sunnuntaina, helmikuuta 26, 2006

Alastomia misuja!

Kissojen ulkonäköön on tapana liittää kauneutta, sulokkuutta ja viehkeyttä kuvaavia adjektiiveja. Normaalin kissan vartalo on useimmiten sopusuhtainen, turkki siisti sekä kiiltävä ja silmät kuin säihkyvät jalokivet. Maailmassa tuskin on hellyttävämpiä eläinlapsia, kuin kissanpennut. Aikuiset kissat puolestaan ovat kuin eläviä maalauksia, hienostuneita runoja tai korvia hivelevää musiikkia.

Harvemmin kissan nähdessään ajattelee, että JAIKS, onpa ruma otus! Sairaudet, liikalihavuus ja omituiset jalostukset aiheuttavat tähänkin sääntöön poikkeuksensa. Samoin kuin se, että ihminen on perverssi olento. Kuinka muuten voi selittää sen, että ihmisen on ollut aivan pakko puuttua syyhyävillä näpeillään mitä luonnottomimpiin mutaatioihin ja aloittaa niiden harkittu jalostaminen. Kissojen ja koirien ikiaikaisten arkkityyppien rinnalle on nostettu mitä kieroutuneempia tekorotuja. Niiden edustajat ovat kuuluisia heikosta terveydestään, rähmivistä silmistään, vaikeasta hengityksestään tai siitä että niitä palelee helkutisti, kun nahkaan ei ole jäänyt karvan kiertämää. Mielestäni se on äärimmäisen vastuutonta ja sairasta touhua. Se on ihan hyvin verrattavissa siihen, että alettaisiin jalostaa täysin tarkoituksella kehitysvammaisia ihmislapsia, joilla on toinen toistaan kummallisempia, elämää haittaavia ominaisuuksia, kuten esimerkiksi hengittämiseen liian ahtaat nenätiehyet tai vaikkapa söpön karvoituksen aiheuttava hirsutismi. Kuinkahan monen mielestä se olisi hyväksyttävää erikoisuudentavoittelua!

Kissamaailmassa melkoiseen rimanalitukseen ollan päästy ottamalla tarkoitukselliseen rodunjalostukseen karvaton kissa, SFINKSI. Tämä E.T:a muistuttava rotu sai alkunsa luonnollisesta mutaatiosta, joka toistuu tutkimusten perusteella noin viidentoista vuoden välein eri puolilla maailmaa. Kanadan Torontossa 1966 syntyneestä karvattomasta pesueesta alkoi muotioikku, jonka on vähitellen levinnyt useimpiin maihin.

Lättänaamaiset, astmaattisesti tuhisevat persialaiset ovat suorastaan kaunottaria, mikäli niitä verrataan näihin kissamaailman kummajaisiin. Nämä karvattomat (iholla kasvaa vain hienoista nukkaa) ruttunahkat kun tuovat mieleen aivokudoksen, muumiot, lepakot ja suonikohjut puistattavalla tavalla. Ne näyttävät aivan kamalilta! Toisaalta niiden ulkonäköön pätee se nurinkurinen sääntö, että ne ovat jo niin äärimmäisen rumia, että niitä jollain tavalla alkaa pitää jopa liikuttavina, vaikka säälistä siinä tunteessa ennenkaikkea lieneekin kyse. Luonteeltaan sfinksit ovat kuulema hyvin miellyttäviä, miksipä ei. Mutta kyllä ainakin itselläni sydän jättäisi muutaman lyönnin väliin, jos aamulla heräisin siihen kun moinen makaisi rintani päällä kehräämässä ja tuijottamassa.

Sfinkseillä on, kuten arvata saattaa, kaikenlaisia rotutyypillisiä ongelmia, jotka täytyy ottaa hoidossa huomioon. Nämä kissat eivät pysty pitämään itseään puhtaina, vaan niitä täytyy pestä. Niitä täytyy myös kuivata usein, koska ne muista kissoista poiketen hikoilevat ihollaan ja voivat hikisinä vilustua. Lämpötaloutensa ylläpitämiseksi ne joutuvat syömään huomattavasti tavallista enemmän, joten hiekkalaatikkokin täyttyy tiuhempaa tahtia.

Jotta kaikkia kummajaisia se maa ihmisen suosiollisella myötävaikutuksella päällään kantaakin. Jotain järjellistä vastuuta sitä odottaisi evoluutiota omien perversioidensa tyydyttämiseksi ronkkivilta "luomakunnan valtiailtakin". Sen toivomisen tosin havaitsee täysin turhaksi näiden "alastomien misujen" kuvia katsellessaan.

tiistaina, helmikuuta 21, 2006

Felicia Hardy - Musta Kissa

En tiedä mahtoivatko pikkutytöt kahdeksankymmentäluvulla olla kiinnostuneita seikkailusarjakuvista. Teräsmiehistä, Mustanaamioista, Tarzaneista, Hämähäkkimiehistä, Ryhmä X:stä, Hopeanuolista ja sen sellaisista. En ainakaan muista, että kaveripiirissäni olisi ollut ketään sarjakuvia fanittavaa tyttöä, poikia sen sijaan useampikin. Itse rakastin sarjakuvia ja olin poikkeuksellisen innostunut Marvelin sarjakuvamaailman mutanttisankareista. Kun olen jälkikäteen miettinyt, mistä tämä mahtoi johtua, olen tullut siihen itseäni kovasti ilahduttavaan johtopäätökseen, että olen ollut jo pienenä tietämättäni feministi.

Nyhveröt, seikkailunhaluttomat, kotona parhaiten viihtyvät nais- tai tyttöstereotyypit ovat olleet minusta aina vastenmielisiä. En ole nähnyt mitään viehättävää neitokaisissa, joiden elämän tarkoitus perustuu kotiaskareille, äitiyden harjoittelulle, kauniina olemiselle, kiltteydelle ja pehmeydelle. Luin lapsena mieluummin Tarzaneita, kuin muottiin mahtuvaa tyttöyttä korostavaa pehmolällynläätä ja leikin mieluummin metsässä samoillen, jouskareita ja majoja rakennellen, kuin opettelin äidin pikku apulaiseksi kodinhoidon saralla. En nähnyt ainuttakaan hyvää syytä sille, miksi minun pitäisi sukupuoleni takia olla jotenkin kesympi, sovinnaisempi tai vähemmän utelias kuin pojat. En halunnut nyhertää into piukassa kotihommia, joista pojat luistivat kuin koirat veräjästä. Marvelin sarjakuvauniversumissa mullistavaa oli se, että myös naiset olivat siellä supersankareita, ei tosin ihan joka lehdessä. Monista seikkailuista löytyi kuitenkin rohkeita, vapaita, aggressiivisia ja rajoja rikkovia vahvoja naisia, jotka pystyivät pistämään pahoillekin köriläille luun kurkkuun ja näyttämään mitä kuuluu ja kuka käskee. Minusta se oli tajunnan räjäyttävällä tavalla ihanaa. Olin aivan villinä innosta! Hiukan minusta oli siistiä, kun "prinsessa" ei enää vain odotellut passiivisena sitä prinssiä pelastamaan itseään pulasta, vaan monotti murhanhimoista pahista niin, että leegot tippuivat. "Danger is being on the cat´s bad side." Näiden sarjakuvien ilmapiiri, tai se mitä niistä muistan, tuntuu näin jälkikäteen kumoukselliselta. Minulla oli näistä sarjakuvista matkaa vielä reippaasti kymmenen vuotta siihen, että sain käsiini ensimmäiset teokset, joissa törmäsin naisten asemaa koskeviin pohdintoihin tai aloin kiinnittää huomiota sukupuolten vastakkainasetteluun. Ammensin kuitenkin näistä vanhoja myyttejä ja jumaltaruja hyödyntävistä piirretyistä itseeni intohimoja, jotka muokkasivat asennemaailmaani ja ennakoivat tulevaa. Henkisesti näivettävänä hevonkukkuna pidin erityisesti uskovaisuutta, jota koetettiin puoliväkisin tuputtaa lapsille, varsinkin tytöille. Piirretyistä naissankareista erityisesti yksi oli ylitse muiden. Ihailin kovasti kissaeläimiä, etenkin salaperäistä mustaa pantteria. Arvata saattaa, että minuun kolahti kovaa, kun vuonna 1982 ostamassani Hämähäkkimies-lehden numerossa "Musta Kissa tietää vaaraa" esiteltiin uusi supersankaritar, Felicia Hardy alias Musta Kissa. Lehden alanimikkeenä oli: "Älä koskaan anna mustan kissan kulkea tiesi poikki." No, minä annoin ja ihastuin ikihyviksi. Alkuperäisenä hahmo on ilmestynyt ensimmäisen kerran Amerikassa, The Amazing Spider-Man – lehdessä, numerossa 1#194 (Heinäkuu 1979) Hän on käsikirjoittaja Marv Wolfmanin ja taiteilija Keith Pollardin luomus. Felicia Hardyn tarina alkaa siitä, että hänet esitellään taitavana kissavarkaana. Hän on opetellut kamppailulajeja, akrobatiaa, murtautumistaitoja ja kiipeilyä seuratakseen taitavana varkaana kunnostautuneen ja vankilaan joutuneen isänsä Walter Hardyn, jalanjälkiä. Felicialla on tärkeä missio, hän haluaa vapauttaa vankilasta kuolemaisillaan olevan isänsä. Vapautusepisodissa hän joutuu sarjakuvan varsinaisen päähenkilön, Hämähäkkimiehen kanssa napit vastakkain. Felician isä kuolee ja tytär omaksuu itselleen hänen nimensä: "Musta Kissa". Vaikka Hämähäkkimies ja Musta Kissa edustavatkin aluksi lain eri puolilla, heidän välilleen punoutuu mielenkiintoinen ja vaikea rakkaustarina. Mustan Kissan hahmo perustuu Femme Fatale -arkkityyppiin, joka tunnetaan useimmissa kulttuureissa. Femme Fatalella tarkoitetaan naista, joka on viettelevän kaunis ja vaarallinen, kohtalokas ja kuolettava. FF käyttää ulkonäköään ja voimakasta puoleensavetävyyttään hämätäkseen vastustajaansa ja päästäkseen päämääriinsä, jotka ovat yleensä laittomia. Hahmo voi tietysti olla puhtaasti pahakin, siinä ei sukupuolella ole juurikaan merkitystä. Useimmiten hahmon rakentumiseen tuntuu kuitenkin liittyvän miehisessä kulttuurissa vallitseva infantiili tarve leimata vahva, omaa etuaan ja nautintoaan tavoitteleva, päämäärätietoinen nainen aina pahaksi ja vaaralliseksi. Tuollaisen moralisoinnin arveluttavuus piilee juurikin siinä, että samalla tavoin käyttäytyvässä miessankarissa nähdään harvemmin mitään väärää. Mustassa Kissassa hyödynnetään femme fatale -arkkityypin useimpia kliseitä. Hänen persoonallisuutensa on kaksijakoinen ja arvoituksellinen. Häntä on vaikeaa määritellä hyväksi tai pahaksi, sillä hän saattaa hyvinkin kulkea sipsuttaa hyvän ja pahan välille vedetyllä ohuella rajalinjalla kuin trapetsiköydellä ikään. Rakkaustarinan myötä Felicia sitten siirtyikin vaivihkaa rikollisuralta lailliselle puolelle, alkoi taistella Hämähäkkimiehen kanssa lainrikkojia vastaan ja sai armahduksen entisistä rötöksistään. Felicia Hardy on huimapäinen ja luonteeltaan vahva nainen. Hän on kissojen tavoin utelias ja valmis pistämään nenänsä vaarallisiinkin asioihin seurauksia pelkäämättä. Hän ei myöskään ota mielellään käskyjä keneltäkään, vaan pitää oman päänsä. Joissakin konteksteissa sen annetaan ymmärtää olevan lapsellista diivailua, mikä mielestäni on turhan setämäistä alleviivailua. Oman polkunsa kulkijana hän joutuu seikkailuissa vaarallisiin tilanteisiin, loukkaantuu ja on jopa lähellä menettää henkensä. Hänellähän ei alun perin ole mitään supervoimia, lukuun ottamatta sitä, että hänen vastustajillaan on tapana kohdata selittämätöntä epäonnea hänen kanssaan tapellessaan. Kun hänen henkensä sitten ammutuksi joutumisen jälkeen roikkuu tovin kissankarvan varassa, hän saa tarpeekseen tavallisuudestaan ja aktivoi erään rikollisen avulla geeneissään piilevät supervoimansa. Hänen fyysiset taitonsa ja kykynsä tuottaa epäonnea vahvistuvat entisestään, mutta epäonni alkaakin vainota myös hänen lähipiiriään, eritoten Hämähäkkimiestä. Tämä epämiellyttävä lisämauste oli ollut Mustaa Kissaa auttaneen rikollisen tarkoituskin. Kun käy vielä ilmi, ettei Musta Kissa voi sietää Hämähäkkimiehen naamion alla olevaa arkisen tavallista ihmistä, Peter Parkeria, hämärin ja kisun romanssi ajautuu väistämättä karille. Vanha suola jää janottamaan kumpaistakin, vaikka he lähtevätkin omille teilleen. Musta Kissa on ulkonäöllisesti erittäin onnistunut moniin muihin räikeisiin mutanttisankareihin verrattuna. En ole enää viiteentoista vuoteen seuraillut hämähäkkimiehen seikkailuja, mutta nähnyt silloin tällöin uusia Mustan Kissan kuvia internetissä. Hahmossa on tapahtunut vuosien varrella muutoksia, jotka eivät ole olleet pelkästään myönteisiä. Alkuperäisellä Mustalla Kissalla on vihreät silmät ja jumalaisen pitkä platinanvaalea tai valkoinen tukka. Vartaloltaan hän on lihaksikas ja treenattu. Hän pukeutui alun perin vartalonmyötäiseen satiininmustaan kokovartalopukuun, jonka kauluksessa, hihansuissa ja nilkoissa oli valkoinen pörrökarvareunus. Hänellä oli lisäksi siro timanttikaulapanta ja ohut silmiä kehystävä naamio kasvoillaan. Hahmoa on muunneltu välillä melko mielivaltaisesti ja joka kerta muutokset ovat olleet mielestäni huonompaan suuntaan. Nykyistä hahmoa en meinannut edes tunnistaa, mutta eipä sillä nyt enää liene edes merkitystä. En ole kiinnostunut niistä variaatioista, joita hänestä on ilmestynyt sinä aikana kun olen kasvanut aikuiseksi. Nostalgia riittää minulle mainiosti. Joistakin uudemmista sarjoista voi esimerkiksi päätellä, että piirtäjällä on silikonitissifetissi, sen verran muhkeaksi hän on Mustan Kissan jo aiemminkin ihan tarpeeksi kookkaan rintavarustuksen paisutellut. Hahmon vartalo on lisäksi muuttunut joissakin kaikkein uusimmissa versioissa normaalipainoisesta ja lihaksikkaasta sairaalloisen anorektiseksi luikuksi. Jättitissien, äärimmäisen paljastavan puvun ja tikunlaihan vartalon ideassa ei ole enää paljoakaan jäljellä siitä amatsonista, jota joskus olen ihaillut. Kaipa tuo muutos kertoo omaa surullista kieltään ihannenaisvartalon muuttumisesta sairaalloiseen ja mahdottomaan suuntaan. Sähisen kiukkuisesti moiselle vääristelylle. Minun muistoihini Musta Kissa on jäänyt elämään kaikkine arveluttavine luonteenpiirteineenkin eräänlaisena idolina. Hänellä selittynee ainakin osittain viehtymykseni budolajeihin ja se, että päätin sitten mennä kokeilemaan seinäkiipeilyä, josta suureksi yllätyksekseni pidin. Lisäksi jotkut ulkonäköön liittyvät mieltymykseni taitavat kummuta tämän sankarittaren palvonnasta: käytän mielelläni mustia vaatteita, minulla on hassu fetissi valkoiseen pörrökarvaan, pidän usein lasitimanteilla koristeltua mustaa kaulapantaa ja vihreitä piilolinssejä sekä katselen ihastuneesti valkoisia tai hopeaan vivahtavia hiuksia.

