perjantaina, huhtikuuta 24, 2009

Paniikin tunne




Aaah - se tuntuu ilmassa,
se tuntuu ruumiissa,
se on tää paniikin tunne,
paniikin tunne,
ja se tulee joka kevät.

Enpä osaisi kuvailla tätä tunnetta paremmin kuin Röyhkä. Levoton olo, levottomia ajatuksia ja levottomat jalat. Tuli hännän alla. Sama juttu joka kevät.

Kukkivat puut ovat niin upeita, että tekisi mieli imaista näkymä ruiskuun ja tykittää se suoraan suoneen. Magnoliat levittelevät porvarillisia pönkkähameitaan ja pudottelevat nuppuja suojanneet rapeat chinchillaturkkinsa maahan. Kultasadepuut käyvät silmille räikeän keltaisina räyhähenkinä. Vaaleanpunaa kuohuu joka puolella niin, että suussa alkaa maistua hattaralle. Lämmin tuuli leyhyttää muurin päällä makaavan neidon suurta, kirkkaanpunaista lierihattua.

Auringossa juotu kahvi saa selkäpiin värisemään ja soimaan, kultaa heijastavat ihokarvat nousevat pörhölle. Ohi juoksevat atleettiset ja yläkropaltaan paljaat miehet leijuvat feromoneina sieraimiin. Katse jää kiinni bikineissä aurinkoa ottavaan naisiin. Vanha, hopeahapsinen pappakin näyttää niin komealta, että.

Päässä kaaos, mihin pitäisi mennä, mistä tulla, mitä tehdä, miksi päätyä ja ylipäätään minkä tähden. Istu siinä nyt sitten aloillasi ja kirjoita.

perjantaina, huhtikuuta 17, 2009

Ruma ankanpoikanen

Rakastin pienenä satua rumasta ankanpoikasesta.

Vieläkin minua liikuttavat suuresti tarinat, joissa harmaasta ja toisten mitätöimästä rumiluksesta kasvaakin tavalla tai toisella häikaisevan kaunis joutsen. On niin sydäntä lämmittävää nähdä tilanne, jossa ylimielisten ennakkoluulojensa vallassa olevilta ihmisiltä putoaa leuka rinnalle odottamattoman metamorfoosin edessä.

Siinä, jos kiiltokuvaksi rahalla brändätty silikonimisukka tai mallipoikakisoista bongattu komeapärstainen ja bodattuvartaloinen sälli pyörittävät lavalla vähän pehvaansa ja aukovat suutaan nauhalta tulevan laulun tahtiin, -ei ole mitään sykähdyttävää tai liikuttavaa.

Mutta heissä on:

SUSAN BOYLE

PAUL POTTS

Heitä katsellessa kastui monta nenäliinaa.


torstaina, huhtikuuta 16, 2009

Pablo Neruda: Oodi kissalle


En ole kummoinenkaan runouden ystävä, mutta nyt satuin löytämään runoilijan jonka hurmaavaan oodiin ja sen käännösten tarkasteluun jouduin paneutumaan kokonaiseksi iltapäiväksi. Mitä mahtavia mieli- ja kielikuvia! Ensimmäisen kerran elämässäni koin menettäneeni jotain, kun olen työntänyt runokirjat syrjään. En kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen oodin paikoin kömpelöksi ja sisällöltään puutteelliseksi kokemaani suomalaiseen käännökseen (edit: käsittääkseni Pentti Saaritsan), joten napsin hyvän palan sieltä ja toisen täältä sekä käänsin itse ne kohdat, jotka eivät minua tyydyttäneet. Ohessa mukana myös löytämäni englannin- ja alkuperäis- eli espanjankieliset versiot. Jos joku espanjankielentaitoinen löytää huomautetavaa, niin kertokoon minulle, jotta voin korjata.

Ode To The Cat -- Pablo Neruda


Eläimistä tuli susia,
joillekin kasvoi liian pitkä häntä,
toisille viallinen pää.
Vähä vähältä ne alkoivat sopeutua,
kotiutuivat maisemaan,
saivat syntymämerkkinsä, viehkeytensä,
taidon lentää.

Kissa,
kissa yksin
ilmaantui valmiina
ja ylpeänä.
Se oli heti syntyjään täydellinen,
kulki yksin, luotti itseensä ja tiesi mitä tahtoi.

