Raapimapölkky jää kesälomalle

Taas on vuosi vierähtänyt ja loman aika koittanut. Ensi yönä jätämme Ithacan ja suuntaamme pitkille teille.

Lomakohteena tällä kertaa mm. kummat vulkaaniset ilmiöt sekä eläimet ja maisemat, jollaisia ei vielä ole tullut tämän kulkukissan eteen aikaisemmin. Tiedossa patikkaa ja tarpomista. Öitä teltassa tähtikirkkaan taivaan alla. Käärmeiden, hämähäkkien, karhujen, puhveleiden ja hirvien huomioon ottamista. Wilderness.

Tällä kertaa joudun pakkaamaan pöntön pippurisumutetta matkaan ja ottamaan selvää kahden karhulajikkeen luonteenpiirteistä, elekielestä ja hyökkäys- sekä puolustautumistavoista. Siis siellä minne menemme, on lottovoiton tasoa joutua karhun pahoinpitelemäksi tai lounaslistalle, mutta yhtä kaikki joskus sellaistakin sattuu. Siispä etukäteen suositellaan jonkinlaista henkistä varustautumista ja etenkin tuota Bear Sprayta suositellaan matkaan otettavaksi, kun ei sitä koskaan etukäteen tiedä. Ensimmäistä kertaa joudun kiinnittämään huomiota myös retkimuonan mahdollisimman vähäiseen tuoksuvuuteen. Kalaa ei kannata reissulle raijata, eikä mitään mikä tuoksahtaa kilometrien päähän mesikämmenien supertarkkaan nenään.

Samalla tulee myös muutettua. Taakse jää sata vuotta vanhaksi paljastunut romanttinen talo ja palattuamme meitä odottaa vintillinen yksiö. Viihtyisä ja uudenaikainen ja todennäköisesti romantiikkaa lämpimämpi talviaikaan. Myös vähemmän hämähäkkinen ja kauhukellariton.

Hmm, näitä edellisen kämpän hämähäkkejähän tulee jo melkein ikävä. Ne ovat käyneet niin tutuiksi, että kahdella on jo nimetkin: Sängyn päällä päivystävä, sekä vähä kerrassaan alemmas verkkoineen laskeutuva Lukkis ja keittiön pöydän alla saalistava Spidey. Toivottavasti uudet asukkaat eivät anna niille kyytiä.

Aion kirjoittaa ajomatkalla ahkerasti ja reissukertomuksia on luvassa sitten, kunhan palaan, eli elokuun puolenvälin jälkeen. Netin saaminen uuteen asuntoon siirtynee syyskuun alkuun, mutta onhan tuossa kivenheiton päässä kirjasto jossa naputella.

Joten ihanaa kesää kaikille ja pitäkää peukkuja, etten joudu ottamaan erää karhunpainia tai tallaa kalkkaron päälle.

Mörköjä metsäpolulla

Päivän kuva-arvoitus. Mitä metsän pimennoissa piilee? Kuva on täysin autenttinen ja photoshoppaamaton, suuremmasta kuvasta leikattu kohta. Arvatkaa vaan riemastuinko, kun latasin kuvat kamerasta koneelle ja näin tämän. Tuollaista huumoria kun ei saa normaalisti filmille yrittämälläkään.

Olin siis iltakävelyllä metsän siimeksessä mutkittelevalla Recreation Roadilla. Nämä olennot hiippailivat polulla ja jäivät tuijottamaan minua. Kaksi pienimmäistä hiipi minua kohti korviaan puistellen ja aivan tajuttoman uteliaina. Isompia kismitti.

Imukärsä irti mun kaljasta tai soitan hämärille!

Aluksi luomubanaanien ja sittemmin herkullisten siemenettömien rypäleiden kyytiläisenä talouteemme on hivuttautunut muutamia ärsyttäviä öttiäisiä, jotka banaanikärpäsinäkin tunnetaan. Invaasio ei ole vielä mitenkään mahdoton, mutta kääntymässä jo hivenen harmittavan puolelle.

Nämä punasilmäiset vättiäiset rakastavat kaikkea käynyttä ja sokerista. Niitä houkuttelevat jätteet pidetään luonnollisesti kannellisen roskapytyn uumenissa, mikä ei tietenkään estä kärpäsiä syntymästä ja bilettämästä roskiksessa, sekä pelmahtamasta sieltä ilmoille meidän iloksemme pussin tiuhasta vaihtamisesta riippumatta. Mutta arvaatte vissiin kuinka käy kun avata naksauttaa kaljan korkin auki nautiskellakseen mallasjuoman viileydestä illan kuumuudessa. Pullon tai tuopin reunalla on heti monta keltaperseistä hyyryläistä kärkkymässä huikkaa silmät kiiluen. Kalja on banaanikärpästen mielestä aivan vastustamatonta herkkua. Banaanikärpäsillä maustettu kalja taas ei ole minun listallani kärkipäässä.

Ei perkule viitsisi millään käydä myrkyttämään koko taloutta, kun kaikki hämähäkitkin sitten kuolee. Minulla on jo yksi spesiaali lemmikkihämähäkkikin: pitkäkoipinen Spidey, joka pitää majaa ruokapöytämme ja ikkunalaudan välisellä kulmalla. Sille kyllä kelpaa banskukärpänen paistiksi, jos sellaisen käyn verkkoon pudottamassa. Ja taatusti käynkin jos yhden puolikuolleena kiinni saan. Verkossa neuvottiin muuten ostamaan sikspäkki kaljaa, pistämään yksi niistä kärpäsansaksi ja juomaan loput itse. Juopot pörriäiset kuulema hukkuvat pulloon sillä aikaa kun itselläsi on hauskaa.

Olen hieman närkästynyt kahdeksanjalkaisten ötökkäpoliisiemme tehottomuudesta ja oma-aloitteisuuden puutteesta näiden uusimpien häiriköiden suhteen. Sitä näytetään vaan odottavan että ötökkädonitsi tippuu taivaasta verkonkulmaan tai sitten verkot ovat niin seuloja, etteivät pienimmät lentävät pöpödönderit niihin tartu. Taloutemme hämähäkkimäärällä sentään luulisi pitävän nuhteessa ja ojennuksessa muinaisen egyptin heinäsirkkalaumatkin.

Kävimme eilen talon kellarissa napsauttamassa palaneen pikasulakkeen takaisin päälle ja siellä paljastui sellainen näky, että se ansaitsee ihan oman esittelynsä, kunhan uskallan sinne valokuvaamaan uudella kamerallamme. Koko kellarin katto oli kauhukatakombimaisen seittilullan peitossa ja joka puolella näkyi kuolleita ja muumioituneita isoja hämähäkkejä, sekä myös eläviä yksilöitä niin paljon, että ei enää tarvinne kysellä mistä ne kaikki kiipeävät ylempiin kerroksiin. Muutama verkko oli niin iso, että niiden kutojienkin täytynee olla aika alieneita. Ei tehnyt paljon mieli päätään nostella, kun tepsuttelimme kellarin toisessa päässä kaiken sen rihmaston keskellä nököttävälle sähkötaululle. Naamaan losahtava hämähäkinverkko tuntemattomine asukkaineen on kuitenkin jo ihan toisella miellyttävyysasteikolla, kuin hämäri, jonka kiintoisaa puuhastelua voi seurata itse valitsemansa välimatkan päästä.

Tästähän voi olla ihan tohkeissaan. Jokaisella ei taidakaan olla kummituskellaria ihan omasta takaa. Hurmaava puistatus sentään!

Sata hauskaa ahteritarraa

Täällä päin maailmankolkkaa kun on liian paljon noita isoja autoja, niin niissäpä vasta löytyykin pinta-alaa missä mainostaa. Autoilijoiden näkee hyvin usein ilmaisevan poliittisia, uskonnollisia tai eettisiä mielipiteitään, intoilun tai raivon aiheitaan tai ihan vain huumorintajuaan autoihin liimatuilla puskuritarroilla eli bumper stickerseillä. Turhaa roskaahan ne ovat ja krääsäfirmat niistä vain hyötyvät, mutta niissä on kieltämättä jotain arkipäiväisen vinkeää ja hytkäyttävää. Ainakin minua piristää lukaista pieni kuskin luonteenlaatua valottava tiedonmurunen takapuskurista, kun tylsistyneenä odottelen liikennevalojen vaihtumista. Onhan se nyt kuitenkin ihan mukavaa saada pieni vihje siitä, ajaako edellä joku revolveria pakaransa alla hautova punaniska konservatiivi vai huumeita pöllyttelevä tähtilaivaansa halki universumin luotsaileva hippi. Vai kenties vain perustäysjärkinen tyyppi, jonka mielestä Bush on tyhmempi kuin hänen kissansa ja ainoa Bush johon voi luottaa, löytyy omien jalkojen välistä.

Jostain kumman syystä tuo jälkimmäiseksi mainittu, vallan kahvassa hilluva teksasilainen kylähullu on kirvoittanut tarrojenlaatijoiden mielikuvitusta aivan suunnattomissa määrin. Hän on saanut aikaiseksi sellaisen solvaustarrojen vyöryn, että ihan hymyilemään pistää ja eurooppalaisetkin jäävät rienaamisessa toiseksi. Täällä autossa jos toisessakin lukee kehotuksia saattaa Yrjö tavalla tai toisella oikeuden eteen, tai pyyntöjä tukea sotajoukkoja tuomalla heidät elävänä kotiin ja kääntämällä selkänsä sotahulluille johtajille. Joillakin on tietysti myös ihan aitoja "support our troops" tarroja, mutta ainuttakaan Yrjöä puolustelevaa tarraa en ole vielä täällä asuessani nähnyt, vaikka sellaisiakin lienee myynnissä. Eräs heppu tosin kertoo internetissä kuinka hänen autoonsa liimaamansa "Hail to the thief - George W. Bush 2000" tarra oli revitty kolme kertaa irti hänen autostaan, ennen kuin hän oli pahempien seurausten pelossa punaniska-alueilla ajellessaan ottanut itse neljännen irti. Tarroista voi kuulema joutua helposti suukopuun eri mieltä olevan tai hurjimmissa arveluissa jopa pyssyn piipun kanssa.

Hiukan tekisi mieli liimata jotain räväkkää hondamme persukseen, mutta en taida sittenkään uskaltaa. Jo ihan siitä syystä, että autolle on aika helppoa aiheuttaa paljon vahinkoa jäämättä kiinni. Sitäpaitsi aiomme ajaa pahimpien punaniskavaltioiden halki kesälomallamme - eikä olisi välttämättä kauhean ylevää kuolla autotarrasananvapautensa puolesta jossain erämaataipaleella, näin mustaa huumoria (toivottavasti!) viljelläkseni. Pidättäydyn siis seuraamaan hymynkare suupielessä paikallisten julistamia letkautuksia ja ehkäpä hankin ylleni muutaman nasevan t-paidan. Kantamani "Normal people frighten me" -paita on jo saanut useamman hyväntuulisen palautteen täkäläisiltä.

Uskonto ja fanaattiset kreationismin puoltajat saavat osansa irvailuista tarroissa, joissa dinosaurukset syövät kristittyjen kalasymbolia tai jossa samaisella kalasymbolilla on jalat. Hyvä kysymys on myös letkautus siitä, että minäs päivänä se jumala sitten loikaan ne fossiilit.

Fundamentalistisia abortinvastustajia voi ärsyttää huomauttamalla että "get your laws off my body" tai "too bad Barbara Bush wasn´t pro-choice". Paras tällä saralla on tosin ollut "You are pro-life? That´s fine. Now get one and stay out of mine!"

Feministeiltä löytyy myös muutama aika mehevä rivi sovinistien riemuksi vai mitä sanotte uudesta ja tuoreesta Descartes-väänöksestä: "Cogito, femina sum!" Minä ainakin allekirjoitan!

Turvavyön käytönkin saa tuntumaan paljon hauskemmalta huomauttamalla, että: "Buckle up. It makes it harder for the aliens to suck you out of your car."

Tässäpä maistiaispaloiksi sata löytämääni humoristista sutkautusta, joissa on mielestäni onnistuttu kiitettävästi päivän piristämisen suhteen.

