Kaksi kansikuvaa

Kaikkien kissanystävien kesäiloksi kaksi fantastisen kaunista kansikuvaa Andre Nortonin kirjasarjasta Catfantastic. Tuli samalla testattua Tiikeritoverin uusi Lumix, jolla näköjään saa mukavan tarkkoja ja hyvävärisiä lähikuvia.

Itse Catfantastic -kirjoja en ole ehtinyt vielä lukemaan, joten en osaa vielä ottaa kantaa sisältöön, mutta nämä kannet jos mitkä houkuttivat hankkimaan teokset omakseni. Kuinka ollakaan, kansien tekijöistä tai kuvittajista (jotka olisivat kiinnostaneet minua enemmänkin) ei jostain syystä mainita kirjoissa halaistua sanaakaan.

Theophile-Alexander Steinlen: Kissa ja lankakerä

Tauko matkapäiväkirjoituksissa. Tämä kuva on sitten K-Musta. Muuten voi seurata ei-toivottua copycattingia, astetta vaarallisempaa kuin meditatiivisen Toikkasen tapauksessa. Paitsi että en tiedä neulooko Zepa ja onko täten aihetta huoleen :)

Saisikohan tätä jostain julistekoossa. Steinlenin kynänjälki on kyllä todella hienoa ja ilmeikästä, eikä tämä suhmuinen kuva tee sille laisinkaan oikeutta. Olen nähnyt kyseisen herran teoksia livenä joskus ammoin Turussa ja Kissojen Apoteoosi oli ehdoton suosikkini.

Brookhaven, Heckscher State Park & Bayard Cutting Arboretum

Sunnuntaina oli aika vaihtaa leiripaikkaa.

Jänismies saapui noutamaan minua kahdeksalta aamulla ennen töihin menoaan. Tai siis noin 20 yli kahdeksan, jolloin olin jo purkanut telttani ja viikannut kamani sotilaallisen tehokkaasti yhteen nippuun, odotellen aamukahville pääsyä.

Fyysikkojen suhteellinen aikakäsitys korostui entisestään sunnuntain kuluessa ja sen ansiosta sunnuntaista tuli koko reissun pitkäveteisin päivä. Jänismies vei minut mukanaan aidattuun ja tarkoin vartioituun Brookhaveniin ehdottaen, että heittäisi minut Heckscheriin vasta ruokatauolla. Suostuin, sillä en halunnut lisätä hänen työstressiään. Aamupäivä kului sitten miesten asuntolassa luvattomasti piileskellen, miesten vessaa salakähmäisesti käyttäen, nettiä tylsistyneenä räpläillen ja matkaoppaita lukien.

Ruokatauon aikaan kävi ilmi, että eipä nyt pääsekään Jänismies mihinkään, vaan sorvin ääressä on oltava hätäisen ruokatunnin jälkeen. Vientiaika venyi täten epämääräisesti iltaa kohti. Kävi jonkin verran kehtuuttamaan. Kiertelin ja katselin pari tuntia ympärilleni kansallislaboratorion alueella, kun kerta oli kulkuluvat hankittuna ja nettikään ei paria tuntia pidempään hotsittanut.

Sain tarpoa sunnuntaiksi työntekijöistä autioituneen kummituskylän kaduilla ylhäisessä yksinäisyydessäni. Tunnelma oli kuin jossain Stephen Kingin kirjassa, jossa jokin äkäinen hyppyrutto on pistänyt kaikki kaksijalkaiset matalaksi ja jossa vain ujeltava tuuli puhaltaa pitkin kansattomia katuja. Ainoita vastaantulijoita olivat peurat, pikkubambit, murmelit sekä kanadanhanhet, jotka tepsuttelivat ympäriinsä kaupunginomistajien elkein.

Kansallislaboratorion 21 neliökilometrin alueella on esimerkiksi vanha ydinreaktori, synkrotroni, valtava ympyrän muotoinen raskasionihiukkaskiihdytin ja tietysti lukemattomia tieteellistä tutkimusta tekeviä laitoksia. Laitosten sisälle minulla ei ollut yksikseni mitään asiaa, sillä siihen vaaditaan jo kaiken maailman turvallisuuskoulutukset ja suositukset. Hetken häilähti mielessä romantisoitu kateus intohimoisesti huipputiedettä työkseen tekeviä ihmisiä kohtaan, mutta sitten palasin taas maan pinnalle. Totesin, ettei minun taivaanrannanmaalarin luonteellani joka tapauksessa tiirailtaisi päivästä toiseen jonkin atomin hyppelehtimistä tai väsättäisi jotain hienomekaniikkaa. Että se siitä.

Sain Jänismiehen kyyditsijäkseni vasta kahdeksan aikaan. Olimme Heckscherin tullia muistuttavilla sisääntuloporteilla yhdeksän jälkeen, kun kävi jo pimenemään. Leirin portit menivät kiinni kymmeneltä autoliikenteen osalta, joten kauppareissun sijaan jouduimme tyytymään aika askeettiseen iltapalaan: purkki omenasosetta hapankorppujen kera. Onneksi eväskassini pohjalta löytyi myös pussi tonnikalaa suolapalaksi. Jänismies jäi kainalooni yöksi, kun ei enää jaksanut ajaa takaisin Brookhaveniin. Nukuimme makeasti, vaikka pienessä teltassa oli kahdestaan aika lämmintä. Teltan lämpiäminen aamuauringossa on muuten maailman paras herätyskello: ylös on noustava viimeistään yhdeksältä, jos ei halua saada lämpöhalvausta tai kuolla janoon.

Heckscher osoittautui Wildwoodia siistimmäksi, paljon isommaksi ja rauhallisemmaksi leiripaikaksi. Siellä oli olo kuin rouvan kukkarossa ja vartijat sekä poliisit pörräsivät pitkin puistoa innokkaammin kuin Brookhavenissa konsanaan. Koska alue oli yhtä käsittämättömän suurta ulkotapahtuma-aluetta, sieltä pois päästäkseen joutui näkemään hieman vaivaa. Maanantaina kävin talsimassa pitkän lenkin Great South Bayn rannoilla ja totesin, että rantakaislaa kasvavaa baanaa kyllä riittää siellä silmänkantamattomiin. Vastaantulijoita ei juurikaan ollut, autiuden tunnelma oli hätkähdyttävä.

Itse puisto tai sen rannat eivät olleet erityisen kauniita tai mielenkiintoisia, joten menin jututtamaan rangereita yksityiskohtaisempien kävelykarttojen ja liikkumisneuvojen toivossa. Jälleen kerran sain osakseni kummastunutta naureskelua ja leikinlaskua, tosin jututtamani tyypit olivat erittäin ystävällisiä ja avuliaita. "Me emme täällä Long Islandilla juurikaan kävele," totesi nuori miesrangeri ja lisäsi, että ehkä heidän sittenkin pitäisi, kun bensa on kerta niin jumalattoman kallista. Sain heiltä netistä tulostettuja karttasivuja, jollaiset olisin kyllä itse tulostanut mukaan, jos olisin vähänkään arvannut, ettei puistoissa mitään normaaleja ilmaisesitteitä jaeta. Heille esittämäni, kotona etukäteen suunnittelemani reissut saivat pään pyörittelyä osakseen ja vaikuttivat ilmeisesti heidän vinkkelistään todella hankalasti toteutettavilta. Teki mieli irvaista, että ei meistä kukaan vielä ole syntynyt pyörien päälle.

Etsin kartasta lyhyen reitin ennalta suunnittelemaani kohteeseen, Bayard Cutting Arboretumiin. Samalla totesin että lähin juna-asema, Great River Station oli vain muutamien kilometrien päässä, kuten olin etukäteen katsellutkin. Jalkakäytäviä käyttämilläni teillä ei ollut, mutta kyllä niillä pystyi liikkumaan suhteellisen turvallisesti kun piti silmänsä auki ja kulki vastaantulevan liikenteen puoleisella kaistalla. Teitä ympäröivät sellaiset vartioidut luksuslukaalit ja golfkentät, että sinne ei tainnut keskiluokalla olla paljon asiaa.

Tiistaina lähdin liikkeelle aikaisin. Kävin ensin lähidelissä juomassa kahvit, tuijottamassa television paikallisuutisia sekä säätiedotteita ja lukemassa päivän lehdet. Sitten jalkauduin Great River Roadille, suuntanani Arboretum. Osoittautui, että kävelymatkaa metsäpuutarhalle oli tuskin nimeksikään. Paikka oli aivan hyrisyttävän ihana, hieman samankaltainen, kuin Ithacan Forest Home, mutta vieläkin monipuolisempi. Arboretumin kehittäminen oli aloitettu William Bayard Cuttingin toimesta jo niin aikaisin, kuin 1887 ja pitkään jatkuneen, rakkaudella tehdyn työn hedelmät kyllä huomasi. Kiittelin itseäni onnistuneesta kohdevalinnasta ja puiston keskustassa olevassa hurmaavassa kartanossa kahvit nautittuani, suuntasin alueen viheriöiville poluille.

Alueen villimetsän täyttämällä lahdekkeella näin kahlaamassa lumivalkoisen jalohaikaran (Egretta albea). Se otti häiriintyneenä hatkat heti kun koitin kuvata sitä. Rubiininpunaisen, minua kiitettävästi juoksuttaneen Ruddy Darter (Sympetrum sanguineum) -sudenkorennon sain onneksi ikuistettua, muuten olisi harmittanut liian paljon. Punainen komistus (vain urokset ovat punaisia) istahti hetkeksi lepäämään korrelle, jolloin sain tehokkaalla zuumilla siitä yhden ainokaisen kuvan.

Alueen havupuut tuoksuivat ihanasti pihkalle auringonpaisteessa. Niiden joukossa oli aikamoisia metusalemeita huolimatta siitä, että vuonna 1985 alueella raivonnut hurrikaani oli pistänyt halki, poikki ja pinoon lukuisia alkuperäiskasveja. Korkeiden havupuiden lisäksi minuun vetosivat mystisesti oksistonsa alle suojaisan mörrimöykynluolan muodostaneet puut, jollaisia olisi mitä ihaninta olla omassa unelmien puutarhassa.

Eräs puistossa vastaan tullut vanha mies opasti minut katsomaan lammessa soutelevia Snapping Turtleseja eli näykkijäkilpikonnia (Chelydra serpentina). Hän painotti, että ne sitten tosiaan purevat ja lujaa. Eipä olisi tullut mieleenkään mennä rapsuttamaan kuonosta noita kunnioitettavan kokoisia äkäpusseja, joiden ansiosta moni uimari on kuulema menettänyt varpaansa! Sain kuvan isoimmasta kaihisilmäisestä yksilöstä, joka nosti päänsä veden pinnalle kun menin altaan reunalle kurkkimaan.

