keskiviikkona, helmikuuta 08, 2006

Beware of people who dislike cats

Irlantilaisilla on sanonta, jonka mukaan kannattaa välttää tai varoa ihmisiä, jotka eivät pidä kissoista. Omalla kohdallani tuolla sanomuksella on ollut vinha perä. Ihmiset jotka ovat aiheuttaneet minulle harmia ja joihin minun ei olisi alun perinkään pitänyt edes tutustua tai vielä pahempaa, -kiintyä, ovat melkein järjestään osoittaneet kissoja kohtaan vähintään jonkinlaista antipatiaa. Itselleni kaikkein vastenmielisin tuntemani ihminen pelkäsi kissoja niin paljon, että oli kiivetä seinälle kauhusta, kun kissa uteliaana hyppäsi hänen lähelleen sänkyyn. Silloin en tosin vielä tiennyt, millaisesta sutipäästä oli kyse. Olisi vain pitänyt luottaa kissatestiin.

Kissat herättävät ihmisissä ehdottomia tunteita. Niitä joko rakastetaan tai vihataan, harvemmin kuulee sanottavan kissoista mitään neutraalia. Kissanrakastajan on melkein mahdotonta mennä ohitse yhdestäkään kissasta jäämättä paijaamaan sitä. Ventovieraaseen kissaan törmätessä, sen silittäminen on itselleni vähän liiankin itsestään selvä tapa, joka pitää oikein ajatuksen kanssa karsia pois käytöksestään esim. ulkomailla kohdattujen kulkukissojen suhteen. Sen lisäksi, että kulkukissoista voi hyvinkin saada jonkin pöpön tai kirppuja, voi myös kävelemään lähtiessään huomata saaneensa ystävän, joka mieluusti tulisi mukaan. Siinä kyllä sydän menee pahemman kerran särölle, kun ei voi tarjota kissakulkurille lämmintä kotia, taattua ruokaa ja rakastavaa syliä.

Kissavihaaja taas saattaa nähdä hyvinkin paljon vaivaa saadakseen reviirilleen eksyvän kissan hengiltä ja tuntee siitä vielä mitä ilmeisintä mielihyvää. Lapsuuteni kotikylässä asui naapurissa eräs metsästystä intohimoisesti harrastava hieman epämuodostunut mies, joka suorastaan nautiskeli kissojen tappamisesta. Sai varmaan stondiksen pelkästä ajatuksesta, että pääsee murhaamaan kissan. Monikohan maalaiskissaparka joutui hiiriä pyytäessään hänenkin pyssynsä maaliksi. Kissoista ei ollut hänelle mitään haittaa, mutta hänen mielestään niitä oli kiva ampua. Mikä paskapää. Ihan kuin kissat olisivat olleet jotain elottomia, tunnottomia savikiekkoja! Toivottavasti hän saa jonain päivänä vielä ansionsa mukaan. Kun en lapsena muuta voinut, kävin potkimassa hänen virittelemiään loukkuja pitkin kankaita. Olisi pitänyt tuhota ne lopullisesti.

Kissakammoa tai kissavihaa kutsutaan ailurofobiaksi. Sen väitetään olevan luonteenomaista erityisesti diktaattoreille ja fasisteille. Tämä väitös perustuu tietenkin siihen olettamukseen, että kissat ärsyttävät itsevaltiaita suunnattomasti, koska ovat uppiniskaisia, eivätkä tottele komentoja koirien tapaan, vaikka niitä kuinka kurittaisi. Täytyy myöntää että kissavihan korrelaatio ihmisen luonteeseen olisi kyllä aihe josta toivoisin löytäväni yksityiskohtaisia tutkimuksia, enkä vain pelkkiä huhuja.

Keskiajan kissavainot olivat yksi ailurofobian kauheimmista seurauksista. Varhaisimpia mainintoja tästä on se, kun vuonna 962 satoja kissoja poltettiin elävältä Metzin kaupungissa Ranskassa. Näihin aikoihin kristillinen kirkko alkoi tosissaan kitkeä pakanauskontoja, joiden jumaluudet olivat monesti naispuolisia. Naiset piti vaientaa ja alistaa, jotta miehet ja miesjumala pääsisivät yksivaltiaiksi. Kirkko väitti naisjumaluuksien palvonnan perustuvan noituudelle, kuolemalle ja epäsiveydelle, ylipäätään kaikelle negatiiviselle. Koska kissat yhdistettiin usein naisjumaluuksiin, kuten kissojen vetämillä vaunuilla ajavaan Freyaan, kirkko pisti ne myös noituuden ja pakanuuden kanssa samalle mustalle listalle. Freyan juhlapäivä, perjantai mustamaalattiin Noitasapatiksi. Raamatussa ei tietenkään mainita sanallakaan kissaa, - bad, bad religion!