1. There´s too much blood in my cafeine system.
2. Come to the dark side - we have cookies.
3. Somewhere in Texas a village is missing it´s idiot.
4. If a man speaks in the forest and there is no woman there to hear him, is he still wrong?
5. I´d tell you to go to hell, but I work there and don´t want to see you every day.
6. Witch parking only - all others will be toad.
7. Warning: may contain nuts.
8. My life is an endless battle against maturity.
9. Life is tough - get a helmet.
10. Slave to my cat.
11. Even if the voices aren´t real, they have some good ideas.
12. I will not tolerate intolerance!
13. I´m not cynical, everything just sucks!
14. The police never thinks it´s as funny as you do.
15. Vuja de - the feeling you´re doing it wrong all over again.
16. Stereotypes make life easier.
17. Cogito ergo, femina sum.
18. Money is the root of all evil. For more information, send $10 to me.
19. So many stupid people and so few asteroids.
20.Dyslexics are teople poo.
21. I´m canadian. It´s like being american, but withouth the gun.
22. Whenever I feel blue, I start breathing again.
23. If I have to find Jesus, does that mean he is hiding?
24. I found Jesus - he was behind the sofa all the time.
25. On the journey of life I choose the psycho path.
26. The last thing I want to do is hurt you. But it´s still on the list.
27. Earth is full. Go home.
28. If going to church makes you christian, does going into a garage make you a car?
29. I said "no" to drugs but they didn´t listen.
30. Consciousness. That annoying time between naps.
31. I have the body of a god. Buddha.
32. Don´t bother honking or flashing your lights. I am deaf and blind.
33. Never knock on Death´s door. Ring the bell and run - he hates it.
34. I drive the speed limit. If you don´t like it, call a cop.
35. Vote republican. It´s easier than thinking.
36. Drugs may lead to nowhere. But at least it´s the scenic route.
37. Someone give Bush a blowjob, so we can impeach him.
38. Keep your savior out of my sex life!
39. Legalize freedom.
40. Orwell said, this might happen.
41. Frodo failed. Bush has the ring.
42. Men never do evil so completely and cheerfully as when they do it from religious conviction.
43. Good planets are hard to find.
44. Reality is for people who lack imagination.
45. Which god do you kill for?
46. Cool! They´re making our country a dictatorship!
50. Critical thinking saves lives.
51. Any book worth banning is a book worth reading
52. You are pro-life? That´s fine. Now get one and stay out of mine!
53. Don´t believe everything you think.
54. Has anyone seen my constitutional rights?
55. I´m already against the next war.
56. Your silence will not protect you.
57. Out of my mind. Back in five minutes.
58. The gene pool could use a little chlorine.
59. This acid must be good. It feels like I´m driving.
60. I don´t suffer from insanity. I enjoy every minute of it.
61. All men are animals. Some just make better pets.
62. What happens if you get scared half to death twice?
63. I wonder how much deeper the ocean would be without sponges.
64. They pretend to pay me. I pretend to work.
65. Fairy tales: horror stories for children to get them used to reality.
66. A bartender is just a pharmacist with a limited inventory.
67. God is coming and is she pissed!
68. The only bush I trust is my own.
69. Buckle up. It makes it harder for the aliens to suck you out of your car.
70. Please forgive me - I was raised by wolves.
71. Death before dishonor. Nothing before coffee.
72. Just bring me the caffee and nobody will get hurt.
73. If we can put a man on the moon, why not all of them?
74. If men are from Mars, why don´t they go home?
75. Born again pagan.
76. Do not underestimate the power of the chockolade side of the force.
77. My mind is not for sale or rent to any god or government.
78. When religion ruled the world, they called it the Dark Ages.
79. Too bad Barbara Bush wasn´t pro-choice.
80. If you´re not outraged, you´re not paying attention.
81. We are born naked, wet and hungry. Then things get worse.
82. I just let my mind wander and it didn´t come back.
83. Why be difficult, when a bit of effort, you can be impossible?
84. Who is General Failure and why is he reading my hard disk?
85. Energizer bunny arrested, charged with battery.
86. Go with god. (My car is full)
87. Well, aren´t we just a ray of fucking sunshine?
88. My soul was removed to make room for all this sarcasm.
89. I´m not perfect, but parts of me are incredible.
90. What part of NO don´t you understand?
91. I´m so fucking happy, I could shit rainbows!
92. Well behaved women rarely make history.
93. Oh well, I wasn´t using my civil liberties anyhow.
94. Be nice to America or we´ll bring democracy to your country.
95. Evolution is just a theory - kind of like gravity.
96. Just another soulless atheist in search of world peace and harmony.
97. Of course it hurts! You´re getting screwed by an elephant.
98. Silly me, I thought this was a free country.
99. The closer you get, the slower I´ll drive.
100. Which day did god make all the fossils?

Kalorittomia mausteita

Päätinpä tarttua turhanpäiväiseen, mutta varsin kitkeriä ainesosia sisältävään maustesoppaan nimeltä Spice Girlsien paluu. Olen nimittäin sitä mieltä, että esikuvina näissä pikku maustepusseissa sopisi olla elintarvikeviraston varoitustarra: saattaa olla ihannoituna haitallista terveydelle.

Kyllähän heillä toki aikanaan mainostettiin tyttöjen vapautumisrintamaa, tyttöjen välisen ystävyyden voimaa, tyttöräväkkyyttä, ym. monta itsessään hyvää asiaa, mutta maustetyttöjen henkilökohtaiset elämänkohtalot ja julkisuuden armoton iva tuntuivat jo silloin vesittävän ja osoittavan tuon vahvuuden pelkäksi illuusioksi ja surulliseksi teatteriksi. Peräänkuuluttamansa naisellisen vahvuuden, hyvän itsetunnon ja itsensä hyväksymisen sijasta nämä naiset taisivat sittenkin olla silmiinpistävän teennäisesti rooliinsa koulittuja eläviä barbienukkeja ja huutomerkinohuisuudestaan sekä äärimmilleen viedystä laittautumisestaan huolimatta esimerkkejä siitä, että naisena et ole koskaan tarpeeksi kaunis, laiha ja KONTROLLOITU kelvataksesi sellaisena kuin olet.

Ystävyyskin oli ilmeisesti pelkää teatteria, muijat olivat toistensa kanssa tukkanuottasilla minkä ehtivät.

Ja sama posotus ei kun jatkuu heidän uuden tulemisensa kynnyksellä. Eli mistään ei ole opittu, eikä julkisuuden ahdistavasta naisenmuotista vieläkään luovuttu vaikka ikää on tullut kymmenen vuotta lisää ja suurimmasta osasta porukkaa myös äitejä. Eikö kukaan tosiaankaan halua nähdä lavalla aikuisia, itsensä hyväksyviä naisia, joilla on vaatteet päällä ja jotka osaavat myös laulaa?

Iltasanomat uutisoi tuossa, kuinka itsensä lastensa vaatekokoja pienemmäksi laihduttanut ja jotakuinkin pelkkiä mansikoita imeskelevä Victoria Beckham on laittanut maailmanvalloituspaluusta haaveilevat maustetytöt dieetille. Kuvassa äärimmäisen anorektinen ja ainoastaan silikoniensa kohdalta ruotoonsa nähden luonnottoman pullea Posh poseeraa neljän muun normaalikokoisen ja ainakin toistaiseksi vielä terveen ja iloisen näköisen kollegansa kanssa kittana nahka poskiluilla kiristäen. Victorian surullisissa silmissä kiiltää maaninen pakkomielle olla enemmän siro taide-esine, kuin ihminen. Huulilla ei näy vahingossakaan hymyn häivää. Siinäpä vasta terveellinen esikuva jokaiselle identiteettiään etsivälle nuorelle naiselle ja standardi lopuille maustetytöille jotka ovat päästäneet itsensä retkahtamaan... NORMAALEIKSI.

Siis nyt on kyllä joltain taas järki hukassa. Sairaalloinen, luurangonlaiha, anorektikkona ja kehomaanikkona sekä ruokavalioltaan täysin häiriintyneenä profiloitunut muija päästetään piiskuroimaan joukon muita normaalikokoisia naisia omaan ruotuunsa, vaikka oikea paikka hänelle olisi jossain syömishäiriöisten sairaalassa. Tästä ei kyllä hyvää taas seuraa. Katsotaan vaan, kenen syömishäiriö tällä kertaa riistäytyy ensimmäisenä käsistä ja kuka on ensimmäisenä sairaalassa nenäletkuissa. Miksi loppujen normaalimittaisten kauniiden naisten ei anneta olla sen näköisiä, kuin he ovat? Eivät heidän lauluäänensä kuitenkaan parane piirunkaan vertaa siitä jos jokaisesta silpaistaan kymmenen tai kaksikymmentä kiloa pois. Päinvastoin, mikäli kiinnitämme huomiota oopperalaulajien normaalikokoihin

Rupesin mietiskelemään tosissani, kuinka moni näistä vahvan tyttöenergian ylistetyistä airuista edes oli tähdenlentonsa aikana ja sen jälkeen ollut aikuisen naisen normaalimitoissa, sekä edes suurin piirtein sinut itsensä kanssa.

Miniatyyriksi kuihtunut linnunluupussi Victoria on kovasti koittanut kieltää olevansa anorektikko, mutta on lopulta joutunut myöntämään tarkkailevansa hulluna painoaan, syömisiään ja ulkonäköään. No ylläri - sen nyt näkee sokea eebenpuusta veistetyllä puusilmälläänkin, että tuon enemmän keijukaisen kuin ihmisen näköisen naisen ravitsemuksen täytyy koostua lähinnä ilman hengittämisestä ja veden juomisesta. Ryntäisiin pumpatussa silikonissa ei sentään taida olla kaloreita? Valitettavasti hän ei vain enää näytä kovin ihmismäiseltä, vaan muistuttaa enemmän kauppojen ikkunoiden muovinukkeja, jollainen hän todennäköisesti haluaakin olla. Sitäkö kaikkien muidenkin naisten sitten pitäisi haluta?

Geri Halliwell eli Ginger Spice on tullut vapaaehtoisemmin ulos ruokakaapista ja kertonut medialle syömishäiriöistään. Muistanpahan vain ajan jolloin koppikotkamedia ystävällisesti näpäyttääkseen antoi tälle TÄYSIN normaalipainoiselle ja vain hivenen muita luuhengareita muodoiltaan pyöreämmälle punatukkaiselle neitokaiselle lempinimen Porky Spice. Saatanan kivaa ja terveellistä profiloitua koko maailman ihmisten silmien edessä possuna! Eipä aikaakaan kun julkisuudessa nähtiin rajusti painoaan pudottanut "possu" joka oli jonkun tappodieetin jälkeen pelkkää nahkaa ja jännettä luiden päällä, eikä olisi taatusti kelvannut enää edes nälkämaan joulupöytään. Geri on tunnustanut kärsineensä bulimiasta, ahmimishäiriöstä ja anoreksiasta. Tapu tapu ja läpy läpy. Aletaanpas taas näykkiä ja koitetaanpas haukkua häntä vielä vähän enemmän, niin saadaan kohta repiä meheviä otsikoita uudesta nälkään kuolleesta tähtösestä.

Räyhähenki Scary Spicellä, eli Melanie Brownilla oli aikanaan gepardin kroppa ja pyykkilautavatsa, jota kelpasi vilautella eläinkuosien lomasta. Jokainen täysjärkinen ihminen tietää, että moiseen pystynee luonnostaan ne noin seitsemän ihmegeenistä nuorta naista maailmassa ja loput joutuvat turvautumaan mielipuoliseen treenaamiseen ja minimaaliseen ruokavalioon. Kun lapsen saaneen Mel B:n kroppa sitten oli ennen synnytystä pullea (hei haloo, mihin se penska muka voisi piiloutua näkymättömiin) ja synnytyksen jäljiltä normaalin pyöreä (niin että mistä astaraaliulottuvuudesta te luulitte sen imetykseen vaadittavan energian transportoituvan?), niin siitä revitään pilkkaa ja riemua niin että pään verisuonet on riemusta ratketa.

Ähhähhää! Lihava, selluliittinen, ruma, rupsahtanut ja ai niin, tietysti myös lutka, koska hänen lapsensa isästä ei ollut aluksi varmuutta, huutavat juorulehdet ja keskustelupalstat. Aivan saletisti Melanienkaan ei anneta pitää paluun kynnyksellä normaalikokoaan, vaan hänet pakotetaan laihduttamaan itsensä jälleen mehupilliksi. Etenkin jos sillä mielipuolella Beckhamin luuviululla on jotain sananvaltaa kollegojensa ulkonäköön. Minä kyllä näkisin mieluummin lavalla edes yhden kerran räväkän naisen, josta lähtee ääntä, kuin nälkään nääntyvän surkean koriste-esineen.

