Kurre söi Lyhtylän Jaskan

Viimeisimpien vieraidemme kanssa tuli intouduttua kaivertamaan Halloweenkurpitsa, eli Jack O´Lantern. Ensikertalaisiksi onnistuimme suorastaan mainiosti ja koversimme innolla rouva E:n kanssa kurpitsalle hienon irvinaaman.

Jaska oli tosi komean näköinen portaillamme, kun tuli yö ja pimeää ja pistimme siihen kynttilän sisälle. Peräti kaksi yötä se saikin loimottaa rauhassa, ennen kuin kotimme edustalla olevassa puussa asuva Orava bin Laden kävi sen kimppuun. Tämä kyseinen pikku monsteri on semmoinen raivohullu riiviö, että jos joku seisoskelee puun alla, se haukkuu sekä säksättää kuin amfetamiinia vetänyt chihuahua ja viskelee oksalta roskia niskaan.

Aamulla portailla kökötti Lyhtylän Jaska, jonka silmä oli järsitty suupieleen asti niin että hymy oli romahtanut, Jaska-paran päälaki oli myös viety ja kynttilää natusteltu. Syyllistä ei ollut vaikeaa arvailla, kun päälaki löytyi puoliksi järsittynä pihapuun alta. Orava bin Laden oli nähtävästi yrittänyt raahata sen puun oksalle. Luovutin sitten loputkin romahtaneesta Jaskasta sille suosiolla syötäväksi.

Raapimapölkyn tarina

Osallistunpa tällaiseen tilitysvirikkeeseen ja haastan ne jotka tämän näkevät ja joita sattuu hiukankin nappaamaan.

Mistä bloginimesi on peräisin?

Blogistania on täynnä mitä mielenkiintoisempia bloginimiä. Mistä ne ovat peräisin? Mikä on niiden tarina? Mikä on sinun tarinasi? Oliko sinulla vaikea löytää/keksiä blogillesi nimi?Kerro blogisi nimen ja/tai nimimerkkisi tarina!

Raapimapölkyn tarina on hyvin arkinen. Minulla ja eksälläni oli aikoinaan kotikutoinen ja karvahattumallinen kissojen virikkeeksi rakennettu raapimapölkky, joka koostui laudasta, pölkystä sekä matonkuteiksi revityistä lakanasuikaleista virkatusta, pölkyn ympärille kieputetusta vaaleansinisestä narusta. Kissoista etenkin Mörkö tapasi saada hirmuisia raastokohtauksia tämän pölkyn parissa ja hän potkutti, kynsi ja puri sitä mielipuolen villikissan irve naamallaan, kun sille päälle sattui. Lokkikissa taas tapasi käydä kynsimässä pölkkyä hyvin nautinnollisin ja venyttelevin liikkein, mutta saattoi hänkin hullaantua piehtaroimaan ekstaasissa, jos pölkkyyn sumutti kissanminttua. Vuosien vieriessä pölkystä tuli niin raastetun ja revityn näköinen, ettei mitään rajaa. Erotessamme ruma pölkky jäi eksälle kissojen lomavierailuja varten. Hankin metsästä uuden ja komean puunrungon raapimapölkyksi, mutta se ei sitten loppujen lopuksi kelvannut kummallekaan. Pölkky toimi lähinnä hämähäkinverkkojen ripustusnaulana, kunnes päätyi takapihalle lahoamaan, missä se ihme kyllä sitten puolimätänä kelpasikin narussa ulkoilevalle Lokkikissalle. Kirpputorilta raijaamamme hirvittävänvihertävä sohva sen sijaan kelpasi mitä mainioimmin raapimapuuksi ja viiden vuoden aikana kissat raastoivat sen päädyt täysin päreiksi.

Joka suuntaan tursuilevaksi turakkeeksi muuttunut raapimapölkky juolahti mieleeni melkein heti, kun taannoin rupesin keksimään blogin nimeä. Vielä googlasin, ettei vastaavaa löytynyt ja niin itselleni ylen sopiva ja mieluinen blogin nimi oli syntynyt. Kirjoittaminen on minulle yhtä nautinnollista ja allegorisesti samaa funktiota palvelevaa toimintaa kuin kissoille kynsien teroittaminen. Olisin toisaalta voinut laittaa blogini nimeksi Kahvikissakin, mutta joku oli sillä nimekkeellä kirjoitellut jo enemmänkin verkkoon. Raapimapölkky on kyllä kaiken kaikkiaan paljon kuvainnollisempi.

Nimimerkki Ta-miit tarkoittaa naaraspuolista kissaa muinaisegyptin kielessä. Egyptiläisillä oli tapana nimetä ihmisiä niiden eläinten nimillä, jotka nimettävä henkilö toi mieleen.

Eläinrääkkääjän tuomio

Täällä omituisten oikeusjuttujen maassa on ainakin se hyvä puoli, että kiinni jääneitä eläinrääkkääjiä rangaistaan kunnolla.

Tässä taannoin oli eräs nuori opiskelijamies piessyt huumepäissään kämppiksensä koiran (joka oli järsinyt hänen tietokoneensa johtoja ja kaiuttimia.) ja sumutanut eläinparan silmiin ja turkkiin jotain syövyttävää pesuaineliuosta. Koiralle oli tullut mm. kalloluuhun asti yltävä haava päähän ja silmiin sekä iholle vammoja pesuaineesta. Koira jäi henkiin ja on nyttemmin toipunut silmävammaa ja arpia lukuun ottamatta pahoinpitelystä.

Teostaan kiinni jäänyt sälli tuomittiin oikeudessa kuudeksi kuukaudeksi vankilaan ja viiden vuoden tarkkailuun. Hän sai 5000 dollarin sakot, jotka ohjataan eläinsuojeluyhdistyksen käyttöön. Lisäksi rääkkääjälle lätkäistiin eläintenpitokielto ja hänen pitää käydä läpi huumevieroitus ja psykologinen kuntoutus tuomionsa lisäksi.

Käsirautoihin puetun ja poliisin taluttaman rääkkääjän iso kuva julkaistiin paikallislehden etusivulla nimineen, tietoineen ja tuomioineen.

Minun mielestäni tässä jaettiin kerrankin oikeutta.

En vaan jaksa

Sitä minä en kyllä ikinä jaksa tajuta feminismiin vihamielisesti suhtautuvien logiikassa, että jos naiset aktiivisesti tavoittelevat omaa etuaan, ajavat omia asioitaan ja tekevät työtä oman hyvinvointinsa eteen, niin se on feministien vihaajilta aina ja poikkeuksetta pois, vaikkei se koskisi heidän karvaisia perseitään piirun vertaa.

Samat tyypit, jotka jokaisessa lauseessaan muistavat kailottaa sitä, kuinka nainen on aina ja kaikin tavoin se heikoin astia, tuntuvat muuten pelkäävän ihan saatanasti sitä, että heikot ja surkeat naiset alistavat tossunsa alle koko maailman, pahemmin kuin miehet koskaan. Mielenkiintoinen paradoksi. Samalla logiikalla Venäjän sietäisi olla tosi peloissaan siitä, että Suomi käy yllättäen häijyksi ja vallanhimoiseksi, valtaa koko Venäjän ja karkottaa kaikki vastaan vimpuloivat venäläiset Lappiin soita kuokkimaan.

Feministien vihaajat eivät koskaan ota kuuleviin korviinsa sitä, jos feministi sanoo rauhallisella äänellä, että hänestä on tärkeää olla tasa-arvoinen, tiedostava, vapaa ja vahva yksilö jo siksikin, ettei hänen tarvitse katkeroitua alistamisestaan ja kostaa katkeroitumistaan kumppanilleen. Feministien vihaajat laittavat kädet korville ja loilottavat laa-laa-laa-mää-en-kuule-mittään, jos feministi yrittää muistuttaa siitä, että hän haluaa valtaa, vastuuta ja enemmän rahaa esimerkiksi siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hänen puolisonsa tarvitse perheen ainoana elättäjänä nääntyä kohtuuttoman työtaakan alle ja tehdä itsemurhaa tai ehkä jopa tappaa koko perhettään, jos epäonnistuu ylimitoitettujen paineiden alla.

Mutta ai niin. Enhän minä oikeasti niin ajattele. Oikeasti minä ajattelenkin ihan juuri niin kuin kaikki feministienvihaajat väittävät, koska feministinvihaajat sanovat niin ja feministinvihaajat ovat tietenkin aina niin vitun oikeassa. Koska olen feministi, automaattisesti vihaan, halveksin, syrjin ja kyykytän kaikkia tuntemiani miehiä ja haaveilen uudesta uljaasta maailmasta, jossa pitkiin natsinahkatakkeihin pukeutuneet ratsupiiskaa käsissään vihjailevasti hivelevät dominat hallitsevat ja miehet ryömivät heidän jaloissaan koirina uikuttaen. Joka ikinen hetki. Taukoamatta ja kaikissa teoissani.