Saahan muuten nähdä, miten totaalisesti Spiderman 3 -elokuvassa onnistutaan pilaamaan tämä kissasankaritar. Esimerkiksi Ryhmä X:n upea, Mustaa Kissaa paljolti muistuttava Ororo Munroe eli Storm, oli elokuvaversioissa ainakin typistetty sellaiseksi mitään sanomattomaksi pölyrätiksi, että saisivat hävetä. 

LÄHTEITÄ JA LINKKEJÄ:

FEMME FATALE MUSTA KISSA 1 MUSTA KISSA 2 MUSTA KISSA 2 MUSTA KISSA 3

lauantaina, helmikuuta 18, 2006

Titaanijäärä

Tiikeritoverin kanssa virinneeseen fobiakeskusteluun liittyen tekee mieleni kirjoittaa siitä, etten pidä kovakuoriaisista. Fobiasta kohdallani ei kuitenkaan ole kyse. Kovakuoriaisissa vain on mielestäni jotain määrittelemättömän puistattavaa ja rumaa. Ennakkoluuloisuuteni niitä kohtaan johtunee siitä, että kun pienenä tutkiskelin ja hypistelin suurella mielenkiinnolla tummanpunaisia isoja koppiksia, joita pihapiirissämme mönki, aina niin "järkevä" mummoni tuli sanomaan, että ne muuten ovat verenimijöitä, jotka voivat imeä ihmisestä veren kuiviin. Olipa tosi fiksua valehdella pikkulapselle, luulenpa että taisi mennä vähän naamani kalpeaksi. Kun seuraavan kerran näin sellaisen "verenimijän", kiipesin kirkuen pihakeinun päälle ja äiti oli saada sydänkohtauksen kun luuli, että minulle oli sattunut jotain kamalaa.

Toinen epämieluisuutta vahvistava kokemus oli asua juuri rakennetussa, ihastuttavassa puutalossa, jonka rakenteissa miinuspuolena vipelsi ärsyttäviä kärsäkkäitä, tukkimiehentäitä. Sen jälkeen kun talon portaiden kaiteelta liftasi yksi sellainen käteni kyytiin, nipistäen minua vahvoilla tarttumaraajoillaan, en ole tuntenut suurtakaan sympatiaa kyseistä pöpödönderilahkoa kohtaan. Toinen vitutuksen aihe oli öisin huoneessani pöristelevät yksilöt, jotka lunkivat esille jostain seinän raosta ja joiden epäilin käyttävän naamaani laskeutumiskenttänä heti kun pistäisin silmäni kiinni. Heräsinkin yhtenä yönä siihen, että eräs rutjake oli edennyt vorrimaan tyynylleni. Oli kiva avata silmänsä kun se siinä vaaksan päässä heristeli tuntosarviaan. En tappanut sitä, sillä en tapa ötököitäkään huvikseni, elleivät ne yritä syödä minua tai vallata kotiani. Heitin tötterökärsän kaaressa ikkunasta pihalle ja sanoin, että takaisin ei ole tulemista jos hän ei ihan välttämättä halua keskustella raidpullon kanssa.

Kovakuoriaisten suvun viehätysvoimaa ei suinkaan lisää se, että lähes niiden kaikkien kuori näyttää öljyiseltä, luteet löyhkäävät järkyttävältä, raatokuoriaiset pitävät bileitään mädäntyneissä raadoissa ja sittisontiaiset rypevät siinä itsessään eli paskassa.

Näiden seikkojen takia kai sitten koppakuoriaiset ovat mielestäni niitä harvoja hättiäisiä, joiden en mielelläni anna esimerkiksi istua hihallani. Sen sijaan pidän kiehtovina esimerkiksi isoja hämähäkkejä (eräänkin ystäväni tarantella kökötti villapaidan hihallani kahvikutsujen ajan, eikä halunnut lähteä siitä minnekään, eikä sitä voinut oikein irtikään ottaa väkisin, kun se oli tarttunut "kynsillään" villapaidan karvoihin), sudenkorentoja, sammakoita tai käärmeitä (lihaksikas tiikeripython olkapäillä on muuten aika hauska kokemus), joita monet eivät koskisi pitkällä tikullakaan. En kuitenkaan kammoksu koppakuoriaisia niin paljon, ettenkö voisi ottaa sellaista käteeni. Voin toki myös ihastella joidenkin yksilöiden kauniita värejä esteettisenä elämyksenä, nehän saattavat olla kuin taidokkaita koruja.

Pietarin eläintieteellisessä museossa on muuten semmoinen kovakuoriaiskokoelma, että olin siellä käydessäni pudota polvilleni. Yököteltävää riitti vitriinien ääressä toviksi aikaa. Museolla on muuten todella upeat, joskin venäläismäisen hitaat kotisivut joihin tutustumista suosittelen lämpimästi.

Yle ykkösen Avara luonto-dokumentissa tosin näin tänään koppakuoriaisen, joka sai minut oikein kiemurtelemaan sohvalla. Suuresti ihailemani David Attenborough kaiveli sademetsästä esille maailman suurimman koppakuoriaisen, TITAANIJÄÄRÄN ja piteli sitä sitten ihastuksesta virnistellen kädessään. Nuo kitiinikuoriset jättiläiset kasvavat kuulema jopa 20 senttimetrin mittaisiksi ja pystyvät puremaan leuoillaan lyijykynän poikki. Enpä lähtisi sormella koittamaan Titanus Giganteusta. Himskatti mimmoinen Darth Vader se olikaan, vieläkin tunnen selkäpiissäni ihananinhottavaa kihelmöintiä.

Mutta olipas yllättävän hauskaa tehdä pieni googlailumatka noiden yökötysten värikkääseen maailmaan. Löysin jopa yhden kärsäkkään, jonka nimi varsin naurattavalla tavalla muistuttaa omaani. Tähän loppuun en voi olla lisäämättä, että jos haluatte menettää mielenrauhanne, kuunnelkaapas pari kertaa tämä viehättävä kappale. Älkääkä minua syyttäkö, jos se jää soimaan päähänne :)

perjantaina, helmikuuta 17, 2006

Venäläisiä fantasianeuleita

Etsiskellessäni tietoa ja kuvia lumileopardeista eli Irbiksistä, löysin viehättävän kuvan, jossa kissamaisen kaunis nainen poseeraa lumileopardimekossa. Tämä oli taas niitä hetkiä, kun verkkoa selaillessa sydän jättää yhden lyönnin väliin ja ilmiönmetsästyskuume alkaa nousta huolestuttavasti. Googletin innoissani lisää ja etsimiseni palkittiin miellyttävällä visuaalisella elämyksellä. Oikea sana tähän kohtaan on haltioituminen. Korvissani alkoi soida Kalinka ja ajatukseni muuttuivat taas kerran kärsimättömäksi mielihaluksi lähteä saman tien ostamaan menolippua Venäjälle. Venäläisten käsityötaito, taide ja esteettinen hahmotuskyky kun ovat minun mielestäni jotain aivan omaa luokkaansa. Juuri tällaiset taidonnäytteet saavat sydämeni sykkimään villille idälle, ison maan korruptoituneesta politiikasta ja sietämättömän surkeasta ihmisoikeustilanteesta huolimatta.

Kuvalinkin takaa löytyi siis venäläinen, Chelyabinskissä asuva neuletaiteilija Alexander Seraphimoff. Hän kertoo itsestään sen verran, että hän sai inspiraation neuleisiinsa vaimonsa käsityölehdistä ja valokuvakirjoista. Häntä alkoi viehättää ajatus neuletekniikan iättömyydestä ja sen mielikuvitukselle tarjoamista mahdollisuuksista. Alexanderilla vaikuttaisikin olevan tuota mielikuvitusta vaikka toisille jakaa. En ole koskaan nähnyt noin upeita neuleita. Niiden rinnalla Kaislakerttu kalpenee ja Kaffe Fasset haukotuttaa. Seraphimoffhan on aivan ilmiömäinen vaatesuunnittelija! Suurin osa hänen puvuistaan menee maagisessa kauneudessaan yli ymmärrykseni. En kerta kaikkiaan tajua miten hän on onnistunut ensinnäkin keksimään noin mieltäliikuttavat aiheet, toteuttamaan noin upeita kuvia neuloen ja vielä lisäksi näpertelemään neuleisiinsa kaikenmaailman hienostuneita pitsimäisiä viipakkeita. Jokaisen vaatekuvan katseleminen Seraphimoffin sivuilla saa minut kihisemään toiveesta päästä joskus näkemään nuo vaatteet todellisina, puhumattakaan siitä miten unelmaista olisi pukea yksi tuollainen ylleen.

Mutta ei siinä vielä kaikki tämän herran tapauksesta. Löysin Alexanderin vuonna 2003 lähettämän viestin British Council Message Forumilta. Hän kirjoittaa siellä saavansa lähes päivittäin postia muotilehdiltä ja ihailijoilta, jotka ovat törmänneet hänen katalogeihinsa. Superlatiivit eivät kirjeissä lopu kesken. Hän itse on myös ottanut aktiivisesti yhteyttä muotitaloihin ja laittanut paljon työhakemuksia suunnittelunäytteineen eri paikkoihin. Joka paikassa ollaan aluksi oltu ihan villejä ihastuksesta, halukkaita ostamaan koko tuotanto hänen käsistään ja valmiita ottamaan Seraphimoff avosylin vastaan. Mutta heti kun on käynyt ilmi, että hän onkin venäläinen, on into lopahtanut kuin seinään ja hänelle on alkanut sataa "unfortunately we can´t..." - viestejä. Tämän lisäksi useat paikat, joihin hän on lähetellyt työnäytteitään, ovat varastaneet surutta hänen valmiiksi työstettyjä mallejaan, tehneet niihin ihan pieniä muutoksia ja pitäneet sitten kaiken kunnian itsellään. Mitä sikoja, sietäisivät saada selkäänsä jos tämä pitää paikkansa. Sanonpahan vaan, että ei ole röyhkeydellä ja hyväksikäytöllä rajaa, kun taiteilijaparkoja höylätään.

Tuo mies pitäisi noiden neulevalokuvien perusteella kantaa kultatuolissa jonnekin, missä hän saisi rajattomat valtuudet toteuttaa itseään ja ideoitaan. Mikä helvetin kastimerkki se venäläisyys nyt oikein on noille muotimaailman hienopersepäättäjille? Nykyään länsimainen muoti on laidasta laitaan niin paskaa, tekotaiteellista ja järjettömän tylsää, että pian on pakko varmaan ruveta tekemään kaikki omat vaatteensa ettei kuole estetiikan puutteeseen. Vaikken mikään vaatefriikki olekaan, osaan kyllä arvostaa käsityötaidon mestarinäytöstä silloin kun sellaisen näen. Todella surullista, jollein tämä mies ole vieläkään saanut töitä ja päässyt pinnalle. Tuntuu kyllä mahdottomalta ajatukselta. Tekisi oikeastaan mieli kirjoittaa hänelle tai usuttaa joku suomalainen muotitalo ottamaan hänet onkeensa. Tosin täällä sitä vasta jäykkiä ja ennakkoluuloisia ollaankin kaiken uuden ja innovatiivisen suhteen.

