkeiden ulkomainosten poistamista."

On tosiaan olemassa lukematon määrä ihmisiä, jotka eivät erota valheilla ladattua mainosta normaalista tosielämästä. Nämä ovat joko mainonnan sokeita uhreja tai puusilmäisiä pölkkypäitä, jotka eivät halua millään myöntää että mainosten lupaukset ja valheet menevät usein aivan liian pitkälle haitallisuudessaan.

Okei, väännetään rautalangasta. Mainoksissa se luonnottomaksi photoshopattu, pakkeloitu, langanlaiha ja monin keinoin todellisuudesta irti oleva naisen kroppa on valjastettu pommittamaan kuluttajan alitajuntaa väitteellä, että et voi tulla näin kauniiksi, tissikkääksi ja seksikkääksi muuta kuin ostamalla henkkamaukan rytkyjä. Arvostelukyvyttömiin ja itsetunnoltaan epävarmoihin nuoriin tyttöihin tuollainen uppoaa todella helposti. He myös erehtyvät kuvittelemaan, että kauneus, seksikkyys, isot täydelliset tissit sekä kauniit vaatteet ovat ainoa tavoittelemisen arvoinen asia elämässä.

Otetaanpas tämä käänteisenä. Kuinka moni isä toivoo poikansa varttuvan maailmassa, jossa valtavissa kadunvarren automainoksissa olisi iät ja ajat kestoaiheena puolialaston mies, jonka alushousujen lahkeessa on havaittavissa juuri ja juuri piilossa pysyvä, iso stondaava mulkku. Mainoksen kainostelematon sanoma olisi, että saat näin suuren ja haluttavan mulkun plus kestostondiksen kaupan päälle vain ja ainoastaan ostamalla meidän automme. Ja muistakin, että ilman isoa mulkkua et ole mitään. Tulisi varmaan epämiellyttäviä autonostopaineita pienimulkkuisille pojille? Comprehend?

Ja joku loogikko muuten voisi vastata minulle, että kuinka moni ihminen tosiaan menee uimahalliin ensisijaisesti myymään itseään, ulkonäköään tai yllään olevia vaatteita? Olen aina luullut, että uimahalleihin mennään uimaan.

********

Minäpä kerron myös toisenlaisen tarinan.

Olipa kerran, vähän aikaa sitten kaunis maa nimeltä Ranska. Ranskassa oli meren rannalla Paratiisilaguuniksi nimetty uimapaikka. Oli ihana, aurinkoinen päivä. Hiekka oli lämmintä ja pehmeää paljaiden jalkojen alla. Kaskaat kirskuivat rannan puissa.

Kävelin rantaa pitkin ja huomasin tulleeni nudistien alueelle. Rannalla kölli alastomia ihmisiä, kuin auringonpaisteesta luodolla nautiskelevia onnellisia hylkeitä. Otin pois bikinit ja pistin ne tiikerireppuun. Jatkoin kävelyäni alasti. Niin. TISSIT ja TUSSU ihan paljaana, vailla rihman kiertämää, toisten ihmisten joukossa mutta silti täysin omassa yksityisessä rauhassani. Eikä ainutkaan punasteleva tai alentuvia kommentteja suoltava, itsehillinnätön pullosilmä, tirkistelijä tai raiskari peesannut perässäni kieltään tai kameraansa roikottaen.

Aurinko ja meren aallot tuntuivat hyvältä paljaalla iholla. Olo oli vapautunut kuin alastomana leikkivällä lapsella, jota ei ole vielä puettu syyllisyyden, pelkojen ja häpeän langoilla kurottuun kiristävään korsettiin.

Uin ja lojuin rannalla tuntikausia alasti. Nautin olostani. En hävennyt mitään, en pyöritellyt päässäni hurjia porno-orgioita tai tuntenut halua mennä raiskaamaan alastomia miehiä. Ohi käveli miehiä mulkut lerppuen ja naisia tissit ryllyen. Se ei tuntunut minusta sen kummemmalta kuin housuttoman hevosen tai tissiliivittömän tilhen näkeminen.

Mutta se olikin Paratiisi se.

perjantaina, tammikuuta 04, 2008

NEW YORK



















Vuoden 2007 viimeiset päivät ja 2008 ensimmäisen aamun vietimme New Yorkissa.