Tai sitten... NOT

Miesloppuisista eroon

Tulipa mieleeni kirkkaasti ala-asteen ekaluokalla käymäni keskustelu luokkamme naisopettajan kanssa. Tämä keskustelu todella tapahtui, sanamuotoja en muista ihan tarkkaan, mutta sisällön kyllä.

Opettaja: Olen huomenna poissa koulusta ja teille tulee tänne sijainen, koska olen menossa oikeuteen lautamieheksi.
Minä: Muututko sinä mieheksi kun menet sinne? Vai pitääkö sinun laittaa miesten vaatteet päälle?
Opettaja: Ei. Minä menen sinne vain lautamieheksi.
Minä: Mutta miten sinä voi olla siellä miehenä kun sinä olet nainen? Minä en ymmärrä.

En muista miten opettaja sai loppujen lopuksi selitettyä naisen miehenä olemisen pienelle lapselle. Sen vain muistan, että olin ihan äimän käkenä. Ja kuvittelin kaikesta huolimatta mielessäni, miten naisopettajamme istui mieheksi pukeutuneena, irtoviikset nenänsä alla lautakasan päällä.

Turun Sanomissa uutisoidaan, että kielentutkijat Kaisa Karppinen ja Mila Engelberg tekivät "Aloitteen seksistisen kielenkäytön karsimiseksi". Suomen kielen lautakunta lämpeni aloitteelle ja aikoo viimeinkin käydä harjaamaan kielemme pintaa peittävää epämiellyttävää historiallista plakkia, jonka mukaan monessa toimessa tai työssä oleva nainen joutuu toimimaan jonain miehenä. Maskuliinisuuden kyllästämän kielen on todella jo aikakin tehdä tietä uudistetummalle, sukupuolineutraalimmalle kielelle, jossa ei koko ajan painoteta jalkovälin varustusta.

En todellakaan halua, että minulla on jokamiehenoikeudet metsässä marjoja poimiessani, vaan mieluummin vaikka sitten jokaisenoikeus tai yleinen oikeus, kuten englannin kielessä vastaava public right. Armeijan käynyt naispuolinen ystäväni ei todellakaan ole mikään varusmies, kyllä hän ihan naisena siellä armeijan harmaissa heilui. Eikä opettajani ollut lautamies vaikka hän itseään sellaiseksi kutsuikin. Enkä muuten pidä isänmaan käsitteestä sen enempää, kuin äidinkielenkään sukupuolisidonnaisuudesta, vaikka meikäläiselle nimenomaan äiti opettikin kielen.

Innolla odottelen uusia ehdotuksia vanhoja korvaamaan.

Muuten, jokainen mies, joka vetää herneen nenäänsä tästä aloitteesta, voi ihan rauhassa tykönään miettiä käänteisesti, miten imarreltu olisi, jos joutuisi työskentelemään tai toimimaan nimikkeellä, joka päättyy sanan nainen. Tulisi taatusti sellainen äläkkä, ettei mitään rajaa.

Paljas pinta ei lisää lahjakkuutta

En ole katsonut televisiota puoleen vuoteen ja olen muutenkin viihteestä pihalla, mutta satuinpa näkemään erään Talent-ohjelmasta napsaistun pätkän siihen liittyvine uutisointeineen. Video on nähtävissä verkossa ohjelman sivuilla nimellä Alexandra ja Sara.

Kykyjenetsintäkilpailussa lavalla esiintyi kaksi kolmetoistavuotiasta tyttöä. He esittivät tuomaristolle akrobatiaa ja tanssia yhdistävän esityksen.

Kuten tuomarit sanoivat yksimielisesti, tytöt olivat selvästi lahjakkaita ja taitavia voimistelijoita. Mutta jokin muu olikin esityksessä pahasti pielessä. Koreografian aikana aikuisten katsojien kasvoilla käväisi useaan otteeseen melko kauhistuneita ilmeitä.

Syystä, että nämä kaksi lasta olivat käytännöllisesti katsoen puolialastomia. Rintojen peitteenä olivat vain pienet rintsikantilkut ja napa vilkkui maailmanbritneyitten tyyliin. Useat tyttöjen tanssiliikkeet oli selvästi apinoitu musiikkivideoiden aikuisilta naisilta implisiittisine alavatsan suuntaan vihjailevine eleineen ja nytkytyksineen.

Tuomariston Sami Saikkonen piippasi esityksen poikki todella pöyristyneen näköisenä ja aiheesta. Hän kutsui lavalle tyttöjen äidit ja sanoi nelikolle suorat sanat. Hän totesi ärtyneenä, ettei todellakaan halua nähdä kolmetoistavuotiaita lapsia ketkuttamassa itseään puolialastomana itsensä tai yleisön edessä. Katja puolestaan heitti ilmaan retorisen kysymyksen siitä, onko muka hyvä juttu jos noin nuoret tytöt apinoivat seksististen musiikkivideoitten kuvamaailmaa.

Hyvä hyvä! Viihdeohjelmistakin näköjään löytyy ihmisiä, jotka eivät katso sormiensa läpi tällaista, vaan viheltävät pelin ajoissa poikki ja muistuttavat yleisistä sopivuussäännöistä. Niistä sopivuussäännöistä, joiden valvominen olisi kuulunut ensi sijassa vanhemmille.

Mitä vastasivat sen sijaan äidit? (Missä olivat muuten tyttöjen isät?) Selittelivät vain viileästi, että tytöt olivat itse saaneet valita asunsa ja koreografiansa ja että on normaalia voimistelijoille pukeutua niukkoihin asuihin. Niin, kappas kun tosiaan alaikäisiä voimistelijoita ei vielä sentään pakoteta pukemaan stringejä ja nännin päälle tarrana liimattavia tähtösiä! Ja onhan se tosiaan niin väärin, kun piltit eivät saa pitää hotpantseja, minihameita ja pikkiriikkisiä toppeja jos itse kerta haluavat...

Mammat olisivat kuitenkin voineet miettiä kaksi kertaa, haluavatko kykykilpailuun osallistuvat tyttärensä muistettavan mieluummin paljaan pinnan näyttelijöinä ja surullisina esimerkkeinä vai taitavina akrobaatteina. Olisivatko he itse iljenneet mennä lavalle noin pukeutuneena? Heidän jos keiden olisi pitänyt käyttää järkeään, jos ei kerta muksujen oma harkintakyky riittänyt, niin kuin ei yleensä tuon ikäisillä koskaan riitäkään.

Tuomaristo teki hienon päätöksen ja sanoi ei tyttöjen jatkolle. Ihan periaatteesta. Se oli erittäin tarpeellinen näpäytys ällöttäviä roolimalleja nuorisolle tarjoavalle mainstream-viihteelle ja kaikille muillekin, jotka koettavat hilata tyttöjen seksualisoimisen ikää aina vain alemmas ja alemmas. Tätä emme kaipaa, tätä emme halua todellakaan nähdä! Vaatteet päälle tuon ikäisille, prkl!

Nelosen keskustelupalstalla kirjoittelevat, muutamat yllättävän tyhmät ihmiset ovat käsittäneet tapauksen omissa herneaivoissaan niin, että esitykseen puuttunut tuomari olisi muka ollut pervo nähdessään esityksessä jotain seksikästä. Ihmettelen vain, että miten joku noista kirjoittelijoista voi olla niin aivokuollut, ettei tajua mitä eroa on seksikkyyttä sopimattomalla tavalla imitoivan lapsen ja aikuisen ihmisen tarkoituksellisen seksikkään käytöksen välillä. Ensiksi mainittua terve ihminen ei todellakaan katsele hyvällä silmällä, jälkimmäistä kenties kyllä. Odottavatko nuo tuomarin moralisointia kritisoineet ihmiset kenties sitä päivää, jolloin näemme kykyjenetsintäkilpailuissa ensimmäisen tankotanssia ja stripteasea esittävän kymmenvuotiaan, ennen kuin havahtuvat kaiken suvaitsevasta möhö-koomastaan.

