Tiikeritoverin kanssa virinneeseen fobiakeskusteluun liittyen tekee mieleni kirjoittaa siitä, etten pidä kovakuoriaisista. Fobiasta kohdallani ei kuitenkaan ole kyse. Kovakuoriaisissa vain on mielestäni jotain määrittelemättömän puistattavaa ja rumaa. Ennakkoluuloisuuteni niitä kohtaan johtunee siitä, että kun pienenä tutkiskelin ja hypistelin suurella mielenkiinnolla tummanpunaisia isoja koppiksia, joita pihapiirissämme mönki, aina niin "järkevä" mummoni tuli sanomaan, että ne muuten ovat verenimijöitä, jotka voivat imeä ihmisestä veren kuiviin. Olipa tosi fiksua valehdella pikkulapselle, luulenpa että taisi mennä vähän naamani kalpeaksi. Kun seuraavan kerran näin sellaisen "verenimijän", kiipesin kirkuen pihakeinun päälle ja äiti oli saada sydänkohtauksen kun luuli, että minulle oli sattunut jotain kamalaa.
Toinen epämieluisuutta vahvistava kokemus oli asua juuri rakennetussa, ihastuttavassa puutalossa, jonka rakenteissa miinuspuolena vipelsi ärsyttäviä kärsäkkäitä, tukkimiehentäitä. Sen jälkeen kun talon portaiden kaiteelta liftasi yksi sellainen käteni kyytiin, nipistäen minua vahvoilla tarttumaraajoillaan, en ole tuntenut suurtakaan sympatiaa kyseistä pöpödönderilahkoa kohtaan. Toinen vitutuksen aihe oli öisin huoneessani pöristelevät yksilöt, jotka lunkivat esille jostain seinän raosta ja joiden epäilin käyttävän naamaani laskeutumiskenttänä heti kun pistäisin silmäni kiinni. Heräsinkin yhtenä yönä siihen, että eräs rutjake oli edennyt vorrimaan tyynylleni. Oli kiva avata silmänsä kun se siinä vaaksan päässä heristeli tuntosarviaan. En tappanut sitä, sillä en tapa ötököitäkään huvikseni, elleivät ne yritä syödä minua tai vallata kotiani. Heitin tötterökärsän kaaressa ikkunasta pihalle ja sanoin, että takaisin ei ole tulemista jos hän ei ihan välttämättä halua keskustella raidpullon kanssa.
Kovakuoriaisten suvun viehätysvoimaa ei suinkaan lisää se, että lähes niiden kaikkien kuori näyttää öljyiseltä, luteet löyhkäävät järkyttävältä, raatokuoriaiset pitävät bileitään mädäntyneissä raadoissa ja sittisontiaiset rypevät siinä itsessään eli paskassa.
Näiden seikkojen takia kai sitten koppakuoriaiset ovat mielestäni niitä harvoja hättiäisiä, joiden en mielelläni anna esimerkiksi istua hihallani. Sen sijaan pidän kiehtovina esimerkiksi isoja hämähäkkejä (eräänkin ystäväni tarantella kökötti villapaidan hihallani kahvikutsujen ajan, eikä halunnut lähteä siitä minnekään, eikä sitä voinut oikein irtikään ottaa väkisin, kun se oli tarttunut "kynsillään" villapaidan karvoihin), sudenkorentoja, sammakoita tai käärmeitä (lihaksikas tiikeripython olkapäillä on muuten aika hauska kokemus), joita monet eivät koskisi pitkällä tikullakaan. En kuitenkaan kammoksu koppakuoriaisia niin paljon, ettenkö voisi ottaa sellaista käteeni. Voin toki myös ihastella joidenkin yksilöiden kauniita värejä esteettisenä elämyksenä, nehän saattavat olla kuin taidokkaita koruja.
Pietarin eläintieteellisessä museossa on muuten semmoinen kovakuoriaiskokoelma, että olin siellä käydessäni pudota polvilleni. Yököteltävää riitti vitriinien ääressä toviksi aikaa. Museolla on muuten todella upeat, joskin venäläismäisen hitaat kotisivut joihin tutustumista suosittelen lämpimästi.
Yle ykkösen Avara luonto-dokumentissa tosin näin tänään koppakuoriaisen, joka sai minut oikein kiemurtelemaan sohvalla. Suuresti ihailemani David Attenborough kaiveli sademetsästä esille maailman suurimman koppakuoriaisen, TITAANIJÄÄRÄN ja piteli sitä sitten ihastuksesta virnistellen kädessään. Nuo kitiinikuoriset jättiläiset kasvavat kuulema jopa 20 senttimetrin mittaisiksi ja pystyvät puremaan leuoillaan lyijykynän poikki. Enpä lähtisi sormella koittamaan Titanus Giganteusta. Himskatti mimmoinen Darth Vader se olikaan, vieläkin tunnen selkäpiissäni ihananinhottavaa kihelmöintiä.