Keksin isolle ompulle heti sopivamman lempinimen: Nyy Örkki. Massiivinen hirviökaupunki, jonka suolistossa on yllättävän helppoa pikku bakteerin puikkia. Kuvan hirviöpukit muuten poseerasivat hemaisevina sarjakuvakaupan ikkunassa.

Meille ei sentään kukaan tullut huutelemaan, niin kuin eräälle Axlille aikoinaan että:

"You know where you are? You're in the jungle baby; you're gonna die!"

Matkustin bussilla Ithacasta Port Authorityyn ja muut tulivat autolla perässä. Hotellin olimme joutuneet lomasesongin ja myöhäisen varausajankohdan vuoksi ottamaan Newarkin lentokentän liepeiltä. Jouduimme hieman sompaamaan päivisin keskustaan ja takaisin päästäksemme, sillä suora juna oli kolme kertaa kalliimpi kuin bussia ja junaa vaihtaen tehty matka.

Ensimmäinen jalkautuminen kaupunkiin sisälsi iso kupla otsassa suoritetun vessan etsimisen linkkariasemalta ja sen toteamisen, että siellä haisi vahvasti kuselle. Tuli elävästi Pietarin eläintieteellisen museon vessa mieleen. Täällä sentään oli pöntötkin, eikä vain pelkkä reikä lattiassa.

Sitten vain mukaan kaduilla hyörivien kiireisten nyy-örkkien virtaan 8th Avenuelle. Muutaman pään pyörityksen ja suunnan varmistavan kartan silmäyksen jälkeen totesin, että täällähän vasta on helppoa liikkua paikasta toiseen. Pelkkää siistiä ruutukaavaa koko Manhattan. Lihakoskena kuohuva ihmismassa kuljetti kivasti mukanaan. Sikäläiset näyttivät omaavan ihmisten väistelyyn loisteliaasti soveltuvat refleksit (joita suomessa harvoin näkee) joihin vastasin sujuvasti budohallilla oppimillani väistöliikkeillä :)

Menin lähimpään mättöruokalaan odottelemaan seuralaisiani kirjan kera. Pelkkää kahvia tilatessani sain näytteen siitä, miten täkäläinen AASIAKAS repi tiskillä pelihousunsa ja haukkui myyjän sekä myyjän esimiehen pataluhaksi siksi, kun hänen armonsa oli sattunut saamaan väärän pussiaterian kouraansa. Oli vieläpä kivunnut toimistoonsa, ennen kuin oli huomannut tämän KAUHEAN, KOHTALOKKAAN virheen.

Röyhkeästi eteeni kiilanneen juppijätkän maanista jäkätystä siinä kuunnellessani, alkoi TURISTIvaihde meikäläisessä ottaa vähin erin valtaa ja Amerikan Psykon tunnelma aktivoitua muistilokeroissani. Voi kuinka ihanaa olisi ollut hihkaista, että painu nyt pikkujuppi takaisin koirankoppiisi siitä vinkumasta ja äärimmilleen ylityöllistettyjä purilaisenpakkaajia kiusaamasta! Tämä ei todellakaan ole mikään viiden tähden ravintola, jossa tarjoilijalla on aikaa iät ja ajat kuunnella pippurimurskan koostumusta koskevia snobeja ohjeitasi ja muuta hienosäätöäsi. Ei sillä nyt kuitenkaan liene kovin paljoa väliä saitko sen bigmäkkisi vai kingmäkkisi. Samaa mössättyä moskaa se kuitenkin on viimeistään sen jälkeen kun olet pureskellut pari kertaa. Tai iske sitten vaihtoehtoisesti vähän isompi raha tiskiin jossain muualla, jossa on enemmän joutilasta henkilökuntaa passaamassa herraa.

Kielitaitoni ei tosin riitä noin taidokkaaseen spontaaniin verbaliikkaan. Tyydyin nenällä tehtyyn, edellä mainitun mainiosti kattavaan, siilimäiseen tuh-ääneen :)

Ruokapaikan asiakaspalvelija piti neutraalin pokkansa, mutta kyllä kaupungista lyhytpinnaisempaakin palvelua löytyi. En päässyt näkemään episodia, jossa bussikuski poltti päreensä ja ärhenteli siitä, kun ensimmäistä kertaa setelit ja kolikot erikseen rahastavan itsepalvelulaitteen kanssa tekemisiin joutunut seurueemme jäsen ei kahdessa sekunnissa haltsannut mihin reikään mikäkin fyffe piti työntää. Koko ajan viulun kieliksi virittyneillä nyyörkeillä kun ei ole vara tuhlata sekuntiakaan empimiseen, odotteluun tai neuvomiseen, kaiken pitäisi tapahtua rasvattuna silmänräpäyksessä.