Tapaus saattoi todennäköisesti kolauttaa näiden nuorten tyttöjen itsetuntoa kipeästi, vaikka kyse oli ensi sijassa vain heidän naiiviudestaan ja ymmärtämättömyydestään. Mutta ehkä se sai heidät myös kelaamaan muutamia juttuja. Heille teki todennäköisesti erittäin hyvää tajuta, että se paljas pinta ei todellakaan lisää lahjakkuuden määrää, oli ikä mikä hyvänsä, vaan saattaa jopa nolosti tärvellä heiltä jotain heidän kovasti tavoittelemaansa. Ehkäpä he jopa päätyvät tämän opetuksen saaneina hyödyntämään lahjakkuuttaan johonkin rapvideoiden rekvisiittaa arvokkaampaan toimintaan.

Jos jollekulle on vielä epäselvää miksi alaikäisten vanhemmilta idoleiltaan kopioima herutus ei ole mikään kovin iloinen, rakentava ja hyvä juttu, voin suositella iltalukemiseksi Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tyttöjä.

Spider in a hard hat

Emotional lives of cat

How could we fail to see that just as some animals make us envy their remarkable physical capabilities, so do others make us wish for their emotional gifts. Cats have an emotional directness, a purity of purpose (or purposelessness?) -no compromise, especially with the honesty of their feelings.

Here I am, every moment of the cat says, love me as I am, or not at all.

With my cats I am learning the lesson of the sufficiency of the moment. No yesterday, no tomorrow, only the magic of today, of this single instant, No remorse, no regret, no yearning, just the play of now.

- Jeffrey Moussaieff Masson: The Nine Emotional Lives of Cats. A journey into the feline heart. -

Kolmoisyhdyssanavarastotilataidenäyttely

Viimeisimmät vieraamme tartuttivat meihin täällä käydessään vakavan sairauden.

Varoitus: Saatatte saada saman taudin helposti itsellenne, jos luette tämän pukeutumatta silmät ja korvat ja limakalvot peittävään kokovartalokondomiin. Tartunnan jälkeen maailmanne ei ole enää entisensä.

Tätä hillitöntä epidemiaa esiintyy etenkin maissa, joissa tunnetaan pelottava yhdyssanojen käsite. Jo saatte tämän, niin syyttäkää vain itseänne. Pahimmassa tapauksessa se piinaa teitä heti ensimmäisenä, kun heräätte aamulla ja muljuaa aivolohkoissanne vielä siinä vaiheessa kun olette vaipumassa uneen. Ettekä pääse siitä ikinä kuuna päivänä eroon!

Kyse on iilimadon lailla aivoihin porautuvasta ja sinne kiinni jäävästä loisesta, joka aiheuttaa pakonomaisen tarpeen keksiä kolmoisyhdyssanoja ja miksipä ei nelos- tai viitosyhdyssanojakin, jos vain mielikuvitusta riittää. Voi kuulostaa aluksi sangen tylsältä ja viattomalta, mutta auta armias, kun tällainen sanaleikkiloinen päätyy jo valmiiksi likaisella mielikuvituksella ja säädyttömällä sanavarastolla varustettujen ihmisten elimistöön. Tuloksena on niin matalaa huumoria, että sitä varten on kaivettava syvä monttu takapihalle.

Tarkoituksena on siis löytää kaksi yhdyssanaa, jotka matsaavat keskeltä yhteen ja muodostavat enemmän tai vähemmän absurdin kombinaation. Otetaanpa esimerkkejä:

Kiltti ja viaton ihminen, jolla on syystä tai toisesta immuniteetti tällaisia degeneroivia loisia vastaan, keksisi ehkä sellaisten sanojen yhdistämisen kuin vaikkapa toimistotyö ja työpäivä, joista saamme viattoman ja normaalin toimistotyöpäivän. Täysjärkisen päähän voisi myös juolahtaa auringonkukkaruukku, villikissanminttu, lasihelmipeli, rautalankarulla, maapähkinävoi tai sohvatyynynpäällinen. Ihkua, hii!

Miedon tartunnan saaneilla voivat suusta pullahtaa ulos esimerkiksi seuraavat yhdistelmät: kuonokoppakuoriainen, huulipunajuuri, kainalokarvaharja, rautahammaskeiju, teilipyörävarasto, tajunnanvirtapistoke, munavoitatti, partasienisalaatti, kylpysuolasilli, sähköjohtopäätös, vessapaperinkeräys, hikihelminauha, vattumatonkude, ensiapupyörät, tonttulakkiaisjuhlat, saksanpolkkatukka, säkkipillimehu, juhlapuheripuli, pornoluolakarhu, pohjoisnapanöyhtä, vihkivesipyssy, kummitustalonmies, poninhäntäheikki, työnhakuammunta, pornolehtimetsä, akkavaltameri, hiirenkorvavaikku, vessahätänumero, luukatokorvaus, jalkapallokala, kyynärpäätäi, sokeripalapaisti, ruumismatolääke, kalanmaksalaatikko, nenäonteloeläin, sukupolvivamma, eturistisidekudosvaurio, krokotiilitalo, hillosipulikupoli, vyöruusuvesi, lumiukkometso, puruluuranko, puruluukato, kielimuurinmurtaja, makuuhaavanlehti, avioliittovaltio, päässälaskuvarjo, viisaudenhammastahna, kaljakoripallo, rakoValkeakoski, poskiluujauho, telaketjusilmukka, leukalappuliisa, selkärankasavotta, teräsvillasukka, tähtisumusireeni, hapanmaitoparta, maitopartakone, lapsivesikauhu, röntgensädetikku, poskipunahilkka, roskakorituoli, hikinauhalakritsi, tulisijamuoto, välilevysoitin, kivitaskulaskin, tekohammasratas, takkapuujumala, hedelmälihakirves, grillipihtihäntäinen, aivopesutupa ja etenkin sanavarastomies.

Mutta kun on kyse laumasta jo valmiiksi turmeltuneita, säädyttömiä riiviöitä, loisen seulaksi nakertamalla mielikuvituksella ei ole lopulta enää mitään rajaa, eikä häpyä. Ilmoille losahtelee sellaisia hirvityksiä, kuin häpyhuuliharppu, pillumehulinko, peräreikäjuusto, persvakosametti, jalkovälipala, lapsivesipuisto, välilihaliemi, kivespussijuoksu, immenkalvotussi, esileikkikenttä, jääkaappihomo, tissibaarikärpänen, puujalkasilsa, tangomarkkinarako, karvakolmioleipä, alapääjohtaja, ilmavaivanpalkka, kullinnuppineulatyyny, pierutyynyliina, kivespussilakana, navanaluslakana, teilipyörätuoli, takapuoliaika, esinahkatakki, lihatiskijukka, munasolukämppä, pornotähtitaivas, sillinhajukumi, sukkamehumaija, hiivasienisalaatti, alapesukarhu, siemensyöksylasku, persereikäleipä, alapainepesuri, suolinukkaharja, perätilataksi, oksennuspussilakana, alusastiakaappi, häpykielipoliisi, rasvahuuhteluaine, hieromasauvasekoitin ja vaikka mitä muuta härskiä, mikä vain kirvoittaa yleisöstä takuuvarman "yäääääääkin".

Jos käy kyllästyttämään, niin voi vaikka visualisoida keksimiään sanoja ja piirtää niitä paperille jos kynä pysyy kädessä. Johan nousee ihokarvat äkkiä uudelleen pystyyn.

Eikä sekään vielä riitä. Kaikkein härskeimmät jutut pitää tietysti kääntää myös englanniksi ja opettaa viattomille, jumalaa pelkääville amerikkalaisille. Älkää sitten suomalaiset ihmetelkö, jos teillä on pian maailmalla viehko maine tyyppeinä, jotka puhuvat mielellään esim. blowjobcafesta, pubichairdresseristä tai assholecheesestä ja räkättävät vääränä päälle.

Jos nappaa, niin tätä sanataideterapiaa saa vapaasti harjoittaa kommenttiosastollani. Mutta muistakaa, että minä varoitin.

Niagara Falls vol. 2

Tarvittiin näemmä toinen yritys Niagaran putousten kanssa, ennen kuin meni jakeluun ja kolahti oikein kunnolla.

Siispä uuden vierassatsin kanssa otimme jälleen aikaisin lauantaiaamuna suunnan kohti suuria putouksia.

Aloitimme viikonloppureissumme taasen Kanadan puolelta ja samasta Niagara Falls Rainbow Youth Hostellista kuin muutamia viikkoja sitten. Täytyy muuten kehua uudelleen, että se on erittäin viihtyisä ja mukava hotelli syrjäisehköstä sijainnistaan ja halvasta hinnastaan huolimatta.

Fiilis oli vähäisestä univelasta johtuen jotenkin terävämpi ja nautiskelevampi kuin edellisellä kerralla. Tällä reissulla sitten koin niitä kaipaamiani äärielämyksiä, jotka menivät ilon partaterinä lihan ja luiden läpi.

