torstaina, tammikuuta 22, 2009

Terveisiä Washingtonista

Nyt on sitten tapahtunut se, jota olen odottanut kahdeksan masentavaa vuotta. Valta vaihtui jenkkilässä. JII-HAA! Näyttäisi siltä, että virkaan on viimein valittu harvinaisen suoraselkäinen ja älyllinen elämänmuoto. Minun ei tarvitse enää hävetä silmiä päästäni ja sydäntä rinnastani sen takia, että asun vihollisdiktaattorin hallitsemassa maassa.
Winston Churchillin sanoin: Sain etuoikeuden olla todistamassa Obaman virkaanastujaisia, kun valvoin sormi hostellin varausnäppäimellä vaaliyön, tulosten ratkeamiseen asti. Onnistuin yllättämään itseni (parilla aiemmalla yrityksellä olen onnistunut varaamaan mm. torakkaloukun ja hostellin tyystin väärästä maasta...) sillä tulin napanneeksi todella edullisen hostellihuoneen, josta ei ollut juurikaan mitään muuta valittamista kuin se, että paikan sisälämpötila oli hivenen liian paahteinen viileään asuintaloon tottuneelle. Hostellissa oli kaiken lisäksi kissa Kitty, joka alkoi heti parhaaksi kaverikseni kun annoin hänelle ruokaa. Talon puolesta sai käyttää vapaasti teetä, pahtoleipää, pähkinävoita ja maitoa. Omistaja oli kiltin oloinen, luonnonsuojelusta ja eläinten oikeuksista kiinnostunut mies, joka neuvoi vierailijoille kaiken mahdollisen kädestä pitäen. Eli jos satutte Washingtonissa päin liikkumaan ja kaipaatte edullista hostellia helpon bussimatkan päässä keskustasta, niin suosittelen lämpimästi Capitol Hill Hostellia. Virkaanastujaisaamuna kampesimme itsemme ylös viideltä ja suuntasimme metroon. Juna oli jo silloin tupaten täynnä ja ulospääsy keskustan liepeillä eteni kuin siirappi tammikuussa. Kun sitten mutkittelevaa ihmislaumaa kyöräten pääsimme vähän ennen auringonnousua Capitol Hillin ja Lincoln Memorialin välissä levittäytyvälle valtavalle Mallille, se oli jo siinä vaiheessa kuin tiili tiilen päälle muurattua tiukkaa ihmislihaa kauas Smithsonian Castlelle asti. Ai niin. Kuriositeettina törmäsimme aamulla myös Louis Bourgeoisin hämähäkkiveistokseen Hirsshorn Museumin edustalla. Ahtautuminen vellovaan joukkoon, josta oli huono näkyvyys Capitoliumille ei hotsittanut laisinkaan, ainakaan sen jälkeen kun yritimme kerran ja juutuimme saman tien ylen tukalaan sardiinipurkkiin. Jäimme kullanpunaiseen auringonnousuun asti hengailemaan pahimman ruuhkan laitamille ja kärsimme ties miten monennetta kertaa jumbotroneista raikavasta Bruce Springsteenin heruttelemasta "We are the Onesta" Ulkona oli tässä vaiheessa erittäin kirpsakkaa ja alueelle kylmään hyytyneitä Obama-faneja kanneltiin ambulanssiin tasaisin väliajoin. Jotkut hurjathan olivat siis viettäneet koko yön Mallilla odotellen, joka jopa minun mielestäni osoittaa aikamoista hurmoshenkisyyttä. Sitten aamukahvin tuska kävi ylitsepääsemättömäksi ja suuntasimme Reagan Buildingille, josta olimme juuri edellisenä päivänä löytäneet näppärän delin. Koitimme ahmia napaamme mahdollisimman paljon rasvaista ja hiilaripitoista ruokaa makealla kaakaolla ryyditettynä, että kestäisimme edessä olevan piiitkän ja kylmän odottelun. Jouduimme syömään tilanpuutteen vuoksi roskalaatikon kanteen nojaillen ja satuimme juttusille samaan nurkkaan ahtautuneen pakistanilaisen miehen kanssa. Hän sanoi ihan vakavalla naamalla, että oli joutunut aamukävelylle lähtiessään väkijoukkojen ja tiesulkujen takia pahasti mottiin ja olisi kuulema vähäisen vaatetuksensa takia "jäätynyt kuoliaaksi", ellei olisi löytänyt sattumalta delille. Tämä oli ihan uskottavaa siihen nähden, että juhla-ja paraatialueen ruokatarjoilu ja lämmittelyyn sopivat sisätilat olivat