Tartuin oljenkorteen ja toivoin että edes urheilullinen ja raamikas Mel C, alias Sporty Spice olisi ollut näistä terve ja imagonsa mukainen esikuva. Kissanviikset. Hänestäkin löytyi Iltasanomista Merja Asikaisen kirjoittama juttu jossa Mel "myöntää pelkäävänsä, että Spice Girlsien aikainen kova laihduttaminen saattaa olla vaikuttanut hänen mahdollisuuksiinsa saada lapsia."

"Olin alipainoinen. Kuukautiseni loppuivat ja luustoni haurastui. Saatan olla tehnyt elimistölleni peruuttamatonta harmia. Toivon, että minulla olisi vielä mahdollisuus saada lapsia, Mel C on myöntänyt brittilehdille. Liikkumisesta tuli Sporty Spice -nimellä tunnetulle Melille pakkomielle. Treenasin koko ajan enkä syönyt kunnolla. Halusin olla mahdollisimman täydellinen ja se teki minut sairaaksi. Laulaja pahoittelee olleensa huono esikuva faneilleen. - Toivoisin voivani korjata aiheuttamani vahingon."

Hänen kerrotaan myös tunnustaneen, että suosion huipulla ollessaan hänellä oli kauheat paineet joukon sporttityttönä. Mel kävi kuntosalilla kuusi kertaa viikossa parin tunnin treeneissä syöden samalla pelkkiä vihanneksia. Nyt paluun kynnyksellä häntä on varoiteltu siitä, että Spice Girls on pahaksi hänen terveydelleen ja voi laukaista uudelleen masennuksen ja syömishäiriökierteen.

Oh really? Hyytävää.

Entäs sitten Baby Spice, alias Emma Bunton? Hänestä ei ole vielä taidettu saada puserrettua syömishäiriötunnustuksia. Vinoilua pulskistumisesta ja hoikistumisesta toki on kaadettu hänenkin niskaansa, mutta rapsuvimmat raipat hän on saanut imagostaan, jonka on vähemmän implisiittisesti väitetty viittaavan pedofiilisiin unelmiin. Täytyykin tosiaan hieman kohottaa kulmakarvojaan, kun pysähtyy miettimään sanan "baby" yleismaailmallista seksualisoimista ja tikkaria imevän pikkutytön pornahtavuutta. Kastemekkoon puettu pikkutyttö on siis mukamas joku virallinen märkä uni, vai? Että pistäkää vaan alle tai inan verran päälle kymmenvuotiaat tytteliinit lisää herutuskuvia itsestänne internetiin ja käyttäkää babydoll-mekkoja, niin pedosedillä riittää kivaa. Se on se juttu, millä tulette elämässänne pärjäämään... Bunton itse nolostelee vaaleanpunaisia lolita-aikojaan, mutta saahan nähdä palaako hän lavoille samoilla maneereilla vai onko hänellä itsellään mitään sanansijaa imagonsa kaipaaman muutoksen suhteen.

Huokaus. Näitä mainioita esikuvia sitten ryöpytetään nuorten ihmisten silmille joka tuutista ja ihmetellään miksi nuoret tytöt sairastuvat anoreksiaan tai seksualisoituvat ennen kuin sylkäisevät tutin suustaan.

Anorektikot, buliimikot, juopot, sekoilevat, pillujaan vilauttelevat, kännissä ajelevat ja huumeita käyttävät, itsensä kanssa täysin hukassa olevat naiset ovat se, mikä mediaa ensisijaisesti kiinnostaa. Ei voi muuta ihmetellä, kuin että mihin kaikki aidosti ja terveellä tavalla vahvat tytöt sekä naiset ovat maailmasta kadonneet? 

Kissa joka sai lähestymiskiellon

Täällä oikeusjuttujen luvatussa maassa on onnistuttu läimäisemään lähestymiskielto kissalle maaliskuussa 2006!

Moiseen kyseenalaiseen kuuluisuuteen on päässyt Connecticutilainen kollikissa nimeltä Lewis. Tämä mustavalkoinen, pitkäkarvainen ja jokaiselta tassultaan kuusivarpainen sekä pitkäkyntinen kissaherra aiheutti kauhua hyökkäilemällä raivokkaasti naapuruston ihmisten kimppuun Fairfieldin Sunset Circle -nimisellä alueella. Verisiä naarmuja ja puremajälkiä uhreihinsa silponut pikku peto ansaitsi itselleen lempinimen Sunset Circlen terroristi.

Kun Lewis oli käynyt kynsin ja hampain useammankin alueen asukkaan kimppuun, eräs uhreista teki kissasta valituksen poliisille. Poliisilaitoksen eläinvastaava rapsaisi kissalle lähestymis- ja ulkonaliikkumiskiellon. Ulkonaliikkumiskieltoon tosin luvattiin lievennystä, jos omistaja syöttäisi hurjapäälle Prozacia.

Omistaja lopetti Prozacin syöttämisen lemmikilleen pian, sillä katsoi sen aiheuttavan kissalle pahoja sivuoireita. Tämän jälkeen Lewis karkasi jälleen kerran ulos ja kävi ilmaisemassa mielipiteensä oikeuksiensa polkemisesta teroittamalla kynsiään jälleen yhteen naapuriin. Omistaja pidätettiin ja eräs uhreista nosti häntä vastaan oikeusjutun.

Lewisin päätä vaadittiin pölkylle ja omistaja luvattiin vapauttaa syytteistä sekä seurauksista, vain mikäli hän suostuisi lopetuttamaan kissansa. Omistaja kieltäytyi jyrkästi ja sanoi mieluummin vaikka muuttavansa muualle kuin luopuvansa rakkaasta kissastaan. Omistaja epäili, että Lewis oli vain puolustanut itseään, sillä sitä oli kiusattu mm. heittelemällä sitä kananmunilla.

Lewisin tarina päätyi mediaan ja levisi uutisena ympäri maailmaa. Ihmiset ottivat kantaa Lewisin hengen säilymisen puolesta ja jopa painattivat "Save Lewis" -paitoja myyntiin oikeuskulujen kattamiseksi. Uhrit olivat raivoissaan siitä, että heidän traumaattiset kokemuksensa asetettiin humoristisen valoon ja vaativat kissan tappamista. (Sanonpahan vaan heidän videolla esitellyistä vammoistaan, että kissaihmisenä lienen saanut vastaavanlaisia vekkejä nahkaani sadoittain, enkä ole siihen vielä kuollut.) Kaikesta huolimatta Lewis sai pitää henkensä, mutta tuomittiin elinikäiseen kotiarestiin.

Samaa käytäntöähän voisi muuten vallan mainiosti soveltaa myös sellaisiin ihmisiin, jotka eivät ota lähestymiskieltoa vakavasti!

Lewisistä kirjoitettuja lukuisia uutisia on kerätty linkeiksi Wikipediaan.
Tästä suloisesta monsterista löytyy myös lyhyt videoklippi.

Onko siellä saunassa lämmintä?

Päivän pelvoittavat hellelukemat huitelevat partsilla 37 celsiuksessa eli vielä kauhistuttavamman kuuloisesti piirun verran alle 100 fahrenheitissa! Eikä ole vielä edes kuumin aika kesästä.

Ilma seisoo ja tuntuu iholla sulalta voilta. Nihkeys hiipii kainaloon heti kun astuu pois suihkun alta. Viidenkymmenen metrin kävelymatka saa hien virtaamaan ja meikäläisen puuskuttamaan kuin mursu. Jääkaappia avatessa tekee mieli mennä juustopaketin ja maitopurkin väliin hyllylle viilenemään. Ilmastoidut rakennukset, kuten kirjasto, houkuttavat kuin valo yöperhosia.

En enää unelmoikaan asumisesta eteläisessä maassa, jossa on aina aurinkoista. En sitten yhtään. Eihän tällaisella helteellä jaksa tehdä muuta kuin lojua alkulimaksi taantuneena paikallaan ja odottaa kieli pitkällä yötä.

Silleen kymmenen astetta vähemmän olisi kohtuullista ja kivaa. Tällä kelillä aivosolutkin koaguloituu. Ukkonen ja sadekaan eivät auta, koska niiden jälkeen on sekä kuumaa että monin verroin kosteaa, eikä koivuntuoksuisen raikasta niin kuin Suomessa. Hjälp!

Täytyy lähteä tästä puoliyön lähestyessä pimeään metsään ja niityille, sillä ihastuttavien tulikärpästen aika näyttää olevan parhaimmillaan. Yksi pieni vihertuikku lennähti jo tupaankin ja vein sen takaisin ulos varovasti kämmenellä. Vilkahti vaan iloisesti yöhön häipyessään.

Kissa nimeltä Darwin

Tämä on koettu ennenkin. Sitä menee kirjastoon ja näkee hyllyssä kiinnostavan kissakirjan. Takakannessa mainitaan, että kirjan tarina kertoo ihmisen ja kissan ainutlaatuisesta ystävyydestä. Kirja on tietenkin pakko ottaa lainaan, vaikka tietää että viimeisten sivujen aikana kuluu taatusti nenäliinaa ja talouspaperia kyynelten pyyhkimiseen. Tarinat rakastetuista kissoista kun päättyvät aina ihmistä lyhytikäisemmän ystävän poismenoon ja musertavaan suruun, johon minun ei ole omiakin kissoja hautaan saattaneena lainkaan vaikeaa samastua.

Luin William Jordanin kirjoittaman kirjan "A Cat named Darwin - How a Stray Cat Changed a Man into a Human Being. " Jordan kuvaa kirjassaan vuotta, jonka vietti hoitaen sairasta kissaa.

Kulkukissa Darwin tassutteli eräänä päivänä lupaa kysymättä sisään sekä Jordanin asunnon, että hänen sydämensä ovesta. Kulkurin kotiutumisesta seurasi niin naarmuisia yhteenottoja kuin kuin höperehtivää hellyyttäkin sisältävä ajanjakso, jona leukemiaa sairastava kissa piteli kynnen kärjellä elämästä kiinni Jordanin uhrautuvaisessa hoidossa.

Biologina Jordan pohtii tarinan edetessä syvällisesti kissuuden ja ihmisyyden ominaislaatua niin luonnontieteellisestä kuin henkisen kasvun näkökulmasta. Vuoden aikana Jordan oppii kissan ansiosta paljon itsestään, elämästä ja eritoten myötätunnosta toisia eläviä olentoja kohtaan. Hän nauraa itselleen evolutiivisesti degeneroituneena miehenä, jonka elämä ja onni tuntuvatkin olevan riippuvaisia eläimestä eikä toisin päin. Vaikka hän kuinka yrittää suhtautua järkevän neutraalisti kultaturkkiseen lemmikkiinsä, hän huomaa rakastavansa Darwinia syvästi ja olevansa valmis tekemään tämän puolesta melkein mitä vaan.

Tarinassa Jordanin kotiin marssii myös toinen kulkukissa. Kirjailija kuvaa tämän ahneen kissan hotkivaa syömistä niin herkullisesti (slurp, snort, smack, lick, lick), että minä melkein näin silmieni edessä meidän Lokkikissamme. Loistavana huumorina mies antaa uudelle kissalle nimeksi Hoover, pölynimurinsa mukaan. Hoover jää Jordanin lohduksi Darwinin karistettua sinisen planeetan tomut turkistaan.

Mutta voi kuinka taas itkinkään. Ensin erästä kirjan kohtausta, jossa Jordan kuvaa kuinka eläinlääkärillä Darwinia käyttäessään, hän näkee kuinka klinikalle tuodaan jalkansa loukannut, muuten terve kissa. Kun lääkäri soittaa omistajalle, että kissan jalka voidaan korjata entisen veroiseksi, omistaja ilmoittaa kylmästi että haluaakin heidän lopettavan kissan, koska se tulee halvemmaksi. Miellyttävästi käyttäytyvä, kaunis ja käpälää lukuun ottamatta hyväkuntoinen kissa lopetetaan ja Jordan on sydänjuuriaan myöten järkyttynyt näkemästään ihmisten sydämettömyydestä.

Sitten itkin monen monta kertaa kirjan melankolisen lopun koittaessa. Kirjailijan teksti oli kuin äärimmilleen tunneladattua hautajaismusiikkia, silmistä valuvalle vedelle ei vain voinut mitään. Hieman jopa tuli olo, että lukijaa puserrettiin ja puserrettiin itkemään lopuumattomana virtana soljuvilla kauniilla sanoilla, jotka kuvasivat kultaisen kissan surullista lähtöä.