Mutta hyvillä mielin lepuutan silmiäni hänen töissään: Maisemissa joissa lentää lohikäärmeitä, lumileopardi kiipeää puuhun, aurinko laskee talviseen järveen, krokotiilin leuat avautuvat naisen kaulan ympärille, mustat pantterit tuijottavat toisiaan, villikissa istuu kannon päässä öisen sienien reunustaman järven rannalla, iibis levittää siipensä, siivekkäät pullahiiret kiipeilevät puissa jne. Voi mielihyvän huokaus ja toinenkin. On se vaan niin ihanaa, että on olemassa noin jumalaisen luovia ihmisiä. Voi kun heitä vain tajuttaisiin arvostaa enemmän!

LINKKI 1
LINKKI 2
LINKKI 3

tiistaina, helmikuuta 14, 2006

Pesnya o druge

Yksi Vladimir Vysotskin tunnetuimmista kappaleista on "Pesnya o druge", Suomessa Junnu Vainion kääntämänä tunnettu Ystävän laulu. Sen alkuperäinen tarkoitus oli kertoa siitä, kuinka arvokas on todellinen, vierellä pysyvä ystävä kun eletään valtiossa, jossa kehenkään ei oikeastaan voi luottaa.

Pesnya o druge kertoo ystävyydestä universaalisti, juurikin sen olennaisimman. Alun perin laulussa kehotetaan kiipeämään arveluita herättävän ystävän kanssa vuorelle ja katsomaan paljastaako hän siellä oikean karvansa. Laulun eri versioissa vastoinkäymiset vaihtelevat myrskyävästä merestä erämaahan ja ankeisiin aikoihin, mutta sanoma on sama: Kohdatkaa yhdessä vaikeuksia ja katsokaa sitten kuinka käy. Ne jotka eivät ole oikeita ystäviä, osoittavat sen kyllä ennen pitkää.

Etenkin erämaa ja vuoret sekä hyinen joki, ovat selvittäneet rankimman kautta, mistä tunnen ystäväni. Samoin kuluva aika, kymmenetkin vuodet, jotka eivät ole välimatkasta, ihmisten muuttumisesta ja tapaamisten harvinaisuudesta huolimatta erottaneet minua lopullisesti niistä ystävistä joista olen oikeasti pitänyt. Enkä väitä etteikö olisi myös sellaisia ystäviä, joita ei tarvitse viedä minnekään rääkättäväksi heidän oikean laadun selvittämiseksi. He ovat puolestaan arkivuosien kuluessa tulleet niin läheisiksi, ettei roolien vetämiselle ja teeskentelylle ole joka tapauksessa enää mitään tarvetta.

Tiedän, että on oikea mulle varsinkin HÄN. Olisi pitänyt arvata se heti silloin, kun ensimmäistä kertaa tavatessamme kaadoin häslätessäni hänen päälleen vahingossa sinisen curacaon ja hän vain hymyili kauniilla silmillään, eikä ollut moksiskaan. Hän on kiivennyt kanssani vuorelle valittamatta ja katsellut siellä kanssani maailman kauneutta. Hän on ollut rohkea ja kannustava silloinkin kun on väsyttänyt ja jalat ovat olleet verillä rakoista. Häneen olen voinut luottaa ylittäessäni jäistä jokea ja hänen kanssaan vaihtaa hymyn kruunaaman hipaisun hämärtyvässä erämaassa tarpoessani. Häneen tulen täydestä sydämestäni luottamaan silloin kun kuljemme railojen juovittamalla jäätiköllä varmistusnarussa, sillä hän on aina seisonut rohkeana ja horjumatta rinnallani myös silloin kun elämä ei ole ollut niin valoisaa. Pysynyt läheisenä silloinkin kun polkumme ovat kulkeneet erillään. Hän on Ystävä isolla Yyllä. Tahdon myös itse pärjätä kaikessa edellä mainitussa mukisematta ja olla hänen luottamuksensa arvoinen.

Mielihyvin ovat puolestaan saaneet mennä menojaan kaikki ne, jotka vastoinkäymiset ovat muuttaneet tuntemattomiksi. Sellaisiksi joita he oikeasti teeskentelynsä takana ovat olleetkin. Oikea karva on paljastunut usein juuri silloin, kun olosuhteet ovat muuttuneet sietokykyä koetteleviksi. Myrskyn noustessa ja kyynelsateen kastellessa valheellisen ystävän ylähuuli rullautuu helposti hampaiden päältä irvistykseen. Teeskentelijöiden on helppoa pyyhkäistä yhteiseltä pöydältä alas kaikki se mikä on ollut hyvää ja nyppiä kiukusta kimittäen esille pieninkin kalvava vihan murunen. Moisille on syytä kääntää lopullisesti selkänsä, eikä heidän peräänsä ole mitään tarvetta haikailla.

Oikeat ystävät ovat harvinaisia ja monin verroin kallisarvoisempia kuin jalokivet. Mitä vanhemmaksi tulee, sen vähemmän jaksaa ylläpitää hyvänpäivän tuttavuuksia. Mieluummin tapaa, vaikka sitten harvemminkin ajan ja ajatuksen kanssa niitä, jotka tietää todellisiksi ja pysyviksi tovereiksi, kuin niitä jotka valuvat kuin hiekka sormien lomitse. Ei ihminen todellakaan tarvitse lukemattoman montaa ystävää, jos hänellä on edes yksi oikea.

YSTÄVÄN LAULU

Mistä tunnet sä ystävän
Onko oikea sulle hän
Anna meren se selvittää
Kuka viereesi jää
Ja jos silloin kun myrsky soi
Vain sun kumppanis vaikeroi
Vene lähimpään rantaan vie
Jääköön pois mikä lie

Mistä tunnet sä ystävän
Onko oikea sulle hän
Anna tunturin selvittää
Kuka viereesi jää
Kun on kaukana kaikki muu
Ja kun päättyvät pitkospuut
Kuka rinnallas ruikuttaa
Takaisin mennä saa

Mistä tunnet sä ystävän
Onko oikea sulle hän
Ajat ankeimmat selvittää
Kuka viereesi jää
Kun on sinulla vaikeaa
Ja kun tarvitset auttajaa
Silloin ystävyys punnitaan
Menee muut menojaan
Siitä tunnet sä ystävän
Kun on vierelläs vielä hän
Turhat tuttavat luotas ois
Hävinneet pian pois

ПЕСНЯ О ДРУГЕ
 Если друг оказался вдруг
И не друг, и не враг, а - так,
Если сразу не разберешь,
Плох он или хорош,-
Парня в горы тяни - рискни!
Не бросай одного его,
Пусть он в связке в одной с тобой -
Там поймешь, кто такой.
Если парень в горах - не ах,
Если сразу раскис и - вниз,
Шаг ступил на ледник и - сник,
Оступился - и в крик,-
Значит, рядом с тобой - чужой,
Ты его не брани - гони:
Вверх таких не берут, и тут
Про таких не поют.
Если ж он не скулил, не ныл,
Пусть он хмур был и зол, но - шел,
А когда ты упал со скал,
Он стонал, но - держал,
Если шел за тобой, как в бой,
На
вершине стоял хмельной,-
Значит, как на себя самого,

Положись на него.

keskiviikkona, helmikuuta 08, 2006

Beware of people who dislike cats

Irlantilaisilla on sanonta, jonka mukaan kannattaa välttää tai varoa ihmisiä, jotka eivät pidä kissoista. Omalla kohdallani tuolla sanomuksella on ollut vinha perä. Ihmiset jotka ovat aiheuttaneet minulle harmia ja joihin minun ei olisi alun perinkään pitänyt edes tutustua tai vielä pahempaa, -kiintyä, ovat melkein järjestään osoittaneet kissoja kohtaan vähintään jonkinlaista antipatiaa. Itselleni kaikkein vastenmielisin tuntemani ihminen pelkäsi kissoja niin paljon, että oli kiivetä seinälle kauhusta, kun kissa uteliaana hyppäsi hänen lähelleen sänkyyn. Silloin en tosin vielä tiennyt, millaisesta sutipäästä oli kyse. Olisi vain pitänyt luottaa kissatestiin.

Kissat herättävät ihmisissä ehdottomia tunteita. Niitä joko rakastetaan tai vihataan, harvemmin kuulee sanottavan kissoista mitään neutraalia. Kissanrakastajan on melkein mahdotonta mennä ohitse yhdestäkään kissasta jäämättä paijaamaan sitä. Ventovieraaseen kissaan törmätessä, sen silittäminen on itselleni vähän liiankin itsestään selvä tapa, joka pitää oikein ajatuksen kanssa karsia pois käytöksestään esim. ulkomailla kohdattujen kulkukissojen suhteen. Sen lisäksi, että kulkukissoista voi hyvinkin saada jonkin pöpön tai kirppuja, voi myös kävelemään lähtiessään huomata saaneensa ystävän, joka mieluusti tulisi mukaan. Siinä kyllä sydän menee pahemman kerran särölle, kun ei voi tarjota kissakulkurille lämmintä kotia, taattua ruokaa ja rakastavaa syliä.

Kissavihaaja taas saattaa nähdä hyvinkin paljon vaivaa saadakseen reviirilleen eksyvän kissan hengiltä ja tuntee siitä vielä mitä ilmeisintä mielihyvää. Lapsuuteni kotikylässä asui naapurissa eräs metsästystä intohimoisesti harrastava hieman epämuodostunut mies, joka suorastaan nautiskeli kissojen tappamisesta. Sai varmaan stondiksen pelkästä ajatuksesta, että pääsee murhaamaan kissan. Monikohan maalaiskissaparka joutui hiiriä pyytäessään hänenkin pyssynsä maaliksi. Kissoista ei ollut hänelle mitään haittaa, mutta hänen mielestään niitä oli kiva ampua. Mikä paskapää. Ihan kuin kissat olisivat olleet jotain elottomia, tunnottomia savikiekkoja! Toivottavasti hän saa jonain päivänä vielä ansionsa mukaan. Kun en lapsena muuta voinut, kävin potkimassa hänen virittelemiään loukkuja pitkin kankaita. Olisi pitänyt tuhota ne lopullisesti.

Kissakammoa tai kissavihaa kutsutaan ailurofobiaksi. Sen väitetään olevan luonteenomaista erityisesti diktaattoreille ja fasisteille. Tämä väitös perustuu tietenkin siihen olettamukseen, että kissat ärsyttävät itsevaltiaita suunnattomasti, koska ovat uppiniskaisia, eivätkä tottele komentoja koirien tapaan, vaikka niitä kuinka kurittaisi. Täytyy myöntää että kissavihan korrelaatio ihmisen luonteeseen olisi kyllä aihe josta toivoisin löytäväni yksityiskohtaisia tutkimuksia, enkä vain pelkkiä huhuja.

Keskiajan kissavainot olivat yksi ailurofobian kauheimmista seurauksista. Varhaisimpia mainintoja tästä on se, kun vuonna 962 satoja kissoja poltettiin elävältä Metzin kaupungissa Ranskassa. Näihin aikoihin kristillinen kirkko alkoi tosissaan kitkeä pakanauskontoja, joiden jumaluudet olivat monesti naispuolisia. Naiset piti vaientaa ja alistaa, jotta miehet ja miesjumala pääsisivät yksivaltiaiksi. Kirkko väitti naisjumaluuksien palvonnan perustuvan noituudelle, kuolemalle ja epäsiveydelle, ylipäätään kaikelle negatiiviselle. Koska kissat yhdistettiin usein naisjumaluuksiin, kuten kissojen vetämillä vaunuilla ajavaan Freyaan, kirkko pisti ne myös noituuden ja pakanuuden kanssa samalle mustalle listalle. Freyan juhlapäivä, perjantai mustamaalattiin Noitasapatiksi. Raamatussa ei tietenkään mainita sanallakaan kissaa, - bad, bad religion!

Paavi Gregory IX (1145–1241) julisti kissan "Paholaismaiseksi luontokappaleeksi" ja määräsi erityisesti mustille kissoille kuolemantuomion. Noitavainojen katsotaan alkaneen vuonna 1484 Paavi Innocentius VIII:n julistuksesta, jossa hyväksyttiin noitien polttaminen. Innocentius VIII määritteli kissan eläimeksi, jonka avustuksella noidat harjoittavat toimiaan ja määräsi tämän vuoksi sekä kissanomistajat että noidiksi syytettyjen kissat roviolle. Täysin pikimustat kissat olivat kärkipaikoilla tappolistoilla. Jo muutamakin valkoinen karva kissan rintapielessä saattoi muka todistaa, ettei kissa ollut kokonaan paholaisen oma.

Kissoja vainottiin useiden vuosisatojen ajan. Niitä poltettiin uskonnollisissa juhlissa joukoittain roviolla tai tuleen sytytettävissä koreissa, kidutettiin, seivästettiin, hirtettiin, heitettiin torneista alas, muurattiin elävänä seinien sisään ja losautettiin vastaan sattuessa silmää räpäyttämättä hengiltä. Elisabeth I:n (1533–1603) kruunajaisissa, paavin näköiseksi tehty ”wicker dummy” täytettiin elävillä kissoilla, kuljetettiin sitä rienaavassa juhlasaattueessa pitkin katuja ja heitettiin sitten suureen kokkoon. Protestantit tulkitsivat tämän siten, että palavien kissojen kirkuna oli ”Pyhän Isän” sisältä kuuluva paholaisen ääni.