Me emme innostuneet tällä kertaa kaupungin tehokkaaseen pikakelaukseen. Ei vain jaksanut moista heti jouluhössäysten päälle. Mennään vissiin Nykiin toistekin, joten pienet maistiaiset riittivät tällä kertaa mainiosti. Ei tullut ähkyä.

Kävimme tököttämässä lautalla kylmätuulisen matkan State Islandille ja takaisin, koska emme jaksaneet jonottaa Battery Parkin pitkissä vaparijonoissa. Tulihan se Vapauden patsas siinä vilaistua silleen ohimennen ja todettua, että New York näyttää ihan legokaupungilta kauempaa katsoen. Samana päivänä jonotimme monta tuntia Empire State Buildingiin ihan sillä uhmalla, että pitää sitä nyt edes jossakin kliseisessä turistikohteessa käydä vaikka väkisin, kun kerta tänne asti vaivauduimme (ja etenkin kun vieraamme vaivautuivat).

Jonottaminen oli syvältä, mutta näkymät öiseen kaupunkiin olivat avautuessaan huikeat ja tuulessa huojahteleva torni aiheutti aika vempuloita olotiloja vatsanpohjaan. Katu oli niin kaukana, kaukana alhaalla.

Ai niin, jonottaessamme Emppariin, Jänismies riisuttiin "aseista". Hän kun oli kunnon metsäretkeläisen vaistojaan noudattaen unohtanut reppuunsa rakkaan monitoimilinkkarinsa. Stupid Boy! Kävi kylmät väreet niskassa, kun läpivalaisussa tiedusteltiin, että kenenkäs veitsi tämä on ja pitihän siihen vastata. Onneksi siitä ei seurannut muuta kuin linkkarin otto jemmaan ja saimme sen takaisin visiitin jälkeen. Huh! Tuli vaan jälkikäteen mieleen, että New Yorkin kaltaisessa neuroottisessa poliisikaupungissa ei tosiaan liene mitenkään suositeltavaa kantaa teräaseita mukanaan julkisilla paikoilla, noista turistirysistä nyt puhumattakaan. Voipi vielä joutua sinne G-paikkaan muuten :)

Bronxin eläintarha vei kokonaisen yhden päivän. Vaikka tarhojen eläinten virikkeettömyys minua joka kerta ahdistaakin, eksoottisen faunan näkeminen elävänä kiehtoo minua silti liikaa tarhoja boikotoidakseni. Voin kertoa, että ainakaan Bronxin jääkarhu, leopardikissat ja eräs lisko eivät tunteneet eloaan tarhassa viihtyisäksi, vaan vetivät sydäntä kylmäävää kahdeksikkoa lokeronsa pohjalla. Kirahvikin kaivoi koko ajan kielellään nenäänsä(!), mikä vaikutti pidempään katseltuna neuroottiselta sijaistoiminnalta. Sen sijaan tiikerit ja lumileopardit vetivät rentoina lonkkaa aitauksissaan ja pimeätalon virkeät lepakot olivat antoisaa katsottavaa paikan hirveästä ammoniakinkatkusta huolimatta.

Matkustin Newarkista Bronxiin yksin automme ahtauden takia ja kokeillakseni, kuinka sujuvasti pystyn luovimaan koko ajan vaihtuvissa julkisissa kulkuvälineissä. Matkani taittui sujuvasti (mutta aikaa vievästi) shuttlella, airbussilla, bussilla, paikallisjunalla ja metrolla. Noin 50 kilsan körötys maksoi yhteensä 7,5 dollaria, eli aika vähän. Jäin metrosta Pelham Parkway Stationille ja viimeisen kilometrin eläintarhalle kävelin vahvasti kalalta haiskahtavaa ja aika kirjavaa White Plains Roadia, Lydig avenueta ja Brox River Parkwayta pitkin puiston B-portille.

Julkisilla siis pääsee Nykissä hyvinkin, mutta hienoiseen karjavaunutunnelmaan ja ajankuluun sopii varautua. NJR:n junassa sitä vasta olikin meininkiä. Nykiin päin mennessä junat olivat järjestään myöhässä ja takaisin illalla tullessa hyvin täynnä väkeä. Mukaan punkeminen oli oma taiteenlajinsa.