Ihminen haluaisi olla kala tai lintu,
käärmekin kasvattaisi mielellään siivet,
koira on vain pieleen mennyt leijona,
insinööri soisi olevansa runoilija,
kärpänen tahtoisi lentää kuin pääskynen,
runoilija koittaa jäljitellä kärpästä.

Mutta kissa
haluaa olla vain kissa
ja yhtä kissaa se on
hännästä viiksenkärkiin,
kuudennesta aistista pyydystämäänsä rottaan,
yön pimeydestä kultaisiin silmiin.

Sen veroista olomuotoa,
ei ole kuulla eikä kukalla.
Ei ole kissan koostumukselle vertaa,
se on niin ainutlaatuinen.
Kuin aurinko tai topaasi
ja sen selän joustava ääriviiva
on siro ja luja,
kuin laivan keula.
Sen viiruiksi kaventuvat keltaiset silmät
ovat ainoa säilö
johon yö tallettaa kolikoitaan.

Oi pikkuruinen keisari
ilman valtakuntaa,
kotimaaton valloittaja,
salonkien pikku tiikeri,
taivaan lemmekkäiden tiilikattojen
sulttaanisulhanen,
joka komentaa huonolla säällä
intohimon tuulia
ja ohi kulkiessaan,
asennon ottaessaan,
painaa maata vasten
neljä herkkää jalkaansa,
nuuhkii,
epäluuloisesti
kaikkea mitä maa päällän kantaa,
sillä kaikki on liian saastaista
kissan tahrattomille tassuille.

Oi kotiemme itsenäinen peto,
yön röyhkeä käpälänjälki,
laiskotteleva, voimistelevainen,
tuntematon,
mitä syvällisin kissa,
asumustemme salainen poliisi,
kadonneen sametin vertauskuva,
luultavasti et ole lajina arvoitus,
eivätkä tapasikaan ole mikään mysteeri,
kaikkihan sinut tuntevat,
kuulut ihan tavallisimpaan kastiin,
kaikki ainakin luulevat niin,
kaikki luulevat olevansa
kissojensa isäntiä,
omistajia,
enoja,
kavereita,
virkaveljiä,
oppilaita tai ystäviä.

Minä en.
Minä olen eri mieltä.
Minä en ole ratkaissut kissan arvoitusta.
Tiedän toki kaiken,
elämästä
ja sen saaristoista,
meristä ja lukemattomista kaupungeista,
kasvitieteestä,
emeistä ja niiden variaatioista,
matematiikan eduista ja puutteista,
maan vulkaanisista verisuonista,
krokotiilien uskomattomista selkäpanssareista
palomiesten huomaamattomasta hyvyydestä,
pappien taivaansinisestä atavismista,
mutta kissasta minä en saa selvää.
Minun järkeilyni kompastuu sen välinpitämättömyyteen,
sen silmien kultaisiin numeroihin.

ODE TO THE CAT

The animals
were imperfect,
long-tailed, dismal
in the head.
Little by little
they composed themselves,
becoming a landscape,
gaining spots, grace, flight.
The cat,
only the cat,
appeared complete
and proud:
born completely
finished,
it walks alone and knows what it wants.

Man wants to be a fish and a bird,
the snake would rather have wings,
the dog is a lost lion,
the engineer wants to be a poet,
the fly studies the swallow,
the poet tries to imitate the fly,
But the cat
wants only to be cat,
and every cat is cat
from whiskers to tail,
from hunches to live rat,
from night to its yellow eyes.

There’s no entity
like it,
neither moon nor flower
has its construction:
it’s a solitary thing
like the sun or a topaz,
and the supple line
of its contour,
firm and delicate, is like
the prow line of a ship.
Its yellow eyes
leave only
a crack
to stuff the coins of the night.

O little
emperor without globe,
conqueror without country,
tiny tiger of the living room,
sultan groom of a sky
of erotic tiles,
the wind of love
in the open air
you demand
when you pass
and pose, placing
four delicate feet
on the floor,
sniffing,
doubting
every earthly thing,
since everything
is filthy
for the cat’s immaculate feet.

O independent beast of the home,
arrogant remnant of night,
lazy, gymnastic
and alien,
most profound cat,
secret police
of dwellings,
emblem
of a lost velvet,
there’s probably no
enigma
to your manner,
perhaps you’re not mysterious,
the entire world knows you and you belong
to the least mysterious inhabitant,
perhaps everyone believes he’s the master,
owner, uncle
of the cat, companion,
colleague,
disciple or friend
of the cat.