Euroopan kissakanta romahti vainoamisen takia kymmenesosaan siitä mitä se oli ollut ennen vainojen alkua. Julmalla, idioottimaisella hysterialla oli seurauksensa, joita voitaisiin mustan huumorin näkökulmasta pitää loistavana moraalisena opetustarinana. Kissojen vähetessä rottakanta lisääntyi tietenkin räjähdysmäisesti. Rotat pääsivät oikein urakalla levittämään turkeissaan pesivän kirpun kantamaa Mustaa Surmaa. Epidemian alkamisvuodeksi mainitaan 1347. Arviolta 25 miljoonaa ihmistä kuoli ruttoon. Jotta kylläpäs kannattikin lahdata rotantappajia. Hyvä hyvä aina niin fiksut paavisedät!

Kissan vihaajia löytyy historiasta moneen lähtöön. Internetissä väitetään esimerkiksi Aleksanteri Suuren vihanneen kissoja ja metsästäneen mieluusti leijonia. Tosin lähdeviitteitä ja perusteluja kissavihalle ei löydy mistään, vain ohimennen tehty maininta. Sama juttu Tsingis Khanin, Julius Caesarin, Stalinin, Hitlerin, Mussolinin ja Saddam Husseinin kanssa. Monet näistä mainitaan koiraihmisiksi ja jopa takuuvarmoiksi kissanvihaajiksi, mutta heidän kissavihastaan kertovia anekdootteja en ole juurikaan löytänyt. Leninistä tosin mainitaan, että hän puolestaan poikkeuksellisesti rakasti kissoja ja että hänellä oli Cheka-niminen kissa.

Yhdestä maailman pahimmista diktaattoreista, Bushista ei löydy kissavihamainintaa, tosin koiraihmiseksi hän on käsittääkseni julkisuudessa profiloitunut. Eipä amerikkalaisen poliitikon varmaan juuri kannatakaan mainostaa olevansa kissanvihaaja, sillä jenkkilässä on maailman suurin kissapopulaatio ja voisi mennä aika monta ailurofiilin ääntä sivu suun. Kerrotaan kylläkin, että Bushien perheellä olisi kissa nimeltä India. Jenkkilän pressat ovat, by the way, pitäneet melkoista eläintarhaa Valkoisessa talossa tämän hauskan
sivuston mukaan. Joku luova ihminen on sen sijaan pykännyt pystyyn Cats hate Bush-sivuston, mikä kirvoitti pienehkön hymynkareen suupielestäni. Joukossa oli aika makeita kynnensivalluksia: "Someone needs to liberate Bushs cat", "I put pictures of that bastard in my litter box", "I puke on Bush's politics! Blahk blahk!" "Bush is even more stupider than That Dog."

Jotain kissavihasta kertovia historiallisia juttuja sentään tarttui haaviini, kun tarpeeksi kalastelin. Esimerkiksi Ranskan kuningas Henry III (1551–1589) antoi ymmärtää olevansa rohkea mies ja vainosi ahkerasti protestantteja, mutta jos kissa eksyi hänen lähettyvilleen, mies kuulema pyörtyä kupsahti. Napoleonin kerrotaan hiki otsalta valuen huitoneen miekallaan kissaa, joka piilotteli hänen makuuhuoneensa seinätapetin takana. Brahmsin musiikkia kuunnellessa kannattaa muistaa, että tämä yhtenä suurimmista koskaan eläneistä säveltäjistä pidetty äijänrontti tapasi rentoutua ampumalla jousennuolilla naapureiden kissoja jotka tulivat hänen tontilleen. En ole hänen musiikkiaan kuunnellut, enkä ainakaan tämän tiedonmurun jälkeen kuuntele.

Chicagolaisen pankkiirin, Rockwell Sayren kerrotaan olleen suurin piirtein maailman pahin kissanvihaaja. Hän haukkui kissoja tarpeettomiksi ja saastaisiksi elukoiksi ja aloitti kampanjan, jonka tavoitteena oli päästä eroon koko maailman kissoista vuoteen 1925 mennessä. Hän tarjosi kissantappajille rahapalkintoa ja väitetään, että hänen kampanjansa ensimmäisen kolmen kuukauden aikana olisi tapettu seitsemän miljoonaa kissaa... Vuonna 1925 hän sai harmikseen huomata, että kissoja oli vieläkin elossa, joten hän päätti jatkaa kampanjaansa vielä kymmenellä vuodella. Onneksi tuo hullu ukko kuolla kupsahti melko pian sen jälkeen. Toivottavasti kollikissat kusevat antaumuksella hänen hautapaadelleen.

Yhdysvaltojen 34. presidentti Dwight Eisenhower vihasi kissoja niin paljon, että määräsi jokaisen mailleen tulevan kissan ammuttavaksi. Melkoiseksi hirviöksi paljastui yllättäen myös tanssijatar Isadore Duncan (1878–1927). Hän sattui asumaan sellaisen alueen lähellä, jota kissat pitivät turvapaikkanaan. Kissat kulkivat myös hänen pihallaan ja hän vihasi niitä syvästi. Duncanin sanotaan hukuttaneen kissoja ja käskeneen palvelijansa hirttää niitä ja ripustaa raadot kissojen oleskelualueen puihin. Mikäli tämä pitää paikkansa, Duncan taisi saada julmien tekojensa suhteen ansionsa mukaan. Hänen kaulahuivinsa jäi vahingossa ystävän auton oven väliin ja hän hirttäytyi siihen auton lähtiessä liikkeelle. Ironiaa?

Kissanvihaajat tästä maailmasta tuskin kesken loppuvat, mutta ainahan voi toivoa valoisasti, että ”ihmiset jotka vihaavat kissoja, syntyvät seuraavassa elämässä hiiriksi.

LÄHTEITÄ:

AILUROFOBIA
KISSAFOLKLOREA
KISSAHISTORIAA

maanantaina, helmikuuta 06, 2006

"The Great Cat is dead!"

Olen kehunut olevani onnekas, kun kaikki lapsuuteni suuret jutut päätyvät yksi toisensa jälkeen valkokankaalle. Velho ja Leijona, Taru Sormusten Herrasta, Hämähäkkimies, Jali ja Suklaatehdas, X-Men, Karvinen, Linnunradan Käsikirja Liftareille jne. Se on vähän niin kuin saisi elää lapsuutensa kohokohdat uudelleen, tai niinhän sitä ainakin kuvittelisi. Ei se nyt kuitenkaan ihan niin yksikertaista ole. Aikuiseksi kasvaminen kun on aika peruuttamaton tragedia jonka aikana osa itsestä kuolee.

Kävin sitten tarpeeksi kauan asiaa lykättyäni katsomassa elokuvissa Velhon ja Leijonan. Leffan näkemisen vitkutteleminen kuulostaa varmaan kummalliselta siihen nähden, että Velho ja Leijona on yksi minuun suurimman vaikutuksen tehneistä ja rakkaimmista tarinoista. Vielä vähän ennen elokuvan ilmestymistä uhosin meneväni ensi-iltaan, jota tosiaan odotin. Rakastin pienenä sitä kirjaa, ahmin sen ja kaikki sarjan muutkin kirjat lukuisia kertoja kannesta kanteen. Leikin Narnialeikkejä, heitin huovan päälleni, murisin ja kuvittelin olevani Aslan. Kävin aika moneen kertaan paukuttamassa pienen vaatekomeroni seinää ja suorastaan rukoilin, että seinä antaisi myöten ja pääsisin toiseen maailmaan. Ei antanut, muttei se minua kuvittelemasta estänyt.

Ikävämpi juttu, että nykyisin se komeron takaseinä ei anna ilman jupinoita periksi edes mielikuvitukselle. Portti lapsuuden maailmaan on tietyllä tavalla sulkeutunut kokonaan ja aikuisuuden realismi on ottanut ajatusmaailmassani vallan. Iso kissa on kuollut. Juuri tätä pelkäsin elokuvan suhteen. Se tarkoittaa sitä, etten voi olla katsomatta elokuvaa aikuisen kyynisin silmin ja kiinnittämättä huomiota niihin useisiin eettisesti epäilyttäviin seikkoihin, joita tämä satu tiedostavalle katsojalleen tarjoaa. Se teki ja tekee minut kieltämättä surulliseksi, mutta en ole siitä kuitenkaan pahoillani. Mieluummin kuitenkin kuljen varjossa ja tarkkailen tapahtumia silmät auki, kuin annan sokerihuurretun valon sokaista itseni. Kritiikkini ei kuitenkaan vähennä kiintymystäni alkuperäistä teosta kohtaan tai muuta sitä seikkaa, että rakastan C.S. Lewisin kirjoja vaikka olenkin sanonut itseni irti niin kristinuskosta, kuin muistakin uskonnoista. Itken kun LUEN kertomusta Aslanin kuolemasta. Elokuvissa en itkenyt, vaikka Aslan olikin toteutettu melkoisen sympaattisena olentona. Itselleni oli muuten mielenkiintoinen yllätys, että leijonaa tarkoittava sana Aslan tulee arabian kielestä. Mitähän Velhoa ja Leijonaa omiin tarkoitusperiinsä omivat kristilliset tiukkapipot siitä mahtavat tuumata, että heidän jumalansa alias on lainattu vihollisten kielestä.

Nämä nyt lienevät tuhannella eri foorumilla puituja hampaankoloon jääneitä aiheita, mutta kirjaanpa ne nyt sitten omastakin näkökulmastani muistiin.

Julkisessa keskustelussa esille on nostettu esimerkiksi se ristiriita, että niin kirjassa kuin elokuvassakin eläimet ovat älyllisiä ja tuntevia, ihmisen kanssa yhdenvertaisia olentoja. Ei ollut kivaa seurata kuinka tarinassa kuitenkin käytetään oikeiden eläinten päältä nyljettyjä turkkeja (turkistarhaajat hykertelevät tyytyväisinä) ja puhutaan siitä että inhimillisellä älyllä ja käytöstavoilla varustetusta herttaisesta majavasta tulisi hyvä lakki. Fauni kertoo syövänsä sardiineja. Onkohan hän tiedostava fauni ja ostaa vain sellaisia sardiineja joiden verkkopyynti ei vahingoita esimerkiksi Cair Paravelin edustan kristallinkirkkaassa vedessä kisailevia tiukkapyllyisiä merenneitoja? Elokuvan loppukohtauksessa metsästetään into piukassa hirveä ja aikeena on tappaa se, muttei kerrota miksi sen tappaminen on oikeutetumpaa kuin esimerkiksi mehevän kentauripaistin kellistäminen. Kentaureilla oli kuitenkin sen verran treenatut rintalihakset, että niistä saisi laadukkaan sisäfileen. Mitä? Miksi ei? Menikö ruokahalu?

Tarinassa saadaan kiltiltä joulupukilta lahjaksi aseita, joilla LAPSET tappavat vihollisiaan ammattisotilaiden tyyneydellä. Siten vielä tietenkin, että se näyttää komealta ja hienolta. Ja siten, että hyvikset eivät kuole tai silpoudu oikeasti, vaan pääsevät tolpilleen kun saavat muutaman pisaran ihmelitkua kielensä alle.

Se, että tässä, niin kuin kaikissa muissakin ihmisten suurissa kertomuksissa SOTA näyttelee merkittävää roolia (tiedän kyllä C.S.Lewisin sotahistorian olevan tässä taustalla), oksettaa minua. Sota on perseestä, siinä ei ole mitään hienoa, romanttista, uljasta, kaunista, mystifioitavaa tai sykähdyttävää. Sotaa ei pitäisi esittää sellaisessa ihannoivassa valossa, kuin tässä elokuvassa ja tuhansissa muissa. Sodasta ei pitäisi tehdä kauniita tarinoita ja siirappikuorrutettuja illuusioita, sillä sodassa ei ole MITÄÄN Kaunista. Sota on ihmisyyden häpeätahra, likaviemäri, jossa raajat silpoutuvat, suolet valuvat, sisäelimet räjähtelevät, paska ja kusi menee pelosta housuun, ölistään, kuolataan, juostaan pakoon, päät putoilevat, kallot menevät tohjoksi, silmät puhkoutuvat, luut pirstoutuvat, yksilöt kuolevat turhaan ja selvinneet kantavat tuskaa kauhua ja vammoja ruumiissaan ja muistissaan lopun elämäänsä. Vai väitättekö muuta? Mitään ei opita kollektiivisesti. Kun on kulunut muutama kymmenen vuotta ja asioiden oikean laidan muistavat veteraanitkin kuopattu, sodasta aletaan kirjoitella kepeämmin ja kepeämmin, asiat alkavat olla liian hyvin ja ihmisillä on tylsää, niin pianpa ollaan taas valmiita ottamaan uutta matsia.

Elokuvan repliikkien vaihdossa muuten annetaan suorastaan rautalangasta vääntäen ymmärtää, että vain miespuolinen henkilö voi olla joukon todellinen johtaja, koska naispuoliset ovat joko liian pieniä, harmittomia ja heiveröisiä (Lucy) tai sitten tylsiä smartasseja (Susan), jotka vain puhuvat ja joilla ei ole mitään hajua kuinka toimitaan hätätilanteessa. Merkille laitettavaa on muuten se, että naiseuden kynnyksellä naiselle "sopivan" käytöksen säännöt sisäistänyt Susan kuvataan nimenomaan tylsänä ja seikkailunhaluttomana hapannaamana joka tahtoo vain lähteä kotiin. Siis HALOOO? Kuka täysjärkinen haluaa palata saman tien kotiin löydettyään kokonaan uuden maailman? Ehkä korkeintaan joku pystyyn kuollut kihdin runtelema, satavuotias sokea muumio joka ei pysty hengittämään ilman konetta?