Mutta olipas yllättävän hauskaa tehdä pieni googlailumatka noiden yökötysten värikkääseen maailmaan. Löysin jopa yhden kärsäkkään, jonka nimi varsin naurattavalla tavalla muistuttaa omaani. Tähän loppuun en voi olla lisäämättä, että jos haluatte menettää mielenrauhanne, kuunnelkaapas pari kertaa tämä viehättävä kappale. Älkääkä minua syyttäkö, jos se jää soimaan päähänne :)
Toinen epämieluisuutta vahvistava kokemus oli asua juuri rakennetussa, ihastuttavassa puutalossa, jonka rakenteissa miinuspuolena vipelsi ärsyttäviä kärsäkkäitä, tukkimiehentäitä. Sen jälkeen kun talon portaiden kaiteelta liftasi yksi sellainen käteni kyytiin, nipistäen minua vahvoilla tarttumaraajoillaan, en ole tuntenut suurtakaan sympatiaa kyseistä pöpödönderilahkoa kohtaan. Toinen vitutuksen aihe oli öisin huoneessani pöristelevät yksilöt, jotka lunkivat esille jostain seinän raosta ja joiden epäilin käyttävän naamaani laskeutumiskenttänä heti kun pistäisin silmäni kiinni. Heräsinkin yhtenä yönä siihen, että eräs rutjake oli edennyt vorrimaan tyynylleni. Oli kiva avata silmänsä kun se siinä vaaksan päässä heristeli tuntosarviaan. En tappanut sitä, sillä en tapa ötököitäkään huvikseni, elleivät ne yritä syödä minua tai vallata kotiani. Heitin tötterökärsän kaaressa ikkunasta pihalle ja sanoin, että takaisin ei ole tulemista jos hän ei ihan välttämättä halua keskustella raidpullon kanssa.
Kovakuoriaisten suvun viehätysvoimaa ei suinkaan lisää se, että lähes niiden kaikkien kuori näyttää öljyiseltä, luteet löyhkäävät järkyttävältä, raatokuoriaiset pitävät bileitään mädäntyneissä raadoissa ja sittisontiaiset rypevät siinä itsessään eli paskassa.
Näiden seikkojen takia kai sitten koppakuoriaiset ovat mielestäni niitä harvoja hättiäisiä, joiden en mielelläni anna esimerkiksi istua hihallani. Sen sijaan pidän kiehtovina esimerkiksi isoja hämähäkkejä (eräänkin ystäväni tarantella kökötti villapaidan hihallani kahvikutsujen ajan, eikä halunnut lähteä siitä minnekään, eikä sitä voinut oikein irtikään ottaa väkisin, kun se oli tarttunut "kynsillään" villapaidan karvoihin), sudenkorentoja, sammakoita tai käärmeitä (lihaksikas tiikeripython olkapäillä on muuten aika hauska kokemus), joita monet eivät koskisi pitkällä tikullakaan. En kuitenkaan kammoksu koppakuoriaisia niin paljon, ettenkö voisi ottaa sellaista käteeni. Voin toki myös ihastella joidenkin yksilöiden kauniita värejä esteettisenä elämyksenä, nehän saattavat olla kuin taidokkaita koruja.
Pietarin eläintieteellisessä museossa on muuten semmoinen kovakuoriaiskokoelma, että olin siellä käydessäni pudota polvilleni. Yököteltävää riitti vitriinien ääressä toviksi aikaa. Museolla on muuten todella upeat, joskin venäläismäisen hitaat kotisivut joihin tutustumista suosittelen lämpimästi.
Yle ykkösen Avara luonto-dokumentissa tosin näin tänään koppakuoriaisen, joka sai minut oikein kiemurtelemaan sohvalla. Suuresti ihailemani David Attenborough kaiveli sademetsästä esille maailman suurimman koppakuoriaisen, TITAANIJÄÄRÄN ja piteli sitä sitten ihastuksesta virnistellen kädessään. Nuo kitiinikuoriset jättiläiset kasvavat kuulema jopa 20 senttimetrin mittaisiksi ja pystyvät puremaan leuoillaan lyijykynän poikki. Enpä lähtisi sormella koittamaan Titanus Giganteusta. Himskatti mimmoinen Darth Vader se olikaan, vieläkin tunnen selkäpiissäni ihananinhottavaa kihelmöintiä.
Mutta olipas yllättävän hauskaa tehdä pieni googlailumatka noiden yökötysten värikkääseen maailmaan. Löysin jopa yhden kärsäkkään, jonka nimi varsin naurattavalla tavalla muistuttaa omaani. Tähän loppuun en voi olla lisäämättä, että jos haluatte menettää mielenrauhanne, kuunnelkaapas pari kertaa tämä viehättävä kappale. Älkääkä minua syyttäkö, jos se jää soimaan päähänne :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti