Ei mee hissi vintille asti

Huomasin tässä päivänä eräänä, että Suomessa näyttäisi etenkin viime aikoina syntyneen kaikenlaisia mielen vajautta ilmaisevia humoristisia ja rienaaviakin sanontoja enemmän, kuin eskimoilla on lumen synonyymeja. Onko hulluudesta tosiaankin tullut näin hauskaa ja inspiroivaa:

-ei oo kaikki inkkarit veneessä,
-ei oo kaikki eskimot kajakissa,
-ei oo kaikki muumit laaksossa,
-ei ole molemmat airot vedessä,
-ei oo kaikki idolsit finaalissa,
-ei oo kaikki ismot kasinolla,
-ei oo kaikki murot kulhossa,
-ei oo kaikki puolukat poimurissa,
-ei näy kaikki kanavat telkkarissa,
-ei oo kaikki töpselit seinässä,
-ei oo kaikki tuolit pöydän ympärillä,
-ei oo kaikki saranat rasvattu,
-ei mee hissi vintille asti,
-ei oo kaikkia piikkejä kammassa,
-ei oo kaikki homot kaapissa,
-ei oo kaikki leegot laatikossa,
-ei oo kaikki paavit Vatikaanissa,
-ei oo kaikki ryssät Siperiassa,
-ei oo kaikki neekerit puuvillapellolla,
-ei oo kaikki kielet kitarassa,
-ei pyöri kaikki viisarit kellossa,
-ei käy täysillä,
-ei oo laatikon terävin veitsi,
-ei oo kaikki siemenet omenankodassa,
-ei oo kaikki kupit kaapissa,
-ei oo penaalin terävin kynä,
-ei oo lyijyä kynässä,
-ei oo kaikki jauhot pussissa,
-yhtä viipaletta vajaa leipä,
-hissi ei kulje ylös asti,
-ei käytä koko koneistoa,
-ei oo kaikki pöllöt tornissa,
-ei oo kaikki lepakot tapulissa,
-ei oo airamin kirkkain hehkulamppu,
-ei oo kaikki sienet korissa,
-ei oo kaikki mummot bingossa,
-kymppi miinus,
-ei oo nakkia joka hodarissa,
-ei ehtinyt jonoon, kun järkeä jaettiin,
-meitä on moneen junaan ja osa on jäänyt asemalle,
-sekaisin kuin seinäkello,
-iso ratas heittää,
-iso ratas jumittaa,
-kaloja vajaa akvaario,
-on jääny lääkkeet ottamatta,
-ei oo kaikki mannet raviradalla,
-taitaapi soudella yhdellä airolla
-matot rytyssä vintillä,
-pihalla kuin lintulauta,
-pihalla kuin lumiukko,
-benjiköysi on liian pitkä
-avanto on jäässä,
-vintti tyhjänä,
-vintti pimeenä,
-on pelkkä käki pesässä,
-pitkät piuhat ja pieni dynamo,
-pienenä ollut kireä pipo, yksi leego, puiset lelut, jotka nekin patterin välissä, ikkuna metsään päin ja kumpparit väärissä jaloissa,
-pienenä jenkkikassissa kannettu eikä oo kantojen kohdalla nostettu,
-kolme kertaa heitetty ilmaan ja kaks kertaa otettu kiinni,
-neliön hiekkalaatikossa ollut kuution kivi,
-pitkät piuhat ja nekin solmussa,
-ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu,
-pelaa vajaalla pakalla,
-raapii märkiä tikkuja,
-ei oo kaikki kamarit lämpöisenä,
-ei oo kaikki kynät samassa penaalissa,
-ei yllä potkuri veteen asti,
-valot on päällä, mut kukaan ei ole kotona,
-on näitä hiihtäjiä joka ladulle,
-ei oo kaikki kotona,
-ei oo kaikki kivet kiukaalla,
-ei ole kaikki palikat kohdallaan,
-puuttuu kortteja pakasta,
-ylähyllyllä on pölyä,
-puuttuu paloja palapelistä,
-lepakoita kupolissa/tapulissa,
-sahanpurua korvien välissä,
-ruuvit löysällä,
-kaapin alla kasvatettu,
-hihna luistaa,
-moottori käynnissä, mutta ei ketään ratin takana,
-pihalla kuin tampoonin naru,
-kaikille ei mee nallekarkit tasan,
-ei oo kaikki kaljat korissa,
-aivot jääny narikkaan,
-aamiaismuroihin on kustu,

Miedosti lohduttavaa on se, että lienemme myös niitä harvoja kansallisuuksia jotka uskaltavat sentään pitää päällään AVOHOIDOSSA t-paitaa. Moisille saattaakin olla tulevaisuudessa enenevissä määrin käyttöä.

Kipeetä

Viikko sitten aloitellut pöpö on vääntänyt kanssani sitkeää mattopainia tähän päivään asti. Ensin se kutale myyrysi nieluuni, nylki sieltä nahkat ja jatkoi sitten rumpukalvojani paukuttaen voitonmarssiaan lihaksiin, keuhkoihin, nenään, poskionteloihin, silmiin ja näköjään nyt lopulta korviin, jotka ovat olleet pari päivää autuaasti lukossa. Vasta tänä aamuna ylös ryömiessä tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että olen voiton puolella.

En ole malttanut lojua päivisin peiton alla uikuttamassa, vaan olen lappanut naamaani täkäläisiä mömelöitä ja rahjustellut mummovauhtia pieniä matkoja ulkona, kun vielä toistaiseksi on ollut niin kivat ilmat. Eilen puin itseni micheliniakaksi ja kävelin tähystelemään Cayugajärven rannalle. Siellä tuuli niin lujaa että aallot tyrskysivät vaahtopäinä ja rannan suurten riippapajujen oksat liehottivat melkein vaakasuorassa. En palellut, vaikka rannalla oli hyytävää. Kerrospukeutuminen on korkeampaa älykkyyttä. Kotomatkalla huomasin, että skunkinkaalit (Symplocarpus foetidus) olivat jo paikka paikoin kasvatelleet kauniita ja kummannäköisiä kukkakartioitaan maan pinnalle.

Sunnuntaista lähtien on sen sijaan tiedossa Weather.com:in mukaan sadetta, räntää ja kaikkea ylen ikävää siltä väliltä viikko eteenpäin. Jippii, kuka sitä aurinkoa olisi kaivannutkaan.

Kävin tänään vähän pidemmällä kävelyllä ja ratsaamassa Pelastusarmeijan kirpputorin. Lama on iskenyt näköjään sinnekin, kun en löytänyt mitään erityisen ilahduttavaa. Vain anilliini-mustaraitaisen pitkähihaisen raitapaidan, topin ja hidunhienosta kankaasta tehdyn itämaisen paitulin yhteishintaan 3 dollaria. Kirppijuhlat taitaa olla nyt juhlittu, kun rikkaammatkin ihmiset joutuvat vähän miettimään säkinsuun kiristämistä ja harkitsemaan poisheittämistä kaksikin kertaa.

Kävellessäni kotiinpäin katselin, kuinka minut pysäyttäneiden liikennevalojen toisella puolella kävelevä vanhempi nainen alkoi yhtäkkiä hoiperrella humalaisen näköisenä. Se tuntui, omituiselta sillä täällä on todella harvinaista nähdä perslärvässä ulkoilevaa väkeä. Lähdin menemään yli ja samalla hetkellä nainen kaatui suorilta jaloita selälleen, iskien päänsä pahannäköisesti asfalttiin. Juoksin naisen luo yhtäaikaa jonkun pojan kanssa ja joku kolmas alkoi soittaa paikalle apua. Onneksi jollakin muulla oli puhelin, itse kun en koskaan muista pitää sitä mukanani.

Nainen oli saanut jonkun kohtauksen, mutta oli onneksi tajuissaan ja vastaili, kun jututimme häntä. Hän mainitsi olleensa aiemmin sairaalassa ja mikäli sain selvää, hän soperteli jotain koomasta. Mitenkään muuten en keksinyt olla avuksi, kuin laittaa hänelle pudonneen kengän jalkaan, kun hän pyysi ja pitää kiinni kädestä. Pian saapuneelle ambulanssihenkilökunnalle sitten painotin, että nainen löi päänsä aika kovaa kaatuessaan. Toivottavasti hänelle ei käynyt kovin pahasti.

Pea-soup Fog and Spotted Salamanders

Ithaca ui sakeassa hernerokkasumussa.

Viime perjantaina perinteisen lohikäärmeensä kanssa peuhanneista ja kevätlomalle lähteneistä opiskelijoista mukavasti tyhjentynyt yliopistonmäki likoaa lempeässä tihkusateessa. Rakennusten ja puiden tummat siluetit piirtyvät sinisiiven väristä taivasta vasten. On sininen hetki. Jostain kaukaa tihkuu eteeristä valoa.

Eilen oli häikäisevä helle. Tien toisella puolella olevassa talossa oli yöllä menneillään jokin poliisioperaatio. Maijojen valot tuikuttivat raitoja makuuhuoneemme seinälle ja ikkunasta kurkatessani näin, että poliisisedät puhelivat kadulla radiopuhelimiinsa. Ei ilmeisesti mitään kamalan vakavaa kuitenkaan, kun lähtivät pian pois.

Minulla on pehmeä ja lämmin kevätolo. Hiukan hutera, vaappuisa ja häikäistynyt. Sellainen kuin olisin torkkunut talven multapeiton alla ja nyt kurkottelisin kudzunvihreitä sirkkalehtiäni kohti aurinkoa.

Kroppani yrittää väen vängällä hankkiutua kipeäksi kostaakseen sen, että juoksin yölenkillä kylmässä kurkkuni kipeäksi. Mutta peiton alle en mene takaisin ennen iltaa. Laitan hanttiin propoliksella, inkiväärillä, valkosipulilla ja joogalla. Lemusin joogatunnilla niin paljon allisiinilta, että valkosipuliin pelokkaasti (hajun takia) suhtautuvilla amerikkalaisilla oli varmaan kestämistä. Tunnin jälkeen oloni oli jo paljon parempi, vaikkei sairaana kai saisi joogatakaan.

Vou... katsos vaan, miten nopeasti herkän sininen hetki muuttuikin tummanpuhuvaksi myräkäksi. Tätä kirjoittaessani ja hetken käsi poskella haaveillessani, kirjaston suurista ikkunoista näkyi, kuinka salama leikkasi taivaan halki. Kevään ensimmäinen ukkosmyrsky lähestyy. Jihuu, vai sittenkin hui!

Päivän sympaattisin uutinen oli se, että joillakin täkäläisillä (joskin ihan liian harvoilla) riittää suojeluintoa jopa liskoja kohtaan. Sairaalloisen ihmiskeskeiset ihmiset voivat toki pitää liskojen paimentamista naurettavana (koska ovat sydämettömiä hyypiöitä), mutta minusta luonnon monimuotoisuuden puolesta taisteleminen on tärkeää ja jaloa.

Eläkkeellä oleva professori John Confer ja vapaaehtoiset apujoukot ovat lupautuneet auttamaan, että pariutumismatkallaan vilkkaan autotien joka vuosi ylittämään joutuvat täpläsalamanterit pääsevät tällä kertaa liiskautumatta yli. Parhaimmillaan jopa 30 -vuotiaiksi eläviä liskoja voi olla kuulema puolen kilometrin tienpätkällä liikenteessä neljäkin sataa ja aika isolle prosentille käy huonosti, jos kukaan ei ole rajoittamassa ihmisten välinpitämätöntä autoilla kaahottamista:

SALAMANDER RESCUE

Me ollaan McCoyoitumassa

Tulipa käytyä kaupassa seuraavanlainen keskustelu:

- Pitikö meidän etsiä täältä niitä piimiä?
- Piimiä?
- Eikös monen piimän etsimisestä voi sanoa, että etsii piimiä?
- Vai piimöjä? Piimijöitä? Piimäksiä? Piimilöitä?
- Hjälp... meidän äidinkielemme on alkanut degeneroitua.
- Jospas otetaankin vain kaksi buttermilkiä.

Ja sitten kotona:

- Öök. Tää mun treenipaita haisee vanhoilta hijiltä.
- Tursk! No nyt mulla sitten tulee teetä sieraimeksista....

Luulin vielä lisäksi iltalenkillä näkeväni, että tien yli lyllertää vyötiäinen. Mutta se olikin vain tosi lihava ja kyttyrässä kulkeva majava. Joo... täällä ei ole vyötiäisiä.

Kultin omistama kahvila

Keskustassa on vanhan maitotuoteyhtiön tiloihin rakennettu kahvila nimeltä Maté Factor. Jostain syystä en ole saanut aiemmin aikaiseksi mennä sinne, vaikka rakennus näyttää erittäin kutsuvalta ja olen ikkunassa mainostettavia erikoiskahveja ja teeunelmia aina ohi mennessäni kaihoisasti vilkuillutkin.

Päätin viimein sunnuntaina johdatella Jänismiehen sinne romanttiselle, sadetihkuisen sunnuntaipäivän kahville.

Kun avasin oven kahvilaan, olin pudota ihastuksesta polvilleni. Ihan kuin olisimme astuneet jonnekin Tolkienin maailman olentojen asuttamaan, äärimmäisen kodikkaaseen taloon! Ja siellä tuoksuikin niin hyvälle, puulle ja miedosti tulisijan savulle.

Korkekattoisessa ja lämpimästi valaistussa tilassa oli sisustettu maalaisromanttisesti paljon puulla. Pöydät ja tiskit oli muotoiltu puusta, jonka luonnollisiin halkeamiin oli valettu jotain läpinäkyvää massaa ja siihen upotettuja hedelmänpalasia tms. Katonrajassa risteilivät vanhoilta näyttävät hirret ja eteisessä oli jopa katon läpi oksistaan muurattu puunrunko. Heti eteisestä vasemmalla oli myös kerta kaikkiaan ihana, luonnonkivistä muurattu suuri takka, jonka valkea hehkui lämpöä koleaan iltapäivään. Seinille oli kirjoitettu menuihin mitä houkuttelevimman kuuloisia herkkuja ja juomia. Hyllyillä oli myytävänä käsin tehtyjä keramiikkamukeja ja kaikenlaista kivankuuloista syötävää sekä juotavaa. Kerta kaikkisen fantasiatarinamainen tila siis. Vähän kuin Turun Viikinkiravintola Harald, mutta kauniimpi ja herkempi (ei täytettyjä eläinten raatoja seinillä). Jos tällainen kahvila olisi Suomessa, se vetäisi larppiväkeä kuin pipoa.

Menimme tiskille tilaamaan ja laitoin merkille, että henkilökunta näytti koostuvan pitkätukkaisista, utusilmäisistä, poninhäntäisistä hippimiehistä ja keskiaikaiselta näyttävään mekkopukuun pukeutuneesta, haltiannäköisestä naisesta. Yksi poninhäntäisistä miehistä otti meidän tilauksemme ja rupatteli meidän kanssamme hetken aikaa kotipaikkaamme, töitämme ja hiihtokiinnostustamme kysellen. Kehuin vuolaasti, kuinka kaunis heidän kahvilansa on ja miten ihanalta näyttivätkään hänen minulle laatimansa suuri, maitovaahtohöyhenellä koristeltu Chai Latte sekä jokin Jänismiehen valitsema suklainen mokkaunelma paksuine kermavaahtoineen. Lähtiessämme pöytää kohti, barista antoi meille vielä ilmaiseksi yhden keksin mukaan.

Hiukanko ystävällistä!

Menimme lähelle takkaa istumaan, mielihyvästä huokaisten. Ja oliko chai latte hyvää? No en ole kyllä ikinä maistanut mitään niin täydellistä kuumaa juotavaa niin inspiroivassa ympäristössä. Mausteilla oli oikein mukava jälkipolte kielelläni. (Sen jälkeen muiden paikkojen Chait ovat maistuneet surkealta kuralta.) Jänismiehen mochaunelmakin oli kuin kermapilven kera juotavaa mutakakkua :P Jänismies katseli huvittuneena, kun en voinut lakata pulputtamasta, mikä helmi paikka olikaan ja miten mahtavalta mausteinen juomani maistuikaan ja miten hohkaava takka sai minut liikuttumaan kotoisasti ja miten olisin voinut jäädä sinne vaikka hetipaikalla asumaan. Ja siellä oli vielä niitä soman näköisiä pitkätukkahippejäkin, joista joku jo viritteli tiskin takana unelmoivan näköisenä kitaraansa. Olinko löytänyt sieluni kodin?

Voi huokaus. Jos miulla olisi tuollainen oma kahvila, niin olisin maailman onnellisin nainen. Minun oli aika vaikea saada takamukseni irti paikan tuolista, kun tuli aika lähteä kotiin. Sanoin, että sinne aion kyllä tulla vielä monen monta kertaa...

Vaan oletteko koskaan kuullut sanontaa "Come to the dark side - we have cookies"? Entä oletteko koskaan olleet tekemisissä minkään hämärän lahkon kanssa?

Kotiin tultuamme nimittäin laitoin kuukkelin laulamaan, tarkoituksena laatia äärimmäisen haltioitunut postaus ja mainos tuosta uniikista paikasta. Olin aika tyrmistynyt, kun päädyinkin tuohtuneisiin juttuihin, joissa vaadittiin kovin sanoin paikan boikottia, kerrottiin sen kuuluvan pahamaineiselle 12 Tribes jeesushippikultille ja luetteloitiin muutenkin monen monta ikävää asiaa, joista ainakin lahkon johtajaa on syytetty.

Niin, että kun kerran elämässään löytää paikan, jonka tuntee heti sisään astuttuaan kodikseen ja josta saa suoraan taivaassa valmistettuja kuumia juomia, niin sitten sitä tietenkin pyörittävät jotkut epäilyttävät lahkohiipparit. Tämä on niin minun tuuriani. Vai onkohan minussa vain jokin sisäsyntyinen luonteenpiirre, joka vetää minua magneetin lailla kaiken maailman kulttihippien pariin, vaikka olen kirjopesunkestävä ateisti?

Kulttijuttu pitää tosiaan paikkansa. Koko kahvilan talon on ostanut omakseen ryhmä 12 Tribesin jäseniä, jotka noudattavat jotakuinkin omalaatuista elämäntapaa, monine arveluttavine asenteineen. Porukka on kuitenkin elänyt siivoa ja kunnollista elämää ainakin täällä, eikä heillä ole myöskään ollut mitään ongelmia virkavallan kanssa. Päinvastoin, heitä on kuvailtu hyvin energisiksi ja inspiroiviksi toimijoiksi. Paikan vastaava on myös Ithaca Timesin haastattelussa vastannut heitä koskeviin epäluuloihin ja syytöksiin, kiistäen että he puuhastelisivat mitään, mistä ihmisten pitää olla huolissaan.

Minä en nyt oikein tiedä mitä tästä asiasta ajattelisin (tai tiedän, mutten pysty silti lukitsemaan päätöstäni), etenkin kun minun tekisi mieli mennä uteliaisuuttani paikkaan uudestaan. Toisaalta paikan huikea vetovoima tuntuu minusta nyt vähintäänkin arveluttavalta ja verkossa on lukuisia juttuja, jossa lahkon annetaan kuulla kunniansa. Lahkolla on jotain tekemistä Israelin kanssa (viettävät sapattia, tanssivat israelilaisia kansantansseja iltamissaan), mutta toisaalta sitä syytetään jossain myös juutalaisvastaisuudesta, koska heidän mielestään juutalaisille on oikein kärsiä, kun kerta ristiinnaulitsivat Jeesuksen. (?!?) Itse lahkon pääjehulla viiraa monessa asiassa (esim. homot, lasten kurittaminen, naisten tasa-arvoisuus, rotukysymykset) erittäin pahasti päästä ja hän vaikuttaa houreineen vastenmieliseltä tapaukselta.

Toisaalta kahvilan omistaja väittää esim. heihin kohdistuneiden rasismisyytösten olevan potaskaa ja toivoo suvaitsevaisuutta, etteivät ihmiset tuomitsisi heitä vain heidän poikkeavien uskonnollisten näkemystensä takia, vaan ottaisivat kahvilan kahvilana ja tulisivat keskustelemaan uskonnollisista asioista sitten erikseen, jos jotakuta ne sattuvat oikeasti kiinnostamaan.

Kinkkinen juttu. Mihin tässä nyt sitten uskoisi, kun yksi taho kehuu, toinen vaatii boikottia ja paikka itsessään henkilökuntineen puhuu liiankin positiivisesti puolestaan. Miten paljon kulttiin liittyvissä negatiivisissa huhuissa on perää ja pitävätkö ne paikkansa juuri näiden kyseisten ihmisten kohdalla? Onhan siinä sekin mahdollisuutensa, että kyseinen ryhmä on erkaantunut päälahkostaan erimielisyyksien vuoksi (ovat muuttaneet muualta). Tai että täkäläiset uskovaiset eivät vain satu hyväksymään kultin uskontokäsityksiä ja siksi mustamaalaavat heitä ahkerasti, vaikkei väärinkäytöksiä olisi täällä tapahtunutkaan.

Itse en halua tuomita ihmisiä toisten tekojen perusteella, mutta en myöskään kannattaa sellaisten ihmisten toimintaa, joiden arvomaailma sotii monin kohdin omaani vastaan. (Okei, myönnetään että kahvivalikoima ja se saakelin chai latte huutaa mulle silti erittäin kutsuvasti.)

Mene ja tiedä. Tämä voi olla paljon pahempaakin, kuin miltä kuulostaa tai sitten ei. Ehkäpä menen sinne uudestaan ja vien vieraitanikin ällistelemään. Palvelu oli kuitenkin moitteetonta ja paikka sen luokan kokemus, etten viitsisi ihan turhan takia säikähtyä sitä karttamaan. Enkä usko että minua, pahansisuista köyhimystä olisi ainakaan mitenkään kannattavaa kaapata jäseneksi :) (Ei ne kuulema oikeasti ketään kaappaile, kai.)

Konsultoin myös mielelläni kavereitani ja lukijoitani, että mitä mieltä te tästä hämmentävästä ja hämmennettävästä jeesushippisopasta olette?

ITHACA TIMES: MATÈ FACTOR
ITHACA COMMUNITY NEWS
TWELVE TRIBES
KULTIN RUODINTABLOGI
PAIKALLINEN VASTUSTUSBLOGI

Vagina Monologues

Ostin Eve Enslerin Vaginamonologeja -kirjan jo kauan aikaa sitten, silloin kun siitä vielä puhuttiin kohisten ja naama vähän vinossa hymyssä. Tykkäsin ja liikutuin siitä kovasti. Mielestäni Ensler pystyy sanomaan pelkkään naisten jalkoväliin keskittyvässä pamfletissaan paljon enemmän ihmisyydestä, kuin monet "vakavasti otettavat" filosofit koko laajassa tuotannossaan.

Vaginamonologit on vaikuttava teos. Hyvin syvällisesti vaikuttava, ihon alle menevä ja sydämeen joka kerta naarmuja raapiva, vaikka sen lukisi tai näkisi useampaan kertaan. Ei siinä puhuta pelkästään vaginoista, vaan ihmisten perimmäisestä olemuksesta., suorastaan ytimestä. Iloista, suruista, peloista, vankiloista, vapautumisista, hyvyydestä, pahuudesta, nautinnosta, kärsimyksestä, häpeästä, ylpeydestä, kivuista, hyväksynnästä, hyväksymättömyydestä, sorrosta ja siitä vapautumisesta tai sorron alle luhistumisesta.

Itse olen lukenut kirjan paristi, nähnyt Enslerin esityksestä tehdyn DVD:n ja nyt sitten viimeisimpänä onnistuin vihdoin ja viimein pääsemään Jänismiehen kanssa Cornellin opiskelijoiden järjestämään live-esitykseen.

Tähän esitykseenhän liittyi pieni skandaali, sillä aiottu esityspaikka, yliopistonmäellä oleva Sage Chapel ilmoittikin CURW:n välityksellä sulkevansa ovensa esitykseltä vain muutamia viikkoja ennen sen alkamista. Kun ilmeisesti yhtäkkiä joitakin uskiksia alkoikin ahistaa näytelmän sopimattomuus ja levottomuus ja laarilaarilaa! Onneksi sentään korvasivat äkkimuutoksesta koituneet rahalliset vahingot ja järjestivät uudet tilat. Silti hieman haiskahtaa kaksinaismoralismilta ja ennen kaikkea lietsoo enstisestään inhoani uskonnollisia kuppikuntia kohtaan. Että pitää oikein kieltämällä kieltää esittämästä pyhän kappelin tiloista näytelmää, jonka tavoitteena on #VAIN# vähentää naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja kerätä avustuksia naisiin kohdistuneiden vääryyksien korjaamiseksi.