Elokuvan noita Jadis oli hyvinkin osoittelevasti varustettu vanhojen pakanauskontojen tunnusmerkeillä. Hänen pahuuttaan alleviivataan nimenomaan juuri niillä piirteillä, jotka on poimittu vahvojen jumalatarten ominaisuuksista. Olin havaitsevinani visuaalisessa ilotulituksessa viitteitä ainakin Freijaan, Lilithiin ja Minoalaiseen käärmejumalattareen. Jääkuningattaren nimen Ice tuo väistämättä mieleen Isiksen. Miespuolisen olennon johtama hyvä uskonto siis nujertaa tarinassa matriarkaalisen vallan, joka on tietenkin synkkää, hyytävää, tuhoavaa ja pahaa, kuinkas muuten. Juu, naisethan ne vasta ovatkin vastuussa maailman pahuudesta. Ne penteleet kun ovat miesten sorron ikeen alta, penskojen hoidon, raskauksien, pyykkäämisen, ruuan laiton, kodin hoidon, maatalousaskareiden ja miljoonan muun pikku jutun lisäksi ehtineet aivan hyvin tehdä ihan jumalattomasti kaikenlaista maailmanlaajuista pahaa…

Sitten vielä raivostuttaa se, että kaiken maailman fundalistikusipäät ovat nyysineet Lewisin tarinan omiin sairaisiin propagandatarkoituksiinsa. Ja nyt sitten lataan koko laidan täydeltä, koska minua vituttaa ankarasti se, ettei mikään ole viatonta. En usko, että Lewisiä olisi esimerkiksi ilahduttanut se, että jotkut mielisairaat jenkkihihhulit vääristelevät tarinaa omiin tarkoituksiinsa ja perustelevat sillä sairaita sotiaan tai rasismiaan. Lewis ei ollut tietääkseni mikään fundamentalisti, vaan veteli mieluusti olutta ja poltteli tupakkia.

Kaikkein kuvottavimman löytämäni raiskauksen Aslanin nimelle ovat muuten tehneet NÄMÄ hihhulit, jotka käyttävät sitä mainostaakseen että on tosi paha juttu olla homo tai lesbo ja että he voivat parantaa ihmispolot moisesta kauheasta synnistä. Nimeä käyttämällä he viittaavat taatusti juuri kirjaan, enkä kyllä muista löytäneeni kirjasta yhtään ainutta kohtaa, jolla otettaisiin kantaa homoihin tai lesboihin. Millä oikeudella he luulevat moista voivansa tehdä? Haistakoot he muuten ison leijonanpaskan! Jos saisin jostain leijonanpaskaa lähettäisin sitä heille ison kirjekuorellisen! Pitäisiköhän pyytää Korkeasaaresta? Voisikohan heidät haastaa oikeuteen tuollaisesta, sanotaanko nyt oikein ironisesti, että ”pyhäinhäväistyksestä”. Kai Lewisilläkin on joku perikunta, joka valvoo ettei hänen hengentuotoksiaan vääristellä ihan rajattomasti tai yhdistellä ihan mihin sattuu.

Ei ole tosiaankaan helppoa olla aikuinen, joka haluaisi nauttia saduista niin kuin pieni viaton lapsi. Taidan tästä lähteä nukkumaan ja haluan muuten kuulla iltasaduksi tarinan, jossa lesbo lohikäärme syö Yrjänän raakana ja käy prinsessan kanssa rekisteröimässä suhteensa…

lauantaina, helmikuuta 04, 2006

Onko sulla musta vyö?

Mustan vyön saavuttamisen jossain lajissa katsotaan tarkoittavan sitä, että viimeistään sitten on lajissaan tosi mestari. Mustaan vyöhön liittyy suuri määrä kaikenkarvaisia kuvitelmia lähes maagisista taidoista nyrkkihipan saralla. Urbaanilegendoja riittää siitä monen metrin korkeuteen hyppäävästä kengurusta pikkurillillään sumopainijan kokoisen äijän tappaviin ukonkäppänöihin. Kiitos kaunis siitä elokuvateollisuudelle. Ei-budolajeja-harrastaville muilla vöillä ei ole juurikaan merkitystä. Eli jos sattuu mainitsemaan, että harrastaa jotain jalanheilutuslajia, niin heti saa kuulla klassisen lausahduksen "onkosullamustavyö?". Just joo.

Toistaiseksi saan vastata vielä pitkään, että ei, minulla ei ole mustaa vyötä. Vielä. En tiedä onko koskaan, mutta töitä aion ainakin tehdä sen eteen että sen jonain päivänä saavuttaisin. Sen sijaan olen edennyt ruskeaan vyöhön asti. Harjoittelen siis mustan vyön tekniikoita. Saattaa kuulostaa sammakkopullistelulta, mutta minulle siinä ei ole enää oikeastaan mitään ihmeellistä. Treenaaminen on ollut kuuden vuoden ajan huonoinekin puolineen niin olennainen osa arkipäivää, että vaikea olisi ilmankaan olla.

Mustan vyön tekniikoita on tullut toki kokeiltua aiemminkin ja osa vyöhön kuuluvista heitoista on tuttua judosta. Mustaan vyöhön treenaaminen tarkoittaa sen lisäksi jo hallussa olevien, yli kolmensadan vanhan tekniikan hiomista sellaisiksi, että ne muistaa unissaankin ja etu ja vaikka takaperinkin toteutettuna, siksi että pystyy opettamaan niitä mahdollisimman virheettömästi alemmille vöille. Uusien tekniikoiden opettelemisessa ja kunnon nostamisessa mahdollisimman hyväksi kaksi päivää kestävää mustan vyön rääkkikoetta varten riittäneekin sitten haastetta seuraavaksi pariksi vuodeksi. Suomessahan mustaa vyötä ei liene todellakaan mahdollista saada missään lajissa yhtä nopeasti kuin kuin jossain jenkkilässä ja se on helvetin hyvä se. Ei tässä olla mitään vöitä "ostamassa", hitto vie!

Jotenkin on sellainen olo, että haluan muistella näitä taakse jäänyttä kuutta vuotta. En ole paljoakaan treeni- tai muutakaan päiväkirjaa pidellyt, mutta joitakin tunnelmia, muistoja ja erikoisia tapauksia on toki jäänyt kirkkaasti mieleeni, en siis liene hakannut päätäni tatamiin vielä liian montaa kertaa. Kirjoitan tätä muistelubloggausta ensisijaisesti itselleni, että edes jonnekin jäisi muistijälki kaikesta siitä kivasta ja vähemmän kivasta, mitä lajiin koukkuun jääminen ja vuosien treenaaminen on elämääni tuonut.

Harrastamassani lajissa täytyy suorittaa hyväksytysti yhdeksän vyökoetta, ennen kuin mestarimme lopulta sitten omin käsin solmii muiden mustien vöiden rituaaliseen ”otsahien” pyyhkimiseen käytetyn mustan vyön uuden Sabuem Nimin uuman ympäri. Pateettista, mutta ah, jollain tavalla niin liikuttavaa. Kuuden vuoden jälkeen takanani on näistä kokeista kahdeksan. On haikeaa muistella kaikkia niitä makeita tällejä, tärskyjä, mustelmia, ruhjeita, kuristuksia, luiden kolistamisia, nenän aukeamisia, varpaankynnen irtoamisia, venähdyksiä, nivelsiteiden niukahduksia, murtumia, viimeisenkin hikipisaran kropasta tiristäneitä treenejä, armotonta vitutusta, veren makua suussa pään ja lihasten särkyä ja kivistystä, jotka tätä hetkeä ovat edeltäneet. Yhtä jos toista on sentään tullut koettua. Seuraavien muistelmien tarkoitus on kuvailla sitä intoa, muistoja ja niitä vaikutelmia, joita treenaamisesta on minulle jäänyt.

Kuten olen aiemminkin todennut, en todellakaan kuvittele olevani mikään ninja, mutta itselleni ja omassa mittakaavassani, lajin harrastaminen on merkinnyt minulle valtavaa kehittymistä. Jokainen vyö on ollut uusi askelma nöyryyden portailla ja nimenomaan siihen suuntaan, että on oppinut tajuamaan, mitä ei osaa ja mitä täytyy vielä paljon harjoitella. Toisaalta jokainen vyö on ollut myös initiaatioriitti, jolla olen rikkonut omat rajani. Melkein jokaisen vyön jälkeen on käynyt mielessä, että tuon seuraavan vyön vaatimiin tekniikoihin en sitten ainakaan pysty. Ja aina olen kuitenkin jotenkin pystynyt ja yllättänyt itseni.

Ennen varsinaisen lajin harrastamisen aloittamista, kävin kaksi itsepuolustuskurssia. Niille hakeutumiseen syynä oli se, että eräs pahasti häiriintynyt nilviäinen alkoi vainota minua ja uhkaili toistuvasti tappavansa minut. Vaikka olinkin rauhanomainen otus, minua alkoi kyrsiä uhkailun aiheuttama jatkuva varuillaanolo niin paljon, että päätin tehdä asialle jotakin. Näin ilmoituksen itsepuolustuskurssista ja nappasin kiinni kuin kissa silakkaan.

Itsepuolustuskurssi oli minulle todellista terapiaa. Ensimmäistä veti karismaattinen taekwondoka, joka sai tsempattua porukkaa ihan helkutisti. Minusta alkoi tosissaan tuntua siltä, että henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan ei ollutkaan hyvä reagoida vetäytymällä kuoreensa. Vähintään oli syytä nostaa piikit pystyyn. Kurssin jälkeen olin ihan huumassa ja päätin että minun oli pakko saada jatkaa.

Jokseenkin näihin aikoihin uhkailijani tuli eräänä iltana norkoilemaan asuntoni lähettyville ja näin hänet parvekkeeltani. Minua inhotti ja kammotti, joten soitin ensin poliisille. Poliisi sanoi, ettei se nyt ovesta läpi tule, joten ole vaan ihan rauhassa. Mutta kun minä olin itse menossa ovesta ulos ja kaupungille! Otin ison koristekivenmurikan taskuuni ja luikin rappukäytävässä muutaman oven päässä olevan ystäväni pakeille. Sanoin ystävälleni, että ahdistelijani ramppaa talon ympärillä ja pyysin häntä mukaani parvekkeelta katsomaan. Näimme avoimesta rappukäytävästä kuinka tuo kuvottava mies käpötteli nurkan takaa näköpiiriimme. Päässäni naksahti jonkun verran, sillä olin melkoisissa adrenaliineissa ja kestänyt hänen sairasta vainoamistaan jo puolen vuoden verran. Aloin karjua kuin jellona, jotain sinne päin että painu helvettiin sieltä kyttäämästä, äläkä näytä naamaasi enää ikinä mun pihalla tai heitän tällä helvetin murikalla sua päähän ja tulen sen jälkeen kaivamaan sulta omin käsin silmät päästä. Tähän lisäsin vielä litanian saastaisimpia rivouksia ja kirouksia, jotka ensimmäisenä tulivat mieleen. Minulla ei ollut tietenkään pienintäkään aikomusta toteuttaa hulluja uhkauksiani, mutta olin saanut kuulla itsepuolustuskurssilla, että raivokas huutaminen, kiroaminen ja ruman kielen käyttö voivat säikäyttää ahdistelijan. Ja kyllähän esitykseni tehosikin sen verran, että äimistyneeltä näyttävä äijä häipyi saman tien sanomatta yhtään mitään vastaan. Ystäväni katseli suu auki ja totesi, että ”kylläpäs sinusta lähteekin kova ääni”. Tähän reunahuomautuksena, että en karkottanut karkuun ketään tonihalmetta. Vainoojani on jokseenkin surkea ja kuihtunut miehenruipelo, mutta mieleltään ihan tarpeeksi sairas uhkailemaan ja vainoamaan toisia ihmisiä inhottavilla tavoilla. Vainoaminen ei tosin tähän päättynyt, mutta tästä tapauksesta alkoi raivokas vastarintani ja kieltäytymiseni olemasta enää kenenkään paskavarpaan kuramattona.

Seuraavaksi hakeuduin naisten itsepuolustuskurssille. Kurssia veti kolme upeaa naista, jotka todella potkivat persuksiimme liikettä, kuin parhaimmallakin bootcampilla. Jessus sitä jumpan, punnertamisen ja vatsalihasliikkeitten määrää! ”Täähän on sairaan ihanaa, hymyilkää kaikki, hymyilkää!” huusivat nämä ihastuttavat harpyijat vatsalihastemme ja käsivarsiemme nyyhkiessä armoa. Kurssilla käytiin peruskunnon kohottamisen lisäksi läpi kaatumisen opettelu, irrottautumisia, taistelutahdon nostattamista ja pelkojen voittamista. Kiitos niistä kaikista, yhtään treenikertaa en olisi halunnut jättää väliin. Oli antoisaa tutustua oman ruumiin herääviin voimiin, kun oli aiemmin tottunut siihen, ettei jaksanut nostaa mitään raskasta tai uskaltanut tehdä mitään aggressiivisia äkkiliikkeitä, ettei vain kupsahtaisi nurin.

Naisten itsepuolustuksen vetäjät inuttivat kurssin päätyttyä osan porukasta positiivisen puoliväkisellä varsinaisen kattolajinsa alkeiskurssille, joka alkoi vuoden 2000 tammikuussa. Mitään enmieossoo, enmiekehtoo, eimiunkuntoriitä, eimiustaoomoiseen -ininää he eivät suostuneet kuuntelemaan, vaan sanoivat kuolemattomasti ”höpöhöpö, sinne vaan vääntämään, kyllä te hyvin pärjäätte.” Tämän lausahduksen olen sitten myöhemmin saanut hyödynnettyä muutaman vastaan hangoittelevan rekrytoitavan suostutteluun hyvin tuloksin. Veli ja nykyinen poikaystävä ovat jääneet samoin kuin minä, peruuttamattomasti koukkuun.