Paavi Gregory IX (1145–1241) julisti kissan "Paholaismaiseksi luontokappaleeksi" ja määräsi erityisesti mustille kissoille kuolemantuomion. Noitavainojen katsotaan alkaneen vuonna 1484 Paavi Innocentius VIII:n julistuksesta, jossa hyväksyttiin noitien polttaminen. Innocentius VIII määritteli kissan eläimeksi, jonka avustuksella noidat harjoittavat toimiaan ja määräsi tämän vuoksi sekä kissanomistajat että noidiksi syytettyjen kissat roviolle. Täysin pikimustat kissat olivat kärkipaikoilla tappolistoilla. Jo muutamakin valkoinen karva kissan rintapielessä saattoi muka todistaa, ettei kissa ollut kokonaan paholaisen oma.

Kissoja vainottiin useiden vuosisatojen ajan. Niitä poltettiin uskonnollisissa juhlissa joukoittain roviolla tai tuleen sytytettävissä koreissa, kidutettiin, seivästettiin, hirtettiin, heitettiin torneista alas, muurattiin elävänä seinien sisään ja losautettiin vastaan sattuessa silmää räpäyttämättä hengiltä. Elisabeth I:n (1533–1603) kruunajaisissa, paavin näköiseksi tehty ”wicker dummy” täytettiin elävillä kissoilla, kuljetettiin sitä rienaavassa juhlasaattueessa pitkin katuja ja heitettiin sitten suureen kokkoon. Protestantit tulkitsivat tämän siten, että palavien kissojen kirkuna oli ”Pyhän Isän” sisältä kuuluva paholaisen ääni.

Euroopan kissakanta romahti vainoamisen takia kymmenesosaan siitä mitä se oli ollut ennen vainojen alkua. Julmalla, idioottimaisella hysterialla oli seurauksensa, joita voitaisiin mustan huumorin näkökulmasta pitää loistavana moraalisena opetustarinana. Kissojen vähetessä rottakanta lisääntyi tietenkin räjähdysmäisesti. Rotat pääsivät oikein urakalla levittämään turkeissaan pesivän kirpun kantamaa Mustaa Surmaa. Epidemian alkamisvuodeksi mainitaan 1347. Arviolta 25 miljoonaa ihmistä kuoli ruttoon. Jotta kylläpäs kannattikin lahdata rotantappajia. Hyvä hyvä aina niin fiksut paavisedät!

Kissan vihaajia löytyy historiasta moneen lähtöön. Internetissä väitetään esimerkiksi Aleksanteri Suuren vihanneen kissoja ja metsästäneen mieluusti leijonia. Tosin lähdeviitteitä ja perusteluja kissavihalle ei löydy mistään, vain ohimennen tehty maininta. Sama juttu Tsingis Khanin, Julius Caesarin, Stalinin, Hitlerin, Mussolinin ja Saddam Husseinin kanssa. Monet näistä mainitaan koiraihmisiksi ja jopa takuuvarmoiksi kissanvihaajiksi, mutta heidän kissavihastaan kertovia anekdootteja en ole juurikaan löytänyt. Leninistä tosin mainitaan, että hän puolestaan poikkeuksellisesti rakasti kissoja ja että hänellä oli Cheka-niminen kissa.

Yhdestä maailman pahimmista diktaattoreista, Bushista ei löydy kissavihamainintaa, tosin koiraihmiseksi hän on käsittääkseni julkisuudessa profiloitunut. Eipä amerikkalaisen poliitikon varmaan juuri kannatakaan mainostaa olevansa kissanvihaaja, sillä jenkkilässä on maailman suurin kissapopulaatio ja voisi mennä aika monta ailurofiilin ääntä sivu suun. Kerrotaan kylläkin, että Bushien perheellä olisi kissa nimeltä India. Jenkkilän pressat ovat, by the way, pitäneet melkoista eläintarhaa Valkoisessa talossa tämän hauskan
sivuston mukaan. Joku luova ihminen on sen sijaan pykännyt pystyyn Cats hate Bush-sivuston, mikä kirvoitti pienehkön hymynkareen suupielestäni. Joukossa oli aika makeita kynnensivalluksia: "Someone needs to liberate Bushs cat", "I put pictures of that bastard in my litter box", "I puke on Bush's politics! Blahk blahk!" "Bush is even more stupider than That Dog."