I no.
I don’t buy it.
I don’t know the cat.
I know everything, life and its archipelago,
the sea and the unfathomable city,
botany,
the harem and its excess,
virtues and flaws of mathematics,
the world’s volcanic veins,
the unreal carapace of crocodiles,
the hidden goodness of firemen,
the blue atavism of priests,
but I cannot figure out the cat.
My reasoning slips before its indifference,
its eyes with their golden numbers.


ODA AL GATO

Los animales fueron
imperfectos,
largos de cola, tristes
de cabeza.
Poco a poco se fueron
componiendo,
haciéndose paisaje,
adquiriendo lunares, gracia, vuelo.
El gato,
sólo el gato
apareció completo
y orgulloso:
nació completamente terminado,
camina solo y sabe lo que quiere.

El hombre quiere ser pescado y pájaro,
la serpiente quisiera tener alas,
el perro es un león desorientado,
el ingeniero quiere ser poeta,
la mosca estudia para golondrina,
el poeta trata de imitar la mosca,
pero el gato
quiere ser sólo gato
y todo gato es gato
desde bigote a cola,
desde presentimiento a rata viva,
desde la noche hasta sus ojos de oro.

No hay unidad
como él,
no tienen
la luna ni la flor
tal contextura:
es una sola cosa
como el sol o el topacio,
y la elástica línea en su contorno
firme y sutil es como
la línea de la proa de una nave.
Sus ojos amarillos
dejaron una sola
ranura
para echar las monedas de la noche.

Oh pequeño
emperador sin orbe,
conquistador sin patria,
mínimo tigre de salón, nupcial
sultán del cielo
de las tejas eróticas,
el viento del amor
en la intemperie
reclamas
cuando pasas
y posas
cuatro pies delicados
en el suelo,
oliendo,
desconfiando
de todo lo terrestre,
porque todo
es inmundo
para el inmaculado pie del gato.

Oh fiera independiente
de la casa, arrogante
vestigio de la noche,
perezoso, gimnástico
y ajeno,
profundísimo gato,
policía secreta
de las habitaciones,
insignia
de un
desaparecido terciopelo,
seguramente no hay
enigma
en tu manera,
tal vez no eres misterio,
todo el mundo te sabe y perteneces
al habitante menos misterioso,
tal vez todos lo creen,
todos se creen dueños,
propietarios, tíos
de gatos, compañeros,
colegas,
discípulos o amigos
de su gato.

Yo no.
Yo no suscribo.
Yo no conozco al gato.
Todo lo sé, la vida y su archipiélago,
el mar y la ciudad incalculable,
la botánica,
el gineceo con sus extravíos,
el por y el menos de la matemática,
los embudos volcánicos del mundo,
la cáscara irreal del cocodrilo,
la bondad ignorada del bombero,
el atavismo azul del sacerdote,
pero no puedo descifrar un gato.
Mi razón resbaló en su indiferencia,
sus ojos tienen números de oro.

maanantaina, huhtikuuta 13, 2009

Parisuhdemeemi

Olen motissa Jänismiehen tyopaikalla ja tarvitsen viihdykettä, joten tehdäänpä tässä ajankuluksi parisuhdemeemi.

1. Miten kauan tunsitte toisenne ennen kuin aloititte seurustelun?
Kuusi vuotta. Voin vakuuttaa, että hyvää kannatti odottaa! Vuosien myötä tuntuu suhde parantuneen vain entisestään.

2. Kuka pyysi ketä ulos?
Jänismies pyysi lettukesteille kotiinsa ja "kaappasi" minut ovelasti omakseen. Ei siihen ollut paljoa vastaan pan... sanomista :)

3. Missä ensimmäiset treffinne olivat?
Ensimmäinen kohtaamisemme oli Turkulaisessa ravintola Ribbsissä, jossa kaadoin käsillä kiihkeästi selittäessäni Jänismiehen sinisen drinksun valkoisille haalareilleni. Todella mahtava ja älyllinen ensivaikutelma. Varsinaiset "ensitreffit" suhteen merkeissä oli kuusi vuotta myohemmin Jänismiehen kotona. Ribbs on kylläkin säilynyt sellaisena romanttisena muistelupaikkana.

4. Kuinka vanhoja olette?
Puolessa välissä neljättä kymppiä, Jänismies 10kk nuorempi.

5. Kumman sisaruksia näette enemmän?
Meikäläisen, silloin kun asutaan Suomessa. Veljeä näkee silloin salilla harva se päivä. Emme tosin ole kumpainenkaan sukuluutia.