Minun tekisi niin mieli maalata iso vaaleanpunainen VAGINAtaulu ja käydä hakkaamassa se protestiksi nauloilla Sage Chapelin oveen. Siinä olisi heille KIRKKOvenettä kerrakseen.

Jokaisen ihmisen, niin miehen kuin naisenkin pitäisi nähdä Vaginamonologit jossain muodossa. Se kuuluu taatusti ihmisen yleissivistykseen, äniskööt sovinistisiat, feministienvihaajat ja muut äärikonservatiivit mitä lystäävät.

Naiset, jotka häveliäisyyttään tms. kieltäytyvät katsomasta Vaginamonologeja ja miehet-, jotka ovat esityksestä mitään tietämättä sitä mieltä että se on roskaa, -käyvät minua lähinnä sääliksi. He eivät tiedä mitä menettävät ja kenties heillä ei ole koskaan mahdollisuutta vapautua sitä tietämäänkään. Tajuavatkohan he itsekään kuinkakohan monen askeleen päässä ovat niistä sadistisista hulluista kusipäistä, jotka vaativat naisen sukupuolielimet silvottavaksi, etteivät ne vaan pääse oma-aloitteisesti tekemään pahojaan?

Sitäpaitsi uskaltaako joku vielä nykypäivänä tunnustaa, että pelkää VITTUA, varsinkaan jos se sattuu olemaan oma vittu tai rakkaan kumppanin vittu? Onneksi Jänismies ei ainakaan pelkää. Häntä itseasiassa harmitti, ettei sattunut olemaan käteistä mukana, että olisi voinut ostaa myyjäispöydältä nuoltavan pimppatikkarin :) Hahhah, ai hitto että rakastan ja palvon tuota maailman ihaninta aviomiestäni niin, että en saa sitä sanoiksi puettua!!!

Ja välispiikkinä täytyy mainita, että Vaginamonologeja melkein ammatikseen dissava Mike Adams voi minun puolestani haistaa koiranpaskan (vitun haistattaminen tai vittuun painumisen toivottaminenhan olisi hänelle jo suorastaan kunniatarjous)! On vastenmielistä, että hänen kaltaisensa hatemonger saa käyttää Eve Enslerin kuvaa feministien rienaamiseen ja haukkumiseen keskittyvässä keskenkasvuisessa ja aivokuolleessa kirjantekeleessään, jota en sen luettuani kelpuuttaisi edes vessapaperiksi. Pthyi!

Cornellin Vaginamonologit kolahti minuun lujaa. Nuorten naisten joukossa oli hurmaavaa virtaa ja energiaa, joka lainehti vuolaasti yleisön päälle. Kuten olin jo etukäteen arvannutkin, minulla oli jokseenkin suurimman osan ajasta vaikeuksia pidätellä niin ilon kuin surunkin kyyneliä. Enslerinkin "My Vagina was my Village" -esitystä vidolta katsellessani itkin tuossa taannoin niin paljon, että sohvalla maatessani kyyneleet valuivat korviin asti. Nytkin tulee vettä silmiin, kun sitä ajattelen.

Sen sijaan nauroimme kippurassa hulvattomalle CUNT -cheerleader-esitykselle, joka päättyi naisten pyllistykseen ja heidän takamuksissaan lukeviin isoihin kirjaimiin CU (Cornell University) NT!!!! Ja kun he huudattivat meitä: say CII, say JUU, say EN, say TII, say CAAAAANT! niin mehän huusimme lujaa ja hauskaa oli.

Kahden naisille palveluja tarjoavia prostituoituja esittävien naisten esitys oli niin sensuelli, että en voinut lakata tuijottamasta ja ihailemasta heistä huokuvaa eroottista latausta. Ehkäpä he pystyivät esityksellään vilauttamaan sitä huhuttua ja puolustettua prostituution puolta, johon ei liity kenenkään pakottamista, paritusta, hyväksikäyttöä, julmia ihmiskohtaloita, irvokkuutta ja inhoa.

Ja klitoriksena kakun huipulla, olivat myyntipöydillä lojuvat T-paidat, joihin oli painettu riemukas paikallisuutta korostava teksti "Vaginas are Gorges!"

Ja seuraavaksi: Haluaisin (ilman kynsiä ja hampaita) todella nähdä Penis Monologuesin, sillä kyllä minua kiinnostaa kovastikin miten miehet seksuaalisuutensa ja genitaalinsa kokevat. En toki sellaista munamonologia, joka vetää koko peniksestä puhumisen tahallaan lekkeriksi, parodiaksi ja pelkäksi pilanteoksi (niin kuin on ilmeisesti käynytkin), koska niitä nyt on nähty maailman pahki kyllästymiseen asti. Vaan sellaisen, jossa uskalletaan puhua kerrankin suoraan ja rehellisesti peniksistä ja niiden tuntemuksista sekä kokemuksista ilman ainaista haavoittuvaisuudeen alleen peittävää, hermostunutta defenssiröhönaurua.

Jos jostain moinen löytyy, niin kertokaa minullekin? Vai kirjoittaisivatko jotkut kirjallisesti lahjakkaat miehet mielellään ihan itse, tässäpä vasta olisi teille haastetta!

Neighbour is Cooking

Talokompleksimme pienessä yksiössä asustaa jostain päin Aasiaa, vissiin Kiinasta kotoisin oleva opiskelijapoika. Häntä ei juurikaan koskaan näe, eikä hän noin kerran puolessa vuodessa vastaan tullessaan vaivaudu tervehtimään, kunhan vaan mulkoilee kulmiensa alta, vaikka moikkaisinkin iloisesti. Ihme hiippari.

Hänen elossa olostaan ei olisi juurikaan mitään todisteita, ellei hän olisi ilmeisen innokas kokki. Innokas, mutta suoraan sanottuna saanut kokkikoulutuksensa itse arkkiperkeleeltä.

Olemme saaneet ottaa osaa naapurimme kulinaarisiin nautintoihin erilaisten, asuntoomme hiipivien karmivien hajahdusten muodossa. Kerran kun tulimme kotiin-, eteisemme jonka vain yläpäästään hieman raollaan oleva ovi erottaa naapurimme yksiöstä, -oli vaaleanharmaana savusta. Ryntäsimme köhien yläkertaan avaamaan ikkunoita ja kirosimme, että meinaako se saatana polttaa koko talon.

Joku toinen kerta kotiin saapuessamme meitä tervehti kääly, jossa oli sekoitus pikaliimaa, palanutta kumia, sianihraa ja jotain tunnistamattomia ravintoainesten vivahduksia. Muutamaan otteeseen naapurimme liedellä ovat porisseet myös keitokset, joiden onka tuo mieleen mustalle karrelle kärventyneet sisäelimet ja kotonani maalla järjestetyt teurastuspäivän keittäjäiset, joissa otettiin tapetun elukan raadosta irti kaikki mikä vain lähti. Kattiloissa kiehuivat sulassa sovussa niin kielet, hännät, aivot, kivekset?? kuin muutkin sisäelimet ja minulla on hämärä mielikuva, että mummo olisi keitellyt itselleen siansorkkiakin imeskeltäväksi (anteeksi nyt vain: yööörgh) No, en minä toki silloin nirsostellut, kun sitten maalaishyytelöä oli pöydässä tarjolla. Se oli ihan hyvää.

Mutta ziizus noita hajuja. Mitä helevettiä se kinuski oikein kokkaa, -lieneekö joku Chinese Psycho -kannibaali? Löyhkät ovat ihan oikeasti niin pahoja, että tuntuu kuin railo Hieronymus Boschin Helvettiin olisi avautunut seinän takana. Tekisi mieli mennä asiantilasta valittamaan. mutta sen toteuttaminen on nyt ajatuksenakin hieman absurdi:

- Ding Dong tai kop, kop.
- !
- Nihao! Tuota, naapurista iltaa. Kuule, voisitko ystävällisesti mitenkään rajoittaa niiden yliajettujen skunkkien, mädätettyjen durianien, viikon märkänä pesukoneen rummussa lojuneiden käytettyjen urheilusukkien ja marinoitujen raatokukkien paistamista pannulla lepakonrasvassa, kun minulla on astma ja saan voimakkaista hajuista hengitysvaikeuksia.
- ????

Omat kokkailuhalut nyt ainakin tyssäsivät tyystin, vaikka olin suunnitellut iltapalaksi tulisia chilirapuja viinin kera. Taidan vain kiskoa tuota viintä niin kauan, että täällä pystyy taas hengittämään.

Jänismies ehdotti, että jospa vain ostaisin ensi viikonloppuna ison pizzan ja kävisin viemässä se naapurillemme varustettuna lapulla, jossa lukee "I appreciate you NOT cooking this weekend."

Ugly Bat Boy

Työkulttuurieroja

Yksi asia joka ärsyttää niin Jänismiestä kuin minuakin amerikkalaisessa työkulttuurissa yli kaiken on se, että täkäläiset kuvittelevat että työn tekemisestä puhuminen on sama asia kuin työn tekeminen. Että kunhan vaan höpötetään ja höpötetään, niin johan kelkka luistaa.

Jenkkien kitapurje tuntuu lepattavan varmaan 60% ajasta ja jutut pitää jauhaa verbaalisessa myllyssä joka kantilta, ennen kuin voidaan konkreettisesti tarttua asiaan. Töissä oleminen on Jänismiehen mukaan hämmästyttävän suurelta osalta tuntikausien sosiaalista kälkkäämistä ja erilaisten absurdienkin vaihtoehtojen pallottelua ilmassa. Jänismies onkin painottanut työnsä tekemisen iltamyöhään, koska saa silloin tehdä hommansa parhaiten rauhassa ja keskeytyksettä. Ilman small talkia.

Kaikkeen kälkättämiseen uhratulla ajalla ja ergialla suomalainen olisi jo aikaa sitten pistänyt leipäläpensä kiinni ja käynyt käsiksi hommaan, mutta täällä tyhjänpäiväistä läpäläpää ei tietenkään ole kohteliasta jättää väliin. Kun se pitää silleen kanavaa ja suhteita mukavasti auki. Huokaus. Ei mene meikäläiselle jakeluun.

Minustakin tuntuu, että olen käyttänyt vähintään 1/3 ajasta siihen, että pitää koko ajan kommunikoida edistymisestä ja seuraavista siirroista yltiökohteliaaksi muotoilluilla kirjeillä, joiden sisältöä vastaanottaja ei edes lue ajatuksen kanssa, kun kerta samaa juttua pitää kysyä ja selittää sen seitsemän kertaa. Siinä vaiheessa, kun menin erääseenkin tapaamiseen ja luulin, että saan saman tien työvälineet mukaani, kävikin ilmi, että olemme menossa vasta *keskustelemaan* asioista ihmisten kanssa. Emmekä edes loppujen lopuksi saaneet kiinni niitä keskustelukumppaneja, kun yhteyshenkilömme ei ollut vaivautunut varmistamaan ovatko he tavoitettavissa. Paljon kivuttomammin olisin edennyt lyhyen kaavan mukaan, että pistä rattaat pyörimään, sutaise mustaa valkoiselle, anna minun osuuteni hommasta tänne, teen näin ja otan yhteyttä sitten kun olen sen tehnyt.

Suomalaista moinen jurppii todella syvemmän kautta, sillä tyhjän pälättämisen arvostus ei ainakaan meidän kulttuurisessa mittarissamme ole kovin korkealla. Kieltään heiluttamalla kun ei valitettavasti saa asioita kävelemään itsekseen siihen pisteeseen mihin ne on tarkoitus ihan manualisesti saattaa.

Kalmajooga

Tuli eilen kokeiltua varsinaista hot-joogan vastakohtaa.