Ensimmäiseen, eli keltaiseen vyöhön treenaaminen oli antoisaa. Olin niin innoissani, että aloitin saman tien toisenkin lajin, judon treenaamisen. Kävin siis kaksissa harkkareissa, olin suurimman osan ajasta todella ruman näköisesti sinisenviolettina mustelmista ja janosin lisää niin, että olisin ollut vaikka yötäpäivää salilla. Odotin kuin kuuta nousevaa, että pääsisin osallistumaan ykköslajini kahden alkeistreenin lisäksi ylempienkin vöiden harjoituksiin. Treenatessa oli kauhea näyttämisen tarve ja koko ajan sitä väänsi ihan pikkusikana, vaikkei tekniikasta ollut hajuakaan. Ylemmät vyöt olivat pelottavia ja ne huusivat kovaa siinä missä itse aina piipitti surkeana anteeksipyyntöjä, kun ei tajunnut mistään mitään, eikä osannut yhtään mitään. Muistan eräänkin kerran kun sain parikseni kaapin kokoisen mustan vyön judokan, joka vain seisoi paikallaan, kun minä epätoivoisesti roikuin hänen judogissaan (kuvitelkaa sitä sukkamainosta, jossa se terrieri resuuttaa sidostesukkaa, tosin tässä tapauksessa vain hyvin ISOA sellaista) ja koetin horjuttaa häntä edes sen verran, että yksi jalka liikahtaisi. Sitten tämä norsu siirsi omaa jalkaansa muutama kymmenen senttiä ja minä olin matolla selälläni. Antoisaa.

Muistan, että yhtä aikaa kanssamme aloitti poika, joka oli kahden meikäläisen paksuinen. Hän oli tönkkö kuin puujumala ja ketterä kuin jakki. Hän teki kaiken käsketyn vyörymällä ja rönyämällä. Hän aiheutti muutamankin vaaratilanteen röykyttämällä kaikkia itseään pienempiä apinan raivolla ja absoluuttisella taidottomuudella. Opettajan komennot ja neuvot menivät tosi hitaasti perille, jos menivät ollenkaan. Mattopainissa tuo mutavyörymäinen disaster oli meidän kaikkien alkkareitten kauhu. Muistan eräänkin hetken, kun tämä kyseinen tumpelo väänsi minua jollain ihmeotteella matossa niin, että oli hilkulla katkaista käteni. Opettaja tuli siihen viereen karjumaan, että jotain tolkkua siihen mattopainiin, ketään ei tarvi sentään tappaa. Onnistuin alkeiskurssilla kuitenkin kehittämään jonkinlaisen taipumuksen mattopainimiseen, minulla oli jokseenkin vahvat kädet, koska tein raskasta työtä. Uhkailluksi joutumisen myötä olin myös tullut erittäin, siis aivan hel-ve-tin vihaiseksi nuoreksi naiseksi ja minussa oli patoutunutta raivoa olkiluodollisen verran. Onnistuin sitten eräissä treeneissä tekemään jotain sellaista, mihin en ollut koskaan uskonut. Sain tuon edellä mainitun juntturan mattopainissa judossa oppimaani perussidontaan, eikä se enää päässyt sieltä pois, vaan joutui taputtamaan antautumisen. Jumalauta, että tuulettelin tuota voittoa mielessäni vielä monta kertaa jälkeenpäinkin! Onneksi herra mutavyöry siirtyikin sitten joidenkin itselleen sopivampien harrasteiden pariin.

Judossa minulla puolestani oli hauskaa matossa siksi, että oli oppinut toisesta lajistani kikan, jota judossa ei tunnettu. Myöhemmin sain tosin kuulla ettei sitä judossa saanut edes käyttää. Kyseessä oli ihan yksinkertainen jalkojen kietominen toisen vyötärön ympärille ja sitten jalkalihaksilla puristaminen niin lujaa kuin pystyy. Temppu kirvoitti yhden jos toisenkin sammakkokurnutuksen ja kirosanan harjoitusvastustajiltani, ennen kuin he oppivat välttämään jalkojeni väliin joutumista (wirn). Heitoissa puolestaan tottumattoman sisäelimeni saivat semmoista kyytiä, että ihme kun ei mitään revennyt. Aluksi sattui ihan sairaasti ja pelotti kuin peltohiirtä, mutta alkeiskurssin aikana kuitenkin jotenkin tykästyin heitettävänä olemiseen ja siitä tulevaan adrenaliinihuumaan.

Päälajini alkeiskurssilta on jäänyt muuten vuosien vieriessä treenaamaan lajia tasan kaksi ihmistä, joista minä olen toinen. Aika kova karisemisprosentti, kun ottaa huomioon että alkeiskurssille kuitenkin osallistuu noin 10–20 ihmistä. Harva ylipäätään jaksaa jatkaa keltaisen vyön saatuaan ja vielä harvempi ylempiin vöihin asti. Treenaaminen onkin työtä, saman liikkeen tylsää jyystämistä ja hiomista satoja ja satoja kertoja. Ihmisiltä hajoaa silloin tällöin paikkoja niin, että jatkaminen ei ole enää mielekästä. Motivaatio saattaa lopahtaa, jos innoite treenaamiseen on ollut vääränlainen, esim. se, että haluaa oppia katutappelijaksi tai tulee treeneihin pelkästään katselemaan muijien perseitä tai äijien vatsalihaksia ja kihertämään parin kanssa, että mahtoikohan se ja se katsoa äsken tännepäin kun mun treenipuku vähän valahti olkapäälle tai huomasko se mun sikspäkin tai pieksämään kaikkea mikä liikkuu apinan raivolla. Treenit saattavat alkaa maistua paskalle myös siksi, että treenaa ahneuksissaan liikaa ja hankkii palautumisen puuttuessa itselleen kroonisia tulehduksia niveliinsä, hitaasti paranevia revähdyksiä lihaksiinsa ja muitakin kremppoja ympäri kroppaa. Tämä on itsellänikin tullut kokeiltua pariin otteeseen, mutta onneksi ei ole sentään kokonaan tehnyt mieli lopettaa.

Ennen ensimmäistä, keltaisen vyön koettani, matkustin Pariisiin. Että olinkin silloin ”flying high”. Kroppa tuntui vahvalta kevään himotreenaamisen jälkeen ja itsetunto oli aivan eri luokkaa kuin koskaan aiemmin. Oli hauskaa esitellä parille mukavalle ranskalaispojalle rannelukkoja (vaikka eihän tekniikoita saisi edes esitellä maton ulkopuolella…) Oli siistiä tuntea itsensä pelottomaksi ja uhmakkaaksi, kun aamuyöllä kävelin ystäväni kanssa Pariisin hämäriä katuja pitkin. Näimme matkalla yhden itsensäpaljastelijarunkkarin ja minä NAUROIN sille sydämeni kyllyydestä, vaikka aiemmin olisin kai säikähtänyt ja kipittänyt pakoon! Tämä on justiinsa tämä juttu, kun kissanpentu peiliin katsoessaan näkee tuuheaharjaisen leijonan…

Tulin päivää ennen vyökoetta takaisin Suomeen. Oli huhtikuu, takana neljä kuukautta harjoittelua. Suoritin ensin keltaisen vyön judossa. Vyökokeen päätteeksi mustavöinen valmentajamme heitti minut perinteisellä onnenheitolla tatamiin niin, että löin pääni ja sain lievän aivotärähdyksen. En pystynyt ajamaan pyörällä kotiin, sillä päässäni heitti niin pahasti, että oli pakko kävellä. Loppuillan oksentelin. Kaatuminen ei ollut heiton vaativuustasoon nähden vissiin ihan vielä hanskassa…

Päälajini vyökokeesta en muista mitään muuta paitsi sen, että se ensimmäinen vyö tuntui ihan törkeän hyvältä. Nälkä treenaamiseen oli valtava ja keltainen vyö oikeutti minut aloittamaan treenaamisen ylempien vöiden joukossa. Olin onneni kukkuloilla.

Treenatessani seuraavaan vyöhön, molemmissa lajeissa yhtä aikaa, ensimmäiset hankaluudet alkoivat. Heti juhannuksen tienoilla pikkuvarpaani vääntyi eräässä judon jalkaheitossa maton rakoon jäätyään paikaltaan niin, että se lerpotti hassusti jalan sivulla. Hassu on ehkä väärä sana, näky oli ennemminkin kuvottava. Kipu oli hämmästyttävä ottaen huomioon sen, että kyseessä oli niinkin pikkuriikkinen ruumiinosa. Suihkutellessani jalkaa kylmällä vedellä sain lieviä shokkioireita, voin huonosti ja minua pyörrytti. Kävely oli sen jälkeen tosi hankalaa, jouduin klenkkaamaan säälittävästi. Kuukauteen jalkaani ei sopinut muu kuin löysä terveyssandaali. Treenit jäivät vähäksi aikaa väliin ja pitkälti tuon traumaattisen tapaturman ja toisaalta myös kahden lajin yhdistämisen vaikeuden sekä ajanpuutteen takia lopetin judon treenaamisen. Judossa yhteishenki ei myöskään ollut niin lämmin, toisin kuin tässä toisessa lajissa, jossa kaikki tuntuvat olevan yhtä suurta perhettä ja joita on melkein aina yhtä mukava nähdä. Muistan judotreeneistä suunnattomalla katkeruudella yhden kerran, kun eräs mustavöinen matami käski minun ja parini tehdä lempitekniikkaa kaikkien muiden edessä. Kun sitten keltavöisen haurailla taidoillamme yritimme parhaamme ja räpelsimme, niin matroona lohkesi lausumaan, ettei hän ole vähään aikaan nähnyt noin surkeaa suoritusta. Siinäpä oli vittumaisella ämmällä asennekoulutus kohdallaan, juu. Että kiitti vaan kannustuksesta, toivottavasti kaltaisiasi ylimielisyyden mädättämiä senseitä on maailmassa mahdollisimman vähän.

Palasin loppukesästä päälajini treeneihin ja ensimmäinen mustavöisen opettajani kommentti teipatusta jalastani oli: ”mitä, oleksää käynyt potkimassa seiniä?” Noh, varvas oli ikävän tuntuinen pitkään, mutta urheiluteippi ja pohjaton into saivat sen unohtumaan. Mutta annas olla, kun vihreän vyön koe kävi loppusyksystä lähestymään. Kun ei ollut muuten tarpeeksi haastetta (ja tää on sitten sarkasmia), hankin itselleni hieman lisävammoja: mursin toisen jalan pikkuvarpaani mattopainissa ja rusautin nilkastani joskus ammoin sitten menneet nivelsiteet yliheitossa uudelleen jokseenkin pahasti. Pääsin taas kokeilemaan kivun uusia ulottuvuuksia. Noin viisi minuuttia nilkan rusahduksen jälkeen iholle tuli oikeasti jääkylmä hiki ja kroppaa puistattivat kirjaimelliset tuskan aallot. Olisin varmasti seurannut kroppani reaktioita suurella mielenkiinnolla, ellen olisi ollut niin järkyttynyt. Jälleen kerran: sinänsä ei-vaarallinen vamma, mutta kipu mitä imakoin. Sumutin kylmäsuihketta niin paljon, että jalkani meinasi pakastua, onneksi opettaja tuli ja takavarikoi pullon minulta.

Vihreän vyön kokeen koittaessa minulla oli siis kaksi varvasta paketissa ja nilkka turpeanmustana, myöskin tukisiteessä. Silti ei tullut mieleenkään luovuttaa. Pyysin vyökokeen pitäjältä, lajimme Suomen päämieheltä, luvan potkia vain toisella jalalla. Hän sanoi ensin, että ehtisin minä myöhemminkin vyökokeeseen, mutta antoi kuitenkin luvan osallistua, kun näki miten paljon sitä halusin. Kiitos myötätunnosta hänelle.

Läpäisin kokeen, muttei hauskanpito siihen jäänyt. Samalla leirillä järjestettiin leikkimieliset mattopainikisat, joihin opettajamme ”pakotti” minut puoliväkisin. Voitin naisten sarjan, tosin kisaan ei osallistunut kuin yksi ylempivöinen nainen. Illanvietossa sain päämieheltämme jalkaani kokeiltavaksi jonkin itämaisen yrttihauteen joka haisi pahalle kuin rankkitynnyri. Tiedä häntä auttoiko se, lohdutti ainakin. Nilkkani rusahteli tämän jälkeen harjoituksissa vielä paristi uudelleenkin, mutta parantui sitten jokseenkin hyvin. Tosin se rahisee liikuteltaessa aivan kuin sen sisällä olisi hiekkaa. Varpaiden kiusallinen vääntyily puolestaan loppui vasta vihreän pätkän kokeen jälkeen. Silloin vyökokeen loppumetreillä pikkuvarpaan viereinen vamppu rusahti pyörähtävässä potkussa. Kai sitä sitten oppi varomaan jonkin verran, kun varpaat ovat saaneet olla rauhassa sen jälkeen. Varsinaista vammahistoriaa, joo.