Ihmettelin hetken aikaa lippujonossa notkuvien tummaihoisten nuorten miesten kummia päähineitä, jotka näyttivät ihan nurin päin käännetyiltä alushousuilta. Kunnes mieleen jysähti niiden ilmeinen funktio: nehän olivat tietenkin baclavia, jotka saa kätsysti käännettyä peittämään kasvot jos tulee tehtyä jotain luvatonta ja tarvii juosta karkuun. Tokihan pohjat saattoivat olla ties mitä kriminaaleja tai olla olemattakin, mutta jos eivät olleet niin onnittelut vaan ennakkoluuloja vahvistavasta asuvalinnasta.

Asemalla odotellessa kerjäläisiä tunki useampaankin otteeseen iholle. Lienen kohtuullisen helppo nakki, sillä saan huonon omatunnon jos en anna jotain. Ainakin viittomaohjeita kauppaavalle kuurolle annoin dollarin. Etuhampaattomalle, siniturbaaniselle tummaihoiselle naiselle toisen. Rahaa poimiva käsi oli omaani koskettaessaan hätkähdyttävän tulikuuma. Yksin liikkuessani en antanut rahaa pyytäjille, sillä en todellakaan halunnut esitellä turvapovarini sisältöä ruuhkaisilla asemilla notkujille.

Eräässä Newarkiin päin menevässä junassa valkoiseen villakangastakkiin pukeutunut, langanlaiha ja iholtaan maitokahvin värinen, minua reilusti päätä pidempi naomicampbell-wannabe survoutui ohitseni ja jäi jumiin kohtaan jossa ihmisillä ei ollut mitään mahdollisuuksia enää antaa enempää tilaa.

Nyrpeällä äänellä valittaen neiti rukoilijasirkka paheksui sitä, ettei päässyt millään ruuhkasta läpi, kun tyhmät vajakit jumittivat käytävällä. Katseeni valui siroa selkää, naurettavan minimaalista peppua ja luikkuja reisiä sekä pohkeita pitkin hänen uskomattomiin kenkiinsä, jotka olivat kultaiset ja huikean stilettikorkoiset. Ei voi olla totta, meikäläisen nilkkojen nivelsiteet ulahtivat säälistä. Varmasti aivan "täydelliset" kengät kaupungilla kävelyyn...

Toivoin voivani välittää hänelle ajatukseni: ei ne muutkaan edessä olijat osaa levitoida, että revi nirppanokka siitä. Mahtoikohan katseeni poltella korvia, kun neiti kääntyi katsomaan taakseen pikkuruinen nenä toodella tyytymättömässä rypyssä. Ilme ei pukenut häntä. Suu oli sentään kiinni.

Samalla joku samasta aiheesta mesoava ärtyinen kärryämmä survaisi kauppakassirattaansa keskelle pohkeeni hermopistettä, jolloin ärähdin jo hivenen kuumenneena, että tästä nyt ei vaan satu pääsemään läpi vaikka kuinka tyrkkisi. Tajusi sentään pistää tilaa vievät rattaansa kasaan ja pyytää anteeksi.

Hämmästyttävää kyllä, NCwannabe ei antanut periksi, vaan survoi lopulta korkojen nenässä vaarallisesti keikkuvan kroppansa väkisin läpi ihmismassasta. Jonkun ajan kuluttua hän näkyi ryysivän jo seuraavan vaunun ovella. Aikamoinen suoritus. En usko, että seuraavassakaan vaunussa sen enempää tilaa oli, mutta pitipähän vaan neidin hankaloittaa entisestään muiden hankalaa olemista kun sattui olemaan "yllättävään" karjavaunufiilikseen niin suunnattoman tyytymätön.

Oh, by jingo...

Mitäpäs muita tunnelmanpätkiä sitä muistaisi tuosta sekahedelmäsopasta?

No vaikkapa sen, että ristiin rastiin tarpomassamme Central Parkissa, ohi ajoi parrakkaan nuoren miehen polkema keltainen riksa, jonka takana oli maan johtoa ja politiikkaa "ylistäviä" tarroja. Niiden kanssa minun oli helppoa olla samaa mieltä. Yhdessä tarrassa todettiin, että ei se Aatukaan mitään lupia kysellyt tai valtuuksia tarvinnut toiminnalleen. Niinpä.

Ohi kopsutteli myös lukuisia hevosten vetämiä vaunuja. Ne ottivat minua päähän, sillä minusta ne ovat pelkästään turhaa eläinten rääkkäystä. Laiskat turistit kun eivät vissiin viitsi kävellä ja kun autolla ei puistoon pääse niin pitää valjastaa elukkaparkoja sekin homma hoitamaan. Puiston edustalla muuten haisee niin ankarasti kaduilla ajelehtiva hevonpaska, että luulisi tulleensa venäläisen syrjäkylän torille pällistelemään. Hevosongelmaan ovat toki muutkin kiinnittäneet huomiota. Toivottavasti tuo turha traditio saadaan pian loppumaan.

Nälissään tuli koitettua työntökärryistä myytävää paikallisruoka Pretzeliä, joka näyttää viipurinrinkeliltä. En pidä kovista naksupretzeleistä, mutta tämmöinen pehmoinen, juustotäytteinen versio oli ihan ok pahimpaan nälkään.

Ruokaostoksia kävimme tekemässä imukuppijutskia, kinkkuverkkoa muistuttavia kalanriekaleita ja muita epäilyttäviä älliäisiä tarjoavassa itämaisessa kaupassa. Se sijaitsi jossain läntisen keskikaupungin aluella, lähellä New York Penn Stationia ja oli kallis mesta. Olihan vaan semmoisia hyödykkeitä siinä lafkassa, että olisin jäänyt ihmettelemään pidemmäksikin toviksi, ellei tungoksisessa (miten tämänkin nyt ilmaisee yhdellä sanalla, äh, kieliopista viis) kaupassa asioiminen olisi vaatinut hektisyyttä ja päättäväisyyttä. Onneksi löytyi sentään muutama testaamattakin syötäväksi tunnistettava eines sieltä.

Ainoana New Yorkin tuliaisena hankimme Jänismiehen kanssa itsellemme mieluisat sarjakuvalehdet Jim Hanley´sin Universesta, kuuluisasta ja tarjonnaltaan kattavasta Manhattanilla sijaitsevasta sarjiskaupasta. Kun olin Pilvenpiirtäjiä pällistellessäni lipunut muisteloihini ajasta, jolloin lueskelin Hämähäkkimiehen ja Mustan Kissan seikkailuja, ostin sitten nostalgian vallassa erikoisjulkaisun "Evil that men do". Juu, luvassa oli tietenkin jo aiemmin kritisoimiani seksistisiä välähdyksiä kissanaisen ääliöisoista tisseistä (joissa minua tissien esteettisestikin huonolla maulla toteutetun näkyvyyden sijaan haittaa enemmän se, että ne ovat äärimmilleen liioiteltuna sairaalloiset ja muovisen näköiset muuten niin veistoksellisessa vartalossa ja muistuttavat itse asiassa enemmän jotain elefanttitaudin kasvaimia kuin naisen rintoja), mutta myös jonkin verran kaukaisista ajoista kehittynyttä itseironiaa ja hahmoissa tapahtunutta hienoista inhimillistymistä. Tarina itsessään oli kökkö, mutta en minä lehteä sen vuoksi ostanutkaan, että saisin suurta maailmankirjallisuutta luettavakseni.

Vielä kuuden aikaan illalla istuimme keskustan kirjakaupassa hörppimässä kahvia ja tuijottamassa lasittunein silmin ikkunasta välkkyviä screenejä ja mainostauluja. Mutta sitten menivät kaupat kiinni ja loppuivat myös meidän kestävät duracell-patterimme, joten päätimme lähteä hotellille loikomaan. Hurja mylläkkä uutta vuotta juhlivien nyyörkkien puristuksessa ei tällä kertaa houkutellut liikaa ja päätimme jättää Time Squaren kokemuksen johonkin paremmin valmisteltuun ajankohtaan.

Näimme ilotulitukset vain surkeina ruikahduksina horisontissa, mutta kunnon uni hektisen lomaruljanssin päätteeksi oli sitäkin arvokkaampaa.

keskiviikkona, tammikuuta 02, 2008

SIELUN HUONE














Tässä viimein se, mitä jo aiemmin lupailin. Kuvan näkee suurempana klikkaamalla sitä.


Kauan sitten opiskellessani kasvatustieteitä ja siinä ohessa psykologiaa, silloinen luennoitsijamme teetätti meillä viehkon piirrostehtävän. Meidän tuli piirtää paperille kolmikerroksinen unelmiemme talo, joka kuvaa sisäistä maailmaamme. Tehtävä oli minulle erityisen mieluinen ja se on jäänyt kummittelemaan mieleeni näihin päiviin asti.