Luulin menneeni hikiselle Forrest-jooga -tunnille, mutta siellä olikin tuuraamassa ei-suursuosikkeihini lukeutuva, syvään rauhoittumiseen tähtäävän joogan vetäjä. Tunnin alussa hän piti pitkän esitelmän siitä, miten reuhtomiselle toki on oma paikkansa, mutta myös syvä relaksaatio on ihmiselle tarpeellista. En ollut kauhean otettu, sillä relaan jo kyllä ihan tarpeeksi kotona ja tulen hakemaan joogasta nimen omaan rääkkiä ja lihasten kurmuutusta.

No sitten teimme hyyyyvin hitaita ja rauhallisia liikkeitä seuraavat puolitoista tuntia. Ei siinä itsessään mitään, kyllä se ihan hyvää tekikin viulunkielisille hamstringeille. Mutta luokan tuuletus posotti täysillä ja minulle ainakin tuli ihan helvatin kylmä, vaikka oli pitkähihainen paita päällä. Kun sitten makasimme loppurentoutuksessa ainakin sen kymmenen minuuttia, alkoivat varpaat sinertää ja tulla aika tuonpuoleinen olo.

Luokasta lähti ulos hilelihalla olevaa kalpeaa väkeä, joka valitti surkeasti mennessään "I´m freezing"

Tämän jälkeen menin vielä kolmeksi tunniksi yliopiston atk-luokkaan skannaamaan töitäni. Luokassa huusi täysillä arktisen viiman aiheuttava tuuletin, jonka kytkimessä luki ankarasti "Älä koske tähän!" Kun sitten skannaamisen jälkeen käveli vielä yöllä kotiin yli kymmenen asteen pakkasessa, alkoi sielun syrjässä olla jo muutamakin kuurankukkanen.

Ja minä kun erehdyin luulemaan, että oli jo kevät. Olen ihan samaa mieltä Elma-tädin kanssa siitä, että kylmä on hyvin tehokas etä- ja lähilamautin.

Potaskaa

Niin kauan kuin jaksan muistaa, olen kuulunut siihen ihmisjoukkoon joka herää aikaiseen aamuun kuvainnollisesti valumalla alkulimana sängyn reunan yli, rötkähtämällä lattialle ja ryömimällä siitä mittarimatoliikkeellä kahvipannulle. Tiedätte meiningin.

Älyllinen elämä -nimikkeen alle kirjattavat tapahtumat alkavat näkyä aivojeni lokikirjassa vasta siinä vaiheessa kun olen saanut kumottua sisuksiini ämpärillisen kahvia. Loppupäivän mittaan kahvia on saatava tasaisin väliajoin tai muuten tulee-, jos nyt ei sentään ihan kuolema, -niin ainakin zombievaihde naksahtaa taatusti päälle. Tunnustan olevani pahemmanlaatuinen kofeinisti.

Olen pitänyt tätä ihan normaalina kuviona. Kahvinriippuvuuteni on minusta lähinnä huvittava piirre itsessäni ja kahvin juominen on minulle suurta tyydytystä tuottavaa toimintaa, ilahduttava elämän suola. Kuinka antoisa onkaan se kihisevä ja ihon kananlihalle laittava "buzz", joka kahvimukin nauttimisesta seuraa. Kaikki fyysiset ja psyykkiset reaktioni olen luulotellut pelkäksi kofeiiniriippuvuudeksi.

Mutta eipä ole koskaan juolahtanut mieleenikään, että voisin alitajuisesti lääkitä kahvilla elimistössäni piilevää ikävää ja haitallista virhetilaa. Puutosta, josta pahimmillaan olisi voinut koitua lopulta sydänkohtaus. Meneekö jo scifin puolelle?

Suomilääkärit ovat nostaneet valituskynnykseni korkeaksi vakuuttamalla että niin pienet ja hassut jutut kuin kuolemanväsymys ja jatkuvat öiset sydämen rytmihäiriöt (jopa niin rajut, että olen niihin herätessäni säikähtänyt olevani liittymässä jo Potkii Tyhjää Do:hon) ovat ihan normaali juttu. Kaikillahan niitä nyt on. Johtuvat korkeintaan siitä että (ivallisella äänellä lausuttuna) "potilaalla on huono unihygienia". Pitäisi vaan iltaisin rauhoittua, särpiä lämmintä maitoa ja tuijottaa kattoon kunnes nukahtaa.

Suomilääkärilogiikkaan luottaen on normaalia myös se, että meikäläisellä paljon urheilevana ihmisenä häviää joskus yhtäkkiä lihaksista kaikki voima tyystin niin, että hyvä kun jaksan kävellä eteenpäin. Enkä yleensä pysty pitämään käsiäni pitkään edessäni otteluasennossa niiden puutumatta, vaikka jaksan punnertaa huomattavasti kauemmin. Mielenkiintoinen kontrasti siihen nähden, että toisina päivinä pitkätkään marssit tai urheilusuoritukset eivät minua lannista.

Sydämeni polkkaajaiset siirtyivät tuossa jokin aika sitten myös päiväaikaiseksi viihdykkeekseni. ja pahenivat samalla rajusti. Sängyssä hyvän nukkuma-asennon löytäminen alkoi iltaisin olla rinnassa tuntuvan painon takia todella vaikeaa. Heräsin joka yö siihen, että pulssi hakkasi kuin juostessa harmaakarhua karkuun ja oikean käteni pikkurilli sekä nimetön olivat puutuneet tikkuilevaksi kiveksi. Enkä päässyt aamulla ylös sängystä kuin hyyyvin hitaasti ja tahmeasti, välillä vasta siinä vaiheessa, kun Jänismies tuli syömään Silmän ympärykseni olivat pahasti turvoksissa kuin edesmenneellä Johannes Virolaisella. Ylösnousun jälkeen pumppuni jatkoi iljettävää nytkyttelyään noin pari tuntia, ennen kuin (kumma kyllä, kahvin juomisen jälkeen!) rauhoittui.

Jenkkilääkäri sitten totesi minusta tuossa vuodenvaihteessa verikokeet lapattuaan, että minulla on kilpirauhasarvot rajalla ja hypokalemia, eli suomeksi sanottuna kaliuminpuutos. Siis mitä häh? Onko teille ikinä kuuna päivä kukaan sanonut halaistuakaan sanaa jostain kaliumista? Ei ainakaan minulle. Ei ole ikinä juolahtanut mieleenkään, että jotain kaliuminsaantiaan pitäisi erityisesti miettiä. Kyllä minä nyt kalsiumit, magnesiumit ja vitamiinit vielä haltsaan hyvinkin, mutta että kalium. Mihin hittoon sitäkin nyt muka tarvitaan.

Itse asiassa aika helkutin moneen oleelliseen juttuun, kuten esimerkiksi sydämen ja lihasten toimintaan, hermoimpulsseihin, happo-emästasapainoon, osmoosiin, sokeriaineenvaihduntaan ja kilpirauhashormonin tuotantoon.

Lääkäri pisti minut kaliumkuurille ja enpä olisi ikinä uskonut mitä siitä seurasi: Ensimmäinen annos tuntui siltä, kuin olisin saanut teloituspistoksen, johon kaliumia sivumennen sanoen muuten käytetäänkin suurina annnoksina. Ihmeellistä kyllä, vuosikausia kiusanani olleet rytmihäiriöt loppuivat parin inhottavan supermuljahduksen jälkeen kuin seinään. Yön kuolemankauhuherätykset katosivat ja aamulla noustessani pulssini oli taas hidas ja tuntumaton niin kuin pitääkin.

Psyykkisesti olen huomattavasti vireämpi ja aikaansaavempi. Kun menen kälättämään päiväni tapahtumista töistä kotiin palaavalle Jänismiehelle, hänellä on tapana todeta, että olet sitten vissiin muistanut ottaa kaliumisi. Kaliumin ottamisen jälkeen minut tosiaankin valtaa kahvista tuttu kihelmöinti ja puheliaisuus. Googlettamalla sain selville, että kahvi on (yllätys, yllätys) yksi mainittavista kaliumin lähteistä ja sen juominen täyttää päivän kaliumin tarpeesta noin 16 prosenttia! Jänismies tuli niin kateelliseksi vireydestäni, että kävi ostamaan itselleen kokeeksi kaupan mietoa kaliumia ja väittää sen vaikuttavan itseensäkin myönteisesti.

Järjetön, paheneva kahvinhimoni on laantunut normaaliksi ja se on hyvä juttu. Liiallisella kofeiinilla kun on ollut myös ikäviä sivuvaikutuksia, kuten ahdistuneisuuden lisääntyminen. Nyt minulle maistuu korkeintaan kaksi kupillista kahvia päivässä. Aamukahvista en silti luovu, sillä ilman sitä päivä on henkisesti pilalla. Kuriositeettina heti kaliumin aloittamisen jälkeen, teeinhoni teki täyskäännöksen ja juon nyt iltaisin kuppitolkulla teetä. Jänismies ei ole uskoa sitä todeksi.

Tällä hetkellä minua kiusaa vain yksi asia, jota lääkärini ei selvittänyt Eli mistä se kaliumvajaukseni oikein johtuu. Siitä koituneet ongelmat kun ovat jatkuneet ties miten pitkään. En nimittäin ole alipainoinen, anorektikko tai buliimikko, minulla ei ole ollut mahatauteja enkä käytä nesteenpoistolääkkeitä. Edellä mainitut siis ovat yleisimmät syyt kaliumvajaukseen ja muut syyt ovat hyvin harvinaisia (sekä omituisia), niin kuin kaliuminpuutos muka itsessäänkin.

Tietääkseni syön ihan monipuolisesti, että jo senkin takia pistää mietteliääksi. Ettei vain sittenkin olisi häikkää jossain asiaan liittyvässä sisäelimessä, kuten lisämunuaisissa. Kaliumin lisäksi kun suola-arvonikin näyttivät olevan ihan alarajalla, vaikka olen luullut pisteleväni suolaa napaani liiankin kanssa.

Selaamani terveyspalstat osoittavat syyttävällä sormella ruokavalion köyhtymistä ja toteavat toisin kuin lääkärit, että kaliuminpuute on ihmisillä erittäin yleinen vaiva. Erityisesti jos ruokavaliosta puuttuvat leipä, perunat ja liha (niin kuin minulla täällä useimmiten puuttuvat, koska leipä on syömäkelvotonta, perunat omituisen makuisia ja liha antibiootteineen epäilyttävää), -voi riski kaliuminpuutokseen nousta huomattavasti. Ja tässä huomauttaisin, että kaikki te tätä lukevat ihmiset, jotka karppailette tms. ja olette silti oudon uupuneita, -käykää ihmeessä tarkistuttamassa kaliumarvonne!

Minä jään ihmettelemään omaa hypokalemiaani ja toivon että lekurit ottaisivat asian vielä tarkistaakseen, kunhan olen jonkun aikaa kiskonut potaskaa. Seuraava verenlappausaika on vasta joskus huhtikuulla. Kuukauden kuurista ei ole ollut oloni suuresta kohentumisesta huolimatta mitään hyötyä vereni kaliumarvoille, vaan ne olivat peräti laskeneet vielä kolme pykälää alaspäin. Mystistä

Mutta eipähän tarvitse ainakaan enää puolustella kahvinjuontiaan kellekään. Se on mulle lääkettä, nih!

Edit vuosia myöhemmin: kaliuminvajauksen syyksi paljastui astmalääkitykseni. Eli astmalääkkeitä käyttävät, tarkkailkaa kaliumarvojanne, sillä tästä lääkärit eivät muista kertoa.

Tehokkuusajattelu

Minun on vaikea muotoilla näytölle sen valkohehkuisen raivon määrää, jonka käsite "tehokkuusajattelu" minussa herättää, koska bloggeri ei tue räjähtäviä, kirveen kanssa juoksevia tai sujuvasti konekivääriä käsitteleviä emoticoneita. Onko emoticoneille muuten jo suomenkielistä käännöstä? Hymiö ei oikein istu negatiivissävytteisiin tunteisiin, joten olisiko se sitten kenties irviö?

Tehokkuusajattelu on synonyymi sille, että tehdään asiat mahdollisimman halvalla ja nopeasti niin päin helvettiä kuin vain ikinä pystytään ja koitetaan lopuksi pieraista tulosta tyhjästä. Sitten lopulta nöyrrytään fysiikan lakien edessä ja korjautetaan vahinkoja sekä siivotaan maton alle lakaistuja roskia piiitkään ja kalliisti. Ja kaikki kärsivät, niin laatu kuin ihmiset.