Filosofisesti kissan läheisyyden tuottama oivallus puetaan kirjassa lauseeksi: Life is Light. Elämä on valoa. Sivumerkitykseltään myös "elämä on kevyttä". Darwinin turkin kultaa ja tassujen puhdasta valkeutta. Niin myös kuolema tuntuu kirjassa valon katoamisena ja raskautena, josta irti päästäkseen on oivallettava ja hyväksyttävä elämän kiertokulkumainen luonne, joka ei tee myönnytyksiä.

"Darwin raised his head, stood up, arched his back and walked toward me. I dropped to hands and knees and lowered my face to his. He raised his head and extended his neck in one last gesture of love, and slowly, gently our noses came together. As they touched, Darwin vanished, and I found myself staring at a small pile of ashes on the leaves. I stayed there for a few moments, unable to move, feeling the leaves and the damp earth."

Miun maun mukaan

Viime aikoina lähestulkoon toimettomana lojuessani olen herätellyt sisälläni uinuvaa kokkikolmosta ja kokeillut miten vieraan maan ruokavarannot suostuvat hyppimään soppakattilaani kapustan uhkailemina. Muut sapuskat ovat käyttäytyneet kohtuullisen ruuiksi, mutta "Maesri Karee" nimisestä currytahnasta sain sotkettua sellaista moskaa, että sitä ei pystynyt syömään örkkikään lautasellista enempää vaikka kuinka blandasin nuudeleilla, kasviksilla ja maidolla. Koko talo haisi tuolta todella pirulliselta mausteseokselta kaksi päivää ja roskis sai kitaansa ensimmäisen syömättä jääneen aterian. Ruuan maun lyhyt kuvaus: kesäkeittoa johon on kaadettu sekaan tärpättiä... Hyi helevetti!

Asuinmaani on kaikkien kammottavien lisäaineiden ja keinotekoisuuksien kehto, joten kaupassa käydessä täytyy ihokarvat epäluulosta pörhöllä silmäillä mitä ilskottavia luonnottomuuksia mihinkin eineeseen on suvaittu tunkea. Onneksi täältä löytyy myös niitä luonnollisia ja tuttuja, jopa orgaanisia ravintoaineita, joihin ei ainakaan tuoteselosteen mukaan ole laitettu mitään, minkä nimike kuulostaa joltain vihamieliseltä avaruusalieneiden rodulta. Tai ainakin olen päättänyt luottaa siihen, että se mitä en tiedä, ei vahingoita minua.

Vieras kielikin lisää outouden ja vierauden tuntua, meni tovi pähkäillessä että mitä helvattia horseradish on, ennen kuin tunnistin purkin kyljessä olevan osviittakuvan piparjuureksi. Hiivan englanninkielisen nimen toki muistin, mutta sen sijoituspaikasta minulla ei valtavassa marketissa ollut armainta hajuakaan ja lopulta sitä löytyi pieni huomaamaton instantpaketti vaahtoutuvien jälkiruokajauheiden joukosta! Tuoreesta hiivasta en ole toistaiseksi nähnyt vielä paketinlievettäkään. Pitäisi vissiin kysyä joltain myyjältä. Kylläpä tässä vain ruokasanasto kasvaa pikkuhiljaa, kun hiplailee kaupassa paketteja ja miettii silmät ymmyrkäisinä kaiken maailman "tenderloinien" ja "kohlrabien" syvintä olemusta.

Pääsin melkoiseen vauhtiin päivittelemällä sitä, kun erääseenkin valmissapuskaan oli tungettu "silica dioxidia" joka meikäläisen vakaan käsityksen mukaan on lasinvalmistusmateriaali. Paketti jäi hyllyyn. Myöhemmin googlailemalla kävi ilmi, että piidioksidia toki käytetään vaahtoutumista estävänä elintarvikelisäaineenakin. Nami, nami vai narsk, narsk?

Kirkuvanvihreää pistaasivaahtoa sen sijaan uskaltauduimme kokeilemaan ihan uhmalla, mutta se kostautui. Uuden auton sisäosilta maistuva vanukas jätti suuhun kirvelevän kalvon ja joko henkisen tai ehkäpä jopa fyysisen huonon olon. Teki puolen tunnin ajan mieli tehdä semmoista mnjäk, mnjäk -kakistelua, jota kissat harjoittavat saadessaan karvatollon suuhunsa. Entisenä ruoka-allergikkona minun kenties sopisi olla hieman varovaisempi, mutta täytyyhän sitä nyt välillä uhmata kuolemaa, että tietää elävänsä. Madventuresin Riku on meikäläisen suuri sankari.

Tietysti kaikkia uusia luonnonantimia on pakko päästä kokeilemaan ja himoitsemieni eineiden listalla on jo monenmoista juuresta, sientä, viljaa, palkokasvia, pähkinää ja hedelmää joista en Suomen päässä ole kuullutkaan. Okkei, ookkei. Tiedän että kaiken mahdollisen geenejä on täällä räpläilty. Tulin kuitenkin siihen lannistavaan tulokseen, että emme todennäköisesti voi millään välttyä kaikelta manipuloidulta safkalta. Joten kokeillaan nyt sitten MELKEIN kaikkea ja toivotaan, ettemme sen seurauksena palaa kotiin esim. yksisarvisina tai tuhatjalkaisina. Yksi hauskoista jo kokeilluista outojuureksista on muuten nimeltään iloisen keltainen squash, joka muistuttaa jotakuinkin kurkun ja kesäkurpitsan risteytystä. Hyvää oli. Samoin riemukseni löytämä paikallinen hapankaali, josta nujuutin oivallisen tofun ja kalalisäkkeen kera varsin herkullisen, joskin voimakkaasti venäjälle hajahtavan aterian.

Papulajikkeiden monipuolisuudesta täällä pääsee oikein nautiskelemaan, tosin ilmaston lämpenemisen ja odöörien kannalta niillä on muutamia ikäviä sivuvaikutuksia. Mutta voipavut, ah ne sulavat suussa! On kun söisi lusikalla kermanokareita.

Elinehtonani pitämäni kala on täällä melkoisen kallista ja löytyy useimmiten gourmettiskiltä. Olemme ottaneet Jänismiehen kanssa kummalliseksi tavaksi mennä eräälle pakastelaarille kuolaamaan savukalafileitä ja sen jälkeen päivitellä joka kerta mitään ostamatta että onpa jumalattoman kallista. (Kala on!)

Pistää kyrsimään, sillä savustettu kalkkuna on sen sijaan halvempaa kuin puurohiutaleet. Ja ISOIHIN pakkauksiin sullottua halpaa lihaa tursuaa seinänvierustoilla tiskimetreittäin niin että pahaa tekee. Lihatuotteista eräs Jänismiehen ostama leikkelepaketti sai minut repeämään. Pussin kyljessä lukee, että tummassa sokerissa paistettua sheivattua kinkkua jossa on myös ainesosana lisättyä sokeria! Sokeroitua, sheivattua kinkkua! Imagine that! Tulee väistämättä mieleen veetin sokeripohjainen karvanpoistovaha, jolla kelpaa kiduttaa karvaista kinkkua. Melkein yhtä hulppeata, kuin bongaamani spreijattava juusto.

Nameista ollaan pitäydytty kohtuullisen erillämme ahdettuamme muutamien viikkojen aikana KAIKKI Suomen tuliaiset naamaamme erikoistilaisuuteen visusti säästettyä turkinpippurirouhetta lukuun ottamatta. Amerikkalainen suklaa ei tietenkään vedä vertoja suomalaiselle ja ostamani vesimelonin makuinen purukumi ei sisältänyt oleellista ksylitolia mutta tuoksutti kämpän paremmin kuin nippu wunderbaumeja. Sorbetti oli maultaan ihan okei, mutta sen neonsateenkaaren värit toistava koostumus oli lievästi sanottuna huolestuttavan oloinen. Kaakaovalikoima on täällä ihan perseestä. Ei olisi uskonut, kun sitä sentään nuo naapurimaat tuppaavat kasvattaman. Joutuu blandaamaan kallisarvoista minttuviinaa maun peittämiseksi.

Kahvi on tähän asti ollut Jänismiehen kollegan lahjoittamaa luksuskahvia lukuun ottamatta kamalaa pohjaan palanutta (lue tummapaahtoista) pashkaa niin kauan kunnes marssin Ithaca Coffee Shopiin ja ruikutin myyjälle, että haluan pliiis kahvia joka maistuu smoothilta. Sain pavuista jauhettua Malawia ja tykkään siitä kovasti. Ja kahvihan on tunnetusti meikäläisen ruokavalion peruspilari, joten kaiken kaikkiaan en voi valittaa.

Jotunheimen - Jättiläisten maa

Tämä on melkoisen vanha, Norjan Jotunheimenissa vuonna 2004 tehty vaellusreissu, josta meidän piti aikoinaan tehdä verkkosivukin. Se nyt sitten vain jäi niin kuin moni muukin asia. Arkistoja selaillessani satuin tuossa törmäämään Norjan vaelluspäiväkirjaan ja ajattelin sitten pistää sen kokonaan tänne. Jos siitä olisi vaikka jollekin iloa ja mahdollista inspiraatiota.

Matkalla olivat mukana Ta-miit, Jänismies, Musta Orava ja neiti MI.

1. Päivä 21.7.2004

Hilpaisimme ruotsinlautalla lahden yli. Ajettuamme koko yön läpi Ruotsin ja puolen aamu-usvaisen Norjan, sekä nukuttuamme muutaman tunnin Norjan puoleisella autoilijoiden levähdyspaikalla, saavuimme Spiterstulenin leirikeskukseen. Rinkkojen pakkauksen ja alkutoimien ohella kävimme respassa kysymässä karttaa alueesta. Olimme tosin ostaneet jo etukäteen Helsingin karttakeskuksesta (Turusta ei löytynyt!) Jotunheimen Aust -kartan, mutta se ei niukin naukin sisältänyt aivan kaikkia alueita, joilla olimme aikoneet vaeltaa. Keskuksesta saimme Midt-Jotunheimen –, kartan, joka sitten olisi riittänyt meille yksistäänkin. Kartta maksoi lähes samat 13 euroa, mitä Suomesta hankkimamme karttakin, vaikka olimme varautuneet huhujen perusteella lähinnä lehtikullan hintaan. Joten ei kannata ihan kakistelematta uskoa, että Norja on järjettömän kallis maa joka suhteessa. Voi sieltä jotain inhimilliseenkin hintaan saada.

Samalla maksoimme parkkimaksun 50 NOK, joka oikeutti säilyttämään autoamme alueella ainakin suunnittelemamme 8 päivää. Parkkimaksu tosiaan kannattaa maksaa, sillä alueen käyttöä vartioidaan. Myöhemmin huomasimme kauemmaksi pysäköidyn auton tuulilasissa viestin, että maksun laiminlyöneen autonomistajan rekisterinumero oli otettu ylös ja kuljettajan olisi syytä tulla setvimään asia respaan.

Ensimmäisen päivän leiripaikaksi olimme suunnitelleet Leirvatnet-järven rantaa. Olimme jo aiemmin päättäneet edetä suurimman osan matkasta merkittyjä reittejä pitkin ja niin suuntasimme respan kulmalta alkavalle polulle. Koska olimme päässeet liikkeelle vasta n. klo. 15, huomasimme, ettei ensimmäiseksi kaavailtu etappi ollutkaan saavutettavissamme tuosta noin vain. Tähän vaikutti sekä hidaskulkuinen maasto, painavat rinkat, että kova univelka. Leiriydyimme siis suosiolla auringon laskiessa hyisen Kyrkjetjønne järven rantaan. Päivämatkamme oli siihen mennessä n. 9.6km.