Olen halunnut jo kauan luoda silmääni miellyttävän taideteoksen, joka pohjautuu tälle teemalle. Harkinnassani on jopa käväissyt aidon nukkekodin rakentaminen ja äärimmäisen yksityiskohtainen sisustaminen totista käden taitoa vaativilla esineillä. Eikä kyseessä olisi mikään tavanomainen nukketalo, vaan jotain huomattavasti epäsovinnaisempaa ja omaperäistä. Mutta taidanpa kuitenkin säästää pohjattomasti aikaa ja rahaa syövän miniatyyripuuhastelun eläkepäivien ratoksi. Valitsin siis työkalukseni kuvankäsittelyohjelmalla piirtämisen.


Kun koko talon yksityiskohtainen piirtäminen veisi minulta todennäköisesti ikuisuuden, muokkasin ideaa simppelimmäksi. Päätin piirtää sieluni olohuoneen. Mielikuvituksellisen tilan, jossa sieluni lepäisi ja viihtyisi mainiosti. Samalla ajattelin haastaa tämän lukevia ihmisiä ottamaan onkeensa ja toteuttamaan samanlaisen tehtävän omalla tyylillään. Tämä on tosi kivaa.


Huomasin, että sielun huoneen piirtäminen on hyvin nautinnollista ja terapeuttista touhua, johon voi uppoutua tuntikausiksi. Sen voi taipumustensa mukaan tehdä käsin tai tietokoneella tai jopa tarinaksi kirjoittaen, mikäli piirtäminen ei miellytä. Itse päädyin kuvankäsittelyohjelmaan, jolla näpistelin internetistä kuva-aiheita, pintoja, värejä ja muotoja sieltä täältä ja muokkailin ne huoneeseeni sopivaksi. Huomasin riemukseni Photoshopin käyttötaitoja päivittäessäni, että kun ympyröi laatikkotyökalulla jonkin esineen ja ottaa sitten käyttöön edit-valikosta löytyvän Transform-Perspective-työkalun, pääsee venyttelemään kaksiulotteisia pintoja sopiviin, kolmiulotteiselle perspektiiville asettuviin mittoihin. Ja niin huone alkoi muotoutua.


Huoneessa ei tietenkään tarvitse olla mitään pakollisia yhtymäkohtia arkielämään. Se ei ole sidottu mihinkään toteutettavaksi tarkoitettuihin arkkitehtonisiin suunnitelmiin. Kyse on unelmista ja vaikutelmista. Mielen Tilasta. Huoneen ei tarvitse olla looginen, toimiva tai mittasuhteiltaan tai edes perspektiiviltään oikea. Siitä voi johtaa portaat toiseen ulottuvuuteen, se voi olla pyöreä, hunajakennomainen tai pyramidi tai ylösalaisin.


Sitä sisustaessa ei tarvitse miettiä käpristyisikö takan yllä oleva taulu kuumuudesta, voiko sängyssä nukkua tai tekisivätkö huoneeseen päässeet kissat kenties selvää jälkeä kummallisesta antiikkituolista, joka näyttää siltä ettei siinä voi edes istua. Huoneessa ei tarvitse olla realistisia roskia tai muutakaan todellisen maailman epäjärjestystä, mikäli et niin halua, eikä sen ilmenemismuodossakaan ole mitään tiukkoja sääntöjä. Voi valita aloituspinnaksi symmetrisen nelikulmion tai jos siltä tuntuu, voi piirtää vaikka lintuhäkin, jonka sisällä on huopa. Tai aavalla merellä ajelehtivan lautan, jolle on kyhätty nuotio. Tai taivaalla leijuvan kuumailmapallon, jonka partaaseen nojaava nainen siemailee kupista kahvia. Tai lumilinnan, jossa kaikki esineet ovat lumesta ja jäästä tehtyjä. Kaikki tämä onnistuu tietenkin myös kirjoittamalla ja kuvailemalla.