Luin Iltalehdestä jutun, jossa SDP:n puoluesihteeri Ari Korhonen kertoo, että talonmiesjärjestelmä on ajettu alas tehokkuusajattelun vuoksi. Tämän seurauksena kiinteistöt menevät entistä nopeammin tärviölle, kun ei ole talkkaria huomaamassa ja korjaamassa pikkuvahinkoja, heti kun niitä ilmaantuu.

Voi nyt perkeleen perkele, että joillakin tästäkin asiasta päättäneillä tahvoilla on taas ollut ne ainoatkin aivosolut narikassa.

Kun kuulen jonkun lässyttävän tehokkuusajattelusta tai tehostamisesta, niin minun tekee aina poikkeuksetta mieli etsiä jotain isoa ja epäsymmetristä (mutta tehokasta!), jonka voisin tunkea tehokkuusajattelijalle poikittain sinne minne päivä ei paista.

Tulipahan vaan mieleen

Tulipahan vaan mieleen, että mitäpäs jos Timo Hännikäinen laitettaisiinkin lakisääteisesti bordelliin nuolemaan puutteessa olevan ja jo parhaan myyntipäivänsä ohittaneen mummon tussua? Tai homobordelliin ottamaan vähän parrua kakkoseen? Valitettavasti hän ei kyllä täytä naisten eikä homojen vaativia kauneusihanteita millään tavalla, mutta jos vaikka laitettaisiin sm-huppu päähän, niin jotakuta kinky-harrastajaa voisikin ehkä napata. Ja Timokin pääsisi näin kätevästi puutteestaan.

Kerättäiskö adressi?

Lämpenee

Huomasin tuossa juuri kirjoittaneeni 333 postausta, joka on puolet vähän huvittavammasta lukumäärästä. Pikkupedon luku sitten vissiin.

Viime aikoina kaikki kirjoittamiseni on hyytynyt totaalisesti, syksystä asti väsäämäni työn käännyttyä viimeistelyä vaille loppusuoralle. Minusta tuntuu, etten ole ikuisuuksiin oikein mitään muuta tehnytkään, Washingtonissa pyörähtämistä lukuun ottamatta. Siinä se talvi vaan on hurahtanut ohi huomaamatta japanilaisessa polvi-istunnassa työskennellessä. Polvi-istunta kun on ainoa asento, jossa voin suuremmitta tuskitta kyyröttää tuntikausia nysväämässä pieniä yksityiskohtia.

Työnantajan kanssa on ollut vielä yhden jos toisenkin yksityiskohdan kärsivällistä hyppyyttämistä kohdasta toiseen ja muutaman omituisehkon ohjeistuksen aiheuttama väärinkäsityskin setvittävänä, mutta muuten alkaa olla tosiaan homma valmiina. Viimeinkin. Mahtavaa! Alkoi jo jatkuva luovuuden tuska maistua vähä kerrassaan puulta.

Täytyy toivoa, että kun pääsen tästä eroon, herra Taivaanrannanmaalari ei taas riemastu ja ala suunnitella pääni menoksi uusia, elämää suurempia projektejaan. Uusia töitä vastaan minulla ei ole mitään, mutta nyt voisin ainakin pitää pienen tauon. Minua huvittaisi pysyä hetken aikaa hyvin kaukana pensseleistä ja maalista. Etenkin kun olen saanut puserrettua itsestäni ulos viimeisenkin luovuuden pisaran, mitä minusta ylipäätään tuntuu tällä saralla irtoavan. Amatöörinä ei ole niin kauhean helppoa, kun kuitenkin odotetaan ammattimaista jälkeä.

Haluan aika kiihkeästi palata omien tekstieni pariin ja keskittyä hetken aikaa vain ja ainoastaan niihin. Olen kirjoittanut päässäni jo vaikka mitä lisäkiemuroita lastenkirjaan ja materiaali huutaa sekä raapii pääsyään ulos pääkopastani. Minulla on ihan kauhea ikävä päästä istumaan ison kahvin kanssa "maagiseen" Harry Potter kirjastoon (kyllä, täällä saa mennä kahvin kanssa kirjastoon ja kissojakin täällä on monissa kirjastoissa, kuten ystäväni J. minulle vinkkasi. Sivujuonteena: Tokiossa on muuten jopa kissojakin kahviloissa...) ja inspiroitumaan villiviinien kehystämien ikkunoiden sekä ilmassa leijuvilta tuntuvien kirjoitustasanteiden suuresti inspiroivasta vaikutuksesta.

Sen lisäksi pitäisi aloittaa kesää silmällä pitäen koko ajan kiihtyvä tehotreenaaminen. Suunnitelmissa siintelee jälleen eräs kuntoa ja kestävyyttä vaativa taipale jonne ei voi lähteä tuosta noin vain haahuilemaan. Yli lumisten vuorten me kuljemme näin jne.

Ja tietysti täytyy mainita se kaikkein ihanin, mitä tapahtui tänään: Lumen, jään, hytinän ja pakkasen jälkeen tänään olikin ulkona eksoottisen lämmintä. Oli kuin lehmä olisi nuolaissut naamasta, kun päänsä ulos pisti. Nyt myöhään yölläkin on +10 lämmintä. Kostea maa tuoksui voimakkaasti ja vesiputouksen mylvivät. Ihanaa! Kesä tulee.

Pian, kohta puut taas kukkivat niin, että taju lähtee katsellessa. Ja ystävät tulevat käymään, jihuu!

Katri Vala: Pesäpuu palaa

KATRI VALA

PESÄPUU PALAA

Katri Vala (1901-1944) on mainittu sukupolvensa tunnetuimmaksi runoilijaksi ja erityisesti vapaan mitan ja modernistisen tyylin ansioituneeksi uranuurtajaksi. Hänen sairauksien ja vastoinkäymisten sävyttämä, lyhyeksi jäänyt elämänhistoriansa on kiihkeä ja traaginen, mistä näkyy heijastuksia myös hänen runoissaan. 

Valan tuotannon keskeisiä piirteitä ovat hurmioitunut elämänriemu, intohimoiset rakkauskuvaelmat, luonnon palvonta sekä tarkoituksellisesti lapsen näkökulmasta esitetty aikuisia kritisoiva maailmankuva. Tämän jyrkkinä vastakohtina esiintyvät synkät, mutta terävänäköiset kuolemankuvitelmat ja sairaudesta sekä uupumisesta kumpuava kyynisyys. 

Vala käyttää positiivisten runojensa keskeisinä teemoina vuodenaikoja, luontoa, sadunomaisia visioita ja aistikokemuksia. Negatiivisen tunnelman, pelon ja kauhun kuvaelmat syntyvät puolestaan kokemuksesta, että rauhaa haluava ihminen on avuton, kun kansakunnat nousevat sotimaan toisiaan vastaan. Silloin kaikki kaunis sekä arvokas, niin henkinen kuin materiaalinenkin pyritään tuhoamaan ja tallomaan jalkoihin.   

Katri Valan viimeinen, vuonna 1942 ilmestynyt runokokoelma Pesäpuu palaa on kaiken kaikkiaan hyvin synkkä ja raskasmielinen. Se on kirjoitettu sota-aikana ja suurin osa runoista käsittelee sodan kokemusta äidin, lapsen, tyrmistyneen humanistin ja itsensä avuttomaksi tuntevan yksilön näkökulmista. Sen kirjoittamisen aikana Vala oli jo hyvin sairas ja runoissa hän vihjailee aavistavansa elämänsä olevan loppusuoralla. Kokoelman keskeisiä symboleja ovat turvattomuus, pelko, tuhovoimat, kuolema, tuli, veri, uupumus ja talven jähmettynyt kylmyys. Runoissa on vain pieniä välähdyksenomaisia ja ironisia viittauksia siihen värikylläiseen elämäniloon, joka pulppuaa aikaisempien kokoelmien runoissa.     

Katri Valan runot tuntuvat läheisiltä ja ymmärrettäviltä. Hurmioituneisuudestaan huolimatta niissä ei juuri ja juuri ylity se hienon hieno raja, joka kulkee väkevien tunneilmausten ja kiusallisen pateettisuuden välissä. Luontokuvauksista tulee erityisesti sellainen olo, että jos osaisin niin haluaisin sanoa monta asiaa juuri niin kuin Vala kirjoittaa. 

Raivo, jota Vala humanistina tuntee kansakuntia sotiin johtavia ihmisiä kohtaan, tuntuu voimakasta vastakaikua herättävältä, hyvin tärkeältä ja ajankohtaiselta asialta. Samoin kuin Valassa, itsessäni herättää turhautunutta kiukkua, se, että maailmaa tuntuvat hallitsevan raivohullut sekopäät, joille toisten tuhoaminen on ainoa keino tehdä elämästään tyydyttävää. Pieniltä ihmisiltä, jotka haluaisivat elää rauhassa ja nauttia pienistä asioista, ei koskaan kysytä mielipidettä tai lupaa.

Kokoelman nimikkorunossa ”Pesäpuu palaa” tiivistyvät kokoelman kaksi olennaista puolta: ihmisen halu elää rauhassa ja luonnosta nauttien ja hallitsemattomat tuhovoimat, jotka tekevät moisesta mahdotonta. Mielikuva linnuista, jotka lentävät hädissään kirkuen ja tuhoojia tähyten palavan pesäpuun ympärillä, on hyvin ilmaisuvoimainen ja hätkähdyttävä. Myös oivallus siitä, miten hyvä ihmisen olisi elää kasvin lailla on mielestäni viisas ja syvällinen, tarkemman pohdiskelun arvoinen.

Katri Vala kuoli 1944, vain 43 vuoden ikäisenä häntä vuodesta 1926 asti vaivanneen tuberkuloosin uuvuttamana Eksjön parantolassa. Hänen tuhkauurnansa laskettiin myöhemmin kotimaan multaan Sörnäisten Marjatanmäellä. Runoilijan hautajaisista muodostui valtava mielenosoitus ja kunnianosoitus: tuhannet ihmiset saattoivat oman runoilijansa hänen viimeiselle lepopaikalleen.

Terveisiä Washingtonista

Nyt on sitten tapahtunut se, jota olen odottanut kahdeksan masentavaa vuotta. Valta vaihtui jenkkilässä. JII-HAA! Näyttäisi siltä, että virkaan on viimein valittu harvinaisen suoraselkäinen ja älyllinen elämänmuoto. Minun ei tarvitse enää hävetä silmiä päästäni ja sydäntä rinnastani sen takia, että asun vihollisdiktaattorin hallitsemassa maassa.