En käy luettelemaan tässä kaikkia lukuisia viherkasveja, joita kävin nuuhistelemassa, kuvaamassa ja ihmettelemässä, mutta kartanon naisten vessasta on tehtävä erityismaininta. Se oli sisustettu hyvin ylellisesti ja romanttisesti, seinällä olevine hempeine tauluineen. Oli muuten ehdottomasti kaunein vessa, jossa olen koskaan käynyt. Kartanossa toimivassa lahjakaupassa päivysti herttainen mummeli, joka kertoi tekevänsä kassalla vapaaehtoistyötä. Juttelin hänen kanssaan tovin vieraista kielistä ja sen semmoisesta, kun hän sattui kehaisemaan aksenttiani kauniiksi.

Aurinkoista päivää varjosti vain yksi ikävä seikka. Nimittäin se, että olin unohtanut innoissani touhutessani puhelimeni teltalle. Samoin unohdin lähettää aamulla liikkeelle lähtiessäni sovitun "olen ok" -viestin Jänismiehelle. No hänhän oli huolestunut kauheasti 18 tunnin informaatiokatkoksesta ja lähtenyt kesken työpäivän hakemaan minua. Juuri kun olin viiden tunnin puistotarpomisen jälkeen lähdössä takaisin leirille päin, Jänismies tuli minua vastaan huolesta vihertävänkalpeana ja musta pilvi sekä kallo luut ristissä päänsä päällä. Hetken henkeä vedettyään hän totesi, että vähensin juuri hänen elämästään noin kaksikymmentä vuotta plus harmaannutin puolet hänen hiuksistaan. Hän oli meinannut saada halvauksen huolesta, kun ei löytänyt minua mistään, eikä kukaan leirialueella ollut nähnyt minua koko päivänä.

Unohduksesta seurasi kohtuullisen vakava keskustelu, joka ankarasta sävystään huolimatta antoi osviittaa siitä, miten paljon tuon miehen täytyy minusta välittääkään. Olin kyllä kovasti pahoillani siitä, että muistini on kuin tuuliviiri. Kun näen jotain kiinnostavaa, kaikki muu unohtuu tuhkana tuleen. En vain vieläkään osaa ajatella, että joku olisi minusta noin lyhyen ajan sisällä tavattoman huolissaan, koska olen luutunut ajatteleman, että olen yksinänikin pärjääjä ja selviytyjä, joka ei pääsääntöisesti hankkiudu hankaluuksiin. Onneksi sentään sain tunnin kestäneen murjotuksen ja marmatuksen jälkeen anteeksi.

Jänismiehen lähdettyä takaisin Brookhaveniin, talsin ilta-aurinkoiselle merenrannalle uimaan lillulämpimään veteen. Lähetin miehen perään monta nöyrää ja rakastavaa tekstiviestiä.

Wildwood State Park

Kotona taas. Erittäin aurinkoisia ja hiekkaisia terveisiä Long Islandilta ja Fire Islandilta. Olen naarmuilla, auringonpolttamilla, itikanpuremilla, näppylöillä ja jalat loputtomasta kävelemisestä tönkköjäykkinä. Yksi varpaistani muistuttaa rakon ansiosta enemmän karviaismarjaa kuin varvasta. Korvat rahisevat vieläkin puolillaan hiekkaa ja samaa tavaraa olen putsannut varmaan kaikista muistakin onteloistani. Mutta olenpa vaan syvän tyydyttynyt ja onnellinen siitä, että tuli lähdettyä. Elämän harvoja tarkoituksia ja käyttöohjeita on mielestäni mennä, kokea ja nähdä uusia asioita.

Reissuni suuntautui New Yorkin itäpuolella olevalle valaanmuotoiselle saarelle, tarkemmin ottaen Suffolkin piirikuntaan. Alun perinhän minun ei ollut edes tarkoitus lähteä minnekään sillä aikaa, kun Jänismies suunnisti Brookhavenin National Laboratoryyn. Mutta sitten minua purikin matkakärpänen (vai olisiko sopivampaa sanoa, että matkapunkki tai matkamoskiitto tässä tapauksessa) ja mukaan oli päästävä. Onneksi tein päätökseni ajoissa ja sain melkoisen nettisurffaamisen jälkeen tehtyä camping-varaukset Wildwoodin ja Heckscher State Parkin alueille.

Ensimmäinen ideani lähteä telttailemaan Fire Islandille kaatui alkuunsa siihen, että Watch Hillin leirintäalueen henkilökuntaa ei saanut langan päähän. Eivätkä he myöskään vastanneet tiedusteluihini sähköpostitse, muuta kuin kehotuksella soittaa numeroon, jossa oli vastaaja päällä. Ainoa ohje leiripaikan saamiseksi oli pistää shekki tulemaan ja he lupasivat katsoa SITTEN shekin saatuaan, onko alueella tilaa. Pitäkööt leirinsä, ajattelin. Minähän en rahaa lähettele mihinkään epämääräisille tahoille, jos heiltä ei kerran mitään takeita tai informaatiota irtoa etukäteen. Verkossa ilmoitetut puhelinnumerotkin taisivat olla vanhentuneita, päätellen myöhemmin paikan päältä hamstraamistani esitteistä. Onnekseni en ripustautunut tuohon ideaan härkäpäisesti, sillä päivävisiitillä kävi ilmi, että kymmenen päivää Fire Islandilla olisi saattanut hyvinkin vastata telttailua Saharassa.

Ensimmäiset neljä yötä vietin Long Islandin pohjoispuolella, Wading Riverin kylän lähellä sijaitsevassa Wildwood State Parkissa. Kun saavuin sinne keskiviikkona, paikassa oli aivan ihanan rauhallista ja hiljaista. Väkeä tuskin nimeksikään, eikä etenkään kakaroita, oi onnea! Leiripaikka oli puiden katveessa ja pitkä merenranta sijaitsi lähellä pienen metsäpolun päässä. Illan hämärtyessä yöperhoset lepattelivat leirissä ympäriinsä ja tulikärpäset tuikahtelivat. Tähtitaivaskin näkyi pimeällä kauniisti. Rannalle johtavalla polulla näin illan hämärissä kookkaan lukin, joka oli tarpeeksi vahva kantaakseen saalistamaansa valkoista yöperhosta. Samanlainen vorriainen piti minulle seuraa (vai vahtia?) myös suihkussa käydessäni.

Tunti sen jälkeen kun olin ensimmäisenä iltana nukahtanut, paikalle saapui kunnon rankkasade ja noin neljän kilometrin säteellä pyörinyt ukkonen, joka sai minut huolestumaan turvallisuudestani. Onneksi salamojen leiskunta ja kumea jyrinä meni ohi tunnissa ja koko loppureissu olikin leirikasteen jälkeen pelkkää auringonpaistetta.

Suurin osa Wildwoodin ajasta meni siihen, että lorvailin pitkin autiota rantaviiva, keräilin kiviä, otin valokuvia, tarkkailin huvittuneena tiiviisti toistensa välittömässä läheisyydessä rannalla kyhjääviä ihmisiä ja heidän touhujaan sekä kiskoin leirikioskista saatavaa hyvää kahvia. Kioskin pitäjä oli sitä mieltä, että mikään ei ole niin pahaa, kuin seisonut kahvi ja keitti minulle aina tuoreen pannullisen kun tulin toiveikkaana norkoilemaan. Pimeän laskeutuessa luin ajan kulukseni otsalampun valossa Joanne Harrisin uusinta kirjaa Runemarksia ja Wade Brackenburyn kiehtovaa Tiibetinmatkakirjaa, Yak Butter & Black Tea.

Kun havaitsin Long Islandin pohjoispuolen joukkoliikenteen kohtuullisen näivettyneeksi, välimatkat etukäteen huolimattomasti arvioimaani paljon pidemmiksi, enkä myöskään saanut paikan päältä mistään aikatauluja tai muutakaan infoa, (niin kuin olin naivisti kuvitellut), tyydyin viettämään aikaani leirissä ja sen lähiympäristössä. Jänismies tosin tahtoi, että hankin pahan sään varalle kulkuluvat myös Brookhaveniin, joten kävin siellä kuvattavana, syynättävänä ja lätysköitävänä yhden aamupäivän aikana.

Sen verran tempaisin, että kävin Manorvillessä katsomasa paikallisen nähtävyyden, joka on etupäässä lapsille tarkoitettu, mutta joka sopi meikäläisen eläinhullulle luonteelle vallan mainiosti. Manorvillessä on keskellä ei mitään pienimuotoinen eläintarha tai ennemminkin farmi, jossa hoidetaan loukkaantuneita, heitteille jätettyjä ja ei-toivottuja eläimiä. Siellä on sikoja, kanoja, kameli, laamoja, alpakoita, ilves, apina, aasi, kalkkunoita, peuroja, krokotiili, japanilaisia silkkikanoja, ankkoja, kaneja, marsuja ja muutamia muita otuksia, joita en ensinnäkään tunnistanut entuudestaan ja joiden nimi ei tarttunut muutenkaan mieleen. Paikka oli valokuvaamisen suhteen otollinen ja sain useampiakin hauskoja otoksia mm. maailman rumin -kilpailun tähtikaartia edustavista sioista ja hämärästä eläimestä, joka näytti jäniksen ja peuran risteytykseltä. Olisin voinut kuvata japanilaisia silkkikanoja vaikka kuinka kauan, sillä ne olivat todella veikeitä, karvavarpaisia ja pöfföisiä töyhtöhyyppiä.

Kameli oli minusta kovasti kiinnostunut, kun menin sen lähelle napsimaan otoksia, mutta jätin sen suosiolla paijaamatta (farmin eläimiin saa siis koskea), sillä mielessäni kummitteli tarina kameleista, jotka suuttuessaan saattavat yrpätä vatsansa sisällön dissaamansa tyypin päälle. Pienen hevosen näköistä, ihaa-mentaliteetilla varustettua ja pehmeäturpaista kavioeläintä sen sijaan rapsuttelin, siulittelin ja halailin mieluusti. Sillä oli tosi rankkaa, sillä se joutui olemaan samassa aitauksessa raivostuttavaa melua pitävän aasin kanssa ja sietämään aasin jatkuvia sekstailuyrityksiä, jotka olivat kokoerosta johtuen täysin mahdottomia.