Jotain kissavihasta kertovia historiallisia juttuja sentään tarttui haaviini, kun tarpeeksi kalastelin. Esimerkiksi Ranskan kuningas Henry III (1551–1589) antoi ymmärtää olevansa rohkea mies ja vainosi ahkerasti protestantteja, mutta jos kissa eksyi hänen lähettyvilleen, mies kuulema pyörtyä kupsahti. Napoleonin kerrotaan hiki otsalta valuen huitoneen miekallaan kissaa, joka piilotteli hänen makuuhuoneensa seinätapetin takana. Brahmsin musiikkia kuunnellessa kannattaa muistaa, että tämä yhtenä suurimmista koskaan eläneistä säveltäjistä pidetty äijänrontti tapasi rentoutua ampumalla jousennuolilla naapureiden kissoja jotka tulivat hänen tontilleen. En ole hänen musiikkiaan kuunnellut, enkä ainakaan tämän tiedonmurun jälkeen kuuntele.

Chicagolaisen pankkiirin, Rockwell Sayren kerrotaan olleen suurin piirtein maailman pahin kissanvihaaja. Hän haukkui kissoja tarpeettomiksi ja saastaisiksi elukoiksi ja aloitti kampanjan, jonka tavoitteena oli päästä eroon koko maailman kissoista vuoteen 1925 mennessä. Hän tarjosi kissantappajille rahapalkintoa ja väitetään, että hänen kampanjansa ensimmäisen kolmen kuukauden aikana olisi tapettu seitsemän miljoonaa kissaa... Vuonna 1925 hän sai harmikseen huomata, että kissoja oli vieläkin elossa, joten hän päätti jatkaa kampanjaansa vielä kymmenellä vuodella. Onneksi tuo hullu ukko kuolla kupsahti melko pian sen jälkeen. Toivottavasti kollikissat kusevat antaumuksella hänen hautapaadelleen.

Yhdysvaltojen 34. presidentti Dwight Eisenhower vihasi kissoja niin paljon, että määräsi jokaisen mailleen tulevan kissan ammuttavaksi. Melkoiseksi hirviöksi paljastui yllättäen myös tanssijatar Isadore Duncan (1878–1927). Hän sattui asumaan sellaisen alueen lähellä, jota kissat pitivät turvapaikkanaan. Kissat kulkivat myös hänen pihallaan ja hän vihasi niitä syvästi. Duncanin sanotaan hukuttaneen kissoja ja käskeneen palvelijansa hirttää niitä ja ripustaa raadot kissojen oleskelualueen puihin. Mikäli tämä pitää paikkansa, Duncan taisi saada julmien tekojensa suhteen ansionsa mukaan. Hänen kaulahuivinsa jäi vahingossa ystävän auton oven väliin ja hän hirttäytyi siihen auton lähtiessä liikkeelle. Ironiaa?

Kissanvihaajat tästä maailmasta tuskin kesken loppuvat, mutta ainahan voi toivoa valoisasti, että ”ihmiset jotka vihaavat kissoja, syntyvät seuraavassa elämässä hiiriksi.

LÄHTEITÄ:

AILUROFOBIA
KISSAFOLKLOREA
KISSAHISTORIAA

10 kommenttia:

Mikko Moilanen kirjoitti...

Uh, rupesi kuvottamaan todella paljon se, että olen ihmisjoukon jäsen. Mutta minkäs teet? Ehkä ei voi muuta kuin toivoa, että syntyisi ennemmin hiireksi kuin ihmiseksi.

Ihminen on olennoista saastaisin.

tiikeritoveri kirjoitti...

Huh. Olipahan luettavaa, niin sinun tekstisi kuin nuo linkit. Melkein oksettaa. Mutta taas rikastuin ansiostasi paljolla (nippeli)tiedolla, jonka ehdottomasti mieluummin tiedän kuin olen tietämättä, sisällön epämiellyttävyydestä huolimatta.

Ailurofobian etymologia on kyllä jännä! Romaanisten kielten pohjalta - kreikkaa (valitettavasti - toivottavasti vain toistaiseksi) osaamattomana - siitä tulisi ensiksi mieleen siivekkäiden pelko, lintujen tai laajemmin.

"ailuros (the waving ones) which the Greeks took aboard their ships to kill mice, are now thought to have been snowy-breasted martens"

Hämmentävää, marten = näätä. Siis ettäkö muinaisilla kreikkalaisilla laivoissaan näätiä hiirenpyytäjinä...?! Tästä(kin) olisi toden totta kiintoisaa tietää lisää, ja siitä miten tuohon olettamukseen sitten on päädytty. Näädistä en tiedä paljon mitään, liekö niillä kissamaisia ominaisuuksia enemmänkin? Pelkäsivätköhän Napoleon ja muut ailurofobiset itse asiassa myös näätiä jos sattuivat koskaan sellaisiin törmäämään? Ja olivatpa ne kreikkalaisten "ailurokset" kissoja tai näätiä tai mitä hyvänsä nelijalkaisia, miten niistä alettiin käyttää nimitystä, jonka ainakin tämmöinen amatöörietymologi-nykyihminen loogisesti liittäisi lintuihin...? (Tosin lintujen pelolle on toki oma looginen sanansa, ornitofobia.)