Winston Churchillin sanoin: You can always count on Americans to do the right thing - after they've tried everything else. Sain etuoikeuden olla todistamassa Obaman virkaanastujaisia, kun valvoin sormi hostellin varausnäppäimellä vaaliyön, tulosten ratkeamiseen asti. Onnistuin yllättämään itseni (parilla aiemmalla yrityksellä olen onnistunut varaamaan mm. torakkaloukun ja hostellin tyystin väärästä maasta...) sillä tulin napanneeksi todella edullisen hostellihuoneen, josta ei ollut juurikaan mitään muuta valittamista kuin se, että paikan sisälämpötila oli hivenen liian paahteinen viileään asuintaloon tottuneelle. Hostellissa oli kaiken lisäksi kissa Kitty, joka alkoi heti parhaaksi kaverikseni kun annoin hänelle ruokaa. Talon puolesta sai käyttää vapaasti teetä, pahtoleipää, pähkinävoita ja maitoa. Omistaja oli kiltin oloinen, luonnonsuojelusta ja eläinten oikeuksista kiinnostunut mies, joka neuvoi vierailijoille kaiken mahdollisen kädestä pitäen. Eli jos satutte Washingtonissa päin liikkumaan ja kaipaatte edullista hostellia helpon bussimatkan päässä keskustasta, niin suosittelen lämpimästi Capitol Hill Hostellia. Virkaanastujaisaamuna kampesimme itsemme ylös viideltä ja suuntasimme metroon. Juna oli jo silloin tupaten täynnä ja ulospääsy keskustan liepeillä eteni kuin siirappi tammikuussa. Kun sitten mutkittelevaa ihmislaumaa kyöräten pääsimme vähän ennen auringonnousua Capitol Hillin ja Lincoln Memorialin välissä levittäytyvälle valtavalle Mallille, se oli jo siinä vaiheessa kuin tiili tiilen päälle muurattua tiukkaa ihmislihaa kauas Smithsonian Castlelle asti. Ai niin. Kuriositeettina törmäsimme aamulla myös Louis Bourgeoisin hämähäkkiveistokseen Hirsshorn Museumin edustalla. Ahtautuminen vellovaan joukkoon, josta oli huono näkyvyys Capitoliumille ei hotsittanut laisinkaan, ainakaan sen jälkeen kun yritimme kerran ja juutuimme saman tien ylen tukalaan sardiinipurkkiin. Jäimme kullanpunaiseen auringonnousuun asti hengailemaan pahimman ruuhkan laitamille ja kärsimme ties miten monennetta kertaa jumbotroneista raikavasta Bruce Springsteenin heruttelemasta "We are the Onesta" Ulkona oli tässä vaiheessa erittäin kirpsakkaa ja alueelle kylmään hyytyneitä Obama-faneja kanneltiin ambulanssiin tasaisin väliajoin. Jotkut hurjathan olivat siis viettäneet koko yön Mallilla odotellen, joka jopa minun mielestäni osoittaa aikamoista hurmoshenkisyyttä. Sitten aamukahvin tuska kävi ylitsepääsemättömäksi ja suuntasimme Reagan Buildingille, josta olimme juuri edellisenä päivänä löytäneet näppärän delin. Koitimme ahmia napaamme mahdollisimman paljon rasvaista ja hiilaripitoista ruokaa makealla kaakaolla ryyditettynä, että kestäisimme edessä olevan piiitkän ja kylmän odottelun. Jouduimme syömään tilanpuutteen vuoksi roskalaatikon kanteen nojaillen ja satuimme juttusille samaan nurkkaan ahtautuneen pakistanilaisen miehen kanssa. Hän sanoi ihan vakavalla naamalla, että oli joutunut aamukävelylle lähtiessään väkijoukkojen ja tiesulkujen takia pahasti mottiin ja olisi kuulema vähäisen vaatetuksensa takia "jäätynyt kuoliaaksi", ellei olisi löytänyt sattumalta delille. Tämä oli ihan uskottavaa siihen nähden, että juhla-ja paraatialueen ruokatarjoilu ja lämmittelyyn sopivat sisätilat olivat virkaanastujaispäivänä kiven alla. Ja ulkona OLI pirullisen kylmä, sanoivatpa säätiedotukset ja uutiset mitä tahansa pikkupakkasesta. Tankattuamme lähdimme jonottamaan paraatiin. Se ei ollut järin viisasta mutta mistä me sen olisimme voineet tietää, että olisimme ehkä ehtineet noin kolme tuntia myöhemminkin, kun jenkeille on niin tärkeää pitää aikataulut ja ylipäätään tapahtumista kertovat informaatiot harvojen ja valittujen tietona. Eli ensin jonotimme ikuisuudelta tuntuneen ajan tungeksivassa väkijoukossa päästäksemme tarkistuksen ja metallinpaljastimien läpi ja sitten vasta huomasimme, että paraatialue ei ollut edes vielä kovin ruuhkainen. Seuraavat 4-5 tuntia hengailimme vuoristovaellukseen sopivasta vaatetuksestamme ja jatkuvasti runsaan aamiaisen päälle puputtamistamme energiapatukoista huolimatta sangen viluisina ja äärettömän pitkästyneinä Pennsylvania Avenuen Valkoiselle talolle päin kääntyvässä risteyksessä. Siellä ei ollut muuta huvia kuin ottaa kuvia talojen katoilla vaanivista tarkka-ampujista, edessämme värjöttelevistä poliiseista ja vähä kerrassaa hypotermiaan vajoavista kanssakärsijöistä. Koko hemmetin ajan kajareista raikasi tylsä diskopoppi -soundtrack, jonka lauluista varmaan 99% :ssa toistettiin sanoja America, USA, born, freedom, homeland etc. Muutaman kierroksen ajan sitä shittiä jaksoi vielä tanssia lämpimikseen, mutta sitten alkoi ketuttamaan ankarasti. Ehdimme kuunnella sen uskomattoman paskan musavalikoiman läpi ainakin noin kuusi kertaa! Jossain vaiheessa uhosin, että jos vielä kerrankin tulee yksi aivan erityisesti korviani vihlonut liida-laada-biisi, hyppään aidan yli ja menen mattopainimaan poliisien kanssa. Tämän huikean"viihteen" katkaisi ainoastaan Obaman virkavala. Kamelin selkä katkesi siinä vaiheessa, kun paraati alkoi ja kajareista ilmoitettiin sen kestävän kaksi ja puoli tuntia. Olimme siinä vaiheessa jo sekä fyysisesti että psyykkisesti niin koomassa, että jaksoimme enää kyyröttää sylitysten purevaa tuulta vasten, kuin kaksi pingviiniä. Katseltuamme jonkin aikaa hitaasti liruttelevia moottoripyöräpoliiseja ja typeriin asusteisiin sonnustautuneita, mahtipontisia sotilaita, aivosolumme ottivat lopputilin ja teimme yksimielisen päätöksen lähteä soutamaan paraatia vastaan. Tulipa mitä sitten oli tullakseen. Kerkesimme lantustaa vain muutaman korttelinvälin Capitol Hilliä kohti, kun väkijoukosta lähti sellainen älämölön mylvähdys, että oli huppu irrota takin reunasta. Otimme hurjan spurtin ja kun huomasin istuma-aitioita vahtivien huoltohenkilöiden huomion olevan tyystin muualla, luikahdin aitioiden väliin ja siitä suoraan aidan viereen. Huudon yltyessä ja turvallisuuspalvelun autojen lipuessa näköpiiriini, kerkesin ottaa pienen pätkän videota, jonka sitten katkaisin turhaan ottaakseni "vuosisadan" valokuvia. Yksi elämäni typerimpiä virheitä. Amatööri! Voi olla, että harmittaa vielä haudassakin. Keleen perfektionisti (lätkii itseään päähän). Sieltä Barack ja Michelle sitten viimein tulivat. Barack tummassa pitkässä takissaan sekä tummanpunaisessa kaulahuivissaan. Michelle tyylikkäässä kultaisessa puvussaan ja mauttomissa vihertävissä, puutarharukkaset mieleen tuovissa hanskoissaan. Käsi kädessä, erittäin söpöinä, leveästi hymyillen, vilkuttaen ja ehkä jopa hivenen tokkurassa siitä mielettömästä huudosta ja vellonnasta, jonka he ihmisjoukossa aiheuttivat. Vauhkon näköiset turvamiehet roikkuivat sharppeina autoistaan ja todella tylyn näköiset hemmot kävelivät suojeltaviensa ympärillä tönkköjäykkinä ja varuillaan. Rohkeaa ja kunnioitettavaa, mutta riskialtista puuhaa. Jos jotain pahaa olisi tapahtunut, veikkaan että Washingtonissa ja maanlaajuisesti olisi puhjennut aivan helvetillinen mellakka. Täytyy sanoa, että pulssi oli korkealla ja tippa linssissä (ei sentään kameran), vaikka en henkilöpalvonnasta erityisesti perustakaan. Juuri sillä hetkellä tuo yksi, huikean valtaannousun tehnyt ja rasismin aidan yli komeasti hypännyt mies vain tuntui yksinkerttaisen aidosti rehelliseltä. Hyväntahtoiselta, älykkäältä ja sympaattiselta tyypiltä, jollainen on äärimmäisen harvinainen jos ei jopa sukupuuttoon kuollut lajike korkeassa johtoasemassa olevien henkilöiden keskuudessa. Vaikka Obamalle on vittuiltu sojona HOPE -sanan lanseeraamisesta ja väitetty että toiveikkuus on lapsellista, niin kannattaa ehkä sittenkin miettiä toivon merkitystä toisenkin kerran. Niin pompöösiltä kuin se kuulostaakin, niin siinä sanassa on ihmisen elämänvoima ja ki-energia. Mitä muuta syytä ihmisillä muka oikeasti on elää, kuin toivo? Olipa se sitten realistista, kyynistä, täysin illusionistista tai valheellista toivoa. Jos ihmisellä ei olisi jonkinlaista sisäänrakennettua toivomekanismia, niin sitä olisi ihan sama hirttäytyä jo omaan napanuoraansa. En olisi koskaan uskonut näkeväni päivää, jolloin Amerikan (tai ylipäätään minkään maan?) johdossa on ihminen, joka miellyttää sydämen lisäksi myös silmää ja käyttäytyy kauniisti. Obama on mielestäni hyvin komea mies ja hänen charmiaan lisäävät suuresti vaimolle kohdistetut julkiset hymyt, hellyydenosoitukset ja kosketukset. Zuumasin presidenttiparia kamerallani hyvän lähikuvan toivossa ja sain jo heidät tarkennettua lupaavasti. Tavoitteena oli saada edes se yksi tarkka laukaus, sillä epätarkoilla kuvilla en tee niin yhtään mitään. Sillä hetkellä, kun painoin laukaisijaa, edessäni kirkunut ja pomppinut ämmä tuuppasi minua hurmoksissaan kyynärpäällään. Presidentin sijasta laukaukseeni tallentui vaaleanpunainen höttö, joka oli vissiin naapurin takki. Sitten olikin jo liian myöhäistä toiseen kuvaan, sillä kamera nikotteli kylmästä ja saattue eteni ripeästi. Tämä valokuvaushistoriani katkerin epäonnistuminen tulee kaivelemaan minua vielä kauan. Ainoa lisohko lohtu oli siinä, että jos emme olisi lähteneet vastavirtaan, emme olisi nähneet Obamoita laisinkaan kävelemässä. Juoksimme kohti seuraavaa aukeaa kohtaa, mutta siihen päästyämme presidentti oli jo noussut takaisin mustaan limusiiniin. Seuraavan ryntäysyrityksen puolestaan keskeyttivät poliisit, jotka sulkivat tien metalliporteilla. Joten se oli sitten siinä. Muutama hetki mielenkiintoista ja toivottavasti myös positiivisempaan suuntaan kääntyvää historiaa. Muiden kuvaamana ja myöhemmin nähtynä paraatista on myös jäänyt mieleen hauska hetki, jossa katsoja kuvaa ja huutaa Obamalle, että sano Hi! Obama kääntyy, hymyilee ja sanoo "It´s warm" samalla kun hyytävän kylmään ilmaan pöllähtää hengityspilvi. Hieno hetki minusta. Merkille pantavaa päivässä oli muuten se, että vaikka keskustassa oli arviolta kaksi miljoonaa hypettävää ihmistä, joissain varhaisissa uutisissa todettiin, että mitään mainittavia järjestyshäiriöitä tai väkivallantekoja ei ollut koko päivänä. Uskomatonta! Tosin oli siellä kyllä poliisejakin ja vartijoita, tarkka-ampujia, sotilaita sekä järjestyksenvalvojia enemmän kuin kotitarpeiksi. Ei tehnyt mieli käyttäytyä epäilyttävästi. Tuli jo epämiellyttävä olo siitä, kun paraatissa edessämme tököttänyt poliisi tuijotti koko ajan tuiman näköisenä. Toisaalta, minä revin puolestani huumoria ottamalla valokuvia alushousujen narusta, joka pilkotti tylynaamaisen poliisin sepaluksesta. Meidän jaksamiskiintiömme oli tyystin täynnä pitkän ajomatkan, aiempien päivien hektisen museoidenramppaamisen, loputtoman kävelyn ja valvomisen seurauksena. Koska minnekään ei päässyt sisälle, lähdimme kävelemään Constitution Avenuelle, jossa pääsimme näkemään paraatin palelevan hännän. Minua säälitti ihan älyttämästi katsella paraatissa värjötteleviä esiintyjiä, jotka koittivat näyttää urheilta ja keskittyneiltä siitä huolimatta, että kropat tärisivät holtittomasti ja leuat löivät loukkua. Ällistelyennätyksen minulle aiheuttivat pelkkiin sinisiin miniasuihin ja sukkahousuihin pukeutuneet cheerleaderit, jotka uhmasivat suorastaan fysiikan lakeja. Miten helkkarissa he pysyivät elossa, kun meitäkin palelsi ihan simona huolellisesta kerrospukeutumisesta ja talvivaelluskamppeista huolimatta? Viimeisen viihdykkeen meille tarjosi nuori mies, joka kannatteli korokkeella seisoen lappua "Repent Obama". Hän selitti vakavalla naamalla, että aborttia puoltavaa presidenttiä ei saa hyväksyä, koska jumalan mielestä abortti on paha juttu. Jos olisin ollut natiivi, olisin sanonut pojalle että kotitonttujenkin mielestä on paha juttu, jos et jätä niille joka yö keksejä, juustoa ja maitoa tarjolle. Mutta kun tönkkö kieleni ei kerta kaikkiaan taivu kovin sivaltavaan engelska-retoriikkaan, tyydyin pyörittelemään säälivän näköisenä päätäni. Pojan vierelle nousi pian virnistelemään hyväntuulisen näköinen musta mies, joka kannatteli mitään sanomatta"Obama!" -lappua. Kaikki nauroivat, paitsi erittäin närkästyneen näköinen hihhuli. Ehkä uskovaisella poikaparalla on vielä edessä sen oppiminen, että hallituksen ja uskomusolentojen on syytä pitää näppinsä visusti poissa naisten kohduista, tai ei hyvä heilu. Koska olimme lukeneet netistä varoituksia tuntikausia tukossa olevista metroasemista sekä vaikeasta kotiinpääsystä, päätimme sulloutua heti ensimmäiseen vastaantulevaan metroon ja matkustaa hostellille. Se oli helppoa kuin heinänteko. Ei niin mitään hämminkiä. Löysin metron portaista Obama-rintanapin, joka oli ainoa O-krääsä, jonka hankin haltuuni. Metroasemalta hostellille käveleminen oli sen sijaan hankalampaa, kun poliisit eivät olisi jostain syystä halunneet laskea väkeä koko kyseiselle alueelle. Siellä kun oli menossa joku elämää suurempi tiesulku, jonka syystä ei aavistustakaan. Illan päätteeksi menimme syömään hostellin kulmalla olevaan Afrikkalaista ruokaa tarjoavaan ravintolaan, jota hostellin isäntä oli suositellut. Paikan supliikkipuolen ja myymisen hoitava setä tuli innokkaana juttelemaan meille sillä aikaa kun monikulttuurinen (Ranska, Afrikka jne.) keittiöväki väsäsi meille annoksia. Kävi ilmi, että mies oli Aki Kaurismäen elokuvien armoton fani ja ihan innoissaan siitä, että hänen paikkaansa tulee syömään suomalaisia! Tarattelimme hänen kanssaan pitkät pätkät politiikasta ja Obaman lupauksista sekä saimme selville, että hän ei ehkä ollut maailman suurin O-fani. Hän koitti myös miedosti puolustella, ettei Bush muka ollut ihan niin paha tyyppi, kuin mitä kaikki väittävät. Taisimme saada pinottua hänen syliinsä (kohteliaasti tietenkin) muutaman erittäin painavan vastalauseen. Syötyämme ja päästyämme hostellille, menimme selaamaan nettiä siinä toivossa, että olisimme päätyneet jonkun paraatikuviin. Voi olla että päädyimmekin. Jos näette missään Obaman kävely-uutispätkässä erittäin räikeän neonvihreisiin housuihin ja mustaan takkiin pukeutunutta kameralla sihtailevaa naista eturivissä kahden aition välissä, niin kertokaa toki minullekin ;)