Vihreä pätkä tuli muuten suoritettua samalla leirillä, jolla tapasin ensimmäistä kertaa yhden lajimme ulkomaalaisista päämiehistä, master F:n. Hän on yksi miellyttävimmän oloisia budokoita, joita olen kohdannut. Hänen nimestään ja olemuksestaan tulee mieleen Tähtien Sodan master Yoda. Paitsi että hän on hyvin komea mies, ei vanha kurttuinen ukko. Mestari opetti meitä pyörittämään pitkää keppiä, missä olin ja olen edelleen aivan äärettömän surkea. Hän tuli vaikeuteni huomattuaan eteeni ja sanoi, että älä pyytele anteeksi (olin tietysti koko ajan että I´m sorry, kun en ohjeista huolimatta osannut/tajunnut mitään), vaan tee mitä hän käskee. Opin hädin tuskin kankeahkosti yhden perusliikkeen, enkä vieläkään haltsaa kepakkoa sen kummemmin. Silti vaatimattoman ja ystävällisen mestarin kohtaaminen oli mukavaa. Hänen leiristään sain taas virtaa innostua entistä enemmän treenaamisesta. 

Saimme jossain niillä tietämin myös toisen mustavöisen opettajan treeneihimme. Tyyppi oli kalju, synkkä, hiljainen, syrjään vetäytyvä, salaperäinen, vittuileva ja äksy, täysin toista pataa kuin vaalea, nauravainen, avoin, kovaääninen ja alati kiusoitteleva päävalmentajamme, joka rakastaa yli kaiken ihmisten kiduttamista kipeillä hermopistetekniikoilla. Uusi sabu toi mukanaan vähän toisenlaisen treenaamisen tyylin ja pitkään luulimme hänen oikeasti olevan tiukkapipoinen natsi, kunnes kuoren alta paljastui alkukankeuden jälkeen varsin rento ja sympaattinen kaveri, jolla on täysin kaheli huumorintaju ja patologinen taipumus joutua fyysisesti omituisiin positioihin. Molemmat tekevät valtavasti hyvää työtä oppilaidensa eteen.

Lisäsin treenaamiseeni intohimoisen punttisaliharjoittelun ja rullaluistelin jatkuvasti kaikki eri puolille kaupunkia suuntautuvat orjatyömatkani, olivat ne sitten miten pitkiä hyvänsä. Yhtään kehumatta olin elämäni kunnossa. Kävin myös opettajani inutuksesta valmentajakoulutuksen ykkösosion, vaikken olisi koskaan villeimmissä unelmissanikaan kuvitellut uskaltavani toisten ihmisten eteen opettamaan. Tämän jälkeen olin monilla alkeiskursseilla apuvalmentajana ja nyt viimeisen neljän vuoden aikana olen aina silloin tällöin vetänyt treenejä yksin.

Ensimmäinen lajin Suomen keskuskaupungissa järjestetty kansainvälinen kesäleiri vuonna 2001 oli aikamoista huumaa. Treenattiin hiekkarannalla, aurinko paistoi ja tuuli puhalsi hiekkaa kasvoihin. Tunsin itseni niin vapaaksi ja onnelliseksi! Treenasimme myös meressä, mutta vesi oli niin kylmää että jouduin lähes hypotermiaan. Treenasin saksalaisen mustanvyön kanssa ja hänen heitettyään minut ensimmäisen kerran käsivarsiheitolla hyiseen veteen uppeluksiin, ensimmäinen kommentti jonka pintaan pärskittyäni sain suustani sylkäistyä, oli ”scheisse!” Saksalaista hiukan nauratti. Molemmat omat mustat vyömme kävivät lopulta valittamassa minulle, että helvettiin nyt sieltä jorpakosta lutraamasta, suun huulet ovat ihan sinimustat! Leirin jälkeen olimme palaneita ja ahavoituneita, kuin merimiehet. Treenasin edelleen saksalaisen kanssa ja hän opetti minulle volttikaatumista. Hiekalle kaatuminen lujaa tuntuu muuten yllättävän ikävältä, vaikka luulisi hiekan olevan pehmeää. Tufffff! Unkh… Ein, zwei, drei, vier...

Kesällä muutin uuteen kämppään, ihan salin viereen asumaan. Syksyllä 2001 järjestetyissä mattopainikisoissa voitin uudelleen kultaa, vaikka minua oli silloin jo alkanut vaivata kipeähkö polven nuljahtelu. En ihmeemmin nauttinut kilpailemisesta, vaikka pärjäsinkin. Tuntui jotenkin haljulta nujertaa niitä tyyppejä, joiden kanssa treenasin ja joista pidin. Paljon helpompaa oli otella vieraan kaupungin tuntemattomia lajitovereita vastaan, heitä jotenkin raaski vääntää julmemmin. Muistan miten eräs hauska junnu kävi varoittamassa minua ennen finaalimatsia, että vastustajani on kova judoka. Ei ollut, meni kaulaliinasidontaan hetken väännön jälkeen ja pysyi siinä matsin loppuun saakka.

Syksystä jouluun treenasin niin, etten ollut poissa varmaan kuin muutamasta treenistä, vaikka minua vaivasi krooninen yskä, jonka syy oli luultavasti kämppä jossa asuin ja jossa oli kaiketikin hometta. Muistan miten usein juoksin alkulämmittelyissä ja rintaani pisti ja pakahdutti niin vietävästi. En edistynyt edes lääkärille, vaikka usein ajattelinkin että saattaisin kuolla johonkin sydämeen asti mönkivään tulehdukseen. Tosi tyhmää ja itsetuhoista. Tosin silloin olinkin sitä mieltä, että elämässäni ei ole mitään muuta tärkeää kuin treenaaminen, enkä juuri mitään muuta ajatellutkaan. Samalla niin zeniä ja niin kyynistä. En ollut varsinaisesti onnellinen, mutta mieluumminkin neutraali, tunteista hyvin vapaa. Se oli jokseenkin mielenkiintoinen olotila, muistelen etten juurikaan pelännyt mitään. Istuin yöllä sillan kaiteella ja ajattelin, että ei pelota vaikka saattaisin siitä pudotakin. Minua sai heitellä kuin riepunukkea ja uskalsin otellessa potkia sääriluuni mustiksi. Aloin oppia viimeinkin tekemään jalkalihaksia huudattavia matalia, pyöriviä potkuja, joita olin aiemmin pitänyt mahdottomina. Hurja hybris ennakoi tietenkin vastoinkäymisten virtaa.

Vuoden 2002 alussa elämääni tuli ihmissuhteiden saralla äärimmäisen myönteinen käänne, mutta rakastamani lajin suhteen jouduin pimeään mustaan kaivoon, josta pois ryömiminen on kestänyt tähän päivään asti. Jälleen vähän ennen vyökoetta, joka tähtäsi tällä kertaa siniseen vyöhön, jouduin onnettomuuteen. Tällä kertaa kävi hieman ikävämmin. Ottelutreeneissä jo aiemmin nuljuillut polveni meni pystyottelun väännössä jotenkin pois paikaltaan ja rusahti veljeni mukaan korvin kuultavasti. Kipu ja shokki olivat taas omaa luokkaansa, ottaen huomioon että olen äärimmäisen tunto- ja kipuherkkä ihminen. Huusin lattialla, jalka tuolille kohotettuna, jopa itkin ääretöntä turhautumistani. Opettaja lohdutti, että kyllä se siitä paranee, mutta minä murehdin vain sitä, etten pääse vyökokeeseen. Tosi kypsää ja arvokasta käytöstä budokalle… Miettikää miten söpöä - otteluparini syötti minulle sukulakua lohduksi ja toisteli, että on pahoillaan vaikkei se hänen vikansa ollut. Kun pääsin lopulta klenkkaamaan kotiin, kaivoin esiin tiikerisalvarasian ja hölväsin epätoivoisena koko purkin polveeni. Taas yksi typerimmistä tempuista koskaan. En tiedä mitä salva sisältää, mutta hetken kuluttua minulle tuli samanlainen näköhäiriö kuin migreenissä, enkä nähnyt maailmasta kuin puolet. Tätä kesti onneksi vain hetken aikaa, mutta olisi kyllä silti mielenkiintoista tietää, mikä salvassa ollut aineosa sen aiheutti. Muutakaan selitystä en oudolle kohtaukselle keksi. Käyttäkää hyvät ihmiset tiikerisalvaa maltillisesti.

Hulluuteni määrä kuvastanee jonkun verran se, että puolentoista viikon jälkeen olin taas opettajan toppuutteluista huolimatta tatamilla. Polvi paketissa ja yskäisenä, mutta niin helvetin kiukkuisena ja päättäväisenä, ettei mitään tolkkua. Treenasin kuin treenasinkin vyökokeeseen, menin sinne ja läpäisin kokeen hampaat irvessä. Muistan kuinka kyykkypotkuissa näin kirjaimellisesti punaista, kun sattui niin saatanasti. Ahtaalla tatamilla eräs vyökokelas juoksi potkaistessani suoraan kipeän jalkani tielle ja kolautin vammajalkani niin, että meinasi oikeasti usko loppua. Jaksoin kuitenkin vyökokeen loppuun. Muistan, miten minusta tuntui hetkeä ennen rääkin loppumista siltä, kuin iholleni olisi satanut pieniä, kylmiä jääpisaroita. Taisin vetää itseni aika twilight zonelle silloin.

Polveni ei sitten parantunut koskaan kokonaan, koska lääkärit olivat nuivia lähettämään minua tarkempiin tutkimuksiin. Se jäi epäluotettavaksi vempulaksi, josta on ollut aivan hemmetisti harmia viimeisen neljän treenivuoden aikana. Polvi on tehnyt minusta varovaisen ja hitaan. Harkitsen ja testaan aika tarkkaan uusia liikkeitä, ennen kuin uskallan tehdä niitä vauhdilla. Mattopainista tuli tuskaista kiirastulta. Pystyn olemaan melko huonosti polvieni varassa, kipu ja nuljuminen vaanivat aina iholla. Ruskean vyön koetta varten ostamastani neopreenituesta on kyllä ollut mukavasti apua.

Tuskaisen kevään valopilkku oli se, kun Master F. kävi uudelleen Suomessa. Tällä kertaa pääsin jopa juttusille hänen kanssaan. Itse asiassa oli hassua miten se tapahtui. F. kiinnitti minuun huomiota ensimmäisen kerran kun näki minut mustassa nahkatakissani ja mustissa vaatteissani. ”Though girl, ha? Hän kiusoitteli hieman flirttaillen. Kun hieroin treenitoverini jumiutuneita hartioita, hän heitti hymyillen letkautuksen ”me next, you owe me a massage” Se ei muuten ollut vitsi, hän tosiaan opetti minulle toisella tauolla hartioiden hermoratahierontaa ja käski sen jälkeen tehdä sen itselleen. Olin ihan ujopiimänä, kämmeneni varmaan hikosivat likomäriksi kun F. herttaisesti kysyi että hermostuttiko hän minua. (No totta helvetissä hermostutti ja ujostutti, silloin olin vielä niin epäitsevarma ja mies, jota hieroin niinkin törkeän komea). Väitin vain naama punaisena, että not at all… Sen jälkeen en sitten ole master F: aa nähnytkään, kovasti häntä kyllä kaipaan Suomeen kyläilemään. Kevään toinen kohokohta oli lajimme Suomen kymmenvuotisjuhla ja suurtapahtuma. Useita ulkomaalaisia mestareita opettamassa kaikkea mielenkiintoista ja kipeää.

Treenaaminen jatkui kevään mittaan kipurikkaana, minähän en ihan hevillä luovuta. Riemuani ei lisännyt juurikaan se, että seuraavana olivat harjoitteluvuorossa hyppypotkut. Hyppää siinä sitten, kun polvi on paskana. Päädyin siihen, että hyppäsin vain terveen jalan varassa ja potkin osumia vammajalalla. Sujuihan se niinkin, mutta kun tuli seuraava kesä ja shortsikausi, kävi ilmi, että vammajalkani pohjelihas oli surkastunut/jäänyt ihan luikuksi, kun taas puolestaan terveen jalan pohje oli kuin pullopuu. Se näytti aika irvokkaalta. Kesäleirille oli silti siistiä mennä. Värjäsin tukan kirkuvanpunaiseksi, otin aurinkoisen elämänasenteen ja treenasin koko leirin sydämeni kyllyydestä. Leirillä oli kirjaimellisesti Isoja mestareita ulkomailta. Kivaa vaihtelua, kaikenlaisia sadistisia tekniikoita. Oli tosi kuumaa. Hulluttelimme seuran kesken tauolla viskelemällä toisiamme vedessä. Oli kova aallokko, jolla oli ihana kellua. Kävimme myös yöuinnilla meressä, sen jälkeen oli aivan ****n kylmä. Uin pimeässä leväryppääseen ja luulin, että se on hylätty verkko. Säikähdin niin, että meinasin hukkua. Muistan miten viimeisen päivän loppumeditaatiossa näin suljettujen luomieni takana mustan varjon, joka näytti lentävältä kotkalta. Olo oli puhdistunut ja rauhallinen, jalkakaan ei ollut juuri vaivannut, vaikka se yleensä äkäili ihan kaikesta.

