keskiviikkona, huhtikuuta 18, 2012

Kenen vika?



Vieraisiin kulttuureihin sopeutumista koskevissa keskusteluissa on havaittavissa jännä kaksoisstandardi. Tätähän ei tietenkään saisi pohtia ääneen, mutta koska olen suomalainen, niin en mahda pahalle luonnolleni mitään.

Joskus sattuu käymään niin, että eläväisestä ja lämpimästä muualta maailmasta inhottavan kylmään ja elinkelvottomaan Suomeen vaivautuva kosmopoliitti ei sopeudukaan valtaväestöön, vaan tuista, monenlaisista ilmaisista kotouttamistoimenpiteistä sekä koulutuksesta ja kielikursseista huolimatta eristäytyy sekä jää työttömäksi.
 
Tietäähän sen, että vierasmaalainen joutuu kokemaan suomalaisten sietämättömän vihamielistä kohtelua ja syrjintää, vaikka kuinka yrittäisi sopeutua. Vieras koittaa pitää jo tämänkin takia tiukasti kiinni ihmisystävällisemmän kotimaansa tavoista (kuten esimerkiksi naisten alistamisesta, eläinten rituaaliteurastuksista ja lasten silpomisesta) joista värittömien suomalaistenkin sopisi ottaa oppia, eikä aina vaan niuhottaa. Laajakatseinen tulija saattaa jopa ystävällisesti vaivautua osoittelemaan suomalaisten ongelmia ja kritisoimaan Suomen monikulttuurivihamielistä lainsäädäntöä, kun itsekritiikki ei oikein ota luonnistuakseen masentuneilta juopoilta. Se on toki ansaittua kritiikkiä, kun on Suomen kaltaisesta susimetsästä kyse.

Jos tulija ei sopeudu, se johtuu muukalaisvihamielisistä suomalaisista. Suomalaiset eivät ole tehneet tarpeeksi, että arvon vieras viihtyisi ja tuntisi olonsa kotoisaksi oman kulttuurisen luontonsa toteuttamista silmällä pitäen. Ei sellainen vetele! Tässä on nyt vakava itsetutkiskelun paikka suomalaisille. Varta vasten perustetulle kriisiryhmälle tarvitsee antaa pari milliä tukea. Ei ketään vierasmaalaista saa eristää valtakulttuurin ulkopuolelle tai saada tuntemaan oloaan ei-toivotuksi. Se on epäinhimillisen julmaa syrjintää ja ksenofobiaa. Ei tuolla tavalla voida toimia monikulttuurisessa, suvaitsevaisessa maailmassa.

*******

Usein käy myös niin, että Suomesta muualle maailmaan jostain kumman syystä hortoilemaan lähtenyt finski ei sopeudukaan kohdemaansa valtakulttuuriin, vaan stressaantuu, on eksyksissä, kokee itsensä tarpeettomaksi ja turhaksi. Hän ihmettelee, että mikä hänessä oikein on vikana. Mikäköhän!

Suomalainen ei muista tuulettaa koko ajan kitapurjeitaan, joten hänen täytyy olla hieman vajaa. Syntyjään hapannaamainen ja hiljainen suomalainen saa osakseen joviaalia alaspäin katsomista ja vinoja hymyjä. Häntä arvellaan alemman luokan kansalaiseksi, koska hän ei puhu vieraan maan kieltä täydellisesti, ei osaa viuhtoa käsillään tai huutaa kauniisti, ei osaa harjoittaa monimutkaista sarkasmia ja älyllisiä kielipelejä, ei osaa paikallista monimutkaista käytöskoodistoa etu- ja takaperin, eikä millään sisäistä lipomisen ja liehakoinnin valtavaa sosiaalista merkitystä, vaikka kuinka yrittäisi.

Joustamaton suomalainen ei ota opikseen, vaan ärsyyntyy kovasti vierasmaalaisten virnuilusta, vetäytyy omiin oloihinsa ja vaikenee pian entistä sujuvammin monella kielellä. Ei sen puoleen, että ketään voisi vähempää kiinnostaa.

Suomalainen ei vaivaudu kiittämään onneaan, kun on onnistunut pääsemään hienoon vieraaseen maahan. Eikä osaa huumorintajuttomana pökkelönä arvostaa edes sitä, kun häntä koitetaan hassunhauskasti kusta silmään ja dissata joka käänteessä, - sehän on vain paikallinen initiaatioriitti, vilpitön yritys sopeuttaa tulija eläväiseen valtakulttuuriin. Suomalainen kehtaakin pahoittaa ahtaan mielensä, kun joutuu ottamaan lukemattomia kertoja yhteyttä työnsä hoitamatta jättäneisiin, mutta palkkansa laskuttaneisiin tahoihin. Kostoksi törkeästä hoputtamisesta on ihan oikein laittaa suomalaisen asia takaisin ö-mappiin, jonne se kuuluu. Kuka tuommoista natsia nyt viitsisi asiakaspalvella.
Suomalainen valittaa lisäksi pikkusieluisesti, ettei saa tarpeellista infoa, ilmaisia kielikursseja tai pääse mukaan kohdemaahan sopeuttavaan toimintaan, kuin kaivamalla sinnikkäästi kiven alta ja maksamalla paljon rahaa. Hoh! Kehtaakin odottaa erikoiskohtelua, mokoma! Kas kun ei punaista mattoa vaadi. Hienon ja sivistyneen maan ihmiset sentään tietävät, että sopeutuminen on pelkästään itsestä ja omasta lompakosta kiinni ja maassa maan tavalla. Jos ei kelpaa niin sen kun suksii takaisin pohjolaan.