Jouduin hankkiutumaan Manorvillestä pois paikallisen taksin kyydissä, kun kävi ilmi että kävelymatka olisi vienyt puoli päivää pitkin hurjaliikenteisiä teitä. Bussitiedusteluilleni hymähdettiin vain hyväntuulisesti, että ei meillä semmoisia täällä kulje. Kuskini oli kotoisin Arizonasta ja kertoi nähneensä siellä kalkkarokäärmeitä, kun jotain jutellakseni kysäisin. Kaverin kanssa oli helppoa höpöttää small talkia, vaikka yksinään vaelteleva naisihminen tuntui kummastuttavan häntäkin melkoisesti. Naureskelimme esimerkiksi erään uskomattoman taitavan nuoren kuskin tekemälle linkkuveitsikäännökselle ja onnistuin lohkaisemaan, että monet ihmiset eivät osaa tehdä pyöränkään kanssa niin notkeaa käännöstä, kuin mitä kyseinen heppu suoritti pitkän säiliöautonsa kanssa.

Torstai ja perjantai menivät pitkälti tarpoessa ympäriinsä silmämunat pyörien. Herätin jonkinasteista epäuskoa esimerkiksi minua ihan varta vasten kopistaan jututtamaan tulleessa vanhassa puistovahdissa. Hän oli nähnyt minun tarpovan huvikseni lähikylään kaupalle ja takaisin, suuntaansa ehkä noin nelisen kilometriä. Totesin rakastavani kävelemistä ja hän oli, että eipä siinä mitään, vaikka naamasta näki, että hän piti minua hiukan hurahtaneena. Käveleminen on Long Islandilla todella kummallinen ajanvietemuoto, minkä tulin myöhemmin huomaamaan oikein alleviivatusti.

Perjantaina tulin ottamaan teltalleni pienet iltapäivänokoset ja noin viiden aikaan huomasin viikonlopun todella alkaneen. Karavaanarit saapuivat ja jättimäiset perheteltat nousivat pystyyn. Omani oli kuin kirpun teltta muhkeimpien luomusten rinnalla. Macholta kuulostava paksu mies asettui lukuisan jälkikasvunsa kanssa naapuritontilleni ja piti siellä kukkoilevaa mölyä leiriään pystyyn väsätessään. Hauskana vitsinä hän päästi kokoamispuuhiensa aikana pitkän, märän pierun ja nauroi makeasti päälle. Siirryin suosiolla notkumaan loppuillaksi rannalle, jossa puolen mailin kävelyn jälkeen sain pitää rantaviivaa täysin omanani. Ei ristin sielua missään. Ja ne auringonlaskut, kuva kertonee enemmän kuin tuhat sanaa!

Viikonloppuna Wildwood muistutti multikulttuurista mustalaisleiriä. Kovaääniset ja juntahtavat, ilmeisesti niin kutsuttua trash-kansanluokkaa edustavat eriväriset aikuiset mölysivät useammalla kielellä, penskat kirkuivat, riehuivat ja huusivat kuin perkeleet, nuotiotulet paloivat, kitarat ja mankat soivat, mausteinen ruoka tuoksui ja meno oli kaikenkaikkiaan melkoisen vilkasta. Aluksi se tuntui ärsyttävältä, mutta kun huomasin, ettei kenestäkään ole minulle henkilökohtaista häiriötä, mekkala menetti merkityksensä. Minulla ei ole paradoksaalisesti vaikeuksia nukkua tasaisessa melussa, vaikka heräänkin helposti, jos joku rapsahtaa teltan välittömässä läheisyydessä. Ihan makeat yöunet sain vaikka jytke ilmeisesti jatkui aamutunneille asti. Joillakin leiriläisillä tosin tuntui olevan keskinäistä sanaharkkaa ja kahnausta, sillä telttani ohi meni mm. nainen joka toitotti ilmeisesti puhelimeen vihaavansa espanjalaisia ihmisiä ja vihaavansa meksikolaisia ihmisiä syystä että "ne ovat yksiä saakelin mölyapinoita ja ovat koko ajan molottamassa kovaan ääneen tyyliin paa-paa-paa-paa". Kuulin myös machon naapurini uhoavan, että "I don´t want anybody to look at MY wife." Varmuuden vuoksi nukuin avattu linkkari käden ulottuvilla, vaikken erityisemmin edes kokenut olevan sille tarvetta. Eipä se vara koskaan venettä kaada.

Kun saavuin lauantai-iltapäivänä kävelyltäni leiripaikkaan, huomasin että noin metrin päähän teltastani oli pystytetty verkko. Lukematon lauma intialaisia (hattalaheijaa-englannista päätellen) tyyppejä pelasi tontillani jotain lentopallomaista koppipeliä. Ilmeeni oli varmaan näkemisen arvoinen, sillä intialaiset alkoivat heti pyydellä anteeksi, että olivat siinä pelaamassa ja väittivät että eivät arvanneet kenenkään leiriytyvän (pystyssä sojottavasta teltastani huolimatta) juuri siinä. No shit, Sherlock. He lupasivat lähteä heti pois, mutta olin jo ehtinyt nielaista taimelle nousseen reviirikiukkuni ja hyväntahtoisuuden puuskassa sanoin, että sen kun pelaatte, kun teillä kerta näyttää olevan noin hauskaa. Itse jatkoin matkaani liaanien peittämän metsän siimekseen. Myöhemmin huomasin ärtymyksekseni, että samat tyypit olivat lupaa kysymättä sosialisoineet leiripaikkani pöydän omaan leiriinsä ja jouduin myöhemmin roudaamaan sen Jänismiehen kanssa pois sieltä, kun en yksin jaksanut kantaa. Lisäksi heillä oli todella mielenkiintoinen illanvieteohjelma, jossa he lauloivat ja tanssivat ja säestivät itseään autonsa varashälyttimellä... No, hupinsa kullakin.

Long Islandin punkki- ja moskiittovaroitukset pitivät enemmän kuin hyvin paikkansa. Ensimmäisenä päivänä yksi punkki ehti melkein purra itsensä kiinni kämmenselkääni. Viime tingassa pistoksesta havahtuneena liiskasin sen. Punkkeja sai kapistella karkotteesta huolimatta vaatteistaan irti joka kerta, kun oli käynyt nurmikoilla kävelemässä ja erään metsäreissun jälkeen nypin vaaleista housuistani, sukistani ja kengistäni irti peräti 15 punkkia. Ihme kyllä yksikään ei onnistunut piiloutumaan telttaani ja puremaan itseään minuun kiinni yön pimeinä tunteina.

Käytin matkallani Kiss My Facen luonnonmukaista Swy Flotter -ötökkäkarkoitetta deetiä sisältävien myrkkyjen sijaan. Ikäväkseni täytyy sanoa, että hyvistä tarkoitusperistään huolimatta kyseinen aine oli ainakin itikoiden suhteen Kiss My Ass -luokkaa. Luulen että ötökäntorjunnassa oli olennaisempi rooli mukaan varaamallani eukalyptusöljyllä, jonka hajun huomasin elävällä punkilla tuotetta testattuani aiheuttavan sille hyvin tukalat oltavat. Itikat sen sijaan antoivat pitkät tököteilleni ja söivät minua oikein hyvällä ruokahalulla, joten täytyy vain toivoa, etten sentään onnistu saamaan seitsemää oikein Länsi-Niilin-virus lottoarvonnassa.

Jenkit osoittivat moskiitto-ongelman suhteen "ihailtavaa" ongelmanratkaisukykyään myrkyttämällä läsnäoloaikanani ainakin osan Long Islandista ja Fire Islandista lentokoneista käsin. Huomasinpahan vain eräänä aamuna myrkytysilmoituksen sekä paikallislehdestä, että delin telkkarissa näkyvistä uutisista. Niissä kehotettiin raskaana olevia naisia sekä lapsia pysyttelemään lentosumutusten aikaan sisätiloissa. Ou jee, muillahan ei tietenkään ole paskankaan väliä. Sitä en sitten tiedä, että kylvettiinkö myrkkyjä jonain päivinä niille alueille joilla itse oleskelin. Ainakin leirialueeni polunvarteen oli ilmaantunut ilmoituslappu rikkaruohontorjunta-aineiden levityksestä mukavasti ennen aamuseitsemää, kun kaikki vielä tuutivat pahaa-aavistamattomina teltoissaan.

Eli tällainen oli ensimmäinen Long Islandin lomapätkä. Myöhemmin lisää kertomusta saaren huomattavasti hektisemmältä ja kuumemmalta eteläpuolelta.

Teltta ja reissunainen

Elämä ei ole minun vinkkelistäni mitään kunnon elämää, jos ei vähintään kerran vuodessa pääse asumaan telttaan ja elämään askeettisesti. Raitista ilmaa saa silloin niin paljon, että paluun jälkeen sisällä nukkuminen on useiden viikkojen ajan tukalaa ja ahdistavaa, kuin olisi tomuliina naaman päällä. Elimistö tietää kyllä hyvin, kumpi on ihmiselle se luonnollinen elementti, vaikka olemmekin rotuna degeneroituneet niin, että luulisi meidän olevan tehty sokerista.

Ylihuomenna heivaan teltan, täyden rinkan, makuupussin ja muuta tarpeellista roinaa auton takaluukkuun. Sitten alkaa kesäseikkailu. Kymmenen päivää tällä kertaa, mutta hyvin lyhyellä säteellä ja vain kerran leiripaikkaa vaihtaen. Yksin.

Miehet ovat kuorossa ihmetelleet, että "ooh" kuinka minä voin mennä yksin telttailemaan. Miksiköhän samaa ei koskaan kysytä miehiltä? Pitäisiköhän vastata, että en tosiaan tiedä kuinkahan tällaisena eteerisen hentona, kalpeana, kainona, lihaksettomana, mulkaisusta pyörtyvänä, piipittävä-äänisenä, itsepuolustuskyvyttömänä pikku ressukkana mahdankaan oikein selvitä. Tai sitten voisin joskus vain tylysti tokaista, että kyllä minäkin osaan nukkua valppaasti puukko tyynyn alla ja en epäröi käyttää sitä, jos tarvetta ilmenee.

Tiedossa meditatiivisia kävelyjä ja aarteiden kampaamista rannoilla. Aaltojen pauhua. Aurinkoa. Uusia eläimiä ja kasveja. Kiviä. Suolaa. Hiekkaa. Meritähtiä. Uponnut metsä. Yötaivas. Majakoita. Aikaa ajatella ja kirjoittaa ilman tietokonetta. Ennen kaikkea täysin vapaus ottaa valokuvia ilman kenenkään hoputtamatta ja pitkästymättä kuoliaaksi, kun zuumaan viidettätoista minuuttia jotain karvaista ökkömönkiäistä, pitkin metsänpohjaa kontaten.