Syksyllä 2002 olikin sitten edessä seuraava vyökoekoitos. Polveni oli edelleen kipeä. Vammajalan varaan hyppääminen ei tullut kyseeseenkään, juuri ja juuri saatoin tehdä sen varassa peruspotkuja, kovin tuskaisesti niitäkin. Tekniikat olin toki opetellut hyvin niin kuin kaikkiin muihinkin kokeisiin. Vyökoe meni potkuja lukuun ottamatta hyvin. Olin ainoa nainen vyökokeessani ja lajin päämies tuli loppuottelujen koittaessa sanomaan, ettei täyskontaktiottelu miesten kanssa ole minulle välttämätöntä, sillä kokoero oli oikeastikin hieman epäreilu. Feministinä nousi hieman niskakarvat pystyyn, mutta enpäs selvinnytkään kuin koira veräjästä. Ties mistä mielenjohteesta master päätti, että voinkin sen sijaan ottaa matsia seuramme molempia mustia vöitä vastaan, luuli varmaan että pojat antaisivat minulle kiltisti armoa… Heko hek. Toinen valmentajistamme on moninkertainen suomen mestari, toinen em-hopeamitalisti. Mikäpäs sen armeliaampi tapa kuolla. Minulla oli vähemmän jakoa kuin lumipallolla helvetissä, vaikkeivät pojat nyt minua tappaa koittaneetkaan. Jossain vaiheessa niitä matseja makasin selälläni tatamilla muulinpotkun nujertamana ja mietin ihan aito tippa linssissä, että mitä helvettiä minä täällä oikein teen itseäni rääkkäämässä. Ylös piti vain nousta ja jatkaa. Ei naurattanut, vitutti sairaasti. Nousin ja sain selkääni uudelleen. Vyökokeen jälkeen sain niin kovan rasitusmigreenin, että meinasi järki lähteä.

Samaisena keväänä koko lajimme vanha päämies käväisi Suomessa vetämässä leirin. En harrasta mitään henkilöpalvontaa tai ihailua, mutta olihan se ihan hauskaa ja mielenkiintoista seurata, kuinka paljon kokenut vanha papparainen näytti tekniikoita oppilailleen. Tämä kyseinen herrahan on mm. näytellyt Bruce Leen tahdosta elokuvassa Game of Death kultaisella vyöllä vyötettyä mestaria.

Sinisen pätkän jälkeen alkoi treenaaminen painajaisvyöhön, eli punaiseen. Aloittaessani tuntui hyvin todelliselta legenda siitä, että punainen vyö on värjätty verellä, vaikka se niin pateettiselta kuulostaakin. Punaisen vyön harjoittelun herkullisina etuuksina sain mm. niin jäykän ja kipeän niskan, etten päässyt kuukauteen sängystä ylös pitelemättä kaksin käsin päästäni kiinni. Vyöhön nimittäin kuuluu äärimmäisen vittumainen heitto, jossa on jokseenkin täysin heittäjän armoilla. Yleensä siitä alastulo sattuu, jos heittäjä ei ole harjaantunut tekniikassaan. Itse olen heittänyt poikaystäväni tällä heitolla näytöksessä niskoilleen niin, ettei ollut loukkaantuminen monen sentin päässä. Minut on heitetty niin, että jostain syystä olkapään luuni rusahti korvani takana olevaan hermopisteeseen ja piti minut hetken matolla selällään tähtiä katselemassa. Harjoittelin ja hioin kuitenkin tämän tappoheiton jokseenkin toimivaksi, arvata saattaa miten pettynyt olin kun sitä ei edes kysytty vyökokeessa, kun se on hivenen vaarallinen. Punaiseen vyöhön tulevat hämärät ”ilmassaistumispotkut” aiheuttivat myös melkoisesti pään- ja ruumiinvaivaa. Harjoittelin niitä ihan helkkaristi. Punaiseen vyöhön harjoitteleminen on ollut tähän mennessä kaikkein paskamaisin treenijakso koko elämässäni, siitä oli kyllä zen kaukana kuin Sirius maasta. Potkuja opetellessani hyppäsin ja kirosin, kirosin ja hyppäsin. Irvistelin, pihisin, kihisin raivosta ja taas hyppäsin. Alas tullessa sattui aina polveen kuin olisi nauloja lyöty siitä läpi. Kiukkusin potkumitsejä pitävälle poikaystävälleni, joka aukoi päätään ja ärsytti minua tahallaan saadakseen minut hyppäämään ja yrittämään vielä kerran. Hyppäsin niin pitkään, kunnes jalkani kirkuivat armoa. Vammapolveni oli niin tulehtunut ja kipeä, että en meinannut kyykkyyn päästä. Enkä ainakaan ylös kyykystä. Jokaisessa treenissä minua otti päähän se, että olin vammainen ja puolikykyinen. Ärsytti vinkua armoa, mutta ärsytti myös jos en vinkunut ja jouduin sitten kärsimään monin verroin, kun polvi rusahteli ja nuljui. Mutta jumalauta, minä opin ne penteleen potkut. Tein ne penteleen älyvammaiset potkut vyökokeessa, vaikken hyvin tai täydellisesti, mutta teinpä kuitenkin. Olin niin adrenaliineissa, että paiskelin vyökokeen pystyottelussa vastaani sattuneita naisia niin, että ainakin yhden kuulin kiroavan ääneen. Olin onnellinen kuin pähkinävuoren löytänyt maaorava, kun vyökoe päätti 15 kuukauden mittaisen punaisen piinani.

Punaista pätkää oli jumalaisen ihana treenata. Ei mitään järjettömiä vinkuintiaaniheittoja ja paljon jo aiemmin opitun sovelluksia. Siinä keskityttiin puukkotekniikoihin. Vyötekniikkaleirillä opin puukkotappelun sääntö numero ykkösen: Aina kun päästään, niin juostaan puukon näkemisen jälkeen karkuun ja lujaa. Koitimme parin kanssa puukkohippaa puupuukolla ja päädyimme lattialle kierimään naurusta tajuttuamme, että olimme saaneet pienen ajan sisällä toisiimme niin monta mielikuvitusvekkiä, että norsukin olisi moisesta vuotanut kuiviin. Puukkojen kanssa ei ole leikkimistä. Ne jotka kantavat teräasetta osaavat sitä myös usein käyttää. Tämä tarkoittaa sitä, että pisto tulee salakavalasti ja piilosta. Kukaan puukkojunkkari ei harrasta oikeasti Psykon puukkotekniikkaa. Minä en oikeasti kuvittele mahtavani puukolle yhtään mitään. Punaisen pätkän potkut olivat myös omaa luokkaansa. Niihin kuuluu mm. potku seinästä vauhtia ottamalla ja potku, jossa jaloilla pitäisi ilmalennon aikana tehdä kolme erilaista potkua. Ensin tuntui, että kyse oli jälleen kerran huippu-urheilijan fysiikkaa vaativista tempuista, mutta kyllä ne taviskin oppii, kun ei vain tavoittele täydellisyyttä.

Punaisen pätkän vyökoe oli taas kerran sellainen, etten sitä ihan hevin unohda. Otteluosuuden koittaessa olin ainoa, jolle ei riittänytkään säärisuojia. Pitihän se arvata, mitä siitä seurasi. Vyökoeadrenaliineissa ottelin niin innokkaasti, että onnistuin potkaisemaan sääriluuni lujaa vastustajan kyynärpäähän. Ei siinä muuten mitään, mutta isku ruhjaisi säärestäni jonkin verisuonen tai peräti lihaskalvon rikki ja jalka meni hetkeksi ihan hervottomaksi. Iskusta seurannut kipu ärsytti minua niin paljon, että vaihdoin potkimisen ja nyrkkeilyn suoraan iholle menemiseksi ja heittotekniikaksi, joka toimi huomattavasti paremmin. Sain kehuja heitoistani vyökokeen valvojalta. Salin toisella puolella otteleva poikaystäväni tyrmättiin ottelussa hetkeksi kanveesiin. Onneksi en nähnyt sitä tai olisin varmaan mennyt potkimaan tyrmääjää perseelle.

Säären ruhje osoittautui ikävämmäksi, kuin olin osannut arvata. Säären kudoksiin pääsi valumaan näyttävä määrä verta ja seuraavalla viikolla koipeni päällys olikin sitten polven alapuolelta nilkkaan asti sinisenmusta. Jalkaan ilmaantui myös todella ärsyttävä särky ja jomotus. Söin valehtelematta kaksi viikkoa särkylääkkeitä, koska aina kun vähänkin liikutin jalkaani, sitä alkoi särkeä sietämättömästi. Siis kuvitelkaa, varvastakaan ei voinut heiluttaa ilman että koipimigreeni alkoi välittömästi. Ja tämän ajan olin sitten todellakin treenaamatta, sillä pulssin nouseminen sai ruhjekohdan vuotamaan uudestaan, mikä ei ollut kuulemma kovinkaan terveellistä. No, jalka parani kuitenkin johonkin kuntoon. Olimme sitten eräänä viikonloppuna laavulla metsässä yötä. Yön aikana juopottelimme jonkun verran ja kun humala tunnetusti turruttaa, katkoin siinä sitten aikani kuluksi puunoksia sääriluutani vasten, että saatiin nuotioon poltettavaa. Ilmeisesti verisuoni katkesi uudelleen. Parin seuraavan päivän kuluessa jalkani oli taas sininen nilkasta polveen ja sama särky palasi. Taas treenitaukoa. Hyvä minä, teki mieli taputtaa omaa päätään ja ei ihan niinkään hellästi.

Ruskeaan vyöhön treenaaminen on ollut mukavaa. En ole ollut enää aivan niin fanaattinen, kuin alkuaikoina, mutta vyökoetta edeltävä pari kuukautta kului taas tehotreenin ja kunnon parantamisen merkeissä. Viimeisenä päivänä ennen vyökoetta treenasimme parini kanssa viidettä tuntia kovalla matolla ja onnistuin ruhjomaan kämmenselkäni kivan siniseksi, taas kerran minulle niin ominaisesti verisuoni rikkui ja vuosi ihon alle kivaksi kupruksi, joka sitten valui päivän myötä kämmenselän kokoiseksi läikäksi. Itse vyökoe oli ehkä koko harrastusaikani miellyttävin. Tekniikat sujuivat virtaavan liikkeen periaatteella ja tekemisessä oli hyvä henki ja meiniki: me osaamme ja haluamme tehdä parhaamme! Vaikkei meitä rääkättykään silmittömästi, asennettamme ja osaamistamme kehuttiin vuolaasti.

Seuraavana päivänä pääsinkin sitten kokeilemaan, millaista on treenata mustaa vyötä varten. Sain parikseni tyypin, jonka kanssa tekniikan tekeminen ja heitettävänä oleminen olivat mukavaa. Kaukaiset muistot judosta tulivat nyt tarpeeseen, suuri osa mustan vyön tekniikoista on nimittäin judotekniikkaa. Tästä alkaa se todellinen hioutuminen ja harjoittelu, jonka aikana saan nähdä onko minusta mustaksi vyöksi. Suunnitelmiin kuuluu jonkin uuden lajin ottaminen ohjelmaani tai sitten vaihtoehtoisesti joogassa käymisen ja punttisalin sekä lenkkeilyn lisääminen. Kyllä minä vielä tästä! Toivossa on tietysti hyvä elää, mutta vielä kivempi Toivoa on heitellä tatamilla.

keskiviikkona, helmikuuta 01, 2006

Karvaiset herätyskellot


Inhoan herätyskelloja. Inhoan jopa kännykän piipitysherätystä, vaikka olenkin patologinen torkuttaja. Huumorintajuinen sukulaiseni osti minulle joskus herätyskellon, joka kiekui kukon äänellä. Luulen että tuon kammottava kitchesine päätyi melko pian herätyskellojen taivaaseen. Olen eläessäni tainnut tappaa aika monta herätyskelloa. Ne jostain kumman syystä tuppaavat putoilemaan korkealta lattialle...

Lähes yhtä ärsyttävää on herätä toisen kissani pitämään älämölöön. Tämä kyseinen kissani on jalostanut äänenkäyttönsä taiteenlajiksi, jonka tarkoituksena on naarmuttaa tärykalvoja. Skaala on vaikuttava. Hänen äänensä muistuttaa liidun kirskuntaa taululla, lokkien kirkumista, kitisevää pikkulasta ja itkuvirsien itkijää. Joskus se tuo mieleen myös elähtäneen baariruusun meluisan nousuhumalan ja tuulen hyytävän ujelluksen tuuletushormeissa. Aamu ei ala hyvin, jos tämä kissa päättää ryhtyä laulelemaan ooppera-aarioitaan vaativaan sävyyn. Yleensä laulua rytmittää myös ovenpielen armoton jyystäminen ja tavaroiden pudottelu. Aamuärtymys ja huono tuuli ovat taattuja viimeistään sen jälkeen, kun tämä kissa kiipeää sänkyyn ja käy määkäisemässä suoraan korvan juuressa "MÄY", kun kuuro emäntä ei muuten kuule.

Sen sijaan jos toinen kissani lanseerattaisiin herätyskelloksi, voi olla että hänestä tulisi hitti. Tämä musta karvainen aristokraatti (muistuttaa luonteeltaan Frasierin neruroottista Nilesia) hypähtää sänkyyn varovasti. Sen jälkeen hän tassuttaa pehmein askelin pienen kierroksen päällämme. Yleensä hän tässä vaiheessa jo hurisee kuin rukki. Hetken tassuteltuaan hän asettuu kylkeeni hyrräämään. Joskus hän tulee hellyttävästi hieraisemaan nenällään omaani. Yleensä tässä vaiheessa virkistyn jo sen verran, että alan silitellä häntä. Hurina yltyy. Hautaan kasvoni hänen pöfföiseen turkkiinsa ja puhaltelen. Seuraavaksi hän yleensä "silittää" minua. Tämä on hyvin ihastuttava, joskin vähän vaarallinen ja naarmuja tuottava maneeri, koska kynnen päät osuvat helposti ihoon. Kissa selvästi matkii silitysliikkeitä ja koskettelee tassuillaan kasvojani. Ei leikkisästi tai vaativasti, vaan hellän hyväntahtoisesti, silmät sirrillään pöristen. Koskaan yksikään muu kissa ei ole tehnyt minulle moista. Minusta se on ihmeellistä.

Tuskinpa aamu voi paremmin alkaa, kuin saamalla kissalta silitystä.