Tärkeintä on se, että huone heijastelee tekijänsä kauneuskäsityksiä, makua, kiinnostuksen aiheita ja ennen kaikkea sitä tunnelmaa, jollaisessa sielunne mieluiten lepää. Minulla on ainakin ollut tätä tehdessä sanoin kuvaamattoman kivaa, toivottavasti joku muukin innostuu. Jo innostutte, niin kertokaa minullekin ja jättäkää kommenttilootaani linkki omaan huoneeseenne.

tiistaina, tammikuuta 01, 2008

Vuoden 2007 tilinpäätös

Neiti C:n blogista sain virikkeen tällaiseen:


1. Mitä sellaista teit vuonna 2007, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Muutin Amerikkaan, maahan joka oli närästänyt minua iät ja ajat ja jota olin jo kauan pitänyt kaiken pahan alkuna ja juurena. Kuljin Jänismiehen kanssa kesällä maan halki ja kävin monessa näkemisen arvoisessa paikassa. Muutin jonkun verran näkemyksiäni nimenomaan maasta (luonto, ilmapiiri etc.) ja ihmisistä, mutta tunnen entistä suurempaa inhoa maan surkeaa poliittista johtoa ja useita kulttuurillisia piirteitä (patriotismi, ällöttävä amerikkakeskeisyys, monien asioiden idioottimainen toimimattomuus, krääsäkulttuuri, yltiöoptimismi, epätasa-arvo, ruuan keskimääräinen ankeus ja sokeripitoisuus, ) -kohtaan.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

En lupaa mitään, kuten en ole ihmeemmin luvannut ennenkään, koska olen hyvin häilyväinen olento joka ei haltsaa käsitettä ensi vuosi, hyvä kun edes käsitettä huominen.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Shaoli sai tyttären, pikkuneiti Yön.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Ei.

5. Missä maissa kävit?

Saksassa toukokuussa lentokentällä ja jenkkilässä ollut siitä asti.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2008, jota puuttui vuodesta 2007?

Olen saanut niin paljon, että en taida uskaltaa esittää mitään lisätoiveita. Järki vielä pakkaa matkalaukkunsa ja lähtee muille maille.

7. Mitkä vuoden 2007 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

23.1 otimme Jänismiehen kanssa tatuointisormukset, enkä ole katunut hetkeäkään.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Olen saanut kirjoitettua melkein kokonaisen kirjan, joka valitettavasti paisuu ja rönsyilee sitä mukaa kun luulen saavani sitä valmiiksi.


9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

2007 oli aika tasaista polkua meikäläisellä kuljettavana. Ei suuria epäonnistumisia sen enempää kuin suuria onnistumisiakaan.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Polvi oli tähystyksen jälkeen kipeä vuoden pari ensimmäistä kuukautta. Hammas oikutteli kevään ilman mitään löydettävää syytä. Joulukuun podin yltiökipeää varvasta, joka tulehtui tuntemattomasta syystä ja turposi sinipunaiseksi, kunnes sitten parani melkein itsekseen.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Ostin ennen kesälomareissulle lähtöä harmaat reisitaskuhousut ja olen viihtynyt niissä tiiviisti siitä lähtien. Mahtavat pöksyt, sääli että täkäläiset pesukoneet ja kuivaajat kuluttavat vaatteita liian nopeasti.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Erään lomallaan runsaasti täkäläisissä luonnonmaisemissa ja vesiputouksissa munasillaan viihtyneen miehen, jonka nakukuvia minulla näyttäisi olevan aika monta kansiossani. Nudismi rules!

13. Kenen käytös masensi?

Otsikoissa viihtyvien ällöttävien julkkisnaisten. Naispuolisten mattinykästen, jotka antavat huonon naisen mallin anoreksioillaan, huumeiden ja viinankäytöllään, pilalle hemmotellun bitchin käytöksellään, sekoilullaan ym. Ansaitsisivat palstatilan sijasta kuoliaaksi vaikenemisen. Lisäksi petyin yhteen kohtuullisen selkärankaisena pitämääni ihmiseen, joka mokasi satasella ja paljastui nolon banaaliksi.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Latasin kevään tuloillani matkalaukun täyteen kamaa jolla selviän täällä meren takana mahdollisimman kauan shoppaamatta. Loput säästöni hupenevat lainan kitaan hyvää vauhtia.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

Yleisesti vieraassa maassa elämisestä ja kaikista uusista luontokokemuksista, joita täällä on vastaani tullut. Niagaran putousten ohi lipuminen sai minut räjähtämään sisältäpäin.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2007?

Brad Paisleyn Ticks, joka soi koko kesän autoradiossa.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
a) onnellisempi vai surullisempi?

Onnellisempi.

b) Laihempi vai lihavampi?