Menimme auringon paistaessa mitä ihanimmin, Maiden of Mist -laivaretkelle. Kun paatti purjehti vesiputousten ääreen ja käänsi kylkeänsä niin, että vesivirta syöksyi majesteetillisena, marmorinvalkoisena kuohuseinänä suoraan edessämme, koin jälleen saman järisyttävän tunteen kuin Krimmlin putouksilla. Vapisin kauttaaltani haltioitumisesta ja ilon kyyneleet virtasivat vuolaina poskillani sekoittuen putouksista satavaan veteen. Sitä tunnetta ei voi ostaa edes säkillisellä kultaa, eikä oikeastaan edes jakaa kenenkään kanssa. Se on puhdasta, tislattua iloa siitä että on hetken yhtä luonnon kanssa.

Laivan jo rantautuessa tapahtui tragikoomisempi episodi. Otin kuvia ystävistäni ja kamera alkoi yhtäkkiä temppuilla käsittämättömällä tavalla. Kirosin kameralle kaikilla suomen kielen kirosanoilla, jotka mieleen juolahtivat ja eikös heti sen jälkeen joku suomalainen tullutkin tarjoutumaan ottamaan meistä yhteiskuvan. Jos olisi ollut saippuaa taskussa, niin olisin pessyt suuni ja suupieletkin. Emme ole yksin maailmalla.

Toisena päivänä kävelimme Amerikan putousten juurelle. Hisseille johtavat metsäpolut ovat amerikkalaisiksi yllättävän idylisiä ja kauniita. Yllättävää oli myös se, että Amerikan puolella krääsäkulttuuri oli huomattavasti hillitympää kuin Kanadan turistirysäpainajaislandiassa, joka sentään onneksi on hieman kauempana putouksista. Voittajamaata on sittenkin vaikea valita yksiselitteisesti tämän jälkeen. Molemmissa on puolensa.

Putousten alla täytyi päästä kokeilemaan Cave of Windsin hurrikaanitasannetta, jossa "sai ankarasti selkäänsä" putouksen ryöpyiltä ja kastui sadeviitasta huolimatta melkoisen märäksi. Ruoskiva kylmä vesi tuntui huikealta ja nautin siitä masokistisesti niin kauan, kunnes hampaat alkoivat kalista. Olinkin sen jälkeen oikea miss Niagara märkä t-paita ja lahje. Tuli muuten mieleen, että nämä putoukset olisivat muuten mitä fantastisin paikka alastonvalokuvaukselle, ellei kyseinen touhu olisi sattuneista syistä maijameikäläisten ulottumattomissa. Ehkä täytyy tyytyä johonkin Ithacan putouksista, kunhan viimeisetkin turistit häipyvät rotkopoluilta.

Mutta sen vaan sanon, että minä rakastan vesiputouksia ja kuohuvan, korkealta putoavan veden kaunista väkivaltaa. Valkoinen putousseinämä on todella yksi maailman kauneimpia näkyjä. Tällä kertaa sain kaiverrettua sen syvälle mieleeni.

Kissantappaja

Kärköläläinen viisikymppinen mies ampui naapurinsa kissan pienoiskiväärillä, koska kissa oli raapaissut häntä ja miestä omien sanojensa mukaan harmitti raapaisusta mahdollisesti koituva tulehdus. Lahden käräjäoikeus langetti miehelle sakkoa 30 euroa, koska syytetyn miehen mukaan kissan henki ei ollut enemmän arvoinen. Omistaja itse oli toki vaatinut kissansa hengestä 400 euroa, mutta eihän eläin VOI olla niin arvokas.

Sakkojakaan mies ei saanut teostaan kuin 350 euroa ja sekin "haitanteosta". Ei järjettömästä taposta.

No jospas minä menisin ja ampuisin tuon samaisen kusipäisen ukon ja sanoisin oikeudessa, että minun mielestäni hänen henkensä ei ollut edes punaisen puupennin veroinen ja minua harmitti vietävästi se, että hän oli tappanut tuon kissan. Maksaisinko minä sen jälkeen sakkoa puolikkaan punaisen puupennin ja asia olisi sillä käsitelty?

Taekwondo

Olemme muiluttautuneet täkäläiseen taekwondoon. Jotain jalanheilutusta on kuitenkin päästävä harjoittamaan, ettei tähän asti opittu pieksemisen jalo taito pääse kokonaan unohtumaan.

Harjoituksissa on ollut mukavan kotoista ja minusta on ollut erityisen ihanaa aloittaa jotain ihan alusta, ilman jatkuvia "sinä olet jo niin pitkällä että kyllä sun nyt pitäisi tää osata heittämällä" -paineita. Mutta kaksi olennaista osaa täällä treenaamisesta puuttuu. Nimittäin harjoitusten fyysinen rääkkäävyys ja kontakti. No okei, kyseessä on alkeiskurssi, mutta silti.

Harjoituksissa mennään erittäin tiukasti sen ehdoilla, että itseään ei saa teloa tai kipua ei saa tuntua. Treenit kestävät vain tunnin, eikä niiden aikana tule lainkaan vanhaa tuttua "nyt kyllä kuolen ja kuukahdan jos pitää vielä potkaista kymmenen kertaa" - oloa. Melkoinen muutos aiemmasta rääkistä, tuskasta ja mustelmista enemmänkin tanssin ja tai chin suuntaan. Toisaalta, tietyllä tavalla se sopiikin minulle loistavasti nyt, kun tiedän polveni vähä kerrassaan murenevan ja kipeytyvän vain entisestään jos reuhdon liikaa, mutta joissakin kohdin suorastaan hymyilyttää se, miten fundamentalistisesti kontaktia vältetään.

Treenatessani Jänismiehen kanssa, me kuitenkin muksimme toisiamme pienellä kontaktilla. Eräissä harjoituksissa huomasimme, kuinka opettaja ja hänen apuoppilaansa seurasivat naureskellen touhujamme, että auts, nuo kaksihan tosiaan lyövät toisiaan. Vieraat parini ovat sen sijaan osoittaneet järjestään jonkinlaista kauhua sitä kohtaan, että lyöntini edes hipaisisivat heitä. Muksaistuani esimerkiksi yhtä paria kevyesti mahaan, hänen silmänsä rävähtivät hämmästyksestä auki ja näytti siltä että olen rikkonut jonkin henkilökohtaisen rajan.

Eilen eräs opettaja myös kiinnitti huomiota ranteessani olevaan isoon mustelmaan ja lohkaisi muille oppilaille, että täällähän on selvästi harjoiteltu blokkeja tosissaan ja ilmeisesti vihjaisi myös, että se on oikeastaan ihan hyvä juttu. Mietin mielessäni, että mitähän samainen opettaja olisi sanonut, jos olisi nähnyt miltä näytin judon alkeiskurssin jälkeen: käsivarsissani oli enemmän ruhjeita kuin ruhjeetonta ihoa ja alkeiskurssin opettajat sanoivat piloillaan, etteivät halua istua baarissa samassa pöydässä kanssani, kun joku muuten vielä luulee heitä naisenhakkaajiksi.

Taekwondon opettajat ovat oikein mukavia ihmisiä ja vaativat erityisen tiukasti liikeasentojen formaaliutta. Se on tyystin uutta ja jopa haasteellistakin, kun kropan muistissa ovat ihan toisenlaiset tottumukset. Korjausta on tullut moneen kohtaan, jotka pelkästään ei-formaaliin itsepuolustukseen pohjautuvassa lajissa jäävät luonnollisesti vähemmälle huomiolle. Yhtäkkiä huomaakin, että ei esimerkiksi lyödessään pidä kroppaa suorassa, vaan olkapäät vaeltavat ihan missä niitä huvittaa. Samoin otteluasentoni on ihan liian kapea hyvän tasapainon takaamiseksi, opettaja sai horjutettua minua kevyesti koittaessaan.

Mut eniveis. Näissä jalanheilutuslajeissa on näköjään semmoinen juju, että vaikka joskus tuntuu, että ei halua enää ikinä tehdä niitä kivun, vammojen ja ainaisen vitutuksen takia, sitä kuitenkin palaa aina masokistina takaisin ja taas muistaa, miksi itse asiassa pitääkin niistä kovasti.

Kissanpuutostauti

Minulla on ikävä kissojani. Minulla on ikävä mitä tahansa kissaa. Minulla on ihan hirveä kissanpuutostauti, joka aiheuttaa jonkinlaisen hiekanmuruna hiertävän kaiherruksen ja kaipauksen harva se päivä.