Väärät Kengät

Vähältä piti, etten tänään sännännyt tietonkoneen ääreen kirjoittamaan bloggausurani tulikivenkatkuisinta tekstiä. Siitä, että tästä tuleekin hyväntuulista hehettelyä, saatte kiittää liikuntahallilta kotiini olevaa muutaman kilometrin jäähdyttelymatkaa (-14 asteen pakkasessa) ja yllä olevaa videota, jossa joogi Hayward joutuu vitsikkään viiksekkään koettelemaksi.

Menin tänään Forrest-joogatunnille Teaglelle, jossa käyn ylipäätään aika harvoin treenaamassa. Olin ärsyttävästi pari minuuttia myöhässä tunnilta, joten kävin äkkiä riisumassa pois talvikuteeni (näin jälkikäteen tarkasteltuna vain uimaritiimille tarkoitetussa) pukuhuoneessa, kun se oli oikein kätevästi vastapäätä joogasalin ovea. Käteni olivat täynnä takkia, hanskaa, toista takkia, ulkoiluhousua ja sukkaa, joten jätin huolettomasti kenkäni pukuhuoneeseen, ettei tarvitse niitä enää erikseen hakea.

Jooga oli antoisa, vaikkakin muutaminen minulle täysin uusine liikkeineen (mm. side crow) melko vaativa. Oi sitä chilimäistä poltetta, joka asanoiden aikana hiipii lihaksiin. Tunsin yhdessä vaiheessa suurta kiusausta vääntää viimeinkin jalkani kokonaan niskan taakse, kun se kerta tuntuisi sinne nyt jo mahdollisesti menevän, mutta jätin sitten kuitenkin varmuuden vuoksi myöhemmäksi. Muistui nääs mieleen kevään reidenrevähdys, jota podin peräti neljä kipeää kuukautta. Vasta loppupuolella alkoi keskittymiseni herpaantua todella, kun huomasin olevani ihan törkeän nälkäinen. Massu vain kurisi surullisesti udjana-bandhaa kiristäessäni. Viimeisissä venytyksissä uneksin jo vesi kieleltä tippuen ruuasta ja odotin pääseväni ryntäämään kotiin, leipomieni tuoreiden sämpylöiden kimpuun.

No arvata saattaa pääsinkö. Kun koitin hakea tunnin jälkeen kenkäni pukuhuoneesta, sen ovi olikin lukossa. Menin nillittämään asiasta hallin tiskillä päivystävälle nuorelle miehelle, joka ei meinannut ensin edes tajuta mistä on kyse, vaikka hyvin selvällä amerikaanskalla selostin ja viitoin havainnollisesti. Pian kävi ilmi, että kyse ei suinkaan ollut kommunikaatio-ongelmasta, vaan siitä, että tyyppi ei itse asiassa tiennyt juuri mistään mitään, kunhan nyt vain oli töissä siellä.

Nuorukainen aapaili siinä sitten sormi suussa valehtelematta noin sata avainta sisältävän naulakon edessä ja totesi, että hän ei todellakaan osaa sanoa, mikä avain siihen pukukoppiin käy. Avaimiin kun ei oltu edes merkitty, mihin oveen mikäkin niistä kuului. Liikuntahallin asiakkaat ovat sitten vissiin jotain vitun harrypottereita, jotka pystyvät valkkaamaan sen yhden ainoan tarvitsemansa maagisen avaimen siitä taulusta pelkän ajatuksen voimalla.

Seuraavan noin puolen tunnin ajan poju sitten sovitteli eri nippujen avaimia pukukopin oveen tuloksetta ja minä huokailin nääntyneenä vieressä. Mikään niistä ei käynyt ja hän kohautteli olkiaan. Ehdotin hänelle jollekulle asiasta mahdollisesti tietävälle soittamista. Hän sanoi ettei hänellä ole kenenkään vastuussa olevan numeroa, eikä hän itse asiassa edes tiedä kenen numeroa ylipäätään hakisi. Mahtavaa.

Minulle alkoi nousta tuskanhiki kainaloon, sillä ulkona oli huomattavan kylmä enkä voinut edes kuvitella hipsuttavani sukkasillani kotiin, saatikka edes noin puolen kilometrin päässä olevalle Jänismiehen työpaikalle. Minulla ei ollut mukana puhelinta, eikä sen puoleen Jänismiehen numeroakaan. Nuorukainen jatkoi päämäärätöntä pyörintäänsä kopissaan ja alkoi käydä selväksi, että ainakaan hänellä ei ollut yhtään hyvää ideaa ongelmani suhteen. Lähinnä hän kai vain toivoi minun haihtuvan ilmaan tai imeytyvän lattian rakoon. Koitti hän sentään hakea pyytämääni puhelinnumeroa netistä, mutta ei löytänyt sitäkään, vaikka haku vaati vain noin kolmen sanan peräkkäinasettelua googlen looraan. Lopulta sanoin, että minä tungen nyt sinne sinun koppiisi, etsin Jänismiehen labran numeron netistä itse ja soitan sitten sinne paikan puhelimesta. Tyyppi näytti vähintään vastahakoiselta ja täysin huumorintajuttomalta, mutta antoi hetken ähisteltyään luvan.

No eipä auttanut sekään. Jänismiehen labran numero ei vastannut, vaikka kuinka rinkutin. Todennäköisesti Jänismies, hänen työtoverinsa ja Suomesta tullut vieras olivat lähteneet siihen aikaan jo illalliselle. Jotta se siitä cunning planista sitten. Tarkistin vielä hallin sulkemisajan ja sehän olikin siinä sopivasti mennyt jo varttitunti sitten. Koppityyppi näytti siltä, että oli jo täysin kypsä lähtemään himatsuun. Oh noes.

Kysyin, onko koppityypillä autoa ja päätin, että jos tässä nyt ei muu onnistu, niin hän saa kyllä viskata minut kotiin, olipa supernoloa tai ei. Oli hänellä auto, mutta tietenkin parkissa jossain toisella puolen yliopistoa. Silmäilin epätoivoisena kopissa olevia uimaräpylöitä ja näin jo itseni läpsyttämässä niillä lumessa ja pakkasessa kuin maailman suuresti murjoma Aku Ankka. Onneksi oli sentään housut jalassa.

Mutta suojeluspiruni oli sittenkin kuulolla, kunhan vain ensin antoi minun kärsiä, sadistinen sarvipää kun on. Kopinvartija hokasi jokseenkin viime tingassa (ennen kuin olisin mennyt hakkaamaan otsaani halki lähimpään tiiliseinään), että hyllykön alta pilkistivät jonkun miespuolisen henkilön sinne jättämät LENKKARIT. Koppis sanoi, että hänen puolestaan voin lainata niitä. No minähän tempaisin ne ahneesti jalkaani ja hallelujaa, niillä pystyi isoudesta huolimatta kävelemään. Jopa juoksemaan kotiin asti. Ja minähän juoksin, verisuoni päässä pullottaen.

Kotona sitten ahdoin sämpylää suuhuni minkä kerkesin (olen onnistunut vissiin ekaa kertaa elämässäni tekemään MEHEVIÄ, suussa sulavia sämpylöitä, kuivien käkkänöiden sijasta) ja istahdin tietokoneen ääreen sormiani naksutellen. Tavoitteenani oli vaahdota laveasti ja mahdollisimman rumia kirosanoja viljellen siitä, millaisia älykääpiöitä täkäläiset ovat, kun virittelevät ilkeitä tuhkimoansoja viattomille naisparoille. Ja sitten vielä se pelastava prinssikin osoittautuu Pekka Puupääksi.

Kävin kuitenkin ensin vilkaisemassa Hyssen blogissa hauskaa videota. Minun oli pakko kopioida se tänne, sillä sen katsomisen jälkeen ei ollutkaan enää yhtään kiukkuinen ja katkera mieli. Ainoastaan nauratti.

Jälkiruoka helvetistä

Kaukaiset sukulaiseni lienevät ammoisina aikoina olleet niitä klaanin jäseniä, jotka maistavat kaikkea tuntematonta ja kummallista, kärsien myös varoittavina esimerkkeinä seuraukset epäonnisista valinnoistaan. Joku esiäideistäni lienee sitten selvinnyt elävänä sienimyrkytyksistään, sillä kannan selvästi geenejä jotka tekevät pilkkaa supermaistajien vastaavista.

Kaupan laarissa minua houkutteli tällä kertaa banaanin näköinen, mutta huomattavasti isompi vonkale, jonka lajimääritys paljastui plantaaniksi. Jokin siinä mötkylässä vain vetosi uteliaisuuteeni ja päätin valmistaa siitä uunibanaanintapaista jälkiruokaa, appelsiinimehun, kanelin ja vaahterasiirapin seoksessa marinoituna.