Alueella on kuulema aggressiivisia punkkilajikkeita ja itikoita, joita vastaan olen varustautunut luonnonmukaisella ötökkäkarkotteella ja ärhäkällä eukalyptusöljyllä. Pitäisi ehkä ottaa vielä citronellakynttilä-ämpärikin messiin varoilta. Minua eivät vorriaiset syö vastaan panematta.

Ehkä saan joinakin iltoina mieluista seuraa pieneen lainatelttaani, jos Jänismiehen työt antavat myöten. Yhden yhteisen yön voisimme minun toiveideni mukaan viettää kaukana muista, eli "wildernesissä," jos ei tule liian kiirus palata takaisin Ithacaan.

Matkarapoa luvassa joskus 20 päivän tienoilla.

Pelastusoperaatio Pesukarhu

Tuli taas koettua sellaista, että tuikki adrenaliinia veressä vielä pari tuntia tapahtuneen jälkeenkin.

Olin Jänismiehen seurana puolesta yöstä aamukolmeen asti töissä, kun piti sulattaa ja kuivata kryostaattia. Lähdimme sitten kotiin ja läntystimme leppeän lämpimässä yöilmassa laitoksen takapihalla olevalle autollemme. Kääntyessämme nurkan ympäri saimme kunnon sätkyn, kun autojen varjoissa hiipivä matala, köyryselkäinen elukka päästi pahan porun. Kiilusilmäinen naamionaama osoittautui pesukarhuksi. Samalla alkoi kuulua hurjaa kirkumista myös edessämme olevasta viemärikaivosta.

Viemärin ritilässä roikkuivat pienet, mustat ja hyvin inhimillisen näköiset sormet toivat viimeistään mieleen jonkin epämääräisen viemärikauhuelokuvan. Ritilässä roikkuja huusi kuin päätä leikattaessa ja tajusimme pian, että siellähän on muuten pesukarhunpoikanen loukussa. Nopean tilannekatsauksen jälkeen Jänismies ryntäsi hakemaan rukkasia laitokselta ja minä jäin vahtimaan tilannetta.

Pidin silmällä pesukarhuemoa, sillä oli todennäköistä että se yrittäisi puolustaa pentuaan kynsin ja hampain. Tiedän, että pesukarhut ovat ahdistettuina hyvin aggressiivisia ja niillä voi olla vesikauhu, joka ei välttämättä aiheuta kantajalleen mitään näkyviä oireita, mutta tarttuu kyllä puremasta tai raapaisusta.

Emo kiersi minua lyhyellä säteellä selkä köryssä, sähisten minulle. Se oli hyvin kaunis, hopeaturkkinen eläin. Puhuin sille hiljaa ja tyynnyttelevästi, varautuen koko ajan ottamaan jalat alleni ja ryntäämään sisätiloihin. Yllätyksekseni emo antoi periksi, lähti perääntymään ja hiipi laitosrakennuksen nurkalle. Juuri ennen kuin Jänismies ja hänen avuksi lähtenyt työkaverinsa E saapuivat pihalle, näytti siltä että emo kiipesi talon seinää ylöspäin sadevesiränniä pitkin. Käskin poikia pitämään selustaansa silmällä ja laitoin merkille, että natiivi E oli erittäin varuillaan. Hän piti ilmeisesti tilannetta vaarallisena (tosin ihan perustellusti), koska ei tullut lamppunsa kanssa lähellekään viemärin ritilää. Pyysin lampun häneltä itselleni ja menin kurkkaamaan. On tullut nuorempana sen verran käsiteltyä villikissoja, että tiedän mitä odottaa, jos eläin sekoaa pakokauhusta.

Jänismies nosti rukkasilla viemärin kantta ja asetti sinne lankun. Pikkukarhu pudottautui viemärin pohjalle parkumaan. Näimme, että kaivoon johti todella ahdas sadevesiputki jota pitkin se raukka sinne oli itsensä pungertanut, eikä osannutkaan tai pystynytkään enää palaamaan takaisin. Menimme kauemmas odottelemaan, että pesukarhu mönkisi pois loukustaan. Kun se oli ryöminyt hetken aapailtuaan lankkua pitkin ylös, syöksyimme nostamaan viemärinkantta paikoilleen, ettei pikkuinen vain menisi sinne uudestaan.

Silloin parkkeeratun auton alla eksyneenä tötterehtivä "minicritter" äkkäsi meikäläisen ja lähti viipottamaan nenäänsä kipristellen minua kohti, vaikka paukutin rukkasiani yhteen ja koitin häätää sen tiehensä. En tiedä mitä vielä hetki sitten meitä aivan järjettömästi pelänneen pikkukarhun päässä ja ennen kaikkea nenässä liikkui. Se suuntasi erittäin päättäväisesti minua päin, vaikka peräännyin koko ajan sen tieltä välttääkseni koskemista. Pakitin ja pakitin, mutta pikkutyyppi vain viipotti minua kohti säälittävän nyyhkyttäviä mnyyh, mnyyh -ääniä päästellen. Paikallaan seisovista pojista se ei piitannut tuon taivaallista. Pitäisiköhän minun kenties olla feromoneistani ja niiden lähettelemistä eläinemoviesteistä huolissani :) ? Sivukaneettina mainittakoon, että pesukarhuilla on erittäin hyvä hajuaisti.

Poikien hämmästyneiden katseiden ja epäuskoisen naurunkäkätyksen saattelemana minä kipitin isoja luuppeja pitkin pihaa, itkevä pieni pesukarhu kintereilläni. Se ei luovuttanut sitten millään, vaikka paukutin edelleen rukkasiani yhteen ja huusin sille lujaa, että hus mene pois! Hetken aikaa jonkinlainen pateettinen emovaisto (pienet suloiset pörröiset eläimet, you know) meinasi ottaa minussa vallan ja olin vähällä katsoa, että mitä pesukarhu oikein meinaa. Siis sen eleet eivät missään nimessä olleet aggressiivisia, vaan tyystin sellaisia että "oota pliis mua, oota pliis mua, ota mut syliin". Kun näytti todennäköiseltä, että se todella luulee minua emokseen, aikoo tulla minuun kiinni ja kenties jopa kiivetä lahjettani pitkin, tulin taas järkiini ja otin ritolat. Kallossani takoi karu totuus siitä, että emo mahdollisesti hylkää poikasen, johon on tarttunut ihmisen haju.

Tein harhautuksen houkuttelemalla pikkuisen siihen kohtaan, missä emo oli viimeksi ollut. Kieppasin parkkeeratun auton ympäri ja otin täpöillä spurtin sinne, missä päätään pyörittelevät E ja Jänismies seisoskelivat kameran puutetta kovasti harmitellen. Pikkuinen jäi hämmentyneenä nurkkaan nuuhistelemaan. Sitten se vasta alkoikin nyyhkyttää. Jestas mikä ääni! Aivan erilainen, kuin aiempi hätääntynyt kirkuminen ja se todella toi mieleen itkemisen.

Minä olin ihan ahdistuksissani pienen pesukarhun hädästä ja huolissani siitä, että emoa ei enää näkynyt missään. Päätimme hetken seurata tilannetta kauempaa. Yhtäkkiä, pennun lyllertäessä pitkin seinänviertä, varjoissa häilähti isompi eläin. Emo oli sittenkin tullut noutamaan pikkuistaan. Emme tajunneet, mistä se varjoeläin oikein oli materialisoitunut, sillä piha (jossa oli hyvä näkyvyys) oli hetkeä sitten ollut täysin tyhjä.

Se, mitä seuraavaksi tapahtui, oli aivan uskomatonta. Emo nappasi pennun hampaisiinsa ja lähti kiipeämään sen kymmenmetrisen kerrostalon vesiränniä pitkin kohti kattoa. Katselimme leuka rinnuksille tippuneena, että tuo ei voi olla totta ja nuo putoavat ihan saletisti. Pesukarhu kun ei todellakaan ole mikään pienen oravan kokoinen tarrapallo vaan reilusti kissaa suurempi ja paksumpi punkero. Mutta niin se emo vain metri metriltä hiissasi itsensä ränniä pitkin ylös, ohitti todella hankalan, negatiivisen kallistumakohdan ja hävisi katolle. Ilmeisesti reitti oli sille tuttu, se oli tarkkaillut siellä tilannetta ja laskeutunut poikasen vapauduttua huomaamattamme takaisin alas. Myöhemmin tarkistimme verkosta faktan, että pesukarhut ovat huikeita kiipeilijäeksperttejä. Niiden ihmismäiset sormet ovat erittäin näppärät ja tuntoherkät ja niiden takajalat kääntyvät niin, että ne pystyvät kiipeämään pää alaspäinkin. Mutta että tuommoinen kiipeäminen pentu suussa... huh, huh.

Me poistuimme paikalta ihan äimän käkenä. Oli hyvä mieli siitä, että oli onnistunut tekemään hyvän työn, mutta toisaalta taas rintaa pusersi huoli siitä että pääsevätköhän ne katolta takaisin alas vai onko pentu kohta taas viemäriputkessa. Murhettaa se, miten vaarallisessa ympäristössä nuo hurmaavat otukset joutuvat kaupungissa elämään. Tuon tuosta raitahäntiä näkee tien poskessa auton alle jääneinä. Ei ole elämä niilläkään helppoa.

Tarinalla on todella ikäväkin puolensa. Inhoni ihmiskuntaa kohtaan otti taas aimo harppauksen, kun myöhemmin löysin verkosta muutamienkin punaniskajunttien amerikkalaisten vinksahtaneita asenteita pesukarhuja kohtaan. Eräskin isä hehkutti kuinka paha ja vallan demoniset mittasuhteet saanut pesukarhu TERRORISOI tahallaan hänen pientä, viatonta tytärtään. Tyttö kuulema nyyhkii iltaisin, että coon-coon tulee ja vie hänet! Isä pyysi ihmisiltä neuvoja pesukarhun myrkyttämiseen, lisäten että vinkuvien vasureiden ja muiden hyvistelijöiden ei kannata vaivautua hänelle vastaamaan.