Ei kissaihminen ole kokonainen ihminen, jos sillä ei ole kissaa. Kissattomuus on ihan selkeästi palanen pois minun mielenrauhastani ja onnellisuudestani. Se stressaa minua. Tulen varmaan ennen pitkää kipeäksi kaikessa tässä kissattomuudessani. Hiukset lähtee ja hampaat putoaa kis-vitamiinin puutteessa. Ei auta vino pino kissakirjoja yöpöydällä, kun ei ole purisijaa rinnan päällä lämmittämässä. Kadehdin vain silmittömästi kirjojen kirjoittajia ja heidän mukavia kissamuistojaan.

Pientä lohtua tuovat ulkona vapaana liikkuvat kissat, joista jotkut tulevat kutsuessani paijattavakseni. Jotkut taas ovat niin viisaita ja varovaisia, että eivät tule. Vieraisiin ihmisiin ei pitäisikään yhdenkään täysjärkisen kissan luottaa. Aika surullista on muuten se, että kissojen pitäminen vapaana on täällä ihan yleistä ja hyväksyttyä. Luin lehdestä artikkelin, jossa mainittiin kissoja jäävän tällä paljon autojen alle. Ei se mikään ihme olekaan, kun lähes kaikkien täkäläisten perseiden alla pitää koko ajan olla auto ja sillä sitten ajetaan enemmän ja vähemmän huolettomasti elävien olentojen (oravat, murmelit, chipparit, skunkit, kissat, kauriit) yli.

Minulla on kaksi vakilohtukissaa, joiden sijainnin tiedän ja joita käyn säännöllisesti moikkaamassa. Yksi suloinen calico Cascadilla Creekin lähellä ilahduttaa minua treenimatkoillani ja toinen Lokkikissan näköinen pikku mirrineiti tulee yhdestä kissityksestä puskemaan minua naapurimme kuistilta. Olisi kaksi muutakin: raihnainen musta kissaneiti Samantha, jota kävin paijaamassa Pleasant Streetilla asuessani ja hänen pulska hellyydenkipeä kaverinsa Taz (kuulema Ithacan hellyydenkipein kissa), mutta nykyisin tulee harvemmin käveltyä siellä päin.

Käyn jopa katselemassa mirrejä toisten blogeissa (tämäpäs vasta kaksimielinen lause) ja olen kade.

Ei ole yhdenyhtä kissankarvaa kahvimukissakaan aamuisin. Muutama tosin on lahkeessa päästyäni tänään paijaamaan peräti kahta kävelymatkallani vastaan sattunutta kisulaista. Jänismieskin hämmästeli, että hänen Suomesta lähdön jälkeen monesti pestyyn juhlapaitaansa on jostain avaruuden aukosta leijaillut samaa tavaraa.

Paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen kissit tuijottavat vetoavasti lehtimainoksista ja joudun paaduttamaan sydämeni, etten menisi heti paikalla tarjoutumaan sinne kissanadoptoijaksi.

Sigh. On tämäkin vaan diasporaa.

Arkipäivää

Minullahan on paatunut vastahakoisuus kaikenlaisia virallisia kekkereitä kohtaan. Lähinnä siksi, että olen erakko ja tunnen oloni hyvin jäykäksi tilanteissa, joissa vaadittaisiin etiketin noudattamista ja synnynnäisiä supliikkilahjoja. Toisekseen myös siksi, että etiketin mukaan laittautuminen ja juhlavaatteiden miettiminen on minulle aina yhtä ärsyttävää ja stressaavaa. Näissä touhuissa olen jotakuinkin yhtä sulava kuin cocktailtikku.

Jänismies lupasi stressintäyteisen väitöksensä aikaan, ettei minun tarvitse sen jälkeen enää "edustaa" hänen rinnallaan, jos en tahdo, mutta mies söikin sanansa nopeammin kuin jänis salaatinlehden.

Nyt niitä tilaisuuksia on sitten alkanut pukata. Iltana muutamana Jänismies ruikutti, murjotti ja näytti hylätyltä murheelliselta surusilmältä niin kauan, että sai tahtonsa läpi ja minut lupaamaan, että tulen hänen seurakseen ainakin fysiikan laitoksen henkilökunnan juhliin. Hän on jyrkästi sitä mieltä, että en todellakaan saa erakoitua täällä mieleni mukaan, koska alan kuulema yksin aikaa viettäessäni kehitellä hyvin jyrkkiä mielipiteitä muita ihmisiä ja ihmisten välistä kanssakäymistä kohtaan. Minä taas ihmettelen, että mitää vikaa siinä nyt sitten on, jos ei luonnostaan ole erityisen sosiaalinen.

Viime sunnuntaina olimme sitten siellä laitoksella. Kokoontumispaikkana oli seitsemännen kerroksen edustustila, jonka seinän kokoisista ikkunoista näkyi kauas vihreän Ithacan yli ja Cayuga-järvelle. Paikalla oli väkeä, joista Jänismies kommentoi, että tuokin tuossa on maailmankuulu fyysikko ja niin edelleen. Kohtasimme juhlissa myös naisen, joka oli alun perin kotoisin Suomesta ja saimme häneltä kutsun tulla myös paikallisten suomalaisten kokouksiin, ehkä jossain vaiheessa myös heille kylään.

Samassa tilaisuudessa tuli kutsu illalliselle nobelistin kotiin. Niinpä sitten olimme jo torstaina illastamassa pienellä porukalla kyseisen henkilön luona. Tilaisuus oli hyvin kotoinen ja rento. Isäntäpari kertoi juttuja tapahtumarikkaan elämänsä varrelta ja myös siitä, miten he aikanaan olivat kokeneet Suomen matkailun saunoineen kaikkineen. Täytyy myöntää, että jännitin ehkä enemmän kuin olisi ollut tarpeellista, mutta sain kuin sainkin keskustelunjuurta aikaiseksi ravitsemustieteen asiantuntijana kunnostautuneen emännän kanssa. Puhuimme mm. ihmisten ruokavalion nopeista muutoksista ja sen katastrofaalisia seurauksia ihmisille, jotka ovat siirtyneet yhtäkkiä niukkuuden aikakaudelta yltäkylläisyyden aikaan. Haukuimme myös kilpaa amerikkalaista sokerileipää ja ruuan yletöntä makeutta. Laitoin hyvilläni merkille sen, kun totesimme ruokaa tarjoilevan isännän kanssa molemmat pitävämme parsakaalista ja hän lohkaisi, että yksi erinomainen syy pitää parsakaalista on se, että presidentti Bush vihaa sitä.

Uskomatonta kyllä, illan juhlavieras oli keksinyt melkoisen hauskuutuksen aiheen tuliaiseksi. Hän toi talon 76-vuotiaalle isännälle lahjaksi sisätiloissa lennätettävän minihelikopterin. Sitä sitten pojat (=miehet) lennättivät illan aikana ympäri taloa silmät riemusta kiiltäen. Kuten talon emäntä totesikin että "difference between men and boys, is the price of toys".

Mielenkiintoista näissä juhlatilaisuuksissa on se, kuinka ne ovat näille amerikkalaisille tavanomaista arkipäivää, normaalin kanssakäymisen muoto. Hyvin rentoa ja seurallista, helppoa kuin ilman hengittäminen. Samaa kyläilykulttuuria, mitä suomalaisetkin vielä harjoittivat muutama vuosikymmen sitten ahkerasti, mutta joka on nykyisin kadonnut suurilta osin.

En vieläkään lupaa sulautua joviaaliksi kylänkävijäksi täällä, mutta ehkä minun on sitten pakko joustaa ja antaa periksi pelkästään Jänismiehen takia. Kaikkea se rakkaus vaan ihmisellä teettääkin.

Nälkä

En tykkää ruualla leikkimisestä. En siitä, että ruuasta tehdään liian suuri numero tai liian pienikään, lähinnä vedestä ja hengitetystä ilmasta koostuva. Enkä myöskään pidä siitä, että suositusten mukaan ihmisen pitäisi noudattaa tiukan säännöllisiä ruoka-aikoja ja monen päivittäisen aterian taulukkoa. Se, mikä sopii yhdelle, ei vain sovi toiselle. Meikäläisen ruokafilosofia on se, että syödään silloin kun on nälkä ja pääsääntöisesti sellaista ruokaa, jota keho tuntuu eniten haluavan, oli se sitten suklaata, pizzaa tai parsakaalia. Toistaiseksi olen voinut tätä sääntöä noudattaen hyvin. Kalorinlaskuilla ja muilla nippelöinneillä heitän vesilintua, ei minulla sellaiseen ole koskaan ollut aikaa tai mielenkiintoa.