Ailurofobialle löysin myös seuraavat synonyymit: elurofobia (kaiketi sama juuri), felinofobia, galeofobia (ransk. galéphobie), gatofobia. Felinofobia tietysti periaatteessa laajemmin kissaeläinten kammo. Taas herää lisäkysymys: reagoikohan muuten jokainen kissoja kammoava samoin isompiinkin kissaeläimiin? Näin luulisi - vaikka mistäs minä tiedän. Sen, miksi ailurofobia kummallisuudessaankin on nimityksistä felinofobiaa yleisempi, selittänee ennemminkin kreikka vs. latina -alkuperä, kun kreikkalaisperäisiä alkuja yleisesti oikeaoppisempina pidetään.

Fobioista muuten aika pitkä ja (hih!) erinomaisen viihdyttävä sanalista: http://www.aboutphobias.com/phobia_list.html#C

--------

Brahmsin kuuntelusta en aio luopua, enkä antaa antamasi tiedonmurun kuuntelunautintooni vaikuttaa. Ikävä ja häpeällinen tarha henkilökuvaansa, mutta sittenkin täysin irrallinen asia musiikillisesta neroudesta. Brahmsin viulukonserton voittavat korkeintaan Sibeliuksen ja Tshaikovskin vastaavat, ja siinäkin järjestyksessä painanee eniten melomaanin mielenlaatu, yllekirjoittaneella toki lähempänä suomalais-slaavilaista kuin saksalaista.

Minä lähdenkin siitä, ettei kenenkään jollain alalla korkealle yltäneen saavutuksia vähennä, eikä siis pidä toisten väheksyä, jos sama henkilö jollain aivan muulla, saavutuksiin vaikuttamattomalla saralla onkin tehnyt jotain arveluttavaa/ hirveää/ anteeksiantamatonta, tai ollut yleisesti ottaen vaikka kuinka ärsyttävä/ vihattava/ epäkypsä tyyppi. Toisaalta myönnän, että erittäin vaikea minunkaan on kiinnostua Teemu Mäen MISTÄÄN teoksesta surullisenkuuluisan kissantappovideon jälkeen. Rajansa kaikella vain: ymmärrän hyvin päätöksen boikotoida ikuisesti Mäen näyttelyitä, mutta esim. koko Kiasman boikotointi samasta syystä (siis koska myös em. videon sisältävä teos ostettu Nykytaiteen museon kokoelmiin) on minusta jo aika naurettavaa.

Lopuksi: erittäin hyvä sanonta tosiaan tuo otsikko! Irlantilaisilla on viisautta. (Mm... milloinkahan sitä sinnekin edistyisi matkustamaan...?)

tiikeritoveri kirjoitti...

Ranskalaiselta keskustelupalstalta löysin kissakammosta yhden omakohtaisen, viime kesänä kirjoitetun kuvailun, jonka päätin vielä suomentaa tähän. Avautuja on nainen, pienen lapsen äiti. Toki on mahdollista, että teksti olisi vain pilaa, mutta olisin kyllä taipuvainen pitämään aitona. Näin hän kertoo:

"Minulla on kissakammo, galeofobia. Se on käsittämätön fobia useimmille kuolevaisille, ja itselleni myös, vaikka olen jo vuosia yrittänyt sitä analysoida ymmärtääkseni. Kaikki ystäväni puhuvat minulle noista pehmeäturkkisista olennoista, mutta minä en siedä nähdä yhtäkään kissankarvaa sohvallani ja vielä vähemmän vaatteissani tarttumatta harjaan ja harjaamatta oikein olan takaa, minkä jälkeen käytän puhdistuslappuja desinfioidakseni paikan jossa se saastainen karva oli. Minun silmissäni ne näyttäytyvät aina sellaisina kuin Aristokattien Toulouse-kissa joka haluaa matkia kulkukollia, kita auki puoliksi sylkien ja kaikki kynnet esillä.

Suuri ongelmani on, että joskus näen niitä eksyneen ties mistä omalle pihalleni, hipsien luokseni valmiina hyökkäämään kimppuuni, puhkomaan silmäni ja repimään nahkani terävillä kynsillään. Heti kun huomaan yhden, suljen silmäni ja käännyn etten näkisi sitä, ja jos se lähestyy minua, karkaan suojaan, ja jos minulla on jokin esine käden ulottuvilla, yritän heittää sitä sillä jotta se pakenisi.*

Ongelma tulee yhä vakavammaksi, koska 5-vuotias Julien-poikani haaveilee juuri tuollaisesta pahansuovin vihrein silmin tuijottavasta otuksesta. Minusta niillä on paholaisen katse ja ne tulevat suoraan helvetistä tekemään minulle pahaa.