Hänelle oli kuitenkin osuvasti vastattu, että olet aika halveksuttava roolimalli opettaessasi lapsellesi, että kaikki epämiellyttävät ja pelottavat olennot pitää tappaa heti kättelyssä, eikä muita vaihtoehtoja muka ole olemassakaan. Häneltä myös kysyttiin, että meinaatko myrkyttää sängyn alta mörötkin, kunhan tyttösi alkaa pelätä niitä. Ison koiran hankkiminen, pihan siivoaminen, Repel-karkotteiden sumuttaminen, pippuriuutteen levittäminen, otuksen loukuttaminen ja pois vieminen, penskansa perään katsominen, (pesukarhut muuten liikkuvat yöllä, että ihmettelen hiukan, miten se lapsi muka voisi joutua yksinään, pimeässä, yöaikaan pesukarhun kanssa nokitusten) pesukarhuista lapselleen maltillisesti kertominen tai vaikkapa omalle reviirilleen pissaaminen eivät nähtävästi tänne punaniskalle kelvanneet neuvoiksi, vaan MYRKYTTÄMÄÄN piti ehdottomasti päästä. Tekisi mieleni neuvoa, että katkaise äijä siemenjohtimesi, niin se pahin osa ongelmaa ratkeaa kenties itsekseen.

Toinen latvalahoinen, julkikristitty äiti puolestaan hehkutti miten ihanaa ja mahtavaa onkaan kun hänen upean aloitekykyiset poikansa saavat niin mielettömät kiksit siitä, että metsästävät, tappavat ja nylkevät pesukarhuja. Hänen kuvauksessaan toistui niin monta kertaa sana excited, että olivat ilmeisesti nyrjähtämäisillään siitä riemusta, että saavat TAPPAA ja nylkeä eläimiä. Pojat olivatkin kuin naantalin aurinkoja, saatuaan pesukarhuja häkkiin ja päästyään kalttaamaan niitä lakkitarpeiksi. Eikä ihme kun, kunnon luomakunnan herratar-asenteella varustettu äiti niin vuolaasti moista toimintaa ylistää. Häkitetyn pesukarhun kuvan kera piti oikein riemuita, että "He will soon be a cooncap!". Hyi helvetti, etten sanoisi.

Ymmärrän täysin, että pesukarhut ovat monin paikoin todella kiusallisia tuhoeläimiä, rabieksen takia jopa ihmiselle vaarallisia ja helposti liikaa lisääntyessään sietämätön ja muulle eläimistölle haitallinen maanvaiva. Niitä on aivan pakko rajoittaa metsästämällä, kun kerta ihmiset ovat tunkeneet niiden kanssa samoille apajille. Mutta sitä minä en ymmärrä, kun äiti iloitsee ja kannustaa ylpeydestä pörhöllään poikiaan tuntemaan pulppuavaa riemua ja mielihyvää siitä, että nämä tappavat eläimiä. Eikö vastuuntuntoinen metsästäjän pitäisi oppia nimen omaan pitämään itsensä moisten tunnejuttujen ulkopuolella, sillä muutenhan metsästetään pelkästään tappamisen ILOSTA, JÄNNITYKSESTÄ ja HUVIKSEEN? Ihan vain siitä syystä, että elävän olennon kuolema aiheuttaa mukavaa kutinaa vatsanpohjassa ja tekee sinusta sankarin. Ja mitä helvettiä tuon ikäiset kakarat ylipäätään tekevät metsästämässä? Heidän pitäisi olla paijaamassa eläimiä, opettelemassa empatiaa ja tappamassa vasta sitten, kun aivot ovat tarpeeksi kehittyneet realistisesti tajuamaan mistä elävän olennon hengen ottamisessa on kyse. Eipä tosin tarvitse enää ihmetellä, millaisessa maaperässä niitä tappamiseen ja sotimiseen kivan mutkattomasti suhtautuvia miehiä kasvaa.

Jos murhe ja synkistys pesukarhujen karuista kohtaloista valtaa mielen, katsokaa vaikka city-eläinten ahdingosta kertova animaatioelokuva nimeltä Pom Poko (edit: joka siis kertoo tanukeista eli supikoirista, ei pesukarhuista). Sitä voisi suositella lämpimästi edellä mainitun perheen lapsillekin. Tai käykää vilkuilemassa pesukarhujen elämästä kertovia Ingo Bartussekin mielenkiintoisia kuvia.

Elämäni elokuvakohtauksena

Nyt ropisee Raapimapölkkyyn Youtube-pätkää toisensa perään, mutta ei voi mitään, kun sattui vastaan kiintoisa meemi Sudet tulevat-blogissa. ST:n vastaava elokuvakohtaus oli muuten hyvin ilmaisuvoimainen valinta.

Eli mikä elokuvakohtaus voisi kuvata minua ja kokemuksiani? Charlie Chaplin ja Paulette Goddard, Modern Times. Horisontissa siintävät vuoret.

Haastan ne joita huvittaa.

Tohtori Rusakko

Jänismiehellä on töissä todella rankkaa. Tohtori Rusakko jäähdyttelee laitteistoaan kohti absoluuttista nollapistettä ja se tarkoittaa törkeitä työpäiviä sekä öitä.

Olen hengaillut hänen seuranaan, sekä henkisenä assistenttinaan (vrt. sirkuspellet) labrassa, omiani kirjoitellen ja esim. kiehuvan typen kaatamisessa avustellen. Saan kuulema kohta auttaa myös heliumsäiliön tyhjentämisessä.

Ylläpidän asiaan kuuluvaa hullu tiedemies -henkeä soittelemalla Tohtori Sykerön tunnaria ja näyttämällä Jänismiehelle virkistäväksi välipalaksi tämän ammoisen lastenohjelmasuosikkini retropätkiä Youtubelta.

En ollut muuten tiennytkään, että Linnunradan Käsikirja Liftareille kirjoittaja, suuresti arvostamani Douglas Adams, -on myöskin sekaantunut tähän riemastuttavan hämärään ja sieniyliannostukseen vahvasti viittaavaan sarjaan.

Luin tuossa Neil Gaimanin kirjoittaman Douglas Adamsin elämänkerran "Don't Panic" ja siinä mainittiin että kaksi ekologishenkistä jaksoa, "The Remarkable Fidgety River" ja "The Great Disappearing Mystery" ovat Douglas Adamsin ja John Lloydin käsialaa.

Voittamaton, Tohtori Sykerö on...

Chipmunkkeja ja Bunnyja

Istun yliopiston puistossa kirjoittamassa ja etuna tässä touhussa on kauniiden kukkaistutusten lisäksi ympärillä häärivä cityeläimistö.

Karistelin pussinpohjalliset hidut evääksi ostamastani pähkinäsekoituksesta maahan kun huomasin kukkapuskissa kuhisevan chipmunkkeja, eli maaoravia.

Ne ovat tosi energisiä ja suloisia vipeltäjiä, kooltaan noin tennispallon luokkaa. Seuraan parhaillaan vajaan puolen metrin etäisyydeltä kuinka nämä minikokoiset nappisilmäimurit vetävät maasta lojuvat kurpitsansiemenet ja pähkinät poskipusseihinsa pullottamaan niin, että posket on ihan hassuilla kuhmuroilla. Yksi niistä näyttää siltä, että se ottaa ja tulee kohta avaamaan lenkkarinnauhani :) No nyt toinen niistä sai jonkun reviirihepulin ja ryntäsi vetämään apajille pyrkivää kaveriansa raivolla lättyyn!

Chipmunkkien turkki on todella kaunis useine ruskean sävyineen ja mustine vauhtiraitoineen. Ihanaa nähdä noita miniatyyrikurreja taas pitkästä aikaa. Pelkäsin jo koko maaoravapopulaation kuolleen sukupuuttoon, kun niitä ei näkynyt keväällä missään vaikka oli tosi lämmintä. Missä lieneet maan alla piileskelleet.

Oravien lisäksi myös pumpulihäntäjänis tuli osasille ja tiirailee minua kauempaa epäluuloisesti, kun naputtelen näppäimistöä. En ole ihan varma, mutta olin näkevinäni pensaassa myös lyllerön murmelin, ainakin ohi vilahtaneesta paksusta kankusta päätellen.

Stand up for Peace!

Ithacan erityisluonnetta kuvaillaan hauskasti eräällä lauseella, joka menee näin:

Ithaca, NY - 10 sq Miles Surrounded by Reality

Kaupunkilaiset mielenosoittivat rauhantahtoista ja vihreää erityisluonnettaan kokoontumalla Ithaca Festivalin viimeisenä päivänä, 22.6 Stewart Parkiin. He muodostivat Cayuga -järven rannalle lähes 6000 ihmisestä koostuvan rauhanmerkin, joka kuvattiin lentokoneesta käsin. Rauhanmerkillä tavoiteltiin pääsyä Guinnessin ennätysten kirjaan ja sillä haluttiin antaa julkinen ukaasi täkäläisten pehmeistä arvoista ja ihanteista.

Minulle tulee tästä herkullisesti mieleen Brimin suosittelema kirja nimeltä Ant Farm (Kusiaispesä) joista yhdessä novellissa presidentti saa kuulla, että opiskelijat osoittavat mieltään sotaa vastaan. Kuultuaan tästä presidentti kauhistuu niin, että käskee heti paikalla lopettaa kaikki maan käymät sodat.

Täkäläiset mielenosoittajat eivät omien sanojensa mukaan kuvittele esimerkillään kääntävänsä sotahaukkojen murhanhimoisia päitä, mutta he haluavat silti julistaa, että Amerikan kamaralla on olemassa toisenlaisiakin ihmisiä. Niitä, jotka asuvat mielellään rauhanomaisessa laaksossa, eivätkä allekirjoita johtajiensa tuhoisaa politiikkaa.

Olimme mukana rauhanmerkissä ja seuraamassa ihmisten juhlintaa. Väkijoukossa loistivat läsnäolollaan riemukkaan hippihenkiset ihmiset ja pääsimme näkemään ulkomuodoltaan ja pukeutumiseltaan erikoisempaa väkeä, jota ei ihan jokapäiväisessä katukuvassa niin paljoa näykään. Päivän aikana silmä lepäsi pitkähiuksisissa tukkajumalamiehissä, monenmoisissa (aika kauheissakin) tatuoinneissa, hätkähdyttävissä hiuslaitteissa, lävistyksissä ja vaatteissa.

Menossa mukana oli ikähaitari vauvasta vanhuksiin ja sekä pikku tiitiäiset, että harmaahapset laittoivat yhtä lailla jalalla koreasti. Suurin osa porukasta oli kuitenkin ihan tavallista shortsit ja teepaita -kansaa, johon sulauduimme jouhevasti.

Jänismiehen Muppet Show Animal-paita sai ihastunutta huomiota teesillään "Less talking, more rocking". Kuulema minunkin pinkin Kamut-paidan sammakkoa pitelevä "ThinkGreen" -kissa oli cool.

Solstice

Kävi kutsu juhlimaan Kesäpäivänseisausta.