virkaanastujaispäivänä kiven alla. Ja ulkona OLI pirullisen kylmä, sanoivatpa säätiedotukset ja uutiset mitä tahansa pikkupakkasesta. Tankattuamme lähdimme jonottamaan paraatiin. Se ei ollut järin viisasta mutta mistä me sen olisimme voineet tietää, että olisimme ehkä ehtineet noin kolme tuntia myöhemminkin, kun jenkeille on niin tärkeää pitää aikataulut ja ylipäätään tapahtumista kertovat informaatiot harvojen ja valittujen tietona. Eli ensin jonotimme ikuisuudelta tuntuneen ajan tungeksivassa väkijoukossa päästäksemme tarkistuksen ja metallinpaljastimien läpi ja sitten vasta huomasimme, että paraatialue ei ollut edes vielä kovin ruuhkainen. Seuraavat 4-5 tuntia hengailimme vuoristovaellukseen sopivasta vaatetuksestamme ja jatkuvasti runsaan aamiaisen päälle puputtamistamme energiapatukoista huolimatta sangen viluisina ja äärettömän pitkästyneinä Pennsylvania Avenuen Valkoiselle talolle päin kääntyvässä risteyksessä. Siellä ei ollut muuta huvia kuin ottaa kuvia talojen katoilla vaanivista tarkka-ampujista, edessämme värjöttelevistä poliiseista ja vähä kerrassaa hypotermiaan vajoavista kanssakärsijöistä. Koko hemmetin ajan kajareista raikasi tylsä diskopoppi -soundtrack, jonka lauluista varmaan 99% :ssa toistettiin sanoja America, USA, born, freedom, homeland etc. Muutaman kierroksen ajan sitä shittiä jaksoi vielä tanssia lämpimikseen, mutta sitten alkoi ketuttamaan ankarasti. Ehdimme kuunnella sen uskomattoman paskan musavalikoiman läpi ainakin noin kuusi kertaa! Jossain vaiheessa uhosin, että jos vielä kerrankin tulee yksi aivan erityisesti korviani vihlonut liida-laada-biisi, hyppään aidan yli ja menen mattopainimaan poliisien kanssa. Tämän huikean"viihteen" katkaisi ainoastaan Obaman virkavala. Kamelin selkä katkesi siinä vaiheessa, kun paraati alkoi ja kajareista ilmoitettiin sen kestävän kaksi ja puoli tuntia. Olimme siinä vaiheessa jo sekä fyysisesti että psyykkisesti niin koomassa, että jaksoimme enää kyyröttää sylitysten purevaa tuulta vasten, kuin kaksi pingviiniä. Katseltuamme jonkin aikaa hitaasti liruttelevia moottoripyöräpoliiseja ja typeriin asusteisiin sonnustautuneita, mahtipontisia sotilaita, aivosolumme ottivat lopputilin ja teimme yksimielisen päätöksen lähteä soutamaan paraatia vastaan. Tulipa mitä sitten oli tullakseen. Kerkesimme lantustaa vain muutaman korttelinvälin Capitol Hilliä kohti, kun väkijoukosta lähti sellainen älämölön mylvähdys, että oli huppu irrota takin reunasta. Otimme hurjan spurtin ja kun huomasin istuma-aitioita vahtivien huoltohenkilöiden huomion olevan tyystin muualla, luikahdin aitioiden väliin ja siitä suoraan aidan viereen. Huudon yltyessä ja turvallisuuspalvelun autojen lipuessa näköpiiriini, kerkesin ottaa pienen pätkän videota, jonka sitten katkaisin turhaan ottaakseni "vuosisadan" valokuvia. Yksi elämäni typerimpiä virheitä. Amatööri! Voi olla, että harmittaa vielä haudassakin. Keleen perfektionisti (lätkii itseään päähän). Sieltä Barack ja Michelle sitten viimein tulivat. Barack tummassa pitkässä takissaan sekä tummanpunaisessa kaulahuivissaan. Michelle tyylikkäässä kultaisessa puvussaan ja mauttomissa vihertävissä, puutarharukkaset mieleen tuovissa hanskoissaan. Käsi kädessä, erittäin söpöinä, leveästi hymyillen, vilkuttaen ja ehkä jopa hivenen tokkurassa siitä mielettömästä huudosta ja vellonnasta, jonka he ihmisjoukossa aiheuttivat. Vauhkon näköiset turvamiehet roikkuivat sharppeina autoistaan ja todella tylyn näköiset hemmot kävelivät suojeltaviensa ympärillä tönkköjäykkinä ja varuillaan. Rohkeaa ja kunnioitettavaa, mutta