Amerikkalaisesta ruokatarjonnasta ja sen poikkeavuudesta verrattuna Suomen ruokiin on tullut joitakin harmillisia hankaluuksia muuten kohtuullisen mutkattomiin ruokatottumuksiini. Elinehtoni kala on täällä kallista herkkua ja etenkään kalan suolaamisesta tai savustamisesta täkäläiset eivät tiedä kissan viiksen vertaa. Kasvikset ja hedelmät ovat myös ikävän hinnakkaita, mutta niistä en ole suostunut tinkimään. Täällä on kaikenkaikkiaan jotakuinkin vaikeaa koota ilman suurta vaivannäköä (ja hermoja raastavaa tuoteselosteiden selaamista) sellaista mutkattomasti rullaavaa ruokavaliota, jonka koen itselleni parhaimmaksi.

Se että ei ole aina kaapissa jemmassa juuri sitä, mikä eniten maistuisi, aiheutti minulle eilen pahanlaatuisen energiakriisin. Aamulla totesin, että kaapissa on muutama lusikallinen tomaattia ja tofua, jonka kiskoin napaani kahvin kera. Puuro ei juuri sillä hetkellä maistunut, eikä leipäkään, vaikka vähän nälkä jo kaihertelikin. Suunnittelin ostavani jotain maistuvaa ruokaa opiskelijakahvilasta mennessäni taekwondotreeneihin. Kahvilan anti oli kuitenkin niin totaalista pullamössöä, että jonossa kiireisen myyjän painostaessa katseellaan, sain harmikseni tempaistua mukaani vain banaanin ja kahvin. Näillä eväillä siis taekwondoon ja hiki pintaan.

Taekwondon jälkeen minulla oli aivan törkeä nälkä. Lantustin kotiin ja kiersin valmismössöjä myyvät pikkukaupat, päättäen kärsivällisesti odottaa Jänismiestä, että lähtisimme yhdessä tekemään kunnon ruokaostokset isompaan markettiin. En halunnut mennä ostamaan pikaistuksissani jotain kiskurihintaista muffinssia, joka olisi kuitenkin sangen pahaa ja aiheuttaisi vain öklöttävän olon. Tulin kotiin ja join lasin mehua sekä söin nälkääni kaksi turkinpippuria. Sitten aloin kirjoittaa ja unohdin kokonaan, että minulla on nälkä.

Jänismies tuli muutaman tunnin päästä kotiin ja sanoi tahtovansa lenkille. Minä sanoin, että kaupassakin pitäisi käydä. Jahkailun jälkeen päätimme mennä ensin lenkille ja vasta sitten läpi yön auki olevaan kauppaan. Virhe.

Lähdimme jolkottamaan mukavan viileässä iltayön ilmassa Cayugajärven rantaa pitkin. Aluksi lenkki kulki siivillä ja juoksu tuntui oikein mukavalta. Kiersimme pätkän Tremanin rantapuistoa ja lähdimme sitten takaisin kotiin päin. Yllämme tumma taivas tähtineen ja hiljainen tuulenviri, mikäs sen mukavampaa. Sitten yhtäkkiä, täysin varoittamatta, maisema meinasi katuvaloineen päivineen keikahtaa ympäri. Jaloistani hävisi tunto ja silmissäni lainehti utuisesti. Oli pakko pysähtyä tienposkeen ottamaan lukua ja pitämän päätä polvissa. Jänismiehen ensimmäinen kysymys oli, että oletko sinä kenties unohtanut syödä?

Vasta sillä hetkellä kun vatsanahkani otti kovalla kouralla kiinni selkärangastani ja ravisteli, tajusin että en ollut käytännössä syönyt koko päivänä mitään. Kaikki energiavarastoni tuntuivat kadonneen tyystin taivaan tuuliin, eikä kropan vararavinnoistakaan näyttänyt olevan hätiin. Jouduin kävelemään loppumatkan hitaasti kuin vanha mummo, sillä jalkani olivat muuttuneet hytiseviksi spageteiksi ja heikotti muutenkin niin että teki mieli käydä maahan makaamaan. Minulla oli niin karmea nälkä, että olisin syönyt vaikka raa´an lokin jos olisin sellaisen kiinni saanut.

Tuli elävästi mieleen eräs legendaarinen nuoruuden viikonloppu Joensuussa, jolloin ystäväni Shaolin kanssa notkuimme perjantaista sunnuntaihin kapakoissa, syömättä oluisiin hassaamiemme rahojen haihduttua, juurikaan muuta kuin väliaikaisen majoittajamme ruokakaapista löytämiämme palasokereita. Silloinkin taisi olla puhetta Joensuun torin variksien tai räkättirastaiden herkullisesta, mehevälihaisesta ulkonäöstä :)

Karjuva, heikoksi vetäisevä leijonannälkä oli minulle hämmentävä kokemus, sillä olen tottunut siihen, että yleensä minä olen juuri se, jota ruuan saamisen viivästyminen viimeiseksi haittaa. Eikä minulla yleensä moottori leikkaa kovilla vaelluksillakaan ihan ensimmäiseen nälänhätään, sillä lihaksia ja rasvaa on kropassani sen verran, että kymmenenkään kilon pudotus ei tekisi minusta vielä anorektikkoa. Verrokkina toimikoon luunlaiha Jänismies, joka nälän yltyessä menee ihan sekavaksi, alkaa kuolata ja saa helvetinmoisen migreenin jos ruokailu viivästyy liikaa.

Kun pääsimme kotiin, tungin kiireen vilkkaa hiutaleita täynnä olevan puurolautasen mikroon ja puuron valmistuttua kaadoin siihen maitoa ja tukevan annoksen vaahterasiirappia. Sitten ahmin kuin porsas, joka ei ole viime aikoina ruokaa nähnytkään. Mietin, että jukolauta kun puuro voi olla näin sairaan, tajuttoman hyvää, oikein hyrisin siitä nautiskellessani! Ensiapu vain taisi tulla vähän jälkijunassa, sillä pian jouduin menemään lattialle makaamaan, kun verensokerin äkillinen nousu pisti pään pyörälle.

Mutta pitää täällä yltäkylläisyyden maassa näköjään keinotekoista nälänhätääkin kokeilla. Eipähän ainakaan pääse unohtumaan, miten hyvältä konstailematon puuro voi maistua.

Syksyni

While your lips are still red

Musiikki tai musiikkivideot eivät ole pitkiin aikoihin koskettaneet minua erityisemmin. En sen puoleen enää edes seuraa musiikkimaailman tapahtumia tai uusia kappaleita, löytääkseni jotain kuulemisen arvoista. Silloin tällöin vuosien vieriessä yksittäinen helmi vain tipahtaa jostakin vahingossa kämmenelleni ja kuuntelen sitä kuuntelemasta päästyäni, kunnes en enää pysty. Sen jälkeen on taas pitkä kausi ilman että tietokoneellani soi yhtään mikään.

Viimeisin helmi tuli todella kulman takaa ja napsahti suoraan otsaluuhuni, niin että ei auttanut muu kuin jäädä pyörittelemään sitä hölmistyneenä.

En ole koskaan ollut mikään erityisen innokas Nightwish-fani. Bändillä oli aikanaan muutamakin hieno kappale, joita kuuntelin oikein mielikseni ja siinä kaikki. Nightwishin ruma temppu laulajansa erottamisjupakassa tuntui minusta tosi haljulta ja rumalta. Se oli kuin julkkisero, jossa toinen osapuoli kiirehtii repostelemaan yksityisasiat medialle, ennen kuin toinen osapuoli ehtii edes erokirjettä avata. Niin halpaa ja amatöörimäistä toimintaa, olipa syy sitten kenessä hyvänsä.

Pitkään kohkattu laulajavaihdos oli tuomittu epäonnistumaan niiden silmissä ja korvissa, jotka olivat pitäneet Nightwishin musiikista suurimmaksi osaksi vain Tarjan poikkeuksellisen äänen ansiosta. En saa itse mitään kiksejä uuden pirtsakkaaksi luonnehditun popprinsessan laulusta, eikä bändi niin ollen kiinnosta enää entisenkään vertaa. Olin jo valmis lukitsemaan mielipiteen siitä, että Tuomas Holopaiselta ja poppoolta ei heru enää yhtään mitään, mihin viitsisin kuunteluaikaani haaskata.

Mutta...

Erehdyinpä katsomaan Markku Pölösen Lieksa! elokuvaan tehdyn tunnussävelmän videon ja se kolahti aika lujaa, liiankin. Kappale "While your lips are still red" on tismalleen juuri sitä ylevää, melankolista romantiikkaa, mitä korvani musiikilta epätoivoisesti janoavat, mutta harvoin saavat kuullakseen. Sävelmä toimi hienosti ja sanatkin ovat hienoisesta naiiviudestaan huolimatta ihan onnistuneet. Kaunis video sai aikaiseksi myös palavan toiveen nähdä itse elokuva. Ei vähiten siksi, että irtipoikki kitketyt juureni harvinaisella tavalla vihloivat tuota katsoessani.