Eräänä yönä näin aivan hirveän painajaisen: unessani olin yksin suljettuna huoneeseen, jota ympäröivät nuo kissaeläimet** kaikki kynnet esillä; minun oli turha kirkua, kukaan ei tullut auttamaan, eikä painajainen loppunut ennen kuin mieheni herätti minut; olin hiestä märkä ja tärisin kiireestä kantapäähän, hänen piti antaa minulle unilääkettä ja puhua niin kuin lapselle rauhoittaakseen minut kunnes viimein nukahdin uudestaan.

Ehkä jollain teistä on sama kammo ja voitte auttaa minua taistelemaan sitä vastaan."

(*Tarkoituksellisesti huonoa suomea, kun "se" viittaa sekä kissaan että esineeseen: halusin korostaa kirjoittajan tapaa olla käyttämättä sanaa kissa ja puhua koko ajan vain "siitä/ niistä" - ranskassa lause on kieliopillisesti normaali ja pronominien ero selvä.)
(**Tässä kirjoittaja käyttää ilmaisua "ces félins" - todnäk. tarkoittaa samoja kissoja joita näkee päivisin pihallaan, tuskin ainakaan mitään tavallista kissaa isompia eläimiä.)

Vastaajien joukossa ilmoittautuu yksi 14-vuotias tyttö joka runsain huutomerkein kertoo kärsivänsä aivan samalla tavoin: "kissat ovat pahan ruumiillistuma!!!"

Ihmisparat.

Ta-Miit kirjoitti...

Kylläpäs joillakin ihmisillä saattaakin olla kuuppa pahasti sekaisin. Oikein puistattaa. Sen vielä ymmärrän, ettei ehkä pidä kissoista tai eläimistä ylipäätäänkään. Mutta jos epämieluisuudesta pitää tehdä tuollainen uskonnollissävytteinen vainoamishysteriashow, niin epäilen että vika on kyllä ihan jossain muualla kuin kissoissa.

tiikeritoveri kirjoitti...

(Toivottavasti tämä ei ala kohta vaikuttaa palstaterrorilta tai sanaylivoimaan nojaavalta bloginvaltausyritykseltä, mutta ei voi mitään, kommentointitarpeeni ei ole vielä tyydytetty...)

Eli tuosta suomentamastani ailurofobisen hätähuudosta (sellaisena sen itse näen) ja reagoinnistasi siihen. Fobia-termien kanssahan kannattaa aina muistaa, että ensisijaisesti ja useimmissa tapauksissa kyse on tosiaankin KAMMOSTA, psyykkisen vamman ilmenemisestä järjettömänä kauhuna tiettyä asiaa, eläinlajia tms. kohtaan tai tietynlaisissa tilanteisissa (esim. korkeanpaikankammo). Nämä ihmiset eivät siis kertakaikkiaan voi sille mitään, EIVÄT ITSE OLE SIIHEN SYYLLISIÄ, enkä usko että ulkopuolinen pystyy edes kuvittelemaan, miten hirveältä sellainen tuntuu ja miten valtaavasti siitä kärsii. Kyse on sairaudesta, johon käsittääkseni voi auttaa vain psykoterapia jos sekään.

On tavallaan "vain" sivuoire, että kauhuun voi tapauksesta riippuen useinkin liittyä - tai ikään kuin sen peitoksi kutoutua - myös inhoa, jopa sairaalloista vihaa. Tutkimieni muutamien nettisivujen pohjalta en nyt ole ihan varma, voiko pelkkää voimakasta inhoa ilman siihen liittyvää/ taustalla olevaa kammoa oikeaoppisesti edes fobiana pitää. Vihahan voi olla silkkaa asennevammaa, epäkypsyyttä, idiottimaisuutta tms. - pitkälti (vaikkei välttämättä kokonaan) ihmisen OMAA SYYTÄ. Sellaisissa tapauksissa on minustakin oikeutettua noita vihaajayksilöitä siitä moittia ja halveksia - kuten juuri ihmisiä, jotka huvikseen naapurin kissoja ammuskelevat. Mutta hetkinen, eikös moinen nykyään ole jo laitontakin? Eivät kai kissat enää 2000-luvun maailmassa voi (länsimaissa) olla lainsuojattomia oman kotipihansa ulkopuolella...? Eiväthän...??! Joka tapauksessa, en usko (ellei toisin todisteta), että tuollaiset ammuskelijatyypit kissoja PELKÄISIVÄT/ olisivat pelänneet - varmaan kyse on tosiaankin (ollut) harvinaisen tyhmästä asenteesta, ei fobiasta psykologisessa mielessä. Siis kissa-asenteensa suhteen pissapäisiä tyyppejä, ja se asenne sietääkin tuomita. (Kunhan siis muistetaan pitää erilliset asiat erillisinä: mikään ei edelleenkään vähennä esim. Brahmsin sävellysten arvoa ja suuruutta.)