Jos suomalainen vielä erehtyy ihmettelemään vierasta maata kumman jälkeenjääneeksi, toimimattomaksi ja logiikattomaksi kotimaahansa verrattuna, tai huomaa häpeäkseen arvostavansa enemmän suomalaista tehokkuutta, suoruutta ja toimivuutta, kuin kaikenkattavaa rentoa huithapeliutta ja laiskanpulskeaa anarkiaa, niin vika on edelleen suomalaisessa itsessään. 

Finskit varmaan kuvittelevat pienissä mielissään, että heidän mämminsä, saunavastojensa ja kossupullojensa pitäisi oikeasti kiinnostaa jotakuta ja aiheuttaa haltioitunutta päivittelyä.

Ulkomaille, kuin hollitupaan likaisissa nokiakumppareissaan rontosteleva suomalainen ei vaan kykene silottelemaan uppiniskaista metsäläisen luontoaan. Ei edes sen vertaa, että painaisi nöyrästi päänsä kaiken sen vieraan maan hienouden ja edistyneisyyden edessä, mikä ylittää suomalaisen rajallisen ymmärryskyvyn.
 
Pikkuhiljaa sisuton suomalainen jättäytyy vapaaehtoisesti takavasemmalle tai saattaa jopa palata surkeaan kotimaahansa (jonne kukaan täysjärkinen ei voi oikeasti haluta). Kukaan ei jää ikävöimään - ei suomalainen kuitenkaan olisi ollut kovin hyvää seuraa kuuromykkänä jurottaessaan ja otsatukkansa alta mulkoillessaan.

Vika on joka tapauksessa aina suomalaisessa itsessään - kun suomalaiset nyt eivät vaan luontojaan osaa sopeutua vieraaseen kulttuuriin, eivät kotimaassaan eivätkä muualla. Kyllä ovat kummia epeleitä, ei muualla vaan tuommoisia näy.

Ehkäpä suomalaisten, tuon maailman onnettomimman kansan tulisi vaan pysytellä kotimaassaan keskenään, vaimoaan ja lapsiaan sekä kotieläimiään hakkaamassa ja viinaa juomassa, eikä väen vängällä pyöriä riesana paremman väen jaloissa maailmalla.

lauantaina, huhtikuuta 14, 2012

Ongelma

Olisi ihan hirveästi tapahtunutta ja ajateltua, jonka haluaisin saattaa sanoiksi ja kuviksi. Mutta yhä useammin, kun yritän kirjoittaa jotain, mitä tahansa, läkähdyn sanojen taakan alle kauan, ennen kuin saan aikaan lähellekään valmista. Blogikansiossani on satoja keskeneräisiä luonnoksia, joista en raskisi luopua. Joka kerta kun palaan niihin, niin innostun, että tätäkin pitäisi jatkaa ja tätä ja tätä.

Milloin tässä oikein pääsi käymään näin? Etten enää pysy kaiken minulle tapahtuvan vauhdissa? Etten enää jaksa purkaa tekstiksi kaikkea sitä, mitä koen, mikä päätäni liikuttaa ja tahtoo itsepintaisesti tulla kirjatuksi muistiin. Keskeneräisiä aihioita on kertynyt ainakin vuodesta 2009 asti. Soimaan itseäni siitä, etten saa tallennetuksi tarinoita, joista eritoten itseni olisi taatusti kiva lukea yksityiskohtaisia kuvauksia kymmenen vuoden päästä.

Mitäpä jos silloin tällöin kirjoittelisikin kokonaisten kertomusten sijaan vain rentoja lyijykynäluonnoksia, ääriviivojen hahmotelmia, puhelinluettelon reunaan tuherrettuja sydämiä ja pääkalloja? Ilman sensuuria, tajunnanvirtana. Olen jopa saanut ajatuksen uudesta blogista, jonka nimi olisi Tuhat ja yksi muistoa.

Tyyliin vaikkapa tällaista arkipäivän absurdismia, että tänään vessanpöntössäni kellui iso hämähäkki. Mietin, että mikäköhän Darwin Awardsin tavoitteleminen oli saanut hättiäisen sinne putoamaan. Hetken mielijohteesta en vetänytkään pönttöä, vaan kokeilin paperinpalasen kulmalla, oliko myttyräksi kokoon käpertynyt hämis hengissä. Olihan se ja varsin äkäisesti hengissä olikin. Juoksi pelastuspaperia pitkin kuin alien ja hyppäsi lennossa lattialle, vaikka sillä oli vain viisi jalkaa. Totesin seuratessani sen päättäväistä menoa, että oli muuten epäilyttävän iso örkki ja toi jälleen kerran mieleeni hobo spiderit. Mahdoinkohan se sittenkin olla minä, joka tavoittelee sitä Darwin Awardsia, eikä ota kokemastaan opiksi? Edellisen tod, näk. hämähäkinpuremani paraneminen ei kestänytkään kuin pari kolme vuotta ja käsivarren inhottavat arvet kutisevat vieläkin silloin tällöin niin, että tekisi mieli raapia veitsellä veresnahkaa myöten.

Mutta nyt minä julkaisen tämän, enkä laita jaappailtavaksi luonnoskansioon. Ihan kuin tässä nyt muka joku kustannusosakeyhtiön kynnys olisi ylitettävänä...