En ollut ennen kiinnittänyt huomiota siihen, että Marco Hietala osaa laulaa noin hyvin, vaikka tiesinkin hänet rautaiseksi ammattilaiseksi. Todella, todella paljon pidän hänen äänestään tässä kappaleessa. Taustalla soivaa pianoa suorastaan rakastan.

Huokaus. Tuo elokuvapätkien lumi puissa ja maassa. Pohjois-Karjalan lumi. Lumisota rakastetun kanssa. Pääsee aina unohtumaan, miten kaunista se voi olla kun pakkanen laskee siellä kaukana niin matalalle, että silmäripset ja puut kasvavat valkoista kuurakarvaa.

Nonni. Nyt olen tuon kappaleen ansiosta niin järjettömän romanttisella tulella, että tekisi mieli käydä ostamassa pullo punaviiniä ja käydä ryöstämässä Jänismies töistä istumaan kanssani putouksille. Taitaa vaan olla yksinäinen metsäretki edessä, sillä yliopistolla on työn osalta tuli tutkijoiden kintereillä, menneillään olevan tiukka-aikatauluisen kokeen vuoksi.

Tarina sai outoa jatkoa päivän kävelyretkelläni. Menin erääseen luonnonpaikkaan, somalle aukiolle istumaan ja kirjoittamaan. Aurinko paistoi, oli ihanan energinen ilma. Annoin kappaleen soida kerta toisensa jälkeen siellä nököttäessäni.

Jossain vaiheessa havahduin kummalliseen yskähtelevään ääneen, joka kuului viereisestä metsiköstä. Näin kuinka puiden lomassa päätään puisteli kiihtynyt peura, (mule deer) jota selvästi kiinnosti äänen lähde kovasti. Kun laitoin musiikin pois, peura hiljeni ja rauhoittui. Kun laitoin musiikin takaisin, yskähtely, pärskähtely ja levoton pyörintä alkoivat uudestaan. Peura ei suinkaan lähtenyt omille teilleen vaan rymisteli ja sytkyili pusikossa, jatkaen merkillistä korskuntaansa, välillä tullen lähemmäs ja välillä siirtyen epäluuloisena kauemmas. Musiikkiini viehtynyttä peuraa tovin kummastuneena tarkkailtuani, vajosin kappaleen säestämänä takaisin syvälle kirjoitusteni syövereihin ja unohdin, että minulla oli seuraa.

Kun noin tunnin jälkeen aurinko laski ja päätin illan huomattavasti viiletessä lopettaa, nousin huovaltani seisomaan ja venyttelemään. Samalla liikkeellä hyvin lähelle, kumpareen taakse kyyläämään hiipinyt peura sinkosi säikähtäneenä takaisin metsään ja onnistui hiukan säikäyttämään minuakin. Musikaalinen suurikorvainen peura oli siis tullut huomaamattani ihan liki, kuuntelemaan varta vasten hienoa biisiä, jolle Väinämöinenkin saisi olla kateellinen. Olihan merkillistä.

Se tuli takaisin

Tulihan se takaisin. Haltioituminen nimittäin. Se taisi olla vain lomalla ja sen esiin houkuttelemiseksi tarvittiin jotain pienempää ja vaatimattomampaa kuin Niagaran putoukset.

Taivaltaessani eilen kohti lempipuistoani, käytin reittiä jota pitkin aina kuljen. Risteyksessä joissa käännytään puutarhoille, kiinnitin huomiota ihmisiin jotka ylittivät tietä noin sadan metrin päässä minusta ja katosivat metsään. Tajusin turhaan kävelleeni kerta toisensa jälkeen epämukavaa autotien reunaa ja silloin kerran joutuneeni kusipäisen koiran kanssa nenätysten, sillä oikea oikopolku olikin siellä. Sen lisäksi oikopolun toisella puolella avautui ihastuttava kukkapuutarha, täynnä värikkäästi loimuavia syyskukkasia. Voi paratiisi!

Olen erittäin otettu tuosta paikasta. Olinkin jo ihmetellyt, että eikö suuren yliopiston puutarhoilla muka ole mitään paikkaa jossa kukkivat oikein näyttävät yksilöt. Siellähän ne piileskelivät, vain muutaman askeleen päässä tavanomaiselta reitiltäni. Puutarhassa oli paljon tyystin minulle tuntemattomia merkillisiä kukkasia ja lukuisista yrteistä leyhähtävä, miellyttävä tuoksu leijuu kaiken sen yllä. Ihanaa! Toivoin, että olisin voinut taianomaisesti lennättää kukkia ja yrttejä rakastavan äitini katsomaan sitä kaikkea.

Tuli niin hyvä olo löydöstäni, että marssin sitä aikani tutkiskeltuani Forest Home -puistoon ja istuin lammen rannalla olevassa pagodissa neljä tuntia kirjoittamassa jo kauan työn alla ollutta satukirjaa. Pieni varpunen tuli istumaan nilkkani viereen ja katseli minua nappisilmillään. Söimme yhdessä varpusen kanssa eväitä ja kävin antamassa lammen kaloillekin varta vasten tuomiani murusia. Lammen ympäristö oli alkanut saada keltaisia vivahteita ja rinteillä kukkivat kultapiiskut. Syksy hiipii vähä kerrassaan tännekin. Voi kun tulisi oikein kaunis ruska, kun täällä on niin paljon vaahteroitakin!

Sitten iltahämärän koittaessa, kun palasin kotiinpäin Beebe-järven rantaa pitkin, päivä sai vielä yhden kirsikan huipulleen. Laskeva aurinko nimittäin värjäsi koko järven ja taivaan hetkeksi aikaa hempeän vaaleanpunaiseksi. Seisoin keskellä tietä ja töllötin. Kamera ei valitettavasti tallentanut tuota sävyä, mutta minulle riittää että näin sen.

Kyllä maailma vaan voikin olla kaunis.

Lainkuulematon

Täällä hätävarjelua liioittelevassa poliisivaltiossa tulee näköjään tehtyä pienehköjä laittomuuksia suorastaan puolivahingossa. Sain tuossa kuulla erästä fyysikkoa jututtaessani syyllistyneeni rikkeeseen, josta kiinni jäädessä rapsahtaisivat vähintään sadan dollarin sakot.

Olimme fyysikon kanssa yhtä mieltä siitä, että kyseistä sakkoa perusteleva lainpykälä on erittäin syvältä ja että joskus on kivaa tehdä laittomia juttuja, edellyttäen että niistä ei aikuisten oikeasti ole vahinkoa itselle tai muille.

Täällä on siis laitonta uida tietyissä (=kaikissa) paikoissa, etenkin yöaikaan. Tämähän ei tuhansiin järviin, yön pimeyteen ja jokanaisenoikeuksiin tottunutta suomalaista kauheasti miellytä. Kieltoa kohtaan kehittyykin ennen pitkää suorastaan patologinen rikkomisen tarve. Etenkin öinä, jolloin kämpässä on avonaisista ikkunoista huolimatta tukahduttava helle ja uni ei pysty uimaan liiviin tuskaisen hikilammikon poikki.

Sakotuskäytäntö kuulema perustuu vain näön vuoksi sille, että ihmisiä varjeltaisiin loukkaantumisilta tai hukkumisilta. Todellinen syy on se, että sillä kerätään tehokkaasti rahaa tietyille tahoille.

On toki hyvinkin perusteltua kieltää yöuiminen paikoissa, joihin jopa valoisalla käveleminen vaatii askeltensa tarkkaamista. Kuka nyt vasiten toivoisi seikkailunhaluisia kännikaloja tai yöjalassa olevia penskoja horjahtamaan pimeässä polun reunalta syvään, vetiseen hiidenkirnuun. Ei ainakaan pelastuslaitos, joka joutuisi niitä sieltä taatusti tuon tuosta ylös onkimaan. Meillekään ei tulisi ihan heti mieleen lähteä yöllä toikkaroimaan rotkopoluille, joiden sortumakohdissa saa päiväsaikaankin olla varovainen. Täällä sen sijaan maalaisjärkeä ei nähtävästi käytetä, ellei uhata isolla sakolla.