6. Onko teillä yhteisiä lapsia?
Ei, eikä edelleenkään toivelistalla. Haikaranpelättimen voisin pystyttää takapihalle :)

7. Entä lemmikkejä?
Kaksi kissaa Suomessa.

8. Mikä tilanne on teille vaikein pariskuntana?
Työasenteidemme yhteensovittaminen. Jänismiehelle työ on henki ja elämä ja hänellä on sen suhteen paljonkin kunnianhimoa, jota en valitettavasti aina jaksa tajuta. Itselleni ei ole juurikaan mikään muu työ rakasta ja intohimoista tai ylipäätään liikuttavaa, kuin kirjoittaminen ja valokuvaaminen. Muuten minulle on aika sama mitä sitä elääkseeni puuhastelen. Voin ihan hyvin paiskia jotain hanttihommiakin, kunhan se työ ei vain yritä seurata kavalasti minua kotiin tai ryömiä yksityiselämämme tai vapaa-aikamme puolelle häiriköimään. Jänismies puolestaan elää symbioosissa työnsä kanssa ja niin sitä vaan ollaan edelleen puolen yön aikaan käkkimässä täällä laitoksella seurana ja ruuvimeisselinpidikkeenä... saisinkohan tästä assistentin tyotodistuksen, jos pyytäisin?

9. Kävittekö samaa koulua? Oletteko kotoisin samasta kylästä?
No ei läheltäkään. Molemmat tosin pienten peräkylien kasvatteja.

10. Kumpi on älykkäämpi?
Jänismies on tiedekeskeisesti, loogis-matemaattisesti ja kinesteettisesti älykkäämpi. Kielellisessä ja sosiaalisessa älykkyydessä sekä itsetuntemuksessa olen puolestani monta askelta edellä, vaikka en ole varsinaisesti edes sosiaalinen.

11. Kumpi on herkempi?
Olemme molemmat jokseenkin herkkiä ainakin toistemme, lähimmäistemme, eläinten, luonnon ja elämysten suhteen. Minä olen herkempi, jos läheisille sattuu jotain pahaa tai osuu joku elämää suurempi elämys kohdalle (=Stendhalin syndrooma). Jänismies on herkempi sille, jos esim. tyoasiat kusee tai joku hyökkää avoimesti hänen persoonaansa vastaan.

12. Missä käytte yhdessä eniten syömässä ulkona?
Mahdollisimman varioivasti eri luonnonpaikoissa piknikeillä ja tavoitteen mukaan aina uusissa ravintoloissa silloin kun raaskii.

13. Mikä on kauimmaisin paikka, jonne olette yhdessä matkustaneet?
Yellowstone, Mammoth Hot Springs.

14. Kummalla on hullummat eksät?
No meikäläinen voittaa tämän kisan 6-1. Ilman hymynhäivettäkään.

15. Kummalla on pahempi temperamentti?
Ollaan molemmat nykyisin hyvin tasaisia ja aurinkoisia eläjiä, mutta suuttuessani olen möyryävä ukkosmyrsky ja synkeä rankkasade, joka muuttuu ankeaksi jäätihkuksi (ei todellakaan synonyymi itkulle). Jänismies on puolestaan suuttuessaan ison tammen halkaiseva salamanisku, jota seuraa pikakelauksella auringonpaiste ja suloinen sateenkaari. Mulla menee tuon suklaasydämisen kuminaaman takia AINA hyvät mökötykset hukkaan.

16. Kumpi laittaa ruoan?
Minä. Tiedän, että Jänismies osaa hyvinkin kokata, mutta en vain kestä sitä tauotonta keittiöstä kantautuvaa itseiroinista ja tekouusioavutonta määintää: "missä se on, miten tää pitää tehä, voiks tätä laittaa tähän, miks se nyt tuolleen meni, oho - jotain hyppäs nyt pannulta lattialle, onksejokypsä ja aaaaaaa - nyt se palo ihan mustaksi!"