Illalla leiriimme saapui vieraisille sosiaalinen Norjalaispariskunta, joka oli kiertämässä järveä. He kertoivat aikovansa kiivetä huomenissa synkeän Kyrkja-vuoren huipulle. Vuori muistuttaa vilkkaalla mielikuvituksella varustetun näkökulmasta jonkin verran Taru Sormusten Herran Mordor vuorta, minkä norjalaisetkin hymyssä suin myönsivät. Muistutimme heitä naureskellen, ettei matkalla kannata poimia maasta kiltelevää sormusta, jos vaikka sellainen sattuisi löytymään :)

2. Päivä 22.7.2004

Aamulla nousimme puoli kymmenen aikaan ja allekirjoittanut oli pahaksi onneksi migreenikohtauksen armoilla. Purevan lääkityksen jälkeen pääsimme lähtemään vasta n. puoli yhden aikaan liikkeelle. Kiersimme häijynnäköisen Kyrkjan, rönysimme hiki hatussa kivikossa ja nousimme uudestaan merkitylle polulle Høgvaglen ja Kyrkje-okslen välistä, kaukana näkyviä jäätikköputouksia ihaillen. Loppumatka sujui pitkin polkua ja leirin pystytimme Langvatnetin itäpäähän. Päivämatkaa kertyi n. 11 km. Leiristä kiipesimme läheisen kukkulan laelle (1554 m) valokuvaamaan. Ryhmämme nuorisojaosto eli Musta Orava ja MI villiintyivät laskemaan mäkeä jätesäkillä vieressä olevalla lumisella rinteellä. Seniorit, eli minä ja Jänismies kiipesime sen sijaan läheisille kukkuloille ihailemaan illan siniharmaassa hämyssä ja sateen odotuksessa siniharmaana himmertäviä maisemia, joita voisi parhaiten kuvailla apean kauniiksi.

3. Päivä 23.7.2004

Heräsimme n. klo 10 ja heti aamusta taivas oli ankean pilvinen ja sadetta vihmoi niskaan välillä rankemmin ja välillä hentona sumuna. Jo leirin purkamisen aikana olimme kastuneet hieman ja märkyys eneni sadekuteista huolimatta koko ajan taivaltaessamme kohti suunniteltua leiripaikkaa lähellä Memurubua. Varsin pian kävi selväksi että sateen pitkittyessä, varusteet märkinä maastossa jossa ei ole juuri nuotiotarpeita, seuraava leiriytyminen voisi pyyhkiä sitkeän hymyn huuliltamme. Niinpä suuntasimme päättäväisesti kohti Gjendebun leirikeskusta. Gjendejärven laakso oli reitillämme rehevintä aluetta ja harvoja paikkoja joissa kasvoi metsää. (Varsinaista "sademetsää...") Matkalla törmäsimme myös möllistelevään laumaan lehmiä, joita sai kirjaimellisesti tuuppia kyynärpäillä pois polulta. Röyhkein lehmistä yritti syödä kaiken mahdollisen irtoavan ohikulkijoiden päältä. Mahtoi olla maukasta sadeviittaa, vihreä lehmänkuola vain tippui viitanhelmasta...

Taitoimme 9 km matkan ankaran sadevitutuksen voimalla n. kolmessa tunnissa ja Gjendebuhun saavuttuamme n. klo 15 vuokrasimme neljän hengen huoneen. Hinta oli 215 NOK/henkilö (n. 25 e). Huone oli siisti ja asiallinen. Sähkövalon puute tosin vähän kummastutti, kunnes selvisi, että paikka joutuu tuottamaan oman sähkönsä generaattorilla. Yhteissuihku toimi 5 kruunun kolikoilla 3 min ajan ja kuuma vesi tuntui autuaalta. Kuivaushuone oli jokseenkin alimitoitettu, kun sateesta alkoi saapua enemmän litimärkää väkeä suojaan kuivattelemaan. Koko retkimajalla ei ollut minkäänlaista ruuanlaittopaikkaa, mikä sai omavaraisen nelikkomme turvautumaan takapihalla retkikeittimen apuun. Ajattelematon retkeilijämies tosin sai meiltä pahoja mulkaisuja tultuaan huoltamaan vaellussaappaitaan ”kenttäkeittiöömme” välittämättä pätkääkään olivatko hänen raivokkaasti sumuttamat kengänsuojausaineensa hänen kengissään, keitossamme vai patiolla loikoilevan koiran turkissa. Huomaavaisuus on harvinainen luonnonvara.

Loppupäivä kuluikin rennosti releitä kuivatellessa, levätessä ja paikan aitoa norjalaista metsäkissaa paijaillessa. Uni maistui makealta, kun sade piiskasi kiivaasti ikkunaa.

4. Päivä 24.7.2004

Ilma oli helteisen kaunis ja lähdimme jatkamaan matkaamme Gjendebusta n. 12.30, suuntana Memurubu. Alkumatkasta oli läkähdyttävän jyrkkä nousu polun erkaantuessa järvestä. Ei tarvinnut enää ihmetellä, miksi isoille rinkoille virnuillaan täälläpäin. Pahimmissa kohdissa tueksi kallioon oli kiinnitetty ketjuja ja vaijereita, joitten varassa oli aika elvismäistä kiivetä. Ylhäällä, kirkkaan sään ansiosta, oli nähtävissä eräät kauneimmista ja henkeäsalpaavimmista maisemista matkamme aikana. Tällä taipaleella lanseerattiin nuorisojaoston toimesta myös uusi urheilulaji, kivigolf. Laskeutuminen Memurubuun oli paikoin selkäpiitä karmivan jyrkkä. Rinne oli hiekkainen ja petollisia, jalan alla nuljahtavia pikkukiviä väärällään. Painavat rinkat tekivät tasapainosta hyvin kiikkerän ja virheaskel olisi saattanut kostautua pahastikin.

Lopulta leiriydyimme pienen kädenväännön jälkeen lähelle Memurubua, Jänismiehen löytämälle *TÄYDELLISELLE LEIRIPAIKALLE*! Siis ihan oikeasti täydelliselle, käykää vaikka katsomassa. Tältä tasaiselta harjanteelta oli loistavat näkymät Gjendejärvelle, johon rinnettä alas kuohuva, saven värjäämä koski lirutti ”erivärisen” vetensä. Ilta kului maisemia kuvaillessa ja lettuja muikean makuisessa camelinaöljyssä paistellessa.

Päivämatkaa kertyi n. 11.8 km.

5. Päivä 25.7.2004

Lähdimme liikkeelle n. klo 10. Sää oli vielä poutainen, mutta sateen uhka tuntui ilmassa koko ajan. Päivän aikana ylitimme Besseggenin kannaksen, yhden alueen tunnetuimmista nähtävyyksistä. Kannas erottaa toisistaan eriväriset Bessvatnet- ja Gjendejärven, joiden vedenpintojen korkeusero on 400 metriä. Paikan kulttimaineen huomaa kyllä heti myös taivaltajien määrässä. Kannaksella oli porukkaa kuin pipoa, mummoista kersoihin. Ahtaimmissa kohdissa piti odottaa vuoroaan, ennen kuin pääsi kiipeämään eteenpäin. Olisikohan pitänyt ottaa jonotusnumero jostain lappuautomaatista?

Tuuli tuntui tänään kovemmalta kuin koskaan aiemmin ja se töni pientä kulkijaa kylmillä kyynärpäillään aika ajoin. Kannaksen ylitys huipentui juurelta katsottuna absurdin pystysuoralta näyttävään, pitkään nousuun kivenlohkareista rinnettä pitkin. Nousu tosin näytti paljon vaikeammalta kuin mitä olikaan. Näky, joka rinteessä aukesi kesken kiipeämisen, salpasi yhden, jos toisenkin hengen. Valokuva ei todellakaan tee kunniaa komealle sateenkaarelle, joka muodosti ilmassa leijuvan tihkun ja valon kudoksena satumaisen sillan Bessvatnetin ylle. Besseggenin kannaksen jälkeen suuntasimme kohti Glitterheimiä. Nousu jatkui kunnes saavutimme matkan toistaiseksi korkeimman huipun, Veslfjelletin (1722 m). Huipulle oli raijattu kasaksi pirunpellollinen kiviä, jota korotimme omilla nokareillamme. Huiputuksen jälkeen jatkoimme tarpomista niska kyyryssä, sillä tuuli kiusasi meitä edelleen ja aika ajoin taivaalta ripsi bonuksena lunta.

Tässä kohdassa, alkaessamme laskeutua kohti Bessvatnet-järven itäpäätä, polku oli, yllätys yllätys, melkoisen kivikkoista ja eteneminen järsi hivenen polvia. Söimme lounaan järven rannalla olevan idyllisen mökin portailla. Siinä oli edes jonkin verran suojaista, tuulen tuivertaessa muuten esteettä aukean ylitse. Jatkaessamme matkaa vastaan saapui hieman ennen Russvatnetin itäkärkeä, jotain näivettyneitä risuja massuttava lammaslauma. Lauman sosiaalisissa kyvyissä oli toivomisen varaa: olisivat ne nyt edes hieman saaneet poseerata turisteille, mutta ei, hännät läpättäen vaan painelivat karkuun. Saman tien maasta löytyi kiintoisampaa katseltavaa: iso vaaleanvihreä kivi joka oli ihan kirjan muotoinen ja näköinen. Raskain sydämin ryhmämme kivifriikki joutui toteamaan, että ei todellakaan jaksaisi kantaa erikoista möhkälettä Spiterstuleniin asti.

Ylitimme Russvattnetin kuohuvan kosken kohdalta lötkyvää riippusiltaa pitkin. Sillan jälkeen ohitimme asuinpaikan nimeltä Russvassbue, joka käsitti useita vanhanaikaisia, harmaaseinäisiä maalaisrakennuksia.

Leiriydyimme lopulta Russvattnet järven rannalle, noin puolen kilometrin päähän asutuksesta. Seitsemässä tunnissa olimme taivaltaneet n. 15 km matkan. Tässä maastossa ja näillä kantamuksilla se tuntui jo aika hyvältä suoritukselta. Järkyttynyttä hilpeyttä herätti se, että eräs ryhmäläisistämme oli sittenkin salaa kantanut edellä mainittua kirjakiveä rinkkansa päällä leiripaikalle asti.

Kun nyt järven rannalla kerran oltiin, kaikki päätyivät tietenkin sinne lutraamaan pesuaikeissa, enemmän tai vähemmän. Ryhmässä oli yksi ainut henkilö eli MI, joka nautiskeli vapaaehtoisesti jääkylmässä vedessä uimisesta tai niin ainakin oli tarkoitus. Allekirjoittanut aikoi ensin mennä uimaan, mutta kahlattuani hyiseen veteen reisiäni myöten, muutinkin mieltäni nautinnon tarpeellisuudesta. Tätä päätöstä siivitti ponteva, "Minähän en tässä järvessä ui!" Lähtiessäni kahlaamaan rantaan niljainen kivi kuitenkin petti jalan alta ja uintisuunnitelmat muuttuivat radikaalisti. Räpiköinti ja hyyiiiisaatanakuntääonvitunkylmää -kiljuminen kirvoitti rannalla nahka kananlihalla kykkivältä Jänismieheltä makeat naurut. Mutta uinnin jälkeen ei ollut kylmä, päinvastoin vilkkaasti kiertävä veri sai ihon kuumottamaan. Viihdettä saivat silmän täydeltä ne tuntemattomat, niska kenossa tuijottavat miehet, jotka uintisession aikaan pörräsivät veneellään leiripaikkamme tuntumassa teeskennellen, että eiväthän meitä suinkaan, siis eivät todellakaan, mitkään alastomana uivat turistinaiset kiinnosta – juuri tässä nyt vain sattuu olemaan aivan täydellinen kalastamispaikka...

Uintireissu sattui hyvään saumaan, sillä melkein heti sen jälkeen alkoi sataa. Ruoka jouduttiin kokkailemaan teltassa ja überrasvaisen retkimuonan jälkeen uni maistui taivaalliselta.

6. Päivä 26.7.2004

Aamuyöstä leirimme liepeillä piti käsittämätöntä älämölöä jokin tunnistamaton otus, jonka repertuaari muistutti Nakke Nakuttajaa tai Mustan Oravan puhelimen käkätyssoittoääntä*. MI epäili, että kyseessä olisi ollut kielitaitoinen vuorikorppi.

Norjalainen luomakunta oli tänä aamuna varsin utelias kulkijoita kohtaan ja seuraavaksi ilmaantuikin kärppä ihmettelemään turistien aamutoimia järven rannalla. Se oli hyvin utelias, eikä näyttänyt pelkäävän ihmisiä kovinkaan paljot. Elohopeamaisen nopeana eläimenä sen ei tosin paljon ihmisiä tarvinne pelätäkään. Yrityksemme saada siitä valokuva, tuotti tulosta vasta ties kuinka monennella kymmenennellä laukauksella, vaikka kärppä sinkoili kuin superpallo jalkojemme ympärillä, jopa kosketusetäisyydellä ja välillä kivenkoloissa piileskellen ainakin 15min ajan. On muuten aika vinkeä tunne seisoa kivikossa ja huomata, että tarkalleen omien jalkojen vieressä olevasta kivenkolosta kurkistaa ylöspäin utelias, nappisilmäinen kärpännaama. Kuka julmuri saattaakaan laittaa moisen pikku hurmurin turkin rääsyjensä koristeeksi? Hävetkää kaikki turkiksia käyttävät ääliöt kaksijalkaiset!