Laihempi. 5 kiloa kadonnut jonnekin huomaamatta (en omista vaakaa, salilla huomasin). Vissiin lihaksista kun jatkuva kova treenaaminen loppui, mikä on surullista.

c) Rikkaampi vai köyhempi?

Köyhempi rahallisesti, monin verroin rikkaampi henkisesti ja kokemuksellisesti.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Olisi pitänyt kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa enemmän, sillä se on täällä olemiseni hyödyllinen funktio.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Ahdistuneeni tästä vieraasta kulttuurista. Joskus ahdistuminen on ollut typerää ja kuluttavaa, eikä sille ole ollut edes mitään järkevää syytä. Joskus minua ahdistaa jo se, että pitää heittää aurinkoista läppää kaupan tiskillä, toisinaan se taas on tosi kivaa.

20. Kuinka vietit joulua?

Jänismiehen vanhempien, siskon&siskon poikakaverin sekä Jänismiehen työkaverin kanssa syöden, juoden ja vintillä tikkaa heittäen.

22. Rakastuitko vuonna 2007?

Rakastun Jänismieheen aina uudelleen harva se päivä. Se tuntuu hyvältä.


23. Kuinka monta yhdenyön juttua?

Yhdenyön jutut ja muut sekoilut loppuivat siihen, kun löysin elämäni Jänismiehen. Siitä lähtien mulla on ollut yksi ainoa mies jonka kanssa haluan elää onnellisena elämäni loppuun asti.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

Olen jo lähes unohtanut, mikä on televisio. Hotellissa tuli ihan alien-olo, kun avasin tosi pitkän tauon jälkeen mölytoosan. Tuntuukohan kissoista samalta kun ne vahtaa laseria?


25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

En vihaa ketään uutta henkilöä, jonka tuntisin henkilökohtaisesti, mutta tunnen suurta, polttavaa vihaa erinäisiä heikompiaan kiusaavia ihmisiä kohtaan. Tekisi mieli mennä nostamaan muutama ranskalainen horatsu purjuksista seinälle ja kertoa niille, että jos erään henkilön kiusaaminen ei lopu, heidän elämästään tulee hyvin hyvin ikävää ja merdeä.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Pasi Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

No varmaan sitten Nightwishin Kiss while your lips... Mutta en ole antanut anteeksi Holopaisen likasankotemppua ja taisin kaiken lisäksi kuunnella sen puhki, kun ei ole viime aikoina hotsittanut. Sitten tietysti Brad Paisleyn Ticks, mutta se onkin jo oman laatuistaan hjuumorimusaa se!

28. Mitä halusit ja sait?

Halusin muutosta ja sain sitä roppakaupalla. Halusin aikaa kirjoittaa ja sain sitäkin rajattomasti. Halusin myös yksinäisyyttä ja hiljaisuutta ja senkin suhteen olen hyvin tyytyväinen.

29. Mitä halusit muttet saanut?

Kirjaani valmiiksi. Prkle! Saakutti, että osaa olla hidasta touhua.


30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Harry Potter & Order of Phoenix teki aika tarunomaisen olon yhdeksi illaksi, vaikkei maailmanelokuvien tähtiluokkaan lukeudukaan. Näin myös Good Will Huntingin vasta nyt ja pidin siitä paljon.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

En juhli syntymäpäiviäni juuri koskaan. Täytin 33.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Jokin huomattavampi aikaansaannos kirjoittamisen saralla.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2007?

Harmaat reisitaskuhousut ja paita jossa lukee "Normal people frighten me". Pitkä maastokuvioinen fleecemekkotakki jota rakastan ja jonka en toivoisi ikinä kuluvan puhki. Pöllövarvassukat. Harmaa-anilliiniraidallinen paita ja shortsit. Vuoden viimeinen löytö: miesten reisitaskuhousut, jotka istuu mun päälle kuin valetut. Käytännöllistä, puristamatonta, mukavaa ja erityisesti säähän sopivaa.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Jänismies. Liikunta. Kirjoittaminen.


35. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Puskalan Yrjön typerimmät toilailut, kuten ennenkin. Kyseisen ääliön veto köyhien lasten ilmaista terveydenhoitoa koskevassa lakialoitteessa.

36. Ketä ikävöit?

Kissojani ja ystäviäni. Äitiä ja pikkuveljiä.

37. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

Jänismiehen työkaveri E. Mahtava ja sydämellinen tyyppi.