Puhekielessä asiat tietysti useinkin sekoittuvat ja yksinkertaistuvat. Niin oudolta kuin tuntuukin sanoa näin, koen nyt tavallaan aiheelliseksi puolustella sitä omasta fobiastaan avautunutta ranskalaiskirjoittajaa. Itsehän en edes ole erityisen taipuvainen viljelemään säälintunteita muita ihmisiä kohtaan, mutta JOS olisin, tiedän että minusta tuntuisi ihan hirveän pahalta tuon kirjoittajan puolesta. Häntä on todella syytä sääliä, nimenomaan sääliä - ja toivoa hartaasti, että on jo hakeutunut ammattiapuun. Mutta syyllistää häntä ei minusta missään tapauksessa voi eikä saa! Ymmärrän, että sinusta on äärimmäisen vastenmielistä kuulla tuollaisista tuntemuksista kissoja kohtaan; minustakin yhtäältä vastenmielistä, toisaalta silti enemmänkin hätkähdyttävää, ja äärimmäisen kiinnostavaa. Alun perinkin käänsin tekstin sinulle siksi, että tapaus on minusta niin hyvä esimerkki todellisen fobian luonteesta. Että ei tässäkään asiassa kannata yksinkertaistamiseen ja liian nopeisiin johtopäätöksiin sortua. "Kuuppa sekaisin", kyllä. Vastoin omaa tahtoaan. Ei tuo ihminen TEE "epämieluisuudesta uskonnollissävytteistä vainoamishysteriashowta" kuten ilmaisit, hän ei vain jostain meille käsittämättömästä syystä pysty suhtautumaan kissoihin yhtään vähemmän voimakkaasti. Huomaa, ettei hän myöskään pyri kissoja vahingoittamaan, yrittää vain viimeiseen asti välttää niitä.

Lopputoteamukseksi toistan eilisen, toivoen, että tämä uusi kommentti selvensi käsityksiäni ja ehkä aavistuksen jopa sinun käsitystäsi (...?). Ihmisparat.

Ta-Miit kirjoitti...

Voi kuule, kyllä tänne saa mielihyvin kirjoittaa! Luen juttujasi mieluusti. Olet hyvää älyllistä seuraa ja mitä loistavin kinastelukumppani. Minun täytyykin vain ryhtyä kinuamaan sinua oman suomenkielisen blogin avaamiseen, ranskaa kun en ymmärrä muutamaa sanaa enempää, enkä ehdi opetellakaan. Bloggaaminen muuten saattaa olla yksi varteenotettava puola kirjailijuuteen tähtäävillä tikapuilla. Vink vink. Julkaisukynnys madaltuu jne.

Niin, ei tietysti pitäisi mollata sairasta ihmistä, vaan ymmärtää ja auttaa jos vain voi. Eihän sitä koskaan voi tietää, milloin itsellä henkiset suojarakenteet luhistuvat tai edes varautua siihen järjellisesti. Minulla on vain se ongelma, että en voi teeskennellä ymmärtäväni, kun en ymmärrä.

En siis halua varsinaisesti tuomita, vaikka suustani ja kynästäni hieman liian suora olenkin. En vain tajua, vaikka yrittäisinkin. En pysty samastumaan, enkä kuvittelemaan, miltä kissan vihaaminen tuntuu, en sitten millään. Kun en pelkää edes käärmeitä, hämähäkkejä, torakoita, lepakoita tai hiiriä.

Ehkä ymmärtämättömyys johtuu siitä, että en tiedä omaavani tällä hetkellä yhtään kammoa tai pelkoa, jolle ei olisi järjellisiä perusteita. Sen yhden, erittäin perustellun inhonaiheen tosin tiedätkin, eikä senkään purkaminen olisi minulle suinkaan mahdotonta jos vain purkamisyrityksistä olisi jotain hyötyä. Olen ottanut lähes kaiken muun osalta projektiksi tehdä uhmalla juuri niitä juttuja, mitkä koen pelottaviksi ja vastenmielisiksi.

Olen esimerkiksi todistanut kuvitteluksi kauan huolella vaalimani myytin järjettömästä korkeanpaikankammostani. Kiipesin köyden varassa, ensi yrittämällä Kiipeilypalatsissa vesitornin kattoon. Killuin siellä ihan tyytyväisenä alas kurkistellen ja menemättä shokkiin. Plus että seisoskelin kuulemma yhdellä jalalla jyrkänteellä vuorenseinää kiivetessäni, enkä edes itse huomannut. Pystyn ottamaan koppakuoriaisen käteeni vaikka ne ovatkin minusta sangen epämiellyttäviä. Paijasin toista tuntia sylissäni nukkuvaa koiranpentua ja olin ihan myyty vaikka en koiria ihmeemmin arvostakaan.

Tässä muuten koira, jota saattaisi olla vaikea rakastaa säpsähtelemättä välillä: http://www.azcentral.com/families
/pics/0712fam_uglydog.jpg)

Pystyn menemään jäiseen järveen ja jopa nauttimaan siitä, vaikka olen aina inhonnut sydämeni pohjasta kylmässä olemista. Olen esiintymiskammoinen, mutta silti opetan ja silloin tällöin jopa pidän siitä. Ehkä tämän vuoksi olen kadottanut ymmärrykseni niitä kohtaan, jotka kieltäytyvät ottamasta pienintäkään askelta pelkäämäänsä suuntaan.

Muuten silloin, kun pelolla ja inholla perustellaan tarpeettomia hyökkäyksiä, mennään vaaralliselle alueelle. Jos ailurofoobikko haluaa heittää esineellä kissaa, joka tassuttaa rauhallisesti hänen ohitseen, niin kuinka pitkä matka siitä on siihen, että kissa on pakko ampua kun se tuli puskemaan housunlahjetta? Minulla on tuolla henkisten sairauksien ymmärtämisen saralla hivenen motivaatio loppu, erinäisistäkin syistä. Sairaudella kun saatetaan "oikeuttaa" hyvinkin pahoja tekoja ja asenteita. Viittaan tällä erityisesti hyvin tuntemaasi "Psykodraamaan", josta sinulle olen paljon kertonutkin. Kaikki henkiset sairaudet kun eivät jää vain sairastajan ongelmiksi, mitä ei välttämättä pidä purematta niellä.

Tuon suomennetun tekstin sävy on mielestäni näennäisestä avunpyynnöstään ja säälittävyydestään huolimatta vihamielinen ja sortuu hyvinkin herkästi liioitteluun. Esimerkiksi: "saastaisten karvojen desinfiointi". Jokainen tietää, että kissat eivät yleisesti ottaen ole millään tavoin saastaisia, päinvastoin. Tai ”pahansuovin vihrein silmin tuijottavasta otuksesta. Minusta niillä on paholaisen katse ja ne tulevat suoraan helvetistä tekemään minulle pahaa.” Millä ihmeen keskiaikaisella höpinällä tuo nainen pelkojaan perusteleekaan?

Näitä lauseita lukiessa en voi olla miettimättä, kuinkakohan paljon "kammoissa" on loppujen lopuksi kyse siitä, että antaa ensimmäisen pelon tai inhonpuistatuksen jälkeen vapaaehtoisesti vallan liioitteluun taipuvaiselle mielelle sen sijaan, että luottaa kylmästi järkeensä ja tosiasioihin. Muistat varmaan, kun joskus kirjoitin mielestä joka pälpättää, jankkaa ja höpisee kaikkea turhaa. Mielihän alkaa huutaa ja säkättää kuin hysteerinen apina heti kun jotain hälyttävää ilmaantuu näköpiiriin, eikä siitä loppujen lopuksi ole mitään hyötyä, päin vastoin. Silloin voi todellakin valita, käskeekö apinan pistää turpansa kiinni ja yrittää luottaa järkeensä vai alkaako kirkua mukana. Oikeasta hätätilanteesta selviytyminenkin voi olla tuon viileän toimintatavan opettelemisesta kiinni.

Mitäpäs, jos pakottautuukin pelon paisuttelun ja alleviivaamisen sijasta siedätyshoitoon? Tekee asioita, joita on väittänyt itselleen mahdottomiksi. Yrittää edes pieninä annoksina? Miksi valehdella itselleen, että jostain asiasta ylipääseminen on mahdotonta, kun voi sen sijaan narrata itsensä vähä kerrassa uskomaan, että kyllä se siitä lutviutuu. Mitä jos tuo nainen esimerkiksi suostuisi ensi alkuun katselemaan kissojen kuvia ja keksimään niistä jotain myönteistä sanottavaa. Olemaan samassa huoneessa turvallisten ihmisten ja vaikkapa pienen kissanpojan kanssa. Vähän kerrassaan. Olisiko siitä apua?