Kutsun muoto ja kuvitus olivat humoristisen houkuttelevat, vaikka tiesimmekin että suomalaisille pakanbileille vertoja vetävää aamuun asti ryyppäämistä ja berserkkiä kekkulointia pitkin metsiä oli turha haikailla:

"Tervetuloa luoksemme juhlimaan vuoden pisintä päivää. Luvassa burritojen uhraamista Auringon jumalille. Olet tervetullut ja tuo ihmeessä mukanasi myös vieraita, jotka ovat jumalille mieluisia."

Liitteenä oli kuva, jossa jotkut muinaiset intiaanit kaivavat sydäntä ihmisuhrin rinnasta, paitsi että sydän oli vaihdettu burritoksi.

Juhlien pitäjä oli tehnyt niin hyvät sapuskat, että harkitsisin hänen kosimistaan, jos en olisi 100% varattu nainen. Ehdotinkin hänelle burritopaikan avaamista, mikäli ura fyysikkona ei ota tuulta siipiensä alle. Hän alkoi pohtia, kuinka monta lakimiestä saisi kimppuunsa jos avaisi paikan nimeltä The Other Burrito Place jo olemassa olevan The Burrito Placen naapuriin.

Aiheutin toivon mukaan hämmentyneitä ajatuksia muutamassakin ihmisessä kertomalla, että ihan aikuisten oikeasti suomalaiset harjoittavat magiaa ja kierivät juhannuksena alasti viljapelloissa naimalykkynsä varmistaakseen. Suomalaisten maine maailmalla sen kun paranee. Olisi ollut juhlapaikan kulmalla sateen kimaltelevaksi kastelema peltokin tarjolla, jos olisi silleen sattunut näytösluontoinen viuhahdus huvittamaan. Ja korkealla paikalla olevalta pihalta saattoi nähdä kuinka paksut, fantasiaelokuvamaiset usvamadot luikersivat Ithacan laakson joenpohjia pitkin.

Täkäläisten juhlat alkavat yleensä noin seitsemältä ja päättyvät reippaasti ennen puolta yötä, eli liian aikaisin. Käy lievästi kateheksi nuo eläväiset eteläamerikkalaiset alakertalaiset, joilla jälleen kerran kuulostaisi olevan menoa ja meininkiä vielä näin aamuyöllä puoli kolme. Meikäläisen unihiekanheittäjä puolestaan on ottanut eron hommistaan jo vissiin silloin kuin synnyin ja taas kerran ei vain nukuta, ei sitten millään vaikka vetäisin jo yhden melatoniininkin huiviin. Nyt olisi ikävä tervasavulta tuoksuvalle nuotiolle ja suomalaiselle rantakalliolle, jossa istua katselemassa tähtiä, kunnes aurinko nousee.

Tosin säätiedotusten mukaan Suomen Jussi taisi vaihtaa paikkaa Esterin nimipäivän kanssa.

Rummunpaukutukselle ja hoilaamisellekin löytyi selitys: naapuri esiintyy huomenna Ithacan festivaalien yhteydessä bändinsä kanssa paikallisessa puistossa. Lupasimme mennä katsomaan. Käskivät ottaa tanssikengät mukaan.

Turun eläinhoitola vaarassa!

Nyt on Turun useilla päättäjillä taas aivojen tilalla jotain aivan muuta kuin pitäisi. Eikä liene ensimmäinen kerta. Ollaan taas tekemässä sellaisia siirtoja, että tavan kansalaisen on nyt noustava kipakkaan vastarintaan.

Huomasin tämän uutisen kuukauden jälkijunassa, mutta asiantila ei liene vielä muuttunut suuntaan eikä toiseen. Tosin kaupunginjohtajalle on jo kuun alkupuolella lykkäisty siihen mennessä 7000 allekirjoittama adressi, mutta kai adressiin voi edelleenkin ottaa osaa. Asia on kuitenkin hyvin tärkeä.

Elikkä kyse on siitä, että Turun eläinhoitolalle jo kauan sitten luvatut uudistukset ovat vaarassa ja kaupunki pohtii vakavissaan eläinsuojelun siirtämistä yksityisille palveluntarjoajille. Taas on kokoomushenkinen jengi yksityistämässä ja ulkoistamassa!

Yksityisille siirtäminen tarkoittaisi kuulema sitä, että "kannattamattomia" villieläimiä ei enää hoidettaisi ja että tälläkin hetkellä hoidossa olevat eläimet lopetettaisiin. Huostaan otetut eläimet listittäisiin kaupallisessa eläinhoidossa pikaisesti ja jos jotain eläintä säilytettäisiin vaikka 15 päivää, niin omistaja saisi sen pois hakiessaan 500 euron laskun ylläpidosta. Kuinkahan moni jättäisi tuossa jälkimmäisessä tapauksessa hakematta?

Menkää nyt vähän helvatin kiiruusti allekirjoittamaan adressi, jossa tuollaisten suunnitelmien laatijat saavat kuulla mitä mieltä tavan ihmiset ovat asiasta. Turulla on pitkä maine eläinsuojelun uranuurtajana ja olisi suorastaan pöyristyttävä teko romuttaa koko homma kaupalliseksi sähläämiseksi. Tämä tuntuu olevan oikein kirsikkana huipulla siinä kehityksessä, että kaikki inhimilliset asiat koitetaan vetää viemäristä alas kaupan ja kilpailun varjolla. Sen siitä saa, kun porvareiden arvot nostetaan ihanteeksi.

Kaupunki lupasi eläinhoitolalle jo aikaa sitten uudet tilat ja sen on pidettävä lupauksensa vaikka sitten laatimalla epäilyttävän suuriksi levinneet kustannussuunnitelmansa uusiksi. Jos muuten Anja Eerikäinen olisi vielä elossa ja tätä häpeällistä soutamista sekä huopaamista katsomassa, niin luulen että ei hyvä heiluisi.

Jelly Belly Bean

Hah, massuun ei ole sattunut pitkään aikaan joten voin taas ottaa erän MadCookia! Nain-van- van pikavalintaan ja sormi luurinkuvalle.

Huomasin kaupassa laarikompleksin, jossa kaupattiin epäilyttävän värisiä ja toinen toistaan kummallisimmilla makunimikkeillä varustettuja nameja. Pakkohan niitä oli koittaa, kun en ole ennen kokeillut, vaikkei siitä mitään hyvää seuraisikaan. Niinpä lapoin pussiin vähän joka makua ja pelaan parhaillaan Amerikkalaista rulettia syömällä näitä Jelly Belly Beanseja. Jo nimestä päätellen ruuansulatuselimistöni olisi syytä ottaa pikaiseen lopputili ja lähteä evakkoon mahalaukku olkapäällä.

Olo on kuin Harry Potterilla, joka koittaa Bertie Bottin jokamaun rakeita, eikä tiedä maistuuko seuraava namu piparmintulta, korvavaikulta, möröltä, kompostilta, mahalaukulta vai oksennukselta. Jelly Belly Beanit lieneevätkin olleet Potterin maanmainioiden karkkien esikuvina.

Joukossa on normaalien makujen lisäksi sellaisiakin viritelmiä kuin popkorni, maissi, kotikalja, cafe latte, paahdettu vaahtokarkki ja jalapeno. Nämä ovat järjestään aika äklöjä ja pelottavan värisiä, mutta tulipahan kokeiltua. Ei tarvitse ainakaan toista kertaa miettiä, onko jäänyt jostain oleellisesta kulttuurikokemuksesta paitsi.

Kung Fu Panda

Löytyy maailmasta mieltä ilahduttavia ja kiinnostaviakin elokuvia, joiden tunnelma kantaa ulos leffateatterista. Ja ennen kaikkea mietityttää pitkään jälkikäteen. Kääntäkäämme siis katseemme piirrettyjen pariin.

Paatuneina Martial Arts-faneina- (yrittäkääpä itse vääntää joku kattava suomenkielinen määrite, joka tarkoittaa yleisesti taistelu-, kamppailu- ja itsepuolustuslajeja) -päädyimme katsastamaan täällä viime viikonloppuna ensi-iltaan tulleen Kung Fu Pandan.

Kung Fu Pandan tarina on "per aspera ad astra" -tyylinen seikkailu, jossa menestyvää nuudeliruokalaa adoptioisänsä kanssa pyörittävä ja kung futa suunattomasti ihaileva panda päätyy mahdottomalta tuntuvan haasteen eteen. Hän joutuu ("ei sattumalta, sillä mikään ei ole sattumaa") arvostetun kung-fu opettajan, kultapanda Sifun oppiin, mestarin neljän muun huippuoppilaan suureksi tyrmistykseksi. Pulskasta ja fyysisesti täysin toivottoman oloisesta pandasta aletaan vastentahtoisesti koulia ennustusten Lohikäärmesoturia, joka ainoana pystyy pysäyttämään kylää uhkaavan vaaran, Tai Lung -lumileopardin.

Kung Fu Panda perustuu tietokonepeliin, mikä vihjaisee täysin harhaanjohtavasti, että elokuvalta ei kannata kummoisia kicksejä odottaa. Tuotantotiimi oli ensin aikonut rääpäistä kasaan jonkun kaoottisen ja hauskan sähellyksen, kun niitä ei maailmassa vielä olekaan tarpeeksi. Sen sijaan ohjaajat päättivät ottaa elokuvan tekemisen erittäin tosissaan ja jälki on sen mukaista. Pixarilta tosin osaakin odottaa laatua ja keskivertoa suurempaa syvyyttä.

Sen lisäksi, että elokuva on visuaalisesti huikean kaunis ja liikuttava, juonenkäänteissäkin oli yllättävän paljon latausta ja loppuun asti mietiskeltyjä yksityiskohtia. Tarinan hyvikset eivät ole yksinkertaisesti hyviksiä, vaan heissä kaikissa on omat vikansa, heikkoutensa ja pimeät puolensa. Jopa niin pimeät, että ne voivat synnyttää vahingossa peruuttamatonta pahuutta.

Pahuuden edustajalle hahmotellaan puolestaan kiinnostava taustatarina, jonka alku herauttaa helposti kyyneleet silmiin. Myös se, miten vangittua pahaa kohdellaan, pistää vähänkin valveutuneemman katsojan hätkähtämään ja johdattelee ajatuksen harhailemaan erääseenkin Kuuban rannikolla sijaitsevaan sotilastukikohtaan.

Pidin elokuvasta todella. Olin lumoutunut. Nauroin, itkin, ihastelin ja koin sen aikana yllättävän voimakkaita tunteita. Olin erityisen haltioissani siitä, miten ilmeikkääksi ikivanha, hyvin vaikeasti ilmeikkääksi piirrettävä eläin oli onnistuttu tietokoneanimaatiotekniikalla taikomaan. Ja entä putoavat kukan terälehdet? Puhdasta magiaa!

Jälkeenpäin ei tehnyt yhtään mieli lähteä kotiin ja palata arkeen, joten menimme Jänismiehen kanssa istumaan ja haaveilemaan öisen Forest Homen lammenrannan pagodiin, veden mustasta peilistä heijastuvan tähtitaivaan alle. Kohta me pikku apinat huomasimmekin jo harjoittelevamme pimeydessä uuden katamme liikkeitä.

Taidan muuten potea Stendahlin syndroomaa. Olen jo kauemman aikaa epäillyt tunteiden korostuvan elokuvateattereissa jonkin limbiseen järjestelmään vaikuttavan, ovelan äänitekniikan ansiosta ja aiheuttavan siten näitä hämmentäviä Stendahl-kohtauksia.

Stendahl-kohtauksilla tai -syndroomalla tarkoitetaan tuskaisen autuasta olotilaa tai suorastaan pienehköä hermoromahdusta, jonka valtaan ihminen joutuu suuria tunteita aiheuttavan elämyksen äärellä. Käytännössä se siis tarkoittaa, että tämän ikäinen immeinen vollottaa sojona katsellessaan PIIRRETTYÄ...

En aio kertoa varsinaisesta juonesta tämän enempää, enkä muutenkaan suosittele vaklaamaan sitä etukäteen. Sen verran sanon kritiikiksi, että pahuus-ongelman ratkaisu oli mielestäni elokuvan heikoimpia ja surullisimpia puolia. Siitä oli koko muuta tarinaa kantanut hyväntahtoinen ylevyys kaukana ja vastuu sekä jälkipyykki lakaistiin aika huolettomasti maton alle. Tosin se oli jokseenkin ainoa vaihtoehto (täysin realistisessako?) tilanteessa, jossa huomataan että sysimusta ei muutu vitivalkoiseksi, eikä edes harmaaksi vaikka mitä tekisi, vaan uhkaa ahmaista kaiken muun mustuuteen. Ratkaisu sisälsi myös hiuksia nostattavaa symboliikkaa. Sanonpahan vain tähän yhden sanan, jonka voitte sitten muistaa loppuratkaisua katsoessanne: ydintuuli.

Seuraavana yönä, juuri ennen nukahtamista silmäni rävähtivät auki, kun yksi kalvamaan jäänyt ikävä hiekanmurunen pisti mieleeni. Tarinan suunnattoman paha tyyppi on yksi tärkeistä sieluneläimistäni, lumileopardi. Valinta ei minua alun alkaenkaan kauheasti miellyttänyt.

Missäs ne lumileopardit asustavatkaan? No Tiibetin vuorillapa hyvinkin. Entä keidenkäs kansalliseläin hyväntahtoinen panda mahtaa olla (no offense, Zepander)...

Mitähän leffan tekijöillä mahtaisi olla tähän epäilyttävään ajatusketjuun lisättävää.

Piirretyt eivät ole niin viattomia, kuin miltä päällisin puolin näyttävät. Siitä huolimatta patistan kaikkia tämän lukeneita: käykää ihmeessä katsomassa ja tehkää omat johtopäätöksenne, jos haluatte. Elokuva tulee Suomessa ensi-iltaan elokuun ensimmäisenä päivänä.

Seksistisen huumorin lyhyt oppimäärä

Enpä ole ihan vähään aikaan nähnyt niin paskaa leffaa, kuin Clint Eastwoodin Tehtävä Alpeilla (Eiger Sanction 1975). Tai nähnyt ja nähnyt. Vilkuilin tyrmistyneellä sivusilmällä, kun Jänismies katsoi sitä pikakelaillen tyhmimpien kohtien yli.

Leffa oli kaikin puolin niin huono, ettei sen aiheuttamaa kärsimystä voi suositella kenellekään muulle, kuin täysin aivokuolleille sovinisteille. Jopa leffan ainoa anti, eli meitä ensisijaisesti kiinnostanut vaativa vuorikiipeily ja huikeat maisemat tahriintuivat elokuvan sairaalloisen naisvihamielisten vitsien ansiosta ja laittoivat toivomaan, että koko kiipeilijäsakki päätyisi Clintiä myöten rotkon pohjalle. No kerrotaan, että kaikki muut, paitsi Clint kyllä päätyivätkin, niin ei tarvitse turhaan jännätä loppuratkaisua.

Elokuva oli jälleen kerran tarpeellinen muistutus siitä, mihin feminismiä on kipeästi tarvittu ja tarvitaan edelleenkin. Leffan oksettava naiskuva voidaan luonnostella helposti seuraavilla kliseillä:

1. Yliopiston naisopiskelijat ovat kuvottavia horoja, jotka koittavat vaikuttaa arvosanoihinsa tarjoamalla pillua proffalle. Proffa kieltäytyy ja lähettää toiveikkaan pimatsun matkoihinsa tätä perseelle mehevästi läimäisten.

2. Naiset ovat sellaisia alleviivattuja idiootteja, että tulevat esittämään kysymyksen "mikä ajaa miehet vaarantamaan henkensä esim. vuorikiipeilemällä" tietenkin JUURI silloin kun uljaat päähenkilöt ovat vuorella suuressa hengenvaarassa. Kysyjälle tokaistaan vitsikkäästi vastaukseksi, että "mene hankkimaan itsellesi kunnon pano, se tekee sinulle oikein hyvää."

3. Ainoa asiallisesti vuorikiipeilyyn suhtautuva kovakuntoinen nainen paljastuu "yllättäen" juonivaksi pahikseksi. Mutta hänellä ei tietenkään ole mitään asiaa varsinaiselle kunnon vuorikiipeilyreissulle.

(Tulee muuten elävästi mieleen se itseään täynnä oleva miespuolinen kiipeilijäopas joka Blancilla tuli höpöttämään ja mestaroimaan jäärautojeni kiinnitystä, vaikka rautani olivat ihan justiinsa niin kuin pitikin.)

4. Pahisnainen tappelee säälittäviä ja voimattomia avariläpsäisyjä käyttäen, vaikka on päähenkilöäkin kovakuntoisempi vuorikiipeilijä ja varta vasten lähetetty nujertamaan Clintiä.

5. Summa summarum: Kaikki leffan kaikki naiset ovat tissejään vilauttelevia ja pilluaan tyrkyttäviä lieroja horatsuja, joita kiinnostaa vain ja ainoastaan pillunsa tyrkyttäminen. Joka ikinen. Yhdessä naisessa taitaa sentään pilkahtaa jonkinlainen inhimillisyyden ja älyllisyyden hiven, mutta hänkin tekee töitä päämulkeron laskuun.

6. Ai niin, elokuvassa esiintyvä homo on tietenkin myös iljettävä pahis ja saa juonimistensa palkaksi kauhean lopun.

Pthyi olkoon.

Tällaista paskaa on siis tarjoiltu yli kolmekymmentä vuotta sitten ihan pokkana. Ja sitten vielä kehdataan kysellä, että miksi ihmeessä ne feministit ovat oikein jaksaneet iät ja ajat vouhkata, kritisoida, valittaa ja vaatia muutosta naisiin ja seksuaalisiin vähemmistöihin kohdistuviin asenteisiin. Juu. Miksiköhän.

Alakerran lattari

Alakertamme uusi asukki paljastui kolumbialaiseksi ja hyvin sosiaaliseksi sellaiseksi. Perhekutsuja pitäessään hän nappasi meidät pihalta heti mukaan bileisiin ja syötti sekä juotti soikeaksi samalla kun tenttasi taustamme. Pääsimme kokeilemaan pitopöydän kolumbialaisia traditionaalisia makuja ja hyvää oli niin cuacamolet kuin pasteijatyyppiset nöttöset ja grillivartaatkin.

Heti kättelyssä muuten huomasin ratkaisevan eron näissä ei-amerikkalaisissa ulkomaalaisissa ja heidän huumorintajussaan. Vitsit menivät rennon luontevasti vyötärön alapuolelle ja mielipiteet eivät todellakaan olleet poliittisesti korrekteja. Esimerkiksi emäntä teki sikarinleikkurillaan napsautuseleen vieressä istuneen miehen housunetumuksen lähistöllä ja mies vaan nauraa räkätti, että se on niin pieni, ettet sinä sitä housuista löydä :)

Näiden tyyppien kanssa seurustellessa oli oikeasti helppoa hengittää, nehän tuntuivat ihan normaaleilta! Ja viinaa vajui ihan suomalaiskansalliseen tahtiin, tosin me poistuimme ennen suurempaa humalaa.

Tästä eespäin meidän ei tarvinne erityisemmin vahtia äänenkäyttöämme tai askeleitamme, kun valvomme myöhään aamuyöhön. Naapurimme ei nimittäin ole mikään hiljainen hissukka. Hän mm. kailotti tuossa yönä muutamana kavereidensa kanssa vapautuneesti ikkunamme alla maailmanparannusjuttuja noin kello viisi aamulla, kun itse puolestamme harkitsimme "aamu"puulle vetäytymistä.

Juuri nyt alakerrassa on semmoiset lattaritanssit menossa, että koko kämppä hytkyy iloisesti. Siellä soitetaan jotain kumeasti jyskävää rumpua ja lauletaan haikeita viisuja. Eipä tuo juurikaan haittaa niin kauan kunhan festarit eivät jatku koko viikkoa, eivätkä juhlijat kaada koko taloa.

Melting

34 astetta lämmintä ja Ithacan sekä lähikaupunkien kaikista kaupoista säädyllisen kokoiset ja hintaiset ilmastointilaitteet loppuun myyty, tietenkin juuri sinä päivänä kun meikäläisten kamelinselkä katkeaa. Lähin ei vielä loppuunmyyty paikka on sitten yli tunnin ajomatkan päässä jossain Rochesterin liepeillä.

Kielenkäyttö, jolla kaupankäynnin luvatun maan lafkat kuvailevat eioo-tilannetta, meinasi turskauttaa aamukahvit nenästä. Loppuunmyynti ei suinkaan kerro kaupan varautumattomuudesta tilanteeseen, vaan asiakkaiden hurjasta "kilpailusta" (because of competition...). Kuulostaa samankaltaiselta ylläriltä, kuin Suomen liukkaat talvikelit, jotka onnistuvat aina tulemaan niin nurkan takaa.

Ei tarvitse juurikaan saunaa kaipailla. Sen kun vain käy pihapuusta vastan taittamassa ja alkaa ropsutella.