Voi iesus kristus, että kokeilustani tuli pahaa. Viritelmä maistui ihan sokeriliemessä marinoidulta vanerilevyltä ja jo yhden ainoan palasenkin jauhaminen nielaisukelpoiseksi mussuksi vaati askeettista mielenlujuutta. Jänismies ei naamanvääntelyni nähtyään koskenut pitkällä tikullakaan jäliruokaviritelmään.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Paistoalustana toimineelle foliolle muodostui paahtuneesta vaahterasiirappi sotkusta futuristisia kuvioita, jotka alkoivat kiehtoa minua visuaalisesti. Mutterini ovat luultavasti löysällä, mutta minun mielestäni se oli suorastaan taidetta.

Vuoden 2008 tilipäätös

On taas aika suorittaa perinteinen vuoden tilinpäätös.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2008, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Huomasin tottuneeni elämään Amerikassa, tunnustin jopa vallan kotiutuneeni ja myönsin että pidän muutamasta amerikkalaisesta ihmisestä paljon. Hyppäsin aaltoon ja annoin sen viskata.

Alkuaikojen närästykset pienenivät huomattavasti niin henkisten kuin fyysistenkin "TumsTumsien" avulla. Ensimmäistä kertaa elämässäni työskentelin alalla, joka on aina ollut minulle pelkkä harrastus. Ja huomasin osaavani paremmin kuin tiesin.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

Repeat: En lupaa mitään, kuten en ole ihmeemmin luvannut ennenkään, koska olen hyvin häilyväinen olento joka ei haltsaa käsitettä ensi vuosi, hyvä kun edes käsitettä huominen.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Tuata noin.. mietitääs. Veljen vaimo taisi saada pojan tämän vuoden puolella. Vai oliko se viime vuonna. Damn. Taidan kaiken kaikkiaan olla kohtuullisen pihalla haikaralähetyksistä, koska olen vela.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Ei. Paitsi melkein! Jumalauta...

5. Missä maissa kävit?

Kanadassa, Suomessa :)

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2009, jota puuttui vuodesta 2008?

No sen kustannussopimuksen, kiitos. Ja lisää töitä myös.

7. Mitkä vuoden 2008 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

Tämä vuosi on ollut päivämäärien suhteen sumussa ajelehtimista. Toukokussa tuli yhtenä päivänä viesti, jonka jälkeen en nähnyt moneen kuukauteen värejä, mutta värisokeus on nyttemmin paranemaan päin.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Erään työn saaminen ja puoleenväliin saattaminen.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

En koe niinkään epäonnistuneeni, kuin olleeni riittämätön useissa asioissa.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Vuoden lopun rutiinitarkastuksiin meni mielestään ihan terve nainen. Takaisin tuli kroonisesti selkävaivaiseksi, hypokaleemiseksi, korkeakolestroliseksi ja antipojoottia vaativaa pöpöä kantavaksi diagnosoitu naisenraakki. Suomessahan tämä olisi mennyt tyystin toisinpäin: lääkäriin laahautuu sairas ihminen, jonka tohtori diagnosoi poikkeuksetta täysin terveeksi, vihjailee vielä luulosairaudesta. (Tosin verkossa sanottiin, että hypokalemia saattaa johtua liiasta salmiakinsyönnistä... en tiedä uskallanko tunnustaa viime aikojen salmiakkiorgiat tohtorilleni.)

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Vihreä puusammakko. Jämpti otus, räpylät päättäväisesti ristissä.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Exäni. Onnistui perkele saamaan meidät vielä kerran Helmen kyytiin, mistä seurasi auton hyytyminen keskelle pimeää ei mitään. Miten exäni onnistuukin kerta toisensa narraamaan meidät noihin tielle leviäviin ruosterouskuihinsa?

13. Kenen käytös masensi?

Oi ja voi. Eräs ihminen iski masennuspuukon niin syvälle selkääni, että luulin halvaantuneeni loppuelämäkseni surulliseksi. Sattui niin saatanasti, että sydän alkoi märäntyä. Monta asiaa meni pahemman kerran päin helvettiä, ennen kuin löytyi jarru. Tein tekoja, joita eräät pitivät anteeksiantamattomina, mutta vitut mie siitä kun olin oikeassa. Onneksi puukko on vähä kerrassaan hellittämässä ja näyttää siltä, että iskun voi perua. Ja onneksi Jänismies seisoo jämptisti rinnallani ja on erittäin taitava puhaltamaan, hoivaamaan ja laastaroimaan saamiani haavoja.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Opintolainan maksuun ja maalaustarvikkeisiin. Okei.. ostin mä uuden takinkin, kun entinen koki matkansa traagisen pään pesusoikossa. Vieläkin ottaa aivoon.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

Fire Islandilla lomailusta, Connecticutin yliopiston kasvitieteellisestä puutarhasta, Equusista, New Yorkista, Höytiäisen upeassa hiekkasaaressa yöpymisestä, maalaamisesta.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2008?

Tätä on hyvin vaikea kuunnella, mutta: Deep Purple: Sometimes I feel like Screaming.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko onnellisempi vai surullisempi?

Keskivertosaldo on ihan saatanan paljon surullisempi, oikea säkillinen mustaakin mustempaa mörköoopperaa, mutta nyt jo helpottaa.

b) Laihempi vai lihavampi?

Samoissa kantimissa. Paskan väliä, kunhan mahtuu entiset kuteet päälle.

c) Rikkaampi vai köyhempi?

Edelleen köyhempi. Maallista mammonaa kokoa en...

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Hmm. Kirjoittaa ei voi koskaan liikaa. Ehkä olisi pitänyt pitää enemmän yhteyttä ihmisiin, mutta en vaan kerta kaikkiaan jaksanut. Olisin voinut olla myös parempi emäntä kylässä olleelle ystävälleni J:lle, mutta iski niin iso paskasade kerralla niskaan, että voimat pettivät.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Vetäneeni toisen ihmisen murheita omaan niskaani. Siitä ei ole mitään hyötyä kellekään, päin vastoin se vain syö omaakin kantokykyä ja lisää murheiden määrää potenssiin N.

20. Kuinka vietit joulua?

Jänismiehen ja hänen työkaverinsa kanssa sushia syöden, viiniä juoden, juoruten ja Dshingish Khanin Moskauta kuunnellen. Löysin amerikkalaisen, joka rakastaa Moskauta!

22. Rakastuitko vuonna 2008?

Mun syrämmeen mahtuu vain tuo yksi karvainen Jänismies ja se täyttää residenssin ihan ääriään myöten.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?

Pitäskö tunnustaa, että mä oon rakastunut naapurin kissaan? Se on aika kuuma misu, sinkoaa meille heti kun Jänismies lähtee töihin

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

No can do - TV.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

Vihaamiset ovat vähentyneet kummasti. Ahhaa! Eikun siis joo, vihaan sitä saatanan Palinin ämmää - uusi superinhokkini "vihaan näitä poliitikkoja" -listalla! Kiesus mikä idiootti. Ja olen edelleen sitä mieltä, että tali(domi)banit ovat yksiä saatanan paskoja, jotka pitäisi pyyhkiä maailman kartalta isolla vessapaperilla. Sama juttu kaikkien muidenkin sortavien paskiaisten ja sovinistien kanssa.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Peter Schaffer: Equus. Sattuu, viiltää, kirvelee.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

Cat came back! (hyväntuulen osastolta)

ja

Rammsteinin Ohne Dich (joka tekee sielusta kauniilla tavalla silppua joka kerta kun kuuntelen sen)

28. Mitä halusit ja sait?

Töitä. Mä sain täältä työtä josta tykkään! Yippee!

29. Mitä halusit muttet saanut?

Kirjoituskilpailun päävoittoa. Prkl. ;(

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

No Kung Fu Panda oli aika myönteinen ylläri.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

Unohtu.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Rehellisyys.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2008?

Hällä väliä, kunhan ei kiristä, aiheuta epämukavauutta ja kestää rymyämistä.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Jänismies. Liikunta. Maalaaminen. Luonto. Kirjoittaminen. Rakkaus.

35. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

No ARVAKKAA! Puskalan persereikä saa viimein kenkää ja tilalle astuu tyyppi jonka äo ON reilusti suurempi kuin kengän numero.

36. Ketä ikävöit?

En ketään.

37. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

Työnantajani K.C. Ihana ihminen joka saa minut tuntemaan itseni tarpeelliseksi ja hyväksi siinä mitä teen. Ihminen joka omistaa lämpimimmän kodin, mitä tiedän.

Joulusushii tarjoo kunnon väki

Jouluahan ei ole mikään pakko juhlia perinteisesti. En ostanut tänä vuonna kuin yhden joululahjan, joka meni Jänismiehen työtoverille: ihanasti tuoksuvan miniananaksen, jonka puin vitsikkäästi pieneen joulupukin palttooseen. Lahjan saaja riemastui hiukan, sillä ymmärtää oivallisesti Muppet-huumoria.

Jouluruuaksi teimme sushia, jonka tekemistä olen halunnut koittaa jo vuosien ajan, mutta jonka olen taikauskoisesti kuvitellut olevan jotenkin hankalaa ja kaikenkaikkiaan liian ylevä kokkaamisen osa-alue meikäläiselle. Vaikeusasteesta erehdyin täysin. Sushin tekeminen on karjalanpiirakoiden teon vaikka silmät ummessa taitavalle ihmiselle helppoa kuin heinänteko, tosin runsaasti aikaa vievää. Merileväpötkylöitä rullaillessa tuli sitäpaitsi ihan kumma dejavu, että minä olen tehnyt tätä joskus ennenkin (edellisessä elämässä?) ja minun käteni tietävät tasan tarkkaan, mitä ne ovat tekemässä. Joulupuuro tuli siis tänä vuonna kuitattua luovasti, mantelia ei tosin tullut ujutettua yhteenkään pötkylään.

Selkeät ja helpot sushiohjeet kävin nappaamassa Pastanjauhajalta.

Jänismiehen työkaverin E:n lento kotiseudulle oli peruutettu, joten hän liittyi aattoillaksi seuraamme. Teimme jokainen omat sushirullamme ja ennen aloittamistamme kerroin E:lle Pastanjauhajan sivuilla olevasta anekdootista, jonka mukaan amerikkalaisen ruokaohjelman sushintekijä oli ahtanut rullansa ihan liian täyteen riisiä sekä täytteitä. Tämän seurauksena rulla ei ollut mahtunut kiinni. Kihihi. Anekdootista viisastuneena vieraamme teki ihan saman virheen oman rullansa kanssa ja sai aikaiseksi todella muhkean pötkylän. Mutta hyvää siitä tuli, muotoseikoista viis. Minimalistisessa joulupöydässämme maistui sushin lisäkkeenä Mozzarella ja basilikanlehdet ryyditettynä vallan mainioksi osoittautuneella, Sweeney Toddin mieleen tuovalla Razors Edge -punaviinillä. Jälkiruuaksi olin leipaissut Vadelmapiirasta, jonka jälkeen siirryimme läträilemään jouluisilla viinaksilla. Tai siis E teki itselleen ja Jänismiehelle viskipaukun, johon tuli sekaan raastettua muskottipähkinää ja neilikkaa. Minä pysyttelin visaasti kaukana viskistä ja sosialisoin punaviinipullon omaan käyttööni.

Joulutarinaksi E:n kertoi kaveristaan, joka pitää Rammsteinista. Hän oli tarjonnut ystävilleen kiitospäivän aterian ja nimennyt pääruuaksi tulevan kalkkunan Rammsteiniksi. Linnun ollessa kypsää hän oli säätänytruokailuhuoneen valoja hämärämmäksi, pistänyt biisin "Rammstein" soimaan ja tuonut kunnon räimeen säestämänä hurjasti höyryävän lintupaistin pöytään. Meni kerralla perinteisen rauhallinen ja harras tunnelmaa uusiksi :) Olikohan ollut kovinkin mehevää rammsteinia?

Oikein tunnelmallinen joulu oli siis meillä. Saunaa oli tosin kalvava ikävä, nyyh. Salmiakkia ja ruisleipää sen sijaan löytyi, kiitos Zepan ja Jänismiehen kotiporukoiden.