riskialtista puuhaa. Jos jotain pahaa olisi tapahtunut, veikkaan että Washingtonissa ja maanlaajuisesti olisi puhjennut aivan helvetillinen mellakka. Täytyy sanoa, että pulssi oli korkealla ja tippa linssissä (ei sentään kameran), vaikka en henkilöpalvonnasta erityisesti perustakaan. Juuri sillä hetkellä tuo yksi, huikean valtaannousun tehnyt ja rasismin aidan yli komeasti hypännyt mies vain tuntui yksinkerttaisen aidosti rehelliseltä. Hyväntahtoiselta, älykkäältä ja sympaattiselta tyypiltä, jollainen on äärimmäisen harvinainen jos ei jopa sukupuuttoon kuollut lajike korkeassa johtoasemassa olevien henkilöiden keskuudessa. Vaikka Obamalle on vittuiltu sojona HOPE -sanan lanseeraamisesta ja väitetty että toiveikkuus on lapsellista, niin kannattaa ehkä sittenkin miettiä toivon merkitystä toisenkin kerran. Niin pompöösiltä kuin se kuulostaakin, niin siinä sanassa on ihmisen elämänvoima ja ki-energia. Mitä muuta syytä ihmisillä muka oikeasti on elää, kuin toivo? Olipa se sitten realistista, kyynistä, täysin illusionistista tai valheellista toivoa. Jos ihmisellä ei olisi jonkinlaista sisäänrakennettua toivomekanismia, niin sitä olisi ihan sama hirttäytyä jo omaan napanuoraansa. En olisi koskaan uskonut näkeväni päivää, jolloin Amerikan (tai ylipäätään minkään maan?) johdossa on ihminen, joka miellyttää sydämen lisäksi myös silmää ja käyttäytyy kauniisti. Obama on mielestäni hyvin komea mies ja hänen charmiaan lisäävät suuresti vaimolle kohdistetut julkiset hymyt, hellyydenosoitukset ja kosketukset. Zuumasin presidenttiparia kamerallani hyvän lähikuvan toivossa ja sain jo heidät tarkennettua lupaavasti. Tavoitteena oli saada edes se yksi tarkka laukaus, sillä epätarkoilla kuvilla en tee niin yhtään mitään. Sillä hetkellä, kun painoin laukaisijaa, edessäni kirkunut ja pomppinut ämmä tuuppasi minua hurmoksissaan kyynärpäällään. Presidentin sijasta laukaukseeni tallentui vaaleanpunainen höttö, joka oli vissiin naapurin takki. Sitten olikin jo liian myöhäistä toiseen kuvaan, sillä kamera nikotteli kylmästä ja saattue eteni ripeästi. Tämä valokuvaushistoriani katkerin epäonnistuminen tulee kaivelemaan minua vielä kauan. Ainoa lisohko lohtu oli siinä, että jos emme olisi lähteneet vastavirtaan, emme olisi nähneet Obamoita laisinkaan kävelemässä. Juoksimme kohti seuraavaa aukeaa kohtaa, mutta siihen päästyämme presidentti oli jo noussut takaisin mustaan limusiiniin. Seuraavan ryntäysyrityksen puolestaan keskeyttivät poliisit, jotka sulkivat tien metalliporteilla. Joten se oli sitten siinä. Muutama hetki mielenkiintoista ja toivottavasti myös positiivisempaan suuntaan kääntyvää historiaa. Muiden kuvaamana ja myöhemmin nähtynä paraatista on myös jäänyt mieleen hauska hetki, jossa katsoja kuvaa ja huutaa Obamalle, että sano Hi! Obama kääntyy, hymyilee ja sanoo "It´s warm" samalla kun hyytävän kylmään ilmaan pöllähtää hengityspilvi. Hieno hetki minusta. Merkille pantavaa päivässä oli muuten se, että vaikka keskustassa oli arviolta kaksi miljoonaa hypettävää ihmistä, joissain varhaisissa uutisissa todettiin, että mitään mainittavia järjestyshäiriöitä tai väkivallantekoja ei ollut koko päivänä. Uskomatonta! Tosin oli siellä kyllä poliisejakin ja vartijoita, tarkka-ampujia, sotilaita sekä järjestyksenvalvojia enemmän kuin kotitarpeiksi. Ei tehnyt mieli käyttäytyä epäilyttävästi. Tuli jo epämiellyttävä olo siitä, kun paraatissa edessämme tököttänyt poliisi tuijotti koko ajan tuiman näköisenä. Toisaalta, minä revin puolestani huumoria ottamalla valokuvia alushousujen narusta, joka pilkotti tylynaamaisen poliisin sepaluksesta. Meidän jaksamiskiintiömme oli tyystin täynnä pitkän ajomatkan, aiempien päivien hektisen museoidenramppaamisen, loputtoman kävelyn ja valvomisen seurauksena. Koska minnekään ei päässyt sisälle, lähdimme kävelemään Constitution Avenuelle, jossa pääsimme näkemään paraatin palelevan hännän. Minua säälitti ihan älyttämästi katsella paraatissa värjötteleviä esiintyjiä, jotka koittivat näyttää urheilta ja keskittyneiltä siitä huolimatta, että kropat tärisivät holtittomasti ja leuat löivät loukkua. Ällistelyennätyksen minulle aiheuttivat pelkkiin sinisiin miniasuihin ja sukkahousuihin pukeutuneet cheerleaderit, jotka uhmasivat suorastaan fysiikan lakeja. Miten helkkarissa he pysyivät elossa, kun meitäkin palelsi ihan simona huolellisesta kerrospukeutumisesta ja talvivaelluskamppeista huolimatta? Viimeisen viihdykkeen meille tarjosi nuori mies, joka kannatteli korokkeella seisoen lappua "Repent Obama". Hän selitti vakavalla naamalla, että aborttia puoltavaa presidenttiä ei saa hyväksyä, koska jumalan mielestä abortti on paha juttu. Jos olisin ollut natiivi, olisin sanonut pojalle että kotitonttujenkin mielestä on paha juttu, jos et jätä niille joka yö keksejä, juustoa ja maitoa tarjolle. Mutta kun tönkkö kieleni ei kerta kaikkiaan taivu kovin sivaltavaan engelska-retoriikkaan, tyydyin pyörittelemään säälivän näköisenä päätäni. Pojan vierelle nousi pian virnistelemään hyväntuulisen näköinen musta mies, joka kannatteli mitään sanomatta"Obama!" -lappua. Kaikki nauroivat, paitsi erittäin närkästyneen näköinen hihhuli. Ehkä uskovaisella poikaparalla on vielä edessä sen oppiminen, että hallituksen ja uskomusolentojen on syytä pitää näppinsä visusti poissa naisten kohduista, tai ei hyvä heilu. Koska olimme lukeneet netistä varoituksia tuntikausia tukossa olevista metroasemista sekä vaikeasta kotiinpääsystä, päätimme sulloutua heti ensimmäiseen vastaantulevaan metroon ja matkustaa hostellille. Se oli helppoa kuin heinänteko. Ei niin mitään hämminkiä. Löysin metron portaista Obama-rintanapin, joka oli ainoa O-krääsä, jonka hankin haltuuni. Metroasemalta hostellille käveleminen oli sen sijaan hankalampaa, kun poliisit eivät olisi jostain syystä halunneet laskea väkeä koko kyseiselle alueelle. Siellä kun oli menossa joku elämää suurempi tiesulku, jonka syystä ei aavistustakaan. Illan päätteeksi menimme syömään hostellin kulmalla olevaan Afrikkalaista ruokaa tarjoavaan ravintolaan, jota hostellin isäntä oli suositellut. Paikan supliikkipuolen ja myymisen hoitava setä tuli innokkaana juttelemaan meille sillä aikaa kun monikulttuurinen (Ranska, Afrikka jne.) keittiöväki väsäsi meille annoksia. Kävi ilmi, että mies oli Aki Kaurismäen elokuvien armoton fani ja ihan innoissaan siitä, että hänen paikkaansa tulee syömään suomalaisia! Tarattelimme hänen kanssaan pitkät pätkät politiikasta ja Obaman lupauksista sekä saimme selville, että hän ei ehkä ollut maailman suurin O-fani. Hän koitti myös miedosti puolustella, ettei Bush muka ollut ihan niin paha tyyppi, kuin mitä kaikki väittävät. Taisimme saada pinottua hänen syliinsä (kohteliaasti tietenkin) muutaman erittäin painavan vastalauseen. Syötyämme ja päästyämme hostellille, menimme selaamaan nettiä siinä toivossa, että olisimme päätyneet jonkun paraatikuviin. Voi olla että päädyimmekin. Jos näette missään Obaman kävely-uutispätkässä erittäin räikeän neonvihreisiin housuihin ja mustaan takkiin pukeutunutta kameralla sihtailevaa naista eturivissä kahden aition välissä, niin kertokaa toki minullekin ;)

keskiviikkona, tammikuuta 14, 2009

Väärät Kengät



Vähältä piti, etten tänään sännännyt tietonkoneen ääreen kirjoittamaan bloggausurani tulikivenkatkuisinta tekstiä. Siitä, että tästä tuleekin hyväntuulista hehettelyä, saatte kiittää liikuntahallilta kotiini olevaa muutaman kilometrin jäähdyttelymatkaa (-14 asteen pakkasessa) ja yllä olevaa videota, jossa joogi Hayward joutuu vitsikkään viiksekkään koettelemaksi.

Menin tänään Forrest-joogatunnille Teaglelle, jossa käyn ylipäätään aika harvoin treenaamassa. Olin ärsyttävästi pari minuuttia myöhässä tunnilta, joten kävin äkkiä riisumassa pois talvikuteeni (näin jälkikäteen tarkasteltuna vain uimaritiimille tarkoitetussa) pukuhuoneessa, kun se oli oikein kätevästi vastapäätä joogasalin ovea. Käteni olivat täynnä takkia, hanskaa, toista takkia, ulkoiluhousua ja sukkaa, joten jätin huolettomasti kenkäni pukuhuoneeseen, ettei tarvitse niitä enää erikseen hakea.

Jooga oli antoisa, vaikkakin muutaminen minulle täysin uusine liikkeineen (mm. side crow) melko vaativa. Oi sitä chilimäistä poltetta, joka asanoiden aikana hiipii lihaksiin. Tunsin yhdessä vaiheessa suurta kiusausta vääntää viimeinkin jalkani kokonaan niskan taakse, kun se kerta tuntuisi sinne nyt jo mahdollisesti menevän, mutta jätin sitten kuitenkin varmuuden vuoksi myöhemmäksi. Muistui nääs mieleen kevään reidenrevähdys, jota podin peräti neljä kipeää kuukautta. Vasta loppupuolella alkoi keskittymiseni herpaantua todella, kun huomasin olevani ihan törkeän nälkäinen. Massu vain kurisi surullisesti udjana-bandhaa kiristäessäni. Viimeisissä venytyksissä uneksin jo vesi kieleltä tippuen ruuasta ja odotin pääseväni ryntäämään kotiin, leipomieni tuoreiden sämpylöiden kimpuun.

No arvata saattaa pääsinkö. Kun koitin hakea tunnin jälkeen kenkäni pukuhuoneesta, sen ovi olikin lukossa. Menin nillittämään asiasta hallin tiskillä päivystävälle nuorelle miehelle, joka ei meinannut ensin edes tajuta mistä on kyse, vaikka hyvin selvällä amerikaanskalla selostin ja viitoin havainnollisesti. Pian kävi ilmi, että kyse ei suinkaan ollut kommunikaatio-ongelmasta, vaan siitä, että tyyppi ei itse asiassa tiennyt juuri mistään mitään, kunhan nyt vain oli töissä siellä.

Nuorukainen aapaili siinä sitten sormi suussa valehtelematta noin sata avainta sisältävän naulakon edessä ja totesi, että hän ei todellakaan osaa sanoa, mikä avain siihen pukukoppiin käy. Avaimiin kun ei oltu edes merkitty, mihin oveen mikäkin niistä kuului. Liikuntahallin asiakkaat ovat sitten vissiin jotain vitun harrypottereita, jotka pystyvät valkkaamaan sen yhden ainoan tarvitsemansa maagisen avaimen siitä taulusta pelkän ajatuksen voimalla.

Seuraavan noin puolen tunnin ajan poju sitten sovitteli eri nippujen avaimia pukukopin oveen tuloksetta ja minä huokailin nääntyneenä vieressä. Mikään niistä ei käynyt ja hän kohautteli olkiaan. Ehdotin hänelle jollekulle asiasta mahdollisesti tietävälle soittamista. Hän sanoi ettei hänellä ole kenenkään vastuussa olevan numeroa, eikä hän itse asiassa edes tiedä kenen numeroa ylipäätään hakisi. Mahtavaa.

Minulle alkoi nousta tuskanhiki kainaloon, sillä ulkona oli huomattavan kylmä enkä voinut edes kuvitella hipsuttavani sukkasillani kotiin, saatikka edes noin puolen kilometrin päässä olevalle Jänismiehen työpaikalle. Minulla ei ollut mukana puhelinta, eikä sen puoleen Jänismiehen numeroakaan. Nuorukainen jatkoi päämäärätöntä pyörintäänsä kopissaan ja alkoi käydä selväksi, että ainakaan hänellä ei ollut yhtään hyvää ideaa ongelmani suhteen. Lähinnä hän kai vain toivoi minun haihtuvan ilmaan tai imeytyvän lattian rakoon. Koitti hän sentään hakea pyytämääni puhelinnumeroa netistä, mutta ei löytänyt sitäkään, vaikka haku vaati vain noin kolmen sanan peräkkäinasettelua googlen looraan. Lopulta sanoin, että minä tungen nyt sinne sinun koppiisi, etsin Jänismiehen labran numeron netistä itse ja soitan sitten sinne paikan puhelimesta. Tyyppi näytti vähintään vastahakoiselta ja täysin huumorintajuttomalta, mutta antoi hetken ähisteltyään luvan.

No eipä auttanut sekään. Jänismiehen labran numero ei vastannut, vaikka kuinka rinkutin. Todennäköisesti Jänismies, hänen työtoverinsa ja Suomesta tullut vieras olivat lähteneet siihen aikaan jo illalliselle. Jotta se siitä cunning planista sitten. Tarkistin vielä hallin sulkemisajan ja sehän olikin siinä sopivasti mennyt jo varttitunti sitten. Koppityyppi näytti siltä, että oli jo täysin kypsä lähtemään himatsuun. Oh noes.

Kysyin, onko koppityypillä autoa ja päätin, että jos tässä nyt ei muu onnistu, niin hän saa kyllä viskata minut kotiin, olipa supernoloa tai ei. Oli hänellä auto, mutta tietenkin parkissa jossain toisella puolen yliopistoa. Silmäilin epätoivoisena kopissa olevia uimaräpylöitä ja näin jo itseni läpsyttämässä niillä lumessa ja pakkasessa kuin maailman suuresti murjoma Aku Ankka. Onneksi oli sentään housut jalassa.

Mutta suojeluspiruni oli sittenkin kuulolla, kunhan vain ensin antoi minun kärsiä, sadistinen sarvipää kun on. Kopinvartija hokasi jokseenkin viime tingassa (ennen kuin olisin mennyt hakkaamaan otsaani halki lähimpään tiiliseinään), että hyllykön alta pilkistivät jonkun miespuolisen henkilön sinne jättämät LENKKARIT. Koppis sanoi, että hänen puolestaan voin lainata niitä. No minähän tempaisin ne ahneesti jalkaani ja hallelujaa, niillä pystyi isoudesta huolimatta kävelemään. Jopa juoksemaan kotiin asti. Ja minähän juoksin, verisuoni päässä pullottaen.

Kotona sitten ahdoin sämpylää suuhuni minkä kerkesin (olen onnistunut vissiin ekaa kertaa elämässäni tekemään MEHEVIÄ, suussa sulavia sämpylöitä, kuivien käkkänöiden sijasta) ja istahdin tietokoneen ääreen sormiani naksutellen. Tavoitteenani oli vaahdota laveasti ja mahdollisimman rumia kirosanoja viljellen siitä, millaisia älykääpiöitä täkäläiset ovat, kun virittelevät ilkeitä tuhkimoansoja viattomille naisparoille. Ja sitten vielä se pelastava prinssikin osoittautuu Pekka Puupääksi.

Kävin kuitenkin ensin vilkaisemassa Hyssen blogissa hauskaa videota. Minun oli pakko kopioida se tänne, sillä sen katsomisen jälkeen ei ollutkaan enää yhtään kiukkuinen ja katkera mieli. Ainoastaan nauratti.

tiistaina, tammikuuta 06, 2009

Jälkiruoka helvetistä



Kaukaiset sukulaiseni lienevät ammoisina aikoina olleet niitä klaanin jäseniä, jotka maistavat kaikkea tuntematonta ja kummallista, kärsien myös varoittavina esimerkkeinä seuraukset epäonnisista valinnoistaan. Joku esiäideistäni lienee sitten selvinnyt elävänä sienimyrkytyksistään, sillä kannan selvästi geenejä jotka tekevät pilkkaa supermaistajien vastaavista.

Kaupan laarissa minua houkutteli tällä kertaa banaanin näköinen, mutta huomattavasti isompi vonkale, jonka lajimääritys paljastui plantaaniksi. Jokin siinä mötkylässä vain vetosi uteliaisuuteeni ja päätin valmistaa siitä uunibanaanintapaista jälkiruokaa, appelsiinimehun, kanelin ja vaahterasiirapin seoksessa marinoituna.

Voi iesus kristus, että kokeilustani tuli pahaa. Viritelmä maistui ihan sokeriliemessä marinoidulta vanerilevyltä ja jo yhden ainoan palasenkin jauhaminen nielaisukelpoiseksi mussuksi vaati askeettista mielenlujuutta. Jänismies ei naamanvääntelyni nähtyään koskenut pitkällä tikullakaan jäliruokaviritelmään.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Paistoalustana toimineelle foliolle muodostui paahtuneesta vaahterasiirappi sotkusta futuristisia kuvioita, jotka alkoivat kiehtoa minua visuaalisesti. Mutterini ovat luultavasti löysällä, mutta minun mielestäni se oli suorastaan taidetta.

torstaina, tammikuuta 01, 2009

Vuoden 2008 tilipäätös

On taas aika suorittaa perinteinen vuoden tilinpäätös.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2008, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Huomasin tottuneeni elämään Amerikassa, tunnustin jopa vallan kotiutuneeni ja myönsin että pidän muutamasta amerikkalaisesta ihmisestä paljon. Hyppäsin aaltoon ja annoin sen viskata.


Alkuaikojen närästykset pienenivät huomattavasti niin henkisten kuin fyysistenkin "TumsTumsien" avulla. Ensimmäistä kertaa elämässäni työskentelin alalla, joka on aina ollut minulle pelkkä harrastus. Ja huomasin osaavani paremmin kuin tiesin.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

Repeat: En lupaa mitään, kuten en ole ihmeemmin luvannut ennenkään, koska olen hyvin häilyväinen olento joka ei haltsaa käsitettä ensi vuosi, hyvä kun edes käsitettä huominen.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Tuata noin.. mietitääs. Veljen vaimo taisi saada pojan tämän vuoden puolella. Vai oliko se viime vuonna. Damn. Taidan kaiken kaikkiaan olla kohtuullisen pihalla haikaralähetyksistä, koska olen vela.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Ei. Paitsi melkein! Jumalauta...

5. Missä maissa kävit?

Kanadassa, Suomessa :)

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2009, jota puuttui vuodesta 2008?

No sen kustannussopimuksen, kiitos. Ja lisää töitä myös.

7. Mitkä vuoden 2008 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

Tämä vuosi on ollut päivämäärien suhteen sumussa ajelehtimista. Toukokussa tuli yhtenä päivänä viesti, jonka jälkeen en nähnyt moneen kuukauteen värejä, mutta värisokeus on nyttemmin paranemaan päin.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Erään työn saaminen ja puoleenväliin saattaminen.


9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

En koe niinkään epäonnistuneeni, kuin olleeni riittämätön useissa asioissa.


10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Vuoden lopun rutiinitarkastuksiin meni mielestään ihan terve nainen. Takaisin tuli kroonisesti selkävaivaiseksi, hypokaleemiseksi, korkeakolestroliseksi ja antipojoottia vaativaa pöpöä kantavaksi diagnosoitu naisenraakki. Suomessahan tämä olisi mennyt tyystin toisinpäin: lääkäriin laahautuu sairas ihminen, jonka tohtori diagnosoi poikkeuksetta täysin terveeksi, vihjailee vielä luulosairaudesta. (Tosin verkossa sanottiin, että hypokalemia saattaa johtua liiasta salmiakinsyönnistä... en tiedä uskallanko tunnustaa viime aikojen salmiakkiorgiat tohtorilleni.)

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Vihreä puusammakko. Jämpti otus, räpylät päättäväisesti ristissä.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Exäni. Onnistui perkele saamaan meidät vielä kerran Helmen kyytiin, mistä seurasi auton hyytyminen keskelle pimeää ei mitään. Miten exäni onnistuukin kerta toisensa narraamaan meidät noihin tielle leviäviin ruosterouskuihinsa?


13. Kenen käytös masensi?

Oi ja voi. Eräs ihminen iski masennuspuukon niin syvälle selkääni, että luulin halvaantuneeni loppuelämäkseni surulliseksi. Sattui niin saatanasti, että sydän alkoi märäntyä. Monta asiaa meni pahemman kerran päin helvettiä, ennen kuin löytyi jarru. Tein tekoja, joita eräät pitivät anteeksiantamattomina, mutta vitut mie siitä kun olin oikeassa. Onneksi puukko on vähä kerrassaan hellittämässä ja näyttää siltä, että iskun voi perua. Ja onneksi Jänismies seisoo jämptisti rinnallani ja on erittäin taitava puhaltamaan, hoivaamaan ja laastaroimaan saamiani haavoja.


14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Opintolainan maksuun ja maalaustarvikkeisiin. Okei.. ostin mä uuden takinkin, kun entinen koki matkansa traagisen pään pesusoikossa. Vieläkin ottaa aivoon.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

Fire Islandilla lomailusta, Connecticutin yliopiston kasvitieteellisestä puutarhasta, Equusista, New Yorkista, Höytiäisen upeassa hiekkasaaressa yöpymisestä, maalaamisesta.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2008?

Tätä on hyvin vaikea kuunnella, mutta: Deep Purple: Sometimes I feel like Screaming.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko onnellisempi vai surullisempi?

Keskivertosaldo on ihan saatanan paljon surullisempi, oikea säkillinen mustaakin mustempaa mörköoopperaa, mutta nyt jo helpottaa.

b) Laihempi vai lihavampi?

Samoissa kantimissa. Paskan väliä, kunhan mahtuu entiset kuteet päälle.

c) Rikkaampi vai köyhempi?

Edelleen köyhempi. Maallista mammonaa kokoa en...

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Hmm. Kirjoittaa ei voi koskaan liikaa. Ehkä olisi pitänyt pitää enemmän yhteyttä ihmisiin, mutta en vaan kerta kaikkiaan jaksanut. Olisin voinut olla myös parempi emäntä kylässä olleelle ystävälleni J:lle, mutta iski niin iso paskasade kerralla niskaan, että voimat pettivät.


19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Vetäneeni toisen ihmisen murheita omaan niskaani. Siitä ei ole mitään hyötyä kellekään, päin vastoin se vain syö omaakin kantokykyä ja lisää murheiden määrää potenssiin N.

20. Kuinka vietit joulua?

Jänismiehen ja hänen työkaverinsa kanssa sushia syöden, viiniä juoden, juoruten ja Dshingish Khanin Moskauta kuunnellen. Löysin amerikkalaisen, joka rakastaa Moskauta!

22. Rakastuitko vuonna 2008?

Mun syrämmeen mahtuu vain tuo yksi karvainen Jänismies ja se täyttää residenssin ihan ääriään myöten.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?

Pitäskö tunnustaa, että mä oon rakastunut naapurin kissaan? Se on aika kuuma misu, sinkoaa meille heti kun Jänismies lähtee töihin

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

No can do - TV.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

Vihaamiset ovat vähentyneet kummasti. Ahhaa! Eikun siis joo, vihaan sitä saatanan Palinin ämmää - uusi superinhokkini "vihaan näitä poliitikkoja" -listalla! Kiesus mikä idiootti. Ja olen edelleen sitä mieltä, että tali(domi)banit ovat yksiä saatanan paskoja, jotka pitäisi pyyhkiä maailman kartalta isolla vessapaperilla. Sama juttu kaikkien muidenkin sortavien paskiaisten ja sovinistien kanssa.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Peter Schaffer: Equus. Sattuu, viiltää, kirvelee.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

Cat came back! (hyväntuulen osastolta)

ja

Rammsteinin Ohne Dich (joka tekee sielusta kauniilla tavalla silppua joka kerta kun kuuntelen sen)

28. Mitä halusit ja sait?

Töitä. Mä sain täältä työtä josta tykkään! Yippee!

29. Mitä halusit muttet saanut?

Kirjoituskilpailun päävoittoa. Prkl. ;(

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

No Kung Fu Panda oli aika myönteinen ylläri.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

Unohtu.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Rehellisyys.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2008?

Hällä väliä, kunhan ei kiristä, aiheuta epämukavauutta ja kestää rymyämistä.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Jänismies. Liikunta. Maalaaminen. Luonto. Kirjoittaminen. Rakkaus.


35. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

No ARVAKKAA! Puskalan persereikä saa viimein kenkää ja tilalle astuu tyyppi jonka äo ON reilusti suurempi kuin kengän numero.



36. Ketä ikävöit?

En ketään.

37. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

Työnantajani K.C. Ihana ihminen joka saa minut tuntemaan itseni tarpeelliseksi ja hyväksi siinä mitä teen. Ihminen joka omistaa lämpimimmän kodin, mitä tiedän.