Kiihtynyttä bongausintoa herättäneen episodin jälkeen pääsimme vihdoin matkaan. Ilma oli suhteellisen lämmin, tummat pilvet taivaalla tosin hieman huolettivat. Seniorijaosto oli päättänyt seikkailuhenkisesti kahlata Glitterheimin ohi virtaavan joen yli, koska se säästäisi matkassa n. 2.5 km ja olisi tietysti myös huisin jännää sekä extremehenkistä. Tämä tosin vain siinä tapauksessa, että joki ei näyttäisi miltään Kokemäenjoen kokoiselta virralta. Päästyämme näköetäisyydelle, joki ei todellakaan vaikuttanut kovin pahaluonteiselta ja niinpä päätimmekin kaikki lähteä yhteistuumin kahluumatkalle. Täytyyhän sitä nyt suomalaisen *vähän* seikkailla. Joen ylitys ei yksinään olisi ollut paha ongelma, mutta samalla hetkellä huomasimme muhkean näköisen sadealueen lähestyvän meitä hitaasti, mutta varmasti. Lähdimme kirimään sen kummempia ajattelematta, että ehtisimme joen yli ennen sateen alkua. Sade kuitenkin yllätti meidät kesken ylityksen ja kiirettä pitäen valittu ylityspaikkamme ei osoittautunutkaan kovin helpoksi. Niinpä koko joukkiomme ramppasi kaatosateessa edes taas ja ilman kenkiä hyytävän kylmässä joessa arviolta 10–15 ikuisuudelta tuntuvaa minuuttia. Lopulta jalat alkoivat hävitä kokonaan tuntoaistin sanoutuessa irti tehtävästään.

Virta oli suhteellisen voimakas ja jalansijaa oli vaikea löytää saven läpinäkymättömäksi värjäämästä joesta. Lopulta kuitenkin onnistuimme pääsemään yli. Olimme läpimärkiä sateesta eikä suinkaan ylityksestä, joka liiallista hätäilyä lukuun ottamatta oli sujunut ilman vahinkoja. Sade jatkui edelleen kovana ja läpimärkä joukkiomme alkoi tuntea ikäviä vilunväristyksiä. Telttaa pystytettäessä syntyi varmaan uusi ennätysaika. Ahtauduimme kaikki samaan telttaan lämmetäksemme paremmin. Hetken nököteltyämme teltassa, sade loppui. Se olikin ollut vain raju kuuro, luontoäidille tyypillistä vittuilua. Tämän jälkeen ulkoilman lämpötila alkoi tippua nopeasti. Ilman kylmyydestä kertoo jotain se, että teltan suojakangasta pitkin valunut vesi oli jossain kohdin jäässä. Silti täytyi lähteä ulos etsimään juomavettä (jokivesi kun oli kovin savista ja vinkeän makuista) ja mahdollisesti polttopuita nuotioon. Yllättävää kyllä, pientä kuollutta risukkoa saikin keräiltyä sen verran, että saimme aikaiseksi kelpo nuotion. Risujen paloaika ei ollut kovin pitkä, mutta joka tapauksessa ehdimme kuivaamaan siinä tarpeellisimmat varusteemme.

Leirimme sijaitsi aivan joen rannalla ja päivämatkaa kertyi n. 13 km.

7. Päivä 27.7.2004

Heräsimme tukahduttavaan kuumuuteen seitsemältä. Oli upea aamu ja aurinko paahtoi telttaan täydeltä terältä. Riemua ei riittänyt pitkään, noin 15 min. kuluttua paksu harmaa pilviverho peitti auringon. Ei kun makari korviin ja takaisin nukkumaan. Kun heräsimme puoli kymmenen tienoilla, sama pilvimassa jökötti edelleen meidän ja auringon välissä. Kuiva vuoristotuuli tosin auttoi jonkin verran vaatteiden kuivatuksessa. Pääsimme liikkeelle vasta n. 12.30.

Tämä oli viimeinen päivämatka ja matkaa Spiterstuleniin oli jäljellä noin 13km. Päästyämme jonkin matkaa eteenpäin ja ohitettuamme Vestglupjønnen, eteemme aukesi silmänkantamattomiin ulottuva rakka, ja polku oli erotettavissa vain siellä täällä kiviin maalatuista T-kirjaimista. Näkymä kirvoitti vähemmän haltioituneita kommentteja kivistä ja auringonpaisteettomasta paikasta, josta kivet ovat peräisin. Maasto oli yksi hidaskulkuisimmista mihin koko reitillä törmäsimme. Kiviä siellä, kiviä täällä, kiviä kiviä, kivien päällä... Vähempikin olisi riittänyt nujertamaan ryhmän kivifriikit, joiden ei jostain kumman syystä tehnyt juuri mieli keräillä kiviä taskuun. No muutama pieni nyt ehkä kuitenkin…

Spiterstuleniin saavuimme illalla noin puoli kahdeksan aikaan. Kävimme kysäisemässä mahdollisuutta käydä suihkussa ja mahdollisesti saunassa. Vastaukseksi saimme, että valitettavasti moiset luksushoidot ovat vain hotellin asiakkaille. Pyh! Emme jaksaneet jäädä tinkaamaan miten olisi asia, jos olisimme lunastaneet telttapaikan. Kahvila sentään oli vapaassa käytössä. Kahvi maksoi n. 15 NOK ja olutpullo 45 NOK. Koska emme olleet lunastaneet telttapaikkaa, emme voineet yöpyä majatalon läheisyydessä, vaan meidän täytyi vääntäytyä öitsemään kilometrin säteelle. Kahvien jälkeen alkoi jo hämärtää, joten kaavimme tarpeelliset tavarat mukaan autolta ja leiriydyimme puron varteen, kilometrin verran ylävirtaan Spiterstulenista. Ilma viilentyi jälleen hyytävän kylmäksi, tähdet tuikkivat sametinmustalla taivaalla. Kuuma kantarellikeitto ja paksu, suklainen kaakao maistuivat paremmalta kuin mikään nais- ja miesmuistiin.

8. Päivä 28.7.2004

Tänään oli viimeinen retkeilypäivä, ja suunnittelimme kiipeävämme Galdhøpiggenille (2469 m), Pohjois-Euroopan korkeimmalle vuorelle. Aamutuimaan sää oli yleensä ollut parhaimmillaan, niinpä yritimme kerrankin lähteä matkaan ajoissa. Pakkasimme mukaan vain lämmintä vaatetta, hieman juotavaa ja jonkin verran muonaa: pähkinöitä, suklaata ym. ja aloitimme kiipeämisen 11.30. Sää oli parhain koko retkemme aikana. Vuorten varjoista ryöminyt aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, eikä ihme että nahka alkoi punoittaa huolimatta aurinkovoiteella lotraamisesta. Pieni käytännön vinkki: aurinkovoidetta kannattaa laittaa ISOLLA kädellä ja usein, eikä kolikonkaan kokoista kohtaa kannata unohtaa, jollei ihan välttämättä halua kolikon kokoista rakkulaa jonnekin. Tämän laiminlyöneet 2/4 retkueestamme paahtuivat paikka paikoin meetvurstin värisiksi ja nautiskelivat pikantista kirvelystä vielä kotosuomen saunassakin. Pitkähihainen vaalea paita on strippaamaan houkuttelevasta paahteesta huolimatta suositeltava ja mahdollisimman varjostava hattu vielä parempi. Älkääkä unohtako aurinkolaseja kotiin, ellette välttämättä halua hankkia reissun jälkeen opaskoiraa ja valkoista keppiä! Vuoriston lumesta heijastuva valo on viiltävän kirkasta.

Retki oli vaelluspäivien jälkeen aika raskas kevyen kantamuksenkin kanssa. Huipulle pääseminen kesti n. 3.5 tuntia ja töitä sai tehdä koko ajan, milloin soralla, kivikossa tai liukkaalla kengänvarsiin sulamaan muiluttautuvalla lumella. Huipulta avautui palkintona sanoinkuvaamattoman kaunis, meditatiivinen näkymä Jotunheimenin vuoristoon ja se sai elämän tuntumaan elämisen arvoiselta ja matkan kaikki vaivat lentämään huikaisevan sinisen taivaan tuuliin. Se oli niitä hetkiä elämässä, jotka todella tulee muistamaan niin kauan kuin muistia vain suinkin riittää.

Hauskuutimme muita huiputtaneita hysteerisen riemukkaalla riehumisella, kuten lumipesäpallolla, lumivoimistelulla ja lumiolkapyörillä. Mustan Oravan seitsemän rullaavaa kaatumista olivat näkemisen arvoinen suoritus. Yleisömme katseista kyllä saattoi lukea, että ”kaikkia mielenvikaisia sitä päästetäänkin ilman lääkitystä vaeltelemaan Norjaan”, mutta sehän ei meidän aitoa lapsenriemuamme haitannut. Suomalaisten sekopäämaine sai ansiostamme taas kerran lisäpontta.

Huipulla ei sitten todellakaan ole toilettia, mutta sieltä löytyi kahvila (25 NOK kahvi), harmi vain ettei mukana ollut yhtään valuuttaa sillä sumppi olisi totta vie maistunut. Tyydyimme kuolaamaan ja raapustelemaan puumerkkimme vieraskirjaan. Sitten olikin jo lähdettävä paluumatkalle, sillä pimeässä kiipeily olisi ollut vähintään veren kaivamista nenästä. Alastulo sujui ripeämmin ainakin lumisissa kohdissa. Erilaisilla perstuntumaisilla tai telemarktyylisillä mäenlaskutyyleillä vauhdin sai kasvamaan jopa vaarallisen kovaksi. Lopussa olleen alamäkisen kivikon selvittäminen otti vielä kertaalleen kovasti polvien päälle. Uupumuksesta huolimatta tuli todella haikea olo, kun istahdimme ennen Spiterstuleniin laskevaa rinnettä kielekkeelle ihailemaan romanttista maisemaa: vesiputouksia, vuorten taakse katoavaa okraista auringonvaloa ja laaksoa pitkin hiipiviä varjoja. Miten maailma voikaan olla niin sydäntäsärkevän rakas ja kaunis, täydellinen ja seesteinen, jos vain löytää oikean paikan sen tarkasteluun.

Laskeutumisen jälkeen kävimme nauttimassa leirikeskuksessa ansaitut oluet ja kahvit. Sitten alkoi paluumatkamme takaisin Suomeen.

Mummot ja papat jytää

Tänään sattui vastaan uutinen joka sai minut iloiseksi. Etenkin uutisen koskema musiikkikappale ja video olivat minusta riemastuttavia.

Nuoruutta palvova ja ryppyjä pelkäävä maailma saa vähän korvanmakeaa, kun The Zimmers-yhtye vetäisee The Whon kappaleen "My Generation" Ihailtavaa! Niin sitä pitää!

Nuoruuden hysteerinen palvonta ja haikailu on todella sairasta, kun miettii että sen kahdenkympin jälkeen voi olla jopa kahdeksankymmentä vuotta aikaa elää mielenkiintoista ja virikerikasta elämää jonka loppusuoraa ei ole mikään laissa määrätty pakko viettää naamaansa klinikoilla kiristellen tai homehtuen vanhainkodissa. Ottakaa näistä Zimmereistä" mallia, heittäkää ryppyvoiteella vesilinnun sijasta vaikka lähintä sovinistisikaa ja kieltäytykää ulkoapäin määritellystä iästä sekä sille asetetuista sopivaisuussäännöistä.

The Zimmers tarkoittaa vapaasti käännettynä "Rollaattorit" ja tulee brittienglannin sanasta "zimmer frame" eli vanhusten käyttämä kävelytuki. The Zimmersin solistina toimii 90 vuotias Alf Carretta ja taustanaan hänellä on 40-henkinen bändi jonka jäsenten yhteinen ikä ylittää 3000 vuotta. Bändin vanhin jäsen on 100-vuotias Buster Martin. Yhtye syntyi BBC:n vanhusten eristäytymistä muusta yhteiskunnasta käsittelevän dokumentin yhteydessä.

Että noilla esiintyjillä onkin hauskaa laulaessaan ja esiintyessään videolla. Todella hyvä meininki!