17. Kumpi on sosiaalisempi?
Minä suhtaudun ihmisiin enenevissä määrin kyynisemmin ja epäluuloisemmin kuin Jänismies, joten Jänismies lienee perusluonteeltaan sosiaalisempi, luottavaisempi ja ihmiskontakteihin hakeutuvaisempi. Mutta minulla on terävämpi sosiaalinen vainu (voisin lahjoittaa vähänkäytettynä) ja näen/tajuan ihmisissä paljon enemmän ulottuvuuksia, säikeitä, lonkeroita, pehmeyksiä sekä piikkejä, kuin siippani. Jänismies on parempi käytännön ihmissuhteissa, kun ei ota ihmeemmin paineita kenenkään kanssa sosialisoimisesta. Itse puolestani vetäisen todella helposti kalterit itseni ja toisten ihmisten väliin jos alkaa niskahiuksia kihelmoidä.

18. Kumpi on siisteysintoilija?
Ei kumpikaan. Ei sitten niin yhtään. Siivoaminen ja kotitaloushommat on molempien mielestä soooooo boooooring. Mut ei me ihan elukoiden tasolle kuitenkaan olla päästetty itseämme vajoamaan. Siivotaan silloin kun alkaa sotku alkaa käydä päälle tai on vieraita tulossa. Ja kun kerran aletaan, niin silloin siivotaan todella, todella hyvin ja perusteellisesti.

19. Kumpi on itsepäisempi?
Minä. Jänismies väittää kivenkovaa, että sanakirjassa on "jääräpäisyyden" kohdalla minun kuvani havainnollistavana esimerkkinä. Pitäisiko ottaa kohteliaisuutena?

20. Kumpi vie suuremman osan sängystä?
Minä, koska nukun leveässä natoasennossa. Jossain vaiheessa yotä herään kauheaan kitinään siitä, että armaani on muka putoamassa sängystä. Suomessa kyllä sängyn vie kissat. Kiva herätä yöllä omat varpaat suussa, kun karvakaulurit vetää onnessaan elbaa 75%:lla sängystä.

21. Kumpi herää aikaisemmin?
Mies tyopäivinä, minä viikonloppuina. Suomessa oli aina toisinpäin.

22. Kummalla on suurempi perhe?
Jänismiehellä varmaankin, koska olen itse irtisanoutunut suurimmasta osasta sukuani. Jos siis ihan ydinperhettä meinataan, niin mulla on yksi sisarus tai sisaruksenpuolikas enemmän.

23. Saatko usein kukkia?
Olen kieltänyt tuomasta, sillä leikkokukat ovat pääsääntoisesti epäeettisiä ja myrkytettyjä. Ja tulee niitä katkottuja kukkia sääli, kun ne kuolee niin pian. Kukat on kauniimpia siellä missä ne kasvavat.

24. Kumpi on mustasukkaisempi?
Silloin tälloin kärventää kumpaistakin miedosti, mutta pelisäännot on selkeät: ei sikailua, eikä kieroilua tai tulee armotta kenkää, eikä ikinä saa anteeksi sen jälkeen. Minä en ole mustasukkainen siitä, jos mies viihtyy jutellen ym. sallitun rajoissa jonkun toisen naisen kanssa, - vaan vain siitä jos joku muija tulee tahallaan ja pahantahtoisesti muikuillen koittamaan onneaan reviirilleni kusemisessa ja mies ei yleensä edes tajua sitä. Jänismies on taas mustasukkainen silloin harvoin, kun puusilmälläkin näkee ettei ole mitään syytä. Eikä puolestaan näytä tuntevan mustasukkaisuuden häivääkään silloin, jos joku koittaa uutterasti uida mun liiviin.

25. Kuinka kauan kesti, ennen kuin suhteesta tuli vakava?
Pitkään kesti lämmitellessä ja varsinaisen suhteen alussa oli kaikkea vähemmän tarpeellista hässäkkää, mutta sitten kun roihahti, niin on ollut kyllä maan perusteellisen vakavaa. Jänismies on mulle Anam Cara ja kuulema myos toisinpäin.

26. Kumpi syö enemmän?
Jänismies. Joogilaihassa miehessäni on mystinen musta aukko, johon ruoka katoaa vauhdilla ja jälkiä jättämättä. Jos soisin yhtä paljon kuin Jänismies, muuttuisin muumiksi.

27. Kumpi pesee pyykit?
Minä toistaiseksi tai sitten käydään kimpassa kippaamassa koko pyykkivuori pesulan koneisiin kerralla.

28. Kumpi on parempi tietokoneiden kanssa?
Jänismies haltsaa yleisesti paremmin kaikki sähkovimpaimet, koska on kasvanut niiden jatkeena. Mutta ei minullakaan ole mitään ongelmia tietokoneiden kevytkäytön kanssa ja opin helposti lisää jos opetetaan..