Minulla kyllä minkä tahansa taidenautinnon arvo romahtaa totaalisesti, jos käy ilmi, että sen tuottaja on ollut kusipää. Tämä siksi, että en koe olevan olemassa mitään absoluuttisia elämyksiä. Kaikki elämykset ovat vain ihmisen sisäisen puolen ja koko henkilökohtaisen historian sisältävä peilikuva siitä mitä ihastelee ja mikä ihastelun taustalla vaikuttaa.

En pysty millään hankaamaan pois taideteokseen tervan lailla kiinnittyvää häpeätahraa, vaan se jää likaamaan teosta niin kauaksi aikaa kuin muistini riittää. Se ei tietenkään estä minua kokeilemasta myös sellaista taidetta, jonka tuottaja on mielestäni halveksuttava. Minulla ei olisi esimerkiksi mitään ongelmia lukea Hitlerin Mein Kampfia, vaikka pidänkin kyseistä henkilöä yhtenä suurimmista kusipäistä, joita maa on päällään kantanut.

Tuohon Teemu Mäki -juttuun vielä lisäisin sen, että tajuan kyllä miehen jäänkylmän ja fasistisen logiikan, jolla hän tekoaan perustelee, mutten missään nimessä kestä tai siedä hänen tekoaan tai tunne vetoa hänen taiteeseensa tutustumiseen. Kuvottamisessa ja järkyttämisessä hän onnistui kyllä ehkä paremmin kuin kukaan tietämäni taiteilija. Ja erityisesti sen esille tuomisessa, kuinka halveksittava olento ihminen onkaan, sekä omasta puolestaan että teoksellaan syyttävästi osittamiensa ihmisten (eli meidän kaikkien) puolesta.

Anonyymi kirjoitti...

Bushilla on kaksi koiraa ja kissa nimeltä
Willie. Teemu Mäki puolestaan on kommunisti,
älköön häntä fasistiksi kehuttako.

Ta-Miit kirjoitti...

Käytin sanaa "fasistinen" adjektiivina ja koetin kuvata sillä sotilasmaista kovuutta, moraalista ylenkatsetta ja yhden elävän olennon elämän tunteetonta uhraamista jonkin suuremman aatteen takia.

Päivi kirjoitti...

Hei rakas ystävä,
Kiitos hiemosta historiakertomuksesta. Mutta olen hieman kriittisellä päällä. Johtuu varmaan siitä, että on Ruotsin kansalispäivä/itsenäisyyspäivä tänään ja olen kutsuttu kaupungintalolle juhliin, jotka eivät kiinnosta tippaakaan, mutta pitäisi mennä. Kuitenkin:

Mielestäni puhut täyttä asiaa mutta kertomus on liian pitkä. Sitä ei jaksa lukea. Jaa se aliotsikkoihin ja lyhennä.

Toinen juttu on se, että Musta Surma ei ollut rottien levittämä sairaus vaan tavallinen virusinfluenssa, joka levisi 15 km päivässä. Sen verran mitä hevosella pääsee. Rotat eivät jaksa juosta 15 km päivässä... Uusin tutkimustulos! Tietenkin harmillista, että kissat eivät päässeet rottia tappamaan. Myöskään mitään rottainfektiota ja rottien suurkuolemaa ei oltu havaittu missään kaupungissa. Meillä on sama perusfysiologia. Siitä syystä monet rottatestit, ennkuin lääkkeet otetaan käyttöön.

En kyllä menen sinne kaupungintalolle jonottamaan ruotsalaisessa kansallispuvussa. Minulla on nimittäin Suomen kansallisuus jäljellä, vaikka olenkin petturi, ja saanut Ruotsinkin kansallisuuden. Olen luultavasti tehnyt liikaa duunia.

Olet oikeasssa siinä, että ihmiset murhaavat kokonaisia kansoja, eläinkuntia, sammuttavat rotuja, rääkkäävät eläimiä niin, että oksettaa. Ihanaa, että voi silittää omaa kissaa ja sanoa: kukaan, ei kukaan saa koskaan tehdä sinulle pahaa. Me ihmiset voimme olla turvallisuuden ja rakkauden jumalia, ja tuhon ja kuoleman jumalia.

Päivi
http://lillgusten.laif.fi/

Ta-Miit kirjoitti...

Mustasta surmasta ja sen tautimäärityksestä tosiaan löytyy ristiriitaistakin tietoa:

"Suurin osa tutkijoista uskoo, että kyseessä oli paiseruttoepidemia, joka oli aikaisemminkin pyyhkäissyt Euroopan yli - kuten Roomassa 590 levinnyt rutto. Kuitenkin toiset lähteet pitävät keuhkoruttoa tavallisempana ruton muotona, koska se levisi ihmisestä toiseen, toisin kuin paiserutto, jota levittivät vain kirput ja rotat. Joitain muita näkemyksiä ovat että musta surma olisi Ebolan tapainen verenvuotokuume."