Viime viikonloppuna tuli mietittyä tuota Suomessa eritoten hyvin näkyvää vanhusten piiloon lakaisemista ja sen surullisuutta, kun huomasin miten Ithaca Festivaleilla niin paraatissa kuin bändilavojenkin edessä musiikkia kuuntelemassa hetkui hauraita ja hankalasti liikkuvia, jopa pyörätuolissa työnnettyjä, mutta nauravakasvoisia ja villistä menosta nautiskelevia vanhuksia, joista yhdelläkin oli happipullo menossa mukana. Milloin muuten viimeksi olette nähneet suomessa vanhan pitkälettisen, tuhatryppyisen ja hipisti pukeutuneen papparaisen pistävän jalalla koreasti kävelykeppi viuhuen?

MY GENERATION

People try to put us d-down (Talkin' 'bout my generation)
Just because we get around (Talkin' 'bout my generation)
Things they do look awful c-c-cold (Talkin' 'bout my generation)
I hope I die before I get old (Talkin' 'bout my generation)

This is my generation
This is my generation, baby

Why don't you all f-fade away (Talkin' 'bout my generation)
And don't try to dig what we all s-s-say (Talkin' 'bout my generation)
I'm not trying to cause a big s-s-sensation (Talkin' 'bout my generation)
I'm just talkin' 'bout my g-g-g-generation (Talkin' 'bout my generation)

This is my generation
This is my generation, baby

Why don't you all f-fade away (Talkin' 'bout my generation)
And don't try to d-dig what we all s-s-say (Talkin' 'bout my generation)
I'm not trying to cause a b-big s-s-sensation (Talkin' 'bout my generation)
I'm just talkin' 'bout my g-g-generation (Talkin' 'bout my generation)

This is my generation
This is my generation, baby

People try to put us d-down (Talkin' 'bout my generation)
Just because we g-g-get around (Talkin' 'bout my generation)
Things they do look awful c-c-cold (Talkin' 'bout my generation)
Yeah, I hope I die before I get old (Talkin' 'bout my generation)

This is my generation
This is my generation, baby

Linkit:
THE ZIMMERS
YOU TUBE: MY GENERATION

Toksoplasmoosi lisää naisten viehätysvoimaa, mutta tyhmistää miestä?

Kun käy ryyppäämässä tiedehenkilöiden kanssa, saa näköjään kuulla mitä mielenkiintoisimpia juttuja tiedemaailmasta! Tätä seuraavaa en ollut koskaan ennen kuullutkaan. Tutkimukset ovat tosin kohtuullisen tuoreita, eikä niistä ole ainakaan Suomessa vielä vedetty lööppejä.

Jänismiehen kollega kertoi kaljalla istuessamme, että kissojen kantamasta toksoplasma-parasiitista on tehty merkillisiä havaintoja. Siis siitä keskenmenojakin aiheuttavasta pöpöstä, josta raskaana olevia naisia varoitellaan, että he voivat saada tartunnan kissan jätöksistä.

Sellaiset hiiret, jotka kantavat toksoplasmoja kehossaan alkavat kuulema käyttäytyä itsetuhoisesti ja viehättyvät normaalisti pelkäämästään kissanpissan hajusta. Haistaessaan kissan ne siis ajattelevat erään tiedeartikkelin kirjoittajan sanoin, "Kissa! Oi miten kivaa" Täten ne myös joutuvat helpommin kissan paistiksi ja toksoplasmoosi pääsee tavoitteesensa, eli pääisäntänsä ja lisääntymisensä mahdollistavaan kissan mahaan. Loinen siis manipuloi ovelasti kantajansa aivoja.

On myös löydetty sen suuntaisia viitteitä, että toksoplasma pystyisi manipuloimaan ihmisen käyttäytymistä. Tällä havainnolla voi olla aika isokin painoarvo, sillä tämä suhteellisen vaarattomana pidetty parasiitti on maailmalla yleinen. Ihmiskunnasta arviolta 30-60 prosenttia on sairastanut toksoplasmoosin.

Korrelaatioita latentin toksoplasmoosi-infektion ja esimerkiksi kohonneen riskikäyttäytymisen, hidastuneitten refleksien, turvattomuuden tunteiden ja neuroosien kanssa on havaittu useissa tutkimuksissa. Toksoplasmoosilla saattaa olla osansa ja arpansa myös skitsofreniassa ja paranoiassa, sekä siinä, että t:n sairastaneille syntyy huomattavasti useammin poikia kuin tyttöjä.

Sydneyn teknillisessä korkeakoulussa tartuntatauteja tutkiva Nicky Boulter kertoo, että parasiitin kyvystä manipuloida ihmisen mieltä, on saatu uusia tutkimustuloksia. Hän esittää väittämän, jonka mukaan parasiitin vaikutukset miehiin ja naisiin poikkeavat toisistaan huomattavasti.

Boulterin mukaan infektoituneilla miehillä on havaittu korreloivaa alempaa älykkyysosamäärää, heikompaa koulutustasoa ja huonompaa keskittymiskykyä. He ovat myös useimmin sääntöjen rikkojia, riskinottajia, riippumattomia, epäsosiaalisia, epäluuloisia, kateellisia, yrmeitä ja naisten silmissä vähemmän puoleensavetäviä.

Naisilla infektio puolestaan näyttäisi lisäävän ulospäinsuuntautuneisuutta, ystävällisyyttä, suhteiden määrää ja puoleensavetävyyttä verrattuna infektoitumattomiin kanssasisariinsa.

Tutkija tiivistää tulokset seuraavasti: "In short, it can make men behave like alley cats and women behave like sex kittens''.

Jos näissä tutkimuksissa on pienikin totuuden siemen, niin en enää kauheasti ihmettele sitä että miehet dissaavat vaistomaisesti kissoja naisia herkemmin. Kissanaiseuden käsite saanee tästä myös uusia mielenkiintoisia sivujuonteita. Seuraillaan nyt kuitenkin kriittisesti ja mielenkiinnolla tutkimusten etenemistä, ennen kuin aletaan vääntää tästä mitään karsinoivia, yleispäteviä totuuksia.

LÄHTEET:
Toksoplasmoosi - Wikipedia
Parasite turns women into sex kittens
Nicky Boulder

Lopultakin se loppui!

Tätä päivää olisin halunnut olla juhlimassa Suomessa. Olisin ostanut lasin hyvää shamppanjaa ja tanssinut voitontanssin pöydällä. Potkaissut tuhkakupin seinään. Näyttänyt voitonmerkkiä niillä kahdella sormella, joilla röökiinkiin tavataan tarttua

Vihdoin ja viimein kanssaihmisten savustaminen kiellettiin baareissa. VIHDOINKIN! Ehkä nyt jopa minäkin voin lähteä baariin harmittelematta seuraavan viikon tupla-astmalääkeannoksia ja hengenvinkunaa tai löyhkääviksi palvattuja vaatteita. Tai pohtimaan kannattaako joutua käsirysyyn jonkun vaatteisiini reikiä polttavan nuijan kanssa.

En ole yhtään pahoillani tupakoijien puolesta. En sitten inan vertaa. Tupakoijat eivät tosiaankaan kuole, jos eivät saa vetää sitä röökiänsä baarissa, mutta aivan kaikki paikalla olijat kärsivät jos he saavat. Koska niin se vain on, että jos kerta haluaa puuhata jotain josta kaikille on vakavasti haittaa, niin voi puuhata sitä sitten jossain muualla kuin sisätiloissa keskellä ihmisjoukkoa. Kollektiivinen, vapaaehtoinen vahingoittuminen jonkin yksilön nautinnonhalun tyydyttymisen takaamiseksi ei vain kerta kaikkiaan ole älykästä. Vai olisiko kenties jonkun mielestä suotavaa ampua ilotulitusraketteja baarissa tai heilua siellä kyynelkaasun, veitsen tai muun aseen kanssa vapaasti, jos se vain sattuisi tyydyttämään jonkun yksilön itsetuhoviettiä. Tai nussiskella kaikkea liikkuvaa ilman kumia, vaikka sairastaisi aidsia. Siksi että sillä yhdellä olisi kivaa.

Vai vielä terveysfasismia. Kissanpaskat! Olen niin monta kertaa saanut päälleni raivokasta sähinää, halveksuntaa, ylimieltä ja vittuilua huomauttaessani, että ei tarvitse niitä savuja minun naamalleni puhaltaa, vaikka itsellä olisi kuinka kivaa sauhutellessa, että siinä on fasismia kerrakseen jos sitä ruvetaan hakemaan. Moinulta on kaikki ymmärrys loppu, täysin finito sillä sekunnilla kun malluaski hivuttautuu pöydänkulmalle. Huomaavaiset tupakoijat (tottahan toki heitäkin löytyy, kuten aiemmassa tupakkakeskustelussani tuli todettua) ovat aivan liian aliedustettu joukkio, että heidän varaansa voitaisiin laskea yleinen baariviihtyvyys. Aina iltaa kohti löytyy vähintään yksi riemukkaan uhmakas persereikä, joka sytyttää ivallisesti hymyillen savukkeen vaikka naaman edessä lukisi kissan kokoisin kirjaimin, että EI TUPAKOINTIA. Vaarannapa siinä tosiaan terveytesi nyhtäisemällä/läimäyttämällä moiselta sätkä huulesta. Voin kertoa ettei se ole ihan terveellistä.

Hah. Minun ei tarvitse enää pitää joka kerta baariin mennessäni pienoismielenosoitusta savuttoman istumapaikan puolesta. Minun ei tarvitse enää joutua sanaharkkaan ripulipaskan hajuisen sikarinsavunsa muiden päälle puhaltelevien idiootien kanssa. Minun ei tarvitse enää vetää baarissa astmapiippua samaan tahtiin kun muut vetävät tupakkapiippuansa. Voin vain istua juomaan rauhassa olueni ja vetää syvään henkeä.

Ahhh.

Palelkaa vain pakkasessa kun talvi koittaa, jos ette ilman voi olla. Ehkä voipi ruveta tekemään mieli jopa moisen typeryyden lopettamista? Minä juon kuumaa minttukaakaota sisällä baarissa ja naureskelen ikkunasta ulos katsellessani hytinäänne. Enkä sääli yhtään.

Tupakoinnin puolesta rääkyvät julkkikset voivat puolestani pistää pussin päähänsä ja mennä nurkan taakse hyperventiloimaan. Helvetti, niiden pilalle hemmoteltujen kermaperseiden ininää kukaan jaksa kuunnella. Yksi jos toinen kuolee julkisesti syöpään tai toipuilee syövästä ja silti pitää vaan saada rööki huulessa notkua ja vielä puolustaa sitä kiivaasti. Vellihousut, nousisivat mieluummin puolustamaan jotain arvokkaampaa naamavärkillään. Menisivät keuhkoparantolaan kertoilemaan viisaita elämänohjeitaan. Selittäisivät fanittaville koululaisille, että ei se tupakan poltto oikeasti tee seksikkäämmäksi ja coolimmaksi, vaan mieluumminkin impotentiksi ja säälittäväksi.

Täytyy myöntää. Nyt tuntuu kyllä hyvältä.

Paikallisen radio-ohjelman naseva neuvo tupakoinnin lopettamista haluaville: " If you want to quit smoking, make a friend who has lung cancer and watch him/her die."

Munattomia jumalia ja sählääviä sankareita

Teattereissa harmillisen harvoin käyvänä olen tyytyväinen siihen, että tuli ennen maastamuuttoa edistyttyä naisporukalla katsomaan Turun kaupunginteatterin viikinkimusikaali Thorin vasaraa. Tämä teksti on jäänyt roikkumaan siitä asti, kun en ole ehtinyt enkä jaksanut kirjoittaa tätä loppuun.

Photoshoppaamattomien ja trikkaamattomien näytelmäsuoritusten näkeminen silmiensä edessä oli aivan jotain muuta, kuin steriilien elokuvien vahtaaminen ruudulta. Viikinkimusikaalin tulien ja pyroefektien savu leijasi nenään asti ja hurjat valoräjähdykset sokaisivat hetkeksi, korvien sietokykyä koetellen.

Koska teatteriesitys itsessään sisälsi kohtuullisen seksistisen vireen, niin annanpa minäkin itselleni luvan olla Pekkaa pahempi. Silmiä hivelevää mieskauneutta ei saata jättää mainitsematta, sen verran veistoksellinen pääosan esittäjä Vallu Lukka ja hänen muutama toverinsa olivat kauniisti kaartuvine hauiksineen, dramaattisine meikkeineen, komeine hevosenharjoineen ja timakoine omenapeppuineen. Hyvä, hyvä. Se on ilo naisen silmälle, kun nuoret miehet pitävät itsensä timmeinä! Seurasin kyllä ahkerasti Lukan edesottamuksia, vaikkei hän näyttelijänä tehnytkään mitään päätä huimaavaa suoritusta. Vielä on debytoivalla Vallulla monta oppivuotta edessä ennen uskottavampia ulottuvuuksia. Miehen maskeerauksessa oli muuten havaittavissa luvattoman paljon Pirates of Caribbean - Johnny Depp - Jack Sparrow -copypastausta, mutta emme me rinnuksillemme kuolaavat naiset viitsineet sitä pahaksemmekaan laittaa.

Hallittua kokonaisuutta, tarinallista loogisuutta ja juonen traditionaalista kantavuutta arvostavana, viikinkimusikaali oli minulle hienoinen pettymys. Mikäli tavoitteena oli Suuren Tarinan kertominen, niin siinä ainakin epäonnistuttiin. Saattoihan toki kyseessä olla jokin juonellinen kokeilu ja tahallinen kurittomuus perinteistä tarinankerronnan muotoa ja etenkin tarinan kokoavaa loppuratkaisua kohtaan, mutta minun silmissäni homma ei silti oikein toiminut. Toisaalta, aikaa oli kaksi tuntia. Jos siihen aikaan yritetään ahtaa paljon näyttäviä lavasteita, toimintaa ja seikkailua, jostain on tingittävä. Valitettavasti aina tingitään juuri sieltä älyllisimmästä päästä erikoisefektien voitoksi. Lisäksi musiikki oli osittain hyvinkin kamalaa renkutusta. Vaivaannuttavaa eurohumppaa, jonka sanoituksissa käytetty kieli oli sellaista lyyristä raiskausta, että välillä oikein puistatti. Joidenkin laulajien ääni kantoi komeasti, mutta sanoitukset olivat laidasta laitaan sekavia ja kömpelöitä. Niissä ei tuntunut olevan päätä eikä häntää.

Oikeastaan olisi sittenkin pitänyt ostaa käsiohjelma, jos siinä vaikka olisi hieman ymmärrettävämmin selitetty ontuvien ratkaisujen perusteita.

Seuraavaksi juonipaljastuksia.

Tarinassa vanha viikinkipäällikkö Ragnvald ryöstää Amerikanreissullaan nuoren intiaanipäällikön tyttären Whatawhan, jota yrittää pakottaa vaimokseen. Kuiskaillaan, että vanha päällikkö saa itsekkään tekonsa myötä heimonsa niskaan intiaanijumalien kirouksen. Ragnvald ei tietenkään ota varoituksia kuuleviin korviinsa. Niinpä hän kuolee intiaanineidon koskemattomuutta puolustavan vävypoikansa, Sigurdin miekan lyömänä. Melkoisena vilperinä esittäytyvän ja päällikön tytön ryöstöretken aikana paksuksi panneelle Sigurdille kun syntyy jonkilainen kirkasotsainen oikeudentaju Whatawhan epätoivoista laulua kuunnellessaan, eikä hän voi asiaan puuttumatta kestää sitä kun vanha viikinkiukko yrittää raiskata nuoren neidon. Sigurdin ja Whatawhan välille ei kuitenkaan rakennu sen kummempaa rakkaustarinaa. He toimivat tarinassa vain toisiaan kohtaan neutraaleina kumppaneina. Tämä tuntuu merkilliseltä, kun Sigurd kuitenkin esitetään aluksi alleviivatun nuorena, iloluontoisena ja lupaa kysymättä omansa ottavana hurmurina. Ehkä kyseessä on hyvinkin tarkoituksellinen viite siitä, että naisia pääsääntöisesti vain joko auliina tai väkisinmaattavina patjoina kohtelevien viikinkien keskuudessa on kasvamassa uudenlaisten, naisiin hivenen verran kunnioittavammin suhtautuva sukupolvi, mistä tosin historiallisesti voidaan olla monta mieltä.

Esityksen naiset muuten heristelevät esityksessä tanssiessaan monta alleviivattua kertaa lantionseutuaan, mitä ei ollut vaikea tulkita "vitun väen" eli naisen sukupuolielimiin kansanperinteessä liitetyn voiman osoitukseksi ja muistutukseksi siitä, että matriarkaalisia jumaliakin on palvottu, ennen kuin kristinusko aloitti naisen voiman mustamaalaamisen noituudeksi.

Varsinainen heimoa kohtaava "intiaanikirous" toteutuu jostain kumman syystä kristittyjen sotilaiden hyökkäyksenä, joka vyörytetään näyttämölle lavasteisiin keskittyvänä pikakelauksena. Ehkä tämänkin voisi ymmärtää kosmisena karman lakina: Kun vahvemmat viikingit kerta hyökkäävät heikompien intiaanien kimppuun, heidän tekonsa kostautuu siinä kun lukuisammat ja vahvemmat kristityt tulevat kurmuuttamaan heitä.

"Miksi aina pitää tappaa" -naiset laulavat kuorossa. Hyvä kysymys kerrankin kaiken räiskinnän ja mäiskinnän keskellä!

Taistelun tuoksinnassa Sigurd ja intiaanityttö pääsevät vapaaksi heitä päällikön murhasta tilille vaativien ja lynkkaamaan käyvien kyläläisten kynsistä, vaikka kiero kylänoita Lokivar yllyttää heitä kieltään lipoen teurastukseen. Hyökkäyksen jälkimainingeissa tavalliseksi viikingiksi naamioitunut jumala Thor sysää vasaransa Sigurdin kouraan ja käskee tämän painella Whatawhan kanssa Valhallaan, isäänsä pääjumala Odinia moikkaamaan. Ilmeisenä tarkoituksena on mennä viemään Odinille viestiä maan päällä vallitsevasta sekasorrosta ja vanhojen jumalien aseman horjumisesta. Hämäräksi jää se, miksei Thor mene itse tai miksei suuri ja kaikkinäkevä Odin muka ole ilman ihmisviestinviejää näistä asioista tietoinen. Kaksikon saavuttua perille käy ilmi, että kyllä hän sitten kuitenkin on ja pian myös kaksikon matkaan lähettänyt Thorkin ilmaantuu saapastelemaan Valhallan saleihin. Tässä valossa koko vaivalloinen matka siis tehtiin oikeastaan turhan takia.

Pidän tällaista tarpeetonta ponnistelua juonen loogisuuden pahana onnahteluna. Suurissa tarinoissa kaikilla teoilla on kuitenkin perinteisesti selkeä funktionsa, eikä näytelmissä yleensä ole varaa sortua selittämättömään suhraamiseen. Thorin vasarassa moisesta ei ole näköjään pahemmin piitattu. Tai sitten olen vain liian tyhmä tajutakseni sinne tänne tempoilevaa juonta ja tekojen tarkoituksettomuutta. Voihan tarinoiden kertomisen suunta olla toki menossa siihenkin, että millään ei ole oikeastaan mitään erityisempää väliä, kunhan vaan porskuttaa kiivaasti johonkin suuntaan.

Tarinan mielenkiintoa pidetään yllä sillä, että Sigurd ja intiaanineito läntystävät halki jumalten maailman kummallisten eri piirien, sekoillen välillä hulahulatyttöjä muistuttavien hermafrodiittien Freyan ja Freyrin hovin kanssa, pelotellen poloisia kääpiöduunareita ja rypien paiseruttoa levittävien ruumiiden kanssa manalan jumalattaren Helin valtakunnassa.

Valhallaan perille päästyään kaksikko saa Odinilta kylmää kättä viestinsä ja omien toiveidensa suhteen. Pohjoisen jumalat ovat jo luopuneet vallan kahvasta ja antaneet periksi uusille tuulille, jotka maailmassa puhaltavat. Oman lusikkansa sekavaan soppaan käy työntämässä kaaoksen aiheuttamiseen mieltynyt kujeilijajumala Loki, joka mieluilee itselleen Thorin vasaraa. Hänet lyödään ohimennen pirstaleiksi, jotka leviävät ihmiskunnan keskuuteen aiheuttamaan sekasortoa. Pääkaksikon kohtalo jää epämääräiseksi: Sigurdin ruumis ajelehtii viikinkikylään ja poltetaan, mutta hänen sielunsa jatkaa elämäänsä pojassa, jota päällikön tytär kantaa. Whatawha taas jää jonnekin heitteille, en edes ehtinyt huomata minne. Haihtui vissiin taivaan tuuliin.

Hahmoaan vaihtavaa Lokia näyttelevä Kirsi Tarvainen oli musikaalin taidollisesti näkyvin näyttelijä ja mielenkiintoisin katseltava sekä kuunneltava. Luojatar sentään, miten hienoa oli kuunnella naisen vaihtavan äänensä skaalaa pehmeästä kehräyksestä raivokkaaseen karjuntaan, jonka edessä oopperaa mylvivät miehetkin kalpenivat.

Nukketeatteri oli kyllä upeaa ja toimivaa, kuten lavastuskin. Riitissä teurastettava hevonen oli hahmonsa sirouden takia ehkä hivenen naurettava, koska sen piti olla salskea ori eikä mikään luuviulu ja takovat kääpiötkin liian disneymäisiä. Mutta Freyan valtavat kissat ja Odinin kaksi harmaata hirviösutta sekä intiaanitaiteesta vaikutteita saaneet tanssivat korpit Hugin ja Munin olivat komeita. Oikein selkäpiissä kävivät mielihyvän väreet.

Kaikkein ärsyttävin seikka näytelmässä muuten oli se, että vahvaksi ja uhmakkaaksi tarkoitettu Whatawha näytteli suurimman osan roolistaan polvillaan kyyhöttäen tai maassa ryömien. Kaikki konttaamiset eivät olleet mielestäni ollenkaan tarpeellisia, vaan latistivat tuota naisroolia vakavasti.

Suurin yllätys mytologioiden suhteen minulle tuli näytelmän alussa esitetystä verisestä riitistä, jossa Odinille ja Freyalle uhratulta orilta katkaistiin näyttävin maneerein penis. Peniksen leikkauskohtaan jäi selvästi näkyvä, punaisena hehkuva vagina. Tarkistin myöhemmin mitä merkityksiä tällä minulle täysin tuntemattomalla, oudolla kastraatioriitillä mahtoi olla ja hämmästyin. Vahvasti maskuliinisten jumaluuksien hännälle on käynyt usein kalpaten:

Blot-verijuhlissa mies- ja muut urospuoliset uhrit ripustettiin Yggdrasilia edustavan pyhän saarnen oksille. Riitin kastraatio-osuus on yhteydessä siihen, että suuri Odin on kastraattijumala, kuten muutamat muutkin suuret miespuoliset jumalat.

Mytologisista hahmoista esimerkiksi kreikkalainen taivaan jumala Uranus joutui poikansa Cronuksen kastroimaksi. Hänen mereen heitetty heppinsä hedelmöitti meren kohdun ja vaahdosta syntyi kaunis Afrodite. Afrodite hallitsi varhaisia kastroitujen jumalten, kuten Anchisesin ja Adoniksen kulttia. Myös kaanaalaisten käärmehameisen jumalattaren (Lady of the Serpent Skirt) papit tekivät jumalille kastraatioita hänen kunniakseen. Voi vain arvailla olivatko häneen hameessaan roikkuvat koristeet käärmeitä vai jotain aivan muuta.

Afroditen pohjoismainen vastine oli Freya, jota Thorin vasaran kastraatioriitissä kunnioitetaan heiluttelemalla irti leikattua orin penistä häntä esittävän patsaan kasvojen edessä. Scandinaavien taivaan jumala oli Odin, jonka kahdestoista pyhä nimi oli Jalkr, joka tarkoittaa eunukkia tai ruunaa. Myös Odinin yksisilmäisyys saa uuden vivahteen, kun kerrotaan hänen itselleen antaman lempinimen "Volsi" tarkoittavan hevosen penistä. Omat killuttimensa Odin menetti villisialle, joka riisti ne makupalakseen hänen nukkuessaan. Myöhemmät tulkinnat ovat yrittäneet selittää Odinin kastraatiota sillä, että hän ei olisi voinut juoda kosmisesta feminiinisen tiedon lähteestä luopumatta yhdestä silmästään. Puuttuva silmä symboloinee siis myös housuissa majailevan yksisilmäisen pikkujumalan puuttumista.