29. Kuka ajaa autoa, kun olette yhdessä?
Jänismies ajaa. En pysty vieläkään motivoimaan itseäni sitten millään haluamaan ajokorttia, vaikka kuinka tyrkytettäisiin.


perjantaina, huhtikuuta 10, 2009

Linnut




Aamulla ei tarvitse enää välttämättä herätyskelloa, sillä äänekkäät muuttolinnut ovat palanneet. Ne aloittavat riemuisia konserttojaan siinä vaiheessa, kun aurinko kiipii horisontin yläpuolelle ja äänten kakofonia on melkoinen. Eritoten eräs saksien klipsutusta imitoiva tirppa tykkää tulla karjumaan ikkunamme tasolla olevaan puuhun ja ääni on sen verran ärsyttävä, että koittaapa siinä sitten nukkua.

Kun tulin jenkkilään ja aloin kierrellä lähiympäristössä, minua mietitytti näköpiiriin sattuvien lintujen vähäinen määrä. Luinkin myöhemmin jostain, että Pohjois-Amerikan lintujen määrä on vähentynyt huomattavasti. Todennäköisesti se on seurausta hyvin suositusta hyönteisten myrkyttämisestä.

En ole aiemmin ollut kovin kiinnostunut linnuista, mutta täällä niiden bongaamisessa on ollut ïhan oma viehätyksensä, koska monet lajikkeet ovat sykähdyttävän ja eksoottisen näköisiä. Kirkuvan punainen punakardinaali (Northern Cardinal) ja huikean sininen sininärhi (Blue Jay) ovat valikoituneet jalokivimäisen kauneutensa ja helpon havaittavuutensa perusteella lempilinnuikseni. Etenkin kun niiden väritys muistuttaa minun ja Jänismiehen klassista vaellustakkiväritystä. Paitsi tietysti nykyisellään, kun jouduin vaihtamaan rakkaan sinisen takkini mustaan ja identifioidun siten vissiin johonkin korppiin :)

Erikoisimpia näkemiäni lintuja ovat olleet vesistöissä kahlailevat hontelot haikarat ja kaljupäiset kalkkunakorppikotkat. Muutamia harvinaistuvia haukkoja on myös sattunut vastaan ja olenpa onnistunut näkemään muutaman laumallisen verran muhkeita villikalkkunoitakin. Kaikkein pahaäänisin pikkulintu on etenkin Forest Homen lammikolla mieluusti päivystävä punaolkaturpiaali eli Red Winged Black Bird. Lokkeja ja hirveätä älämölöä pitäviä kanadanhanhia täällä riittää isoiksi, joka paikkaan tunkeviksi laumoiksi asti. Tämäntalvisena ilmiönä kaupunkiin saapui myös useamman sata yksilöä käsittävä parvi mustia korppeja, joiden ihmettely päätyi jopa lehtijutuksi asti. Maaseudulla vastaavat parvet voivat olla jopa tuhatpäisiä.

Videoväsäelmässäni muutamia kohokohtia amatööribongaajan uraltani. Oheen tallentui hauskasti veljeni kanssa käymä skype-keskustelu.

perjantaina, huhtikuuta 03, 2009

Naapurikaupungissa...

Noin kuudenkymmenen kilometrin päässä täältä sijaitsevassa Binghamtonissa on jollakin pää seonnut sen verran, että ruumiita on tullut ainakin 14 ja loukkaantuneita 26. Ampuja tappoi myös itsensä.

Amerikkalaiset joukkomurhat ovat yleistyneet, eivätkä talouden "ruusuisen" tilan huomioon ottaen varmasti ole jatkossakaan juuri vähenemään päin. En tajua, että minkä helvetin takia niitä aseita pitää olla täällä joka iikalla, penskoillakin! Jotkut konservatiivi-kusipäät jopa herättelivät debattia viime keväänä saadakseen luvan sille, että Cornellinkin kampuksella saisi kantaa asetta. Eivät onneksi saaneet tahtoaan läpi. Olisi aika orpoa istua täällä hormonihöyryjensä sekoittamien teinien keskellä tietäen, että kellä tahansa voisi olla tappoväline taskussa.

Voi niillä silti olla.

Ja Suomessakin täydellisen "mallikotiäidin" sekä aseharrastajan kasvattamat pojat haaveilevat tosi terveistä asioista...

Pahaa tekee.