Tuli kokeiltua eilen samaa samantyylistä olotilaa, kuin Coloradon paahtavan kuumilla lakeuksilla kalkkipyramideja ihaillessa. Taekwondotreeneissä moottorini keitti totaalisesti ja meinasi taju lähteä, vaikka olin juonut runsaasti ennen harjoituksia. Paha vain, että kaikki juomani tursusi treenatessa hikenä pihalle, kun olin unohtunut suolan tankkaamisen. Muistutin jo pari kilometriä salille käveltyäni enemmän suihkulähdettä kuin ihmistä, eikä hien virtaamiselle tullut loppua vaikka seisoin tovin paikoillanikin. Armeijan koulutustilojen yhteydessä oleva iso liikuntahalli ei ollut remonttiin menevänä tilana millään tavoin ilmastoitu. Kesken katan alkoi silmissä pimetä, ja meikäläisen piti mennä lattialle istumaan ja todeta opettajalle, että I feel dizzy.

Nyt olen sitten syönyt niin paljon suolaa, että otsasuoni pullottaa ja vetänyt vettä kuin pesusieni. Yön aikana useamman tunnin putkeen nukkuminen ei tule kyseeseenkään, vaan välillä on käytävä juomassa tai tulee nestehukka.

Ja tämä kansa ei ole vielä tarpeeksi huolissaan ilmastonmuutoksesta. Tosin emme nähtävästi mekään, kun emme kerta uhoamisestamme huolimatta selviä helteestä ilman sähkösyöppöä ilmastointia. Emme tosiaan selviä. Lämpötila laskee ajattelun ja aloitteellisuuden etanan tasolle ja se ei nyt vain tällä hetkellä käy päinsä.

Ai niin, loppukaneetiksi vielä huvittava huomio siitä, miten täkäläiset kutsuvat ilmastointilaitteita. Kyse ei suinkaan ole "air conditionerista" vaan "climate controlista". Päätelkää itse, mikä sanavalinnassa minua niin suuresti huvittaa.

edit:

Annetaan nyt sen verran armoa täkäläisille kauppiaille ja heidän varautumattomuudelleen helteisiin, että kerrotaan sään olevan ajankohtaan nähden hyvin poikkeukselinen. Kuulin, että vastaavia 90F-> ennätyslukemia on nimittäin viimeksi mittailtu tänä ajankohtana vuonna 1925.

Meillä kävi hyvä tuuri emmekä joutuneetkaan lähtemään Rochesteriin asti ilmastointilaitejahtiin, vaan saimme vuokrattua sellaisen isännöitsijältämme. Ei ole kovin tehokas huristin, mutta ainakin vähän helpottaa tätä tuskaa.

Tämähän käy kiinnostavaksi

Tämäpäs vallan harvinaista herkkua.

Kerrankin voi seurata jenkkilän vaaleja jostain muustakin näkökulmasta kuin siitä, valitaanko vähemmän tyhmä, vähemmän niljakas tai vähemmän paha tyyppi presidentiksi. Ja kerrankin jopa ihan aidosti kiinnostaa enemmän kuin kissaa. Täytyy siis vuolla viiva mustaan puuhun. Tässähän rupeaa jo mietityttämän, pitäisikö hankkia televisio toiseksi vuodeksi, että pääsisi seuraamaan väittelyjä.

Jenkkilän demokraateilla on nyt tuore, älykäs ja karismaattinen presidenttiehdokas. Hillary kaatui yllättäen loanheittoonsa ja ylimielisyyteensä, enkä voi muuta todeta kuin että voi voi, aina ei voi voittaa. Olisi vain pysynyt asiallisena ja kohteliaana, niin ei olisi saanut niin paljon pahaa karmaa niskaansa. Nyt on aika noloa hiippailla tiedustelemaan varapresidentin pallia, sillä Obamalla ei välttämättä ole kauhean lyhyt muisti.

Jos Obamassa on vähänkin, siis ihan pikkuriikkisenkin sitä, mitä hänestä annetaan ymmärtää, isolle hiekkalaatikolle on kerrankin pyrkimässä kiinnostava yksilö, eikä ainainen punaniskaliemissä marinoitunut, patrioottinen suolakurkku. Mutta mitäänhän ei voi etukäteen tietää varmasti, vaan vasta aika ja teot näyttävät tämänkin henkilön todellisen pohjakarvan.

Vastaansa "nuori" mies saa paljon sairastelleen papparaisen, jonka kerrotaan olevan luonteeltaan hyvin "kuumapäinen" ja saavan arvaamattomia raivokohtauksia. McCainia on myös kidutettu vuosikausia sotavankina. Voiko sellaisesta muka selvitä tuntematta alkukantaista kostonhimoa? Moisen murtamisen kohteeksi joutunut ei välttämättä kuulu ihan niihin tasapainoisimpiin henkilöihin, joille voi antaa ydinasenappulan haltuun. Pappa myös haaveilee uusista sodista, tukee älykkään suunnittelun opetusta koulussa ja vastustaa abortteja. Tuossa muutamia suuntaviivoja, jotka kertovat hänen asennemaailmastaan ihan tarpeeksi.

McCain on myös ikänsä puolesta arveluttava vaihtoehto. On vaikea uskoa että erittäin kovia kokenut vanhus olisi enää täydessä terässä vastaamaan nykyajan hektisiin haasteisiin ja muuttuneeseen maailmankuvaan, vaikka omaisikin demokraattisiksi haukuttuja taipumuksia. Tämä ei ole mielestäni edes mitään perusteetonta ikärasismia. Ihan samaa mieltä on myös eräs huippuälykäs ja terve sekä urheilullinen yli seitsemänkymppinen. Hänellä on tapana sanoa, että nykyajan tahdissa on erittäin vaikea roikkua, vaikka olisi kuinka skarppi ikäisekseen.

Johtopaikoille ei kaivata machoutensa rippeissä roikkuvia ikivanhoja, seksistisiä ja arvaamattomia reliikkejä, joiden asenteet ovat yleensä suvaitsemattomuuteen kallellaan ja päivitetty viimeksi kivikaudella. Vaikka muutoksen vaatiminen kuulostaa kuinka kliseiseltä, olisi kelkan vaihdettava melkoisesti suuntaansa tai ihmiskunnalta alkaa leppoisa laatuaika käydä todella vähiin. Kysykää vaikka mehiläisiltä.

Toisistaan ottavat siis mittaa aselakien kiristämistä mielivä diplomatian kannattaja ja pyssyihin uskova sotilas. Nuorekas ja energinen optimisti vs. kyyninen ja luutunut pessimisti. Kaksi tyyppiä, jotka ovat kuin eri planeetoilta.

Saahan nähdä kuinka käy. Toivottavasti amerikkalaiset onnistuvat äänestämään maansa edes vähän enemmän kuiville siitä sanoinkuvaamattomasta suosta, johon tämä viimeisin vajakki on onnistunut sen ajamaan.

Porvarit on NIIN kivoja

Muistuupa jotenkin elävästi mieleen viimekeväinen päivä, jona kävi ilmi, että valtaan nousee porvarihallitus.

Muistan töissä tuiskahtaneeni sosiaalidemokraatteja ja etenkin presidenttiä jatkuvasti lonivalle henkilölle jopa omastakin mielestäni tahallisesti kärjistäen, että nyt se vasta riemu repeää, kun valtaan pääsevät kultalusikka suussa syntyneet henkilöt, joiden mielestä köyhyys on aina ja iankaikkisesti oma vika ja köyhyydestä ylös räpiköiminen vaatii vain ahkeruutta (vaikka olisi pää kainalossa).

Löin vielä vähän lisää löylyä toteamalla, että oikeistolaisten muutenkin jo liian suuren vallan lisääntymisestä ei tunnetusti mitään hyvää seuraa. Köyhien kyykkyliike vaan syvenee pahoinvoinnin kanssa yhtä matkaa. Raha kähmiytyy keinolla millä hyvänsä sinne, missä sitä on jo sairaan paljon liikaa ennestään, kun rikkaat ovat tunnetusti erittäin hyviä valehtelemaan pitääkseen köyhät lampaat nöyrinä ja aitauksessa määkimässä.

Työkaveri sanoi, että PHYI! Kunhan puhun propagandaa ja ajattelen "niin vanhanaikaisesti". Minulla kun on niin selvästi noita aikansa eläneitä poliittisia stereotypioita, jotka eivät enää nykyaikana pidä yhtään paikkaansa. Eipä tietenkään.

Olen itsekin yllättynyt tulikivenkatkuisen kärjistykseni osuvuudesta. Pahus, kun en ole nyt kuittailemassa. Vähän tekisi mieli muistuttaa maireasti hymyillen vuoden takaisesta keskustelusta ja kysellä, että onkos luottamus hyvään, pyhään ja pätevään porvarihallitukseen vielä huipussaan. Ja että ketäs kivaa ja lutuista, kaikkien yhteiseen hyvään tähtäävää ja luotettavaa porvaria meinaat äänestää, jos järjestetään uudet vaalit.

Terveellisen elämän luonnonlait

Tulee jotenkin douglasadamsmainen olo, kun törmää terveellistä elämää koskeviin paradokseihin. Siis näihin, kuin että esimerkiksi minun vaarini-, joka ramppasi läpi useamman sodan, tykkäsi laittaa puolet leivästä voita ja vielä läskiviipaleen päälle, otti viinaa ja poltti kessua sekä piippua, -oli päästään terve ja fyysisesti kuin tervaskanto. Hän elää rytyytti 92-vuotiaaksi ja kuoli vanhuuteen.

Kävin perjantaina puntilla ja juoksin matolla Cooperin testin. Söin sen jälkeen terveellisen iltapalan ja join paljon vettä. Sain palkaksi innokkaasta reippailustani ihan jumalattoman migreenin, voin huonosti monta tuntia ja erittäin huonosti ainakin kaksi, joiden aikana söin kolme mitään auttamatonta särkylääkettä. Kärsin puhehäiriöistä, enkä pystynyt kivun takia olemaan hetkeäkään paikallani, vaikka tasapainoaistin heittämisen takia törmäilin koko ajan huonekaluihin. Koko episodin päätteeksi oksensin pää pöntössä ihan kaiken syömäni ja sammuin lopulta puolitajuttomana punkkaan.

Lauantaina nukuin tosi myöhään, lonnin äärimmäisen laiskana koko päivän, söin illalla käristettyä rasvaista grilliruokaa ja vedin puoli pulloa viiniä päälle. Olo oli mitä juhlallisin ja mahtavin. Ei mitään krapulaa, pelkkää untuvapilven päällä tyytyväisenä köllöttelyä.

Taisi mennä jossain kohtaa kaksi syy-seuraussuhteiden avaruudellista polkua pahemman kerran sekaisin keskenään.