Mutta sitä en tajua parhaalla tahdollanikaan, että helppopääsyisessä, lapsillekin soveltuvassa uimapaikassa ei saisi aikuinen ihminen käydä pulahtamassa omalla vastuullaan, silloin kun on pimeää. Kyseiseen paikkaan kun on kuitenkin valaistu polku ja uimapaikassakin uppolohkareista siistitty, ei kovin syvä pohja. Hukkuakseen sinne pitäisi nähdä todella paljon vaivaa.

Yönorkoilukielto koskee nähtävästi myös erästä suurta, ihastuttavaa puistoa. Huumaavina kuutamoöinä ei kaiketikaan olisi luvallista mennä kävelemään sinne tai istuskelemaan siellä olevan pienen lammen rantaan, sillä alue suljetaan auringonlaskun jälkeen puomilla ja poliisipartio seuloo sen valonheittäjillä läpi. Tätäkin kieltoa olemme rikkoneet huolettomasti, sillä emme todellakaan mene puistoon tekemään pahojamme tai ilkivaltaa tai sukeltamaan pää edellä limaiseen sammakkolampeen (niin kuin kaikista yöliikkujista näytetään olettavan), vaan vain kävelemään, istumaan, rauhoittumaan ja nauttimaan yön salaperäisistä hetkistä. En varsinaisesti tiedä mitä sanomista puistossa olemisesta tulisi, jos partio sattuisi vastaan, mutta olisi kyllä todella ala-arvoista ruveta moisesta sakkolappua kirjoittamaan. Neulojaan puistoihin viskelevät narkkarit ja ilkivallantekijät ovat tietysti asia erikseen, he joutavatkin jalkapuuhun.

Täällä ei nähtävästi olisi suositeltavaa pimeän aikaan tehdä muuta, kuin istua tököttää kotona tuijottamassa televisiota. Suurin osa ihmisistä näyttäisi noudattavan tätä mukisematta. Mutta meidän pirtaan ulkonaliikkumiskielto ei sattuneista syistä käy, sillä yöpöllöily ulkona on mielestämme yksi ihmisen perustavanlaatuisista ihmisoikeuksista, niin kauan kun ei sentään eletä millään yltiövaarallisella sota-alueella.

Niagara Falls

Kävimme viikonloppuna Kanadan puolella Niagaraa ihailemassa ensimmäisten suomivieraittemme, eli veljeni A:n ja ystävämme T:n kunniaksi. Toivon ja uskon, että pojilla oli oikein hauskaa. Meilläkin oli.

Olemme kuulleet toistuvia vakuutteluja siitä, että Amerikan puoleiset putoukset ovat hienommat, eikä Kanadaan ole niin välttämätöntä mennä. Halusimme kuitenkin itse ottaa asiasta selvää. Pistimme siis varaukset mukavaan pikkuhostelliin ja luotimme selkeän informaation puutteessa siihen, että rajaviranomaiset eivät käy suhteemme liian hankaliksi. Eivät käyneet. Meno oli läpihuutojuttu ja palatessa meitä tentannut nuori komistus jopa innostui keskustelemaan kanssamme metallimusiikista.

Reissu sujui kuin luomisen työ. Pääsimme Kanadaan ongelmitta, majoitus oli mukavan nuorekas sekä kansainvälinen ja säätila lauantaina mitä mainioin. Aurinkoa, kirkas taivas, muhkea vesihuntu ja kombinaatiosta syntyvä sateenkaari putousten yllä. Mitäpä sitä muuta voi nöyrä turisti edes toivoa.

Molemmat putoukset ovat toki valtavan hienoja, mutta Kanada voittaa silti 6-0. Tätä ei voi parhaallakaan tahdolla edes kyseenalaistaa makuasiaksi. Suuri hevosenkenkä on todella massiivinen ja tuleehan siinä samalla kaupanpäälle lyömättömät näkymät myös Amerikan puolen vaatimattomammalle putoukselle. Jenkeillä on syytäkin olla kateellisia ja hyssytellä Kanadan puolen hienoutta. Tasan ei käy onnenlahjat.

Eräs asia mistä en yhtään tykännyt, oli se että olen nähtävästi kadottanut kykyni "nyrjähtää" riemusta jonkun suuren ja mahtavan näyn edessä. Sen tilalle oli tullut huomattavasti tylsempi, laimeampi ja tarkkailevampi fiilis sekä jotenkin arkipäiväistävä tietoisuus siitä, että tänne on suhteellisen helppo pyörähtää viikonlopuksi, mistä syystä ei tarvitse ahmia koko maisemaa yhtenä suupalana sisäänsä. Tunnetilani oli verrattavissa herkulliseen ruokaan, josta kuitenkin puuttuu se makuelämyksen taivaan porteille vievä viimeistelevä silaus. Se, joka saa ruokailijan nyyhkiä tyrskyttämään ruokaliinan kulmaan.

Minua hieman kyrsii epäilys siitä, että olisin jotenkin kasvamassa aikuiseksi. (Aaargh, onko tähän vastalääkehoitoa tai terapiaa?) Rakastan nimittäin suuresti sitä olotilaa, kun menen ihan raiteiltani ihastuksesta. Tämä tapahtuu lähes aina silloin, kun pääsen "once-in-a-lifetime" johonkin hienoon paikkaan. Hihkun kuin animehahmo, enkä voi lakata toistelemasta, kuinka mieletöntä jokin on. En malta luopua pienimmästäkään yksityiskohdasta ottamatta siitä sataa kuvaa. Joistakin elämyksistä kun nyt vain kerta kaikkiaan tulee hysteerinen olo ja silmänurkat kastuvat.

Vihaan taas sitä, että talsin tyynesti jossakin ja silmäilen näkemääni laiskasti, aivan kuin olisin maailmanympärimatkailua harva se päivä harrastava miljonääri sunnuntaikävelyllä. Se ei ole lähelläkään minua, vaan enemmänkin sellaista pilalle hemmoteltua parishiltonia, jolle viikonloppu Havaijilla on yhtä arkipäiväistä kuin toisille vessassa käynti.

Tahdon lapsenomaisen haltioitumiskykyni heti takaisin! Toivon että tämä maisemallinen zentyyneys on vain väliaikainen olotila, joka johtuu liiasta koetusta ja näetystä liian pienen ajan sisällä. Ehkäpä sain jonkinlaisen vastentahtoisen haltioitumisrokotuksen mykistyessäni viime kesänä Mont Blancin huipun maisemista ja lisää siedätyshoitoa siitä, että täällä muutenkin ramppaan harva se päivä ohi mahtavista vesiputouksista.

No, menemme toki vielä ainakin kerran takaisin Niagaralle tämän vuoden puolella ja sitten astumme myös sään salliessa Maid of Mist -laivaan, jonka tällä kertaa skippasimme sunnuntain huonon näkyvyyden vuoksi. Mutta sitten voikin jo alkaa käydä budjetillemme liian kalliiksi viettää useampia viikonloppuja turistirysässä turistirysähinnoin.

Turistirysä on kyllä täysin oikea sana kaikelle oheistoiminnalle joka putousten ympärille on rakentunut. Kaupoissa myydään niin hirveää krääsää, että luulisi myyjiä hävettävän laittaa moista roskaa tarjolle. En muuten ostanut yhtään mitään. En edes yhtään korttia. Saisivat puolestani kaataa raivaustraktorilla kaiken markkinahälinän putousten ympäriltä maan tasalle ja palauttaa ne siihen kaikkein kauneimpaan luonnontilaan.

Kokeilimme reissussa myös toisenlaista elämystä. Kävimme Fear Factory Nightmares -kummitustalossa, joka on valittu vuoden 2007 vetonaulaksi. Kuulema 80 000 ihmistä on luovuttanut kesken käynnin ja jättänyt kierroksen sikseen. Hah, mutta mepäs mentiinkin läpi koko jutskasta.

Täytyy sanoa, että ensimmäistä kertaa elämässäni oli semmoinen kummitustalokäynti, että teki olon aika tukalaksi ja levottomaksi. Pimeydessä haparoiminen oli hankalaa. Säikäykset saivat vähintään hypähtämään ilmaan. En suostunut menemään joukon ensimmäisenä, sillä epäilin kaatuvani, jos jokin rävähtää minua päin. En muutenkaan oikein saanut selvää meitä pimeässä opastavista punaisista valopisteistä. Pimeydestä posahtavat yllärit, äänitehosteet, labyrinttimaisuus ja liikkumista tukaloittavat jekut oli tehty ovelasti ja huolella. Mutta enpäs kirkunut, vaikka raivohullusti möyryävä "joku" loikkasi pimeydestä melkein niskaani näkymättömällä sillalla. Toivottavasti paikan pitäjät edes näkivät leveän virnistykseni pimeäkameroillaan.